Sakkolan ja Raudun kansanpukuja käsitellään tässä yhdessä, sillä puvut ovat keskenään hyvin samannäköiset ja kaiken lisäksi puvut on perinteisesti niputettu yhteen kansanpukukirjallisuudessa ja esim. Kansallismuseossa. Jos pitäjien puvuissa on siis mitään eroa ollut, on siitä nykyisin enää hyvin vaikea saada selkoa. Metsäpirtin pukuja käsitellään osittain Sakkolan alla, sillä Metsäpirtin pitäjä erotettiin Sakkolasta vasta vuonna 1894. Jos esineestä tai tiedosta on erikseen mainittu että se on Metsäpirtistä, olen sisällyttänyt tiedon tekstiin.

Theodor Schvindt itse piti Sakkolan ja Raudun pukuja yhdenmukaisina (Schvindt 1883, 40), mikä lienee syynä siihen miksi pitäjiä ei ole eroteltu vanhoissa esineluetteloissa. Uskon että Schvindtillä on ollut maailman paras tieto eteläkarjalaisista kansanpuvuista, ja hän on tehnyt vain vähän virheitä (virheitä on tosin hankala havaita, sillä usein Schvindt on ainut lähde). Mutta voi kumpa hän olisi jaksanut erotella Sakkolan ja Raudun kansanpuvut omiin pitäjiinsä. Kun tarkastelee esimerkiksi Sakkolan ja Raudun rekkopaitoja, havaitsee että niissä esiintyy paljonkin vaihtelua. Jos osa vaihtelusta oli paikkakohtaista, jää se ikuiseksi mysteeriksi.

Kuten huomaatte, on tämä Sakkolaa ja Rautua käsittelevä artikkeli paljon laajempi kuin monet toiset. Laajuus johtuu siitä, että sekä esine- että muistitietoaineistoa on säilynyt runsaasti. Sakkola ja Rautu olivat siinä etuoikeutetussa asemassa, että pitäjät olivat yksiä ensimmäisiä kohteita, joista kansanpukuja lähdettiin keräämään museoon. Viipurilaisen osakunnan opiskelijat keräsivät kansatieteellisiä esineitä Sakkolasta ja Metsäpirtistä vuonna 1876, Sakkolan läntisistä kylistä 1877 ja Raudusta vuonna 1879. Esimerkiksi Viipuriin ja Johannekseen ehdittiin vasta vuonna 1886 ja Jääsken kihlakuntaan vasta tämän jälkeen (Schvindt & Sirelius 1922, 80–81). Sakkolaan ja Rautuun päästiin paikalle juuri sopivasti siihen aikaan, kun kansanpukujen käyttö oli jo hiipumassa, mutta vaatteet eivät olleet vielä ehtineet joutua räsypuppanan kuteeksi tai sellun raaka-aineeksi. Sakkolasta ja Raudusta tallennettiin huima määrä harakoita, paljinsolkia, nästyykejä sekä rekkopaitojen ja kostulien osia. Suhteellisen paljon saatiin kerättyä säppäleitä, huntuja, nauhoja, sormikkaita, sarkaviittoja sekä hartuushameita. Suhteellisen vähän saatiin talteen neulakintaita, sukkia, esiliinoja ja lappavyön osia eikä ilmeisesti ainuttakaan kenkäparia.

Artikkelikuvan selitys: Vaikka Sakkolasta ja Raudusta onkin paljon esineaineistoa, on autenttisia valokuvia ja piirroksia kansanpuvuista vain rajallisesti. Esimerkiksi siitä miten kostuli ja säppäli kuuluu pukea löytyi yksi ainut valokuva (Schvindt 1913), jossa puvut ovat mallien päällä studiovalokuvassa.

Vasemmalla on Sakkolan ja Raudun tytön talvinen puku. Valkoisen sarkaviitan päälle on puettu kussakkavyö ja ostettu ruudullinen kaulahuivi. Päässä on säppäli, joka on tytön päähine. Hame on musta hartuusniekkahame, jossa on punainen verkahelmus. Hameen päällä on punainen villaesiliina, joka juuri ja juuri näkyy sarkaviitan alla. Kaulassa on kirkkaat lasihelmet, kädessä valkoiset villasormikkaat ja jalassa paulattomat kengät.

Oikealla on Sakkolan ja Raudun vaimon kesäinen puku. Vaimon päähine on huntu, joka puetaan hiusrajaan kuvan osoittamalla tavalla. Tällaisia pieniä huntuja käytettiin ainakin 1840-luvulta alkaen. Rekkopaidan solki on kuvassa huom. väärällä puolella, sillä kuva on käännetty peilikuvaksi. Kesäinen päällysvaate on kostuli. Hartioilla voisi olla vielä huivi, mutta sitä ei ole piirretty kuvaan. Hame on punainen hartuushame, jossa on helmassa kotona kudottu raidallinen nauha. Esiliina on valkoinen nyytinkiesiliina, jollaisia etupäässä käytettiin 1800-luvun alkupuolella. Jalassa on vanhempaa mallia olevat paulakengät. Kostuli on suljettu soljella. Oletan että kostuli suljetaan kirjottujen etuliepeiden alapuolelta.

Ortodoksien ja luterilaisten puvut Sakkolassa ja Raudussa

Sakkolassa ja Raudussa kansanpuvuissa oli eroavaisuuksia ortodoksien ja luterilaisten välillä. Yleensä Kannaksen kontekstissa ajatellaan, että ortodoksit ja luterilaiset käyttivät samanlaista asua, mutta vaimon päähineet erosivat toisistaan. Sakkolan ja Raudun suhteen tämä ei pidä täysin paikkaansa, sillä osa pitäjien ortodokseista oli tullut Venäjän puolelta, eivätkä he omaksuneet käyttöön eteläkarjalaista kansanpukua. Erityisesti Metsäpirtin Vaskelan kylässä ortodoksien puku oli erilainen kuin luterilaisilla. Tästä syystä olen pyrkinyt tuomaan tekstissä esiin, jos kertoja on ortodoksi ja erityisesti jos tieto koskee Metsäpirtin Vaskelaa.

Muuten, Kannaksella oli ainakin kaksi Vaskelaa, Lempaalan Vaskela, jonka asukkaat olivat vielä 1800-luvun alkupuolella inkerikkoja (ks. Köppenin etnografinen kartta) sekä Metsäpirtin Vaskela, jonka asukkaat olivat enimmäkseen ortodokseja (Vahter 1930, 1–2). Pitää olla tarkkana, että nämä eivät mene sekaisin.

Myös Raudussa jakolinja luterilaisten eli ”suomalaisten” ja suomea puhuvien ortodoksien eli ”venäläisten” välillä oli jyrkkä. Ortodoksit ja luterilaiset eivät esimerkiksi menneet naimisiin keskenään. Raudussa oli kyliä, joissa asui vain ortodokseja, ja näitä ”venäläiskyliä” olivat 1900-luvulle asti Sunikkala, Vakkila ja Keripata. Paikalliset luterilaiset sekä ortodoksit olivat yhtä lailla sitä mieltä, että ortodoksit olivat tulleet Venäjältä, koska ortodoksikylissä kaikki vanhemmat miehet osasivat venäjää. (Ruuttu 1928, 230.) Metsäpirtin Vaskelan suhteen tässä on perää. Kun tutkii esimerkiksi Raudun Palkealan nimistöä, on kuitenkin selvää että monet – vaikkakaan eivät kaikki – kylän ortodoksisuvut ovat vanhaa kannaslaista väestöä. Raudun ortodoksikylien ortodoksit myös puhuivat vanhastaan samaa karjalaismurretta kuin kaikki muutkin, eivät siis venäjää (Söderhjelm 1879).

1940-luvulla ortodokseja oli erityisesti Raudun Palkealassa (134 henkilöä), Sirkiänsaaressa (93), Vakkilassa (91), Keripadassa (64), Jousseen kylässä (62), Sunikkalassa (48) ja Riikolassa (40) sekä Metsäpirtin pitäjässä (306 henkeä). Palkealakaan ei ollut yksinomaan ortodoksien asuttama kylä, sillä kylässä asui myös monta luterilaista sukua, sama koskee Sirkiänsaarta ja Vakkilaa. Sunikkalassa ja Keripadassa luterilaisia oli loppuun asti vähän.

Jos Metsäpirttiä ei oteta huomioon, Sakkolassa ortodokseja oli vähän (1940-luvulla vain 46 henkeä koko pitäjässä).

Muistitietoa on saatu sekä ortodokseilta että luterilaisilta. Tässä artikkelissa sakkolaiset tiedonantajat näyttävät olleen kaikki luterilaisia. Metsäpirtissä on haastateltu kirkonkylän luterilaisia ja Vaskelan kylän ortodokseja. Raudussa enemmistö informanteista on Palkealasta.

Savakkojen ja äyrämöisten puvut Sakkolassa ja Raudussa

Sakkolassa ja Raudussa ei ollut siinä määrin savakoita, että jako savakkoihin ja äyrämöisiin olisi ollut relevantti. Savakot kyllä saatettiin tuntea, mutta heidät sijoitettiin Äyräpään kihlakuntaan (Ruuttu 1928, 230). Tästä syystä ei ole myöskään säilynyt tietoa siitä, mitä nimitystä sakkolaiset ja rautulaiset käyttivät omasta väestään, paitsi jaottelu kirkkokuntiin (ks. yllä). Ahlqvist kertoo, että Pyhäjärven, Sakkolan ja Raudun pitäjissä ei ollut savakoita, mutta jos jotakuta vaimoa savakoksi kutsuttiin “niin on samalla myös sanottu hänestä kaikki, mitä vaimo-ihmisestä ilkeintä sanoa voipi” (Ahlqvist 1859).

Helena Pitkäseltä, s. 1875, Sakkolan Haidermaasta on saatu yksityiskohtaista muistitietoa vähän joka asiasta, mutta tiedot ovat osittain ristiriitaisia muihin tietoihin nähden: hän puhuu sarkaisesta kostulista ja liidulla valkaistusta hunnusta – kumpikin on toki ihan mahdollinen, mutta rehellisesti sanottuna en usko häntä. Pitkäsen kuvailemat suuret paidansoljet ja viirukkaat hameet eivät ole voineet kuulua perinteiseen Sakkolan ja Raudun äyrämöispukuun, mutta savakot kyllä käyttivät raitahametta, ja isot paidansoljet kuuluivat muualla Käkisalmen kihlakunnassa käytettyihin pukuihin. Pitkästä on siteerattu tässä artikkelissa paljon, ja hänen kohdallaan olisi aina hyvä muistaa, että ei ole ihan varmaa minkälaista kansanpukua hänen antamansa tiedot koskevat.

Samankaltaisuudet Sakkolan ja Raudun sekä Vuoleen ja Miikkulaisen kansanpukujen välillä

Sakkolan ja Raudun naisten puvut ovat samanlaisia kuin naapuripitäjissä Pohjois-Inkerin puolella. Schvindtin mukaan Pohjois-Inkeri kuitenkin kulki pukumuodissa muutama vuosikymmen jäljessä. (Schvindt 1883, 40.) Finnassa on muutamia Vuoleen ja Miikkulaisen puvun osia, ja ne ovat hyvin samanlaisia kuin Sakkolan ja Raudun puvut. Alla oleva William Carrickin studiovalokuva sekä V. F. Timmin kivipiirros esittävät Sakkolan ja Raudun tyylisiä kansanpukuja – en tiedä kummalla puolen rajaa puku on ollut käytössä.

Paita

Sakkolasta ja Raudusta on säilynyt suuri määrä rekkopaitoja sekä irtonaisia rekkoja. Sakkolan ja Raudun rekkopaidat erottaa yleensä melko helposti muista Kannaksen rekkopaidoista siinä, että rekot ovat melko pienikokoisia ja paitojen hihat usein runsaan pussimaisia ja kirjavalla puuvillakankaalla koristeltuja. Koiviston ja Kuolemajärven kanssa Sakkola-Raudun tyyli ei ikimaailmassa mene sekaisin, ja sekaannus Uudenkirkon rekkoihin on sekin epätodennäköinen. Äyräpään kihlakunnan rekot ovat nekin eri kokoisia ja eri tavalla sommiteltuja kuin Sakkolan ja Raudun rekot – poislukien tämä yksi valkjärveläinen paita, joka ehkäpä onkin metatiedotettu väärin. Se mihin Sakkolan ja Raudun rekot voivat sekoittua ovat Vuoleen ja Miikkulaisen inkeriläisten rekkopaidat.

Koristeluita rekkopaitaan tehtiin ostetulla villalangalla eli kirssillä (Vappu Tenkanen s. 1851. Vahter 1924). Helena Pitkänen kertoo, että kirukkeita tehtiin myös kot’langalla eli kotona värjätyllä langalla (Arponen 1932). Mallia kirjontaan katsottiin toisen rekosta (Karholan Tenkaset. Vahter 1924, 14). Rekon alla olevaa kangasta kutsuttiin välikankaaksi (Katri Varvas, Sakkola. Vahter 1924).

Sakkolasta ja Raudusta säilyneistä rekoista voidaan hahmottaa muutamaa eri tyyppiä. Tämä luokittelu on ei-tieteellinen, ei-kansanomainen, ja toimisi ehkä paremmin janana tai nelikenttänä kuin kategorisointina. Vähän alempaa löytyvät rekkojen kuvat on järjestetty galleriaan suurin piirtein tämän mukaan.

1. Melko isot, punaiset rekot, joiden läpi kulkee mustia poikkiviivoja.
2. Edellistä pienemmät mutta vähän samannäköiset rekot, joissa ei kuitenkaan ole mustia vaakaraitoja mutta joiden reunoilla kulkee sinipohjaisia ristejä.
3. Rekot joissa on käytetty paljon erilaisia kirjontatekniikoita, näistä osa on aika pieniä. Osa on isompia. Näissä voi olla myös hapsut reunassa.
4. Punavalkoiset rekot, joiden reunat on kirjottu valkoisella

Vaihtelu rekkojen tyylissä selittyy osittain ajallisella vaihtelulla. Schvindtin mukaan rekot tehtiin 1800-luvun alkupuoliskolla etupäässä punaisesta kirssilangasta ja ne olivat melko suuria. Myöhemmin rekot pienenivät ja niitä alettiin tehdä etupäässä keltaisesta [=oranssista] langasta. (Schvindt 1913, 3–5.) On myös mahdollista, että Sakkolassa ja Raudussa suosittiin erilaisia tyylejä. Paikallista vaihtelua on kuitenkin vaikea hahmottaa, sillä suurimmassa osassa rekoista on paikkatietona sekä Sakkola että Rautu.

Sakkolan ja Raudun paitojen hihat ovat näyttäviä, sillä niihin on usein koottu paljon kangasta poimuille. Hihan ja hartuuksien saumassa saattaa olla yhdistävää reikäommelta, ostonauhaa tai ostokangasta. Ostokangasta löytyy usein myös hihansuista. Säilyneet paidat ovat enimmäkseen alaspaitoja. Muutamassa paidassa hihat ovat vajaamittaiset.

Kun Helena Suden vuonna 1830 syntynyt äiti Maria Aatamintytär Susi os. Kiuru tuli miehelään, hänellä oli ”sata paitaa” ja niiden joukossa paljon rekkopaitoja (Vahter 1930, 4). Toinenkin informantti, 1846 syntynyt ”Pekkasen emäntä” hänkin väittää, että naimisiin mennessä piti olla sata paitaa (Vahter 1924). Muistitiedossa yleisesti ottaen esiintyy hyvinkin suuria vaatemääriä, mutta perukirjojen perusteella vaatteita oli todellisuudessa huomattavasti vähemmän.

Muistitiedon perusteella vaikuttaa siltä, että 1800-luvun puolivälissä syntyneet eivät ole enää itse tehneet rekkoja, mutta ovat saattaneet nähdä niiden valmistamista ja myös käyttää perittyjä rekkopaitoja. Tytöt eivät enää 1860-luvulla täyttäneet kapiokirstujaan rekkopaidoilla, mutta vanhoja paitoja saattoi nähdä käytössä vielä ainakin 1870-luvulla ja mahdollisesti myöhempäänkin. Vuonna 1844 syntyneen sakkolaisen Katri Varpaan mukaan rekkomuoti jäi pois hänen aikanaan. Hän oli ommellut myöhemminkin kirjavaa kangasta paitaan. (Vahter 1924.) Anni Lylanteri (s. 1848) ei osannut tehdä rekkoa, sillä rekkomuoti oli jo jäämässä pois kun hän tuli siihen ikään (Vahter 1924). Vuonna 1850 syntynyt Varpu Susi ei ollut enää tehnyt rekkoja itse, mutta oli nähnyt kun niitä tehtiin, se kävi niin että ”rekkokankaan ensin kerräät poimuiloiksi ja kirssil (villalangalla) kirjailoot” (Vahter 1930, 4). Vuonna 1851 syntynyt Vappu Tenkanen (Vahter 1924) ja vuonna 1857 syntynyt Helena Susi eivät hekään olleet itse tehneet rekkoja, vaikka olivatkin rekkopaitaa käyttäneet (Vahter 1930, 4). Samana vuonna syntynyt Aune Tuokko ei ollut lainkaan käyttänyt rekkopaitaa (Vahter 1930, 4–5).

Pitkiä alaspaitoja käytettiin Sakkolassa ja Raudussa vielä pitkään sen jälkeenkin, kun paitoihin ei enää tehty rekkoja.

Aune Tuokolla s. 1857 oli vielä vuonna 1930 tallella vanha alaspaita, jossa olivat alaset piikkoa ja hartuukset valkoista ostokangasta. Paidassa oli leveät lyhyet hihat. Hiansuissa oli kaulukset kretongista, olkapäillä oli olkaliusat keltaisesta kukallisesta kretogista, kaula-aukon kaulus eli piäsiakaulus oli toisenlaista kretonkia. (Vahter 1930, 4–5.) Ymmärtäisin Tuokon kuvauksen niin, ettei paidassa ollut rekkoa, mutta ostokangasta on käytetty koristeena samaan tyyliin kuin osassa rekkopaidoista.

Mari Sonni käytti vielä vuonna 1930 alaspaitaa. Näissä paidoissa olivat alaset piikkoa ja hartuukset aivinaa. Sivusaumoissa oli katesaumat ja helma oli päärmätty. Paidan osien nimityksiä olivat mm. olkatilkku, piäsiankaulus, sepalus, alain eli alaset, hiansuun kaulus, kuveliuska. (Vahter 1930, 5.)

Helena Pitkäsen s. 1875 kuvaamassa paidassa on aivinaiset hartuukset ja ruohtimiset alaset, mutta paitoja oli myös kahatoimikkaisia [kärkitoimikasta] sekä silmäniekkoja [murtotoimikasta]. Hänen kuvauksensa mukaan hihat olivat pitkät eikä niissä ollut liitinkiä. Kaulus oli kapea ja pyöreä. (Arponen 1932.)

Rautulaissyntyisen Lilli Vuorelan (s. 1914) mummo kertoili vanhoja tarinoita. Mummon muisteluiden mukaan yliset saattoivat olla villaakin [mikä ei välttämättä pidä paikkaansa]. Vuorelan mummo kutsui paidan alasia jalaksi. Jalka oli karkeista rohtimista kudottua piikkoa. Mummo väitti, että kun paidan laittoi lattialle, se seisoi omineen. (Vuorela 1958.)

Lilli Vuorela kertoo tarinan äitinsä ensimmäisestä ja viimeisestä alasniekka paidasta

“Äitini piti vielä pikku tyttönä yhden alasniekka paidan. Tähän paitaan liitty pieni, hupaisa, tarina. Hän joutui alle kymmenvuotiaana lapsenlikaksi sedälleen ja silloin ei maksettu tälläisille lapsille palkkaa, hyvä kun ruuan saivat; mutta hänelle luvattiin alasniekka paita. Ja annettiin kanssa. Emäntä oli kehrännyt päistärikkäisistä rohtimista kierää ja kovaa rihmaa, tästä kudottiin kangas ja ommeltiin tytölle paita. Yläosa ommeltiin ohuemmasta kankaasta, mutta alapuoli oli piikkoa. Ommel tuli paksu ja kova. Kun äitini puki paidan ylleen ylpeänä ensimmäisestä omasta alasniekka paidastaan, vaihtui ylpeys pian itkuun. Paita kalvoi lonkkien kohdalta ihon vereslihalle ja säärivarsia kirveli kuin tulessa. Hän riisui kaikessa hiljaisuudessa paidan pois, vei sen puron varteen ja haki kartun, jollaista silloin käytettiin pyykin sotkemiseen ja hakkasi mäikytti tällä kartulla ommelta voimainsa takaa. Välillä hän käytti paitaa vedessä ja alkoi taas hakata väsymykseen saakka. Tehostaakseen vaikutusta, etsi hän laakean kiven, jonka päällä leipoi tuota himoitsemaansa paitaa. Lopulta se tuntui pehmentyneen. Kun hän nosti sen ylös, katsellakseen työnsä tuloksia, irtosi alapuoli irti ja hänelle jäi käteen paidan tynkä. Sen arvaa, mitä sitten seurasi! Mutta tämä oli myös hänen ainoa alasniekka paitansa.” (Vuorela 1958.)

Vaskelan (Vahter 1930, 1-2) tai Raudun ortodoksit eivät käyttäneet rekkopaitaa (Vahter 1930, 5). Vaskelan ortodokseilla oli paidoissa kapea kaulus, jossa oli yksi tikkaus valkoisella rihmalla. Paidan sepalus oli keskellä rintaa, ja se suljettiin rihmalla. (Schvindt 1913, 11.) Kauluksestaan valkealla rihmalla tikatuista alaspaidoista on myös muistitietoa (Vahter 1930, 3). Nastasia “Prokon Nasto” Profimoff s. 1856 kertoi, että vanhemmat naiset käyttivät vielä 1930 alaspaitaa eli kivijalkapaitaa, nuoret eivät enää käyttäneet. Paidan alasia tehtiin ruahtimista. (Vahter 1930, 25.)

Hartuusniekkahame

Sakkolan ja Raudun hartuushame eli hartuusniekkahame oli sininen, musta tai punainen. Sinisissä ja mustissa hameissa helmus oli punaista verkaa ja punaisissa hameissa kotona kudottua raidallista nauhaa. (Schvindt 1913, 5.) Sireliuksen mukaan punainen hame oli arkihame ja sininen juhlahame (Sirelius 1915, 94). Vappu Tenkasen mukaan punaisen hameen helmanauha kudottiin pirralla (Vahter 1924).

Aikalaistiedon mukaan Raudussa naiset käyttivät yleisesti punaisia ja sinisiä hartuushameita vielä 1870-luvun lopussa (Söderhjelm 1938:2 [1879]). Metsäpirtissä luterilaiset naiset käyttivät helmuksella varustettuja hameita yleisesti vielä vuoden 1890 aikoihin (Vahter 1930, 4).

Hartuusniekkahameita tehtiin kokovillaisia ja puolivillaisia. Kokovillaisia hameita käytettiin vain talvella. Puolivillaisissa hameissa loimet olivat rihmaa eli pellavaa. (Schvindt 1913, 5.) Helena Partasen (s. 1826) mukaan Raudussa toisilla oli verkahameitakin (Onttonen 1936, 1975). Säilyneet hameet näyttäisivät olevan sarkaisia tai puolivillaisia, mutta tämä ei tarkoita etteikö myös verkahameita olisi valmistettu (jos siihen oli varaa). Jonkinlainen verkahame tai -mekko mainitaan Sakkolan tuomiokirjassa jo 1634 (Pelkonen päiväämätön).

Sakkolan ja Raudun hartuushameissa saattaa olla hieman kirjontaa joko hartuuksien etupuolella tai niiden yhtymäkohdassa selällä. Kaikissa hameissa kirjontaa ei kuitenkaan ole. Vappu Tenkanen, s. 1851, kertoo, että hartuuksiin “se ken ymmärs, se kirutt kirssilöill korreuksii”. (Vahter 1924) Myös Helena Pitkänen Sakkolasta mainitsee, että hartuuksiin oli ”kiruttu kirukkeita” (Arponen 1932).

Helena Partanen kertoo hauskasti siitä, miten hameen kuului ”hyöriä”:

”Sillo ei olt peililöi nii siit sauna ikkunast [kirkkomatkalla] katsoi onk jakkuas suora ja siit pyörähteliit ja kyssyit toisiltua hyöriäk perä hyväst. Toinen vastais hyväst hyöriä silloko pittii hammiet olkamuksiin kans nii ne hammie olliit toisil sarast ja toisil verast ja punait verkahelmukset ol helmas siit helmus ko hyöräis kävelles hyväst.” Helena Partanen os. Suikkanen s. 1826, Rautu (Onttonen 1936, 1975.)

Sireliuksen mukaan Sakkolassa ja Raudussa hame vyötettiin rintojen yläpuolelta (Sirelius 1915, 94). Schvindtin mukaan hameen kaulus ”ulottui melkein keskelle rintaa” (Schvindt 1913, 5).

Helena Pitkänen, s. 1875, muistaa raidalliset hameet, joita oli vihreän värisiä tummilla raidoilla sekä polvniekkoja hameita, joihin oli kudottu polvia. Kummatkin olivat kuusniitisiä. (Arponen 1932.) Raitahameet yleisesti ottaen kuuluivat Kannaksella savakoiden pukuun. Sakkolassa ja Raudussa ei kuitenkaan ollut varsinaisia savakoita siinä mielessä missä Äyräpään kihlakunnassa. On kuitenkin mahdollista, että kansanpuvun jäädessä pois käytöstä 1800-luvulla tilalle omaksuttiin savakkotyylisiä vaatekappaleita.

Vaskelan ortodoksien hameet olivat mustia, ja niissä oli punainen verka helmassa (Schvindt 1913, 11). Feodosia Stepanova s. 1870 kertoi, että ortodoksien ”ehtapunasessa” hameessa oli kapea keltainen helmus, ja luterilaisten punaisessa hameessa oli viirukas helmus. Luterilaisten hameella Stepanova viittaa tietenkin Sakkolassa ja Raudussa yleisesti käytettyyn hametyyppiin. Ehtapunainen saattaa tarkoittaa ostovärillä värjättyä. Lisäksi hän kertoo: ”Suhmano on olkahame, kaksiniitinen puollankasta kangasta [villa–pellavaa]; siinä oli röllit eli helmus”. (Vahter 1930, 1.) Tekstistä ei pysty varmasti päättelemään, oliko ”ehtapunainen hame” myös suhmano.

Esiliina

Sakkolasta ja Raudusta on säilynyt kolmen tyyppisiä esiliinoja: pääväriltään valkoisia nyytinkiesiliinoja, punaraitaisia villaesiliinoja sekä yksi ostokankainen esiliina. Kiinnostava kysymys on, miksi Sakkolasta ja Raudusta saatiin niin vähän talteen esiliinoja – ilmeisesti vain viisi kappaletta – kun pitäjistä muutoin on säilynyt niin runsaasti esikuva-aineistoa. Viipurilaisen osakunnan opiskelijat ostivat nyytinkiesiliinoja Sakkolasta kesällä 1877. Esiliinoille on kuitenkin täytynyt tapahtua jotain, sillä niitä ei mainittu vuoden 1883 esineluettelossa.

Sireliuksen mukaan esiliinanyytinkien väri oli Sakkolassa ja Raudussa valkoinen (Sirelius 1915, 135). Kahdessa säilyneessä sakkolaisessa nyytinkiesiliinassa nyytingit ovat valkoisia tai vaaleanharmaita. Muistitietoa on kotona värjätystä harmaasta ja mustasta pellavalangasta tehdyistä nyytingeistä (Vappu Tenkanen. Tyyni Vahter 1924).

Schvindtin mukaan nyytinkien teko lakkasi Sakkolassa jo 1800-luvun alkupuoliskolla (Schvindt 1913, 5). Vappu Tenkasen vuonna 1809 syntynyt äiti oli tehnyt nyytinkiä kotorihmasta. 1837 syntynyt alkujaan pyhäjärveläinen nainen oli nähnyt kun nyytinkiä tehtiin, mutta enemmän Pyhäjärvellä kuin Sakkolassa. (Vahter 1924, 18.) Katri Varvas (s. 1844) ei ollut muilta töiltä joutanut tekemään nyytinkiä. Hänen aikanaan tuotiin Aunuksesta niin kutsuttua ”pitsiä” (Vahter 1924, 18). [En osaa yhtään sanoa, millaista Aunuksen ”pitsi” oli.] Suurin osa muistitietoa antaneista informanteista on syntynyt 1840-1850-luvuilla, eivätkä he enää edes muistele nyytinkejä. Vanhat nyytingit voitiin tosin siirtää uuteen esiliinaan moneen kertaan, joten nyytinkiesiliinoja näkyi joitain käytössä vielä 1870-luvulla. Käytettiin myös sellaisia nyytinkiesiliinoja, joiden päässä oli röpyt eli ”lankaripsut”. (Schvindt 1913, 5.)

Nyytinkiesiliinojen jälkeen käytettiin yhdestä palttinapalasta tehtyjä valkoisia esiliinoja, joissa saattoi olla päässä röpyt. (Schvindt 1913, 5.) Sireliuksen mukaan nämä aitovalkoiset esiliinat tulivat muotiin 1850-luvun jälkeen (Sirelius 1915, 136).

Schvindt tai Sirelius eivät kumpikaan ota kantaa siihen, milloin villaiset esiliinat jäivät pois käytöstä. Mahdollisesti villaisten esiliinojen kutomisesta on muistitietoa: Vappu Tenkanen s. 1851 kertoi, että ”esiliinan kuttoit, että päält päin näkkyit langat”. Tenkasta haastatellut Tyyni Vahter tulkitsi tätä niin, että päällipuolelle jäi näkyviin villainen kude ja nurjalle pellavainen loimi. (Vahter 1924, 28–29.) Villaesiliina KA3341 on kudottu juuri tällä tavalla.

Metsäpirtistä on muistitietoa myös harsokankaisista esliinoista (Vahter 1930, 4–5). En löytänyt yhtään harsoesiliinaa Etelä-Karjalan alueelta, muista kulttuureista harsoesiliinoja löytyy Inkerinmaan inkerikoilta (SU4524:56) ja Suomesta esim. Varsinais-Suomelta vuodelta 1863 (KA8579).

Sakkolasta tai Raudusta on säilynyt yksi venäläisestä karttuunista valmistettu esiliina (KA224). Karttuuniesiliina on myös vaimon päällä S. A. Keinäsen maalauksessa.

Keinäsen maalauksessa karttuuniesiliina on vyötetty rintojen yläpuolelta. Schvindt mainitsee ”ryntäille ulottuvat” karttuuniesiliinat (Schvindt 1913, 5). (On mahdollista että Schvindtin tieto perustuu Keinäsen maalaukseen.) Ei ole tiedossa, mihin kohtaan nyytinki- ja villaesiliinat vyötettiin. Metsäpirtistä saadun muistitiedon, Helena Susi s. 1857, mukaan esliina [ei tietoa minkälainen esiliina] kiinnitettiin ”siihen paikkaan, mistä hartuushame lähti” (Vahter 1930, 4).

Vaskelan ortodoksit käyttivät 1840-luvulla valkoisia kotikutoisia palttinaesiliinoja, joissa oli helmassa kirjontaa. 1850-luvulla esiliinat alettiin tehdä ostokankaasta. (Schvindt 1913, 11.)

Liivi

Hihattomia tankkeja ei Sakkolassa ja Raudussa käytetty.

Luterilainen Helena Susi (s. 1857) mainitsee Metsäpirtistä villaisen tankin (Vahter 1930, 4).

Metsäpirtin ortodoksit käyttivät hihallista tankkia (Feodosia Stepanova s. 1870. Vahter 1930, 3). Schvindtin mukaan tämä oli sinistä sarkaa. 1800-luvun alussa tankki oli lyhyt, ja siinä oli punaista verkaa helman sivuilla ”siipilöin” päässä. Myöhemmin tankki piteni melkein polvimittaiseksi. Tankissa oli kapea kaulus. (Schvindt 1913, 12.)

Kostuli

Sakkolassa ja Raudussa kostulista saatettiin käyttää nimityksiä kostolj, kostel tai kostol. Muistitiedoissa kerrotaan, että kostulia käyttivät kesäisin kaikki naiset, ja että kirkkokostol oli komeampi kuin pitokostol (Arponen 1932; Vahter 1930, 4–5).

Sakkolan ja Raudun kostulit olivat yleensä toimikasta. Schvindtin mukaan Sakkolan ja Raudun kostulit olivat toimikkaisia, usein murteikasta kuten Pyhäjärvenkin kostulit (Schvindt 1913, 5-6). Sakkolasta saadussa muistitiedossa kostulin kerrotaan olleen ruutuniekkaa – ajattelisin että tässä viitataan murtotoimikkaaseen (Arponen 1932). Sen sijaan viirukkaaksi kudottua toimikasta on nähtävissä kostulin kauluksessa K2668.162. Kokonaisena säilyneet kostulit ovat kuvien perusteella tavallista toimikasta, paitsi yksi (NM.0186527), joka kuvan perusteella saattaa olla myös palttinaa. Kostulien kaulukset saatettiin kirjoa palttinapohjalle, vaikka muu kostuli olisikin ollut toimikasta. Palttinapohja on selvästi näkyvillä kostulin kauluksessa KA214.

Sakkolan ja Raudun kostulit ovat pitkän mallisia, ehkä jopa hieman pidempiä, kuin Pyhäjärven ja Räisälän kostulit. Kaikki säilyneet kostulit ovat pitkiä, lähes polvimittaisia. Kostulit levenevät helmaa kohti melko tasaisesti. Leveneminen on saatu aikaan kiiloilla, jotka puolestaan on saatettu koota yhdestä tai useammasta kappaleesta. Kiilat voivat ulottua ylös olalle asti (KA195, NM.0186527) tai vain kainaloiden alle. Yhdessä kostulissa (KA4339) hihat on tehty kahdesta kappaleesta, muissa yhdestä kappaleesta.

Sakkolan ja Raudun kostulit ovat runsaasti kirjailtuja kauluksesta sekä rinnuksesta. Kaulukset kirjottiin virvittäin ompelemalla, ja niiden reunassa oli matosia. Kumpikin tekniikka on tuttu rekoista. Schvindtin mukaan kirjontaan käytettiin samoja lankoja kuin rekkoonkin, niissä siis käytettiin kirssiksi kutsuttua värikästä villalankaa (Schvindt 1913, 3-6).

Kostulin sulkemiseen käytettiin pientä hopeasolkea (Schvindt 1913, 5–6). Finnasta löytyy Sakkolasta ja Raudusta yksi pyöreä hopeinen kostulinsolki (KA361). Todennäköisesti kostuli suljettiin heti kirjottujen sepalusten alapuolelta (ks. KA194).

Yksittäisen muistitiedon mukaan Metsäpirtin ortodoksien kaulus oli punaista verkaa, eikä siinä ollut kirjailuja (Vahter 1930, 3).

Muistitiedossa mainitaan myös kesäisin käytetty kohtu, joka oli valkoista puuvillakangasta (Vahter 1930, 4). Jos olen ymmärtänyt oikein, yleensä kohdulla tarkoitetaan röijyä. En tiedä ovatkohan tässä menneet kostuli ja kohtu sekaisin.

Sarkaviitta

Sakkolan ja Raudun viittojen leikkaus on muutoin samaa tyyliä Pyhäjärven, Kaukolan ja Räisälän kanssa, mutta niiden etulieve on yläpäästään muotoiltu hieman eri tavalla. Parhaiten viitat erottaa niiden punaisesta pystykauluksesta, joka on leveydeltään yleensä noin pari senttiä. Mahdollisesti viitat ovat olleet keskimäärin hieman lyhyempiä kuin Käkisalmen kihlakunnan pitäjissä, sillä usean museoviitan pituus on 95–96 cm.

Schvindtin mukaan sarkaviitat olivat 1800-luvun alkupuolella aina valkoisia, myöhemmin myös harmaita. Rikkaammilla saattoi olla kummankin värinen viitta, köyhemmillä vain yksi. (Schvindt 1913, 6–7.) Sireliuksen mukaan ortodoksit saattoivat käyttää sinisiä viittoja (Sirelius 1915, 111), mutta mahdollisesti tämä tieto liittyy tosiasiassa hihaniekkaan tankkiin.

Vuonna 1879 sarkaviittoja käyttivät Raudussa enää vain vanhat naiset, he käyttivät viittoja erityisesti kirkkomatkalla ja muissa juhlavissa tilaisuuksissa (Söderhjelm 1879).

Sakkolan ja Raudun kirjonnat ovat hieman eri tyyliset kuin Käkisalmen kihlakunnan pitäjissä. Sakkolassa ja Raudussa kirjonnat ovat symmetriset, siis samanlaiset kummallakin puolella kaulusta. Tyypillisesti niissä esiintyy lankalenkkikirjonnan ohella sahalaitakuviota. Säämiskäpala ympäröivä muoto on toistettu samanlaisena vastapuolellakin, vaikka säämiskää ei ole. Näille viitoille tyypillinen piirre on pieni väkänen säämiskää ympäröivän kirjonnan ylänurkassa. Edessä oleva säämiskä on sekin kirjottu melko runsaasti. Viittojen kirjonnat sekä verkakaulus muistuttavatkin lähemmin Äyräpään kihlakunnan kuin Käkisalmen tyyliä. Sakkolan ja Raudun viitat ovat parisenkymmentä senttiä pidempiä kuin Äyräpään kihlakunnassa. Muita eroja ovat säämiskän muoto sekä jo mainittu kirjottu väkänen säämiskäpalan ylänurkassa.

Etuliepeitä ja helmaa reunustava koittana on usein punainen, mutta myös kaksiväristä, punasinistä nyöriä käytettiin. Kuten Pyhäjärvelläkin, hihansuiden säämiskäpaloja koristeltiin kirjonnalla. Myös rohkamoiden säämiskät ovat kirjailtuja.

Schvindtin mukaan Vaskelan ortodoksit käyttivät myös valkoista sarkaviittaa, se oli pitkä polvien alapuolelle ulottuva, kaulus oli punaisesta verasta, rinnassa oli kirjontaa, sivuilla säämyskää ja vyönä kussakka (Schvindt 1913, 12). Metsäpirtin Vaskelasta on muistitietoa, että ennen vanhaan sarkavaatteita pidettiin niin pitkälle kesään kuin vain tarkeni (Vahter 1930, 44).

Turkki

Kaikilla naisilla oli talvella valkea turkki (Vahter 1930, 4–5). Schvindtin mukaan Sakkolan ja Raudun lammasturkit olivat melkein yhtä pitkiä kuin sarkaviitat, mutta leikkaukseltaan suoria. Niissä oli kapea ns. makkarakaulus, eikä mitään päällysvaatetta. (Schvindt 1913, 6–7.)

Turkkeja valaistiin pyhäksi liidulla (Schvindt 1913, 6–7).

Pinteli

Sakkolasta ja Raudusta on ainoastaan tieto, että pikkutytöillä tavan mukaan ei ollut mitään päässään, ja ripille päästyä alettiin käyttää säppäliä (Schvindt 1913, 8–9).

Metsäpirtissä ortodoksit pitivät otsalla pinteliä, joka oli kapea harjulaiselta ostettu silkkinauha (Affim “Offiska” Profimoff s. 1850 (Vahter 1930, 1).

Tyttöjen sykeröt

Schvindtin mukaan Vaskelassa ortodoksitytöt pitivät pitkiä hiuksiaan letillä, ja sykeröt laitettiin vasta naimisiin mennessä (Schvindt 1913, 12).

Luterilaisten tyttöjen sykeröt olivat vanhaan aikaan suurempia, ja niihin otettiin hiuksia päälaelta otsalle asti. Myöhemmin tyttöjen sykeröt olivat soikean muotoisia ja ne olivat pituudeltaan noin puoli sormea. Lopulta sykeröt jäivät kokonaan pois käytöstä. (Sirelius 1915, 10.) Sirelius väittää, että Sakkolassa ja Raudussa [tytöt] käyttivät sykeröitä ainoastaan ensi kertaa ripille päästessä sekä morsiusmatkalla (Sirelius 1915, 12). Hunnun alla sykeröitä kyllä käytettiin muutoinkin.

Säppäli eli säppälj

Sakkolan ja Raudun säppäleitä löytyy ilahduttava määrä Finnasta. Sakkolan ja Raudun säppälin verkakaitale on lyhyt ja punainen, se on taitettu keskeltä ja sen päät on lähes aina ommeltu yhteen. Säppälin yläreuna on yleensä päällystetty napinläpipistoja muistuttavin pistoin. Lankana tässä on käytetty keltaista tai kellertävää villalankaa. Yleensä reunat on yhdistetty toisiinsa melkein koko matkalta. Toinen säppälin pää (todennäköisesti takapää) jää päältä auki. Viimeisimmässä vaiheessa Sakkolan säppälit olivat vain kolme senttiä pitkiä ja puolitoista leveitä (Schvindt 1913, 8–9).

Kuten Pyhäjärvelläkin, myös Sakkolassa ja Raudussa säppälin perässä saattoi roikkua nauha. Säppälin “ympäri pantiin noin kolmea sormea leveä keltainen tai sininen säppälinpalmikko, jonka nenät jätettiin hartioille lepattamaan” (Sirelius 1915, 15). Schvindtin mukaan säppälin palmikko oli kaksi sormea leveä silkkinauha, joka ulottui istuessa penkkiin asti (Schvindt 1913, 8–9). Mahdollisesti tällainen säppälin palmikon tynkä on näkyvissä yhdessä museosäppäleistä.

Sireliuksen mukaan Sakkolassa tytöt käyttivät säppäliä ainoastaan rippikirkossa ja häärituaalien aikana matkalla sulhasen kotiin (Sirelius 1915, 16). Säppälin käyttäminen jatkui pidempään kuin sykeröiden, ja sykeröiden hävittyä säppäli kiinnitettiin suoraan hiuksiin (Sirelius 1915, 15). Siitä miten Sakkolan ja Raudun säppäli on puettu päähän, ei ole kuvamateriaalia kuin yksi kuva Schvindtin pukukirjassa (1913). Tässä säppäli on asetettu hiusrajaan samalla tavalla kuin naisen huntu.

Säppälin käyttämisestä on vähän muistitietoa, joten on suht varmaa että sitä ei enää 1800-luvun lopulla käytetty. Helena Suden vuonna 1830 syntynyt äiti käytti nuorena, siis 1840–1850-luvulla säppäliä, mutta sitä eivät käyttäneet vuonna 1851 syntynyt Vappu Tenkanen tai eräs vuonna 1837 syntynyt nainen (Vahter 1930).

Säppäleitä on ollut tyyppiä, jossa nastat on valettu erikseen, sekä tyyppiä, jossa nastoja on valettu yhteen. Nastojen kuviointi on melko samantyylistä kuin Käkisalmen kihlakunnan säppäleistä, mutta Sakkolasta löytyy myös poikkeava tapaus KA6, jossa säppälin osittain yhteen valetut nastat ovat pyöreän muotoisia. Toinen vähän erilainen on KA3242, jossa nastat on valettu yhteen ja laatan reunassa on sahalaitaharja.

Säppälin muoto ei ole tasainen puikula, vaan se on toisesta päästään leveämpi. Tämän havaitsee selvimmin säppäleistä, joiden nastat ovat yhteen valetut. Kapeammassa päässä säppäliä on yksi yksittäin valettu nasta, leveämmässä päässä kolme. Finnan säppäleistä ei voi varmasti sanoa, kummassa päässä verka on ommeltu yhteen. Veikkaisin, että säppälin leveämpi pää on sen takapää, sillä yhdessä säppäleistä näyttää olevan leveässä päässä valkoisella langalla tehtyjä pistoja. Tätä teoriaa tukee myös se, että toisessa säppälissä on nykerö keltaista nauhaa tai kangasta leveämmässä päässä. Tämä tarkoittaisi siis sitä, että säppälin kapea pää on puettu eteen, ja jos säppälin leveämmässä päässä on ollut kiinni nauhaa, on se roikkunut takaraivolla.

Nastojen ompeluun on käytetty vaaleaa, sinistä, punaista ja keltaista lankaa.

Luterilaisen vaimon sykeröt ja huntu

Sakkolassa ja Raudussa luterilaisen vaimon päähine oli huntu. Naimisiin mennessä säppäli vaihdettiin huntuun (Schvindt 1913, 9). Huntu laitettiin häissä, ja sitä piti käyttää koko loppu ikä: ”ne panniit häis otsua ja niitä pit otsas pittiä nii kauvan ko el” (Onttonen 1936, 1974).

Kuten muissakin Kannaksen puvuissa, hunnun alla pidettiin sykeröitä. Sakkolan ja Raudun huntujen ollessa pieniä, olivat sykerötkin siten pienenpieniä. Hiusrajaan kierrettiin pienellä palmikkonauhalla pienen pieni käärö, jonka päälle huntu pantiin (Schvindt 1913, 9).

Sirelius kertoo sykeröiden panemisesta Sakkolassa: Hiusrajasta molemmalta puolelta jakausta otettiin muutamia hiuksia, jotka kierrettiin yhteen. Jakaukselle asetettiin keskelle aivan hieno katajan varpu. Hiussuortuvat kiedotaan varvun ympärille valkoisella tai ”punasyrjäisellä” palmikko-nauhalla. Palmikkojen sijaan myös tuohta käytettiin sykeröiden kääreenä. Muodostuneet sykeröt taivutetaan ”puolitoistakertaiseksi” renkaaksi, joka lasketaan otsalle roikkumaan. Huntu kiinnitetään sykeröön nuppineulalla. (Sirelius 1915, 34) Helena Pitkäsen mukaan sykerön palmikko oli 0,5 cm leveä pirtanauha (Arponen 1932).

Sireliuksen saamissa muistitiedossa silloisten vanhojen rouvien äitien sykeröt olivat suurempia, päälaelta hiusrajaan ulottuvia (Sirelius 1915, 34). Jos näiden muistitietojen kertojat olivat esimerkiksi 1830-luvulla syntyneitä, olisivat heidän äitinsä syntyneet suurin piirtein 1800-luvun alussa.

Kannaksella yleinen ilmiö on, että mitä pienempi huntu sitä lyhyemmät ovat hiukset. Sakkolassa ja Raudussa kaikki naiset pitivät aikoinaan lyhyitä hiuksia (Schvindt 1913, 8–9), hiukset ulottuivat korvalehtiin asti (Sirelius 1915, 6). Pekkasen vanhalla emännällä (s. 1846) oli edelleen lyhyeksi leikattu tukka. Vappu Tenkasella oli ollut leikattu tukka 1900-luvun taitteeseen saakka. (Vahter 1924.)

Sakkolassa ja Raudussa1840–1850-luvuilla syntyneet naiset käyttivät yleisesti huntua. Huntua olivat käyttäneet vuonna 1851 syntyneet Vappu Tenkanen (Vahter 1924) ja Varpu Susi sekä 1857 syntyneet Helena Susi ja Aune Tuokko (Vahter 1930, 4–5). Osa naisista luopui hunnun käyttämisestä aiemmin, osa myöhemmin. Eero Väkiparran mukaan jotkut vanhat vaimot käyttivät Sakkolassa huntua vielä 1890-luvulla (Väkiparta 1896:89), ja Anni Lylanteri (s. 1848) kertoo jättäneensä hunnun pois tuolloin. Sireliuksen mukaan vuonna 1915 Sakkolan Volossolassa oli vielä yksi huntua käyttävä vaimo, Aune Makkara (Sirelius 1915, 43). Pekkasen vanha emäntä (s. 1846) Raudusta oli luopunut hunnun käyttämisestä 1900-luvun vaihteen jälkeen, mutta Raudussa oli vuonna 1924 vielä eräs sepän emäntä, jonka kerrotaan käyttäneen huntua (Vahter 1924). Koska 1920-1930-luvun perhepotreteissa ei enää huntuja näy, on sen käyttämisen täytynyt olla tuolloin jo erittäin harvinaista.

Sakkolan hunnut pienenivät 1800-luvun mittaan. Topeliuksen kertomuksen perusteella jyrkin muutos huntujen koossa tapahtui hieman ennen vuotta 1845. Topelius kirjoitti, että Sakkolan hunnut olivat jo tuolloin kutistuneet kahden kopeekan kolikon kokoisiksi [28–33 mm]. Hänen mukaansa Sakkolan huntu pieneni vuosi vuodelta, ”kunnes se todennäköisesti vaihdetaan johonkin tyylikkäämpään”. (Topelius 1845.) Varaa pienetä ei kuitenkaan juuri enää ollut. Sakkolassa Vappu Tenkasen (s. 1851) käyttämä huntu oli kahden markan kolikon kokoinen [25–28 mm]. Tenkasen äidillä oli vielä ollut ”suuri huntu keskellä otsaa, se peitti osan hiuksiakin”. (Vahter 1924.) Eero Väkiparran mukaan huntu oli 1890-luvulla viiden pennin kolikon kokoinen [25 mm] (Väkiparta 1896:89).

Muistitiedon mukaan myös Raudussa hunnun koko vaihteli siten, että vanhoilla hunnut olivat suuria ja nuorilla pieniä. Vuonna 1846 syntyneellä kertojalla huntu oli viiden kopeekan kolikon kokoinen [32–37 mm], nuoremmilla kolmen kopeekan kolikon [28 mm]. (Vahter 1924.)

[Kolikoiden koot on arvioitu sen mukaan, minkä kokoisia kolikoita lyötiin muutamaa vuosikymmentä ennen tiedon ylöskirjaamista.]

Näiden useiden muistitietojen perusteella vaikuttaa siltä, että Sakkolan ja Raudun hunnut olivat suunnilleen saman kokoisia. Helena Onttoselta (s. 1888) saadun tiedon mukaan eroa pitäjien välille pääsi jossain vaiheessa syntymään: 1830–1840-luvulla käytettiin Sakkolassa oikein pieniä huntuja, mutta Raudussa hunnut olivat suuria, ja ”Kirsalos” oikein suuria. (Onttonen 1936, 1974.) Kirsalolla Onttonen tarkoittanee Inkerin Lempaalan Kirjasaloa. Mahdollisesta on että Onttonen muistaa väärin, kuten myös että tämä eroavaisuus oli hetkellinen, ja johtui siitä että Sakkolassa huntu lähti pienemään, kuten Topelius kertoi, varhemmin kuin Raudussa.

Jos olet kokeillut Sakkolan ja Raudun hunnun pienenpienien poimujen poimuttamista, tiedät ettei se suinkaan ole helppoa. Sireliuksen mukaan hunnun panemisessa kilpailtiin ”kuka vain saisi sorjimmat poimeet” (Sirelius 1915, 42). Hunnun “pit olla kui pit niin korja” (Vappu Tenkanen s. 1851. Vahter 1924).

Sirelius kertoo hunnun panemisen vaiheista: Kostutettu huntukangas laitetaan paperin päälle ja pulvanalle. Huntukankaan otsan puoleinen kulma taitetaan alle, taitteen yläpuolelle tehdään poimu, ns. ”otsataitto”. Samalla sidotaan huntukangas kiinni pulvanaan. Sivukulmat eli sivusikot ommellaan kiinni toisiinsa. Hunnun päällinen eli laki poimutetaan peräsikkoa kohti. Poimut ommellaan peräsikon juuresta yhteen. Samalla pannaan sivusikot peräsikon sisään. Peräsikko kietaistaan sivusikkojen solmukohdan päälle ja painetaan luisella tyssäpuikolla sen alle. Tällä tavoin perään muodostuu solmu eli tyssä. Lopuksi hunnun reunat painellaan sileiksi tyssäpuikolla. (Sirelius 1915, 42.)

Muistitiedon mukaan Sakkolassa oli vuoden 1776 aikoihin syntynyt vaimo, jolla ei ollut pulvanaa, sillä vanhaan aikaan hunnut pantiin polven päällä (Sirelius 1915, 41).

Sakkolasta on muistitieto, että miniät panivat aina hunnun anopin päähän (Vahter 1924). Helena Onttonen laittoi lapsena hunnun mummolleen tai äidilleen:

”Joka lauvantai ol saunua lähtiis otetta huntu pois ja suntai uamun ol laitettava uus huntu piähä ensin ol otetava vastast koivun varpa ja hieno tuohi kaistale ja tuohi ja varpa ol pantava kuumua vettie net olliit valkiat siit otettii ne ja hiuksiin kans palmikoitii palmikot ja siit palmikon piäl pantii huntu nuppu neuloin kans (pienen tyttö olin ämmällein laittamas huntuu piähä muistan hyväst).” Helena Onttonen s. 1888, Rautu (Onttonen 1936, 1974)

Muistelmasta yllä käy ilmi myös se, että huntua ja sykeröitä ei välttämättä otettu pois illalla nukkumaan käydessä, mutta sunnuntaina kirkkoon mennessä oli oltava tuore huntu. Seuraavassa muistelossa huntua valkaistaan liidulla, mikä saattaa pitää paikkaansa tai sitten ei – Helena Pitkäseltä tietoa on saatu paljon, mutta sen luotettavuus on ajoittain kyseenalainen. Turkkien valkaisemisesta liidulla on paljon muistitietoa, mutta tämä huntua koskeva tieto on ainutkertainen.

”Huntua valmistettaessa pistettiin pulvanapuu, jossa oli reikä sitä varten keskellä, kekkaan, sen yläkärjen läpi. Hunnuntekijä istui kekan vaakasuoran puun päällä penkillä. — Huntukangasta sanottiin tilkkukankaaksi. — Hunnun piti olla aina lumivalkea, kun se likaantui, pantiin se huutloutaan, jossa oli liitupala valkaisemista varten. Huntuja oli tavallisesti käyttäjällä useita kappaleita.” Helena Pitkänen s. 1875 (Arponen 1932).

Ortodoksivaimon sykeröt ja harakka

Ortodoksivaimojen päähine oli harakka. Myös harakan alla käytettiin sykeröitä. Affim “Offiska” Profimoff s. 1850 kertoi, että harakka sykeröineen vei hiukset pois otsalta, Larin Paraskeltakin olivat hiukset lähteneet (Vahter 1930, 1). Raudussa Mari Hännisen (s. 1845) äiti piti harakkaa. Harakan alla olevia sykeröitä ei purettu joka päivä, vaan ainoastaan saunaan mennessä. (Vahter 1930, 5.)

Schvindtin mukaan harakan alla käytetyt sykeröt tehtiin seuraavalla tavalla: Hiukset jaettiin kahtia. Kumpaankin puoliskoon laitettiin lisätäytteeksi pellavatukku. Puoliskot kierrettiin piiskoiksi kahden sormen levyisellä punakirjavalla palmikkonauhalla. Sykeröt pantiin päälaen yli päällekkäin, ja näiden päälle pantiin harakka. (Schvindt 1913, 12-13.)

Affim “Offiska” Profimoff kertoi Vaskelasta, että ortodoksitytöt tekivät kaikki harakoita niin että niitä oli oikein nippu ”sai sitten miehen tai ei”. Hänen mukaansa luterilaisten huntu pysyi pidempään käytössä kuin ortodoksien harakka. (Vahter 1930, 1.) Mari Hänninen oli itse tyttönä olleessaan tehnyt jonkin lakimuksen, mutta ei koskaan käyttänyt harakkaa (Vahter 1930, 5). Raudussa ei enää vuonna 1879 yleisesti käytetty harakoita, Inkerin puolella Lempaalassa niitä vielä käytettiin (Söderhjelm 1879).

Harakoiden kuvioiden nimiä kertoi Vaskelassa asuva Larin Paraske (Schvindt & Sirelius 1922, 55). Schvindtin mukaan suruaikana käytettiin harakkaa, joka oli kirjottu mustalla, valkoisella ja vähän tummansiniselläkin (Schvindt 1883, 42).

Schvindt esittää kiinnostavan huomion, että Vaskelan vaimojen harakoiden kirjontakuosit antoivat sysäyksen Suomen Käsityön Ystävien perustamiseen (Schvindt 1913, 12). Jac Ahrenberg julkaisi vuonna 1878 piirroskokoelman Suomalainen ornamentiiki, jonka sisällöstä suuri osa on harakoiden kirjontoja. Todennäköisesti piirrokset perustuvat ylioppilaiden kansatieteellisen kokoelman esineistöön, sillä osakunnan jäsen Ahrenberg pyysi vuonna 1877 vuoden ajaksi yksinoikeutta piirtää kokoelmissa olevia kuvioita (Schvindt & Sirelius 1922, 63). Kansatieteellisten kokoelmien harakoita lainattiin kuvioiden kopioimista varten Suomen Käsityön ystäville 1879 (Schvindt & Sirelius 1922, 70).

Setka

Metsäpirtissä ei myöhempään aikaan voinut enää tunnistaa ortodokseja ja luterilaisia edes päähineen perusteella, sillä kummatkin käyttivät setkaa eli sepsikkaa, joka oli ripsuin ja helmilöin koristeltu päähine. ”Pohjaväri oli musta, helmet siin millaiset vaan. Siinä piettiin otsalla kirkas punainen nauha.” (Affim “Offiska” Profimoff s. 1850. Vahter 1930, 1.)

Helena Onttosen mukaan Raudussa setkan käyttäminen oli huipussaan 1880-luvulla.

”Setka ol verkkomaine helmil koristettu (Häis piätä kiäriis panniit morsiammel piähä) ja siint pit maksua kiärijäl palkka kaks riunuaa takk 1 rivetniekka takk 10 kopekkua. Setka aika ol parraillua 50 vuotta takaperin.” Helena Onttonen s. 1888 (Onttonen 1936, 1644)

Huivi

Schvindtin mukaan Sakkolassa ja Raudussa vaimon pyhäpukuun kuului kaksi huivia: kaulahuivi ja päähuivi. “Kun naiset 1870-luvulla menivät talvella kirkkoon, oli heillä tavan mukaan kaulavaate kaulassa ja tämän sikot pistetty turkin vyön alle. Päässä heillä oli toinen kaulavaate, joka oli köytetty kiinni niskaan.” (Schvindt 1913, 6-7) Toisessa Keinäsen maalauksista kaulahuivin päät on työnnetty kussakan alle, tässä tosin päällysvaate on sarkaviitta eikä turkki.

Schvindt ei mainitse, käytettiinkö päähuivia hunnun päällä. Sakkolan pukunukelle huntu ja huivi on puettu päällekkäin, siten että huntu jää otsalle näkyviin. Huivin käyttämisestä hunnun päällä on muistitietoa: Helena Pitkäsen mukaan hiukset peitettiin huivilla, ja hiusrajassa oleva huntu näkyi huivin alta. (Arponen 1932.)

Helena Onttonen kertoi Raudusta hauskan anekdootin, jossa naisen vaateomaisuuteen kuuluu vaikka kuinka monta huivia, suurin osa [todennäköisesti ostettuja] villahuiveja:

”Nainen ko män totistammua niihiäko huasto oikeuve ies puita ja heinii nii tuomar sano täl naisel ei uo piäs pijettäyviä. Nii nainen sano miks miul ei uo piäs pidettäyviä ko on kuus kirssi huivii ja silkki huiv viel seitsemäis.” Helena Onttonen s. 1888, Rautu (Onttonen 1936, 1643)

Nästyyki

Sakkolan ja Raudun nästyykit ovat hyvin samanlaisia kuin Äyräpään kihlakunnan nästyykit, eikä yksittäisen nästyykin kohdalla ole aina mahdollista päätellä, kummalta alueista se on. Jotkin piirteet ovat ominaisia vain toiselle alueista, ja näiden piirteiden avulla voi joidenkin nästyykien alkuperän tunnistaa suhteellisen varmasti. Sakkolan ja Raudun nästyykien kangastilkut ovat kapeampia kuin Äyräpään, ja kirjontakuviot on aseteltu eri tavalla. Kaikissa Sakkolan ja Raudun nästyykeissä ei ole kangastilkkuja, vaan reunan koristeluun on käytetty myös punaista kangasta ja nyytinkipitsiä.

Tähän on analysoitu 21 nästyykiä tai nästyykin päätä, joista on saatavilla kuva internetissä. Nästyykeistä 12 on ilmoitettu olevan Sakkolasta, yksi Raudusta ja yksi Metsäpirtistä. Loput ovat Sakkolasta tai Raudusta. Kävin läpi loputkin Kansallismuseon kokoelmissa olevat nästyykit, ja tähän valittu 21 nästyykin otos näyttäisi edustavan Sakkolan ja Raudun nästyykiperinnettä erinomaisesti. Selkeästi erilainen näistä on Unkarin etnografisessa museossa oleva rautulainen nästyykin pää NM 4453 , jonka kuviot on virvittäin ommeltu – ei etupistokirjottu. Kuviot ovat toisistaan irrallisia ja pääkuvion ylä- sekä alapuolella on kuvioraita. Toinen poikkeava yksilö on nästyykin pää KA317, jonka kuvio on aseteltu vähän eri tavalla kuin muissa ja jossa on reunassa reikäpäärme. Lisäksi Kansallismuseosta löytyy nästyyki KA3359 (ei kuvattu tässä), jonka päässä on kudonnaisraita.

Mahdollisesti osa näistä liinoista on ollut käspaikkoja. Samantyylisiä liinoja on tallennettu museoon nästyykin ja käsipyyhkeen nimellä. Käspyyhe voinee viitata siihen että liinaa on kannettu kädessä mutta myös siihen että se on ollut käspaikka. Valitettavasti nästyykien käyttämisestä ei löydy sellaista muistitietoa, joka valottaisi asiaa.

Tyypillinen Sakkolan ja Raudun nästyyki on suorakaiteen muotoinen. Niissä tapauksissa joissa nästyykin molemmat päät ovat näkyvissä, ovat päät samannäköiset. Yleensä Sakkolan ja Raudun nästyykit ovat leveydeltään 37–39 cm. Pituus vaihtelee paljon.

Sakkolan ja Raudun nästyykeissä on lähes aina leveä pääraita ja heti siinä kiinni yläpuolella kulkee kapea yksinkertaisempi raita. Kaikissa nästyykeissä tätä kapeampaa raitaa ei ole, mutta yleisimmin niitä on yksi, nästyykissä KA311 niitä on kaksi. Joskus myös nästyykin keskelle on kirjottu pieni koriste. Pääkuviossa suosittuja kirjontakuvioita ovat lättäpäät ja vääräpäät aitoineen. Kumpaakaan näistä kuviosta ei näytä esiintyvän Äyräpään kihlakunnan nästyykeissä. Kuten Äyräpäässäkin, Sakkolan ja Raudun nästyykeissä esiintyy myös käpälikköjä ja erilaisia muunnelmia silmätarhoista.

Enimmillään yhdestä nästyykistä löytyy neljän väristä kirjontalankaa (punaista, sinistä, keltaista ja vihreää). Kaikissa on punaista, ja suurimmassa osassa on lisäksi toinenkin väri. Yleisimmin nästyykissä on punaisen lisäksi keltaista ja/tai vihreää, ja myös sininen on yleinen. Värejä on käytetty kirjonnassa yleensä siten, että yksi kuvio tai kuvion osa on kokonaan samalla värillä. Esimerkiksi, koko omenainen tai vääräpää on yhdellä välillä ja sitä ympäröivä aita puolestaan toisella värillä.

Vyöt

Sireliuksen mukaan Sakkolassa ja Raudussa lappavyöt jäivät pois käytöstä aiemmin kuin Jääsken alueella (Sirelius 1915, 148). Todennäköisesti tämä pitää paikkaansa, sillä Sakkolasta ja Raudusta ei ole säilynyt samalla tavalla lappavöiden osia ja vyöllisiä kuin mitä Jääsken kihlakunnasta (Kansallismuseosta löytyy ainakin neljä lappaa KA376-KA378, KA4347 sekä vyöllispyörä KA379).

Sakkolassa sanotaan “emon” antaneen lappavyön lahjaksi tyttärelleen tämän lähtiessä kotoaan miehelään (Sirelius 1915, 148).

Sanottiin että hyvin vanhaan aikaan Vaskelan ortodoksitkin olivat käyttäneet lappavöitä (Schvindt 1913, 13).

Sen jälkeen kun lappavyöt jäivät pois käytöstä, vyöllisiä kannettiin Sakkolassa säärsiteessä (Sirelius 1915, 152). Yleensä säärsiteellä tarkoitetaan tietyllä tavalla kuvitettua pirtanauhaa (muutamia on esitelty tässä artikkelissa kalsujen yhteydessä), ja sellaisia tehtiinkin Sakkolassa ja Raudussa paljon. Myös monia muunlaisia nauhoja tehtiin.

Lautanauhoja eli lauvoilla tehtyjä vöitä kutsuttiin viilvöiksi, ja ne tehtiin aina villalangasta (Arponen 1932). Sakkolassa ja Raudussa tehtiin lautanauhoja poikkeuksellisen pitkään, sillä lautavöitä on säilynyt useita ja niistä on myös muistietoa. Pannusaaresta on säilynyt vuonna 1863 valmistettu lautavyö (Nissinen & Vahter 1931). Vaskelassa muistettiin lautanauhojen tekeminen vielä vuonna 1930. Lautavöitä tehtiin silmäniekkoi ja tarhaniekkoi. Koristeltuja vöitä kutsuttiin yleisnimellä tekovyöt [tehtiin tekoloita = tehtiin esim. kirjontakoristuksia]. (Vahter 1930, 49.) Mari Sonni oli tehnyt sekä silmäniekkavöitä sekä pirralla että laudoilla (Vahter 1930, 49). Karholan Tenkasen 1830–1850-luvuilla syntyneet kertojat olivat nuorena tehneet viilivöitä (Vahter 1924, 42). Kaikki kertojat eivät kuitenkaan enää oikein muistaneet lautanauhoja. eikä lautanauhoja ei kuitenkaan muistettu yhtä hyvin kuin pirtanauhoja. Anni Lylanteri (s. 1848) oli nähnyt kun lautanauhaa kudotaan, mutta ei enää muistanut miten se kävi (Vahter 1924, 41). 1860-luvulla syntynyt sakkolainen kertoi edelleen muistavansa, miten pirtanauhoja tehdään, lautanauhoja ei niinkään (Vahter 1924, 41–42).

Iskunauhaa käytettiin erityisesti ohjaksina (isentäisohjakset) mutta myös vyönä (isentäinevyö). Helena Pitkänen kertoo: ”Vyömalli on pitkäviirusta. Valmistaessa seisoi kaksi ihmistä vastakkain ja kummallakin oli kaksi nauhaa käsissään, jotka olivat kaikki neljä päistään sidotut kiinni, ja kumpikin vaihtoi edestakaisin nauhojaan. Isentäisohjaksissa oli tupsut päissä ja perässä. (Arponen 1932.)

Tavallista pirralla tehtyä ripsinauhaa kutsuttiin pokramoksi. Vironvyöt olivat kuvikkaita. (Vahter 1924, 41.) Pirtanauhaa tehtiin niisillä eli ilman pirtaa, sillä se oli helpompaa ja siten sai myös parempaa (Vahter 1924, 42). Helena Pitkänen muistelee nauhavöihin liittyvää sanastoa: Useimmiten vyöt tehtiin pirralla. Vöissä oli päässä töpyt eli lankojen päät. Koristemalleja olivat rist, lohepursto (lohepurstonevyö), kajavasiip, polvniekka, kaheksamerkki, hoahlakokka, seipiät ja kokkaniekka. (Arponen 1932.) Kuvioiden kuvia esim. täällä.

Sakkolassa kussakkoa käytettiin yleisesti turkin päällä (Arponen 1932). Kussakkaa käytettiin myös sarkaviitan päällä, sillä Aune Tuokko s. 1857 kertoi Metsäpirtistä, että valkoisen sarkaviitta köytettiin kussakolla (Vahter 1930, 4–5) ja toisessa Keinäsen maalauksista mallilla on jonkinlainen kangasvyö sarkaviitan päällä. Schvindtin mukaan kussakat olivat ostovöitä (Schvindt 1913, 6–7). Kussakoiden valmistamisesta käsin kuitenkin löytyy muistitietoa, Karholan Tenkasen 73- ja 87-vuotiaat eläkeläiset kertovat Kussakan valmistamisesta:

”’Kussakka’ tikutettiin seinällä näppilöien kanssa. Se alettiin keskeltä ja valmistui kumpaankin päähän. Sitten lopuksi pantiin keskelle kolme kuetta, muuten se olisi purkautunut. Tämmöinen piti olla joka ainoan turkin päällä.” (Vahter 1924, 42.)

Helena Pitkäsen mukaan ”leviä” kussakko oli 10 cm leveä ja tehtiin seinällä tappien välillä (Arponen 1932).

Korut

”Helmiä käytettiin ennen enemmän kuin nyt, useitakin helminauhoja yhdellä kertaa, mutta niitä ei käytetty ryntäillä kuten nyt, ne olivat kaulan ympärillä” (Schvindt 1913, 10).

Sakkolan ja Raudun paljinsoljet ovat pieniä. Museossa olevien solkien läpimitta vaihtelee välillä 1,8 cm-5,3 cm. Schvindtin mukaan Sakkolassa ja Raudussa käytettiin vanhaan aikaan tinasolkia, viimeisimmäksi hopeasolkia (Schvindt 1883, 54).

Helena Pitkänen kuvannee savakoiden käyttämää solkea, sillä rekkopaidan kanssa ei näin suurta solkea olisi käytetty: ”Paidan kaulus pidettiin solella kiinni, kaulusaukossa oli lenkit molemmin puolin ja niihin kiinnitettiin solki kiinni. Käytettiin hyvin suuria solkia, aina teevadin kokoisia. Soless ol läpä ja kuurna, niissä se kest.” (Arponen 1932.)

1800-luvun alussa muodissa olivat leveät saraperäsormukset, sen jälkeen pyöreät sekä ristikantaiset, 1850–1870-luvulla herttaperäsormukset ja 1800-luvun lopulla kiviperäsormukset. 1900-luvulla käytettiin sileitä kultasormuksia. (Schvindt 1913, 10.) Saraperäsormuksia näki vielä 1880-luvullakin, sillä niitä käytettiin edelleen taikakaluina (Schvindt 1883, 54).

Vaskelassa vanhin sormustyyppi, jonka vanhat vielä muistivat, oli saraperäsormus (Schvindt 1913, 13).

Käsineet

Puuvillaisiin sormikkaisiin tehtiin reikäneulomist eli pitsineuletta (Arponen 1932). Schvindtin mukaan näitä ”reikäkuvikkaita” puuvilla- tai alun perin pellavasormikkaita käytettiin kirkkomatkoilla (Schvindt 1913, 9). Aune Tuokko s. 1857 kutsuu valkoisia puuvillasormikkaita lapikkaiksi eli hanskoiksi (Vahter 1930, 4–5), mutta ilmeisesti myös neulekintaita kutsuttiin lapikkaiksi.

Vaskelan ortodoksinaiset käyttivät kesällä valkoisia pellavaisia, myöhemmin puuvillaisia sormikkaita ja talvella valkoisia villasormikkaita (Schvindt 1913, 13). Feodosia Stepanova s. 1870 kertoo Vaskelasta: Kintaita neulottiin puikoilla. Niihin tehtiin suuhun reikäset, siten että vuorotellen lisätään silmukka ja vuorotellen kavennetaan. Tulkitsisin että Stepanova voi tarkoittaa tässä yhtä lailla nirkkoreunaa kuin pitsineuletta. Edelleenkin kintaita tehtiin myös kinnasneulalla, samoin kuin kinnaskokolla, joka tarkoittanee virkkuukoukkua. (Vahter 1930, 3.)

Talvisin käytettiin kirkkoon mennessä villaisia sormikkaita, joissa oli ”töpsyt” sormien päässä (Schvindt 1913, 9). Näitä Sakkolan ja Raudun töpsysormikkaita on Kansallismuseossa yksi ainoa pari. Tyyliltään ne ovat aika erilaiset kuin Koiviston tupsusormikkaat, joten kyse ei voi olla harhautuneesta parista. Mahdollisesti Sakkolassa ja Raudussakin oli oma töpsysormikastyylinsä, josta valitettavasti tiedämme hyvin vähän.

Neulelapasia kutsuttiin töpikkäiksi (Vahter 1930, 4–5).

”Parikka sannua en tunne mut tarikkuat on (lapaist) (lapikkuat) (kintuat) (käsiniet). Ennen aikua ol lapikkuat kiäespiettävät mut nykyjiä tunnetua lapikkuat jalas pijettäviks. Helena Onttonen s. 1888, Rautu (Onttonen 1936, 1981)

Jos jotakuta kiinnostaa, niin Tellervo Soisalon-Soininen kuvaa hyvin tarkasti Sakkolassa käytetyt neulakinnastekniikan, informanttina tässä Hilda Vanhanen.

Hilda Vanhasen neulakinnastekniikka

Siirtolainen Hilda Vanhanen käyttää sekä sellaista neulaa, jossa silmä on keskellä, että neulaa, missä silmä on päässä. Alkuperäiseltä vaikuttaa neula, jonka silmä on keskivälissä. ”Kyllä miehet siellä käyttivät tällaisia kintaita. Jos jonkun emäntä ei osannut, teettivät kylällä.” [Piirros tekniikasta 2+(2+1)]. Lankaa ei haahlattu. 1 Alotettaessa kierretään lanka 3 tai 4 kertaa peukalon ympäri. Lanka viedään peukalon takana ristiin kierteitten yli. 2. Näillä langoilla tehdään ”yhteiskierros”, siis peukalon takaa niin, että nämä 3 lankaa joutuvat neulan alle. Sitten peukalolla olevat 3-4 lankaa pudotetaan neulan kärjen yli. 3. Kierros tehdään 5 langalla 2+2+1. (Huom. toinen ryhmitys kuin Polvijärven viidellä langalla tehdyssä kintaassa.) 4. Ensimmäiset kierrokset ovat hieman sattumanvaraisia, mutta alkuun pääsee monella tavalla. 5. Peukalon takaa löyhdytetään 2 silmää, neula jää niiden alle. Kolmas silmä vedetään esille ja kohotetaan silmää niin, että neula saadaan silmään päältäpäin ja ulos silmän reunan alitse niin, että edellä mainitut 2 silmää jäävät nyt neulan alle. Nuoli osoittaa, että peukalolle kiristetyt 2 silmää vielä sujautetaan neulan kärjen ympäri. 6. Langan kierroksia silmissä. 7. Kun kuvan 5 kierros on suoritettu ja lanka vedetään läpi, siirretään viimeksi valmistunut silmä takaisin peukalolle ja uusi silmä kiristetään sen pariksi vanhan silmän vasemmalle puolelle. Lanka kaartuu työn editse. Uutta kierrosta aloitettaessa kiinnitetään kerros toiseen ottamalla neulalle 2 reunan silmää. Lankaa jatketaan solmulla. Peukalonreikään kiinnitetään lanka samaan tapaan kuin työtä aloitettaessa, nim. 3 kierrosta peukalolle ja sitten kiemurat reunaan kiinni kierroksen alkaessa.

Raudun käräjiltä mainitaan punaista hanskat vuodelta 1642 (Pelkonen päiväämätön). Nämä voivat hyvin olla myös esim. nahkahanskat.

Kengät

Schvindtin mukaan naiset käyttivät Sakkolassa ja Raudussa 1800-luvun alkupuoliskolla kautaisia. Kautaiset olivat matalat paulakengät. Kautaisten jälkeen käytettiin lipokkaita, jotka nekin olivat matalat, mutta niissä ei ollut nauhoja. (Schvindt 1913, 9.)

Muistitiedon mukaan Vaskelassa naiset käyttivät sekä paulallisia virsuja että paulattomia tuohitohveleita. Paulat punottiin niinestä. Vaskelassa oli kuitenkin sen verran vähän koivumetsää, että tuohijalkineita ei käytetty paljoa. (Vahter 1930, 3–4.) 1910-luvulla eläneet eivät olleet nähneet, että kirkossa olisi käyty kurppuskengissä eli paulakengissä, tästä kuitenkin oli säilynyt muistitietoa. Tuolloin eläneet olivat nähneet ja käyttäneet ainoastaan saapaskenkiä ja niiden jälkeen lipokkaita. (Schvindt 1913, 13.)

Kalsut

Schvindtin mukaan kalsut olivat Sakkolassa ja Raudussa kesällä valkoiset pellavaiset ja talvella punaiset villaiset (Schvindt 1913, 9). Sireliuksen mukaan punaiset talvikalsut olivat neulotut (Sirelius 1915, 221). Helena Pitkänen s. 1875 kertoi, että Sakkolassa kalsuissa oli päissä tikutetut nauhat, joilla ne sidottiin sääriin (Arponen 1932). Hilda Olsonin piirroksessa vuodelta 1868 luterilaisella naisella on jalassaan punaiset sukat tai kalsut.

Metsäpirtin Vaskelan ortodoksit käyttivät samanlaisia kalsuja kuin luterilaisetkin, talvella punaisia ja kesällä valkoisia. 1800-luvun alkupuolella villakalsut värjättiin keltaheinillä keltaiseksi. (Schvindt 1913, 13.)

Feodosia Stepanova s. 1870 kertoi, että Vaskelassa käytettiin paulavirsujen ja tuohitohvelien kanssa kalsuja, jotka kesällä olivat [valkoista pellava] palttinaa ja talvella palttinaa tai punaisesta villalangasta neulotut. Kalsujen ympärille kiedottiin polviniekat nauhat. Ainakin myöhempänä aikana käytettiin ostettua ”kanttinkinauhaa”. (Vahter 1930, 3–4.)

Sukat

Villasukat mainitaan Sakkolan käräjillä jo 1634 (Sirelius 1915, 223). Sakkolassa Raudussa käytetyt sukat olivat melkein aina valkoisia, kesällä pellavasukkia ja talvella villasukkia (Schvindt 1913, 9). Sirelius väittää että 1870-luvun aikoihin käytettiin talvella punaisia villasukkia (Sirelius 1915, 227). Toisessa Keinäsen maalauksista sakkolaisella naisella on jalassaan vihreät sukat. Kansanpuvuissa käytettyjä vihreitä sukkia ei Sireliuksen mukaan tunneta mistään Suomesta (Sirelius 226–227), mikä ei ole ihme sillä kestävä kirkas vihreä oli vaikeaa saada aikaan luonnonväreillä.

Metsäpirtin Vaskelassa sukat olivat valkoiset (Schvindt 1913, 13). Vaskelasta on muistitieto, että virsujen kanssa ”piettii rättilöi” ja tuohitohveleissa sukan terää (Vahter 1930, 3–4). [voisikohan sukan terä tarkoittaa neulakinnastekniikalla tehtyä matalaa sukkaa]

Helena Pitkänen s. 1875 muisteli villasukkiin liittyvää sanastoa Sakkolassa. Oli erilaisia koristeneuleita: Lohesuomukset näytti lohen suomuilta; päivänoususii, jossa kulkee tasaisin välein korkeampia juovia sukan pituussuuntaan nähden ja kudonta nousee ja laskee kuin päivä aamuin ja illoin; loukkuloi, jossa neulottiin kappale nurjaa ja kappale oikeaa. Koristekuvioita sukissa olivat: hammasniekka; viissilmäne (silmäniekkasukka, joka oli näin koristettu); pienpolvista; silmii, ankkurikuva; E-puustaareet; puukuvvii; ruutuloi; sekä hautuomaaristit. Sukkien suissa oli ”nyplät”. Kiäntösuu oli kun sukansuu oli kaksinkertaisella käänteellä varustettu. Kantapää kudottiin aina oikealla, sillä siitä saatiin siten vahva ja kova. (Arponen 1932.)

Lähteet

Ahlqvist, August. Muistelmia matkoilta Venäjältä vuosina 1854–1858. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1859.
Arponen, Aino. ”Vaatetuksesta Pyhäjärvellä ja Sakkolassa.” SKS käsikirjoitus E100, 94 sivua, 1932. Linkki
Nissinen, Aino ja Vahter, Tyyni (toim.). Vanhoja kauniita käsitöitä. WSOY, 1931. Linkki.
Onttonen, Helena. SKS käsikirjoitus, 1936.
Pelkonen, Antero. ”Tuomiokirjoista poimittuja tietoja kansanpuvuista vuosilta 1626–1749.” Museovirasto, käsikirjoitus., Päiväämätön.
Ruuttu, Maija. Perimätietoa vanhoista kansanpuvuista ja asutussuhteista Karjalan Kannaksella. Virittäjä, 1928:5–7.
Schvindt, Theodor. Luettelo Suomen ylioppilas-osakuntien kansatieteellisistä kokoelmista I. 1883. Linkki.
Schvindt, Theodor. Suomalaisia koristeita. 1. Ompelukoristeita ja kuoseja. Weilin & Göös, 1895. Linkki.
Schvindt, Theodor. Nauhakoristeita. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1903. Linkki
Schvindt, Theodor. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. Linkki
Schvindt, T. & Sirelius, U. T. Studentavdelningarnas etnografiska museum 1876–1893. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja XXXIII, 1922. Linkki.
Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia. Suomalais-ugrilainen seura, 1915. Linkki
Söderhjelm, Werner. “Kertomus Wiipurilais-Osakunnan v. 1879 lähettämän kansatieteellisen lähetyskunnan toimesta,” julkaistu nimellä ”Keruuretkellä Raudussa ja Valkjärvellä 1879”. Kotiseutu, 1938:2 [1879]. Linkki
Topelius, Zacharias, et al. Finland framstäldt i teckningar. 1845. Linkki.
Vahter, Tyyni. ”Eräiden Karjalan pitäjien käsityöstä ja puvuista 1923–1924.” Museovirasto, käsikirjoitus, 1924. Linkki.
Vahter, Tyyni. ”Metsäpirtin, Muolaan, Raudun ja Valkjärven naisten käsitöistä”. Museovirasto, käsikirjoitus, 1930.
Vuorela, Lilli. ”Orsikot ja alasniekka paita Raudussa.” Museovirasto, 1958. Linkki.
Väkiparta, Eero. ”Pellavain, hamppuin ja villain valmistamisesta ja nyytinginteosta Räisälässä.” SKS Käsikirjoitus, 1896. Linkki.

Muistitiedon kertojat:

Sakkola

Anni Lylanteri [Lylander] s. 1848 Kiviniemi. Luterilainen
Helena Pitkänen s. 1875 Haidermaa
Vappu Tenkanen s. 1851 Karhola. Luterilainen
Katri Varvas s. 1844 Kiviniemi

Metsäpirtti

Affim “Offiska” Profimoff s. 1850 Vaskela KK1585:73. Ortodoksi
Nastasia “Prokon Nasto” Profimoff s. 1856 Vaskela. KK1585:72; KK1585:27 Ortodoksi
Feodosia Stepanova s. 1870 Vaskela. Ortodoksi
Helena Susi s. 1857 Metsäpirtin kirkonkylä. Luterilainen
Varpu Susi (os. Tuokko) s. 1850 Metsäpirtin kirkonkylä KK1585:77
Aune Tuokko s. 1857 Metsäpirtin kirkonkylä. Luterilainen

Rautu

Mari Hänninen s. 1845 Palkeala KK1585:29. Ortodoksi
Helena Onttonen s. 1888 Palkeala. Helena Onttonen kertoo tarinoita 20.3.1951. Luterilainen
Mari Sonni lienee Maria Sonni os. Kurikka s. 1861 Palkeala. KK1585:34. Luterilainen
Pekkasen vanha emäntä s. 1846 Haapakylä. Luterilainen