Kannaksen karjalaisissa kansanpuvuissa huntu on luterilaisen vaimon päähine Jääsken, Äyräpään, Rannan ja Käkisalmen kihlakunnissa. Niissä pitäjissä, joissa on erikseen savakko- ja äyrämöispuku, tämä koskee ainoastaan äyrämöispukua. Savakkopukuun huntu ei kuulu.
Kuka käyttää huntua?
Yksinkertainen vastaus on, että huntu pannaan ensimmäistä kertaa häissä, ja sitä käytetään siitä eteenpäin. Hunnun pukemisesta osana häärituaalia on säilynyt muistitietoa. Räisälässä, Ruokolahdella ja Rautjärvellä morsiamelle pantiin miehelään lähtiessä huntu päähän (Schvindt 1913, 29, 152). Jääskestä, Antreasta ja Kirvusta on tieto, että huntu pantiin päähän vihkimisen jälkeen (Schvindt 1913, 143). Tavallisen hunnun lisäksi häärituaaleissa on saatettu käyttää erityistä koristeellista pääpyyhettä.
Tästäkin huolimatta nykyisin usein herättää kysymyksiä se, kenen pukuun huntu siis tarkalleen kuuluu? Entä jos eroaa? Elää avoliitossa? Ei halua parisuhdetta ollenkaan?
Sikäli hunnun käyttäminen ei liity parisuhdestatukseen, että huntua käytetään loppu elämä myös leskeytymisen jälkeen. Naimisiin menemisen ajateltiin perustavanlaatuisesti muuttavan naisen asemaa, eikä huntu viestinyt pelkästään sitä, että nainen oli varattu. Tästä vetäisin johtopäätöksen, että myös eronnut nainen voi käyttää huntua.
Avioliitto ei merkinnyt pelkästään kahden ihmisen välistä suhdetta: yleensä se tarkoitti sitä, että nainen muutti miehelään miniäksi (oli myös tapauksia, joissa mies tuli naisen perheeseen kotivävyksi). Kansanperinteessä on yleensä ajateltu, että miniän osana oli raataa ilman merkittävää autonomiaa, toisin sanoen avioliitto yleensä tarkoitti naisen elämän muuttumista vaivalloisemmaksi. Merkittävä elämänmuutos sattuu samaan aikaan hunnun käyttämisen aloittamisen kanssa, nainen muuttuu siinä pysyvästi joksikin toiseksi. Mikä voisi olla tällainen käännekohta nykyään? Nykyisellään tapahtuva pois kotoa muuttaminen ja palkkatöiden tai opintojen aloittaminen ei minun mielestäni ole riittävä käännekohta pukea päähän huntua.
Ihanteena tietysti oli, että pari aloitti seksielämän vasta avioon astuttuaan. Pelkkään seksin harrastamiseen hunnun käyttäminen ei liittynyt. Ainakaan meille ei ole säilynyt tietoja siitä, että salavuoteudesta kiinni jääneet olisi velvoitettu panemaan huntu päähänsä. Seksillä kuitenkin on syy–seuraussuhde lapsiin. Kahdessa muistitiedossa hunnun käyttäminen yhdistyy lapsen saamiseen avioliiton ulkopuolella:
Raudussa ”nuorikko sai otsaansa hunnun, valkoisen vanhan markan kokoisen pyörylän, mutta yksinäisen lapsen tehnyt nainen oli velvoitettu kantamaan punaista huntua, häpeänsä merkiksi ja istumaan kirkon jalkapuussa määrättyinä pyhinä, kunnes oli vapautunut rangaistuksestaan.” (Vuorela 1958). Kuolemajärveltä saadun tiedon mukaan ”Muista [sic] huora huntuis sanottiin aviottoman lapsen saaneelle samalla, kun kätilö pani hänen päähänsä hunnun, jota oli pidettävä aina.”
Aviottoman lapsen saaminen oli paheksuttavaa, mutta siitäkin huolimatta naiset joutuivat/pääsivät näissä kahdessa tapauksessa huntukerhoon. Lapsen saaminen on minun mielestäni niin elämää mullistava hieno juttu, peruuttamaton sellainen, että se antaa oikeuden hunnun käyttämiseen. Omassa ajattelussani merkitys siis on eri mutta lopputulos sama, eli vaimon päähine kuuluu myös äidin asuun.
Olen kiertänyt tämän vastauksen pihviä kuin kissa kuumaa putroa. Miten toimia tilanteessa, jossa alkaa olla ikää mutta ei puolisoa (tai lapsia)? Tai jossa puoliso on, mutta avioon ei ole menty? Tämä lienee yleisin tilanne, jossa hunnun käyttäminen nykyään mietityttää.
Jos puolisoa ei ole, on kansanperinne tässä suht selkeä: muistitietoa ei ole siitä, että naimattomat naiset ovat ikääntyessään alkaneet käyttää huntua. Siitä puolestaan että naimattomat naiset ovat jatkaneet tytön päähineen käyttämistä, löytyy kaksi vihjettä:
Halinius mainitsee, että 1800-luvun alussa Kirvun vanhat naimattomat naiset käyttivät edelleen siniverkaista säppäliä. Täsmälleen hän kirjoittaa ”…några ålderstigna pigor ännu nyttja”. En tiedä pitääkö tämä kääntää yleisessä vai erityisessä merkityksessä vanhaksi piiaksi. Huntua naimattomat naiset eivät kuitenkaan käyttäneet. Sireliuksen Koivistolla ottama kuva sykeröpäisestä vanhasta naisesta on otsikoitu vanhaksipiiaksi. Tämän perusteella voi ajatella, että myös Koivistolla naimattomat naiset jatkoivat tytön päähineen käyttämistä. Sirelius tarpeen mukaan lavasti kuvaustilanteita, eikä hänen ottamiansa kansatieteellisiä kuvia tule tulkita todellisuutena niin kuin se oli, vaan ideana jonka Sirelius halusi välittää. Koivistolla vanhoja päähineitä kuitenkin käytettiin 1900-luvulle asti, joten mahdollisesti tilanne on ihan aito.
Avoliitossa tai muussa vakiintuneessa parisuhteessa en osaa antaa yksiselitteistä neuvoa. Ehkä tällaisessa tilanteessa voisi pohtia sitä, miten oma parisuhde eroaa avioliitosta vai eroaako se siitä mitenkään. Avioliitossa sovitaan, että rahat ja lapset ovat yhteisiä – jos ei erikseen sovita toisin. Ja avoliitossa ei oletuksena sovita yhtään mistään, mutta aina voi erikseen sopia muuta. Tästä syystä eivät minun mielestäni avoliitto ja avioliitto välttämättä eroa toisistaan, jos asiaa tarkastellaan maallisesta näkökulmasta. Joillekin meistä avioliitolla voi tietysti olla myös hengellinen merkitys.
Muistetaan myös, että viime kädessä jokainen itse tekee päätöksen käyttää tai olla käyttämättä huntua. Tässä artikkelissa olen käsitellyt hunnun käyttämistä kansatieteen tutkimuksen näkökulmasta, siis: miten ennen vanhaan on toimittu. Nykyisin voidaan toimia toisellakin tavalla.
Lähteet
Halinius, Andreas. Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början. Päiväämätön. Linkki
Vuorela, Lilli. ”Orsikot ja alasniekka paita Raudussa.” Tiedonantajaverkoston lähetys, Museovirasto, 1958. Linkki
Artikkelikuva: malleja Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä -maalausta varten Albert Edelfeltin ateljeessa HK19350115:5.
Kaplaan kotipaja 