Halusin käyttää riikineitä myös juhlavissa tilaisuuksissa. Esiliina oli se, jonka kanssa seinä nousi pystyyn. Valmiskankaat vain eivät olleet sopivia. Olin kyllä ommellut kangaskaupan puuvillakankaasta edullisemman esiliinan, joka viikoittaisessa käytössä on ollut ihan hyvä (ja rento ja pestävä), mutta joka ei ole tarpeeksi hieno juhlakäyttöön. Olen myös käyttänyt Rautjärven kansallispuvun esiliinaa, joka tyylinsä puolesta on sopiva, mutta omistamani esiliina on minulle liian lyhyt. Paitoja ja hameita varten olen löytynyt hyviä kankaita kangaskaupasta tai käytettynä. Valkoinen paitakangas ja sininen hamekangas on helppo löytää, mutta mistä löytyisi juuri sopivasti raidallinen kangas esiliinaan?

Esiliinan tarve sai minut ajattelemaan kutomista. En ollut koskaan ollut kovin kiinnostunut siitä. Haluan käyttää aikaani mieluummin asujen käyttämiseen kuin koko niiden valmistamisen kaareen: karstaamiseen, kehräämiseen, vyyhteämiseen, kutomiseen ja vasta sitten lopulta ompelemiseen. Mutta koska en halunnut maksaa valmiista kankaasta kolmeasataa euroa (esiliina päällä piti myös voida istua piknikillä ja juoda punaviiniä) ajattelin että no miksei: ryhtyisin kutomaan ja kutoisin esiliinoja. Kappalehinta ei olisi niin suolainen. Paitsi liinoja pitäisi tietysti kutoa monta, koska kangaspuiden hankkiminen maksaisi.

Vahdin muutaman viikon ajan Toria, odotin sopivia kangaspuita myyntiin. Minun tosiaan täytyi saada puut itselleni, sillä ehtisin harrastaa kutomista tunnin täällä toisen siellä, eikä siihen ikkunaan mahtunut matka-aika kudontakeskukseen. Puolisoni ei ollut lainkaan innoissaan siitä, että meille, kerrostaloon, tulisi kangaspuut. Vaikka pienethän ne ovatkin, leveydeltään alle metrin ja ne taittuisivat kokoonkin. Tässä vaiheessa voin myöntää, että eivät ne ole olleet kokoontaitettuina kuin yksien kotibileiden ajan.

Kangaspuut (Toikan Laila) saapuivat. Ne olivat käytetyt mutta maksoivat enemmän kuin olisin halunnut maksaa (kangaspuita on tarjolla mielin määrin, mutta harvoin niitä tulee myyntiin Helsingissä). Nyt seurasi vähän nolo puolen vuoden vaihe, jossa kangaspuut enimmäkseen keräsivät pölyä ja minä motivaatiota panna ne kudontakuntoon esiliinaa varten.

Lyhyet somevideot eivät ole vieneet kykyäni pitkäjänteiseen toimintaan. Luen kuitenkin kirjoja ja kirjoitan useinkin yli 280 merkin tekstejä. Mutta teen minäkin mieluiten nopeita käsitöitä. Sellaisia, joihin voi tarttua telkkaria katsoessa tai kun odottaa pitsaa uunista. Eikä pelkästään nopeasti käteen otettavia töitä vaan myös sellaisia, joiden alkuun panemiseen ei kulu tuntia kauemmin. Sellaisia, että saman illan aikana on mahdollista aloittaa työ ja myös saada se vauhtiin. On ajan henkeä käyttää älylaitteita ja samaan aikaan valittaa niiden haitallisuudesta. Minulle itselleni älylaitteisiin uppoutuminen on kuitenkin ollut vähemmän syy saamattomuudelle ja ennemmin oire jostain muusta.

Lopulta otin töistä vapaata, jotta pääsin Taito-keskukseen luomaan loimen. Kesäkuun alussa jäin työttömäksi. Se varmasti oli se kognitiivinen avautuminen, joka lopulta sai minut laittamaan kankaan kudontakuntoon. Pidin kameraa mukana työvaiheissa (ks. video), sillä halusin tuoda esiin jokaisen työvaiheen. Tämä ei ollut pientä tekemistä käsille television katsomisen lomassa – tämä oli projekti, joka kosketti koko perhettä!

Uuden loimen laittaminen on aina ollut iso juttu. Tekstiilien valmistaminen monine vaiheineen muodosti suuren osan kotitalouksissa talviaikana tehtävästä työssä. Tämä ilmeni myös sanonnoissa ja uskomuksissa. Useilla paikkakunnilla Karjalassa eli uskomus, että jos vieras tuli loimen laittamisen alussa, tiesi tämä pitkää elinikää – jos lopussa niin lyhyttä. Samoin laajalle ovat levinneet variaatiot sanonnasta juosta kuin loimen luoja (ennen vanhaan loimi luotiin pitkäksi tuvan seinälle eikä luomapuihin). Loimessa on myös kiinni arvoa siinä mielessä, että jo pelkästään kuitujen käsittely ja kehrääminen langaksi on teettänyt uskomattoman määrän työtä. Mummoni antoi minulle vanhoilla päivillään kotikutoisen pellavapyyhkeen sekä siihen liittyvän anekdootin: toiset olivat sanoneet, että elkee laittako uutta loimea, sota tulloo. En tiedä missä vaiheessa vuotta 1939 lointa oltiin laittamassa, mutta talvisodasta oli kyse.

Minulle pelkkä kangaspuiden saaminen kutomakuntoon oli iso projekti. Tein karkean laskelman, että aikaa kului kymmenen tuntia ja näiden lisäksi mittaamaton määrä tunteja erään viriöongelman korjaamiseen (ks. video). Itse kutominen on kuitenkin helppoa, kivaa ja koukuttavaa. Kutoessa saattaa kuunnella äänikirjoja ja vahtia lasten leikkiä. Ja mikä tärkeintä: kutomaan saattoi ryhtyä vaikka vain vartiksi kerrallaan.

Ensimmäinen esiliinakangas sekä siitä valmistettu esiliina ovat nyt valmiita. Aikaa kului kymmeniä tunteja, ja alkuhankintoihin myös huomattava summa rahaa – tarkkaa summaa en ole uskaltanut laskea. Kaikki lisävarusteet, rahdit ja langat mukaanlaskettuna rahaa meni varmasti yli tonni. En myöskään ole uskaltanut ajatella liian tarkkaan, onko koko touhussa mitään järkeä.

Jääsken puku on luterilainen samassa mielessä kuin mitä protestanttikirkon interiööri on verrattuna katoliseen. Se on raikas, minun silmiini tylsä. Siinä ei ole kaluunanauhoja, ei painokankaita. Olen aina pitänyt kullasta ja krumeluurista ja sitä omassa puvussani ei todellakaan ole. Jääsken puvussa väri-ilottelu ja piperrys löytyvät työläistä kudonnaisista: näitä ovat esiliina, hurstuthame ja polviniekat pirtanauhat. Lisäksi ovat esiliinojen värikkäät nyytingit ja neulakintaat. Kun mitään näistä ei valmisteta teollisesti, on valittava työlään itse tekemisen ja etäisesti jääskeläistä muistuttavien teollisten tekstiilien välillä.

Olin toivonut, että taito kutoa vapauttaisi minut kangaskaupoista. On totta, että itse kutomalla saan esiliinaani juuri sellaiset raidat kuin haluan. Nyt minua kuitenkin rajoittaa teollisten lankojen tarjonta. Satutko sinä tietämään, mistä saisi NeL 60/2 pellavalankaa ”edullisesti”, sanotaan alle 200 € kilolta?

Käsityöharrastus on täynnä portteja ja kaltevia pintoja. Kutomisesta olisi mahdollista siirtyä vielä syvemmälle tekstiilien tuotantoketjussa. Siitäkin huolimatta uskallan vannoa, että en ala kehrätä omia pellavarihmoja, en ainakaan kudontaa varten. Ehkä pieniä määriä villaa, silkasta käsityöhistoriallisesta mielenkiinnosta. Olen kuitenkin havainnut saman ilmiön sekä käsin ompelun, pirtanauhojen ja nyt viimeisimpänä kutomisen kohdalla: turha tuhertaminen muuttuu vähemmän turhaksi ja vähemmän näpräämiseksi, kun siihen pääsee sisälle. Vasta tekniikkaan sisään päästyään näkee sen tuotosten todellisen kauneuden. Minun silmääni monimutkaiset taalainsidokset näyttävät edelleenkin menevän teknisessä kikkailussaan estetiikan edelle, mutta näillä sidoksilla itse kutoneet osaavat varmasti arvostaa niitäkin.

Jos ei muuta, niin itse kutominen on vähintäänkin opettanut katsomaan kudottuja tekstiilejä oikealla silmällä. Koska tutkin kansanpukujen esikuvia, minulle on tärkeä taito pystyä analysoimaan kankaasta sen kateriaaleja ja kudontatekniikkaa.

***

Minun esiliinani on tehty sinne päin tarkistetun Jääsken kansallispuvun ohjeen mukaan. Helmaa koristava neulottu pitsi ei ole tehty kansallispuvun ohjeen mukaan ja siksipä voinkin sen neulomistavan tässä paljastaa:

1. Kerroksen alkuun yksi silmukka oikein,
2. langankierto ja ylivetokavennus oikein (toista tämä sarja niin monta kertaa kuin haluat pitsistä korkean)
3. kerroksen loppuun neulo yksi silmukka oikein
4. käännä työ ja toista toisella puolella.

Kansallispuvun ohjeessa oli pitsiin selkeä ohje, mutta en osannut sitä seurata ja siten kokeilin, miten helpoiten saan tehtyä saman tyylistä. En yleensä harrasta pitsineuleita enkä muitakaan pitsejä.

Lue myös