Hameet

Tein kansanpuvun hameen

16.8.2025 edit: Hei, tämä artikkeli on aika vanha. Olen vuosien aikana oppinut puvuista vaikka mitä ja varmaan nykyisin tekisin monta asiaa toisin.

Paitsi tämäpä on polyesteriä.

Jos katsoo nykyisiä kansallispukuja tai 1800-luvun kansanpukuja Kannaksella, nousee yksi hametyyppi yleisimmäksi: poimutettu yksivärinen villahame, jonka helmassa on kaistale verkakangasta.

Halusin tehdä itselleni tuollaisen hameen, arkikäyttöön siis eikä kaappiin turkiskuoriaisten syötäväksi. Sellaisen vaatteen, joka ei olisi liian kallis ja arvokas ja jonka voisi tarpeen tullen heittää pyykkikoneeseen.

Selvittelin jonkin verran villakankaita sekä niiden kestopliseeraamista. Tämä ei vaikuttanut helpolta eikä halvalta, joten menin uffiin ja ostin sieltä konepestävän tekokuituhameen. Laskokset sattuivat olemaan laatikkolaskoksia, mutta eipä noissa kansallispuvuissakaan kuvien perusteella kaikissa ole samanlainen ja -tiheyksinen laskostus.

Helmaan tulevan punaisen kaitaleen paksuus ei ole niin tarkkaa, sillä kuten kuvista selviää myöhemmin, oli eri pitäjissä vähän eri tyylit. Ja koska punainen ostoverka oli kallista, sen määrään vaikutti väistämättä myös varakkuus. Miullahan tossa on suorastaan pröystäilevät 6,5 cm. Mutta teen varmaan myös 3 cm:n version, jos joku päivä haluan tunnustaa väriä hillitymmin.

Sen verran kuitenkin seurasin kansallispukujen mallia, että ompelin helmuksen hameen helman oikealle puolelle. Eikä helmaan myöskään tullut mitään päärmeitä, pelkkä siksak vain. Tosi helppo ja nopee siis. Saatiinpahan kaikki kallisarvoinen materiaali näkyviin.

Huom huom: tässä artikkelissa käsitellään siis 1800-luvun pyhäpukua, ei arkipukua. Arkihameessakin oli reunassa jokin rimpsu, mutta se oli varmaankin jonkinlainen kotikutoinen nauha.

Toinen huomio: tällainen hame ei kuulunut yksinomaan äyrämöispukuun, mutta yleensä savakkopuvuksi mielletään kapearaitainen helmukseton hame.

Millä alueella tällaista hametta käytettiin?

Helmuksellista hametta on käytetty Käkisalmen, Äyräpään ja Jääsken sekä osittain Rannan kihlakuntien alueella (kartassa vihreällä). Nykyisten rajojen sisäpuolella, Laatokan Karjalassa ja Viipurin ympäristössä käytettiin yleensä savakkotyyppistä asua (kartassa sinisellä), johon kuului kapearaitainen helmukseton hame.

Liian vakavasti ei kannata ottaa tätä karttaa, mutta tästä suunnilleen näkee, minkä pitäjien kansallispuvuissa on ollut savakkotyylinen raidallinen hame ja missä äyrämöistyylinen yksivärinen helmushame. Metodina oli yksinkertaisesti käydä läpi kaikki Suomen Karjalan pitäjäkohtaiset kansallispuvut visuaalisesti arvioiden ja tehdä niistä jokin johtopäätös. Laatokan ja Raja-Karjalan pukua ei ole yksilöity mihinkään tiettyyn pitäjään, joten en katsonut tähän niitä. Muutenkin kiinnostuksen kohteena oli ennemmin Etelä-Karjalan pukualue kuin Pohjois-Karjala, ja tämän takia en nähnyt kovin paljon vaivaa etsiäkseni pitäjäpukuja Pohjois-Karjalan alueelta. Ne pitäjät, joista tietoja ei löytynyt, ovat valkoisella (pl. Joutseno, ks. alla).

Pari huomiota tekemistäni tulkinnanvaraisista valinnoista: Vuoksenranta kuuluu Antrean kanssa samaan pukualueeseen, sillä se erotettiin pitäjästä v. 1919. Vahviala erotettiin Viipurin maalaiskunnasta 1921 ja on merkattu siten savakkopukujen alueeseen. Kanneljärven Äyrämöispuvussa on helmus, savakkopuvussa ei tietenkään ole. Johanneksen ja Koiviston hameet ovat vähän erilaiset kuin muualla, eikä niissä ole samanlaista selkeää punaista verkahelmusta. Mutta samaan pukualueeseen ne kuuluvat. Joutsenon jätin merkitsemättä, koska sen kansallispuvusta puuttuu helmus, vaikka puku muuten onkin samantyylinen muun Jääsken kihlakunnan kanssa.

Lisähuomio: Joskus olen törmännyt väitteeseen, että vain pukuja Äyräpään kihlakunnassa ja siitä itään kutsuttaisiin äyrämöispuvuksi. Onkin totta, että Jääsken kihlakunnan puvuissa on vahva savakkovaikutus – erityisesti niiden liivit ovat super-savakkotyyppisiä. Tässä kuitenkin kiinnostuksen kohteena ovat hameet, ja niissä on Jääskessä ihan sama idea kuin Äyräpäässäkin.

Juhlapukuun kuului helmuksellinen villahame

Minun hameessani oli mallina tumma, punahelmainen hame, mutta muitakin väriyhdistelmiä käytettiin.

Hameen väri oli Joutsenossa ja Ruokolahdella lampaanruskea ja Kirvussa, Räisälässä ja Käkisalmella lampaanmusta. Kankaita värjättiin erityisesti Äyräpään kihlakunnassa mataran juurilla, joista saatiin oranssinpunaista. [Myöhempinä aikoina] hameita värjättiin monissa pitäjissä siniseksi osto-indigolla. (Kaukonen 1985, s. 174, 176.)

Mustan tai sinisen hameen verkareunus oli punainen, yleensä pari sormea leveä. Jääskessä, Antreassa ja Kirvussa se saattoi olla varakkailla kolme tuumaa. Äyräpään kihlakunnan punaisten hameiden helmus oli kelta-, puna- ja vihreäraitaista nauhaa. (Kaukonen 1985, s.185.) Koska verka siis oli ostokangasta – ja kallista – sen määrästä saattoi päätellä jotain kantajansa varakkuudesta. Verka oli ainut osa hameesta, joka oli ostettu. Muut kankaat olivat kotikutoisia.

Kannaksen länsiosissa käytettiin 1800-luvulla enimmäkseen vyötäröhametta, joka saattoi olla yksivärinen tai ruudullinen hurstuthame. Vyötäröhametta vanhempia hametyyppejä ovat kapeaolkaiminen hartiushame ja avohame, joista erityisesti ensimmäistä esiintyi 1800-luvulla yleisesti Kannaksen itäpuolella.

Seuraavaksi lisää tietoa näistä hametyypeistä.

Vyötäröhameet

Jääsken ja Käkisalmen kihlakuntien alueella käytettiin 1800-luvulla tummia poimutettuja vyötäröhameita. Tiheän poimutuksen takia helman ympärys saattoi olla kolmekin metriä. Hameen poimutuksen tiheys ja helmaveran leveys vaihtelivat pitäjittäin. Näissä kolmessa piirroksessa (Räisälä, Antrea, Muolaa) vyötäröhameen toteutus on kaikissa hieman erilainen:

Räisälässä oli käytössä tiheään poimutettu villapalttinainen vyötäröhame, jossa oli ohut noin sormen levyinen helmus. Kuva: Schvindt 1913.

Antreassa [ja Jääskessä] käytettiin Schvindtin mukaan tummansinisiä villahameita, joissa oli noin 7 cm punainen verkahelmus. 1850-luvulle asti käytettiin ruudullisia hurstuthameita, joissa niissäkin oli punainen verka. Vielä 1870-luvulla näitä hameita saattoi nähdä vanhojen naisten käytössä. (Schvindt 1913, s. 141.) Kuva: Schvindt 1913.

Muolaassa käytettiin kansanpukuajan lopussa rekkopaidan kanssa vyötäröhametta – ei siis hartiushametta niin kuin alun perin olisi käytetty. Sinisessä tai mustassa vyötäröhameessa helmus oli punainen ja punaisessa keltainen. Näitä Muolaan hameita ei ole vetopoimutettu tiheästi niin kuin Räisälän ja hameita yllä. Kuva: Schvindt 1913.

Helmus periytynee vanhemmista hametyypeistä

Yllä siis muutamia kuvia kannaslaisista tummista vyötäröhameista. Näistä Antrean tyyli oli mallina omaan hameeseeni. Tämän näköiset hameet olivat kuitenkin 1800-luvun juttu, eli ei kovinkaan vanhaa perinnettä.

1800-luvun aikana nämä vyötäröhameet korvasivat vanhemmat hametyypit, hartiushameet sekä kudontatekniikaltaan vaativammat hurstuthameet. Koska läntiset savakkomalliset vyötäröhameet olivat taas muuten ihan erilaisia (ks. Kurkijoki alla), voisi tästä päätellä helmuksen periytyneen Kannakselle ominaisista vanhemmista hametyypeistä.

Vertailun vuoksi Kurkijoen savakkotyylinen, kapearaitainen hame, jossa ei ollut helmusta. Kuva: Schvindt 1913.

Myös hurstuthameessa oli helmassa punainen “terä”

Hurstuthameesta tekee hurstuthameen sen ruutukuosi. 1800-luvulla hurstuthame oli vyötäröhame, joka oli ommeltu neljästä tai viidestä kankaan levyisestä kappaleesta ja laskostettu harvakseltaan. Helmassa saattoi olla leveä verkahelmus tai raidallinen kudottu helmuskaitale. Hurstutkangas oli loimiraidallista, yksivärisellä tai raidallisella kuteella kudottua. Kansanpukuajan lopulla hurstutkankaat olivat kapearaitaisia tai -ruutuisia. (Lehtinen & Sihvo 1984, s.58.)

Hurstuthame säilyi loppuun asti käytössä Koivistolla ja Kuolemanjärvellä. Jääsken kihlakunnassa käytettiin 1850-luvulle asti ruskea-valkearuutuisia hurstuthameita, joita on talletettu Antreasta ja Rautjärveltä. (Kaukonen 1985, s.185-186.)

Vyötärömallisen hurstuthameen kuosi sekä verkahelma olivat peruja olalle ripustettavasta neliskulmaisesta hurstutvaatteesta. Hurstutvaate kuuluu standardisoituun Joutsenon kansallispukuun, mutta on ollut käytössä paljon laajemmalla alueella. Tietoja sen käytöstä on ainakin Koivistosta ja 1800-luvun alun Kirvusta. (Lehtinen & Sihvo 1984, s.58, 60.) Tietoja kansanpuvuista ennen 1800-lukua on niin vähän, että tiedon puuttuminen ei tarkoita, että niitä ei olisi käytetty muuallakin.

Hurstutvaate puolestaan kehittyi muinaisesta kaksiosaisesta avohameesta, jonka nimi slaavilaisilla kansoilla on ponjova. Pyhäjärvellä tällaista avohametta käytettiin vielä 1800-luvun alussa. (Lehtinen & Sihvo 1984, s.58, 60.) Venäläisen ponjovat ovat tietysti hirveän paljon koristeellisempia kuin mitä karjalaisten käyttämät avohameet tai näitä paremmin dokumentoidut hurstuthameet olivat. Visuaalisesti arvioiden karjalaiset hameet kuitenkin liittyvät slaavilaiseen perinteeseen.

Joutsenon kansanpukuun kuului poimutettu tumma villahame, jollaisen kanssa muualla käytettäisiin verkahelmusta, mutta Joutsenon kansallispukuun sellaista ei kuulu. Joutsenon kansanpukuun 1800-luvulla kuulunutta hurstutvaatetta kuitenkin reunusti vastaava punainen verkahelmus kuin muualla hameissa (Schvindt 1913, s. 159). Kuva: Schvindt 1913.

Myös hartiushameen helmaa koristi verkakaitale

Samoin vyötäröhametta vanhemman hametyypin, hartiushameen helmassa oli siinäkin verkakaitale. 1800-luvulla käytössä olleiden sinisten ja mustien hartiushameiden helmassa kaitale oli punainen ihan niin kuin vyötäröhameissakin. Vanhemmissa punaisissa hameissa helmus oli keltainen tai puna-keltaraidallinen. (Lehtinen ja Sihvo 1984, s. 56.)

Hartiushameita käytettiin kansanpukuajan lopussa 1800-luvulla enää Käkisalmessa, Raudussa, Metsäpirtissä, Sakkolassa, Pyhäjärvellä ja Inkerinmaalla (Lehtinen ja Sihvo 1984, s. 56). Niitä on aiemmin saatettu käyttää laajemmallakin alueella, Koivistossa ja Jääskessä (Kaukonen 1985, s.176, Akiander 1852). Jo ihan loogisesti ajateltuna hartiushameen käyttöalueen on ollut pakko olla laajempi: jos vyötärön varassa roikkuva hame tuli käyttöön vasta 1800-luvulla, on tätä aiemmin pitänyt olla käytössä joku muu systeemi.

En löytänyt lähdekirjallisuudesta lopullista vastausta siihen, mikä hametta oli Länsi-Kannaksella kannatellut ennen vyötäröhameen omaksumista. Haasteena on se, että kansantieteellinen aineisto rajoittuu aika lailla 1800-lukuun, eikä ajallisia kerrostumia aina huomioida.

Perustuen mm. kansallismuseon kokoelmiin, Idlikó Lehtinen ja Pirkko Sihvo rajaavat sarafaanityyppisten hartiushameiden levinnäisyyden seuraavasti: Suomen Karjalassa käytettiin ainoastaan pyöreää kapeaolkaimista sarafaania. Sitä käytettiin Äyräpään ja Käkisalmen kihlakuntien alueilla, Raja-Karjalassa ja pienellä alueella Pohjois-Karjalassa. Nykyisten rajojen sisäpuolella näistä on ainoastaan tuo Pohjois-Karjalan itäisin kolkka eli Ilomantsi. (Lehtinen ja Sihvo 1984, s. 56.)

Tässä Lehtisen ja Sihvon kartassakin (alla) pitää huomioida se, että kansallismuseon kokoelmiin saadut esineet ovat aika lailla 1800-luvulta, joten niistä ei voi päätellä aiemmasta tilanteesta.

Kuva: Lehtinen ja Sihvo 1984, s. 56

Avohameen tavoin myös sarafaania muistuttava hartiushame on samaa pukuperinnettä kuin slaaveilla. Vaikutteet ovat kuitenkin hyvin vanhoja, sillä vaatteilla on ollut aikaa karjalaistua.

Kannaksen hartiushameeseen ei liity venäläisperäistä sanastoa, kuten Raja-Karjalaan myöhemmin omaksuttuihin sarafaaneihin. Lisäksi Kannaksen hartiushameisiin liittyi paikallisia piirteitä: niihin tehtiin vetopoimulaskostus, tässä käsitelty verkahelmus sekä värillinen liiviosa. (Kaukonen 1985, s.176.)

Tässä oikealla hartiushameessa on punakeltainen helmus ja vasemmalla punainen. Hartiushameen helma saattoi olla snadisti lyhyempi kuin vyötäröhameessa, mutta myös vyötärömallisissa hameissa muodit saattoivat vaihdella. Kuva: Schvindt 1913.


Sellainen kirjallisuuskatsaus tällä kertaa. Tähän loppuun haluaisin vielä summata: Jos haluaa itselleen 1800-luvun muodin mukaisen kansanpuvun hameen, niin erinomainen vaihtoehto on surauttaa tummaan laskoshameeseen punainen helma. Vaikka tämä muoti tuleekin siis aivan kansanpukuajan loppuajoilta, on idea tämän kaltaisen vaatteen taustalla paljon vanhempi. Vaikka Kannaksella käytetyt vanhat hametyypit ovat yhteydessä slaavilaiseen pukeutumisperinteeseen, on tämän kaltainen helmaratkaisu hyvin kannaslainen. Ja siten siis se on erinomainen väline ilmaista omaa Kannaksen karjalaista identiteettiään.

Lähteet

Akiander, Matthias. Naisien Waateh-parresta Jääskessä. [s.n.], 1852. <https://www.finna.fi/Record/sksdoria_books.10024_147620>
Lehtinen, Ildikó, ja Pirkko Sihvo. Rahwaan Puku: Näkökulmia Suomen Kansallismuseon Kansanpukukokoelmiin : A Survey of the Finnish National Museum Folk Costume Collection = Folk Costume. Museovirasto, 1984.
Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomalaiset Kansanpuvut Ja Kansallispuvut. Söderström, 1985.
Schvindt, Theodor. Suomen Kansan Pukuja 1800-luvulla: 1, Karjala. Kirja, 1913.

Standard
Ruokaperinne

Näin rautakausiviikko sujui

Kehitin itselleni hassunhauskan somehaasteen syödä viikon ajan vain ja ainoastaan rautakauden aineksista valmistettua ruokaa. Ajallisesti fokus on myöhäisessä rautakaudessa (1000–1200) ja sijaintina tietenkin Karjala. Tiedot saatavilla olleista ravintoaineista perustuvat niin pitkälti Käkisalmen linnoituksen muinaisten tunkioiden tutkimukseen, joten rajataan paikkaa vielä lisää: larppaan siis noin 1100-luvun käkisalmelaista. Jee. Tästä tulee hauskaa.

Viikko ruokaa rautakauden aineksista on nyt ohi. Voit lukea täältä enemmän siitä, millaisia raaka-aineita rautakauden karjalaisilla todennäköisesti oli käytössään. Tässä artikkelissa käyn läpi sitä, miten haaste sujui ja mitä siitä opin.

Perinneruokaharrastusta ajatellen kokemus oli hyödyllinen, vaikka viikko olikin aika hirveä! Vaikeinta oli luopua suolasta. Oikeastaan kaikki tässä jutussa esitellyt mössöt olisivat olleet oikein hyviä suolalla ja voisilmällä – ja kaamean masentavia ilman sitä.

Alkuun yksinkertaisia huttuja

OG:in tapa syödä ylipäätänsä mitään viljeltyä on keittää se sellaisenaan. Tästä syystä aloitin matkani ihan vain ohraryyneillä.

Sitten oli vuorossa ruispuuro. Käyttämäni uutisrouheet olivat ehtineet maata kaapissa lesehäröjen armoilla jo pari kuukautta, joten tekemäni puuro ei enää ollut niin uutista.

Uutispuuro
1 l vettä
2 dl rouhittuja rukiita

Vatkaa ruisrouhe kiehuvaan veteen vähitellen. Kypsytä puuroa hauduttamalla välillä sekoittaen noin kolme tuntia.

Pelkistä viljoista ei kuitenkaan saa täyttävää kylläisyyden tunnetta. Tai ainakaan minulla ei ole vatsaa syödä puuroja näin paljon, että niin tapahtuisi. Oli siis pakko alkaa lisätä ruokaan jotain sisältöä.

Ehkäpä riistaa on ollut saatavilla rautakaudella runsaastikin, mutta kotieläinten lihaa ei ainakaan. Siksi päätin toistaiseksi pysyä kasviproteiineissa. Valintana oli se ainut mahdollinen tässä tilanteessa, eli härkäpapu. Tarkemmin härkäpavusta täällä.

Paksu rokka

Härkäpavut keitetään samoin kuin apposiin [eli ensin liotetaan 12 h, kiehautetaan ja sitten keitetään kypsiksi toisessa vedessä] ja kun pavut ovat melkein kypsiä, suurustetaan keitos ruis- tai otrajauhoilla. Vähän maitoa lisätään. Papuja pitää olla hyvin sakeassa, niin että ruoka valmiina on hyvin paksua putroa.

Aino Lampinen. Karjalainen keittokirja: maakunnallisia ruokia ja niiden valmistustapoja. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiön julkaisu n:o 2, 1953, toinen painos 1978. 

Ei tässä tavallisessa papurokassakaan mitään vikaa ole, mutta kannattaa mieluummin tehdä sama ruoka hapanversiona. Kyseessä on muutoin sama ruokalaji kuin yllä, mutta ruisjauhojen sijaan lisätään ruisleivän juurta. Hapanrokka ei ehkä kuulosta paremmalle mutta on sitä: siinä on jokin maku. Ja pavut ihan oikeasti pitävät nälän loitolla ilahduttavasti.

Pakko hapattaa

Ehdinkin jo mainita hapattamisen. Kun olin kaksi päivää syönyt mauttomia, kylmiä, hyllyviä ruis- ja papumössöjä, oli minun pakko saada jotain muuta. Eli siis samaa materiaa mutta happamana! Hapanrokka on parempaa kuin rokka, ja hapanhuttu parempaa kuin tavallinen huttu.

Olin alkuperäisen hapanhuttu-artikkelin yhteydessä itkenyt, kuinka pitkään sitä pitää keittää. Ei sitä oikeasti kauhean pitkään tarvitse: ihan joku 10 min varmaan riittää, jos ei jaksa haudutella. Sekoittaa tosin kannattaa ahkerasti, sillä kaikki jauhopuurot jämähtävät pohjaan hanakasti.

Tähän asti olin syönyt vain ruskeita ruokia. Nyt tulee ensimmäinen väriläiskä: hapanlohko nauriilla.

Ravitsemuksellisesti lohkot ovat katastrofaalisen huonoja verrattuna rokkiin. Jos rautakaudella on tehty lohkoa (eli keitetty juureksia ruisjauhoissa) on ainoa mahdollinen juures ollut nauris. Myöhempinä aikoina lohkon tyylisiä soppia on voitu tehdä myös perunasta ja lantusta. Eivätkä nauriin, perunan tai lantun minkään näistä ravintoarvot ole kummoiset.

Hapanlohko on niin ankeaa ja nauriit puumaisen kovia, etten yksinkertaisesti kykene syömään sitä tarpeeksi. Liian vähät kalorit ja proteiinit johtavat ärtyisyyteen, päänsärkyyn ja jatkuvaan vilun tunteeseen. Tunti syömisen jälkeen olen taas nälkäinen. Tilanne on suorastaan sietämätön.

Neljäntenä aamuna en kykene pakottamaan alas enää yhtään hapanlohkoa tai puuroa. Keitän yhden (1) kananmunan.

Munien sesonki on keväällä pääsiäisen ja juhannuksen välisenä aikana. Munat ovat siis lähinnä kausiherkku, eivätkä ne ole kuuluneet ruokapöytään ympärivuotisesti. Tästä syystä siis vain yksi muna.

Kuvassa (yllä) oikeimpana näkyy epätoivoinen yritykseni tehdä ruispastaa. Epätoivoinen on oikea sana kuvaamaan sitä – ei kannata kokeilla kotona. Se siis siitä.

Tilanne oli hirvittävä, mutta sitten menimme grillaamaan

Ruispastan jälkeen olin aikalailla valmis jättämään haasteen kesken tai ainakin vähän huijaamaan. Samana iltana kuitenkin tapahtui jotain, mikä käänsi tuulen suunnan.

Kaikki mitä tähän mennessä olin valmistanut, oli keitettyä. Tämä varmastikin on ajan hengen mukainen tapa valmistaa ruokaa. Periaatteessa rautakaudella käytetyt rautaiset tai kupariset pannut olisivat mahdollistaneet ruuan käristämisenkin. Myöhemmässä karjalaisessa ruuanlaittoperinteessä keittäminen on kuitenkin ollut yleisempää kuin paistaminen, enkä tämän takia osannut ajatella paistamista vaihtoehtona.

Mutta sen sijaan suoraan tulella kypsentäminen – mikäs sen muinaisempaa.

Nauriita on todennäköisesti jo rautakaudella kypsennetty ja säilötty maakuopassa. Nauriiden pantioimismenetelmän, eli eräänlaisen happokäyttämisen, tiedetään olleen käytössä jo 1300-luvulla (Ahokas 2010, s. 86, 110). Koska käyttäminen kehittyi maakuoppamenetelmästä, on naurishautoja varmaankin tehty jo rautakaudella.

Minulla ei ollut mahdollisuutta lähteä kaivamaan naurishautaa ja vartomaan niiden kypsymistä parin yön yli. Sen sijaan laitoimme nuotion grilliin (koska se ei ole avotuli jos se on grillissä 🥸 ??!) ja nauriit kypsymään sinne hiilien joukkoon.

Ja siitä. Täydellistä.

Ulkoa päin nauriit olivat kolmannen asteen palovammoilla. Mutta sisältä ne olivat kypsyneet pehmeiksi ja makeiksi, eikä hiiltynyt kerros ulottunut kuin aivan pintaan. Hiilloksessa paistaminen oli erittäin onnistunut tapa kypsentää nauriita, ja varmasti käytössä meillä myös tulevaisuudessa. Tästä siis hyvä vinkki talteen!

Nauriiden ohella paistui kokonainen ahven, joka sekin oli ihanaa. Meillä ei ole aiemmin laitettu kalaa grillissä, mutta tämän kokemuksen perusteella kokeilisin sitä ehdottomasti uudestaan. Ja kun kalan jättää suomustamatta, suojelee paksu nahka liialliselta kypsymiseltä.

Yllättävä herkku

Toinen näistä kokkareisista mössöistä osoittautui herkuksi.

Vasemmalla ohrahuttu, mutta ei siitä sen enempää.

Kellertävän valkoinen kokkare (oikeanpuoleinen kulho) on kokkelipiimää.

Kaadoin 1 l homogenoimatonta täysmaitoa laakeaan lasiastiaan ja jätin sen lämpimään happanemaan. Ohjeessa oli käyttää lypsylämmintä maitoa, mutta eipä ole saatavilla. Muutenkin on vähän epävarmaa, saako pastöroidusta maidosta tehtyä hapantuotteita ottamatta siementä esim. viilistä. Kyllä tästä pastöroidustakin jotain tuli, mutta asiaa pitää testata vielä lisää…

Hapanmaitotuotteiden tekeminen kotona sekä niihin liittyvät perinteiset (ei välttämättä yhdenmukaiset) nimitykset olivat aika iso kokonaisuus ja varmaan kirjoitan niistä artikkelin vielä erikseen. Tässä tällä kertaa seuraamani ohje:

Piimä — ruahto, rahka, jamakka, kokkeli

Lypsylämmin maito tai vielä lämmin kuorittu maito pannaan ruukkuihin ja pidetään lämpimässä huoneessa, kunnes maito on jamonut piimäksi niin että hera alkaa erottua. Piimiminen vie tällä tavalla aikaa pari vuorokautta. Jos päälliset kuoritaan kirnuamista varten, pidetään maitoastioita ensin viileämmässä ja sitten kun kermat on kuorittu, tuodaan lämpimään. Kerma saadaan siten vähemmän happamena.

Piimä viilletään lastasella eli viilipuikolla, varta vasten tehdyllä puuveitsellä, joka on myös kerman kuorimisväline, päältä pohjaan asti neliömäisiin ruutuihin, että hera paremmin erottuisi. Sitten piimäruukut pannaan mietoon uuniin tai lämpimään lieden reunalle. Tällöin kokkeli kovettuu ja piimävesi, hera erottuu hyvin. Kun piimä on jäähtynyt, valutetaan hera pois.

Näin käsitelty piimä on uunipiimää, pirttiytettyä eli paistettua piimää. Paistettua se ei kuitenkaan saa varsinaisesti olla. Jos piimä käytetään heti ruoaksi, pidetään sitä uunissa vähemmän aikaa ja kokkeli saa jäädä tasaiseksi massaksi, mutta jos tehdään säilytettävää rahkaa, saa kokkeli olla vähän lohkeilevaa, ei kuitenkaan ryynimäiseksi ravaksi paistettua. Nykyisissä oloissa ei ole aina käytettävissä lämmintä uunia tai lieden nurkkausta ja emännät ovatkin keksineet ruveta paistamaan piimää vesihauteessa: piimäastia pannaan lämpimään veteen ja kuumennetaan, kunnes hera on hyvin erottunut.

Lampinen, Aino. Karjalainen keittokirja: maakunnallisia ruokia ja niiden valmistustapoja. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiön julkaisu n:o 2, 1953, toinen painos 1978, s. 83.

Voi johtua maidon laadusta, mutta kaikki maito ei kokkaroitunut kahdessakaan päivässä. Heran mukana meni siis jonkin verran maitoa hukkaan. Astian pohjalle kertyi kuin kertyikin silti ohut kerros “kokkelipiimää”.

Hyi? Ne keltaiset läikät on rasvaa.

Vaikka maidon pitäminen lämpimässä päivätolkulla epäilytti, oli valmis kokkeli hyvää. Parasta kuitenkin oli, että pääsin käyttämään pinnalle kertynyttä voi-kermaa muiden ruokien maustamiseen. Tulihan siitä hyvin kätevä olo. Tehdä ruoka itse alusta asti ja pistää päälle vielä itse kuoritut hapankermat.

Viikonloppu koittaa

Ja helpotan vähän elämääni.

Kokkelipiimän sivussa syntynyt hapankerman ja voin yhdistelmä maustaa sekä ohraryyni”keiton” että kaurakiisselinkin. Ja aivan viikon lopuksi laitan uunin lämpiämään ja teen piirakoita.

Minua suuresti harmittaa se, että valmiiksi pakattuna on vaikeaa löytää tarpeeksi “huonolaatuista” lihaa. Tähänkin ohramössöön olisin mieluusti valinnut rökäleisintä ja rasvaisinta porsaanlihaa, mutta eihän sellaista Prismastakaan löytynyt. Siksi jouduin käyttämään ruokaan jotain lähes rasvatonta halpissuikaletta, eikä siitä tietenkään tullut hyvää.

Toisin sanoin: meille myytävä sianliha ja muukin liha on ihan liian vähärasvaista, että siitä saisi kunnollista lientä.

Ohraryynikeittoon (alla) siis kannattaa possusuikaleiden sijaan valita kylkisiivut, tai niiden puutteessa pekonikin käy. Mitä rasvaisempaa liha on, sitä vähemmän sitä tarvitsee käyttää.

Ohraryynikeitto

kokonaisia ohraryynejä
sianlihaa
(ruskistettua sipulia)
(pippuria, suolaa)

Ohra sopii hyvin lihan kanssa. Karjalassa liharuokien höysteeksi käytettiin usein ohraryynejä.
Ohraryynit saavat liota yön yli vedessä. Aamulla veteen lisättiin sianliha ja kattila nostettiin hellalle kiehumaan. Lisättiin mausteet, loppuvaiheessa myös sipuli. (Rautu EK)

Sallinen-Gimpl, Pirkko. Karjalainen keittokirja. Tammi, 2009.

Ah, ja sitten kaurakiisseli.😘 Kaurakiisseli on sen verran meemi, että siitä tulee oma artikkelinsa sitten myöhemmin.

Sunnuntai-iltana pitkä piinaviikko alkoi viimein olla ohi. Aloitin mentaalisen siirtymän kohti keskiaikaa ja otin avuksi SUOLAN sekä UUNIN. Viikon päätteeksi syntyi siis naurispiiraita. Nämä eivät olleet enää rautakautisesti valmistettuja, mutta ainekset ovat samat: ruis ja nauris.

Naurispiirakka Kivennavalta

KUORI: piirakankuoritaikina eli ruisjauhoja, vettä, suolaa
SYDÄN: muutamia nauriita, hieman suolaa

Nauriit pestään ja kuoritaan sekä pilkotaan paloiksi. Ripotellaan suolaa päälle ja laitetaan sopivaan puuastiaan. Murskataan nauriit hakkuuraudalla (tämän voi tehdä myös vihannesleikkurilla). Jätetään mehustumaa (tai nostetaan siivilään, erittyvä mehu otetaan talteen). Kuori tehdään piirakankuoren tapaan sekoittaen aineet tiiviiksi taikinaksi. Siitä leivotaan tankoja, jotka leikataan paloiksi. Jokaisesta palasta kaulitaan pyöreä kuorilevy, jonka keskelle nostetaan mehusta puristettua naurishaketta. Piirakat tehdään soikeiksi ja rypytetään keskeltä umpeen. Voidellaan naurismehulla ja siirretään uunin arinalle liitospuoli alaspäin tai paistetaan uunipellillä. (Kivennapa SK)

Sallinen-Gimpl 2009, s. 90.

Harmi kyllä piiraat olivat pienoinen pettymys. Vaikka sallin itselleni suolan käytön, ei nauris maistunut kuluneen viikon päälle enää ollenkaan.

Mitä jäi käteen?

Haasteen aikana tutustuin tehokkaasti karjalaisen ja samalla suomalaisen keittiön perustavanlaatuisiin raaka-aineisiin: ruis, ohra, nauris, pavut, liha, kala ja luonnon marjat. Toivoin, että haaste auttaisi löytämään näistä raaka-aineista uusia puolia ja hyödyntämään niitä tehokkaammin. Hyvää oli se, että jos tavallisesti nämä vähän vaatimattomammat perinneruuat jäävät meillä arjessa paremman ruuan jalkoihin, oli tämä viikko tilaisuus maistaa niitä oikeassa kontekstissa. Eivät ne silti hyviä olleet. Kuitenkin kuten jo sanottu, suurin ongelma eivät olleet raaka-aineet itsessään vaan mausteettomuus.

Tässä vielä joitain pointteja:

  • Mikään ei maistu miltään ilman suolaa. Ankeinkin ohramössö muuttuu hyväksi jos siihen laittaa suolaa.
  • Hapattaminen parantaa asioiden makua, erityisesti suolattomien asioiden.
  • Pelkillä hiilareilla on tosi vaikeaa saada itseään täyteen. En pysty syömään puuroa niin paljon, että se täyttäisi. Entisajan ihmiset ovat olleet kestävämpiä.
  • Olin epävarma siitä, miten paljon paistamista tulisi käyttää kypsennysmenetelmänä. Rautapadassa ruskistaminen olisi onnistunut mutta entä savipotissa? Keittoja on voinut keittää savipotissakin. Joka tapauksessa, ankeat ruuat ovat parempia paistettuna kuin keitettynä.
  • Erityisenä täsmennyksenä edelliseen: nauriit maistuvat paremmalta, kun niitä ei ole keietetty.
  • Maitoa voi ja kannattaa hapattaa kotioloissa.
  • Kaikki on ruskeaa. Tai okei harmaata.
  • Suuri osa ruuasta on vain materiaa. Vähän niin kuin tankkaisi bensaa autoon juuri sen verran, että pääsee juuri ja juuri seuraavalle bensa-asemalle.
  • Liha tekee ruuasta täyttävän ja maistuvan myös ilman mitään mausteita.

Lähteet

Ahokas, Hannu. “Suomi viljarukiin, kaskinauriin ja lantun geenikeskuksena.” Varhainen viljely Suomessa/toim. Juha Hirvilammi (2010).
Lampinen, Aino. Karjalainen keittokirja: maakunnallisia ruokia ja niiden valmistustapoja. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiön julkaisu n:o 2, 1953, toinen painos 1978.
Sallinen-Gimpl, Pirkko. Karjalainen keittokirja. Tammi, 2009.

Standard
Ruokaperinne

Rautakauden ruokavalion peruspilarit

Nehän olisivat siis ruis, ohra ja nauris.

Kehitin itselleni hassunhauskan somehaasteen syödä viikon ajan vain ja ainoastaan rautakauden aineksista valmistettua ruokaa. Ajallisesti fokus on myöhäisessä rautakaudessa (1000–1200) ja sijaintina tietenkin Karjala. Tiedot saatavilla olleista ravintoaineista perustuvat niin pitkälti Käkisalmen linnoituksen muinaisten tunkioiden tutkimukseen, joten rajataan paikkaa vielä lisää: larppaan siis noin 1100-luvun käkisalmelaista. Jee. Tästä tulee hauskaa.

Näin rautakausiviikko sujui

Ennen kuin päästään mukaviin kokkaushetkiin, niin tässä minun ja varmaan kaikkien muidenkin lempiosuus: raskas fakta.

Tässä artikkelissa esitellään, mitä maataloustuotteita karjalaisella talonpojalla olisi ollut käytössään rautakauden lopulla (1000–1200). Mahdollisimman pitkälti yritän nojata tutkimusdataan, mutta mutta: Ongelmana useimmissa lähteissä on, että ne perustuvat Etelä- ja Länsi-Suomesta tehtyihin arkeologisiin löytöihin. On Karjalassakin kaivettu esiin rautakautisia mäkilinnoja ja kalmistoja, mutta nämä kaivaukset ajoittuvat enimmäkseen 1800-luvun lopulle. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen olisi rajan taakse varmaan ollut asiaa useammallakin, mutta näiden alueiden historia ei tutkimuksen näkökulmasta enää tunnu kuuluvan suomalaisille – eikä sen puoleen venäläisillekään. Uhkana siis on, että Karjalasta ei tulevaisuudessa saada enää enempää arkeologista tutkimustietoa.

Erityisesti Karjalassa tehtyjen kaivausten viimeaikainen vähäisyys on ongelma siinä mielessä, että läntiset ja itäiset perinteet eivät ole keskenään vertailukelpoisia. Jos Turussa on syöty leipää 1000-luvulla, ei se tarkoita, että niin olisi ollut Käkisalmessa.

Miten varhaisesta maataloudesta on saatu tietoa?

Tiedot varhaisesta maataloudesta perustuvat arkeologisiin löytöihin ja kielitieteellisiin havaintoihin. Kaivauksissa on löytynyt jälkiä maaperän varhaisesta muokkauksesta, luita sekä työkaluja. Maanäytteistä on voitu tutkia makrofossiileja, eli siis säilyneitä jyviä, tai siitepölyjäämiä. Kasken polttaminen on myös kerrostanut järvien pohjaliejuun nokea (Huurre 2012, s. 31).

Kaikesta ei kuitenkaan jää jälkiä: jyvät säilyvät vain hiiltyneinä. Eikä juurikkaista ja kaalista löydy todennäköisesti siemen- tai siitepölylöytöjä, koska nämä kasvit pyrittiin korjaamaan ennen kukkimista (Huurre 2012, s. 48). Jälkiä ei myöskään ole siitä, minkälaisia ruokia näistä aineksista tarkalleen valmistettiin.

Viljely oli jo monin paikoin vakiintunutta

Siitepölylöytöjä on tehty Hiitolasta ja Kurkijoelta vuoden 400 tienoilta, Valamosta noin 650-luvulta ja Sortavalasta ja Valkjärveltä viikinkiajan alusta. Valamossa kaikista varhaisimmat siitepölylöydöt on ajoitettu 800-luvulle eaa., mutta tämän jälkeen viljelyssä on ilmeisesti tullut pitkä katkos. (Huurre 2003, s. 32–34.) Muillakin alueilla viljelyä on tietenkin voinut olla jo aiemmin, mutta syystä tai toisesta taito on välissä unohtunut, tai ainakaan siitepölykerrostumaa ei viljelystä ole jäänyt.

1000–1200-luvuilla maanviljely oli vakiintunutta ainakin Laatokan pohjoispuolisille alueille ja Mikkeliin asti, eli siis Etelä-Karjala, Kannas ja Laatokan Karjala olivat maanviljelysaluetta, Pohjois-Karjala ja Raja-Karjala eivät. (Huurre 2003, s. 32–34.)

Viljely oli tietysti enimmäkseen kaskiviljelyä, mutta tämänhän me kaikki muistamme peruskoulun historiantunneilta.

Varhaisimmat viljelykasvit

Alla olevassa taulukossa on tehty koonti Suomen ja Luoteis-Venäjän esihistoriallisen ajan viljakasveista. Nämä tiedot perustuvat makrofossiilisiin aineistoihin eli hiiltyneisiin jyviin ja siemeniin. Minun kiinnostuksenkohteenani on erityisesti Käkisalmesta (1100–1300) tehdyt löydöt.

Alsleben 2012, s. 348. Alslebenin siteeraa Lempiäinen, T. (1995) ‘Medieval plant remains from the fortress of Käkisalmi, Karelia, Russia’, in Fennoscandia archaeologica XII, 83–94.

Taulukon koonnut Almuth Alsleben (2012) toteaa viljelykasvien kirjon olleen Suomessa vaatimattomampi kuin mitä samanaikaisesti Luoteis-Venäjällä. Ja siltähän se taulukon perusteella näyttää. Mutta katsotaan tarkemmin Lempiäisen tutkimusta, jossa tutkittu maa-aines oli siis peräisin Käkisalmen linnoituksesta 1100–1300-luvun kerrostumasta.

Maa-aineiden makrofossiilien tutkimuksessa löytyi noin 9000 siementä tai hedelmää. Näiden joukosta löytyi 34 hiilitynyttä jyvää, jotka voitiin tunnistaa, sekä 165 jyvää, jotka jäivät tunnistamatta. Tunnistettujen jyvien joukossa oli:

  • 16 ohraa
  • 6 ruista
  • 5 kauraa
  • 1 vehnää

Hamppua elikkäs cannabis sativaa löytyi 53 siementä.  Myös humalaa ja pellavaa oli runsaasti. (Lempiäinen 1995, s. 84.) Humalan viljely alkoi keskieurooppalaisissa luostareissa 1000-luvulla ja levisi sieltä Suomeen jo seuraavalla vuosisadalla (Huurre 2003, s. 50). Tästä humalan läsnäolosta voidaan tietenkin vetää johtopäätös: jos on humalaa, on myös kaljaa.

Omenaa löytyi vain yksi siemen. Aivan äärimmäisen mielenkiintoista on, että näytteistä löytyi myös yksi siemen ficus caricaa eli viikunaa. Miten viikunakasvin siemen oli päätynyt näin pohjoiseen? Tätä selittää se, että viikunaa on (1400-luvulla) käytetty lääkekasvina. Viikunan siemeniä on löytynyt myös keskiaikaisesta Turusta. (Lempiäinen 1995, s. 87.)

Viljoista oli käytössä jo ohra, ruis ja kaura sekä vähissä määrin myös vehnä

Näistä Käkisalmen linnan löydöksistä voi ainakin näin viihteellisessä mielessä vetää johtopäätöksiä: ohraa löytyi eniten, joten se lienee myös ollut yleisin vilja. Tämä on myös historiantutkijoiden mielestä fakta: ohra syrjäytti rukiin vasta myöhään. Ja vehnääkin oli jo esihistoriallisella ajalla, mutta hyvin vähän.

Ohra alkoi väistyä rukiin tieltä 1500-luvulla, mutta rukiilla kuitenkin kesti pitkään syrjäyttää ohra pääviljana, ja pohjoisessa ruista ei viljelty ollenkaan. Vasta 1700-luvun alussa ruis oli päävilja suurimmassa osassa maata. (Niemelä 2008, s. 74–75.) Yhden väitteen mukaan ruis on tullut Suomeen todennäköisesti lännestä, sillä sana ruis on lainaa germaanisista kielistä. Toisaalta korpiruis eli siis kuusimetsästä kaskettava runsassatoinen ruis levisi Itä-Suomeen kaakosta 1100-luvulla. (Huurre 2003, s. 48.)

Tästä ruis-asiasta on olemassa myös toisenlainen käsitys. Hannu Ahokkaan mukaan viljelty ruis on voinut syntyä Savo-Karjalan alueella. Väitteensä hän perustaa arkeologisiin löytöihin sekä Karjalassa palvottuun rukiin jumalaan. Arkeologisten tietojen perusteella ruista on hänen mukaansa viljelty Suomessa jo 4000 vuotta. Rukiin jumalaa hän kertoo palvotun “Karjalassa” (tässä ei selviä, missä siellä tarkemmin). Hauskana lisäfaktana tähän: rukiin jumalan nimiä olivat Runkoteivas, Runkateivas, Rokateevas, Ronkateus, Ruukoteera, Rogateus ja Rongoteus. (Ahokas 2010, s. 96–97.)

Suomesta ruis on levinnyt Ahokkaan mukaan laajalle Itämeren kaupan, suomalaisten siirtolaisuuden ja venäläisten julmien sotaretkien seurauksena (Ahokas 2010, s. 99–103). Selvästi hänen tavoitteenaan on todistaa, että ruis tosiaan syntyi Suomesta ja levisi täältä kaikkialle muualle maailmaan. Arkeologisia todisteita en näin valtiotieteilijänä osaa arvioida ja muutenkin juttu haiskahtaa vähän Suomen muinaiskuninkailta.

Vehnää tosiaan viljeltiin ohran ohella jo rautakaudella, jopa ennen ajanlaskun alkua. Lajeja olivat tällöin emmer- ja pölkkyvehnä. Tavallinen vehnä syrjäytti emmerin rautakauden lopulla ja pölkkyvehnän keskiajalla. (Huurre 2012, s. 47.) Käkisalmen siemenlöydöissä kyse oli nimenomaan tavallisesta vehnästä

Kauraa on myöhempinä aikoina käytetty lähinnä rehuksi, eikä esimerkiksi Käkisalmen linnoituksessa tehdyssä maaperäanalyysissa selvinnyt, käytettiinkö kauraa siellä vain eläinten ravinnoksi. Kaakkois-Suomessa kauraa on kuitenkin käytetty ihmisravinnoksi myöhempinä aikoina (Niemelä 2008, s. 76), joten näin on hyvin voinut olla myös Käkisalmessa.

Naurista ei Käkisalmen tutkimuksessa löytynyt, mutta aivan varmasti sitä syötiin

Niin kuin ylempänä jo mainittiin, eivät kaikki kasvilajit jätä samalla tavalla havaittavia jälkiä. Nauris on yksi tällainen laji, eikä sen saapumisajankohdasta Karjalaan voida siten saada varmuutta. Nauris kuitenkin on ikivanha kasvi, sillä nauris sana tunnetaan kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä. Siten on todennäköisesti vanhempaa perua, kuin milloin nämä kielet ovat erkaantuneet toisistaan (Huurre 2003, s. 48).

Nauriita on viljelty Pohjois-Euroopasta ainakin 300-luvulta eaa., tästä on väitetysti kerrottu kreikkalaisen Pytheaan matkakertomuksessa. Ja siis ihan tosissaan, vuoden 80 jaa. tienoilta on Elimäeltä löytynyt maahan hautauneen hiiltyneen nauriin jäänteet. (Ahokas 2010, s. 86, 88.)

Nauris oli erityisesti kaskimaan laji, eikä se pelto-pellossa viihtynytkään. Ja nauriista tykättiin Suomessa niin, että nauriita varten saatettiin polttaa pieni rieskamaa, vaikka muuten ei olisikaan kaskettu. 1800-luvun alussa peruna lopulta voitti nauriin suosiossa varmaankin juuri sen takia, että naurista ei voinut viljellä muussa kuin kaskimaassa. (Niemelä 2008, s. 81.)

Mistä kasviproteiineja?

Entä sitten härkäpapu ja herne? Kummastakaan ei mainittu Lempiäisen tutkimuksessa, mutta mahdollisesti niitä on voitu viljellä 1000-luvun taitteen paikkeilla.

Nykyistä vihreää hernettä alettiin viljellä Suomessa vasta 1800-luvulla. Tätä ennen herne oli ns. harmaata hernettä, jonka siemenet olivat pienempiä. (Niemelä 2008, s. 77–78) Tätä hernettä on viljelty Ruotsissa jo kivikaudella ja Turun Niuskalasta on löytynyt siitepölyjäämiä 500 eaa. Ajanlaskun alun jälkeen on jo säilynyt kokonaisia herneitä useilla asuinpaikoilla. (Huurre 2012, s. 49.)

Ilmeisesti palturiksi on todistettu se, että kiertelevät munkit olisivat tuoneet pavun vasta 1200-luvulla. Härkäpavun varhaishistoriasta ei löytynyt millään kunnollista dataa, mutta maatiaiskasviyhdistyksen mukaan niitä oli Varsinais-Suomessa jo 600–700 luvuilla. Näin vaivaa tämän selvittämiseksi mutta ei selvinnyt.

Sekä pavun että herneen viljelyä on toki voinut rajoittaa se, palkokasvit eivät viihtyneet kaskessa, vaan ne olivat pelkästään peltokasveja (Niemelä 2008, s. 77–78). Kaskiseuduilla ei kuitenkaan koskaan pelkästään kaskettu, vaan kasken lisäksi pidettiin myös pientä vihannesmaata.

Lue lisää: Perinteiset papuruuat

Puurot ja vellit

Uuni kehitetään vasta myöhemmin, joten leipiä ei tällä viikolla syödä! Mutta eikö karjalainen ruoka perustu uunipatoihin ja leipään? Mitä sitten voi enää syödä?

Uunit alkoivat yleistyä Länsi-Suomessa viimeistään rautakauden lopulla. Länsi-Suomessa oli jo tällöin käytössä avolakinen kiuasuuni sekä tätä hieman nuorempi savikupoliuuni. Kivestä ja tiilestä muuratut umpilakiset uunit yleistyivät vasta keskiajalla, ja ne vaativat holvikaaren muuraustaitoa. (Mikkanen 2016, s. 8.) Ensimmäinen Suomesta löytynyt leipä on muuten ohrakakkara ensimmäisen vuosituhannen loppupuolelta, Ahvenanmaalta Sundin Långängsbackenin kalmistosta. Sitä ei kuitenkaan ollut ilmeisesti paistettu uunissa. (Huurre 2003, s. 62–63).

Itä- ja Länsi-Suomessa on kuitenkin kansantieteellisen aineiston perusteella käytetty erilaisia uuneja, minkä takia lännessä tehtyjä haivaintoja ei voi yleistää koskemaan itää. (Mikkanen 2016, s 18.)

Luoteis-Venäjällä oli käytössä savikupoliuunit (Judelson 1992, s. 37–38, 45), ja viimeistään Novgorodin 1200-luvulla kasvaneen vaikutuksen myötä ne olisivat voineet yleistyä myös Karjalassa. Mitään arkeologista aineistoa ei kuitenkaan löytynyt tukemaan tätä hypoteesia. Niin tai näin, uunit olivat joka tapauksessa vasta myöhäisen rautakauden juttu, ja sen takia pidättäydyn leivästä ja uuniruuista ainakin nyt alkuun. Vaikka leipäuuneja onkin varmasti alkanut olla rautakauden loppupuolella, olisi historiallisempaa jättää leipä juhlaruuaksi ja nauttia vilja arkena puuron muodossa.

Pientä epähistoriallisuutta omaan rautakausihaasteeseeni aiheuttaa se, etteivät nykyjauhot tietenkään vastaa kotona jauhettuja saati sitten rautakautisia. Jauhinkiviä on kuitenkin ollut käytössä jo ainakin Kiukaisten kulttuurin ajoista lähtien, joten niillä varmasti on jyrnytelty myös rautakautisessa Karjalassa.

Pronssikaudella yleistyivät yhdellä kädellä käytettävät ns. kuutiokivet, joilla saatiin rouheista jauhoa puuroihin. Ei ole varmaa, olivatko kehittyneemmät, kierrettävät jauhinkivet käytössä jo rautakaudella. Räisälästä Hovinsaaresta on löytynyt tällainen kierrettävä kivipari, mutta se saattaa olla keskiaikainen. (Huurre 2003, s. 61–62.)

On ilmiselvää, että tällaisillakaan jauhinkivillä jauhosta ei kuitenkaan saatu sihtilaatuista.

Karja

Ruotsissa ja Virossa on pidetty jo kivikaudella nautoja, lampaita, vuohia ja sikoja. Suomen alueella karjanhoito on alkanut yleistyä viimeistään pronssikaudella, ainakin rannikolla siis. Luulöytöjä on naudasta, lampaasta ja/tai vuohesta ja siasta. (Huurre 2003, s. 54–55) Näiden löytöjen yhteydessä ei kuitenkaan mainita Karjalan aluetta. Sen sijaan Käkisalmen linnoituksesta löytyneiden kasvifossiilien perusteella tiedetään, että karjan ravinnoksi käytettiin luonnonrehua, ei viljeltyä heinää (Lempiäinen 1995).

Ei tiedetä sitä, milloin maidosta on opittu valmistamaan voita (Huurre 2003, s. 63). Kansantieteellisen aineiston pohjalta on selvää, että juustoa ei Karjalassa valmistettu myöhempinä aikoinakaan. Maitoa on muutenkin käytetty vähän ja lähinnä hapatettuna.

Myöhemmin tulen käsittelemään tätä vielä lisää, mutta karja on ollut pienikokoista ja vähätuottoista verrattuna nykyiseen. Vaikka olisikin historiallista syödä ainakin nautaa ja lammasta, ei niiden päivittäinen syöminen tule kysymykseen. Sitä paitsi tuoretta lihaa syötiin ani harvoin, sillä teurastus hoidettiin yleensä syksyllä, kun eläimet kesän jälkeen olivat tuhdeimmillaan.

Lihaa voitiin säilöä myöhemmälle kuivattamalla. Savustus ei kuitenkaan ollut Karjalassa käytössä kuin vasta 1800-luvulla (Sallinen-Gimpl 2009, s.16).

Luonnon antimet

Käkisalmen linnoituksesta löytyneiden kasvijäänteiden joukosta löytyi viljelykasvien lisäksi jälkiä villikasveista: pähkinöitä, pihlajanmarjoja, metsämansikoita, vadelmia ja puolukkaa (Lempiäinen 1995, s. 87). Myös metsästys on ollut ilmeinen ravinnonlähde. Myöhemmin riistaa ovat rajoittaneet uskonnolliset ruokarajoitukset (ortodoksien keskuudessa), mutta rautakautisista tabueläimistä ei ole tietoa.

Yksi ruoka-aine melkein unohtui tästä listasta: kala. Kalaa on myöhempinäkin aikoina käytetty runsain mitoin, sillä se on soveltunut ortodoksien ruokavalioon. Itse pystyn syömään imetyksen takia kotimaista kalaa harvoin, mutta muussa tapauksessa kala olisi keskeinen ravinnonlähde tämän haasteen aikana.

Vielä yksi takaisku: suola

Meille monelle tulee keskiaikaisesta ruuasta ensimmäisenä mieleen tönkkösuolattu kala, mutta tällaista meininkiä ei ollut vielä rautakaudella. Suolaus säilömismenetelmänä yleistyi Karjalassakin vasta keskiajalla, vaikka siellä suolan saatavuutta paransivat Vienanmeren suolakeittämöt. (Sallinen-Gimpl 2009, s.16.) Tosin, se että suolaa ei käytetty säilömiseen ei tarkoita, että sitä ei olisi käytetty hienoista hippusta maustamiseen.


Tällaisista raaka-aineista tullaan siis valmistamaan ruokaa tämän viikon aikana. Täällä blogissa ilmestyvien juttujen lisäksi julkaisen fiiliksiä instaan @rajatiede.

Lähteet

Ahokas, Hannu. “Suomi viljarukiin, kaskinauriin ja lantun geenikeskuksena.” Varhainen viljely Suomessa/toim. Juha Hirvilammi (2010).
Alsleben, A. “The Plant Economy Of Northern Medieval Russia.” Teoksessa Brisbane, M.A., Makarov, N.A. and Nosov, E.N eds.  The archaeology of medieval Novgorod in context: studies in centre/periphery relations. Oxbow Books 2012.
Huurre, Matti. “Viljanviljelyn Varhaisvaiheet.” ja “Maatalouden Alku Suomessa.” Suomen Maatalouden Historia. 1, Perinteisen Maatalouden Aika Esihistoriasta 1870-luvulle, 2003.
Judelson, Katharine. “The Archaeology of Novgorod, Russia: recent results from the town and its hinterland.” (1992).
Lempiäinen, Terttu. “Medieval plant remains from the fortress of Käkisalmi, Karelia (Russia).” Fennoscandia archaeologica 12 (1995): 83–94.
Mikkanen, Tiina. “”Rakennuksen Keskivaiheilla Sijaitsi Tulisija”.” SKAS, 3, 2016, pp. 3–21.
Niemelä, Jari. Talonpoika Toimessaan: Suomen Maatalouden Historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008.
Sallinen-Gimpl, Pirkko. Karjalainen keittokirja. Tammi, 2009.

Standard
Neuleet

Rekkokaulurit osa 2: Antrea

Viimeksi tein kaulurin Jääskestä tuodun rekkopaidan kirjailujen mukaan. Kehittelin mallia, ja tässä artikkelissa kerrotaan tuloksena syntyneestä Antrean kaulurista. Ei se taaskaan putkeen mennyt, mutta kirjoneulekuviot ovat kauniita.

Naiset ovat käyttäneet Kannaksella värikkäästi kirjailtuja rekkopaitoja aina 1800-luvulle asti. Näistä paidoista ja niiden kirjontakuvioista voit lukea enemmän Jääsken rekkokauluria esittelevästä artikkelista.

Alkuperäinen kirjontakuvio

Tämän mallin pohjana on Antreasta tallennetun rekkopaidan kirjontakuvio. Muutoin kuvio noudattaa tätä mallia melko uskollisesti, mutta vasemmassa laidassa oleva pystysuora raita on jätetty pois.

Kuva: Sihvo 1981, s. 162.

Alla olevassa värioksennuksessa havainnollistetaan, miten kirjoneulekuviot ovat syntyneet kirjontakuvion pohjalta. Mallina oli kirjan kuva (yllä), joten kauhean korkeisiin resoluutioihin näissä ei ole päästy. Kirjoneule on kuitenkin mielestäni melko lähellä alkuperäistä kirjontakuviota, esimerkiksi mitä tulee aivan ylä- ja alareunassa oleviin siksak-kuvioihin sekä punavalkoisiin kuvioihin. Toisaalta raitaosan punaisilla ja sinisillä risteillä varustetut kirjoneuleraidat eivät ole yhtä onnistuneita. Näitä on hiton hankala yrittää selittää sanallisesti, joten siksi siis visuaalinen esitys:

Neulekuvio

Voit ladata neulekuvion alta joko pdf:nä tai excel-taulukkona. Huomio sitten siinä, että tässä kaaviossa ei ole otettu kantaa siihen, miten silmukoiden lisäys tehdään.

Tästä neulekuviosta tulee seuraavat mitat, lankana Novita Venla (100 g = 420 m):
Kauluksen ympärys 124 + 1 silmukkaa = 36 cm (+1 silmukka on kerrosten vaihtumiskohtaan tuleva nurjalla neulottu silmukka)
Kauluksen korkeus 33 silmukkaa = 6,5 cm
Läpän leveys 116 + 1 silmukkaa = 29 cm
Läpän korkeus 129 silmukkaa = 25 cm
Taakse tulevan vetoketjun pituus 15 cm (jos käyttää housuvetoketjua, valitse 20 cm ja neulo selkäosa pidemmäksi. Se 15 cm vetoketju jättää nippa nappa tarpeeksi tilaa vetää kauluri pään yli)

Huom: riippuu toki omista mitoista ja käsialasta, mutta kaulukseen ehkä kannattaa lisätä sentti leveyttä ja toisaalta ottaa sentti korkeutta pois. Eli siis, esimerkiksi käsialasta riippuen neljä silmukkaa leveämpi ja viisi kerrosta lyhyempi.

kirjoneulekaava antrean rekkokauluriin

Jos vertaa tätä kaavaa neulomaani testikappaleeseen, ovat ne vähän erilaisia. Pystykauluksen punavalkoisen kuvion voi neuloa keskitetysti tai sitten sivulle. Neuloin itse kuvion keskelle eli samaan linjaan alempana olevan isomman punavalkoisen kuvion kanssa, mutta tämä näytti jotenkin hassulta. Muutin siis kaavaa siten, että yläosan kuvio on toisella sivulla verrattuna alaosaan.

Kuvio on oikein hauska neuloa, sillä punavalkoisten kirjoneulekuvioiden kaava on helppo muistaa eikä mallipiirrosta tarvitse tihrustaa koko ajan. Missään kuviossa ei jää niin pitkiä lankajuoksuja, että niitä pitäisi sitoa. Koska lankajuoksut ovat sopivan mittaisia, on kuvio helppo saada kiristämättömäksi. Kuvio on muuten helppo, mutta sinipunaisessa kirjoneuleraidassa neulotaan kahden kerroksen ajan kolmella värillä.

Kauluri neulottiin ylhäältä alas magic loopilla

Tämäkään kauluri ei ollut malliltansa menestys, joten en turhaan kirjoita tarkkoja ohjeita. Aivan niin kuin edellisessäkin kaulurissa, myös tässä mallissa kompastuskivi oli silmukoiden lisääminen pystykauluksen jälkeen. Silmukoita olisi noin niin kuin matemaattisesti pitänyt lisätä 4,6 per kerros, joten päätin lisätä neljä (aivan samoin kuin raglan-lisäyksissä yleensä lisätään – 8 silmukkaa per kaksi kerrosta). Eiväthän olkapäätkään ole ihan laatikon muotoiset. Neljä silmukkaa per kerros ei kuitenkaan ollut riittävästi ja lisäykset olivat muutenkin vähän kummalliset. Olisi sittenkin pitänyt tehdä ihan tavallinen raglan-lisäys, mutta olin huolestunut siitä, että kirjoneulekuviolle jäisi edestä liian kapea tila ja olkapäille puolestaan liikaa valkoista. Raglan-lisäykset olisi toki mahdollista tehdä niinkin, että samaa kuviota käyttää myös olkapäissä välittämättä raglan-saumasta. No, seuraavalla kerralla aion tehdä lisäykset ihan toisella tavalla.

Pystykauluksen kääntäminen, vetoketjukiinnitys ja saumojen leikkaaminen sen sijaan toimii hyvin. Eli silmukoiden lisääminen pitäisi vain saada toimimaan, ja sitten malli olisikin valmis.

Pystykaulus on tässä versiossa liian korkea ainakin minulle, joten kaaviosta kannattaa napata muutama rivi pois ja sen sijaan lisätä hieman leveyttä. Vuorellinen pystykaulus on muutoin täysin toimiva: paksun ja mukavan tuntuinen kaulaa vasten.

Kaulurin voi neuloa ylhäältä alas käyttäen magic loop -menetelmää. Valmiiksi neulottu kauluri on tällainen putki. Sitten se viimeistellään leikkaamalla keskitakasaumat auki.

Saumojen aukileikkaamisesta on kirjoitettu edellisen artikkelin yhteydessä ja tässä myös video siitä, miten tämän kaulurin saumat leikattiin:

Saumojen leikkaamisen jälkeen kauluri näyttää tältä:

Seuraavaksi kiinnitetään pystykauluksen vuori, jos sitä ei kiinnitetty jo neulomisvaiheessa. Vuoren voi ommella kiinni ompelukoneella, eikä se juurikaan näy ulos päin.

Tässä näkyy nurjalta puolelta tikkaus, jolla vuori on kiinnitetty paikoilleen. Vuoren reuna on vielä harsittu kiinni käsin. Ihanteellista tietysti olisi, jos vuori jatkuu olkien alkamiseen asti.

Kaikki reunat kaulusta lukuunottamatta pitää jotenkin siistiä, ja tyylikkäin tapa tähän olisi varmasti putkiloneule. Nyt tein vielä samaan tyyliin kanttinauhalla niin kuin Jääsken kaulurissakin. Ja ai helvetti se on vaikea ommella.

Jos ensikerralla silmukoiden lisääminen viimein onnistuisi, niin saisin tehtyä kunnollisen ohjeen.

Lähteet

Sihvo, Pirkko. “Karjalaiset Kansanpuvut Ja Tekstiilit.” Karjala. 1, Portti Itään Ja Länteen, 1981, pp. 151-173.

Standard