Nehän olisivat siis ruis, ohra ja nauris.

Kehitin itselleni hassunhauskan somehaasteen syödä viikon ajan vain ja ainoastaan rautakauden aineksista valmistettua ruokaa. Ajallisesti fokus on myöhäisessä rautakaudessa (1000–1200) ja sijaintina tietenkin Karjala. Tiedot saatavilla olleista ravintoaineista perustuvat niin pitkälti Käkisalmen linnoituksen muinaisten tunkioiden tutkimukseen, joten rajataan paikkaa vielä lisää: larppaan siis noin 1100-luvun käkisalmelaista. Jee. Tästä tulee hauskaa.

Näin rautakausiviikko sujui

Ennen kuin päästään mukaviin kokkaushetkiin, niin tässä minun ja varmaan kaikkien muidenkin lempiosuus: raskas fakta.

Tässä artikkelissa esitellään, mitä maataloustuotteita karjalaisella talonpojalla olisi ollut käytössään rautakauden lopulla (1000–1200). Mahdollisimman pitkälti yritän nojata tutkimusdataan, mutta mutta: Ongelmana useimmissa lähteissä on, että ne perustuvat Etelä- ja Länsi-Suomesta tehtyihin arkeologisiin löytöihin. On Karjalassakin kaivettu esiin rautakautisia mäkilinnoja ja kalmistoja, mutta nämä kaivaukset ajoittuvat enimmäkseen 1800-luvun lopulle. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen olisi rajan taakse varmaan ollut asiaa useammallakin, mutta näiden alueiden historia ei tutkimuksen näkökulmasta enää tunnu kuuluvan suomalaisille – eikä sen puoleen venäläisillekään. Uhkana siis on, että Karjalasta ei tulevaisuudessa saada enää enempää arkeologista tutkimustietoa.

Erityisesti Karjalassa tehtyjen kaivausten viimeaikainen vähäisyys on ongelma siinä mielessä, että läntiset ja itäiset perinteet eivät ole keskenään vertailukelpoisia. Jos Turussa on syöty leipää 1000-luvulla, ei se tarkoita, että niin olisi ollut Käkisalmessa.

Miten varhaisesta maataloudesta on saatu tietoa?

Tiedot varhaisesta maataloudesta perustuvat arkeologisiin löytöihin ja kielitieteellisiin havaintoihin. Kaivauksissa on löytynyt jälkiä maaperän varhaisesta muokkauksesta, luita sekä työkaluja. Maanäytteistä on voitu tutkia makrofossiileja, eli siis säilyneitä jyviä, tai siitepölyjäämiä. Kasken polttaminen on myös kerrostanut järvien pohjaliejuun nokea (Huurre 2012, s. 31).

Kaikesta ei kuitenkaan jää jälkiä: jyvät säilyvät vain hiiltyneinä. Eikä juurikkaista ja kaalista löydy todennäköisesti siemen- tai siitepölylöytöjä, koska nämä kasvit pyrittiin korjaamaan ennen kukkimista (Huurre 2012, s. 48). Jälkiä ei myöskään ole siitä, minkälaisia ruokia näistä aineksista tarkalleen valmistettiin.

Viljely oli jo monin paikoin vakiintunutta

Siitepölylöytöjä on tehty Hiitolasta ja Kurkijoelta vuoden 400 tienoilta, Valamosta noin 650-luvulta ja Sortavalasta ja Valkjärveltä viikinkiajan alusta. Valamossa kaikista varhaisimmat siitepölylöydöt on ajoitettu 800-luvulle eaa., mutta tämän jälkeen viljelyssä on ilmeisesti tullut pitkä katkos. (Huurre 2003, s. 32–34.) Muillakin alueilla viljelyä on tietenkin voinut olla jo aiemmin, mutta syystä tai toisesta taito on välissä unohtunut, tai ainakaan siitepölykerrostumaa ei viljelystä ole jäänyt.

1000–1200-luvuilla maanviljely oli vakiintunutta ainakin Laatokan pohjoispuolisille alueille ja Mikkeliin asti, eli siis Etelä-Karjala, Kannas ja Laatokan Karjala olivat maanviljelysaluetta, Pohjois-Karjala ja Raja-Karjala eivät. (Huurre 2003, s. 32–34.)

Viljely oli tietysti enimmäkseen kaskiviljelyä, mutta tämänhän me kaikki muistamme peruskoulun historiantunneilta.

Varhaisimmat viljelykasvit

Alla olevassa taulukossa on tehty koonti Suomen ja Luoteis-Venäjän esihistoriallisen ajan viljakasveista. Nämä tiedot perustuvat makrofossiilisiin aineistoihin eli hiiltyneisiin jyviin ja siemeniin. Minun kiinnostuksenkohteenani on erityisesti Käkisalmesta (1100–1300) tehdyt löydöt.

Alsleben 2012, s. 348. Alslebenin siteeraa Lempiäinen, T. (1995) ‘Medieval plant remains from the fortress of Käkisalmi, Karelia, Russia’, in Fennoscandia archaeologica XII, 83–94.

Taulukon koonnut Almuth Alsleben (2012) toteaa viljelykasvien kirjon olleen Suomessa vaatimattomampi kuin mitä samanaikaisesti Luoteis-Venäjällä. Ja siltähän se taulukon perusteella näyttää. Mutta katsotaan tarkemmin Lempiäisen tutkimusta, jossa tutkittu maa-aines oli siis peräisin Käkisalmen linnoituksesta 1100–1300-luvun kerrostumasta.

Maa-aineiden makrofossiilien tutkimuksessa löytyi noin 9000 siementä tai hedelmää. Näiden joukosta löytyi 34 hiilitynyttä jyvää, jotka voitiin tunnistaa, sekä 165 jyvää, jotka jäivät tunnistamatta. Tunnistettujen jyvien joukossa oli:

• 16 ohraa
• 6 ruista
• 5 kauraa
• 1 vehnää

Hamppua elikkäs cannabis sativaa löytyi 53 siementä.  Myös humalaa ja pellavaa oli runsaasti. (Lempiäinen 1995, s. 84.) Humalan viljely alkoi keskieurooppalaisissa luostareissa 1000-luvulla ja levisi sieltä Suomeen jo seuraavalla vuosisadalla (Huurre 2003, s. 50). Tästä humalan läsnäolosta voidaan tietenkin vetää johtopäätös: jos on humalaa, on myös kaljaa.

Omenaa löytyi vain yksi siemen. Aivan äärimmäisen mielenkiintoista on, että näytteistä löytyi myös yksi siemen ficus caricaa eli viikunaa. Miten viikunakasvin siemen oli päätynyt näin pohjoiseen? Tätä selittää se, että viikunaa on (1400-luvulla) käytetty lääkekasvina. Viikunan siemeniä on löytynyt myös keskiaikaisesta Turusta. (Lempiäinen 1995, s. 87.)

Viljoista oli käytössä jo ohra, ruis ja kaura sekä vähissä määrin myös vehnä

Näistä Käkisalmen linnan löydöksistä voi ainakin näin viihteellisessä mielessä vetää johtopäätöksiä: ohraa löytyi eniten, joten se lienee myös ollut yleisin vilja. Tämä on myös historiantutkijoiden mielestä fakta: ohra syrjäytti rukiin vasta myöhään. Ja vehnääkin oli jo esihistoriallisella ajalla, mutta hyvin vähän.

Ohra alkoi väistyä rukiin tieltä 1500-luvulla, mutta rukiilla kuitenkin kesti pitkään syrjäyttää ohra pääviljana, ja pohjoisessa ruista ei viljelty ollenkaan. Vasta 1700-luvun alussa ruis oli päävilja suurimmassa osassa maata. (Niemelä 2008, s. 74–75.) Yhden väitteen mukaan ruis on tullut Suomeen todennäköisesti lännestä, sillä sana ruis on lainaa germaanisista kielistä. Toisaalta korpiruis eli siis kuusimetsästä kaskettava runsassatoinen ruis levisi Itä-Suomeen kaakosta 1100-luvulla. (Huurre 2003, s. 48.)

Tästä ruis-asiasta on olemassa myös toisenlainen käsitys. Hannu Ahokkaan mukaan viljelty ruis on voinut syntyä Savo-Karjalan alueella. Väitteensä hän perustaa arkeologisiin löytöihin sekä Karjalassa palvottuun rukiin jumalaan. Arkeologisten tietojen perusteella ruista on hänen mukaansa viljelty Suomessa jo 4000 vuotta. Rukiin jumalaa hän kertoo palvotun “Karjalassa” (tässä ei selviä, missä siellä tarkemmin). Hauskana lisäfaktana tähän: rukiin jumalan nimiä olivat Runkoteivas, Runkateivas, Rokateevas, Ronkateus, Ruukoteera, Rogateus ja Rongoteus. (Ahokas 2010, s. 96–97.)

Suomesta ruis on levinnyt Ahokkaan mukaan laajalle Itämeren kaupan, suomalaisten siirtolaisuuden ja venäläisten julmien sotaretkien seurauksena (Ahokas 2010, s. 99–103). Selvästi hänen tavoitteenaan on todistaa, että ruis tosiaan syntyi Suomesta ja levisi täältä kaikkialle muualle maailmaan. Arkeologisia todisteita en näin valtiotieteilijänä osaa arvioida ja muutenkin juttu haiskahtaa vähän Suomen muinaiskuninkailta.

Vehnää tosiaan viljeltiin ohran ohella jo rautakaudella, jopa ennen ajanlaskun alkua. Lajeja olivat tällöin emmer- ja pölkkyvehnä. Tavallinen vehnä syrjäytti emmerin rautakauden lopulla ja pölkkyvehnän keskiajalla. (Huurre 2012, s. 47.) Käkisalmen siemenlöydöissä kyse oli nimenomaan tavallisesta vehnästä

Kauraa on myöhempinä aikoina käytetty lähinnä rehuksi, eikä esimerkiksi Käkisalmen linnoituksessa tehdyssä maaperäanalyysissa selvinnyt, käytettiinkö kauraa siellä vain eläinten ravinnoksi. Kaakkois-Suomessa kauraa on kuitenkin käytetty ihmisravinnoksi myöhempinä aikoina (Niemelä 2008, s. 76), joten näin on hyvin voinut olla myös Käkisalmessa.

Naurista ei Käkisalmen tutkimuksessa löytynyt, mutta aivan varmasti sitä syötiin

Niin kuin ylempänä jo mainittiin, eivät kaikki kasvilajit jätä samalla tavalla havaittavia jälkiä. Nauris on yksi tällainen laji, eikä sen saapumisajankohdasta Karjalaan voida siten saada varmuutta. Nauris kuitenkin on ikivanha kasvi, sillä nauris sana tunnetaan kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä. Siten on todennäköisesti vanhempaa perua, kuin milloin nämä kielet ovat erkaantuneet toisistaan (Huurre 2003, s. 48).

Nauriita on viljelty Pohjois-Euroopasta ainakin 300-luvulta eaa., tästä on väitetysti kerrottu kreikkalaisen Pytheaan matkakertomuksessa. Ja siis ihan tosissaan, vuoden 80 jaa. tienoilta on Elimäeltä löytynyt maahan hautauneen hiiltyneen nauriin jäänteet. (Ahokas 2010, s. 86, 88.)

Nauris oli erityisesti kaskimaan laji, eikä se pelto-pellossa viihtynytkään. Ja nauriista tykättiin Suomessa niin, että nauriita varten saatettiin polttaa pieni rieskamaa, vaikka muuten ei olisikaan kaskettu. 1800-luvun alussa peruna lopulta voitti nauriin suosiossa varmaankin juuri sen takia, että naurista ei voinut viljellä muussa kuin kaskimaassa. (Niemelä 2008, s. 81.)

Mistä kasviproteiineja?

Entä sitten härkäpapu ja herne? Kummastakaan ei mainittu Lempiäisen tutkimuksessa, mutta mahdollisesti niitä on voitu viljellä 1000-luvun taitteen paikkeilla.

Nykyistä vihreää hernettä alettiin viljellä Suomessa vasta 1800-luvulla. Tätä ennen herne oli ns. harmaata hernettä, jonka siemenet olivat pienempiä. (Niemelä 2008, s. 77–78) Tätä hernettä on viljelty Ruotsissa jo kivikaudella ja Turun Niuskalasta on löytynyt siitepölyjäämiä 500 eaa. Ajanlaskun alun jälkeen on jo säilynyt kokonaisia herneitä useilla asuinpaikoilla. (Huurre 2012, s. 49.)

Ilmeisesti palturiksi on todistettu se, että kiertelevät munkit olisivat tuoneet pavun vasta 1200-luvulla. Härkäpavun varhaishistoriasta ei löytynyt millään kunnollista dataa, mutta maatiaiskasviyhdistyksen mukaan niitä oli Varsinais-Suomessa jo 600–700 luvuilla. Näin vaivaa tämän selvittämiseksi mutta ei selvinnyt.

Sekä pavun että herneen viljelyä on toki voinut rajoittaa se, palkokasvit eivät viihtyneet kaskessa, vaan ne olivat pelkästään peltokasveja (Niemelä 2008, s. 77–78). Kaskiseuduilla ei kuitenkaan koskaan pelkästään kaskettu, vaan kasken lisäksi pidettiin myös pientä vihannesmaata.

Lue lisää: Perinteiset papuruuat

Puurot ja vellit

Uuni kehitetään vasta myöhemmin, joten leipiä ei tällä viikolla syödä! Mutta eikö karjalainen ruoka perustu uunipatoihin ja leipään? Mitä sitten voi enää syödä?

Uunit alkoivat yleistyä Länsi-Suomessa viimeistään rautakauden lopulla. Länsi-Suomessa oli jo tällöin käytössä avolakinen kiuasuuni sekä tätä hieman nuorempi savikupoliuuni. Kivestä ja tiilestä muuratut umpilakiset uunit yleistyivät vasta keskiajalla, ja ne vaativat holvikaaren muuraustaitoa. (Mikkanen 2016, s. 8.) Ensimmäinen Suomesta löytynyt leipä on muuten ohrakakkara ensimmäisen vuosituhannen loppupuolelta, Ahvenanmaalta Sundin Långängsbackenin kalmistosta. Sitä ei kuitenkaan ollut ilmeisesti paistettu uunissa. (Huurre 2003, s. 62–63).

Itä- ja Länsi-Suomessa on kuitenkin kansantieteellisen aineiston perusteella käytetty erilaisia uuneja, minkä takia lännessä tehtyjä haivaintoja ei voi yleistää koskemaan itää. (Mikkanen 2016, s 18.)

Luoteis-Venäjällä oli käytössä savikupoliuunit (Judelson 1992, s. 37–38, 45), ja viimeistään Novgorodin 1200-luvulla kasvaneen vaikutuksen myötä ne olisivat voineet yleistyä myös Karjalassa. Mitään arkeologista aineistoa ei kuitenkaan löytynyt tukemaan tätä hypoteesia. Niin tai näin, uunit olivat joka tapauksessa vasta myöhäisen rautakauden juttu, ja sen takia pidättäydyn leivästä ja uuniruuista ainakin nyt alkuun. Vaikka leipäuuneja onkin varmasti alkanut olla rautakauden loppupuolella, olisi historiallisempaa jättää leipä juhlaruuaksi ja nauttia vilja arkena puuron muodossa.

Pientä epähistoriallisuutta omaan rautakausihaasteeseeni aiheuttaa se, etteivät nykyjauhot tietenkään vastaa kotona jauhettuja saati sitten rautakautisia. Jauhinkiviä on kuitenkin ollut käytössä jo ainakin Kiukaisten kulttuurin ajoista lähtien, joten niillä varmasti on jyrnytelty myös rautakautisessa Karjalassa.

Pronssikaudella yleistyivät yhdellä kädellä käytettävät ns. kuutiokivet, joilla saatiin rouheista jauhoa puuroihin. Ei ole varmaa, olivatko kehittyneemmät, kierrettävät jauhinkivet käytössä jo rautakaudella. Räisälästä Hovinsaaresta on löytynyt tällainen kierrettävä kivipari, mutta se saattaa olla keskiaikainen. (Huurre 2003, s. 61–62.)

On ilmiselvää, että tällaisillakaan jauhinkivillä jauhosta ei kuitenkaan saatu sihtilaatuista.

Karja

Ruotsissa ja Virossa on pidetty jo kivikaudella nautoja, lampaita, vuohia ja sikoja. Suomen alueella karjanhoito on alkanut yleistyä viimeistään pronssikaudella, ainakin rannikolla siis. Luulöytöjä on naudasta, lampaasta ja/tai vuohesta ja siasta. (Huurre 2003, s. 54–55) Näiden löytöjen yhteydessä ei kuitenkaan mainita Karjalan aluetta. Sen sijaan Käkisalmen linnoituksesta löytyneiden kasvifossiilien perusteella tiedetään, että karjan ravinnoksi käytettiin luonnonrehua, ei viljeltyä heinää (Lempiäinen 1995).

Ei tiedetä sitä, milloin maidosta on opittu valmistamaan voita (Huurre 2003, s. 63). Kansantieteellisen aineiston pohjalta on selvää, että juustoa ei Karjalassa valmistettu myöhempinä aikoinakaan. Maitoa on muutenkin käytetty vähän ja lähinnä hapatettuna.

Myöhemmin tulen käsittelemään tätä vielä lisää, mutta karja on ollut pienikokoista ja vähätuottoista verrattuna nykyiseen. Vaikka olisikin historiallista syödä ainakin nautaa ja lammasta, ei niiden päivittäinen syöminen tule kysymykseen. Sitä paitsi tuoretta lihaa syötiin ani harvoin, sillä teurastus hoidettiin yleensä syksyllä, kun eläimet kesän jälkeen olivat tuhdeimmillaan.

Lihaa voitiin säilöä myöhemmälle kuivattamalla. Savustus ei kuitenkaan ollut Karjalassa käytössä kuin vasta 1800-luvulla (Sallinen-Gimpl 2009, s.16).

Luonnon antimet

Käkisalmen linnoituksesta löytyneiden kasvijäänteiden joukosta löytyi viljelykasvien lisäksi jälkiä villikasveista: pähkinöitä, pihlajanmarjoja, metsämansikoita, vadelmia ja puolukkaa (Lempiäinen 1995, s. 87). Myös metsästys on ollut ilmeinen ravinnonlähde. Myöhemmin riistaa ovat rajoittaneet uskonnolliset ruokarajoitukset (ortodoksien keskuudessa), mutta rautakautisista tabueläimistä ei ole tietoa.

Yksi ruoka-aine melkein unohtui tästä listasta: kala. Kalaa on myöhempinäkin aikoina käytetty runsain mitoin, sillä se on soveltunut ortodoksien ruokavalioon. Itse pystyn syömään imetyksen takia kotimaista kalaa harvoin, mutta muussa tapauksessa kala olisi keskeinen ravinnonlähde tämän haasteen aikana.

Vielä yksi takaisku: suola

Meille monelle tulee keskiaikaisesta ruuasta ensimmäisenä mieleen tönkkösuolattu kala, mutta tällaista meininkiä ei ollut vielä rautakaudella. Suolaus säilömismenetelmänä yleistyi Karjalassakin vasta keskiajalla, vaikka siellä suolan saatavuutta paransivat Vienanmeren suolakeittämöt. (Sallinen-Gimpl 2009, s.16.) Tosin, se että suolaa ei käytetty säilömiseen ei tarkoita, että sitä ei olisi käytetty hienoista hippusta maustamiseen.

Tällaisista raaka-aineista tullaan siis valmistamaan ruokaa tämän viikon aikana. Täällä blogissa ilmestyvien juttujen lisäksi julkaisen fiiliksiä instaan @rajatiede.

Lähteet

Ahokas, Hannu. “Suomi viljarukiin, kaskinauriin ja lantun geenikeskuksena.” Varhainen viljely Suomessa/toim. Juha Hirvilammi (2010).
Alsleben, A. “The Plant Economy Of Northern Medieval Russia.” Teoksessa Brisbane, M.A., Makarov, N.A. and Nosov, E.N eds.  The archaeology of medieval Novgorod in context: studies in centre/periphery relations. Oxbow Books 2012.
Huurre, Matti. “Viljanviljelyn Varhaisvaiheet.” ja “Maatalouden Alku Suomessa.” Suomen Maatalouden Historia. 1, Perinteisen Maatalouden Aika Esihistoriasta 1870-luvulle, 2003.
Judelson, Katharine. “The Archaeology of Novgorod, Russia: recent results from the town and its hinterland.” (1992).
Lempiäinen, Terttu. “Medieval plant remains from the fortress of Käkisalmi, Karelia (Russia).” Fennoscandia archaeologica 12 (1995): 83–94.
Mikkanen, Tiina. “”Rakennuksen Keskivaiheilla Sijaitsi Tulisija”.” SKAS, 3, 2016, pp. 3–21.
Niemelä, Jari. Talonpoika Toimessaan: Suomen Maatalouden Historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008.
Sallinen-Gimpl, Pirkko. Karjalainen keittokirja. Tammi, 2009.