Käsityöt

Jääsken kostuli

Kesäinen kansanpuvun päällysvaate on kostuli eli liinaviitta, jääskeläismurteella myös kostol. Väriltään kostuli on aina valkoinen, mutta sen koristelut ja malli vaihtelivat pitäjittäin. Jääsken alueella (Jääski, Kirvu, Antrea, Vuoksenranta) kostulit ovat lyhyitä, melko suoria ja tiukasti istuvia. Historiallisista kostuleista on kerrottu tarkemmin aiemmassa artikkelissa. Tässä artikkelissa valmistetaan Jääsken tyylinen kostuli Lahden museossa säilytettävän esikuvan (LHMVHMAE490:132) mukaisesti.

Muistatte ehkä taannoisen projektini tehdä ohjeet Jääsken tankkiin ja siihen liittyneet vaikeudet. Nyt pääsin tutkimaan esikuvaa ihan paikan päällä, minkä ansiosta kostulin kaavoittaminen oli melko helppoa: otin museossa mitat kostulista, ja langansuunnat ja kunkin kappaleen muodon saattoi kotona rekonstruoida kuvien perusteella. Joitain mutkia matkassa ilmeni, sillä en aluksi keksinyt kuinka hihat on liitetty vartalo-osaan (lisää videolla).

Tein kostulista kaavat M-kokoon, jota itse käytän, sekä ompeluohjeen. Kaavat onnistuivat mielestäni hyvin, ja niissä on vain kahdessa kohtaa poikettu alkuperäisestä: Museokostulissa etukappaleet on koottu kahdesta palasta. Tämän rakenteen tarkoituksena ei ole ollut tuoda kostuliin muotoa, sillä niiden välistä saumaa eri ole kaarrettu. Todennäköisesti tällainen rakenne on valittu, koska se on ollut taloudellisempi tapa leikata kangas. Jätin siis tämän rakenteen pois kaavoista. Toinen poikkeama alkuperäiseen on, että alkuperäisessä kostulissa etukappaletta on hieman koverrettu kädenteiden kohdalta, mutta minun mallissani tämä on jätetty pois. Mahdollisesti etukappaleiden muotoileminen parantaisi hihojen istuvuutta, mutta koska hihat mielestäni istuivat muutenkin tarpeeksi hyvin, en enää jaksanut lähteä hiomaan kaavoja.

Tähän ohjeeseen ei sisälly kauluksen kirjontaohjetta, sillä jos luoja suo niin teen myöhemmin artikkelin keskittyen yksinomaan kostulien kirjontamalleihin.

Tässä valmistettavan kostulin esikuva LHMVHMAE490:132

Materiaalit

Historiallisesti kostulit on tehty toimikassidoksisesta pellavasta ilman vuorikangasta. Itse olen käyttänyt harjoitusversioihin kierrätyskeskuksesta haettuja valkoisia Ikean puuvillaverhoja (niitä joissa on ne paksut metallilenkit), ja koska tähän projektiin ostamani pellavakangas ei ollutkaan sopivaa, myös tässä esitelty lopullinen versio on Ikean puuvillaverhoa. Tarpeeksi tiiviin pellavatoimikkaan löytäminen on vaikeaa, ja minun mielestäni kostulin voi paremman puutteessa tehdä myös puuvillatoimikkaasta. Soja Murto myy juuri tähän sopivaa pellavatoimikasta, mutta se on reilusti yli oman budjettini.

Toimikaskankaan lisäksi tarvitset kaitaleen (noin 50 x 5 cm) palttinasidoksista kangasta kostulin kaulukseen. Jos et aio kirjoa kaulusta käsin, voit käyttää kaulukseen samaa toimikaskangasta kuin muuhunkin kostuliin. Historiallisissa kostuleissa on käytetty kauluksessa palttinaa, koska palttinakankaalle kirjominen on helpompaa kuin toimikkaaseen.

Kaavat

Kostulin kaavoittamisessa on tärkeää pitää mielessä, että Jääsken alueen kostulit ovat vartalonmyötäisiä, helmasta hieman leveämpiä. Magnus von Wrightin piirrosten perusteella kostuli saa olla hyvinkin tyköistuva eli siis melkein liian pieni.

Muutamasta historiallisesta kostulista on mittoja tiedossa. Näistä ehkä voisi päätellä, että hihan suun tulisi olla kapea (n. 12 cm) ja kostulin pituuden suunnilleen 42-47 cm – jos olet pitkäselkäinen niin totta kai kostuli kannattaa kaavoittaa tätä pidemmäksi. Tärkeintä on, että vaate sopii sinulle itsellesi – mutta jos kostuli on liian pitkä tai löysä, on riskinä että se ei enää näytä Jääsken alueen kostulilta. Olen itse 174 cm pitkä, ja 47-senttinen tai ehkä pari senttiä pidempikin kostuli tuntuu minulle sopivalta. Rinnan ympärys kannattaa tietysti päättää omien mittojen perusteella. Kansanpuvun paitoihin jätetään väljyysvaraa joku 20 cm, mutta kostuliin väljyyttä ei tarvitse. Jos saat kostulin päälle ja liepeet edestä kiinni, on se sopivan väljä. Vaikein kohta kaavoituksessa on hihan korkeus kädentiellä. Siihen ei oikein ole muuta oikotietä kuin tehdä koeversio.

Historiallisten kostuleiden tiedossa olevia mittoja. Mainitut kostulit löytyvät kuvattuina täältä.

Kaavoihin on merkitty mitat M-koon kostuliin ilman saumavaroja. Kaavojen kostulissa hihat ovat hieman korkeammat ja pidemmät kuin historiallisissa kostuleissa. Esikuvana olleessa kostulissa etukappaleet on koottu kahdesta palasta, mitä ei ole toteutettu näihin kaavoihin. Alkuperäisessä kostulissa on myös koverrettu vähän paikkaa kädentielle etukappaleen puolelle, mikä sekin on tässä jätetty pois.

Kaavat on todella helppo piirtää, kun teet sen esim. tilkkutöissä käytetyn leikkuualustan päällä, jossa on senttimetriruudukko.

Jääsken kostulin kaavat. Ei sisällä saum- tai päärmevaroja. Suositellut saumavarat 1 cm, suositellut päärmevarat 1 cm.

Kankaan leikkaaminen

Kaavoissa ei ole sauma- eikä päärmevaroja. Voit esimerkiksi lisätä 1 cm:n levyiset varat kauttaaltaan, 1 cm on hyvä vara saumoihin sekä päärmeisiin. Kun päärmevara on 1 cm, se tarkoittaa että päärmätessä kangas käännetään kaksi kertaa 0,5 cm taitteelle.

Ompeluohje

1. Laita takakappaleet oikeat vastakkain ja ompele keskitakasauma. Silitä saumavaroihin päärmeet ja ompele kiinni päärmepistoin (tai tikkaa koneella). Tarvittaessa muotoile kaula-aukko keskitakasauman kohdalta pyöreäksi.

2. Laita takakappale oikeat yhteen vastakkain etukappaleiden kanssa ja ompele olkasaumat. Tee katesauma siten, että kavennat etukappaleen saumavaran ja käännät takakappaleen saumavaran sen päälle. Ompele päärmepistoin (tai tikkaa koneella). Aseta etu- ja takakappaleiden alalaidat vastakkain yhteen siten, että löydät olan korkeimman kohdan. Tee tähän merkki.

Kostulin olkasauma etupuolelta.

3. Valmista hiha. Käännä hihakappale oikeat puolet vastakkain, siten että hihansuut sekä hihan sivut ovat tasan vastakkain. Kädentien puoleisessa päässä puoliskot eivät mene tasan vastakkain, sillä hihan viistottu sivu on pidempi. Tämä kuuluu asiaan. Ompele sauma. Tee katesauma siten, että lyhennät saumavaran suoran sivun puolelta ja käännät viistotun sivun saumavaran kattamaan. Ompele päärmepistoin. (Tai koneella ommellen voit esimerkiksi kaventaa kummankin saumavaran ja vetää päälle siksakin. (Hihan ompelemista käsitellään videolla.)

4. Käännä hihan suun päästä päärme (0,5 cm levyinen) nurjalle ja ompele päärmepistoin (tai tikkaa koneella).

Nyt seuraa vaikea osuus, jonka yritin parhaani mukaan piirtää.

5. Käännä hiha oikein päin. Tartu kiinni kädentiellä olevasta nurkasta, joka muodostui koska hihan viistottu sivu oli pidempi kuin hihan suora sivu. Tämä nurkka on hihan alin kohta. Vedä tästä nurkasta siten, että löydät hihan korkeimman kohdan ja saat litistettyä kädentien suoraksi. Kangas venyy sauman kohdalta. Silitä hiha littanaksi. Voit vielä tehdä merkin hihan korkeimpaan kohtaan.

6. Aseta hiha oikeat yhteen etu- ja takakappaleiden kanssa siten, hihan sauma jää etukappaleen puolelle ja olan sekä hihan korkein kohta osuvat yhteen. Ompele hihan ympäryssauma.

Vaikea osuus päättyy.

7. Ompele kuvekiilat oikeat yhteen takakappaleiden kanssa. Ompele etukappaleen ja kuvekiilan-takakappaleen sauma. Tee katesaumat kylkisaumaan sekä kädentien ympäryssaumaan. Kylkisaumoissa kavennat takakappaleen saumavarat ja etukappaleen kiilan välisessä saumassa kiilan saumavarat. Kädenteillä tee katesauma siten, että kavennat etu- ja takakappaleen saumavarat ja käännät hihan saumavaran niiden päälle. Ompele päärmepistoin. (Tai tikkaa koneella.)

8. Ompele päärmeet kostulin etuliepeisiin ja helmaan. Kiilojen pyöreät alalaidat on helpompi päärmätä, jos ompelet niihin poimulangat ja hieman rypytät reunaa päärmätessä (tähän löytyy vinkkejä youtubesta).

9. Leikkaa kaulusta varten palttinakankaasta vähintään 50 cm pitkä ja noin 4,5 cm leveä kaitale. Kirjo kaulus valitsemallasi menetelmällä. Alkuperäisessä kostulissa kaulus on kirjottu siten, että kaulus on taitettu nurjat puolet vastakkain, ja kirjonta on tehty kahden kankaan läpi. Jos et halua tehdä täsmälleen niin kuin alkuperäisessä kostulissa, voit valmistaa kaitaleen kuten kuvassa alla.

10. Kiinnitä kaulus kostuliin. Tämä ei ole muutoin vaikea vaihe, mutta tässä pitää olla tarkkana sen kanssa, että asettaa kauluksen oikein päin, niin että kauluksen kirjottu laita jää kostulin oikealle puolelle.

Historiallisesti akkuraatti tapa kiinnittää kaulus: (tämä on tyypillinen tapa tehdä sekä hihaliitingit että kaulukset karjalaisissa paidoissa)

  1. Aseta kaulus ja kostuli oikeat puolet vastakkain siten, että kauluksen päät tulevat kaula-aukon laidan yli vähintään 1 cm. Ompele sauma. Tee saumavaroihin aukileikkaukset kaarteiden kohdalla.
  2. Käännä kauluksen vapaa sivu nurjalle. Silitä yksinkertainen päärme (1 cm). Ompele päärme kiinni päärmepistoin.
  3. Käännä kauluksen päät nurjalle ja kiinnitä päärmepistoin.
  4. Lopuksi kauluksen päälle on tehty tikkaukset ja päällimmäiseksi vielä kirjottu ketjupistoin kauluksen reuna.
Perinteinen tapa tehdä kostulin kaulus: Jätä kauluksen päihin vähintään 1 cm ylimääräistä päärmevaraksi. Ompele kaulus oikeat yhteen kostulin kanssa. Taita kauluksen vapaa laita nurjalle. Tee päärme. Kiinnitä päärmepistoin. Käännä kauluksen päät nurjalle ja kiinnitä päärmepistoin.

Jos ompelet koneella, on helpompi tehdä liitos päinvastoin, siis ommella kauluksen oikea puoli yhteen kostulin nurjan puolen kanssa ja sitten tikata kauluksen vapaa sivu kiinni kostulin oikeaan puoleen.

Tapa tehdä kostulin kaulus koneella. Jätä kauluksen päihin vähintään 1 cm ylimääräistä päärmevaraksi. Ompele kauluksen oikea puoli yhteen kostulin nurjan puolen kanssa. Leikkaa saumavarat auki kaarteiden kohdalta. Käännä kauluksen vapaa laita kostulin oikealle puolelle ja tikkaa kiinni. Käännä kauluksen päät nurjalle ja kiinnitä päärmepistoin.

11. Tee kostulin solkea varten napinläpipistoin päällystetyt lankalenkit, kuten esimerkiksi tässä on tehty esiliinaan.

Kostulin sulkemiseen voi käyttää pientä sydämenmuotoista solkea. Tässä on vanha Kalevalakorun rintaneula, oikeassa kostulinsoljessa olisi neulan sijaan paljin (tässäkin on paljin, mutta siinä ei ole saranoita).

Standard
Käsityöt

Käytetäänkö Kannaksen puvuissa korvakoruja?

Käytettiinkö Kannaksen kansanpuvuissa korvakoruja? Entä voiko korvakoruja käyttää nykyaikaisten riikineiden kanssa?

Ensimmäiseen kysymykseen vastaus on todennäköisesti ei. Kannaksella ei siis käytetty korvakoruja, ainakaan niiden käyttäminen ei ollut yleisen tavan mukaista. Yleisimmät kansanpukulähteet (Kaukonen 1985, Sirelius 1915, Lehtinen & Sihvo 2005 ja Schvindt 1913) eivät mainitse, että Kannaksella perinteisesti oltaisiin käytetty korvakoruja. Osa näistä lähteistä mainitsee korvakorujen käytön Länsi-Suomessa ja Raja-Karjalassa. Koska yksikään näistä hyvistä yleislähteistä ei mainitse korvakoruja Kannaksen kontekstissa, on epätodennäköistä, että niiden käyttäminen oli laajalle levinnyttä.

Myöskään muistitiedossa en ole tähän mennessä törmännyt korvakoruihin. On mahdollista, että korvakoruja vielä löytyy perunkirjoista tai tuomiokirjoista.

Edelleenkin, on mahdollista, että koruja olisi siitä huolimatta käytetty pienellä alueella tai ajallisesti lyhyen hetken ajan.

Museokokoelmien korvakorut

Sirelius kertoo, että Kansallismuseon kokoelmiin korvakoruja on saatu enimmäkseen Raja-Karjalasta ja Laatokan rantamilta sekä Pohjanmaalta (1915,271). Se mitä olen käynyt suomalaisten ja ulkomaisten museoiden esinekokoelmia läpi, tukee tätä väitettä. Laatokan Karjalan museon kokoelmissa oli useita korvakoruja, joiden mukana ei ole paikkatietoa. Yleensä maakuntamuseoihin kerättiin lähialueiden esineitä, joten todennäköisesti Laatokan Karjalan museon korvakorut ovat Laatokan Karjalasta.

Kannaksen museoistakin korvakoruja löytyy: Käkisalmen museosta on tullut yksi pari korvakoruja, EKME4241, Viipurin museosta WMWE404:39 ja LHMVHMAE12101:1492.

Näissä korvakoruissa ei ole mukana paikkatietoa. Niitä on siten voitu käyttää missä tahansa, ei välttämättä juuri Käkisalmessa ja Viipurissa, vaikka Käkisalmen museon esineistöstä suuri osa onkin Käkisalmen lähettyviltä. Katsotaan siis tarkemmin näitä koruja ja niiden taustoja.

Viipurin historiallisen museon kokoelmissa ollut korvakoru (WMWE404:39) on Venäläisen etnografisen museon mukaan novgorodilaista tyyliä, ja niitä valmistettiin Luoteis-Venäjällä 1500- ja 1600-luvuilla. Kansallismuseossa on muutama samaa tyyppiä oleva korvakoru, jotka ovat maalöytöjä Inkeristä. Näiden kahden tiedon perusteella on mahdollista, että tätä tyyppiä olevia korvakoruja ei ole enää 1800-luvulla käytetty, eikä Kannas ollut niiden tärkein käyttöalue.

Ks. Finna: WMWE404:39; SU3056:1; SU3056:3; SU3056:4; SU6136

Seuraava korvakoru on Käkisalmen museon kokoelmista (EKME4241). Koru ei ole täsmälleen samanlainen kuin yksikään toinen museokokoelmista löytyvä koru, se kuitenkin on riittävän samanlainen, että sen voi päätellä olevan Venäjän puolelta levinnyttä korutyyppiä. Joku näyttää myyvän samantyylistä aitoa kansanpukukorua venäläisellä sivulla.

Ks. Finna: EKME4241; PKMLKE628; VK4886:11ab; SU3164:12; SU3164:13ab

Kolmas on rengasmallinen, yksinkertainen korvakoru (LHMVHMAE12101:1492). Rengasmallisia korvakoruja on säilynyt muutama Laatokan Karjalan alueelta. Näitä koristelemattomia koruja on hankala analysoida, sillä analysoitavaa ei juuri ole.

Ks. Finna: LHMVHMAE12101:1492; KA7639; PKMLKE625:AB; PKMLKE630

Korvakorut Laatokan Karjalassa

Näitä koruja on niin paljon, että en jaksanut hakea kaikkiin museonumeroa. Tässä ovat Laatokan Karjalan museon korvakorut. Tässä suomalais-ugrilaisista kokoelmista löytyvät mm. Itä-Karjalan, Inkerin, Tverin ja Komin korut. Tässä yleisetnografisista kokoelmista löytyvät venäläiset korut.

Laatokan Karjalan museossa korvakoruja on ollut jonkin verran, kannaslaisissa museoissa vain yllä esitetyt muutamat. Tämä vihjaisi jotain siihen suuntaan, että Kannaksella jos onkin korvakoruja käytetty, niitä ei käytetty yhtä paljon kuin Laatokan Karjalassa. Laatokan Karjalassa käytetyistä korutyypeistä monia on käytetty myös Itä-Karjalassa ja Venäjällä. Näin on seuraavien korujen tapauksessa:

Laatokan Karjalan museon kokoelmista löytyy myös koruja, joiden yhteys Venäjän puolella käytettyihin koruihin ei ole yhtä selvä. Nämä näyttävät siltä, että ne voisivat olla versioita läntisestä säätyläismuodista.

Korvakorut läntisessä Suomessa

Myös lännessä päin käytettiin korvakoruja. Ne olivat hyvin erityylisiä kuin Venäjän vaikutuspiirissä käytetyt.

Säätyläiset käyttivät korvakoruja, ja samaan tyyliin korvakoruja käyttivät myös Kannaksen säätyläiset. Theodor Schvindt möi omassa suvussaan kulkeneita korvakoruja museoon. Vaikka niiden käyttöpaikka on ollutkin Räisälä, ei niiden tyyli ole räisäläinen: ne ovat eurooppalaista muotia.

HK19660417:24 majurin rouva Ulrika Charlotta af Forselles, 1840-luku; H35096:3 Agnes Ottilia Flodin (1824-1902); HK19200503:12 laulajatar Alma Fohström 1880; HK19420114:1 laulajatar, laulunopettaja Ida Basilier-Magelssen, 1890-luku.
Schvindtin museeon myymiä koruja. Finna: H6601:1; H6601:2; H6601:4

Myös länsisuomalaisissa kansanpuvuissa käytettiin korvakoruja. Museoissa on korvakoruja, mutta en osaa arvioida mitkä niistä ovat kansanomaisia ja mitkä säätyläiskoruja. Kymenlaakson museosta löysin seuraavat korvakorut, jotka mahdollisesti saattaisivat olla kansanomaisia. Samantyyliset kyynelpisarakorut kuin tässä näkyvät Fredrika Eerikintytär Jaspan valokuvassa vuodelta 1876, Säkylä. Jos läntiset korvakorut kiinnostavat, Sihvon ja Lehtisen kirjassa (2005) on kerrottu niistä jonkin verran.

Kymenlaaksolaisia korvakoruja. Finna: YLEE398:1; YLEE1835:1; YLEE399:1

Korvakorut riikineissä

Pidän todennäköisenä, että korvakoruja ei käytetty Kannaksella, koska

  • korvakoruja ei mainita muistitiedossa
  • korvakoruja on päätynyt Kannakselta museoihin vähän tai ei ollenkaan
  • korvakoruja ei näy valokuvissa tai piirroksissa
  • kansanpukukirjallisuus ei mainitse korvakoruja Kannaksen yhteydessä.

Riikineet ovat kunkin henkilökohtainen puku, eikä mikään estä käyttämästä korvakoruja, jos muutenkin aina käyttää korvakoruja. Huomioisin kuitenkin, että esimerkiksi laatokankarjalaiset korvakorut eivät ole kannaslaista perinnettä.

Lähteet

Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. WSOY, 1985.
Lehtinen, Ildikó, ja Pirkko Sihvo. Rahwaan Puku: Näkökulmia Suomen Kansallismuseon Kansanpukukokoelmiin. Museovirasto, 2005.
Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. Linkki
Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia. Suomalais-ugrilainen seura, 1915. Linkki

Standard
Käsityöt

Milloin riikineisiin kuuluu huntu?

Kannaksen karjalaisissa kansanpuvuissa huntu on luterilaisen vaimon päähine Jääsken, Äyräpään, Rannan ja Käkisalmen kihlakunnissa. Niissä pitäjissä, joissa on erikseen savakko- ja äyrämöispuku, tämä koskee ainoastaan äyrämöispukua. Savakkopukuun huntu ei kuulu.

Kuka käyttää huntua?

Yksinkertainen vastaus on, että huntu pannaan ensimmäistä kertaa häissä, ja sitä käytetään siitä eteenpäin. Hunnun pukemisesta osana häärituaalia on säilynyt muistitietoa. Räisälässä, Ruokolahdella ja Rautjärvellä morsiamelle pantiin miehelään lähtiessä huntu päähän (Schvindt 1913, 29, 152). Jääskestä, Antreasta ja Kirvusta on tieto, että huntu pantiin päähän vihkimisen jälkeen (Schvindt 1913, 143). Tavallisen hunnun lisäksi häärituaaleissa on saatettu käyttää erityistä koristeellista pääpyyhettä.

Tästäkin huolimatta nykyisin usein herättää kysymyksiä se, kenen pukuun huntu siis tarkalleen kuuluu? Entä jos eroaa? Elää avoliitossa? Ei halua parisuhdetta ollenkaan?

Sikäli hunnun käyttäminen ei liity parisuhdestatukseen, että huntua käytetään loppu elämä myös leskeytymisen jälkeen. Naimisiin menemisen ajateltiin perustavanlaatuisesti muuttavan naisen asemaa, eikä huntu viestinyt pelkästään sitä, että nainen oli varattu. Tästä vetäisin johtopäätöksen, että myös eronnut nainen voi käyttää huntua.

Hanna Vartiainen äitinsä kanssa, 1923 Kipinola, Kuolemajärvi. Kuva Tyyni Vahter, MVKK. Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. WSOY, 1985. Leskeksi jäämisestä: käyttämissäni lähteissä ei mainita suruhunnun käyttämisestä mitään. Vaemman puoleisella naisella on päässään päähine, joka näyttää mustalta hunnulta. Vahter ei kuitenkaan mainitse erikoisesta päähineestä matkakertomuksessaan. Siksi pidän todennäköisenä, että musta päähine Vahterin kuvassa on huivi, joka kokonaan peittää valkoisen hunnun.

Avioliitto ei merkinnyt pelkästään kahden ihmisen välistä suhdetta: yleensä se tarkoitti sitä, että nainen muutti miehelään miniäksi (oli myös tapauksia, joissa mies tuli naisen perheeseen kotivävyksi). Kansanperinteessä on yleensä ajateltu, että miniän osana oli raataa ilman merkittävää autonomiaa, toisin sanoen avioliitto yleensä tarkoitti naisen elämän muuttumista vaivalloisemmaksi. Merkittävä elämänmuutos sattuu samaan aikaan hunnun käyttämisen aloittamisen kanssa, nainen muuttuu siinä pysyvästi joksikin toiseksi. Mikä voisi olla tällainen käännekohta nykyään? Nykyisellään tapahtuva pois kotoa muuttaminen ja palkkatöiden tai opintojen aloittaminen ei minun mielestäni ole riittävä käännekohta pukea päähän huntua.

Ihanteena tietysti oli, että pari aloitti seksielämän vasta avioon astuttuaan. Pelkkään seksin harrastamiseen hunnun käyttäminen ei liittynyt. Ainakaan meille ei ole säilynyt tietoja siitä, että salavuoteudesta kiinni jääneet olisi velvoitettu panemaan huntu päähänsä. Seksillä kuitenkin on syy–seuraussuhde lapsiin. Kahdessa muistitiedossa hunnun käyttäminen yhdistyy lapsen saamiseen avioliiton ulkopuolella:

Raudussa ”nuorikko sai otsaansa hunnun, valkoisen vanhan markan kokoisen pyörylän, mutta yksinäisen lapsen tehnyt nainen oli velvoitettu kantamaan punaista huntua, häpeänsä merkiksi ja istumaan kirkon jalkapuussa määrättyinä pyhinä, kunnes oli vapautunut rangaistuksestaan.” (Vuorela 1958). Kuolemajärveltä saadun tiedon mukaan ”Muista [sic] huora huntuis sanottiin aviottoman lapsen saaneelle samalla, kun kätilö pani hänen päähänsä hunnun, jota oli pidettävä aina.”

Aviottoman lapsen saaminen oli paheksuttavaa, mutta siitäkin huolimatta naiset joutuivat/pääsivät näissä kahdessa tapauksessa huntukerhoon. Lapsen saaminen on minun mielestäni niin elämää mullistava hieno juttu, peruuttamaton sellainen, että se antaa oikeuden hunnun käyttämiseen. Omassa ajattelussani merkitys siis on eri mutta lopputulos sama, eli vaimon päähine kuuluu myös äidin asuun.

KK1021:12 U. T. Sirelius 1910, ”vanhapiika Koiviston Humaljoen kylästä”. Myös KK1021:11.

Olen kiertänyt tämän vastauksen pihviä kuin kissa kuumaa putroa. Miten toimia tilanteessa, jossa alkaa olla ikää mutta ei puolisoa (tai lapsia)? Tai jossa puoliso on, mutta avioon ei ole menty? Tämä lienee yleisin tilanne, jossa hunnun käyttäminen nykyään mietityttää.

Jos puolisoa ei ole, on kansanperinne tässä suht selkeä: muistitietoa ei ole siitä, että naimattomat naiset ovat ikääntyessään alkaneet käyttää huntua. Siitä puolestaan että naimattomat naiset ovat jatkaneet tytön päähineen käyttämistä, löytyy kaksi vihjettä:

Halinius mainitsee, että 1800-luvun alussa Kirvun vanhat naimattomat naiset käyttivät edelleen siniverkaista säppäliä. Täsmälleen hän kirjoittaa ”…några ålderstigna pigor ännu nyttja”. En tiedä pitääkö tämä kääntää yleisessä vai erityisessä merkityksessä vanhaksi piiaksi. Huntua naimattomat naiset eivät kuitenkaan käyttäneet. Sireliuksen Koivistolla ottama kuva sykeröpäisestä vanhasta naisesta on otsikoitu vanhaksipiiaksi. Tämän perusteella voi ajatella, että myös Koivistolla naimattomat naiset jatkoivat tytön päähineen käyttämistä. Sirelius tarpeen mukaan lavasti kuvaustilanteita, eikä hänen ottamiansa kansatieteellisiä kuvia tule tulkita todellisuutena niin kuin se oli, vaan ideana jonka Sirelius halusi välittää. Koivistolla vanhoja päähineitä kuitenkin käytettiin 1900-luvulle asti, joten mahdollisesti tilanne on ihan aito.

Avoliitossa tai muussa vakiintuneessa parisuhteessa en osaa antaa yksiselitteistä neuvoa. Ehkä tällaisessa tilanteessa voisi pohtia sitä, miten oma parisuhde eroaa avioliitosta vai eroaako se siitä mitenkään. Avioliitossa sovitaan, että rahat ja lapset ovat yhteisiä – jos ei erikseen sovita toisin. Ja avoliitossa ei oletuksena sovita yhtään mistään, mutta aina voi erikseen sopia muuta. Tästä syystä eivät minun mielestäni avoliitto ja avioliitto välttämättä eroa toisistaan, jos asiaa tarkastellaan maallisesta näkökulmasta. Joillekin meistä avioliitolla voi tietysti olla myös hengellinen merkitys.

Muistetaan myös, että viime kädessä jokainen itse tekee päätöksen käyttää tai olla käyttämättä huntua. Tässä artikkelissa olen käsitellyt hunnun käyttämistä kansatieteen tutkimuksen näkökulmasta, siis: miten ennen vanhaan on toimittu. Nykyisin voidaan toimia toisellakin tavalla.

Lähteet

Halinius, Andreas. Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början. Päiväämätön. Linkki
Vuorela, Lilli. ”Orsikot ja alasniekka paita Raudussa.” Tiedonantajaverkoston lähetys, Museovirasto, 1958. Linkki

Artikkelikuva: malleja Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä -maalausta varten Albert Edelfeltin ateljeessa HK19350115:5.

Lue seuraavaksi

Standard