Jääsken kihlakunnalla (Joutsenoa lukuun ottamatta) on oma esiliinatyylinsä, joka selvästi erottuu ympäröivistä alueista. Esiliinoja on sekä ku(d)onnaisiksi kutsuttuja punaraitaisia esiliinoja että arvostettuja nyytinkiesiliinoja. Tässä artikkelissa käsitelen ainoastaan nyytinkiesiliinoja. Lue kudonnaisesiliinoista aiemmasta artikkelista.

Samantyylisiä esiliinoja käytettiin Jääsken, Kirvun, Antrean, Ruokolahden ja Rautjärven pitäjissä. Mahdollisesti nyytinkien eli pitsien kuviot olivat erilaiset Ruokolahdella ja Rautjärvellä, kuitenkin riittävän samanlaiset, että niiden esiliinoja ei voi satavarmasti erottaa Jääsken, Kirvun ja Antrean esiliinoista. Todennäköisesti tyylit vaihtelivat myös ajassa siten, että vanhemmissa esiliinoissa nyytinkipitsit olivat ruskeita, harmaita tai valkoisia ja uusimmissa sinisiä.

Käytön konteksti

Nyytinkiesiliinat olivat siinä mielessä arvokkaita, että niiden valmistaminen vaati kymmeniä tunteja työtä. Esiliinaa käytettiin myös arkena (Akiander 1852), mutta nyytinkiesiliinat olivat pyhäesiliinoja (Schvindt 1913, 151). Sokan emäntä Vuoksenrannasta (entistä Antreaa) kertoi, että rippikirkkoon puettiin nyytinkiesiliinat, vaikka muuten käytettiin “kuonnaisii” (Vahter 1934).

Jostain syystä esiliinaan käytetyn työn määrä ei näkynyt sen rahallisessa arvossa. 1800-luvun puolivälissä esiliina arvioitiin perunkirjoissa keskimäärin 25 kopeekan arvoiseksi (sarkaviitta 64 kopeekkaa ja hame 79 kopeekkaa). Olen tutkinut jonkin verran Jääsken perukirjoja 1800-luvulta. 1800-luvun loppua kohti esiliinoja omistettiin useampia kuin vuosisadan alussa, mutta ne laskettiin perunkirjoissa halvempiarvoisiksi. Mahdollisesti määrän nousu mutta arvon lasku selittyy sillä, että 1800-luvun alkupuolella esiliinat olivat arvokkaampia nyytinkiniekkoja ja loppupuolella vähempiarvoisia kudonnaisraitaisia. Muidenkin vaatekappaleiden keskimääräinen arvo kuitenkin näyttää laskeneen 1800-luvun mittaan, joten syy saattaa löytyä rahan arvon vaihteluista.

Nyytinkejä tekivät tytöt. Nyytinkiesiliinat olivat hurstuthameiden ohella näytön paikka nuorelle naiselle: “Mitä soreamman esiliinan tyttö osaa itsellensä valmistaa, sitä pätevämpänä häntä pidetään. — Nyytingin teko on jäykkäsormisille äkkinäistä; sillä se vaatii taidollisuutta.” (Akiander 1852). Käsityöt on usein ymmärretty tyttöjen kelpoisuuden näytteinä, vaikka todellisuudessa kaikkea ei välttämättä valmistettu itse: Anni Hikipään ollessa nuori [1860-luvulla] talonpoikaistytyöt ostivat pastori Winterin tyttäriltä  pitsiä esiliinoihinsa. Hikipää kertoo myös ettei itse tehnyt nyytinkejä, koska oli köyhä palvelusihminen. (Vahter 1924, 18.)

Nyytinkien käytön lasku näyttää sijoittuvan 1850–1870 luvulle. Schvindtin mukaan Ruokolahdella ja Rautjärvellä nyytinkiesiliinat alkoivat jäädä pois käytöstä 1800-luvun puolivälin tienoilla, kun taas kudonnaisesiliinoja käytettiin kansanpukuajan loppuun asti (Schvindt 1913, 151). Sireliuksen mukaan nyytinkejä valmistettiin Jääsken kihlakunnassa 1870-luvulle asti. Kudonnaisia esiliinoja alettiin Sireliuksen mukaan käyttää vasta 1860-luvulla (1915, 135), mikä kuitenkaan ei todennäköisesti pidä paikkaansa (ks. kaksi viimeistään vuodelta 1852 olevaa kivipainokuvaa myöhemmin artikkelissa). Tyyni Vahterin vuonna 1924 haastattelemat vanhat naiset muistivat nyytinginteon mutta kaikki eivät itse osanneet tehdä sitä, ja nyytinginteon kerrottiin päättyneen suunnilleen 1860–1870-luvulla. Antrean Liikolan kylästä kotoisin oleva 82-vuotias nainen sekä Kirvun Mertjärveltä kotoisin oleva Elli Heija, 73 vuotta, olivat tyttönä tehneet nyytinkiä. (Vahter 1924, 17-19.)

Nyytinkien käytön loppuminen on tapahtunut vain hieman aiemmin tai samoihin aikoihin, kun kansanpuku muutenkin jäi pois käytöstä. Todennäköisesti samoja syitä vaikuttaa nyytinkien kuin kansanpukujenkin häviämisen taustalla. Nyytingit olivat erityisen työtä vaativa osa pukeutumisessa, minkä takia niiden häviäminen on helppo ymmärtää. Antrean Ikävalkolassa 75-vuotias Anttilan emäntä kertoi, että hänen äitinsä ei ollut antanut hänen tehdä nyytinkiä, oli vain sanonut, että se oli tarpeeksi hänen omia harteitaan pakottanut, kun koko talven sai istua nyytinkirukin ääressä, että sai yhteen esiliinaan. (Vahter 1924, 17-19.)

Senkin jälkeen, kun uusia nyytinkejä ei enää valmistettu, saatettiin käyttää vanhoja esiliinoja ja jopa siirtää vanhoja nyytinkejä uusiin esiliinoihin. Museokokoelmiin nyytinkiesiliinoja on saatu runsaasti.

Säilyneet nyytinkiesiliinat

Galleriassa alla ovat esillä kaikki nyytinkiesiliinat, joista löytyi kokokuva. Esiliinoja on monessa eri museossa: niitä on riittänyt myös ulkomaille vaihdettavaksi.

• Kunstkamera 323-26 ja 323-101
• Venäläinen etnografinen museo REM 8762-31036 ja REM 8762-31034
• Lahden museot, Viipuri-kokoelma 582:167, 717:201 ja 10667:1481
• Kansallismuseo KA7510, KA7541, K7619 (tarkistetun kansallispuvun esiliinan esikuva)
• Nordiska Museet NM.0077445 ja NM.0048360
• Lappeenrannan museot EKME3136 ja EKME1861
• Penn Museum 19515.2
• Néprajzi Múzeum: NM 4131

Esiliinoista KA1481, KA3760 Kirvu, KA3769 Jääski ja KA3758 Rautjärvi ei ole kokokuvaa saatavilla. Lisäksi Kansallismuseossa on esiliinat KA1424, KA1425 ja KA1426 Jääsken kihlakunnasta; KA3752, KA3753, KA3754 ja KA3756 Ruokolahdelta; KA3763 Rautjärveltä; KA3755, KA3757, KA3759, KA3761, KA3762 ja KA3764-KA3767 Kirvusta; KA3768 ja KA3770 Jääskestä. Näistä luetelluista Kansallismuseon esiliinoista on saatavilla ainoastaan tiedot, jotka niistä on kirjattu Osakuntien kansatieteellisen museon luetteloon.

Nyytinkiraitaisia esiliinoja ei tiettävästi näy aikalaisvalokuvissa, lukuunottamatta Michel Seifertin studiovalokuvia vuodelta 1867. Kahdessa oheisessa kivapainokuvassa (viimeistään vuodelta 1852) nyytinkiesiliinoissa on helmassa hapsut, mikä on erikoista, sillä yhdessäkään säilyneessä esiliinassa ei ole helmahapsuja.

Esiliinan rakenne

Nyytinkiesiliinan väleissä oli koristuksina kuusi tai seitsemän nyytinkiä (Halinius 1816, Siteerattu Schvindt 1913, 148). “Pari tuumaa leveäin palttinasiepalein välihin ommellaan nyytinkiä, jota myös pannaan esiliinan molemmille kupeille ja alapäähän — Nyytinki on leveämpi ja kapeampi aina sitä myöten, mihin sitä milloinki ommellaan; ei se kuitenkaan ole milloinkaan tuumaa leveämpi. (Akiander 1852.) Kun ”oltiin oikeen ylpeit, pantii monen sortillist ylhäälle kapeampia, sitte aina leveämpiä nyytinkejä helmaan päin”. (Antrea, Liikola. Vahter 1924, 17.)

Yleensä raitojen järjestys on sama siten, että ylimpänä on ripsiraita, sitten nyytinki, ja nämä ripsiraidat ja nyytingit vuorottelevat helmaan asti. Helmassa alimpana on nyytinki. Helmanyytinki mukaan luettuna on esiliinoissa 6-7 vaakasuoraa nyytinkiä. Esiliinoissa KA7510 ja LHMVHMAE717:201 on alkuun kaksi raitaa ennen ensimmäistä nyytinkiä. Parissa esiliinassa ylimmäinen ripsiraita on erilainen kuin alemmat ripsiraidat. Esiliinassa Kunstkamera 323-101 näyttäisi olevan nyytinki ylimpänä.

Nyytinkien, palttinan ja ripsiraitojen välinen suhde vaihtelee. Joissain esiliinoissa valkoista palttinaa on vähemmän kuin raitaa, toisissa esiliinoissa toisinpäin.

Mitat

Sireliuksen mukaan esiliina oli Kirvussa kapea ja lyhyt vielä 1800-luvun alussa ja piteni “sitten 1821:n tienoilla” (1915, 138). Sirelius todennäköisesti siteeraa jotain Andreas Haliniuksen tekstiä. Halinius kertoo mahdollisesti vuonna 1816 kirjoittamassaan tekstissä Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början, että esiliina on kapea ja ulottuu hieman polven alapuolelle.

Muutamista esiliinoista on saatavilla sekä pituus- että leveysmitta (kaavio 1). Suurin osa museoiden esiliinoista on keskenään suunnilleen samankokoisia. Oheisessa kaaviossa niiden ympärille on piirretty ympyrä. Leveys vaihtelee noin 55-65 cm välillä ja pituus 70-80 cm välillä. Kudonnais- ja nyytinkiraitaiset esiliinat ovat suunnilleen saman kokoisia. Jos jätetään tarkastelun ulkopuolelle kaksi poikkeuksellisen kapeaa esiliinaa, on keskimääräinen nyytinkiesiliinojen pituus 74,5 cm ja leveys 60,9 cm, kudonnaisraitaisten pituus 75,5 cm ja leveys 59,5 cm.

Jos verrataan tätä kokonaiskuvaan, ovat Jääsken kihlakunnan kudonnais- ja nyytinkiesiliinat keskimittaisia suhteessa muihin karjalaisiin esiliinoihin. Ne ovat keskimäärin pidempiä kuin Äyräpään kihlakunnan esiliinat, kapeampia ja lyhyempiä kuin Rannan ja Käkisalmen kihlakuntien esiliinat ja lyhyempiä kuin Joutsenon revinnäisesiliinat.

Nyytingit

Karjalaisia nyplättyjä pitsejä kutsutaan nyytingeiksi, nypläämistä papeloimiseksi ja nypylöitä papeloiksi (Linnove 1947, 224, 268).

Nyytinkien koristeita kutsui Antrean Liikolasta oleva emäntä “kirssilöiksi” niissä käytetyn langan mukaan (Vahter 1924, 17). Kirvussa siniseen nyytinkiin tehtiin värilangoilla “koukkia” “potrukkeiksi” eli koristeiksi (Vahter 1924, 19). Todennäköisesti “potrake” tai “potruke” on yleisesti merkinnyt langalla tehtyä koristusta, sillä termi esiintyy muistitiedossa myös muiden tekstiilien yhteydessä. Toivo Vuorelan Kansanperinteen sanakirjassa (1979) sana “potra” merkitsee muun muassa kaunista tai koreaa, venäjän sanasta bodryj “uljas” tai “rivakka”.

Usein potrukkeet ovat yksinkertaista siksak-kuviota. Joissain esiliinoissa kuviointi koostuu yksinomaan varsin yksinkertaisesta kuviosta. Lisäksi reunanyytingit ovat usein yksinkertaista siksakkia, vaikka esiliinan nyytingit olisivat muutoin monimutkaisempia. Nyytinkien leveys vaihtelee, ja näyttäisi kuin ne levenesivät helmaa kohden. Katso seuraavia kuvia: kunkin esiliinan viisi nyytinkiä ovat pystyssä, esiliinan helman alin nyytinki vaakatasossa vasemmalla ja reunanyytinki vaakatasossa oikealla.

Yleensä yksi nyytinkiraita on yhdenlaista nyytinkiä. Jääskeläisessä esiliinassa (NM.0077445) ylimpään nyytinkiraitaan on yhdistetty viittä erilaista kuviota.

Nyytinkiesiliinoja on säilynyt paljon, mutta useiden esiliinojen kohdalla ei ole säilynyt paikkatietoa. Lisäksi “Jääskestä” olevien esiliinojen tapauksessa emme voi aina tietää varmasti, onko Jääskellä tarkoitettu Jääsken pitäjää vai kihlakuntaa. Ruokolahdella nyytinkien koukut olivat Aino Linnoven (1947, 270) mukaan vaihtelevamman muotoisia kuin Jääskessä, Antreassa ja Kirvussa. Minulla ei ole tarpeeksi dataa, että voisin tehdä tällaisen johtopäätöksen. On totta, että osassa esiliinoista koukuista muodostuu suurikokoisia kuvioita, osassa vain pientä siksak-kuviota.

Yleensä Jääsken kihlakunnan esiliinanyytingit on tehty siniselle pohjalle (Schvindt 1913, 141-142, 151), kuten nyytinkien lähikuvissa yllä. Tällaisia esiliinoja on myös toteutettu Jääsken kihlakunnan alueen kansallispukuihin.

Sinisellä pohjalla kulkevat koristelangat ovat monenkirjavia. Schvindtin mukaan (1913, 141-142, 151) kuviointi oli enimmäkseen punaista tai keltaista, Linnove mainitsee (1947, 268) myös vaaleansinisen ja vihreän. Voitte katsoa värejä myös esimerkkikuvista yllä.

Värillistä villaista tai puuvillaista koristelankaa nyytingissä kutsutaan kirssilangaksi (Linnove 1947, 224, 268). Kirvun kirkonkyläläinen 87-vuotias Katri Karhinen kertoi, että on tehnyt nyytinkiä Käkisalmesta tuodusta kirssi- eli villalangasta (Vahter 1924, 19). Esimerkiksi Äyräpään kihlakunnassa kirssi viittaa yleensä ostettuun, usein kirkkaan väriseen lankaan – yleensä nimenomaan villalankaan, sillä kasvikuituisia lankoja kutsuttiin rihmaksi. Suunnilleen sama merkitys kirssillä on ollut myös Jääsken kihlakunnassa.

Kuten sanottu, oli nyytinkien pohjaväri yleensä sininen. Sininen oli arvostettu väri, koska se oli ostoväriä. Kirvun kirkonkyläläinen 87-vuotias Katri Karhinen kutsui uudempia sinisiä nyytinkejä ”markkinasinisiksi” (Vahter 1924, 19). Sinistä ostoväriä kutsuttiin myös “kaupunginsiniseksi” (Sihvo & Lehtinen 2005). Erään muistitiedon mukaan lanka oli pääasiassa sinistä puuvillalankaa, jota ostettiin Viipurista (Antrea, Liikola. Vahter 1924, 17).

Ostettu sininen on todennäköisesti ollut uusi väri, ja vanhimmat nyytingit olivat harmaita tai valkoisia. Muistitiedon mukaan ennen sinisiä nyytinkejä Kirvussa värjättiin mataranjuurilla harmaata rihmaa (Vahter 1924, 19). Halinius kertoo, että nyytingit olivat vuonna 1802 mustanharmaat mutta vuoden 1821 tienoilla alettiin tehdä punaisia, sinisiä ja ruskeankeltaisia (Linnove 1947, 268). Myöhemminkin nyytinkiä tehtiin sinisen ostolangan sijaan myös kotona kehrätystä ja värjätystä mustasta langasta, silloin koristeet eli koukut olivat “sorjempia” (Vahter 1924, 19).

Mainintoja on myös valkoisista nyytingeistä: Jääskessä nyytingit olivat vanhastaan valkoisia (Sihvo & Lehtinen 2005). Ruokolahdella nyytinkiesiliina oli muuten valkea, paitsi nyytinkien koukeroissa muutama lanka oli musta tai sininen (Schvindt 1913, 155). Schvindt siteeraa tässä Aino Hämäläisen kirjettä vuodelta 1910, Hämäläinen oli kuullut vuoden 1840 tienoilla syntyneen mummon kertovan tämän isoäidin aikana käytetystä puvusta. Tieto on siis kulkenut kahden välikäden kautta, ja sijoittuu todennäköisesti 1800-luvun alkuun.

On myös säilynyt esiliinoja, joissa nyytingit ovat muun kuin sinisen värisiä. Lahden museoiden esiliinassa 717:201 nyytingit ovat ruskealla ja harmaalla pohjalla, esiliinassa 10667:1481 punaisella pohjalla. Ruokolahtelaisessa esiliinassa EKME1861 nyytingit ovat vaaleanrusehtavalla pohjalla.

Lisäksi Kansallismuseon kokoelmista löytyvät seuraavat esiliinat, joissa nyytinkien pääväri on jokin muu kuin sininen (ks. Schvindt 1885):

• Ruskeat tai kellertävät nyytingit: Ruokolahti KA3753, Jääski KA3769 ja KA3770
• Valkopohjaiset nyytingit: Ruokolahti KA3754
• Harmaat nyytingit: Jääski KA3768
• Lisäksi ruokolahtelaisessa esiliinassa KA3756 nyytingit ovat sinisestä, punaisesta ja valkeasta rihmasta tehdyt, paitsi reunanyytingit, jotka ovat valkoisesta ja punaisesta.

Ripsiraidat

Esiliinan palttinaosuuksien keskellä kulkee aina jonkinlaisia poikkiraitoja. Raidat voivat olla:

• hyvin kapeita punaisia kolmiraitoja
• vähän leveämpiä ja värikkäämpiä mutta silti pääsävyltään punaisia, yleensä kolmiraitoja
• pujoteltuja täpliä, vaihtelevan värisiä.

Katsotaan näitä raitatyyppejä tarkemmin:

Alla kuvatuissa esiliinoissa punaiset ripsiraidat ovat kapeita ja ilmavasti aseteltuja.

Niissä esiliinoissa, joissa ripsiraidat ovat hieman leveämpiä, on mukana tavallisesti muitakin värejä kuin punaista. Jääskeläisessä esiliinassa (NM.0077445) ripsiraitojen laidat ovat poikkeuksellisen sahalaitaisia.

Mitä mutkikkaammiksi esiliinan kudonnaisraidat menevät, sitä pienemmällä todennäköisyydellä ne ovat kaikki keskenään samanlaisia. Alla kuvassa näette, kuinka Lahden museon esiliinan (582:167) jokainen ripsiraita on hieman erilainen. Tässä esiliinassa raitojen leveys myös vaihtelee melko paljon, välillä 2,8–4,3 cm.

Nyytinkiesiliinoissa esiintyy omintakeinen, jännittävä, täplikäs raitatyyppi. Täplikkäitä raitoja esiintyy kolmessa alla kuvatussa esiliinassa. Nämä raidat eivät ole ripsiraitaa, vaan näyttävät pujotetulta joko jälkikäteen tai kutoessa. Täplikkäät raidat esiintyvät yhdessä rusehtavien nyytinkien kanssa. Koska siniset nyytingit ovat uudempaa perua kuin harmaat, on mahdollista että täpläraidat ovat samoin vanhempaa tyyliä.

Reunat

Yleensä nyytinkiraitaisten esiliinojen sekä helmassa että sivulaidoissa on nyytinkiä. Poikkeus tähän on Etelä-Karjalan museon esiliina EKME3136, jonka sivuilla ei ole nyytinkiä. Nyytingin lisäksi laitoja koristavat ripsiraitakaitaleet, samaan tyyliin kuin kudonnaisraitaisissa esiliinoissa. Osassa esiliinoista sivua koristavat ripsiraitakaitale ja nyytinki jatkuvat aina helmasta vyötärökaitaleeseen asti. Ehkä tyypillisempää on, että ripsiraitakaitale ei ulotu aivan vyötärökaitaleeseen asti. Joissain esiliinoissa myös reunanyytinki on vajaamittainen. Kuvassa alla on esimerkkejä reunoista.

Vyötärö

Vyötärön rakenne on samanlainen kuin kudonnaisissakin esiliinoissa: Kaitale on ommeltu oikeat yhteen esiliinakankaan kanssa ja sitten käännetty taakse, kiinnitetty nurjalle todennäköisesti päärmepistoin. Vyötärökaitaleiden kuvioinnissa on jonkin verran vaihtelua siten, että joskus vyötärökaitaleena on valkoista palttinaa, parissa tapauksessa ripsiraitaista kangasta ja yhdessä tapauksessa, tässä jääskeläisessä nyytinkiesiliinassa, vyötärökaitaleen raidat kulkevat pystysuorassa. Poimuryhmiä voi olla vyötäröllä kaksi, kolme tai neljä.

---

Jääsken, Antrea, Kirvun, Rautjärven ja Ruokolahden kansallispukuihin kaikkiin kuuluu nyytinkiesiliina. Ainut tarkistettu versio on tämä Jääsken pukuun kuuluva, mutta ovat tarkistamattomatkin esiliinat ihan päteviä. Kaikkiin näkemiini tarkistamattoman puvun esiliinoihin nyytingit on toteutettu muutoin kuin käsin nypläämällä. Välttämättä se ei haittaa, vaikka teolliset pitsit kyllä erottaa nyytingeistä.

Minulla on tällä hetkellä työn alla ripsiraitainen kangas nyytinkiesiliinaa varten. Suunnittelin toteuttavani nyytingit pujottelemalla valmiiseen pohjaan, mutta haluan kokeilla myös nypläämistä. Katsotaan miten siinä käy!

Lähteet

Halinius, Andreas. Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början. Päiväämätön.
Hokkanen, Leena. Nyytinki, karjalainen pitsi. Lappeenrannan kaupunki, 1992.
Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. WSOY, 1985.
Linnove, Aino. Suomalaisen pitsinnypläyksen vaiheita 1500-luvulta 1850-luvulle. WSOY, 1947.
Schvindt, Theodor. Luettelo Suomen ylioppilas-osakuntien kansatieteellisistä kokoelmista II. 1885.
Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. Linkki
Sihvo, Pirkko. “Karjalaiset Kansanpuvut Ja Tekstiilit.” Karjala. 1, Portti Itään Ja Länteen, 1981, pp. 151–173.
Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia. Suomalais-ugrilainen seura, 1915. Linkki
Vahter, Tyyni. “Vuoksenrannan naisten käsitöistä ja puvusta. Virkamatka 1934.
Vahter Tyyni. ” Eräiden Karjalan pitäjien käsityöstä ja puvuista 1923–1924.” Virkamatka 1924. Museovirasto.
Vuorela, Toivo. Kansanperinteen sanakirja. WSOY, 1979.