Kuluneen syksyn aikana olen yrittänyt olla aloittamatta uusia projekteja ja sen sijaan saattaa päätökseen keskeneräisiä. Keskeneräisten töiden koristani löytyi peräti kolmet viimeistelyä vaille valmiit villasukat, joiden valmiiksi saattaminen antoi sekä seesteisen tunteen tavaramäärän vähenemisestä että ilon valmiista käsityöstä. Eikä siinä kaikki, sillä keskeneräisten töiden koreja löytyi kotonta useampikin: omansa ompelutöille, neuleille ja sitten vielä sekalaisille ikuisuusprojekteille, näiden lisäksi eri kaappeihin on ripoteltuna koskemattomia kangaspakkoja, makuuhuoneemme lattialla lepää 80 metrin pellavakangasrulla tulevia vielä määrittelemättömiä projekteja varten. Puolivalmis Jääsken sarkaviitta löytyi jostain syystä vauvatavaroiden joukosta. Olen siis pyrkinyt ainakin vähentämään uusien materiaalien hankkimista ja sen sijaan louhinut keskeneräisten töiden kerrostumia.

Koska sarkaviittaprojekti ehti olla tauolla tovin, nyt valmistunut jääskeläinen sarkaviitta ei täytä niitä vaatimuksia materiaaleille ja kaavoitukselle, jotka nykyisin omille riikineilleni asetan. Esittelen vielä artikkelin lopussa valmistamaani viittaa, mutta sitä ennen seuraa tietoa Jääsken, Antrean ja Kirvun sarkaviittoihin liittyen.

Aiemmin olen usein käsitellyt Jääsken, Antrean ja Kirvun pitäjien pukuja rinnakkain Ruokolahden ja Rautjärven sekä jossain tapauksessa myös Joutsenon pukujen kanssa. Selkeyden vuoksi olen nyt jättänyt muut pitäjät käsittelyn ulkopuolelle ja keskityn tässä ainoastaan Jääskeen, Antreaan ja Kirvuun, joiden viitat ovat huomattavan erilaisia kuin muualla Jääsken kihlakunnassa mutta keskenään hyvin samanlaisia. En tutkimuksissani havainnut näiden kolmen pitäjän viittojen välillä sellaisia eroja, joiden avulla pitäjien viitat voitaisiin erottaa toisistaan.

Museoiden sivuilla on saatavilla kuva viidestä historiallisesta sarkaviitasta (Kunstkamera 323-21, Lahden museot LHMVHMAE824:247 ja LHMVHMAE493, Nordiska Museet NM.0011162A-B sekä Kansallismuseo KA3731). Lisäksi Finnasta löytyy kuva Jääsken tarkistetun kansallispuvun viitasta, jonka esikuvasta (KA7672) on nähtävissä kuvia täällä. Viittoja esiintyy myöhemmissäkin piirroksissa, mutta tässä olen käyttänyt lähteenä 1800-luvun puolivälissä tehtyjä kuvia (KK2496:1, KK989:1, KK988:17). Ainoat löytämäni valokuvat jääskeläisestä sarkaviitasta päälle puettuna ovat kolme M. Seifertin ottaman studiovalokuvaa vuodelta 1867 (KK990:1, KK990:2, KK994:1). Lisäksi tietoa viitoista saadaan aikalaiskuvauksista (Andreas Halinius 1800-luvun alussa, Matthias Akiander 1852) sekä Theodor Schvindtin (1913) ja U. T. Sireliuksen (1916) pukukirjoista. Schvindt kuvaa Antrean pukua ja Halinius Kirvun. Schvindtin ja Sireliuksen tapauksessa ei usein ole selvää, perustuvatko tiedot kerättyyn muistitietoon vai vanhempiin lähteisiin.

Tiivistelmä:

• 1800-luvun lopussa Jääsken, Antrean ja Kirvun sarkaviitat ovat olleet valkoisia, aiemmin mahdollisesti toisenkin värisiä.
• Kaikki viitat ovat suunnilleen saman mallisia: niissä on kaitaleet sivuilla sekä kummassakin liepeessä edessä. Todennäköisesti viitat ovat olkasaumattomia.
• Viitta ulottuu noin puoleen reiteen asti. Helman ympärys on yli kaksi metriä.
• Kaula-aukko on pyöreähkö ja sitä koristaa musta kangas sekä punaiset verkatilkut kummallakin puolella. Verkatilkkuja ei yleensä ole koristeltu.
• Viitan etumusta on koristeltu villalangoilla sekä kirjonnoilla. Kirjonnat ovat osassa viitoissa kolmivärisiä (punainen, vihreä, keltainen) ja osassa pelkästään punaisia.
• Viitta suljetaan hakasilla, joiden alla on joskus punaiset verkatilkut.
• Helmassa on kummallakin sivulla halkio eli pykälä, jonka tyvessä on punainen tai musta verkatilkku.
• Rohkamoita tai hihansuita ei ole koristeltu
• Ei ole varmaa, käytettiinkö viitan kanssa vyötä. Vöistä ei ole kirjallisia mainintoja.

Väri ja kangas

Museoissa säilyneet sekä piirrosten ja valokuvien sarkaviitat ovat kaikki valkoisia. Tätä tukevat myös kirjalliset lähteet. Matthias Akianderin kertomuksen mukaan naisten sarkavaatteet kuten viitta ja tankki olivat Jääskessä ja Antreassa valkeita (Akiander 1852). Schvindt kertoo, että talvella Antrean naiset käyttivät päällysvaatteena viittaa, joka oli tehty paksusta valkeasta sarasta (Schvindt 1913, 142). Ainoastaan kaikista vanhimmassa lähteessä, Haliniuksen kertomuksessa 1800-luvun alun Kirvusta, mainitaan vaaleanharmaat sarkaviitat. Sireliuksen mukaan valkoisia viittoja alettiin käyttää Kirvussa vuoden 1821 tienoilla, mutta hänen tekstissään ei ilmene, mihin oudon tarkka vuosiluku perustuu (Sirelius 1916, 110). Tulkitsen, että Halinius on kirjoittanut kertomuksensa Kirvusta vasta vuonna 1826.

Malli

Kaikki viitat ovat malliltaan samanlaisia. Viittaa on levitetty kaitaleilla edessä sekä kupeilla. Kuvekaitaleet alkavat pian hihojen alapuolelta. Kaitaleita on yhteensä neljä. Viitan edessä käyttäjästä katsoen oikean puoleinen etukaitale tulee päälle. Tämä kaitale alkaa kiinnityshakasten alapuolelta. Vasemmanpuoleinen kaitale ulottuu ylemmäksi, lähes kaula-aukkoon asti. Kaula-aukko on suunnilleen pyöreä.

Kuvien perusteella en osaa sanoa, onko viitoissa olkasaumoja. Lahden museon metatietojen mukaan kumpikin heidän sarkaviitoistaan on olkasaumaton eli etu- ja takapuoli viitasta ovat samaa kappaletta. Lisäksi Jääsken kansallispuvun esikuvana ollut viitta on olkasaumaton, samoin Sireliuksen kansanpukukirjassa (1916) kuvattu kirvulainen viitta. Sirelius kirjoittaa myös, että karjalaiset naisten viitat valmistettiin kansanpukuajan loppuun asti yhdestä kappaleesta (1916, 108). Todennäköisesti viitat ovat siis olleet olkasaumattomia.

Kuvia viittojen takapuolista ei juuri ole saatavilla. Mahdollisesti viitan takakappaletta on kavennettu vyötärön kohdalta. Näissä kahdessa kuvassa (alla) viitta näyttäisi kapenevan vyötärön kohdalla.

Mitat

Museoviitoista neljän tapauksessa on ilmoitettu mittoja. Olen laskenut kuvasta myös muita mittoja perustuen tunnettuihin mittoihin (joka yleensä on viitan pituus).

Sirelius siteeraa Haliniuksen kuvausta 1800-luvun alun Kirvusta väittäen, että viitat olivat aikoinaan polvipituisia (1916, 111). Itse luen Haliniusta siten, että turkit olivat kyllä polvipituisia, mutta viittojen pituuteen Halinius ei tässä kohtaa tekstiä ota kantaa. Oli miten oli, 1800-luvun puolesta välistä alkaen tietoa on enemmän, ja näiden tietojen mukaan viitat ovat ulottuneet suurin piirtein puoleen väliin reittä. Säilyneet viitat ovat pituudeltaan 81–88 senttisiä (kaikkien mittojen yhteydessä ei ole ilmoitettu, onko pituusmitta selän pituus vai pituus olkapäältä). Seifertin valokuvissa sarkaviitan pituus suhteessa käyttäjän mittoihin vaihtelee siten, että viitta on noin puolikkaasta kahteen kämmenenleveyttä pidempi kuin mihin käyttäjän sormenpäät ulottuvat.

Aikalaispiirrosten perusteella sarkaviitan kuuluu olla vyötäröltä tyköistuva. Lähteenäni käyttämät piirrokset ovat 1800-luvun puolivälistä, ja tyyliltään ne ovat koulutaulumaisian, eivät täysin realistisia. Mahdollisesti ajan tyyli piirtää naisvartalo on vaikuttanut tapaan kuvata pukuja. Seifertin valokuvissa vuodelta 1867 viitat eivät istu yhtä napakasti.

Viitoista Kunstkameran ja Lahden museon viitat ovat keskenään melko saman kokoisia: hartioiden leveys on noin 42 cm, kaula-aukon korkeus 12 cm, hihan pituus noin 50 cm, hihan korkeus 22–25 cm, käsiaukon korkeus 12–15 cm ja viitan pituus 81–85 cm. Kansallismuseon viitta KA3731 on näitä kolmea hieman isompi. Lisäksi kolmesta viitasta on tiedossa helman ympärys, noin 220 cm. Tämä tarkoittaa, että yhden kuvekiilan (yhteensä kiiloja on neljä) leveys tulee olla noin 25 cm.

Vyö?

Minun viittani on vyötäröltä liian väljä, minkä takia olen valinnut käyttää sitä vyön kanssa. Piirroksissa sarkaviitta on suljettu edestä hakasilla, eikä sen kanssa ole käytetty vyötä. Kahdessa vanhassa valokuvassa naisella on sarkaviitan päällä vyö ja irtotasku. Varmaa ei ole, käytettiinkö niitä todella viitan päällä, vai onko ne pidetty esillä juuri valokuvaa varten. Lisäksi piirroksessa KK997:1a naisella on viittansa päällä polviniekka vyö, mutta todennäköisesti piirros on laadittu nimenomaan Seifertin valokuvien perusteella.

Vöistä ei ole myöskään kirjallisia mainintoja. Useissa lähteissä mainitaan, että turkkien kanssa käytettiin vyötä. Koska viitoista ei ole vastaavia mainintoja, ei niiden kanssa todennäköisesti yleensä käytetty vyötä.

Koristelut

Schvindtin mukaan viitassa oli kauluksessa musta nauha, joka saattoi olla samettinen (Schvindt 1913, 142). Myös Sirelius kirjoittaa, että Jääsken, Antrean ja Kirvun viitoissa kauluskaitaleet olivat mustia (Sirelius 1916, 109). Lahden museon viittojen kuvausteksteissä kauluksen tumman kaitaleen kerrotaan olevan tummansininen. Mahdollisesti väri on muuttunut alkuperäisestä.

Sepalukset koristeltiin punaisella tai muun värisellä villalangalla ja joskus myös punaisella veralla (Schvindt 1913, 142). Sepalusten koristeita on kuvattu pikkukuvissa alla. Näissä kaikissa paitsi yhdessä viitassa on mustan (tai hyvin tumman) kauluskaitaleen alaosassa kummalakin puolella punaiset verkatilkut. Tilkut ovat suunnilleen saman kokoisia ja muotoisia kaikissa viitoissa. Ainoastaan yhdessä viitassa, Jääsken tarkistetun kansallispuvun viitan esikuvana olleessa, tilkkuja on koristeltu kirjontapistoilla. Verkatilkkujen alta alkavat villalangalla tehdyt koristelut. Punaisella villalangalla on muodostettu sisäkkäisiä suorakulmioita kummallekin puolelle sepalusta. Yleensä kummallakin puolella on kaksi sisäkkäistä kuviota. Niissä viitoissa, joiden kuvista on mahdollista havaita teknisiä yksityiskohtia, villalanka on kiinnitetty toista lankaa käyttäen. Etukiiloista korkeamman ulkolaidassa on napinläpipistoja muistuttavaa kirjontaa, joka joissain viitoissa on tehty punaisella ja toisissa vuorotellen punaisella, keltaisella ja vihreällä langalla. Niissä viitoissa, joissa kirjontaan on käytetty kolmea väriä, myös sepalusten ulkolaidat on koristeltu kirjonnalla. Viitoista voidaan siis hahmottaa kaksi tapaa koristella sepalus: yksivärinen punainen sekä kolmivärinen. Jääsken, Antrean ja Kirvun pitäjistä on kaikista tallennettu yksi kolmivärisesti koristeltu viitta. Yksivärisesti punaisella koristeltujen viittojen alkuperä ei ole tiedossa.

Sireliuksen mukaan viittojen “rintapielet olivat milloin molemmat, milloin vain toinen kirjatut” (Sirelius 1916, 109). Piirrosten, kuvien ja säilyneiden viittojen perusteella viittojen kirjonnat eivät kuitenkaan ole olleet toispuoleisia. Jos Sirelius ei tarkoita tässä korkeamman etukiilan kirjontoja (niitä jotka jäävät piiloon kun viitan sulkee edestä), en löydä tukea hänen väitteelleen.

Viitta kiinnitettiin hakasilla kuten tankkikin. Ennen vanhaan hakaset olivat enimmäkseen tinaisia (Schvindt 1913, 142). Useassa viitassa hakaset on kiinnitetty punaisten verkalappujen päälle. Kaikissa viitoissa ei kuitenkaan ole verkalappuja hakasten alla. Matalampi etukaitale (eli oikeanpuoleinen) alkaa hakasten alta.

Helmassa oli kummallakin sivulla halki eli pykälä, jonka yläpää oli koristeltu punaisella veralla (Schvindt 1913, 142). Jääsken kansallispuvun viitassa nämä tilkut ovat mustat ja ne on kiinnitetty punaisella langalla. Tilkun reunaan on leikattu kuviota. Muissa viitoissa ja piirroksissa (joissa tilkut ovat näkyvissä) ovat ne punaiset tai mustat.

Muut koristeet: Viitoissa ei ollut nahkakoristeita rohkamoissa tai hihansuissa (Schvindt 1913, 142). Muissakaan kuvauksissa, tai säilyneissä viitoissa, piirroksissa, valokuvissa ei ilmene, että viittojen rohkamoita olisi koristeltu. Kunstkameran viitassa 323-21 viitan oikeanpuoleisen etukaitaleen reuna on koristeltu punaisella langalla hakasista helmaan asti, mutta tämä on poikkeus.

Robert Ekmanin maalauksessa naisen sarkaviitan koristeet ovat sinisiä: kaikki viitan reunat helmaa, etulievettä ja hihansuita myöten on kantattu sinisellä. 1800-luvun alusta on tieto, että sinistä verkaa käytettiin Kirvussa koristamaan punaisten hameiden helmoja, hameiden hartuuksissa sekä tyttöjen päänauhoina (Halinius, päiväämätön). Ekmanin maalaus on 1870-luvulta. Siniset koristukset – jos niitä vielä 1870-luvullakin olisi käytetty – olisivat kuitenkin varmaan tulleet ilmi 1800-luvun puolivälin piirroksissa sekä Akianderin kertomuksessa.

Ompelu

Sarkaviitassa on paljon päärmeitä ja saumavaroja, joiden ompeleet jäävät näkyviin oikealle puolelle. Siten niiden ompeleminen käsin on suositeltavaa. Museoviittojen kuvista voi päätellä jonkin verran viitan ompelusta. Helmassa näyttäisi olevan risapäärme. Viitan sivusaumojen saumavarat näyttävät olevan kiinnitetty päärmepistoilla, joiden jättämät painaumat ovat joissain tapauksissa nähtävissä kummallakin puolella saumaa myös viitan päällispuolella. Koska viittasarka on paksua, ei viitoihin todennäköisesti ole ommeltu tavallisia päärmeitä tai katesaumoja. Suurin osa museoiden kuvista on kuitenkin niin epäselviä, että niistä ei voi varmasti sanoa.

Minun viittani

Selvitin siis jääskeläisten viittojen piirteitä arkistolähteistä. Tutkimuksissa jäi avoimeksi kysymykseksi esimerkiksi se, onko sarkaviittojen takakappaleita yleensä muotoiltu siten, että viitta on takapuolelta kapeampi kuin edestä. Tavoitteenani oli kuitenkin ennen kaikkea saada viitta valmiiksi ja siten saada viimein täysi asukokonaisuus talveksi. Oma Jääsken viittani on siten valmistettu saatavilla olleen tiedon valossa niin jääskeläiseksi kuin mahdollista.

Jääsken kansallispuvusta on saatavilla tarkistettu versio, ja sen viittaa varten laaditut kaavat ja ohje ovat todennäköisesti erinomaiset. Tarkistetut kansallispuvut kuitenkin perustuvat yleensä (laajaan tietämykseen, mutta sen lisäksi ainoastaan) yhteen historialliseen esikuvaan. Pidemmän ajan tavoitteenani on tietenkin päästä tutustumaan alkuperäisiin viittoihin museossa ja ottaa tarkemmin selvää niiden rakenteesta, ei vain yhden viitan tapauksessa vaan yleisesti ottaen.

Vaikka viitan valmistamiseen käyttäisikin tarkistetun kansallispuvun ohjeita ja kaavoja, on koristeluita mahdollista muunnella historiallisten esikuvien innoittamana ja siten saada sarkaviitasta omansa näköinen. Sepaluksen koristeluiden muoto ja koko saa vähän vaihdella. Ja jos puna-kelta-vihreä värimaailma ei miellytä (mieheni yhdisti värit halveksimaansa tricolori-pastaan), voi viitan koristella pelkällä punaisella villalangalla. Mitä itse tekisin koristeluiden kanssa ensi kerralla toisin, niin kiinnittäisin villalangat rinnukseen kireämmälle ja hienovaraisemmilla ompeleilla, esimerkiksi pistämällä ompeleet villalangan läpi. Tein koristelut suurin piirtein mutta en tarkalleen Nordiska Museetin viitan mukaisesti. Kauluksessa kiinni olevia verkatilkkuja on koristeltu ainoastaan kansallispuvun mallina olleessa viitassa, joten en toteuttanut näitä koristeluita. Jännä että kansallispukuun on juuri tämä viitta valittu, tilkkujen koristeleminen kun vaikuttaa olleen harvinaisempaa kuin koristelematta jättäminen.

Tätä projektia varten en päässyt Kansallismuseoon, jonka kokoelmapalvelut ovat remontin vuoksi kiinni, enkä myöskään raaskinut hyödyntää Lahden museon kalliihkoja palveluita uudelleen. Käytin siis Leena Pursiaisen Karjalaisia kansallispukuja -kirjasta löytämiäni Jääsken tarkistamattoman kansallispuvun viitan mittoja. Jälkikäteen vertasin mittoja museoviittojen mittoihin. Tarkistamattomassa kansallispuvussa kuvekaitaleet ovat kohtuuttoman kapeat, vain 11 cm leveät, kun ne historiallisten viittojen perusteella voisivat olla leveydeltään 25 cm. Perinteisesti viitan kuuluisi siis olla paljon muhkeampi, ja tähän olen eniten pettynyt omassa viitassani. Toinen pettymykseni kohde on kangas, mutta se on ihan omaa syytäni.

Olin ostanut viittaa varten Eurokankaasta Moss-villasekoitekangasta. Kangas tuntuu ja näyttää tekokuituisen halvalta, mutta se oli ostohetkellä ainut vaihtoehto, jonka löysin. Vasta myöhemmin tajusin, että villakankaat kannattaa tietysti tilata eurooppalaisista historiallisen pukeutumisen erikoiskaupoista. Se olisi halvempaakin kuin villasekoitekangas kivijalkakaupasta ostettuna. Myös verkkokaupoissa ongelmana kuitenkin on paksun valkoisen saran saatavuus. Nyt (lokakuussa 2024) valkoinen paksumpi 600g/m2 sarka on lopussa kaikkialla. Saatavilla on kuitenkin hyvin 300g/m2 sarkaa. Valmistamani viitta on suunnilleen tätä paksuutta, ja mielestäni kangas on liian ohutta. Koska sopivaa kangasta on vaikea löytää, harkitsin myös saran kutomista käsin. Kotikutoisen tai muuten parempilaatuisen villakankaan kanssa olisi mahdollista hyödyntää kankaan hulpioita etuliepeiden reunoihin. Jotenkin kuitenkin ajattelen, että paksu valkoinen sarka on niin perustuote, että sitä kuuluisi löytyä myös tehdasvalmisteisena. Toivottavasti siten ensi kerralla pääsen myös vinkkaamaan hyvän viittasaran teille lukijoille.

Lähteet

Akiander, Matthias (Matti Akkanen). Naisien waateh-parresta Jääskessä. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1852. Linkki
Halinius, Andreas. Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början. Päiväämätön.
Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. Linkki
Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia: sisältää 439 tekstikuvaa ja 24 kuvataulua, joista 5 värillistä. Suomalais-ugrilainen seura, 1916. Linkki