Saatatte muistaa neulotut patalakit, missä yhteydessä kerroin patalakin taustaa. Kankainen patalakki on erittäin perinteinen ja muutenkin erinomainen päähine, ja kaiken lisäksi sellaisen surauttaa koneella yhdessä illassa – sarjatuotantona tehden vaikka useammankin.

Vielä tulee kauniita päiviä, vielä pääsee käyttämään patalakkia.

Kankaan menekki on mitätön, joten kaivele hukkapalat kaapeistasi ja ompele koko perheelle, suvulle ja kaikille kavereille PATALAKIT.

Materiaaleista ja malleista

Tässä artikkelissa ei käsitellä patalakkia pelkästään karjalaisena vaan yleisesti suomalaisena päähineenä. Patalakin idea lienee tullut lännessä sillä Karjalassa sitä käytettiin Ruotsin valtakunnan vaikutusalueella, ei idempänä.

“Kirkkomyssyt olivat yleensä mustaa tai tummansinistä sarkaa tai muuta villakangasta ja niiden saumanauhat usein vaaleansinisiä tai punaisia. Muuan ruokolahtelainen juhlamyssyksi nimetty patalakki on mustaa villakangasta ja saumanauhat punaista verkaa; lisäksi päälakea koristaa neljä päällekkäistä pyöreätä punaista ja mustaa tilkkua. Peräpohjolan pitnilkat olivat usein mustaa samettia ja kiilojen reunusteet mustaa silkkinauhaa.” (Kaukonen 1985. Viitattu myös Mathias Castrén, Kertomus Kemin pitäjästä vuodelta 1802, Kemi 1954.)

Materiaalina patalakissa olivat usein verka- ja sarkatilkut. Lupaan palata näihin paksumpiin kankaisiin ja vuoritettuihin lakkeihin sitten syssymmällä, sitten kun sisälämpötila ei meillä enää hivo 30 astetta. Tässä tehtyjen lakkien materiaalina on siis ollut paksuhko pellavakangas.

Siihen nähden, että patalakki on historiamme käytetyimpiä päähineitä ja niitä on syrjäseuduilla käytetty kansantieteilijöiden aikoihin asti, löytyy niistä vähän kuvia Finnasta. Tästä syystä sisällytin tähän myös muutamia kuvia, joiden tekijänoikeuksista en ole ihan varma. Mitä yleisesti ottaen tulee vanhoihin etnografisiin piirroksiin ja museokokoelmien esineistöön, tulisi niiden kuulua meille kaikille.

Elfström, C. P., 1800-1829. Museovirasto.

Kuvat vasemmalta oikealle: 1. Oululainen talonpoika 1600-luvun lopulla, tuntematon taiteilija, Ruotsin kansallismuseo. Teoksessa Lehtinen ja Sihvo 2005 2. Piirros C. E. Sjöstrand 1857, Ibid.. 3. Patalakki Kansallismuseon kokoelmasta, Kaukonen 1985.

Yleensä nauhat ommellaan siten, että pystysuorat nauhat alkavat navasta ja jatkuvat aina alalaitaan asti. Piirroksessa yllä vasemmalla pystysuorat nauhat eivät jatku alareunaan asti. Veikkaisin, että tässä mallissa kiilakappaleet on kiinnitetty pantaosaan – tai sitten taiteilija on ollut löperö yksityiskohtien kanssa.

Vaakanauha ommellaan yleensä lähelle alareunaa. Todennäköisesti paras kohta on juuri ennen, kun kiilat alkavat kaveta. (Lieriönmuotoisen kappaleen ympärille suorakulmainen nauha on helppo ommella, kun taas kartion muotoisessa kappaleessa nauhan tulisi olla kaareva.) Vaakanauhaa ei kuitenkaan ole kaikissa patalakkimalleissa.

Lakin napaan on kuvassa yllä oikealla ommeltu nappi, mutta tämä ei ole ollut tapana kaikkialla.

Ompelu

Huom. täältä löytyy ihan hyvä ohje.

Patalakki ommellaan kuudesta kiilasta. Vaikeinta on löytää juuri sopiva kaarevuuskulma kiiloihin, niin että lakki täydellisesti mukailee pään kaarevuutta. Lakeista tulee helposti muhkuraisia.

Yllä kaava, jolla olen saanut ihan hyviä lakkeja. Huomioithan että reunaa siirtämällä millin saat lakin ympärysmitan muuttumaan 12 millillä. Pienikin heitto siis kertaantuu. Keskikokoiseen aikuisen päähän voi kokeilla esimerkiksi kiilan leveyttä 95 mm plus saumavarat.

Ompelujärjestys on vapaa, mutta helpointa on ehkä ommella ensin kolme kiilaa yhteen, sitten toiset kolme ja lopulta yhdistää puolikkaat keskeltä. Kiinnitä huomiota saumavaroihin, varsinkin jos käytät paksumpaa kangasta.

Päällisen voi koristella nauhoilla tai tikkauksilla. Nauhat olisi myös mahdollista ommella kappaleisiin sitä mukaa, kun yhdistät niitä. Tällöin kiilat voi kuitenkin olla vaikeaa saada osumaan täydellisesti yhteen päälaella – ja millinkin ero näkyy. Jos nauhat ompelee lakkiin vasta kokoamisen jälkeen, voi samalla peittää poskellaan olevat saumat.

Ylhäällä saumavarat on avattu silitysrautaa ja aukileikkauksia apuna käyttäen, ja nauhan on ommeltu niiden päälle. Kaarteen kohdalta saumavara kannattaa nipsaista auki parista kolmesta kohtaa. Saumavarojen avaaminen on hieman työlästä, sillä lakin pallomainen muoto tekee siitä vaikean silitettävän.

Historiallisissa lakeissa kiilojen väliset saumat on peitetty nauhoin tai nyörein. Jos päälaen jättää mieluummin koristelematta, kannattanee saumavarat sentään tikata kiinni.

Saumavarat asettuvat nurjalle puolelle itseasiassa yllättävän helposti, eikä päälaen liitoskohtaan jäävä pieni nypykkä tunnu päässä.

Reuna kannattaa ehdottomasti siistiä nauhalla tai kangaskaitaleella pelkän päärmeen sijaan. Kuvassa alla on pellavaisella kanttinauhalla viimeistelty reuna.

Lähteet

Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. Söderström, 1985.
Lehtinen, I., & Sihvo, P. Rahwaan puku: Näkökulmia Suomen kansallismuseon kansanpukukokoelmiin. 2005 (1984) Museovirasto.