Kannaksen karjalaisissa kansanpuvuissa huntu on luterilaisen vaimon päähine Jääsken, Äyräpään, Rannan ja Käkisalmen kihlakunnissa. Niissä pitäjissä, joissa on erikseen savakko- ja äyrämöispuku, tämä koskee ainoastaan äyrämöispukua. Savakkopukuun huntu ei kuulu.
Kuka käyttää huntua?
Yksinkertainen vastaus on, että huntu pannaan ensimmäistä kertaa häissä, ja sitä käytetään siitä eteenpäin. Hunnun pukemisesta osana häärituaalia on säilynyt muistitietoa. Räisälässä, Ruokolahdella ja Rautjärvellä morsiamelle pantiin miehelään lähtiessä huntu päähän (Schvindt 1913, 29, 152). Jääskestä, Antreasta ja Kirvusta on tieto, että huntu pantiin päähän vihkimisen jälkeen (Schvindt 1913, 143). Tavallisen hunnun lisäksi häärituaaleissa on saatettu käyttää erityistä koristeellista pääpyyhettä.
Tästäkin huolimatta nykyisin usein herättää kysymyksiä se, kenen pukuun huntu siis tarkalleen kuuluu? Entä jos eroaa? Elää avoliitossa? Ei halua parisuhdetta ollenkaan?
Sikäli hunnun käyttäminen ei liity parisuhdestatukseen, että huntua käytetään loppu elämä myös leskeytymisen jälkeen. Naimisiin menemisen ajateltiin perustavanlaatuisesti muuttavan naisen asemaa, eikä huntu viestinyt pelkästään sitä, että nainen oli varattu. Tästä vetäisin johtopäätöksen, että myös eronnut nainen voi käyttää huntua.
Hanna Vartiainen äitinsä kanssa, 1923 Kipinola, Kuolemajärvi. Kuva Tyyni Vahter, MVKK. Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. WSOY, 1985.Leskeksi jäämisestä: käyttämissäni lähteissä ei mainita suruhunnun käyttämisestä mitään. Vaemman puoleisella naisella on päässään päähine, joka näyttää mustalta hunnulta. Vahter ei kuitenkaan mainitse erikoisesta päähineestä matkakertomuksessaan. Siksi pidän todennäköisenä, että musta päähine Vahterin kuvassa on huivi, joka kokonaan peittää valkoisen hunnun.
Avioliitto ei merkinnyt pelkästään kahden ihmisen välistä suhdetta: yleensä se tarkoitti sitä, että nainen muutti miehelään miniäksi (oli myös tapauksia, joissa mies tuli naisen perheeseen kotivävyksi). Kansanperinteessä on yleensä ajateltu, että miniän osana oli raataa ilman merkittävää autonomiaa, toisin sanoen avioliitto yleensä tarkoitti naisen elämän muuttumista vaivalloisemmaksi. Merkittävä elämänmuutos sattuu samaan aikaan hunnun käyttämisen aloittamisen kanssa, nainen muuttuu siinä pysyvästi joksikin toiseksi. Mikä voisi olla tällainen käännekohta nykyään? Nykyisellään tapahtuva pois kotoa muuttaminen ja palkkatöiden tai opintojen aloittaminen ei minun mielestäni ole riittävä käännekohta pukea päähän huntua.
Ihanteena tietysti oli, että pari aloitti seksielämän vasta avioon astuttuaan. Pelkkään seksin harrastamiseen hunnun käyttäminen ei liittynyt. Ainakaan meille ei ole säilynyt tietoja siitä, että salavuoteudesta kiinni jääneet olisi velvoitettu panemaan huntu päähänsä. Seksillä kuitenkin on syy–seuraussuhde lapsiin. Kahdessa muistitiedossa hunnun käyttäminen yhdistyy lapsen saamiseen avioliiton ulkopuolella:
Raudussa ”nuorikko sai otsaansa hunnun, valkoisen vanhan markan kokoisen pyörylän, mutta yksinäisen lapsen tehnyt nainen oli velvoitettu kantamaan punaista huntua, häpeänsä merkiksi ja istumaan kirkon jalkapuussa määrättyinä pyhinä, kunnes oli vapautunut rangaistuksestaan.” (Vuorela 1958). Kuolemajärveltä saadun tiedon mukaan ”Muista [sic] huora huntuis sanottiin aviottoman lapsen saaneelle samalla, kun kätilö pani hänen päähänsä hunnun, jota oli pidettävä aina.”
Aviottoman lapsen saaminen oli paheksuttavaa, mutta siitäkin huolimatta naiset joutuivat/pääsivät näissä kahdessa tapauksessa huntukerhoon. Lapsen saaminen on minun mielestäni niin elämää mullistava hieno juttu, peruuttamaton sellainen, että se antaa oikeuden hunnun käyttämiseen. Omassa ajattelussani merkitys siis on eri mutta lopputulos sama, eli vaimon päähine kuuluu myös äidin asuun.
KK1021:12 U. T. Sirelius 1910, ”vanhapiika Koiviston Humaljoen kylästä”. Myös KK1021:11.
Olen kiertänyt tämän vastauksen pihviä kuin kissa kuumaa putroa. Miten toimia tilanteessa, jossa alkaa olla ikää mutta ei puolisoa (tai lapsia)? Tai jossa puoliso on, mutta avioon ei ole menty? Tämä lienee yleisin tilanne, jossa hunnun käyttäminen nykyään mietityttää.
Jos puolisoa ei ole, on kansanperinne tässä suht selkeä: muistitietoa ei ole siitä, että naimattomat naiset ovat ikääntyessään alkaneet käyttää huntua. Siitä puolestaan että naimattomat naiset ovat jatkaneet tytön päähineen käyttämistä, löytyy kaksi vihjettä:
Halinius mainitsee, että 1800-luvun alussa Kirvun vanhat naimattomat naiset käyttivät edelleen siniverkaista säppäliä. Täsmälleen hän kirjoittaa ”…några ålderstigna pigor ännu nyttja”. En tiedä pitääkö tämä kääntää yleisessä vai erityisessä merkityksessä vanhaksi piiaksi. Huntua naimattomat naiset eivät kuitenkaan käyttäneet. Sireliuksen Koivistolla ottama kuva sykeröpäisestä vanhasta naisesta on otsikoitu vanhaksipiiaksi. Tämän perusteella voi ajatella, että myös Koivistolla naimattomat naiset jatkoivat tytön päähineen käyttämistä. Sirelius tarpeen mukaan lavasti kuvaustilanteita, eikä hänen ottamiansa kansatieteellisiä kuvia tule tulkita todellisuutena niin kuin se oli, vaan ideana jonka Sirelius halusi välittää. Koivistolla vanhoja päähineitä kuitenkin käytettiin 1900-luvulle asti, joten mahdollisesti tilanne on ihan aito.
Avoliitossa tai muussa vakiintuneessa parisuhteessa en osaa antaa yksiselitteistä neuvoa. Ehkä tällaisessa tilanteessa voisi pohtia sitä, miten oma parisuhde eroaa avioliitosta vai eroaako se siitä mitenkään. Avioliitossa sovitaan, että rahat ja lapset ovat yhteisiä – jos ei erikseen sovita toisin. Ja avoliitossa ei oletuksena sovita yhtään mistään, mutta aina voi erikseen sopia muuta. Tästä syystä eivät minun mielestäni avoliitto ja avioliitto välttämättä eroa toisistaan, jos asiaa tarkastellaan maallisesta näkökulmasta. Joillekin meistä avioliitolla voi tietysti olla myös hengellinen merkitys.
Muistetaan myös, että viime kädessä jokainen itse tekee päätöksen käyttää tai olla käyttämättä huntua. Tässä artikkelissa olen käsitellyt hunnun käyttämistä kansatieteen tutkimuksen näkökulmasta, siis: miten ennen vanhaan on toimittu. Nykyisin voidaan toimia toisellakin tavalla.
Lähteet
Halinius, Andreas. Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början. Päiväämätön. Linkki Vuorela, Lilli. ”Orsikot ja alasniekka paita Raudussa.” Tiedonantajaverkoston lähetys, Museovirasto, 1958. Linkki
Artikkelikuva: malleja Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä -maalausta varten Albert Edelfeltin ateljeessa HK19350115:5.
Kirvun kappalaiselta Andreas Haliniukselta (Antti Komoinen) on säilynyt kertomus kirvulaisesta kansanpuvusta 1800-luvun alussa. Todennäköisesti katkelma on peräisin käsikirjoituksesta “Hushållnings Calender för Kirvus Kapellgäll År 1816” [edit 3.7.2025: ei ole], mutta otsikostaan huolimatta käsikirjoitus lienee myöhemmältä ajalta, kirjoituksessa mainitaan vuosi 1826.
Andreas Halinius syntyi Halisen kylässä (siitä nimi Halinius) Maarian pitäjässä Turun läänissä vuonna 1768. Halinius opiskeli Turussa, jonka jälkeen vuonna 1795 hänet nimitettiin apulaispastoriksi Taipalsaarelle ja 1799 Vehkalahdelle. Halinius osasi venäjää, minkä takia hänet lähetettiin juuri vanhaan Suomeen. Vuonna 1802 Halinius siirtyi Kirvuun. Kirvussa hän papintyönsä ohella paitsi tallensi kirvulaista kansanperinnettä, pyrki hän myös parantamaan paikkakunnan oloja perunanviljelyn edistämisen ja rokotuskampanjan muodossa. (Borgå Tidning 1844:28.) Lisäksi Halinius kirjoitti päiväkirjaa 1803–1834 – varmasti arvokas lähde, jota en ole onnistunut paikantamaan [edit. paikannettu].
Teksti on käännetty ruotsinkielisestä käsikirjoituksen kopiosta (Museovirasto). Käsikirjoitus on ihan hyvää käsialaa mutta kieli vanhahtavaa. Tekstissä käytetään esimerkiksi vanhoja kirjoitusmuotoja sanoista, ja minusta tuntuu että sanoja käytetään myös eri merkityksessä kuin nykyruotsissa. Tässä on paras mihin itse pystyin. Tekstiin on hakasulkeilla merkitty ne kohdat, joita en osannut kääntää sanatarkasti, yleensä tässä on kyse muutamasta sanasta. Vyöllisiin liittyen poistin kokonaisen lauseen, koska en siinä kohtaa ollut ihan varma miten asia tarkalleen on ilmaistu. Alkuperäisen tekstin kopioon pääsee tutustumaan Museovirastolla. En voi ladata kopiota tästä kopiosta nettiin – tekisin niin jos saisin – sillä Museoviraston aineistojen käyttöehdot kieltävät kuvatun aineiston uudelleenjulkaisemisen.
Lisäksi, tekstin perään on lisätty katkelma Kirvun talouskalenterin v. 1816 käännöstä, joka on peräisin Aulikki Ylösen Kirvun kirjasta. Kirjaan otetussa versiossa on kokonainen kappale, jota museoviraston kopiossa ei ole. Löysin tämän käännöksen vasta, kun olin tehnyt omani ja käyttänyt siihen monta tuskaista tuntia aikaa. Muutoin Ylösen kirjan käännös on hyvin samanlainen omaan käännökseeni verrattuna, paitsi mielestäni se muutamassa kohtaa oikoo ja ainakin minun lähteenä käyttämässäni käsikirjoituskopiossa paljinsoljen leveys on yhden sormen mitta eikä kolmen sormen leveys niin kuin Ylösen kirjan käännös väittää.
Alkuperäinen teksti (käännös)
Halinius, Andreas. Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början. Päiväämätön.
1802. Kirvun kappeliseurakunnan miesten ulkoasu koostuu vaaleanharmaasta sarkakauhtanasta, ”viitta”, jossa on leveät kädentiet, messinkinappien kanssa tai ilman, niskasta polveen pitkä ja ei peitä rintaa, samasta kankaasta olevasta ja saman värisestä liivistä, jossa oli kaksi taskua, tai sen sijaan hihoilla varustetusta liivistä, jota käytetään sään mukaan kauhtanan sijasta, siksi se on varustettu messinkinapeilla. Musta huopahattu jossa pyöreä, matala kupu ja aika leveät reunat, mutta talvella sininen sarkamyssy, jossa on musta lampaannahkareunus ja lampaannahkavuori. Talvella käytetään lampaannahkaturkkia, joka on samankokoinen kuin kauhtana, kuten myös lyhyempää lampaannahkaturkkia, jota käytetään edellä mainitun vaatteen alla, ja jossa yleensä ei ole hihoja. Pari mustia sarkahousuja, jotka ulottuvat kantapäähän, joissa on solki tai nauha kauluksessa ja leveä sepalus. Polven alapuolella housut on köytetty villalangasta kudotulla nauhalla, aikaisemmin nahkaremmeillä, joissa oli monia messinkiholkkeja. Lyhyet villasukat ja/tai käytetty pellavariepu. Korottomat kengät, joissa on leveä ja pitkä varsi, joka avautuu kantapään yläpuolella ja pitkät mutta kapeammat nahkaremmit, joitain kortteleita pitkät, joilla varret sidotaan. Nahkavyö, tai villalankainen nauha, jossa on solki, joka on vyötärön ympärillä housunkauluksen yläpuolella. Tässä vyössä on kiinni pieni nahkapussi, jossa on lukko, joka suljetaan messinkinapilla. Tässä pussissa säilytetään tuluksia. Vyössä roikkuu myös tuppi, jossa on vuolupuukko, jota voidaan käyttää pöytäveitsenä, puukahvalla. Sarkaisten kauhtanan ja housujen sijaan käytetään samoja vaatteita myös palttinasta tehtyinä. Missään vaatteissa ei ole vuorta. Valkoinen paita, hienompi tai karkeampi, ilman kaulusta. Kaulavaatetta ei käytetä. Aikaisemmin käsiteltyjen kenkien, joita kutsutaan nimellä ”upokkaat”, sijaan käytettiin erityisesti menneinä aikoina ja kesäisin tuohikenkiä. Kauhtanoissa ei ole taskuja. Samoin turkit, jotka ovat myös ilman päällyskangasta. Miehet kulkevat kaikki leikkaamattomilla hiuksilla, mutta vain harvat eivät aja partaansa tai leikkaa partaansa.
Konfirmoimattomat tytöt kulkevat hiukset avoinna ja päässään kahden keskisormen levyinen nauha punaista verkaa, ennen sinistä verkaa, jollaista jotkut vanhat piiat (“ålderstigna pigor”) vieläkin käyttävät. Nämä nauhat on nastoitettu tuuman leveällä, ¾ tuumaa pitkällä tinaisella väkäsellä. Sellainen kuuluu heidän kirkkopukuunsa ja sitä kutsutaan ”säppäliksi”.
Konfirmoidut tytöt letittävät hiuksensa kummaltakin puolelta päänauhalla. Letit kohotetaan toisiaan vasten, ja ne yhdistyvät toisiinsa siten, että ne muodostavat kaksikätiset korkeat länget. Nämä kääritään uudelleen kirjavalla villalankaisella nauhalla, jossa on enemmän punaista kuin sinistä. Kummankin letin juuresta kulkee kapeampi nauha, keltaista villalankaa, niskaan josta ne ovat lujasti kiinni, niskasta roikkuu kaksi tuuman leveää ja kolme korttelia [45 cm] pitkää nauhaa punakeltaista villanauhaa, ja samanväriset tupsut. Edellä mainittu säppäli ympäröi lettien juuria ja peittää ohuemman keltaisen nauhan. Se kuuluu heidän kirkkoasuunsa, mutta säppäli on vain heidän pyhäpäivän hiuslaitteensa. Arkipäivinä he kulkevat kuten kaikki nuoremmat hiukset auki ja alaskammattuna. Kauppiaalta ostettuja lasihelmiä. Keho ympäröidään hamppupalttinaisella kankaalla, mutta pyhäpäivinä ovat yliset hienompaa kangasta, pellavapalttinaa. Pyhinä käytetään myös erityistä ylispaitaa, jopa hihojen kanssa, ja leveä, lyhyempi kuin äsken mainittu, joka ulottuu pohkeeseen asti. Näiden paitojen sepalus kiinnitetään leuan alta. Alapuolella oleva paita pienellä hopeasoljella mutta ylempi paita, ja jos se on ainut paita, suurella pyöreällä vähintäänkin halkaisijaltaan sormen mittaisella hopeasoljella. Köyhemmät käyttävät tinasolkea. Valkoisia pellava- tai villasukkia käytetään vuodenaikojen mukaan, erityisesti kirkossa. Syksyisin ja keväisin käytetään myös villaisia puolisukkia, jotka ovat mustia, samoin kirkossa ja aina tuohikenkien kanssa. Pellavalankaisia puolisukkia tuohikenkien kanssa tai ilman, mikä useimmiten tapahtuu arkena ja pyhäpäivinä kotiympäristössä. Ja ne naisista, jotka haluavat olla kohteliaita mutta eivät ole pukeutuneet kenkiin, niin jättävät he tuohikenkänsä eteiseen ja tulevat paljasjaloin, kuten myös talvella jonkun arvohenkilön luokse.
Hame sarkaa, punainen, sininen tai musta, jossa oli helmassa tuuman levyinen sininen verka silloin, kun hame on punainen, mutta muutoin saman levyinen punainen verka tai myös keltainen villanauha mustan hameen kanssa. Hame riippuu navan alapuolella, siinä on leveä sepalus vasten napaa, ulottuu vain puoli korttelia [n. 7 cm] pohkeen alapuolelle. Sellainen hame roikkuu yleensä kiinniommeltuna, erityisesti kun se on uusi, siniseen tai valkoiseen sarkaliiviin. Puolihameet ovat myös sarkaa, niissä on leveät valkoiset, siniset ja punaiset raidat ja kolme tuumaa leveä punainen verka helmassa. Tämä hame peittää vartalon yhden puolen ylhäältä alas, [sivu on suurelta osin peittämätön, ja sitä peittää vain pellavavaate]. Tämä hame riippuu leveän kirjavan nauhan varassa, vironvyöksi kutsuttu, kustakin hameen yläreunasta sen puolen olkapään yli, jota hame ei peitä. Tämä hame, tai puolihame, ulottuu olkapäältä vastapuolelle lähelle kantapäätä. Sellainen puolihame vyötetään vyötärön ympäri pari tuumaa leveällä nahkaremmillä, jossa on lähes 20 kappaletta leveitä, lähes neliskanttisia messinkiheloja ja solki, asetettuna navan alapuolelle. Tästä vyöstä riippuu suuri messinkirengas, neljä tuumaa halkaisijaltaan [?!], sekä ympäröi messinkiristiä. Tästä renkaasta riippuu tuppi, jossa on veitsi, jossa [on puu- tai luukahva], jota käytetään pöytäveitsenä ja myös vuolupuukkona; sekä neljä tuumaa pitkä messinkisylinteri, jota ympäröi kapeampi valkoinen nauha, jossa säilytetään ompelulankaa, nappeja, neulaa ei käytetä [sekä pieni nahkakukkaro]. Sellainen vyö kaikkine varusteineen ympäröi vyötä kaiken aikaa paitsi öisin ja peittää hameen kauluksen, myös itse paidan, kun hametta ei käytetä erityisesti naimisissa olevilla, kuten kesäaikaan ja talviaikaan lämpimissä huoneissa, ja on niin tarpeellinen, ja sitä ei millään tapaa voida olla pukematta.
Kenkiä, joissa on korot, käytetään ainoastaan suurimmissa juhlissa, kuten esimerkiksi häissä, mutta useammin ilman korkoja, kuten talviaikaan ja lämpimänä ja kuivana kesänä kirkossa. Nämä kengät ilman korkoa kiinnitetään pitkillä remmeillä pohkeeseen. Joko mustaa tai harmaata sarkaliiviä käytetään vyön alla. Kaikki nämä peittää polveen ulottuva lampaannahkaturkki talvisin, sekä sarkakauhtana, joka on valkoisenharmaa, myös pellavakaftaani, jota erityisesti vanhemmat henkilöt käyttävät kesäaikaan, jotka ovat niin tiukkoja, että ne eivät peitä rintaa. Turkeissa ei ole päälliskangasta ja muutkin vaatteet ovat ilman vuorta. Kaikki naimisissa olevat ja ”lägrade personer” käyttävät valkoista liinaa, joka on kulmastaan taitettu [sykerön ympäri] ja vastakkainen kulma roikkuu selällä, mutta kaksi vastakkaista kulmaa sidotaan päälaen päälle. Suurina juhlapäivinä tämä liina on suurempi kuin tavallinen arkiliina, joka ulottuu hädin tuskin niskan alapuolelle.
Kapea esiliina, joka peittää edellä mainitun veitsen, sylinterin ja kukkaron, ja ulottuu hieman polven alapuolelle, on valkeaa palttinaa, joka on useisiin kaitaleisiin leikattu, ja jokainen leikattu kaitale, joiden näkyvissä oleva ympärys on ympäröity tummanharmailla pitseillä, pellavalangasta nyplättyjä. Talviaikaan käytetään sitä paitsi mainitussa päälaitteessa, jota kutsutaan ”hunnuksi”, päällä isompaa liinaa, jossa on useampia pitsejä, sitä kutsutaan ”päänästyykiksi”. Talvella käytetään reessä isoa musta- ja valkoraitaista villatäkkiä suojaamassa rouvaa ja lapsia säältä. Hunnutetut naiset eivät käytä säppäliä. Kaulavaatetta ei käytetä. Piiat eivät peitä koskaan päätään.
Nyt (1826) ovat naimattomat alkaneet jättää pois säppäliä, eli sitä parin sormen leveää punaista verkaa, jossa on tinanastoja, sen sijaan he käyttävät päässään melkein yhtä leveää mustaa silkkinauhaa, jossa päät riippuvat niskassa. Kuten myös ollaan lopettamassa messinkihelaisen nahkavyön käyttäminen, siihen kuuluvan veitsen, tupen, nahkakukkaron ja messinkisylinterin kanssa. Sen sijaan käytetään värikkäästä verasta tai muusta hienosta kankaasta tehtyä taskua. Nyt jopa yöpaidat ovat hienoa palttinaa. Kummankin tavan ovat omaksuneet sekä naimisissa olevat että naimattomat naiset.
***
Seuraava katkelma on oletettavasti peräisin samasta käsikirjoituksesta. Lähde: Ylönen, Aulikki. Kirvun kirja. Helisevä-säätiö, 1954.
“Talvella 1810–1811 alkoivat Kirvun miehet käyttää saappaita, leveitä venäläisiä turkkeja ja vaaleanharmaita kauhtanoita. Noin kymmentä vuotta myöhemmin tulivat muotiin leveät, mustat huopahatut, joissa sekä reunoissa että itse hatun kuvussa oli musta samettinauha ja suuri leveä solki. Samoihin aikoihin vaihtuivat entiset viitat rinnan peittäviin, valkoisiin, pitkiin sarkaviittoihin, sinisiin sarkaliiveihin, pitkiin, valkoisiin sarkahousuihin ja värikkäät pumpulikaulaliinat alkoivat koristaa kirvulaisen miehen kaulaa. Kirjavat kamelinkarvalankaiset vyöt, kaikkialla saappaat sekä kääntöpääveitset olivat silloin ‘viimeistä huutoa’. Hiuksia ruvettiin leikkaamaan. Naisväki alkoi myös pukeutua valkoisiin sarkaviittoihin ja valko-, puna- ja siniraitaisiin sarkahameisiin, joiden helmassa oli 3–4 tuumaa leveä punainen verkareunus. Vihreät, punaisella veralla reunustetut verkaliivit ja leveämmät, pitemmät ja laajemmat valkoiset palttinaesiliinat, joissa musta-harmaitten pitsien sijaista oli vihreitä, punaisia, sinisiä tai leimuavan keltaisia, tekivät kirvulaisen naisen entistä paljon värikkäämmäksi. Suuret valkoiset päähuivit valmistettiin nyt juhlatilaisuuksiin ulkolaisesta karttuuni-kankaasta.
Artikkelikuva: Kirvun vuosina 1815-1816 rakennettu kirkko. Kuva: Kansallismuseo.
Matthias Akiander (Matti Akkanen) 1802-1871 oli juuriltaan jääskeläinen talonpoika, mutta päätyi yliopistouralle. Hän on kirjoittanut yhden harvoista karjalaisten kansanpukujen kuvauksista siltä ajalta, kun pukuja vielä käytettiin. Akiander kuvaa naisen kirkkopukua ja lyhyesti myös arkipukua 1800-luvun puolivälissä. Tekstissä viitataan kuvaan, joka todennäköisesti on tämä painokuva.
Olen ladannut vanhoja kirjoja omalle sivulleen. Akianderin kirjoitus on painettu fraktuuralla, sitä ei skanneri tunnista kunnolla tekstiksi ja siksi tässä teksti kokonaisuudessaan uudelleen litteroituna.
Lisäys 3.4.2025. Matthias Akianderin nimestä: “Vastaanottaessaan hänet [saksankieliseen] kouluun johtaja muutti nuoren Akkasen nimen »Akiander»iksi. Niin vaati ajan tapa, sillä katsottiin sopimattomaksi, että sivistyneeseen luokkaan kuuluvalla henkilöllä oli suomalaiselta kajahtava nimi.” (Kaukomieli 1912.)
Alkuperäinen teksti
Akiander, Matthias. Naisien waateh-parresta Jääskessä. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1852.
Suomen kansan vaateh-parsista ovat naisien vaatteet Jääsken kihlakunnassa Wiipurin läänissä sekä näöltänsä että teoltansa mainittavimmat. Jääsken kihlakunnat naiset ansaitsevat kiitoksen siintä, ett’ eivät ole ruvenneet koristeleimaan valtojen mukaan vaatteissansa, vaan tänäkin päivänä pitävät saman kuosisia vaatteita kuin esivanhempansa. Heidän vaatteensa parsi onki suomalaisesti sanottava ja sen tähden arvossansa pidettävä. Ja jos tuo, säädyn suhteen, on kaunis karvaltansa, vaikka erismuotoinen kuosiltansa, niin sen arvo ylenee vielä siintä, jotta kaikki tyyni nutut, joilla naiset ruumiinsa verhoittavat, ovat, kantajalle kunniaksi, omin käsin kudottuja, omin sormin ommeltuja. Nyt valmistetun kuvauksen [todennäköisesti KK989:1] selitykseksi panemme tähän muutamia sanoja ”naisien waateh-parresta Jääskessä”.
Kuvattuna seisoo tyttö vasemmalla ja akka oikealla puolella, kumpanenki kirkkovaatteissansa. Tytöllä ovat talvivaatteet päällä: valkea sarkaviitta päällimmäinen, jonka alla ovat kostoli ja sarkatankki, mutta akalla on kesänuttuin päällimmäisenä toimikkainen kostoli. Paidassa ovat rinnan kohdalla rakset, joissa pidetään suurta hopeista rintasolkea, naisien kalleinta koristusta ja ostokalua.
Lapsena ollessansa tytöt pitävät, kirkossa käydessään, tuumaa leveän mustan silkin hiuksiensa ympäri; mutta, ripille päästyänsä, he saavat sellaiset syköröt päähänsä, kuin kuva näyttää. Syköröt tehdään tahi, niin kuin siellä sanotaan, päätä syköröidään sillä tavoin, että hiukset harjataan molemmin puolin otsaa kokoon ja kääritään palmikolla letille, jonka sisään pannaan koivun varpuja, lettiä puhdissa pitämään; ja nämät letit väännetään ohimilta molemmin puolin päälletysten vempeleen ruovisiksi syköröiksi päälaelle ja köytetään tikutteella vahvasti kiini. Palmikko ja tikuteh ovat niin muotoin syköröin käärinnauhat, jotka ovat tehdyt langasta. Palmikko kudotaan punertavista ja muun karvaisista langoista sormea leveäksi, mutta tikuteh kierretään tahi tikutetaan ympyräiseksi. Sekä palmikko että tikuteh ovat niin pitkät, että niiden nenät, joihin ollaan tehtynä monennäköisistä langoista korttelia pitkät tupsut, joita tertuiksi sanotaan, riippuvat selän takana, vaikka ne tästä kuvasta eivät tule näkyviin. Ympäri päätä painetaan musta silkki peittämään tikutetta, joka niinikään juoksee ympäri pään. Entiseen aikaan tytöt pitivät silkin asemasta säppäliä. Säppäli oli tuumaa leveä rimssu punaisesta verasta, johon oli kiini pistelty tinasta valettuja nastoja.
Naimisihin mäntyänsä tyttö saapi syköröin ympärille hunnun päähänsä, osoitteeksi, jotta hän on akka, jota täällä toisinansa sanotaanki huntupääksi. Huntu on puolta toista kyynärää pitkä ja niin leveäki päävaateh hienoimmasta palttinasta, jonka neljäs kolkka kääritään syköröin ympärille, ja muu peittää päälaen ja riippuu hartioilta alaspäin selän takana, päällimmäisenä muista vaatteista. Hunnun kääriminen syköröin ympäri tahi, niin kuin täällä sanotaan, pään paneminen vaatii tottumista; sillä poimeet syköröin juurella pitää tehtämän tasaisiksi ja sikäli pienemmiksi, mitä ylempänä ne ovat syköröin juurelta. Syköröt ovat aika ajalta muuttaneet kuosinsa. Ne olivat ennen soukemmat ja korkeammat ja seisoivat otsan kohdalla; nyt ovat leventyneet, lääpistyneet ja vääntyneet päälaelle päin.
Paidan kaulus ja sepalus ovat tikatut monen näköisillä rihmoilla. Kirkkopaita on palttinainen; köyhemmät pitävät ylispaitaa, jonka ylimmäinen puoli hihoineen on palttinasta, mutta alapuoli ruohtiminen. Ylimmäistä puolta sanotaan ylisiksi.
Kostoli on aina toimikkainen, mutta tankki on sarkainen, olkoon se sitte musta tahi valkea taikka sininen karvaltansa. Jääsken (tahi Pietarin kirkon) ja Antrean kirkon pitäjissä on päällimmäinen vaateh valkea sarkaviitta, eres talvipakkaisessa, milloin lammasnahkainen pitkä turkki on päällimmäisenä. Ennen hankittiin turkkiin revonnahkainen kaulus, mutta nyt on turkin kauluksen koreus jäänyt pois. Kaikki naisen sarkavaatteet, niin kuin viitta, tankki ja sukat, jotka Jääsken ja Antrean kirkon pitäjissä ovat valkea, muuttuvat karvaltansa Joutsenon pitäjässä mustan ruskeiksi ja Ruokolahdella harmaiksi. Sillä tavalla eroittaa vaattein karva kunki pitäjän naiset toisistansa, ehkä heidän vaattensa parsi muiten on melkein yhtä ruovia.
Kirkkohameista on hustuuthameh sekä kallein arvoltansa että kaunein näöltänsä, (katso tytön kuvaa). Tämä on niin kirjava karvaltansa, ett’ei sitä ymmärrä joka tyttö kutoa. Mutta sepä tyttö onki muita muhkeampi, toimeltansa taitavampi, joka itse osaa langat painaa, kehiltä luoda kankaan ja sitte sen kutoa hurstuuthamesaraksi. Hameen helmaan ommellaan kolmea, toisinaan neljääki, tuumaa leveä liepeys punaisesta ostoverasta. Hameen liepeyden leveys näyttää, mistä arvosta hameh naisen päällä on; sillä sinisessä hameessa, jolla niinikään kirkossa käydään, ei liepeys ole muuta kuin puolta toista tuumaa leveä.
Vasemmanpuoleinen esiliina on Akianderin mukaan Antrean tyylinen.
Mutta jos hurstuuthameessa tytölle on työtä, niin ei hänellä ole sitä vähemmin esiliinaa tehdessä. Mitä soreamman esiliinan tyttö osaa itsellensä valmistaa, sitä pätevämpänä häntä pidetään. Esiliina tehdään sillä tavoin, jotta pari tuumaa leveäin palttinasiepalein välihin ommellaan nyytinkiä, jota myös pannaan esiliinan molemmille kupeille ja alapäähän (katso akan kuvaa). Tytön kuvassa on esiliina Antrea kirkon ruovia. Nyytingin teko on jäykkäsormisille äkkinäistä; sillä se vaatii taidollisuutta. Nyytinki on leveämpi ja kapeampi aina sitä myöten, mihin sitä milloinki ommellaan; ei se kuitenkaan ole milloinkaan tuumaa leveämpi. Monennäköisiä rihmoja kääritään pienille papeloille, jotka riippuvat nyytinkityynystä tahi pussista, kuki papelo erisäikeessä ja näillä papeloilla nopeloidaan nyytinkiä. Kätevyyttänsä saavat siis tytöt näyttää sekä nyytinkiä papeloidessa että palmikkoa, tikutetteita ja virovöitä kutoessansa, kuin myös paidan kaulusta ja sepalusta tikatessansa. Virovyö kudotaan monenkarvaisista langoista milloin tuumaa leveäksi ja milloin taas kapeammaksi nauhaksi.
Sukat ovat talvisaikana lankaiset, mutta kesällä liinaiset. Sormikkaat olivat ennen niin pitkävartiset, jotta ylettyivät kyynnyspäähän asti, mutta nyt ne ovat varrettomat; ja niitä neulotaan langasta, niin kuin kintaitaki. Entiseen aikaan pitivät naiset ruohikenkiä jalkiminansa, sillä ummiskengillä (napastilla), joilla oli korkea apsatti keskijalan alla, naiset harvoin kävivät kirkossa. Nyt ovat taas valtojen kuosiset kengät jotenki tavalliset, ja jopa Jääsken naisien jalat alkavat siitää pieksyjäki. Ruohikengistä (katso akan kuvaa) on päällysnahka juhtinen. Päällysteen leikattuin reikien lävitse pujotetaan kaita nahkarimssu, jota ympäriköksi sanotaan, ja jolla päällysnahka vedetään jalkarintaan kiini. Ympärikkö juoksee kantalapun lävitse ja on ommeltu kiini paulaan. Paula on niinikään juhtinen ja vähä leveämpi ympärikköä. Ruohikengän kantalapusta juoksee paula yhdeltä ja ympärikkö toiselta puolelta ketroksen yläpuolitse monta kertaa sääriluun ympäri, ja estää kenkää jalasta putoamasta. Kovan pakkaisen aikana naiset pitävät kirkkotiellä suurta päävaatetta korviensa ja päänsä ympärillä.
Kirkkovaatteet muuttuvat kuluessansa ensin pyhäpäivänutuiksi ja sitte arkipäivinä pidettäviksi. Arkipäivänä pidetään ruohtimista paitaa ja mustaa hametta, jonka liepeys ole tuumaakaan leveä, ja ruohikenkiä. Esiliina on arkipäivinäki tavallinen. Kesän aikana pidetään hihatonta, mutta kylmempien ilmojen aikoina hihaniekkaa tankkia. Tankin muotoista hihatonta nuttua lammasnahoista sanotaan rystlapksi. Ylishameet ovat nykyiseen aikaan heitetyt pois. Hameen yliset olivat hihattomat. Kesäsaikana ja aina silloin kuin ei ole jalassa pitkävartisia sukkia, naiset pitävät kalsuja säärissänsä, pohkein peitteenä. Kalsut ovat neulotut järeästä liinaisesta rihmasta niin kuin liinasukatki, eivätkä ole sen väljemmät kuin sukan varret. Muutoin ovat naiset edesmenneihin vuosihin asti jokapäiväisessä elämässä pitäneet lapavyötä. Lapavyöksi sanotaan sellaista nahkaremelistä tehtyä vyötä, johon on pujotettu messingistä valettuja lapoja toinen toiseensa kiini. Tässä vyössä riippui tuppi, neulikko ja kukkaro. Tupessa pidettiin luupäätä veistä, sillä naisien veitsi oli luupäinen. Neulikossa säilytettiin neuloja ja kukkarossa kannettiin rihmaa ja muita ompeluskaluja hätätarpeen varaksi. Harvat naiset nyt enää pitäjät lapavyötä.
Kaplaan kotipaja 