Suomenlahden ulkosaarien lapasia, osa 2
Osa 1

Tässä artikkelissa neulotaan sekä Pienet että Isot että Uudet Vironkirjat Tyyni Vahterin aineistokeruumatkaltansa tuomien lapasten pohjalta. Vahter oli syntynyt nykyisen Kymenlaakson alueella Iitissä, ja osittain Suomenlahden ulkosaarien kuviot olivat samoja, joita hänen synnyinseudullaan saatettiin vielä tuolloin neuloa.

Luvassa on tietoa Vironkirjoista sekä saariston kirjojen suhteesta virolaisiin neulemalleihin!

Lataa tästä ilmainen neulemalli Seiskarin Vironkirjoihin.

• Kintaan ympärysmitta on 72 silmukkaa, leveys 11 cm
• lanka 100 g = 420 m
• Puikot 2,5
• Kintaan malli: Kansallismuseo K7351:38, Piatta Heikkola.

Johdanto

Edellisessä artikkelissa tarkastelin 1800-luvun lapasia, niine tiedoin jota sen ajan neulekintaista meillä ylipäätänsä on. 1900-luvulta on tietoa sekä esineistöä säilynyt huomattavasti enemmän, sillä kansanperinnettä alettiin tutkia järjestelmällisesti. Ylioppilasosakuntien kansatieteelliset kokoelmat päätettiin 1800-luvun lopussa yhdistää muiden kansatieteellisten kokoelmien kanssa. Näitä kokoelmia varten perustettiin Suomen kansallismuseo.

Itse osakuntien museon amanuenssi Eliel Aspelin ajoi kokoelmien siirtämistä valtion haltuun, Suomalaiseen kansallismuseoon (Aspelin 1887, viitattu Jokinen 2011.) Hänen veljensä, puuhamies ja valtionarkeologi J. R. Aspelin, kirjoitti 1892:

“Isänmaan rakkaus perustuu muistoihin, ja minä tahdon antaa kansalle muistoja.”

valtionarkeologi J. R. Aspelin

Kiehtovaa Aspelinin sitaatissa on toiminnan päämäärätietoisuus (ja hänen avoimuutensa tämän agendan kanssa), etenkin kun hobsbawmit ja andersonit innostuivat teoretisoimaan kansakuntien rakentamista vasta sata vuotta myöhemmin.

Kansallismuseon perustaminen oli tietyn ryhmän kansakunnallinen performanssi, eikä välttämättä seuraus sen perustajien omasta identiteetistä. Museossa aineellinen perinne keskitettiin yhteen paikkaan, jonne rahvaan oli asioikseen saavuttava sitä katsomaan. Samoin syntyi idea siitä, että perinne ei-aineellisena kuului kansakunnalle kokonaisuutena, ei yksilölle tai todelliselle yhteisölle, joka sunnuntaisin kokoontui kirkonmäelle. Omistusoikeuden keskittyminen loistaa kirkkaana puritaanisessa kansallispukuskenessä, jossa kullekin pitäjälle on yksi, oikea, ainoa, standardisoitu asunsa. Omistamisen vapautuminen taas tanhupiireissä, jossa esiintymisasut valitaan suomalaisten kansallispukujen joukosta ennen kaikkea esteettisin perustein. Eikö näyttäviä tuuterin pukuja olekin liikkeellä kohtuuttoman paljon?

Siten siis: kansakunnan rakennuksessa perinne toisaalta otettiin keskitetyn auktoteriteetin alaisuuteen ja toisaalta jokaiselle kansaan kuuluvalle annettiin siihen yhtäläinen oikeus.

Kansanpuvut olivat häviämässä jo silloin, kun niitä 1800-luvun jälkipuoliskolla alettiin museoida. Siten syy kansanpukujen katoamiseen on jossain muualla kuin valtiojohtoisessa museoimisessa. Aidosti hyvä juttu on, että osa kootusta esineistöstä on nykyisin kaiken kansan nähtävillä Finnassa. Paino tässä sanalla osa, sillä kirjallisuudessa toistuvasti törmään suttuisiin mustavalkokuviin Kansallismuseon omistamista esineistä, joita ei löydy sähköisesti kuvattuna tai edes luetteloituna. Toivoen, että esineistö tuotaisiin lopulta kokonaisuudessan kaikkien ulottuville, iloitkaamme kuitenkin siitä, että pukuperinnettämme on säilytetty arkistosaleissa läpi pakolaisuuden ja sotien.

Museo omistaa esineen, mutta kuka omistaa perinteen: sinä, minä, kansakunta? Joudun tätä ajatusta vielä kehittelemään. Kuka sitä ei omista – alustavasti sanoisin, että jäsenyys samassa poliittisessa yhteisössä ei anna oikeutta kaikkeen kulttuuriin sen yhteisön maantieteellisten rajojen sisäpuoella. Mutta palataan tähän seuraavissa osissa.

Sitten asiaan.

1930-luvun kinnastutkimus

1930–1940-luvuilla kerättiin Kansallismuseoon 24 lapasparia, joista 13 paria on juuri Suomenlahden ulkosaarilta. Saarien yliedustettuus aineistossa selittyy sillä, että Kansallismuseon amanuenssi Tyyni Vahter teki saarille aineistonkeruumatkan vuonna 1931. (Rauhala 2019, 121.)

Tutustuin Vahterin matkaltaan tekemiin muistiinpanoihin museonviraston arkistossa. Hänen suhtautumistapansa käsityöhön oli lähes yhtä esinekeskeinen kuin osakuntalaisten. Lapasia Vahter toi matkaltaan 13 kappaletta, mutta niihin liittyvää suullista tietoa vain muutamia sivuja. Verrattuna 1800-luvun osakuntakokoelmiin on esineistä kuitenkin enemmän kontekstitietoa mukana: Kintaiden tekijöitä on haastateltu esineiden valmistamisesta ja käyttämisestä. Ylös on kirjattu myös kuvioiden nimet. Esineiden merkitykseen liittyvän tiedon sijaa talletettiin kuitenkin enemmän teknistä tietoa langan kehräämisestä ja värjäämisestä.

Esineiden kontekstualisoiminen liittyy kansatieteellisen tutkimuksen funktionalistiseen suuntaukseen, eli esineiden tarkastelun niiden käyttötarkoituksen perusteella (Rauhala 2019, 36). Yhteiskuntatieteiden puolella sosiaaliantropologiassa funktionalistinen koulukunta selitti kulttuuristen olemassaoloa sillä, että ne vastasivat yhteisön perustarpeisiin. Kintaiden funktio oli lämmittää, ja kaksiväriset kirjonkintaat lämmittivät paremmin. Se miksi kuvioinneista tehtiin aina samanlaisia, selittyi puolestaan jollain yhteisön sosiaalisella tarpeella.

Melko pettyneenä sain todeta, että etnologinen funktionalismi ei Vahterin tapauksessa pyrkinyt tarkastelemaan kintaiden yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Kintaita ei ymmärretty sosiaalisen järjestäytymisen perustarpeen kautta, vaan funktionalismi merkitsi ennemminkin käsityötaloutta hyödyttävien innovaatioiden kirjausta. Vahterin muistiinpanoissa korostuvat siis käsityömenetelmät itsessään, ei niiden sosiaalinen merkitys.

Kansatiede on kansatiedettä ja antropolia antropologiaa. Mutta edelleen murehdin menetettyjä mahdollisuuksia tutkia karjalaista kansankulttuuria silloin, kun se vielä oli olemassa kaikessa rikkaudessaan

Pienet vironkirjat

Kuvan lapaset ovat seiskarilaisen Piatta Heikkolan neulomat 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Heikkola oli syntynyt 1860-luvulla ja kuului siihen sukupolveen, joka vielä 1930-luvulla kääri hiukset sykerölle ja käytti huntua (ks. kuva Talve 1996, 280). Heikkola neuloi kaikille uudet kirjavat kintaat syksyksi. Hänelle tuttuja kirjoja olivat kokoviisaankirjat, Liisan kirjat, pienet kirjat [Vironkirjat] ja lapikkokirjat [laperikkokirjat]. Kintaan kärjet hän neuloi kaareviksi, jotta kärjet eivät käpertyisi rukkasessa. (Vahter 1931.) Heikkolan kintaissa huomio tosiaan kiinnittyy epätavalliseen kärkeen. Sehän ei olekaan terävä! Viimeinen kolmannes silmukoista on otettu erillisille puikoille, oikea ja vasen puoli erikseen. Ohjeet tähän päättelytapaan löydät artikkelin lopusta.

Kansallismuseo K7351:38. Piatta Heikkola, Seiskari. Pituus 25 cm, Leveys 10,5 cm. Värit lampaanmusta ja valkoinen. Ranne 2 o, 2 n kirjoneuletta, pituus 6 cm. Omat lapaseni tein täsmällisesti museomallin mukaan mikä oli virhe – pituutensa puolesta ne sopivat paremmin perheemme viisivuotiaalle. Tästä oppineena muokkasin mittoja vähän, mutta ohjeen mittasuhteet ovat edelleen hyvin lähellä alkuperäistä.

Bieta ”Piatta” Heikkola, Seiskari. Kymenlaakson museo YLEV18398. Kuvaaja todennäköisesti Tyyni Vahter.

Vironkirjoissa eli pienissä kirjoissa mustan ja valkean ruudut vuorottelevat rytmikkäästi. Samalla ajatuksella on neulottu myös isokokoisempia, viistoruutuisia kirjoja, Isoja Vironkirjoja. Hyvin paljon pieniä vironkirjoja muistuttavat Laperikkokirjat. Laperikko tarkoittaa muuten pienehköjen kivien vyöhykettä rannassa.

Laperikkokirjat, Piatta Heikkola, Seiskari. Kansallismuseo K7351:39. Pituus 19 cm. Leveys 9,3 cm. Värit lampaanmusta ja valkoinen. Ranne 2 o, 2 n kirjoneuletta, pituus 6 cm

Neulekuvioita omaksuttiin Virosta

Ei mitenkään yllättäen, ovat pienet vironkirjat olleet suosittu malli myös Virossa. Nimen perusteella kirjokuvio on saapunut saarille nimenomaan Virosta, vaikka samaa kuviota onkin neulottu Etelä-Karjalan ja Kymenlaakson rannikkoalueillakin.

Karjalasia kintaita on säilynyt näihin päiviin muutamia, mutta Virossa ja sekä Latviassa tilanne ei ole yhtä huono. Latviassa lapasaineistoa on 1700-luvun loppupuoliskolta asti (Grasmane 2012) ja Virossa runsain mitoin jo 1800-luvun alkupuoliskolta. Kuten jo sarjan edellisessä osassa mainitsin, 1800-luvun lopun kintaita on säilynyt Suomessa muutamia kymmeniä ja 1900-luvun alussakin puhutaan kymmenistä, ei sadoista.

Pohjois-Latvialaisissa lapasissa esiintyy joitain samoja kuvioaiheita kuin virolaisissa. Ainut saaristolaislapasten kanssa yhteinen motiivi ovat kuitenkin liisukat. Siten lapasvaihto on rajoittunut suomalaisten ja virolaisten sekä virolaisten ja latvialaisten välille. Suoraa yhteyttä Suomenlahdelta Latviaan asti ei ole ollut.

Tein syvällisempää vertailua ulkosaarien lapasaineiston ja virolaisten perinnelapasten välillä. Virolaisten lapasten osalta analyysi perustuu verkossa saatavilla oleviin kansatieteellisiin lapaskokoelmiin. Kuten Karjalassakin, olivat neulakintaat vanhin kinnastyyppi Virossa. Kun Karjalassa neulakintaiden valmistus säilyi vallitsevana kintaidentekomenetelmänä lähes kansanpukuajan loppuun, oltiin Virossa omaksuttu puikoilla neulominen jo aiemmin. Viron vanhin neulottu tekstiili on kirjoneulekintaan palanen 1200–1300-lukujen taitteesta. 1500–1600-luvuilta neulottuja tekstiilejä on jo säilynyt runsaasti. Myöhempänä aikana lapasia valmistettiin myös vientiin. (Piiri 2014, 10.) Mahdollista onkin, että virolaiset kauppiaat myivät lapasia saarelaisille, mistä käsityötaito levisi myös paikallisten käyttöön.

Saarien kintaat ovat kaikin puolin virolaiskintaita yksinkertaisempia väritykseltään, kuvioinniltaan ja ranteensa rakenteelta. Niissä ei esiinny lettejä, pitsineuletta, pystysuuntaisia raitoja, hunajakennoa tai muitakaan erikoistekniikoita, joita satunnaisesti esiintyy virolaislapasissa.

Virolaisissa kintaissa esiintyviä piireitä, joita ei esiinny Suomenlahden saarien kintaissa. Kinnas vasemmalla on neulottu erittäin ohuila puikoilla. Mallin ympärysmitta on huikaisevat 150 silmukkaa, mikä on tuplasti se mitä tässä artikkelissa esitellyissä Seiskarin Piatta Heikkolan neulomissa kintaissa. Myös Manner-Suomesta näin tiiviiksi neulottuja kintaita on säilynyt erittäin vähän. Kintaassa keskellä on käytetty tehdasvalmisteisia ostovärejä, vaikka kuviona ovatkin tutut lapreikkokirjat. Oikeanpuoleisen kintaan voimakas väriyhdistelmä oli ulkosaarilla vieras. Siellä värivalikoima rajoittui luonnonväreihin ja satunnaisesti siniseen. Vasemman ja oikean puoleisissa kintaissa ranneke on koristeltu tavalla, jota saarilla ei käytetty. Keskimmäisen kintaan viistolliset sekä vaakaraita joustinneuleessa puolestaan olivat saarelaisille tuttuja.
ERM 2534/a; ERM 120/a; ERM HM E 1602

Muutamat virolaiset mallit ovat kuitenkin siirtynyt saarille sellaisenaan ja ovat täysin identtisiä värin, kuvion ja ranteensa puolesta. Lisäksi saarilla esiintyneitä kuvioita (muuttolinnut, sahanpäät, lampaansilmät, verkkosilmät) on Virossa ja Latviassa käytetty peukaloiden kuvioimiseen, vaikka koko kintaan kuviointina niitä ei esiinnykään. Voi kuitenkin olla, että Viron ja Latvian lapaskulttuurit ovat tuottaneet niin kirjavia ja monimutkaisia malleja, etteivät paikalliset kansatieteilijät ole viitsineet kerätä kaikkein perustavanlaatuisimpia kuvioita arkistoon. Kansatieteellisissä kokoelmissa loppujen lopuksi kyse on siitä, mikä tutkijan silmään on vaikuttanut kiinnostavalta, ei siitä mikä oli yleisintä.

Isot vironkirjat eivät ehkä olekaan virolainen kuvio?

Voidaan todeta, että Pohjois-Viron rikkaasta kinnaskulttuurista omaksuttiin muutamia yksinkertaisia malleja ulkosaarien neuleperinteeseen. Voidaan kuitenkin myös todeta, että ulkosaarien lapasperinteessä oli omalaatuisiakin piirteitä, jotka tuskin olivat opittuja ainakaan Virosta.

Ulkosaariston lapasissa estetiikka on usein ollut pelkistetympää ja ilmavampaa kuin virolaisissa. Kuviot ovat olleet pienempiä, joten yhtä kuviokertaa on mahtunut toistamaan useammin. Tästä syntyy lapasiin rytmisyyttä, joka on myös läsnä joissain virolaisissa malleissa, mutta erityisen ominaispiirteistä juuri ulkosaariston lapasille.

Pohjois-Viron lapasissa kuviot on yleensä järjestetty ruudukkoon joko vaakasuorasti tai 45 asteen kulmassa. Ulkosaarien lapasissa kuitenkin esiintyy myös vaakasuuntaisia ja pystysuoria raitoja, joita virolaislapasissa sekä Latviassa esiintyy harvoin.

Isoja Vironkirjoja ja Uusia Vironkirjoja ei löydy Viron museokokoelmista. Jos malli ei ole virolainen malli, miksi se kantaa Vironkirjan nimeä?

Kilpailevia hypoteeseja on tässä ainakin kaksi: 1) malli on korruptoitunut versio virolaisesta myllylapoja muistuttavasta kuviosta (ks. kuva lapasesta); 2) saarelaiset keksivät neuloa pieniä Vironkirjoja isompana versiona ja kutsuivat näitä – varsin loogisesti – isoiksi Vironkirjoiksi.

Pärnumaa ennen vuotta 1910, ERM 792

Kallistuisin näistä jälkimmäisen kannalle, sillä isoista Vironkirjoista puuttuu täysin myllykuviolle ominaiset pystysuora ja vaakasuora elementti. Vaikka kaaviokuvassa pienet vironkirjat näyttävät rakentuvan raidoista ja isot vironkirjat vinoruuduista, neulottuna ne näyttävät lähisukulaisilta.

Tekniikka: tylppä kärki nauhakavennukseen

Jouduin jonkin aikaa miettimään, miten lapasiin saadaan pääteltyä tylppä kärki. Kärki syntyy kaventamalla viimeiset silmukat edes-takaisella liikkeellä, puolisko kerrallaan. Neulot ja kavennat kolme nauhakavennuksen silmukkaa, siirrät silmukat takaisin vasemmalle ja sitten neulot ne uudestaan. Tekniikka on vaikea selittää!!😭 🤯 

Kavenna tavallisena nauhakavennuksena, kunnes puikoilla on noin kolmannes silmukoista jäljellä. Jos käytät pyöröpuikkoa ja magic loop -menetelmää, ota avuksesi kaksi sukkapuikkoa.

Olet nyt siis kerrosten vaihtumiskohdassa. Ota puolet etu- ja takapuolien silmukoista sukkapuikoille. Kuvassa alhaalla vasemmalla puikolla on kerroksen 12 ensimmäistä silmukkaa ja oikealla kerroksen 10 viimeistä. Vasemmalla puikola kuuluu olla kaksi silmukkaa enemmän: Toinen ylimääräinen silmukka on kerroksen ensimmäinen silmukka eli nauhakavennusten väliin jäävä musta silmukka. Toinen on puoliskon keskimmäinen silmukka, joka kannattaa jättää vasemmalle, niin silmukoiden määrä täsmää kavennusten lopussa.

1. Aloita neulomalla kerroksen ensimmäinen silmukka eli nauhakavennusten väliin jäävä musta silmukka.
2. Kavenna valkoisella ylivetäen kerroksen toinen ja kolmas silmukka.
3. Palauta kaventamasi valkoinen silmukka sekä neulomasi musta silmukka takaisin vasemmalle puikolle. Siirrä vasemmalle puikolle myös kaksi seuraavaa silmukkaa oikealla, eli edellisen kerroksen kaksi viimeistä silmukkaa.
4. Neulo nämä kaksi edellisen kerroksen silmukkaa yhteen valkoisella.
5. Jatka kohdasta 1. kunnes jäljellä on enää kolme silmukkaa.

Nyt olet kaventanut tämän puoliskon silmukat tylpästi. Toimi vastakkaisen puoliskon kanssa samalla tavalla. Voit katkaista langan ja aloittaa uudella langalla. Itse olen kuitenkin vetänyt saman langan vastakkaiseen reunaan ja jatkanut sillä. Lapasen päädyssä pitkä lankajuoksu ei haittaa käyttöä. Tarvittaessa voit sitoa lankajuoksun päättelyvaiheessa.

Tylpässä kavennuksessa viimeisen varsinaisen kerroksen silmukat jäävät usein löysiksi. Voit viimeistelyvaiheessa tasata silmukoita esim. virkkuukoukun avulla.

Kärkikavennukset tehdään normaalisti jokaisella kerroksella, kunnes jäljellä on kolmannes silmukkamäärästä. Loput silmukat kavennetaan neulomatta uusia kerroksia. Kuva oikealla: taitekohta on merkattu sinisillä nuolilla.

Neulekaavasta

Neulekaava (ladattavissa jutun alussa) on tehty Uusiin Vironkirjoihin. Kintaan malli on Piatta Heikkolan neulomista lapasista (Kansallismuseo K7351:38) aavistuksen verran sovellettuna. Mittasuhteet ovat kuitenkin suunnilleen samat, samoin peukalo, ranneke ja omalaatuinen kärkikavennus.

Tällä samalla mallilla syntyvät helposti myös Pienet Vironkirjat. Neulekaavan lapaset on neulottu 72 silmukalla. Pienissä vironkirjoissa kuvion leveys on vain kuusi silmukkaa, joten sen saa helposti istutettua mihin tahansa lapaskokoon. Jos lapasen ympärysmitta on 72 silmukkaa, mahtuu lapaseen silloin 12 kuviokertaa. Isoissa Vironkirjoissa 14 silmukan leveys onkin kinkkisempi, ja vaatisi ympärysmitaksi 84 silmukkaa.

Lähteet

Grasmane, Maruta. Mittens of Latvia. Sena Klets 2012.
Jokinen, Sanna, “Museo yhteiskunnan peilinä? Pääkaupunkiseudulle perustetut kulttuurihistoriallisen museot 1875-2000,” 2011.
Mäkynen, Maija. ”Kirjokintaitten ja sormikkaiden kuvio. Ulkosaarelaisia kintaankirjoja (Lavansaari, Suursaari, Tytärsaari). 1979.
Piiri, Reet. Suuri kinnaskirja. Vanhoja virolaisia kirjoneulemalleja. Moreeni 2014.
Talve, Ilmar, “Kansakulttuuri,” teoksessa Suomenlahden ulkosaaret, ed. Hamari et al. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 630, 1996.
Vahter, Tyyni. “Lavansaaren, Seiskarin, Suursaaren, Tytärsaaren, Vehkalahden ja Virolahden naisten käsitöistä.” Virkamatka 1931.