Voit tutustua kaikkiin esineisiin Flickrissä, jossa voit myös ladata kuvista korkearesoluutioiset versiot. Minulle on ok, jos haluat käyttää kuvia omissa projekteissasi, kunhan mainitset kuvan lähteenä minut tai tämän blogin sekä Lahden museot, Viipuri-kokoelma.
Kävin viime joulukuussa tutustumassa karjalaisiin pirtanauhoihin Etelä-Karjalan museossa Lappeenrannassa. Nyt olin pyytänyt tutkimuslupaa Lahden museoihin, jossa säilytetään Viipurin museosta evakuoitua esineistöä. Halusin tutustua kansanpuvun vaatteisiin omien riikineiden ompelua ajatellen sekä saada uutta aineistoa pirtanauhoista. Edellisestä kerrasta oppineena olin laatinut valmiiksi pohjat muistiinpanoja varten. Esineiden kanssa työskennellessä helposti unohtuu mitata tai kuvata jokin yksityiskohta, ja halusin varmistaa, että niin ei tällä kerralla kävisi. Siitäkin huolimatta muutamia yksityiskohtia jäi mittaamatta ja kuvaamatta, enkä muistanut esimerkiksi ottaa kunnon kokokuvaa tutkimastani tankista. Toinen edellisellä kerralla oppimani asia oli, että yksityiskohtien kuvaamiseen tarvitsee paremman kameran. Nyt olin varustautunut uudella kameralla ja makro-objektiivilla, joten kuvista tuli paljon parempia kuin viime kerralla.
Palaan esineiden yksityiskohtiin siinä vaiheessa, kun valmistan niiden pohjalta kansanpuvun osia. Kuvailua ja mittoja löytyy jo nyt kuvien yhteydestä Flickristä.
Jos olet valmistamassa itse riikineitä, voi oheisesta videosta olla hyötyä. Videolla käyn läpi kaikki esineet. Laita päälle tekstitykset, niin näet selitykset.
Muutamia havaintoja
Museoesineissä ompelutyön laatu usein vaihtelee. Läheskään kaikki vaatteet eivät ole ommeltuja säännöllisin ja pienin pistoin. Tässä tarkastelussa mukana olleet jääskeläinen nyytinkiesiliina sekä ruokolahtelainen ripsiraitaesiliina ja kostuli ovat kumpikin upeasti toteutettuja. Kostulin päärmeet ovat huippuohuet ja tasaiset. Ripsiraitainen esiliina on pientä kokoa, samoin kostuli. Esineiden tausta ei ole tiedossa, mutta ei ole mahdotonta, että ne ovat samalta henkilöltä peräisin. Kokoelmassa mukana olleet hameet ovat toisaalta suurpiirteisemmin ommeltuja. Erityisesti kaukolaisessa helmusniekkahameessa pistot ovat isoja ja näkyviä. Olen itse kamppaillut tankin vuorikankaan kiinnityksen kanssa. Oli hienoa nähdä alkuperäinen tankki, jossa vuorikankaan saaminen siististi kädenteiden ympärille on ollut yhtä lailla haastavaa.
Katesaumoja ja päärmeitä kostulin nurjalla puolella. LHMVHMAE490:132Tankin kädentie vuorin puolelta. LHMVHMAE2431:969Yksityiskohta nyytingistä. LHMVHMAE582:167
Ruokolahtelaisessa tiuhakkohelmahameessa kaikki muut sivusaumat paitsi keskietusauma on ommeltu poikkeuksellisella tavalla. Pietimet eivät mene ollenkaan päällekkäin, vaan ne on yhdistetty toisiinsa reunoistaan. Saumakohta näkyy enemmän kankaan oikealle puolelle kuin tyypillinen hameissa käytetty sauma. Runsaassa hameessa kuitenkin saumat uppoavat helman poimuihin. Tällainen tapa tehdä sauma säästää saumavarojen verran kangasta jokaisen pietimen kohdalla. En keksi muuta syytä, miksi sauma olisi ommeltu tällä tavalla.
Kuvat alla: Tiuhakkohelmahame Ruokolahti LHMVHMAE2402:943 Lahden museot, Viipuri-kokoelma
Sivusauma ruokolahtelaisessa hameessa.Hameen vyötärönauha jatkuu solmimisnauhana.Helmanauha eli -“tiuhakko”, kahta erilaista nauhaa.
Pirtanauhojen kannalta museovierailu oli ihan onnistunut. Ainut yllättävä löytö oli Kaukolan hameen (josta lisää alla) vyötärönauha, jonka tyylistä en ole nähnyt koskaan aiemmin. Ruokolahtelaisen tiuhakkohelmahameen sekä antrealaisen hurstuthameen nauhamallit ovat uniikkeja mutta tyyliltään jo ennestään tuttuja. Antrealaisessa hameessa on solmimisnauhana peräti kahta eri nauhaa. Ruokolahtelaisessa hameessa puolestaan on helmassa kahta erilaista samanlaista nauhaa. Aina kun samaan hameeseen on yhdistetty erilaisia nauhoja, herää epäilys. Mahdollisesti konservaattori on lisännyt hameeseen nauhaa puuttuvan tai pahasti kuluneen tilalle, jotta esine on saatu esille näyttelyyn. Antrealaisessa hameessa kumpikin solmimisnauha näyttää ja tuntuu kansanpuvun nauhalta. Ruokolahtelaisessa hameessa kirkkaamman sävyinen nauha näyttää ehkä vähän liian kirkkaalta?
Antrea, hurstuthameen vyötärönauhat. LHMVHMAE575:163 Lahden museot, Viipuri-kokoelma
“Kaukolainen” hame
Hame Kaukola LHMVHMAE2599:1012 Lahden museot, Viipuri-kokoelma
Kaukolainen verkahelmushame oli esineistä kiinnostavin, sillä se ei muistuta tyypillistä kaukolaista hametta. Theodor Schvindt (1913, 35–36) kertoo, että hameet Kaukolassa olivat mustia ja helmaan asti poimutettuja. Magnus von Wrightin piirroksessa (Museovirasto KK988:14) vuodelta 1861 kaukolaisten hameiden helmassa näkyy kapea koristenauha tai -kangas, ja ne ovat helmaan asti poimutettuja. Hameet KA807 ja Kunstkameran 323-11 ovat juuri tällaisia. Hame KA808 on sininen ja todennäköisesti ollut aikoinaan helmaan asti poimutettu. Lisäksi näissä kolmessa hameessa on punainen vyötärökaitale, ei pirtanauhaa vyötäröllä. Naapuripitäjässä Räisälässä hameita on tehty samaan tyyliin, myös Käkisalmella, vaikka siellä hameet olivatkin hartuushameelta. Jos kaukolaisen vyötäröhameen tunnusmerkit siis ovat, että se on musta, helmaan asti poimutettu, helmakoriste on kapea nauha tai kangas ja vyötäröllä ei ole pirtanauhaa, ei Lahden museon hame täytä kriteereitä. Toisaalta (kuten yleensä) dataa on vähän, ja mahdollisesti käsillä vain onkin ensimmäinen kaukolainen hame, joka poikkeaa tästä. Kaukolan naapuripitäjässä Kirvussa, eteläistä Jääsken kihlakuntaa, kuitenkin käytettiin mustia poimuttamattomia verkahelmushameita, joissa on pirtanauhavyötärö. Hameen piirteet sopivat täydellisesti Jääsken kihlakunnan tyyliin. Todennäköisimmin hame on siis aikoinaan laputettu väärään pitäjään. Jääsken kihlakunnan hameista tarkemmin täällä.
1861 Magnus von Wright. Museovirasto KK988:14.Kansallismuseo KA807Kansallismuseo KA808Kunstkamera 323-11
Lähteet
Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913.
Voit nyt ladata tulostamiseen sekä puhelimella selailuun optimoidun vihkosen kokkaniekkakuvioiduista pirtanauhoista. Vihkosesta löydät tietoa kokkaniekkavöiden käyttämisestä ja rakenteesta, vinkkejä lankoihin sekä ohjeet yhdeksään pirtanauhaan. Mallit ovat Sakkolasta, Raudusta, Pyhäjärveltä, Valkjärveltä ja Käkisalmelta.
Yleensä sarka määritellään toimikkaiseksi pinnastaan vanutetuksi täysvillakankaaksi. Historiallisesti Jääsken kihlakunnan alueella hameita tehtiin muistakin kangastyypeistä kuin sarasta. Ruokolahdella ja Rautjärvellä hameisiin käytettiin pellavaloimista sarssia. Jääsken, Antrean ja Kirvun alueelta on säilynyt kaksi vanutettua villahametta, jotka kuitenkin näyttävät olleet palttinasidoksisia (vaikka tekijät itse ovat ehkä kutsuneet kangasta saraksi).
Tässä artikkelissa kerron historiallisista esikuvista sekä kankaan vanuttamisesta ennen vanhaan ja nykyisin. Lopussa näette tuloksia omista yrityksistäni vanuttaa kangasta.
Historialliset esikuvat
Lyhyesti: todennäköisesti Jääskessä, Antreassa ja Kirvussa hamekangas vanutettiin. Ruokolahdella ja Rautjärvellä näin ei välttämättä tehty, mutta myös puolivillaista kangasta vanutettiin.
Jääskestä, Kirvusta tai Antreasta peräisin olevia yksivärisiä kansanpuvun hameita on minulla tällä hetkellä tiedossa kolme. Yksi Etelä-Karjalan museossa, yksi Lahdessa ja yksi Pietarissa Kunstkamerassa. Jos huonon kuvan perusteella pitää jotain arvata, sanoisin että Kunstkameran hame on mustaa huopunutta kokovillakangasta. Parissa kohtaa helmaa näkyy viistottaista raidoitusta, minkä takia kangas saattaisi olla toimikasta. Tämän enempää en Kunstkameran hamekankaan materiaaleista ja käsittelystä osaa sanoa.
Kirvulainen hame LHMVHMAE666:187 on “mustaa hieman huovutettua villapalttinaa”. Laskosten harjojen kohdalta huopaisuus on hieman kulunut pois paljastaen palttinasidoksen.
Kirvulainen hame. Lahden museo LHMVHMAE666:187
Kuvat alla ovat antrealaisesta hameesta EKME1390 Etelä-Karjalan museossa. Kuvat suurikokoisina. Hameen helmassa kangas on niin huopunutta, että sidos on kadonnut näkyvistä. Hameen vyötärön korkeudella sidos on paikoin näkyvissä oikealla sekä nurjalla puolella. Minun silmääni sidos näyttää palttinalta.
Eteläisen Jääsken kihlakunnan alueella hameita siis tehtiin vanutetusta kankaasta, myös palttinasta. Yleisen määritelmän mukaan sarka on toimikasta. Ehkä myös palttinaista kangasta kutsuttiin saraksi. Jääsken Pajarin kylässä asunut henkilö kertoi vuonna 1923–1924, että hamekangas kudottiin neljällä varrella mutta palttinaksi. Kangasta kuitenkin kutsutaan saraksi. (Vahter 1924.)
Ruokolahdelta ja Rautjärveltä on säilynyt vanuttamattomia hameita sekä sellaisia puolivillaisia hameita, joista on vähän vaikea sanoa, onko niitä vanutettu (EKME1392, EKME4068, EKME1389, KA3747, LHMVHMAE2402:943 ). Näistä EKME4068 on vanuneimman näköinen. Rautjärvellä ja Ruokolahdella hameita tehtiin villa–pellavasekoitteesta, ja tällaisesta kankaasta en välttämättä havaitse, jos sitä on yritetty huovuttaa. Vaikka villakude huopuu, pellavaloimi pysyy ennallaan. Muistitiedon perusteella puolivillaistakin kangasta on kuitenkin vanutettu: Riitta Häyhä kertoi Rautjärven Kiiskinkylästä vuonna 1935, että ennen myös hamesarssia vanutettiin. Sarssi oli villakangasta, jossa loimi oli pellavaa. (Vahter 1935). Sitä en tiedä, viitattiinko Rautjärvellä palttinasidoksiseen villa–pellavakankaaseen aina sarssina.
Ruokolahtelainen hame, jonka kudevillassa näkyy vanumista. Tästä kuvakulmasta vanuminen korostuu. EKME4068.
Kuvassa alla on ruokolahtelainen hame EKME1389, jossa molemmat loimi sekä kude ovat samaa tummansinistä villalankaa. Kangasta ei selvästikään ole vanutettu. Muut tuntemani Ruokolahden ja Rautjärven hameet ovat villa–pellavakangasta.
Hame Ruokolahti, EKME1389
Säilyneiden hameiden perusteella Jääsken kihlakunnassa siis suosittiin Ruokolahdella Rautjärvellä (n=5) vähän vanuneita tai vanuttamattomia hamekankaita, usein villa–pellavakangasta, ja kihlakunnan eteläosissa Jääskessä, Kirvussa ja Antreassa (n=3) hyvin vanutettua täysvillakangasta. Huomatkaa otoskoot tämän päätelmän takana.
Miten sarkaa valmistettiin ennen?
Ennen pyykinpesukoneita saran vanuttaminen oli kovaa (vaikka ehkä hauskaa) työtä, jota tekivät nuoret ja varsinkin miehet. Kangasta on vanutettu polkemalla lattialla tai sarkarullan avulla. Kangas voitiin myös kuivata rullalla. Kaikissa taloissa ei vanutettu kangasta itse, vaan työ saatettiin antaa ammattilaiselle.
Rautjärvellä sarkaa vanutettiin rullassa eli sarkarullalla. Vanuttamiseen osallistui viidestä kuuteen henkeä, yleensä nuoria, ja se oli hauskaa. Mukana oli evästä ja kahvia. Välillä kangasta kasteltiin kuumassa vedessä. “Pittää olla varmat miehet päissä ja kaksi henkee kummallaki kuppeella ainakii.” Omia kankaita käytiin ilmeisesti myös vanuttamassa naapurissa. Toisen rautjärveläisen kertojan mukaan vanuttamista varten oli sarkamylly, mutta pöksysarka vanutettiin jaloilla. (Vahter 1935.)
Vuoksenrannasta Ruosteikosta vuonna 1934 saadun tiedon mukaan sarkaa ei ollut enää noin kymmeneen vuoteen vanutettu. Sarkaa tehtiin myös sellaista, jossa oli kertaamaton musta loimi ja kudelanka siniseksi värjättyä. “Kun Pekko-vainaa eli, nii hää ol utala vanuttamaa. — Nyt eivät jaksa ku nykyajan ihmiset ovat nii heikkoi.” Vanuttaessa lähtee nahka pois “keträsiist” [kehräsluut]. Kotona sarkaa vanutettiin lattialla potkien ja pöydästä pidettiin molemmilla käsillä kiinni. Sitten kangas “pöpelöll [todennäköisesti papelo eli mikä vain patukka] käärittii ja kaulattii [kaulittiin], pantu kostea vaate ja sitte uunii, kun se kuivi uuniss, niin se valla rätisi”. Parempaa sarkaa varten voitiin kangas viedä ammattilaiselle vanutettavaksi. (Vahter 1934.)
Jääsken Pajarin kylässä hamekangas vanutettiin siten, että se kasteltiin ja sitä jaloin poljettiin. Hurstuthameita ei vanutettu. (Vahter 1924.)
Kankaan vanuttaminen ilman rullakuivatusta
Sarkaa ei tarvitse enää polkea, varsinaisen vanuttamisen työn tekee pyykinpesukone. Minulla ongelmana on ollut, että en ole uskaltanut myllyttää kankaita koneessa tarpeeksi pitkään sekä se, että minulla ei ole ollut muoviputkea, jonka ympärillä kuivattaa kangas.
Olen aiemmin pessyt kaksi villakangasta 60 asteessa villapesuaineen kanssa. Näissä projekteissa päätarkoitus ei ole ollut vanuttaa kangasta vaan poistaa siitä haju ja tai prässäykset. Kaksi pyöritystä tunnin ohjelmalla on mielestäni riittänyt hyvin kankaan siloittamiseen sekä mummolan hajun (tetrakloorianisoli) poistamiseen. Minun kankaistani toinen vanuttui täysin, mutta se oli aika sarkainen jo lähtöjään, toinen kangas vanuttui hieman pinnasta. Blogissa Kaijan käsin kangasta on pesty koneessa vielä pidempään.
Kuivasin nämä kaksi kangasta pyykkinarulla. Pyykkinarukuivaaminen toimi ihan hyvin. Narusta jääneet painaumat lähtivät kankaasta silittämällä. Erityisesti sininen kangas kutistui epätasaisesti, toisesta päästä enemmän kuin toisesta.
Huonokuntoisesta Räisälän hameesta otettu hamekangas pestynä ja kuivattuna ilmassa. Kahden tunnin pesu jätti kankaan rakenteen näkyviin, mutta tästäkin huolimatta kangas tiivistyi (kutistui noin 7 % suuntaansa). Ennen pesua hamekangas oli harvahkoa ja siinä oli pari katkennutta loimilankaa. Pesemisen jälkeen langat eivät ole enää lähteneet purkautumaan. Hameeseen prässätyt taitteet katosivat lähes täysin. Vanhan talon haju lähti kankaasta täysin. Vaikka kangas ei olekaan täysin vanunutta, olen hameeseen hyvin tyytyväinen. Lisää kuvia artikkelisarjan seuraavassa osassa.Woolsomelta ostettu villatoimikas (Wool Thin Twill – Dark Navy – WKT 11/07), josta kahden tunnin pesussa katosi sidos hyvin näkyvistä. Myös tämä kangas on kuivattu narulla. Kangas ei ole järin laadukasta (metrihinta 25,50€) ja vanumisen lisäksi se myös paikoin nyppyyntyi. Perus sunnuntaihameeseen laatu olisi riittänyt aivan mainiosti. Kankaan kemikaalinen haju ei kuitenkaan lähtenyt pesussa mihinkään. Omaan nenääni se on ommellessa käynyt niin, että projekti on edelleen kesken.
Projekti: vanhan hamekankaan vanuttaminen
Nyt kuitenkin olin saanut haltuuni halkaisijaltaan 11-senttisen viemäriputken. Tämän putken ympärillä pesukoneessa vanutettu kangas on mahdollista kuivattaa rullalla siten, että siitä tulisi enemmän sarkainen. En ole aivan varma, mitä kankaan ominaisuuksia rullakuivattamisen pitäisi parantaa. Olen ajatellut, että kankaasta tulee tällöin tiiviimpi. Ehkä kangas myös pysyy tasakokoisempana, kun se ei virutu narulla. Ja ehkä villan on tarkoitus huopua vielä hieman lisää, kun kangasta kääritään rullalle ja takaisin.
Kokeilen rullalla kuivattamista vanhalla Kaukolan kansallispuvun hameella. Hamekangas on siistissä kunnossa, mutta laskokset ovat helmaa kohti auenneet ja päälle puettuna hame näyttää luttaantuneelta. Helman ympärysmitta on vain 244 senttiä, mikä osaltaan selittää sitä, että hame näyttää päällä vaatimattomalta erityisesti alushameen kanssa (joka entisestään levittää vekkejä helmaa kohden). Hame on Vuorelman tuotantoa ja Vuorelman retropukujen tyyliin lyhyt. Pituutta on kuitenkin piilotettu helmapäärmeeseen. Loimi on mustaa puuvillaa ja kude kaksisäikeistä ohutta villalankaa. Kankaan sidos näyttää nurjalta puolelta palttinalta mutta oikealta puolelta katsottuna se on selvästi jotain satiininkaltaista. Oikealla puolella loimilanka ei ole lainkaan näkyvissä.
Tarkistamaton Kaukolan kansallispuvun hame, joka kaipaa huoltoa.Purettu hamekangas. Värejä on muokattu, jotta laskokset ja helmapäärmeen taite näkyvät paremmin.Käsittelemättömän kankaan mitat ovat 244 cm x 87 cm.
Kerron videolla tarkemmin, miten kankaan vanuttaminen ja kuivattaminen sujui. Laitoin kankaan peseytymään tunnin ohjelmalle, jonka jälkeen huomasin kankaan purkautuneen molemmista päistä (vaikka suurimmalta osalta matkaa reunat oli harsittu). Tämän takia en toteuttanut alkuperäistä suunnitelmaa pyörittää kangas vielä uudelleen koneessa. Lisäksi minun oli ohjeiden vastaisesti lingottava kangas pesukoneen matalimmalla asetuksella. Meidän pesukoneemme ei anna avata luukkua niin kauan, kuin se tulkitsee rummussa olevan vettä. Olen aiemmin yrittänyt valuttaa vettä rummusta pois hätäpoistoletkusta, mutta kangas ennemmin mätänee koneeseen kuin luovuttaa tarpeeksi siihen sitoutunutta vettä. Saatuani kankaan ulos koneesta käärin sen pyyhkeiden kanssa muoviputken päälle, ensin yhdessä pyyhkeen kanssa päällekkäin ja sitten luettuani ohjeet ensin koko kangas rullalle ja sitten päällimmäiseksi käärin pyyheliinan. Kankaassa ei linkouksen jäljiltä ollut järin paljon vettä jäljellä, ja pyyhkeet tarvitsi vaihtaa ainoastaan kolme kertaa, 12 tunnin välein. Avatessani pötköä neljättä kertaa, oli kangas jo niin kuiva, että otin sen pois rullalta ja silitin pois kankaaseen rullalla ollessa syntyneet taitteet.
Pesun ja kuivatuksen jälkeen kankaan mitat olivat 235 cm x 83,5 cm (ennen pesua 244 x 87). Kangas kutistui sekä loimen että kuteen suunnassa kummassakin noin neljä prosenttia. Tämä kangas oli jo valmiiksi tiivistä, joten enempi tiivistyminen ei ollut edes tarpeen.
Kaukolan kansallispuvun hamekangas pesun ja rullalla kuivatuksen jälkeen. Kankaan nurja puoli on enimmäkseen puuvillaa, eikä siinä juuri näy vanumista. Kuvassa oikealla kankaan oikea puoli, jossa villan huopumista on hieman näkyvissä.
Onko rullakuivatus tarpeellista?
Olen aiemmin kuivattanut koneessa sarkautettuja kankaita ilmassa pyykkinarulla ja nyt oikeaoppisesti rullalla putken ympärillä. Järkevää koeasetelmaa tässä ei synny, sillä kaikki kolme kangasta ovat olleet ihan erilaisia. Rullalla kuivatusta kankaasta tuli tiivispintainen, mutta se oli sitä jo valmiiksi. Kangas kutistui tasaisesti, mutta niin kutistui myös toinen narulla kuivatuista kankaista. Narulla kuivattaminen jätti kankaaseen pyykkinarun painaumia, samoin rullan ympärillä kuivaaminen. Kummallakin menetelmällä kuivatusta kankaasta piti lopuksi silittää parit painaumat pois.
Siten en ole varma, onko rullakuivatuksesta miten paljon hyötyä. Ymmärrän rullakuivatuksen aikana, jona kangaskäärön on saanut kuivumaan leivinuuniin. Minulla ei ole leivinuunia – sen sijaan taloyhtiö tarjoaa kuivaushuoneen, jossa hurputtimen avulla saa paksunkin kankaan kuivaksi yhdessä päivässä.
Aion tietenkin kokeilla rullalla kuivattamista vielä uudelleen. Tällöin toivottavasti käsinkudotulla palttina- tai toimikaskankaalla, joka todella tarvitsee sarkauttamista. Villakangas on kallis materiaali, ja kaiken lisäksi minulla tällä hetkellä on enemmän hamekankaita mitä ehdin käyttämään. En siis aio enää sarkauttaa lisää pelkän kokeilemisen vuoksi. Viemäriputkin jää odottamaan tulevia vuosia.
***
Arvatkaa muistinko ottaa kuvia sarkauttamisprosessin aikana? No en muistanut. Mikäli olette kiinnostuneita siitä, miltä homma näytti, niin katsokaa video upotteessa.
Lähteet
Vahter Tyyni. ” Eräiden Karjalan pitäjien käsityöstä ja puvuista 1923–1924.” Virkamatka 1924. Museovirasto. Vahter Tyyni. ” Vuoksenrannan naisten käsitöistä ja puvusta.” Virkamatka 1934. Museovirasto. Vahter Tyyni. ” Rautjärven naisten käsitöistä ym. pitäjiä.” Virkamatka 1935. Museovirasto. (minulla ei ole tästä koko tekstiä, joten tiedonantajan nimi ei tässä tapauksessa ole tiedossa.)
Artikkelin lopusta löytyy linkki laserilla leikattaviin pirtamalleihin.
Ennen välineurheiluun sukeltamista, on tärkeää muistuttaa: Kaikki pirtanauhat on mahdollista kutoa yhdellä ja samalla ”tavallisella” pirralla. Samoin pirtanauhoja on mahdollista kutoa niisillä eli kokonaan ilman pirtaa. Irtoniisillä kutominen on 1900-luvun alun haastatteluaineistojen perusteella ollut jopa yleisempi tapa. Kansanpukuajan kokopuiset pirrat olivat painavia, mistä syystä kutojat suosivat irtoniisiä. (Vahter 1924.)
Nauhojen kutominen kuitenkin saattaa olla helpompaa ja hauskempaa, jos nauhamallia varten valitsee sille sopivimman pirran. Nykymateriaaleilla leveäkin pirta on mahdollista valmistaa kevyeksi. Samoin nykytekniikoilla saadaan valmistettua helposti muutenkin sirompia pirtoja.
Ei siis ole ollenkaan tarpeellista hankkia nauhakudontaa varten useita erilaisia pirtoja, mutta pienellä panostuksella harrastukseen saa paljon uutta ulottuvuutta.
Päivitetty 17.5.2024 uusilla pirroilla sekä tarkennetuilla ohjeilla.
Minkälaisia pirtoja saatat tarvita?
Jos kudot kuviollisia nauhoja, kannattaa sitä varten hankkia pari sinulle sopivan levyistä kuviopirtaa. Poimintakuvioiden tekemiseen käytetään yleensä pirtaa, jossa on erikseen paikat kuviolangoille. Kuviopirrassa kuviolangat kulkevat omalla tasollaan viriössä, joten kuvio on helppo poimia.
Kuviopirtoja on eri levyisiä. Yleensä kutominen on sitä helpompaa, mitä kapeampi pirta on käytössä. Leveät pirrat vaappuvat ja kääntyilevät kutoessa ja ovat myös painavampia. Lisäksi tutkaimiin jää hukkaa sitä enemmän, mitä leveämmälle loimilangat levittäytyvät pirrassa. Näistä syistä kolmen kuviolangan nauhaa ei kannata kutoa viidentoista kuviolangan pirralla, vaikka se onkin mahdollista.
Olen koonnut tälle sivulle nauhankutojan aloituspakkauksen, josta löytyvät 3-, 7- ja 13-kuvioaukkoiset pirrat. Näillä pystyy kutomaan suuren määrän kuvioituja nauhamalleja. Jos haluat kutoa kapeita sukkanauhoja, säärsiteitä sekä keskileveitä vironvyön tyylisiä nauhoja, riittävät nämä kolme pirtaa hyvin. Leveämpiä nauhoja varten on ladattavana myös 15- ja 19-kuvioaukkoiset pirrat.
Jos haluat kutoa leveäreunaisia tai rakenteeltaan poikkeavia nauhoja, tarvitset erikoispirtoja.
Yleensä nauhan kuvio-osan reunoille jäävät kuviottomat alueet (siis nauhan reunat) ovat melko kapeat, enintään kuusi lankaa rinnakkain puolellaan. Suurin osa kuviollisista nauhoista mahtuukin juuri siihen pirtaan, joka vastaa mallin kuviolankojen määrää. Joissain nauhamalleissa nauhan reunat ovat kuitenkin tavallista leveämmät, joten niiden kutomiseen tarvitaan myös leveämpi pirta. Tällä sivulla on ladattavissa pari tällaista erikoispirtaa.
Joissain kuvioiduissa nauhatyypeissä kuvion taustalla ei kulje tavallinen kuvioloimi, vaan samanlainen ripsisidos kuin kuviottomissa ripsinauhoissa. Avaan tarkemmin eroa tavallisen kuvioloimen ja ripsiloimen välillä täällä. Näiden ripsipohjaisten nauhojen kutomiseen tarvitaan yleensä oma erikoispirtansa. Osaa näistä nauhoista on mahdollista kutoa myös tavallisella kuviopirralla. Tavallisen pirran tulee tällöin kuitenkin olla huomattavan leveä.
Lisäksi erityisesti Suomenlahden ulkosaarilla tehtiin virolaisvaikutteisia leveitä kuvioituja vöitä, joissa nauhan keskellä on leveä kuvioalue ja reunoilla kapeammat kuvioalueet. Näitä nauhoja on työlästä kutoa, ja todennäköisesti kutomiseen kannattaisi käyttää irtoniisiä. Olen tehnyt pirtamallin yhteen tämän tyyliseen mutta hyvin kapeaan nauhaan. Tämä erikoispirta toimii kutoessa itseasiassa erittäin hyvin, vaikka näyttääkin monimutkaiselta.
Kuinka käytät tämän sivun malleja?
Pääset linkistä lataamaan svg-muotoiset pirtamallit. WordPress ei suostu pitämään sisällään svg-tiedostoja, minkä takia latauslinkki johtaa ulkoiselle sivulle (Mega). Kaikki ladattavat mallit ovat toimivaksi testattuja.
Ota valitsemasi mallit mukaan leikkurille esimerkiksi muistitikulla. Varaa ensimmäistä leikkurikertaa varten opastettu aika. Sen jälkeen leikkuria saat todennäköisesti käyttää itsenäisesti. Mikä ei ole ollenkaan vaikeaa! Minulla on ollut eniten haasteita tietotekniikan kanssa, ja itse leikkuria on helppo käyttää. Jos tiedostojen kanssa ilmenee ongelmia, niin laittakaa ihmeessä kommenttia.
Muutama tekninen juttu tämän sivun mallien käyttämisestä:
Mallit on testattu toimivaksi 3 mm paksulla koivuvanerilla. Käytä leikkurin suositeltuja asetuksia valitsemallesi materiaalille. Oodista saa ostettua 3 mm vaneria edullisesti, 8 € levyltä.
Mallissa on ainoastaan leikattavaa (vektori), eikä ollenkaan kaiverrettavaa (rasteri).
3 mm vanerilla yhden pienen pirran leikkaamiseen tulisi kulua noin 4 minuuttia ja isomman 8 minuuttia. Jos leikkaamiseen menee huomattavasti tätä pidempää, on asetuksissa todennäköisesti jotain häikkää.
Mallien viivat on kaikki piirretty 0,1 mm paksuisella. Muuta editoriohjelmassa viivan paksuus hairlineksi.
Osaan laserleikkaamista juuri sen verran, että saan omat pirtani leikattua. Näin se tapahtui (Helsingin Oodin leikkuri):
1. Asettele pirtamallit leikkuualueelle. Verstaalla on tietokone, jossa on asennettuna laserleikkuria ohjaavat ohjelmat. Voit avata kaikki valitsemasi mallit samaan projektiin ja asetella ne kanvaasille. Tällä sivulla on myös ladattavissa muutama mallipaketti, jossa pirtamallit on aseteltu 60 cm x 60 cm alustalle. Oodissa myytävänä olevat vanerilevyt ovat tämän kokoisia. Jos kaikki menee hyvin, riittää että tuot ohjelmaan tämän yhden tiedoston. Jos asettelet leikattavat pirrat kanvaasille itse, huolehdi että niiden väliin sekä reunaan jää vähintään pari milliä marginaalia. Lisäksi voit tässä vaiheessa vielä muokata pirtamalleja. Pirtojen leikkuumallit on piirretty sen kokoisiksi, että ne varmasti toimivat käytössä. Voit vetämällä kutistaa hieman pirtoja, erityisesti leveitä yli 15 kuviolangan pirtoja. 30 senttiä leveä pirta toimii käytössä, mutta tätä leveämpiä en ole kokeillut. Kaikkien piirtämieni pirtojen pitäisi toimia esimerkiksi 10 % kutistettuina, mutta en mene tästä takuuseen.
4. Varmista vielä reunan paksuus. Pidä pirrat valittuna. Mene vielä yläpalkkiin ja tarkista, että reunan paksuus on hairline.
5. Tulostaminen. Tämän jälkeen voit mennä “File”-valikkoon ja valita “print”. Jatka oodin ohjeiden mukaan. Voit tarkistaa laserleikkurin ohjausohjelman esikatselunäkymässä, että sait kaikki pirtaan kuuluvat viivat mukaan.
Laserleikkaaminen itsessään on helppoa. Leikattava materiaali asetetaan alustalle ja koneen annetaan tehdä työ. Tässä vaiheessa todennäköisin ongelmatilanne on, että leikattava levy ei ole oikeassa kohdassa suhteessa malliin. Kun asettelet malleja leikkuuohjelmassa, varmista että kuvien väliin jää muutama milli väliä. Valmiiksi asetelluissa pirtapaketeissa marginaalit ovat jo paikoillaan pirtojen välissä sekä kokonaisuuden reunoilla. Marginaalit ovat tärkeät, sillä kaksi liian lähekkäin olevaa viivaa tai leikkuuviiva liian lähellä reunaa johtaa ei-toivottuun palamiseen.
Pirran reuna on palanut, koska leikattava viiva oli liian lähellä vanerilevyn reunaa.
Laserleikattaviin esineisiin jää aina hieman nokea, vaikka leikkurin asetukset olisivatkin kunnossa. Nokea ja hajua voi poistaa hiomalla ja pyyhkimällä. Pirroissa on kuitenkin loputon määrä pieniä koloja, joihin hiomapaperi tai pyyhe ei yllä. Nopein tapa puhdistaa pirta on pestä se vedessä tiskiharjan kanssa. Nopea vesipesu ei pilaa vaneria. On mahdollista, että leveämmät pirrat hieman vääntyvät. Minulla eivät ole vääntyneet niin paljon, että se haittaisi käytössä.
Kuinka oma laserleikkausmalli suunnitellaan?
Mahdollisesti nämäkään mallit eivät tyydytä kudontatarpeitasi. Voit muokata tämän sivun malleja omien tarpeidesi mukaan tai piirtää uusia malleja alusta asti.
Laserleikkuri leikkaa vektoreita. Jos laitteelle syöttämäsi viiva ei ole valmiiksi vektori (esim. svg), joutuu leikkurin ohjelma jäljittämään viivan valokuvasta (esim. jpg). Tämä on suttuista. Jpg on huono tiedostomuoto säilömään suoria viivoja. Tämän takia muokkaaminen ja piirtäminen kannattaa tehdä vektoripiirto-ohjelmalla eikä esimerkiksi photoshopissa tai paintissa. Vektoriohjelmalla voit tallentaa piirtämäsi kuvat vektoreina, joita laserleikkuri lukee saumattomasti.
Ladattavat mallit
Suurin osa pirtamalleista on testattu Helsingin Oodin leikkurilla. Muutamaa mallia en ole testannut, mutta ne on tehty toimivaksi havaittujen mallien pohjalta pienin muokkauksin. Näistä testaamattomista malleista on tässä kuvana vain viivapiirros. Huomioikaa että olen ennemmin nauhaharrastaja kuin laserleikkausharrastaja, joten en osaa oikein ohjeistaa leikkaamista. Mutta leikkuumallien itsessään pitäisi olla ihan toimivia.
Leveys suurinpiirtein on ilmoitettu kunkin pirran kohdalla. Korkeus on enintään 15 cm. Jos pirran leveyden jäljessä lukee “tiivistetty”, on pirtamallia tiivistetty jo valmiiksi. Pirta on siis tiheämpi kuin normaalisti. Tiivistetyt pirrat eivät välttämättä sovi kaikille langoille. Esimerkiksi villalangat saattavat hankautua toisiaan vasten.
1800-luvulla karjalaiset naiset käyttivät usein kansanpukunsa kanssa lasisia helmiä. Helmet olivat edullisia mutta helposti särkyviä. Lisäksi ne olivat aina tuontitavaraa. Helmityylit olivat enemmän riippuvaisia kiertelevien kauppiaiden tarjoamasta valikoimasta kuin oman kotipaikan perinteistä, vaikka alueellista vaihtelua tyyleissä olikin. Näistä syistä on ymmärrettävää, että hyvin harvaan kansallispukuun kuuluvat helmet. Helminauhoja kuitenkin voi käyttää koko Karjalan alueen pukujen kanssa, sekä savakko- että äyrämöistyylisissä asuissa.
Kansanpukuaikana helmiä ostettiin, niitä meni rikki ja niitä ostettiin lisää. Suhtaudun itse helmiin kevyemmin kuin puvun muihin osiin. Jos pitäjästä on tietoa tietynvärisistä helmistä, hankkisin toki sellaisetkin. Mutta mielestäni puvussaan voi käyttää minkälaisia helmiä tahansa, eikä kansanpuvun tunnistettavuus oman alueen pukuna kärsi siitä.
Valmistin tätä tutkielmaa varten useat kappaleet helmiä, myös omat versiot kahdesta museokokoelmissa säilyneestä helminauhasta. Lisää kuvia omatekemistäni helmistä sekä muutama vinkki helmiaskarteluun löytyy artikkelin lopusta.
Muokattu 27.4.2024: lisätty räisäläiset vyölliset
Ketkä helmiä käyttivät?
Helminauhoja käytettiin todella laajalla alueella. Karjalaisten kansanpukujen kirjassaan Theodor Schvindt (1913) mainitsee kunkin pitäjän kohdalla useimmiten vain sen, että helmiä on käytetty. Ainoastaan Sortavalasta ja Viipurin seudusta Schvindt mainitsee, että helmiä käytettiin vähän.
Schvindtin (1913) antamien tietojen perusteella oli yleisempää, että tytöt ja nuoret naiset käyttivät helmiä, kuin että naiset olisivat niitä käyttäneet. Hyvin monien pitäjien kohdalla Schvindt antoi kuitenkin ymmärtää, että myös aikuiset naiset käyttivät helmiä, vaikka eivät ehkä niin paljon kuin nuoremmat. Helmiä voi siis käyttää siviilisäätyyn katsomatta eteläkarjalaisissa naisen puvuissa.
Lasihelmiä käytettiin paikoin (Räisälä/Pyhäjärvi KA3445) myös koristamaan vyöllisiä.
Kansallismuseo KA 509, tuntematon pitäjä. Vyöllisten letitettyihin nauhoihin on pujotettu epäsäännöllisen kokoisia ja muotoisia punertavia helmiä. Mukana on yksittäinen sininen helmi. Böömissä valmistettiin granaatinvärisiä helmiä (Lehtinen & Sihvo 1984, 236-238).Kansallismuseo KA3445. Räisälä, vyölliset. Helmiä on sinisiä, vihreitä, kirkkaita, oransseja ja ruskeita; tynnyrin muotoisia ja osa kulmikkaita. Osa helmistä on läpinäkymättömiä ja osa läpinäkyviä.
Minkälaisia helmet olivat?
Ildikó Lehtisen ja Pirkko Sihvon kansanpukututkimuksen mukaan aitoja helmiä käytettiin koruissa ainoastaan Oulujoen seudulla ja Aunuksen Karjalassa. Muualla suomen- ja karjalankielisellä alueella käytettiin maahantuotuja tekohelmiä, viimeistään 1500-luvulta alkaen. Lasihelmien valmistuskeskuksia syntyi 1600–1700-luvulla Saksaan ja silloiseen Böömiin. (1984, 236–238). Ruotsin vallan alla 1700-luvulla helmien maahantuontia säädeltiin ylellisyysasetuksilla, mutta ei ole tietoa rajoituksista Venäjälle kuuluneessa Karjalassa. Varmaa on, että viimeistään 1800-luvulla helmiä oli niin hyvin saatavilla, että niitä yleisesti käytettiin.
Helmiä oli lukuisissa väreissä: sinisiä, turkooseja, vihreitä, ruskeita, granaatinpunaisia, violetteja, valkoisia, mustia. Helmiä oli pyöreitä, tynnyrimäisiä sekä kulmikkaita fasettihiottuja. Koosta mainitaan ainakin pihlajanmarjan kokoiset. Eri kokoisia, muotoisia ja värisiä helmiä saatettiin yhdistää osaksi samaa nauhaa, mutta valokuvissa ja piirroksissa helminauhan helmet useimmiten näyttävät yhdenmukaisen muotoisilta ja kokoisilta.
Koko Suomessa oli tapana pitää kaksinkertaisia helminauhoja. Kannaksella savakkojen helmet olivat vaatimattomampia kuin äyrämöisten. Sihvon ja Lehtisen mukaan savakot käyttivät yhtä pienihelmistä nauhaa. Äyrämöiset puolestaan käyttivät moninkertaisia ja isommista helmistä koottuja nauhoja. Toisaalta myös savolaistyylisen pukeutumisen alueella Lemiltä ja Savitaipaleelta mainitaan nelirimpsuiset helminauhat. (Lehtinen & Sihvo 236–238.) Schvindtin tiedoissa (1913) helminauhoja on kaulalla enintään seitsemän.
Kuvien ja piirrosten perusteella oli yleisempää, että eriväriset helmet iskettiin nauhaan satunnaiseen järjestetykseen ennemmin kuin että ne olisi pujotettu tiettyyn järjestykseen, esimerkiksi symmetrisesti.
Helmiä käytettiin yleisimmin korkealla kaulalla, ei siis rinnalla. Rinnalla ja kaulalla käytettyjä helmiä oli mahdollista yhdistää samaan asuun, mutta todennäköisesti tämä oli harvinaista.
Tällä hetkellä Finnasta löytyy kuvattuna vain kahdet säilyneet karjalaiset helmet. Muutoin tiedot perustuvat kirjallisiin lähteisiin, piirroksiin ja valokuviin.
Sakkola KA7029. Fasetoiduista läpinäkyvistä helmistä koottu nauha. Helmet on pujotettu pellavalankaan, joka on nyöritetty kahdesta erivärisestä säikeestä: punaisesta ja valkoisesta. Seiskari KA4049. Sinisiä ja mustia lasihelmiä, yksittäiset kirkas ja turkoosi helmi. Osa helmistä on kulmikkaita.
Tiedot pitäjittäin
Jostain syystä helmet ovat päässeet mukaan valokuviin ja piirroksiin erityisesti Jääsken kihlakunnan alueella. Myönnettäköön, että olen itse tästä alueesta eniten kiinnostunut ja siten tehnyt siihen liittyen enemmän selvitystyötä kuin muihin alueisiin. Rekkoalueen pukuja kuvatessaan taiteilijat eivät ole maalannut malleilleen helmiä, niissä maalauksissa joihin olen itse tutustunut. Myöskään valokuvista en ole nähnyt helmiä muualla kuin Jääsken kihlakunnan alueella.
Päivitän tätä osiota, jos uutta materiaalia löytyy.
Jääsken kihlakunta
Jääski: muotia olivat pihlajanmarjan kokoiset torakanväriset eli tummanvioletit lasihelmet (Lehtinen & Sihvo 236–238).
Kirvu: Kirvun kappalaisen Haliniuksen mukaan tytöt käyttivät muutamia helminauhoja jo 1800-luvun alussa (siteerattu Schvindt 1913).
Ruokolahti ja Rautjärvi: nuorilla oli joskus kaulassaan seitsemätkin helmet (Schvindt 1913, 154). Tämä on kirjallisen ja kuvallisen aineiston perusteella korkein määrä, mitä helminauhoja on käytetty samanaikaisesti. Ruokolahden ja Rautjärven yhteydessä Schvindt mainitsee, että ennen helmiä käyttivät vanhatkin naiset (Schvindt 1913, 154). Tämä antaa ymmärtää, että 1800-luvun lopulla helmiä käyttivät vain nuoret.
Piirros- ja valukuvien perusteella Jääsken kihlakunnassa (pl. Joutseno) on todennäköisesti käytetty päällekkäin sini-puna-valkoisia helminauhoja. Kirjallisissa lähteissä tämän tyylisiä helmiä ei mainita. Yhdessä piirroskuvassa näkyy myös tytön kaulalla kaksi helminauhaa ja alempana rinnalla yksi nauha. Helmien käyttäminen sekä kaulalla että rinnalla ei todennäköisesti ole ollut Kannaksella yleistä.
Jääski. Piirros KK989:1 Museovirasto. Tässä kaulalla roikkuu kaksi nauhaa pyöreitä helmiä ja rinnalla yksi nauha soikeita tummia helmiä. Piirros on vuodelta 1852 tai 1874.Jääski. Kuvaaja M. Seifert 1867. KK990:2 Kuvaaja M. Seifert 1867. Helminauhoja on yksi ja helmet ovat suuria, värit on pujotettu vuorotellen.Jääski. Kuvaaja M. Seifert 1867. KK994:1. Kolme helminauhaa, nauhat erivärisistä helmistä pujotettuja. Antrea. Magnus von Wright 1860. Museovirasto KK988:17. Piirroksen perusteella naisella on kahdet helmet, sini-valkoiset ja puna-valkoiset.Ruokolahti. Magnus von Wright 1878. Museovirasto KK983:13. Naisella on kolme sinertävää helminauhaa.Ruokolahti. Magnus von Wright 1860. Museovirasto KK983:14. Rippikoulua käymättömällä tytöllä on neljä sinipunaista helminauhaa.
Joutseno: Tytöt pitivät enimmäkseen sinisiä, noin pihlajanmarjan kokoisia helmiä. Vanhaan aikaan oli vain yhdet helmet, myöhemmin neljätkin samaan aikaan. (Schvindt 1913, 160.) Tyttöjen helmet olivat sinisiä ja vaimojen vihreitä (Lehtinen & Sihvo 236–238). Nuorella vaimolla kuvassa alla on yksivärinen, saman muotoisista ja kokoisista helmistä pujotettu nauha.
Sortavala: helmiä oli kaulassa vähän (Schvindt 1913, 70).
Kurkijoki: etenkin nuoret naiset käyttivät helminauhoja. Niitä käytettiin ylhäällä kaulassa. (Schvindt 1913, 56.)
Parikkala: kaulassa käytettiin helmiä (Matti Pajarin kertomus v. 1900, siteerattu Schvindt 1913, 61).
Hiitola: toiset käyttivät helmiä kaksi tai kolme paria yhtä aikaa. Niitä ostettiin harjulaisilta eli konttilaisilta. 1800-luvun puolivälissä olivat torakanväriset ruskeat helmet muodissa. (Schvindt 1912, 49.) “Harju-ukot” mainitaan helmien kaupittelijoina myös Sireliuksen sekä Lehtisen ja Sihvon kansanpukukirjoissa.
Käkisalmen kihlakunta
Kaukola: Nuoret naiset käyttivät paljon helmiä kaulassaan. Ne olivat 5–6-kertaisia nauhoja. Helmet olivat pieniä, eri rihmoissa ja eri värisiä. (Schvindt 1912, 40.)
Räisälä: Tytöillä oli kaulassa helmiä, usein montakin nauhaa yhtä aikaa. Suurin osa oli todennäköisesti valkoisia ja mustia helmiä. (Schvindt 1912, 30.)
Pyhäjärvi: Nuoret naiset käyttivät yleisesti lasisia kaulahelmiä (Schvindt 1912, 22).
Sakkola-Rautu
Kaulalla käytettiin helmiä, ennen useampiakin helminauhoja yhtä aikaa (Schvindt 1912, 10).
Sakkolasta on säilynyt helminauha, jossa kirkkaita fasettihiottuja helmiä on pujotettu puna-valkeaan pellavalankaan (KA7029).
Äyräpään kihlakunta
Muolaa, Valkjärvi, Heinjoki: Helmiä käytettiin ylhäällä kaulan ympärillä useita kappaleita. Niitä saattoi olla ”pitkäkaulaisella ” neljä- tai viisinkinkertaisena. (Schvindt 1912, 93.)
Kivennapa: Naiset käyttivät kaulahelmiä (Schvindt 1912, 103).
Rannan kihlakunta & saaret
Kuolemajärvi: Rinnalla riippui kolme ketjua rintahelmiä ja kaulalla kaksi “kulkkuhelmiä”. Näistä yksi oli usein mustia helmiä. (Schvindt 1913, 126.)
Koivisto: käytettiin neljää helminauhaa (Lehtinen & Sihvo 236–238).
Uusikirkko: Nuoret naiset pitivät helmiä (Schvindt 1912, 106).
Seiskari: Seiskarilla morsiamen helminauhoihin ripustettiin silkkinauhoja inkeriläiseen tapaan. (Lehtinen & Sihvo 236–238.) Seiskarilta on säilynyt kaksinkertainen helminauha, jossa sinisiä ja mustia helmiä on pujotettu pellavalankaan. Helmiä on erikokoisia ja -muotoisia, eikä niitä ole pujotettu erityiseen järjestykseen. Mukana on yksittäisiä turkooseja helmiä sekä kirkas helmi. (KA4049.)
Viipurin pitäjä
Nuoret naiset käyttivät helmiä 1860–1870-luvuilla, mutta eivät silloinkaan yleisesti (Schvindt 1912, 137).
Helmikorun valmistaminen
Perinteisesti kaulahelmet tehtiin pujottamalla lasihelmiä lankaan, ja nauha solmittiin niskan taakse. Näin ei nykyhelmissä tietenkään tarvitse tehdä. Minun mielestäni koruissa kannattaa käyttää uusia materiaaleja ja tekniikoita. Helmet ovat kiva lisä asuun, mutta eivät samanlainen symboli kuin naisen päähineet tai käsityötaidon näyte niin kuin kudotut kankaat ja kirjonnat. Helmiä ei siis kannata ottaa liian vakavasti. Tässä osiossa esitellyt korut eivät ole historiallisten esikuvien kopioita vaan niiden sekä sanallisten kuvailujen innoittamia. Ne ovat myös vähän kökköjä, koska en ole harrastanut helmitöitä aiemmin.
1800-luvulla kaulahelmet tehtiin lasihelmistä, mutta tähän ei ole pakko rajoittua. Nykyisillä lasihelmillä ei edes synny samanoloisia koruja kuin kansanpukuaikana. Saman erän helmet ovat usein kaikki samankokoisia ja -värisiä, jos kyseessä eivät ole käsityönä valmistetut erikoishelmet. Tavalliset tehdasvalmisteiset helmet saattavat siis näyttää liian säännöllisiltä, jos niitä käyttää käsin valmistetun puvun kanssa. Kivaa epäsäännöllistä väritystä löytyy kivihelmistä, esimerkiksi akaateissa on paljon eri sävyjä.
Puolestaan jos haluaa mennä päinvastaiseen suuntaan kuin rustiikkiseen käsin tehdyn näköiseen, voivat kristallihelmet tuoda asuun säihkettä. Nykyisin on saatavilla myös lyijyttömiä kristallihelmiä. Ja miksei koruissa voisi käyttää muovihelmiäkin, jotka ovat muita helmiä kevyempiä ja halvempia.
Sinisiä kissansilmä-lasihelmiä, akaattihelmiä ja ruskeita pintavärjättyjä lasihelmiä. Luin vasta jälkeenpäin, että torakanvärisillä helmillä tarkoitetaan tummanvioletteja helmiä. Tätä ennen ehdin pohdiskelemaan torakoiden väritystä ja tilaamaan sitä vastaavia ruskeita helmiä. Isot helmet ovat akryylia ja pienet lyijytöntä kristallia. Helmet on pujotettu punaisesta ja valkoisesta nylon-langasta tehtyyn nyöriin.
En ole helmitöiden asiantuntija, mutta tässä pari havaintoa helminauhan rakenteeseen ja korutarvikkeisiin liittyen. Jos et halua hankkia yhtään ylimääräistä välinettä, on helmet mahdollista pujottaa joustolankaan ja solmia päät umpisolmuun. Solmun pitävyys kannattaa varmistaa sipaisemalla siihen tippa kirkasta kynsilakkaa. Tällaiseen koruun et tarvitse yhtäkään alla mainituista tarvikkeista.
Muunlaisiin koruihin tarvitset ainakin lukkoja sekä lukkojen vastakappaleiksi renkaita. Renkaita on avattavia välirenkaita sekä kiinteitä umpirenkaita. Tarvitset ainakin avattavia. Minun mielestäni paksuudeltaan (siis metallilangan paksuus) 0,5 mm renkaat ovat liian heikkoja kaulakorun kantaviin osiin. Ne saattaisivat sopia esimerkiksi korvakoruihin. Paksuudeltaan 1 mm renkaat ovat varmasti tarpeeksi vahvoja.
Lankaan pujotetut korut: Helmikoruja varten on saatavilla erilaisia korulankoja ja -nyörejä. Jos helmet on pujotettu lankaan, kannattaa solmu sulkea solmusuojan sisälle. Solmusta pitää tehdä iso, että se ei plopsahda ulos solmusuojasta. Itse tykkään käyttää ennemmin metallista koruvaijeria kuin lankaa.
Vaijerikorut: Koruvaijerin kanssa työskennellessä tarvitset puristushelmiä ja halutessasi puristushelmen suojia sekä vaijerisuojia. Yksinkertaistaen puristushelmi toimii siten, että työnnät vaijerin puristushelmen läpi, teet pienen n. 3 mm lenkin ja pujotat vaijerin pään takaisin puristushelmen läpi. Sitten lukitset vaijerin puristushelmen sisään litistämällä sen pihdeillä. Usein puristushelmen lisäämisen jälkeen väliin pujotetaan vaijerisuoja. Usein myös puristushelmen päälle puristetaan suojahelmi, joka peittää puristushelmen näkyvistä. Kahden helminauhan korussa on mahdollista käyttää yhtä puristushelmeä päättelemään kumpikin vaijeri. Vaijerit voi sulkea myös omilla puristushelmillään. Monirivisiä koruja varten on olemassa myös korunjakajia sekä laatikkolukkoja, joissa on paikat useammalle helminauhalle.
Vaijeri- ja lankakorujen tekemiseen tarvitset vähintäänkin kahdet pihdit. Sileäpintaiset pihdit jättävät vähemmän jälkiä kuin uurretut. Vaijerikoruihin tarvitset lisäksi sivuleikkurit. Vaijerikorun puristushelmien litistäminen muuttuu helpoksi, kun käytät siihen erityisiä puristushelmipihtejä. Puristushelmipihtien hankkiminen menee välineurheilun puolelle, mutta ne muuttavat lajin luonteen täysin. Lämpimästi suosittelen.
Karjalaisista helminauhoista kannattaa tehdä mieluummin liian lyhyitä kuin pitkiä. Jos koru on liian lyhyt, voit jatkaa sitä säätöketjulla. Kuitenkin jos koru on liian pitkä, se roikkuu rinnalla eikä pysy ylhäällä kaulalla. Seiskarilaisen helminauhan (KA4049) pituus on 35 cm. Pituus on suunnilleen sama kuin omissa helmissäni. Aina pätevää pituutta helminauhalle ei ole, sillä kaulanympäryksen lisäksi korun sopivuuteen vaikuttaa myös helmien koko. Jos helmet ovat isoja, pitää korusta tehdä pidempi. Oikean pituuden löytämistä varten voi valmistaa mittatötterön (eng. sizing cone). Muista vielä, että helmet vievät suorassa nauhassa vähemmän tilaa kuin kaartuneessa. Jätä nauhaan muutama milli väljää.
1. Yhdellä puristushelmellä suljettu kaksi vaijeria, 2. Kaksi vaijeria suljettu omilla puristushelmillään, 3. yksittäinen helminauha. Kaikissa koruissa puristushelmet on peitetty suojahelmellä (kultainen pallo). Korunjakaja, jossa on paikat kolmelle helminauhalle. Nämä helmet ovat aika pieniä.Laatikkolukko, jossa on paikat kahdelle helminauhalle. Helmet ovat suunnilleen “pihlajanmarjan kokoisia”.Solmu ja solmusuoja korulankaan tehdyssä helminauhassa
Lopuksi
Korujen kasaaminen tuntui minusta näpräämiseltä. En tosiaan pidä pienenpienten osien kanssa työskentelystä. Siihen ei minulla riitä näkö eikä sorminäppäryys. Mietin näitä helmiä tehdessäni, pitäisikö nykypäivässä kuitenkin käyttää nykypäivän muotikoruja. 1800-luvulla korkealla kaulalla pidettävät lasihelmet olivat kai empire-muodin juttu (Lehtinen & Sihvo 1984). Ne olivat silloin kansainvälistä aikalaismuotia, mutta sellaista johon tavallisilla ihmisillä oli varaa. Ildikó Lehtinen ja Pirkko Sihvo tulkitsevat monien kansanpuvun piirteiden syntyneen eurooppalaisten muoti-ilmiöiden vaikutuksesta, tällaisia yksityiskohtia ovat esimerkiksi monet kirjonnat ja pitsit. Vaikka esimerkiksi tapa kirjoa rekkoja ei olisikaan syntynyt ilman renessanssimuodin vaikutusta, ovat karjalaiset rekot kuitenkin karjalaisia ja ihan erilaisia kuin eräällä Romanian alueella käytettävät rekot. 1800-luvun lopun fennofiilien tarpeisiin sopi rakentaa jako muuttuvaisen muotipuvun sekä muuttumattoman kansanpuvun välille – ja varhaisiin karjalaisiin kansallispukuihin ei helmiä tai esimerkiksi kirkkosilkkejä toteutettu. Se on harmi. Tykkään käyttää helmiä, ja ilman niitä pukuni ei enää tunnu viimeistellyltä. Suosikkejani helmistä ovat välkähtelevät kissansilmähelmet sekä hieman läpikuultavat aventuriinit. Ja erityisesti pidän seiskarilaisten sinisenmustien helmien mukaan tekemästäni korusta. Sen värejä ja välkettä en saanut kuvattua siten, että olisin kuvan kehdannut tänne ladata.
Lähteet
Lehtinen, Ildikó, ja Pirkko Sihvo. Rahwaan Puku: Näkökulmia Suomen Kansallismuseon kansanpukukokoelmiin. Museovirasto, 1984. Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia. Suomalais-ugrilainen seura, 1916.
Olen parin vuoden ajan käyttänyt ruutissani vanhoja kansallispuvun hameita tai tavallisia villakangashameita muokattuna.Viime syksynä otin tavoitteeksi uudistaa vaatevalikoimaani uusilla Jääsken tyylin mukaisilla kansanpuvun hameilla. Sitä varten selvittelin ja mietin jonkin verran hameasioita, ja nyt haluaisin jakaa nämä mietinnöt teille. Tässä artikkelissa keskityn hameen kankaan valintaan ja käsittelyyn, seuraavissa sarkauttamiseen jahameen rakenteeseen. Artikkelikuva: EKME1390.
Jääsken, Kirvun ja Antrean hameet ovat suunnilleen samanlaisia ja selkeästi ympäröivistä pitäjistä erottuvia. Käsittelen siis tässä Jääsken, Kirvun ja Antrean hameita yhdessä. Ruokolahdella ja Rautjärvellä on hameilla omat erityispiirteensä, mutta joissain tapauksissa niiden hameita on vaikeaa erottaa Jääsken, Kirvun ja Antrean hameista.
Viittaan tässä artikkelissa muutamaan museokokoelmissa olevaan historialliseen esikuvaan: Lahden museon hametta (LHMVHMAE666:187) yritän vielä päästä tutkimaan, Etelä-Karjalan museon hametta EKME1390 kävin jo tarkastalemassa. Kolmas tuntemani Jääsken alueen yksivärinen hame on Kunstkameran hame 323-22. Näiden lisäksi on olemassa Jääsken kansallispuvun esikuvana toiminut Kansallismuseon hame KA8130 (ei luetteloitu Finnassa). Mahdollisesti Etelä-Karjalan museossa säilytettävä hame EKME3103 on eteläisen Jääsken kihlakunnan alueelta. Se voi kuitenkin olla myös Ruokolahdelta tai Rautjärveltä.
Sininen on varma valinta väriksi
Schvindtin (1913, 141) mukaan Jääskessä, Antreassa ja Kirvussa hameet olivat tummansinistä paksua villakangasta, jos ne eivät olleet ruudukkaita hurstuthameita. Lahden museossa on kuitenkin Kirvusta peräisin oleva hame (LHMVHMAE666:187), joka metatietojen perusteella on väriltään musta. Kirvun kappalaisena toimineen Andreas Haliniuksen kertomuksen mukaan 1800-luvun alussa hame oli Kirvussa lyhyt sininen sarkahame, jossa oli kahden sormen levyinen punainen verkahelmus. (Halinius 1816, Siteerattu Schvindt 1913, 148.) Toisessa lähteessä Haliniuksen kerrotaan kertoneen, että 1800-luvun alussa käytössä olivat myös mustat hartuushameet. Vielä 1870-luvun jälkeenkin Kirvussa kerrotaan käytetyn mustia hameita, mutta näitä nimitetään körttihameiksi. (Sirelius 1915, 100.) Körtillä mahdollisesti viitataan tässä kankaan tyyppiin: villa–pellava-sekoitteeseen, jossa loimi on pellavaa ja kude villaa.
Hameet siis olivat sinisiä, mutta joskus aiemmin ja ehkä vähän myöhemminkin käytettiin myös mustia, ainakin Kirvussa. Koska hameen sininen saatiin aikaan ostovärillä, olivat hameet väistämättä olleet aiemmin jonkun muunkin värisiä kuin sinisiä myös Antreassa ja Jääskessä. Antreasta ja Jääskestä ei kuitenkaan ole säilynyt havaintoja 1800-luvun alusta. Dataa siis puuttuu, eikä minun mielestäni värin kanssa tarvitse olla niin tarkka, kun kyse on arkihameesta. Luonnolliset tumman lampaanvillan sävyt ovat varmasti erittäin historiallisia.
Tummaa sinistä käytettiin myös joissain ympäröivissä pitäjissä. Äyräpään kihlakunnan Muolaasta, Äyräpäästä, Heinjoelta ja Valkjärveltä on Finnassa punaisia hameita sekä yksi musta. Schvindtin mukaan sielläkin käytettiin sinisiä (1913, 90, 97). Räisälässä ja Kaukolassa hameet olivat mustia tai mustanharmaita (Schvindt 1913, 26, 35–36), mutta ainakin yksi sininen hame on tallennettu myös Käkisalmen/Kaukolan alueelta (KA808). Joutsenossa käytettiin pelkästään tummia lampaanvärisiä hameita (Schvindt 1913, 157), mutta Ruokolahdella ja Rautjärvellä käytettiin mustia ja harmaita hameita, mahdollisesti myöhemmin sinisiäkin (Ibid. 1913, 150–151, Sirelius 1915, 100).
Sinistä siis käytettiin muuallakin, mutta erityisesti sitä käytettiin Jääsken kihlakunnan eteläosissa. Jossa kyllä käytettiin myös mustaa. Kuitenkin jos juhlatilanteessa haluaa erottautua puvullaan jääskeläisenä (tai kirvulaisena tai antrealaisena), hameen väriksi voi valita sinisen.
Paksua hieman huovutettua toimikasta
Pääasialliset lähteeni kansanpukuasioissa ovat Theodor Schvindtin (1913) ja U. T. Sireliuksen (1915) kansanpukukirjat. Schvindt oli työssään järjestelmällinen, mutta ei antanut kaikille pitäjille ja vaatekappaleille samaa painoarvoa. Jääsken alueen hameista hän toteaa, että ne ovat “paksusta villavaatteesta”. Kuvaus ei kerro, oliko kangas toimikasta vai palttinaa tai oliko sitä huovutettu. Hamekankaan rakenne on siis pääteltävä säilyneiden hameiden perusteella.
Jääsken tarkistettuun kansallispukuun kankaaksi on valittu paksuhko sarka, pinnastaan huovutettu toimikkainen villakangas. Todennäköisesti tällaista kangasta on käytetty kansallispuvun hameen esikuvana olleessa hameessa (KA8130). Paksua tummansinistä sarkaa on myös antrealainen hame (EKME 1390), josta näette kuvia alla.
Vyötärön pirtanauha on vihreää, keltaista ja punaista villalankaa. Kude pellavaa.Hame on sarkaa ja helma tehdasvalmisteista verkaa. Veran pintarakenne on sileämpi.Kangasta on huovutettu niin paljon, että sidos on kadonnut näkyvistä.
Tämä ei tarkoita, että vain toimikkainen sarka kelpaa hamekankaaksi. Esimerkiksi Lahden museon hame on metatietojen mukaan palttinaa. Kirvulainen musta hame voitaisiinkin valmistaa villa–pellava-sekoitteesta eli körtistä. Kuvissa alla hamekankaan (ei kirvulainen) loimi on pellavaa ja kude villaa. Rautjärveläisessä hameessa kude on ruskea. Toisessa lähikuvassa on Jääsken kihlakunnan alueen hame, jonka alkuperäinen pitäjä ei ole tiedossa. Kude on musta. Kuvassa erottuu myös hyvin kankaan palttinasidos.
Tuntematon pitäjä Jääsken kihakunnan alueella EKME3103Rautjärvi EKME 1392
Vertailun vuoksi alla on kuvat kahdesta ruokolahtelaisesta hameesta, joista ensimmäisessä sekä kude että loimi ovat sinistä villalankaa ja jälkimmäisesessä kude mustaa ja loimi sinistä.
Hameen ympärysmitta: Etelä-Karjalan museon antrealainen hame on ympärysmitaltaan 250 cm, Kunstkameran 292 cm. Vajaa kolme metriä onkin todennäköisesti esikuvien mukainen ympärysmitta hameelle. Jos kangas on ohutta, laittaisin sitä enemmän, ja jos taas kovin paksua, sitten vähän vähemmän.
Hameen pituus: Etelä-Karjalan ja Lahden museon hameet ovat pituudeltaan 85 ja 90 cm. Ehkä absoluuttista pituutta tärkeämpää on pituus suhteessa hameen käyttäjään. Magnus von Wrightin piirroksen sekä Seifertin ottaman valokuvan (KK995:1) perusteella hameen helma asettuu hieman nilkan yläpuolelle. Kangasta tarvitaan muutama sentti hameen tavoitepituutta vähemmän, sillä helmaa jatkaa vielä 5–7 cm pitkä verkakaitale.
Hameeseen siis tarvitaan ompeluvalmista kangasta omista mitoista riippuen pituuteen noin 90 cm ja helman ympärykseen kolmisen metriä. Jos käytät hameeseen valmista sarkaa, voit hankkia kangasta juuri tarvitsemasi verran (plus saumavarat). Jos kuitenkin olet aikeissa ostaa toimikaskangasta ja sarkauttaa sen itse, on mukaan laskettava kutistuma. Minulla villakankaat kutistuivat pesussa 7–10 prosenttia.
Antrealaisiakansanpukuja. Magnus von Wright, Museovirasto KK988:17
Hame voidaan koota yhdestä tai useasta kappaleesta
Länsi-Suomessa kankaan leveys oli yhtä kuin hameen pituus, Hame siis koottiin poimuttamalla yksi pitkä kangas vyötärölle. Länsisuomalaisissa raitahameissa pystysuorat raidat ovat siis kuderaitoja. Karjalasisilla kangaspuilla ei yleensä pystytty kutomaan yhtä leveitä tekstiileitä kuin lännessä (Sihvo & Lehtinen 1983.) Museokokoelmissa olevat yksiväriset karjalaiset hameet onkin pääsääntöisesti koottu pietimistä, eli ompelemalla useita pätkiä kangasta hulpioistaan yhteen. Etelä-Karjalan ja Lahden museoiden hameissa pietimien määrä on neljä. Muualta Karjalasta on tallennettu myös hameita, joissa pietimien määrä on viisi tai kuusi.
Kansanpuvun hameen voi toteuttaa perinteeseen tapaan useasta yhteenliitetystä kankaan leveydestä (ks. piirros 2) TAI oikaista ja ommella läntiseen tapaan hame yhdestä kappaleesta (ks. piirros 1). Nykyiset ostokankaat ovat lähes aina niin leveitä, että hameen voi tehdä yhdestä kappaleesta. Tällöin toki leikkuusta jää yli noin 50 sentin kaitale kangasta.
Piirroksessa on esitetty hameen kokoaminen yhdestä palasta (1) ja useasta kankaan leveydestä eli pietimestä (2). Hulpioita eli kankaaseen kudottaessa syntynyttä reunaa symboloivat punaiset viivat. Esimerkiksi jos kudotun kankaan leveys on käsiteltynä 65 cm, on kangasta kudottava neljän pituuden verran (65 cm x 4 = 260 cm).
Mistä kankaita saa ostettua?
Haastavinta oli löytää kangas oikean värisenä sinimustana. Indigonsiniset ovat aina liian vihertäviä. Samoin petroolinsiniset.Kobolotinsiniset saattavat sopiva jonkun toisen makuun. Itse pidin niitä liian vaaleina, mutta jälkikäteen ajatellen olisi sekin voinut toimia. Todennäköisesti parhaan värit löytyvät laivastonsinisistä ja tummista laivastonsinisistä.
Tilasin hametta ja liiviä varten Puolasta Woolsomenohutta villatoimikasta, painoltaan 290 g/m2. Tämä kangas on sellaisenaan mielestäni sopivan sarkapintaista, sillä toimikassidos erottuu kankaasta edelleen jonkin verran. Olisin mieluummin kuitenkin ottanut asteen paksumpaa ja huopapintaisempaa kangasta, joka Woolsomella olisi ollut medium merinovilla painoltaan 370 g/m2. Tämä kangas on pehmeä ja paksu, eikä kankaan sidos enää näy. Omasta mielestäni kankaan väri kuitenkin on liian vihertävä. Hyvin samanlainen melko hyvä kangas löytyy myös Korpsilta Ruotsista, ohut tummansininen sarka. Verkkokaupalla kuitenkin kesti pelkkien kangasnäytteiden toimittamisessa niin pitkään (muutamia viikkoja), että en uskaltanut tehdä sieltä isoa tilausta. Woolsomesta sen sijaan sekä näytteet että kankaat saapuivat pikavauhtia. Woolsomen ja Korpsin lisäksi maininnan edullisista (alle 30€/metri) villakankaista ansaitsee saksalainen Naturtüche, jonka valikoimissa on useampikin paksu luonnonvalkoinen toimikas, ei kuitenkaan sopivan sinistä kangasta.
Loppujen lopuksi olen tyytymätön tilaamaani Woolsomen kankaaseen. Sen väri menettelee vaikka onkin hieman liian vihertävä. Ja 25 euron metrihinnan huomioiden on laatu erinomainen. Suurin ongelma on haju: tuuletus tai pesu ei vienyt mukanaan väriaineen hajua!
***
Sarjan seuraavassa osassa käsittelen hamekankaan sarkauttamista kotona.
Lähteet
Schvindt, T. (1913). Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. Sirelius, U. T. (1916). Suomen kansanpukujen historia: sisältää 439 tekstikuvaa ja 24 kuvataulua, joista 5 värillistä. Suomalais-ugrilainen seura.
Voit tutustua kaikkiin esineisiin Flickrissä, jossa voit myös ladata kuvista korkearesoluutioiset versiot. Minulle on ok, jos haluat käyttää kuvia omissa projekteissasi, kunhan mainitset kuvan lähteenä minut tai tämän blogin.
Vierailin joulun alla Etelä-Karjalan museolla tutkimassa Jääsken kihlakunnan hameita sekä Käkisalmen kihlakunnan pirtanauhoja. Henkilökohtaisesti reissu oli merkittävä, sillä pääsin ensimmäistä kertaa näkemään kansanpukujen esikuvia omin silmin. Vierailun elämyksellisyys on kuitenkin toissijaista siihen nähden, miten paljon aineistoa sain kerättyä historiallisista nauhamalleista.
Julkaisen malleja museon pirtanauhoihin sitä mukaa, kun saan niitä valmiiksi. Palaankin siis nauhojen yksityiskohtiin pienen hauduttelun jälkeen. Nyt nopeina nostoina kolme löydöstä:
1. Useissa nauhoissa värit ovat haalistuneet tai ehkä alun alkaenkin olleet luonnollisen väirisiä. Muutamissa villalankaisissa nauhoissa loistavat kuitenkin uskomattoman kirkkaat sininen, punainen, keltainen ja vihreä.
EKME1312 ja 1313. Osassa nauhoista värit ovat säilyneet kirkkaina.
2. Ostokankaista leikatuista kangastilkuista on tehty tehty nauhojen päihin töpsyjä erilaisilla tekniikoilla ja erityyppisistä kankaista.
Ostokankaasta leikattuja tupsuja: vasemmalla kiinnitetty parilla pistolla, oikealla päälle kieritetty kangasta. EKME1313 ja 1314
3. Käkisalmen kihlakunnan ohuenohuet sykerönauhat ovat ehkä läntisen kannaksen hienostuneimpia pirtanauhoja. Mutta esivanhempammekin ovat kuitenkin kutoneet välillä epätasaista käsialaa, tehneet virheitä ja joskus joutuneet jatkamaan loimilankoja.
EKME1307
Päätarkoituksenani ei ollut tehdä hametutkimusta, mutta sain runsaasti kiinnostavaa aineistoa myös Jääsken kihlakunnan hameisiin liittyen. Hameista haluaisin tässä vaiheessa todeta, ettei yksikään hame ollut identtinen toisen kanssa. Rakenteelliset piirteet olivat hameissa aika lailla yhdenmukaisia, tosin Ruokolahdella ja Rautjärvellä hameita poimutettiin, eteläisessä Jääsken kihlakunnassa ei. Kussakin hameessa oli kuitenkin omanlaisensa vyötärönauha ja myös kangaslaatu.
Huimimpia yksityiskohtia hameissa olivat sivusaumasta löytynyt tasku sekä vyötäröpoimutuksen yli käännetty leveä pirtanauha. Kumpikin rakenne sopii loistavasti hyödynnettäväksi myös nykyajan kansanpukujen hameissa. Itselleni merkittävin esine oli kuitenkin antrealainen tummansininen sarkahame, todellinen käsityötaidon näyte. Tästä hameesta kirjoitan lisää myöhemmin, sillä aion käyttää sitä mallina omissa ruutissani.
Tasku hameen saumassa.EKME3103Epätyypillinen vyötärörakenne Jääsken kihlakunnan (todennäköisesti) alueen hameessa. Museovierailulla alkoi aika loppua kesken, eikä tästä hameesta ole minulla valitettavasti tämän parempia kuvia. EKME1368.
Enimmäkseen Itä-Kannaksella sekä Laatokan etelärannalla käytettyjä silmävöitä sekä niitä läheisesti muistuttavia säärisiteitä on nyt esitelty yhdeksän kappaleen verran ladattavassa ohjevihkosessa. Kunkin nauhan kohdalla löytyvät ohjeet loimen luomiseen sekä kuvion poimimiseen – vaikka näiden nauhojen kuvioiden poimiminen onkin hyvin helppoa! Ohjeet perustuvat Theodor Schvindtin piirroskuviin 1800-1900-lukujen taitteesta. Museoissa vastaavia nauhoja on suomenkieliseltä alueelta (tietääkseni) neljä kappaletta, joista yksi on Räisälästä, toinen Inkeristä ja lisäksi kaksi “Valkjärveltä”, tosin tässä tapauksessa epäilen museon metatietoja.
Silmävöitä on nimensä mukaisesti käytetty vöinä, kuten usein myös säärisiteitä. Museokokoelmissa olevien nauhojen pituus vaihtelee 70 cm:n ja 2,5 metrin välillä. Pituudeksi suosittelisin vähintään kahta metriä, toki käyttäjän koosta riippuen. Nauhojen päitä on saattanut koristaa ostokankaisista tilkuista koottu terttu. Tällaisia ei ole toteutettu mallinauhoihin, mutta ne ovat täysin historiallisten esikuvien mukaisia!
Ohjevihkon mallit ovat aiemminkin olleet saatavilla tällä sivustolla. Kokosin vihkon sillä ajatuksella, että ohjeet olisivat mukavasti tulostettavassa muodossa. Vihkosta ei ole erityisesti optimoitu puhelimelle, mutta ehkäpä ensi kerralla kokeilen pienelle ruudulle paremmin sopivaa formaattia. Mikäli näihin tulee korjauksia tai jopa lisää malleja, päivitän muutokset silmävöiden sivulle.
Jos kaipaat vielä lisää tietoa silmävöistä, katso video!
Suomenlahden ulkosaarien lapasia, osa 3 osa 1,osa 2
Tämänkertainen neulemalli tulee Suursaaresta Saima Suomalaisen os. Mattila neulomana. Tätä Raussin Lienan kirjoina tunnettua kuviota on neulottu myös ainakin Lavansaarella (Mäkynen 1979, Vahter 1931) sekä Kymenlaaksossa Valkealassa (K7199:25). Suursaareen tuotiin kintaita Virosta (Vahter 1931), joten virolaisten neulemallien vaikutus kintaissa on todennäköistä. Muistelen nähneeni juuri tällä kuosilla neulotut kintaat joskus Tallinnassa, mutta virolaisissa kinnaskirjoissa en ole siihen törmännyt. Ulkosaarien kinnasperinnettä keränneen Maija Mäkysen (1979) mukaan Suursaareen tämä kuvio kulkeutui Lavansaaresta tulleen vaimon mukana.
Elämää Suursaaressa
Suursaarella asutus keskittyi kahteen kylään, Suurkylään ja Kiiskinkylään. Saarilla ei koskaan juurikaan viljelty maata eikä suurjakoa toteutettu. Tämän ansiosta kylät säilyivät vuosien saatossa enimmäkseen muuttumattomina: tiiviinä ja yhteisöllisinä. Talot oli rakennettu vieriviereen, ja kujat niiden välillä muodostivat sokkelon. Uudetkin talot pyrittiin rakentamaan mahdollisimman lähelle vanhoja, niin että saaren kylät pysyivät Suomen mittapuulla poikkeuksellisen kompakteina. (Peltola 1960, 350-351.)
Suurkyläläiset ja kiiskinkyläläiset liittivät toisiinsa vahvoja stereotypioita. Suurkyläläiset olivat yleisen käsityksen mukaan vaiteliaita ja varovaisia ja kiiskinkyläläiset puolestaan eloisia ja puheliaita. (Peltola 1960, 38.) Suurkyläläiset katsoivat, että kiiskinkyläläiset joivat enemmän ja siveyden taso oli siellä alhaisempi. Kieltolain aikaa suurkyläläiset nimittivät Kiiskinkylää Pirtunkyläksi. Kiiskinkyläläiset puolestaan näkivät, että suurkyläläiset olivat jotenkin olevinaan muita parempia. (Talve 1996, 244.) Kiiskinkyläläiset, joihin mallilapaset neulonut Suomalainen itse lukeutui, joutuivat käymään Suurkylässä hoitamassa asioita. Matka taittui meritse tai polkuja pitkin, sillä kylien välille saatiin kunnollinen tie vasta 1930-luvulla. Noin kuusi kilometriä pitkän tien valmistuttuakin kuljettiin enimmäkseen jalkapatikassa, ja vain muutamat kiiskinkyläläiset ehtivät hankkia auton ennen saarien evakuoimista. (Peltola 1960, 160.) Tähän 1930-luvulla valmistuneeseen maantiehen liittyykin kiinnostava konflikti kylien välillä:
Saarelle saapui kesäisin turisteja, jotka yöpyivät Suurkylässä, jossa myös saaren ainoa satama sijaitsi. Kiiskinkyläläiset olisivat halunneet kuljettaa turisteja myös Kiiskinkylään ja hankkia siten tuloja. Suurkyläläiset kuitenkin kielsivät kiiskinkyläläisten autoilta pääsyn kyläänsä väittäen, etteivät kylätiet kestäneet autojen painoa ja ne olivat muutenkin liian kapeita autoliikenteeseen. Kun kiellot eivät auttaneet, suurkyläläiset pystyttivät kylän sisääntuloväylälle kaksi betonitolppaa estämään autojen pääsyn kylään. Eräänä yönä kiiskinkyläläiset tulivat ja räjäyttivät tolpat, mihin suurkyläläiset vastasivat pystyttämällä uudet rautaiset tolpat. Näiden tolppien räjäyttäminen ei joko onnistunut tai sitä ei edes yritetty. Kiiskinkyläläiset kuitenkin havaitsivat, että Suurkylään pääsi ajamaan muitakin reittejä pitkin. Vähitellen myrsky laantui, ja kiiskinkyläläiset saivat ajaa rauhassa Suurkylään vähillä autoillaan. (Peltola 1960, 109-110.)
Kuva: Peltola 1960, 163
Todennäköisesti lapaset neulonut Saima Suomalainen on sama henkilö kuin Suursaaressa työskennellyt kunnankätilö ja äitiysneuvoja. Suomalainen oli alunperin saarelainen, suorittanut kätilön tutkinnon vuonna 1921 ja välissä toiminut kätilönä Kustavissa. Hän työskenteli Suursaaren kunnankätilönä vuodesta 1924 aina saarien evakuoimiseen asti. Kätilön työn ohessa hän toimi usean vuoden ajan lastenhoidon neuvojana.
Suomalainen kertoo, miten synnytyksiä hoidettiin ennen varsinaisen kätilön toimen perustamista. Tuolloin lapsia auttoi maailmaan Naskin Maija:
“Maija oli reipas ja auttavainen. Synnytyksien hoidossa hän käytti apunaan oppikirjaa. Synnytykset hoidettiin savusaunassa. Milloin lapsi oli syntyessään valekuollut, Maija poltti pellavalankaa ja kangasta lapset nenän edessä, että lapsi aivastaisi ja alkaisi hengittää. Jos vastasyntynyt oli levoton pitemmän aikaa, lapsen sanottiin olevan ‘harjaksissa’. Hoidoksi tehtiin hapatus jauhoista ja sillä siveltiin lapsen koko iho. Sen jälkeen lapsi vietiin saunaan kylpemään, ja niin harjakset lähtivät.” (Peltola 1960, 163.)
Tarina ei kerro, harjoitettiinko perinteisiä hoitoja vielä senkin jälkeen, kun saarelle saatiin koulutettu kätilö. Artikkelin lopussa paneudun pohtimaan, mitä nuori valtio halusi opettaa kansalaisilleen ja mitä sen ehkä ei olisi pitänyt opettaa. Yleisesti ottaen kuolema on huono asia ja ihmishenkien pelastaminen hyvä asia: lääketieteen löydösten hyödyntäminen on siten hyvää. Sen sijaan tehokkuuden ja kuuliaisuuden suhde perinteeseen on monimutkaisempi.
Mallin mukaisessa kintaassa on nirkkoreuna ja peukalokiila, jotka todennäköisesti ovat Karjalassa 1900-luvulla omaksuttuja neuletekniikoita. Alkuperäinen kinnas on neulottu 1930–1940-luvulla, jolloin käsityökoulutusta oli jo saatavilla myös syrjäisillä saarilla. Käsitöitä opetettiin kansakoulussa sekä käsityökursseilla, joita järjesti esimerkiksi ompelukoneyhtiö Singer.
Ohjelapasen mitat leveydessä ja pituudessa vastaavat hyvin lähelle alkuperäistä. Mallia on muokattu alkuperäisestä kahdessa kohtaa: 1) minun ohjeeni mukainen peukalokiila on alkuperäistä leveämpi ja sopii käteen paremmin, 2) alkuperäisessä lapasessa kuviota ei ole keskitetty, mikä omaa päätäni kutittaa suuresti. Ohjeessa kuvio on keskitetty.
Muut tarpeelliset tiedot löytyvät pdf-tiedostosta.
Virhe ohjeessa: Kärkikavennuksien päällä vasemmalla sivulla oleva ruutu on virhe, eikä kuulu ohjeeseen. Lisäksi: kooksi on ilmoitettu keskikoko, mutta kyllä ne ovat aika suuret.
Vinkki hiirenhammasreunukseen: normaalisti silmukoita lisätessä langankierrot neulotaan kiertäen yhteen, mikä estää reijän syntymisen neuleeseen. Hiirenhammasreunuksessa pointtina nimenomaan on luoda reikiä. Neulo siis ensin kerros kaavalla: kaksi silmukkaa yhteen + langankierto. Seuraavalla kerroksella neulot langankierrot aivan kuin normaalisti neuloisit silmukat.
Ennen kuin alan puhua käsityöstä 1900-luvulla, haluaisin vielä tuoda esiin Suomen alueella harjoitetun kinnasperinteen rikkauden. Kuten aiemmin jo tässä sarjassa on todettu, Suomen alueelta 1800-luvun sekä 1900-luvun alun kinnaspareja on säilynyt vähän: puhutaan ennemmin kymmenistä kuin sadoista. Vähäisen aineiston varassa on mahdotonta tehdä yleistettävissä olevia päätelmiä pitäjille ominaisista kinnastyyleistä – etenkin kun säilyneistä karjalaisista kintaista suuri osa on neulakintaita, joissa kuvioiminen toimii eri tavalla kuin neuleissa.
Varovaisesti kuitenkin hypotetisoisin, että Pohjanmaalla neulottiin kasviornamentein ja kuvioraidoin koristeltuja, usein monivärisiä kintaita, ja Kymenlaaksossa sekä ulkosaarilla virolaistyyppisiä kaksivärisiä ja tiukan geometrisia kuvioita. Pähkinäsaaren rauhan rajan länsipuolella “Viikuksenlehtiä” neulottiin laajasti (Tampere K10345:73; Varsinais-Suomi K7144:43; Pohjanmaa K9150:1), samoin kuin “muuttolintusten” kaltaisia perustavanlaatuisen yksinkertaisia kuvioita. Varsinaissuomesta, Hämeestä ja Kannakselta kintaita on [Finnassa] kuitenkin niin vähän, että niiden perusteella on mahdotonta hahmotella edes mahdollisia yleispiirteitä.
Voidaan kuitenkin melko varmasti todeta, että merkittävät kuviokinnaskulttuurit vaikuttaisivat sijoittuvan rannikkoalueille. Ilmiö voi liittyä siihen, että rannikko-olosuhteissa on neulottu muutenkin enemmän tai että vaikutteet ovat levinneet sinne tuontikintaiden mukana, joita kuitenkaan ei pidemmälle sisämaahan kulkeutunut. Kuten sarjan aiemmassa osassa käsittelin, Suomenlahden saarilla näkyi yhteys balttilaiseen neuleperinteeseen.
K4407:583, Pirttikylä, Pohjanmaa, valmistettu ennen vuotta 1904. KA8148, kirjovirkatut kintaat Lapväärti, Pohjanmaa, valmistettu ennen vuotta 1912.
K7094:2, Säkkijärvi, valmistettu viimeistään 1927. Vaaleanpunainen ja vaalea violetti ovat varmasti tehdasvalmisteisia värejä, jotka tulivat saataville 1800-luvun lopussa.
1900-luvun aikana suurin osa perinnemallistosta kuitenkin katosi. Elettiin aikaa, jona kansakoulu (pakollinen vuodesta 1921) ja Kotiliesi-lehti (1922) levittivät käsityötaitoa syrjäisimpiinkin symppäkyliin. Tästä eteenpäin neulottiinkin samaa mitä Kotilieden toimituksessa ja Jyväskylän opettajaseminaarissa.
Käsityöopetusta on tutkittu paljon sukupuolen näkökulmasta. Käsityön ja vallan suhde on kuitenkin jäänyt vähäiselle huomiolle. Miksi näin on käynyt, omistan sarjassa kokonaisen artikkelin käsityön oletetusta epäpoliittisuudesta esseöimiseen. Nyt pysyttelen aiheessa: käsityö vallan välineenä.
Väitöskirjassaan Käsityöt tyttöjen kasvatuksessa naisiksi (2014) Päivi Marjanen pitää 1900-luvun alkua vedenjakajana käsityöopetuksen tavoitteissa. Sitä ennen 1860-luvulta asti oli vallinnut ihanne edistää kotien hyvinvointia ja sen jälkeen kasvattaa tytöistä kansalaisyhteiskunnan jäseniä.
“Kansakoulun perustamisvaiheessa 1860-luvulla koulukäsityö suunniteltiin cygnaeuslaisessa hengessä palvelemaan aikakauden kasvatuksellisia ja käytännöllisiä tarpeita. Cygnaeuksen mukaan naisten kasvattaminen äitiyteen ja kodin hoidossa tarvittavien tehtävien hallitsemiseen oli osa kansanopetuksen tehtävää. Oppiaineen käytännöllisen hyödyn lisäksi koulukäsityön tuli olla ”sielullisesti kasvattavaa” (lähteessä Marjanen 2014: Cygnaeus 1910a, 193).
Sielullisella kasvattavuudella viitataan sivistykseen, joka on lainattu saksan käsitteestä bildung. Englanninkielessä on pärjätty ihan hyvin ilman bildungia, ja humboldtilaisen sivistyksen henkinen kasvattavuus on alun alkaenkin löperösti määritelty. Sivistys on jotain ei-välttämätöntä ihmisyhteisön aineenvaihdunnan kannalta mutta silti hyvää. Meillä Suomessa sivistys on myös yleensä mielletty joksikin ulkonta päin tulevaksi. Suomenkielen “sivistys” tulee muuten siveydestä eikä esimerkiksi sivilisaatiosta. Vapaasti lainaten Täällä Pohjantähden allan Akselia, sivistys on sitä että osaa näyttää oikeaa naamaa oikeassa paikassa.
Käsityötunti Suursaaren Kiiskinkylässä 1922. Kymenlaakson museo YLEV8948
1900-luvun taitteessa sivistyneistö kiinnostui yhteiskunnallisista asioista, toisin sanoen suomalaisen kansallisen identiteetin rakentamista. Marttayhdistys perustettiin 1899, alun perin nimellä Sivistystä kodeille -yhdistys. Sivistyksellä oli liikkeessä alusta asti yhteiskunnallinen merkitys, eikä kyse ollut pelkästään perheyksikön kurjuuden ja likaisuuden lievittämisestä.
Martta-liikkeen perustaja, opettaja ja naisasia-aktivisti Lucina Hagman puhui yhdistyksen kokouksessa vuonna 1899. Kontekstina tässä siis se, että Hagman puhuttelee vertaisiaan, Helsingissä asuvaa sivistyneistöä (Ollila 1993, 25). He olivat ruustinnoja, opettajia, professorin vaimoja.
”Me olemme velvolliset ryhtymään työhön tämän yleisen sekaannuksen poistamiseksi, ja meidän ainoa ja tärkein tehtävämme tässä on valon levittäminen kansamme kaikkiin kerroksiin. – Älkäämme unohtako, että kysymyksessä on kallehin mikä meillä on, kansallinen olemuksemme. Miten olemme onnistuvat tämän olemuksemme pelastamisessa ja säilyttämisessä, se tulee suuressa määrin riippumaan siitä, käsittävätkö maamme naiset ja täyttävätkö he painavan velvollisuutensa äiteinä, kasvattajina, kansalaisina – Kaikki tiedämme kuinka paljo tervettä voimaa, kuinka paljo raitista ymmärrystä ja järkevää arvostelukykyä on kätketty kansannaisen poveen, useita semmoisia avuja, joita säätynaiset hyvillä syillä voivat häneltä kadehtia. Mutta kaikki nämä kyvyt ja hyveet tarvitsevat viljelystä. Tieto ja taito puuttuu ja näitä tulee sivistyneiden naisten jakaa vähäosaisemmille sisarilleen. Semmoiseksi kuin kansa kasvatetaan, semmoinen se on. Kasvatus on naisen tehtävä, Mutta miten he kykenisivät tähän tehtäväänsä, kun heillä ei ole sivistystä. Kuinka voimme ajatellakaan, että kansannaiset voisivat tarkoituksenmukaisella tavalla ja hoitaa ja kasvattaa lapsensa, pitää kunnossa ja hallita kotinsa, kun kansalaisvelvollisuuden tunne on heissä hämärä, kun eivät he omista sitä harrastusta ja intoa, jonka kohonnut sivistys antaa ihmiselle.” (Ollila 1993, 9; lihavointi ei alkuperäisessä.)
Sitaatti on pitkä, mutta sen sisällyttäminen tähän kokonaisuudessaan oli välttämätöntä. Naisella oli tehtävä äitinä ja kasvattajana: snellmanilaisen käsityksen mukaisesti naiset kasvattavat kansakunnan kodeissaan, ja tämä on se piste, jossa kansannainen ja politiikka kohtaavat. Se mitä kodin seinien sisällä tapahtui, oli hyvinkin poliittista!
Hagman tunnistaa kansannaisen sisäsyntyiset kyvyt ja hyveet. Mitä kansannaisesta puuttuu on tieto ja taito, jotka voidaan saada vain ulkopuolelta. Hagmanin sitaatissa jää epäselväksi, merkitsikö sivistys hänelle pelkkää tietoa ja taitoa, vai tiedon ja taidon aiheuttamaa henkisten kykyjen ja hyveiden kasvua. Joka tapauksessa, Martta-liikkeen kanta oli las casaslaisittain: rahvaalla oli karkeudestaan huolimatta sisäiset valmiudet ottaa vastaan julistus.
Kiiskinkylän marttojen vappuretki 1937. Kymenlaakson museo YLEV8475
Ollilan (1993) suorittaman Emäntälehtien analyysin perusteella Martoille sivistys käsittää sekä kotitaloudellisen tietotaidon (käsityöt, kanankasvatus) että kansallisten hyveiden (nöyryys, ahkeruus, puhtaus) vaalimisen, ja näiden lisäksi kaiken muunkin tarvittavaksi katsotun (esimerkiksi kulutusvalintojen vaikutus valtion kauppataseeseen). Mutta miten tämä tieto erosi suullisessa perinteessä välitetystä? Ehkä tiedon luonne eroaa sivistyksen ja ei-sivistyksen välillä siinä, perustellaanko tietoa esimerkiksi myytillä vai tieteellisellä metodilla. Sivistykseen kuului kuitenkin ei-rationaalisia osa-alueita tietynlaisesta suoraselkäisestä käytöksestä, jonka sisältö itsessään oli satunnaista: siivo puhe, haarukan ja veitsen käyttö, oikea tapa viettää joulua ja vaikkapa keittiötavaroiden kiillottaminen:
”[K]erran kuussa oli tehtävä perusteellinen siivous kodissa. Tällöin puhdistetaan seinät, uuninpäällykset ja komerot. On pyyhittävä lattia, huonekalut ja muut esineet, samoin jokainen kirja, ovet sekä taulut. Ikkunat pestään. Huonekalut ja makuuvaatteet viedään ulos, tuuletetaan ja hakataan. Kaikki keittiön tavarat pestään ja kiillotetaan. Puhtauteen liitettiin ehdoton järjestyksen ja järjestelmällisyyden vaatimus. Järjestys edellytti tavaroiden pitämistä määrätyillä paikoilla, mutta lisäksi vaadittiin töiden järjestämistä ja suunnittelua etukäteen. Näin kuri ja järjestys ulotettiin kaikkiin toimintoihin.” (Ollila 1993.)
Tämän pyörittelyn seurauksena määrittelisin sivistyksenä sen, mitä odotettiin ja tarvittiin kansalaiselta. Kansalaisen odotettiin omaksuvan identiteetti kansakunnan jäsenenä ja kehittyvän toiminnassaan taloudellisesti tuottavammaksi ja muutenkin yhteiskuntaa hyödyttävämmäksi.
Myöhemmin Martta-liike keskiluokkaistui ja käytännön työssä keskityttiin kodinhoidon tieteellistämiseen. Anna Ollilan mukaan tieteellisyyden ja rationalisoinnin myötä Marttojen ohjelmasta katosi varsinainen sivistys ja hyvän ihmisyyden pohtiminen (Ollila 1993, 108). Myös ”rationalistinen” kotitalousoppi kuitenkin piti sisällään käsityksen ihanne-emännästä. Vaiheistamalla kotityöt ja järjestämällä keittiö tehtaan tuotantolinjastoksi nainen toimi tuottavasti, tehokkaasti, säästäväisesti. Elintarvikkeiden käsittelyssä voitiin hyödyntää elintarviketieteiden tuottamaa tietoa, naisia voitiin valistaa oikeasta ravistuksesta tutkimukseen perustuen. Mutta mikä todella muuttui, oli tehdas-analogian ulottaminen kotitalouteen. Kotiäiti oli nyt ammatti-ihminen, ja kodinhoitamista tuli opettaa koulussa ja kursseilla.
Käsityöopetusta tarjosi myös ompelukoneita myynyt Singer. Ompelukurssi Suurkylässä. Kymenlaakson museo YLEV8965
Kodeissa tehtävästä käsityöstä tuli siis 1900-luvun taitteessa kansakunnan rakentajia kiinnostava kysymys. Käsityökoulutuksen sisältö määräytyi, ei ainoastaan koulutettavan edun mukaan, vaan jonkinlaisen yhteiskunnallisen edun mukaan – mitä se sitten tarkoittikaan 1900-luvun taitteen luokkayhteiskunnassa.
Myönnettäköön että suurin osa kansanpuvun elementeistä oli häviämässä jo 1800-luvun puolivälissä – kauan ennen kuin Paavo Haavikon kolmikko ulotti rihmastonsa maaseudulle. Tämä ei kuitenkaan pätenyt neulekintaisiin, joita vielä itsenäisessä Suomessakin neulottiin rikkaissa perinnekuoseissa tai esimerkiksi Kymenlaaksossa kudottuihin “Vironvöihin”, joihin liittyvät häärituaalit elivät hetken aikaa uusien hääperinteiden rinnalla (Kaukonen 1963, 24: viitattu Kaisa Böök, “Vehkalahden kotikutoiset nauhat, haastattelutietoja 1965). Myöskään tässä artikkelissa esitellyt Raussin Lienan kirjat eivät perustuneet hataraan muistitietoon, vaan ne neuloi työikäinen nainen. Siten siis, ovat ne käsityöperinnettä, joka vielä kansakouluajan alussa oli täysin elossa, ja jolla oli kaikki mahdollisuudet siirtyä eteenpäin.
Kertomus yllä ei ole argumentti Marttoja vastaan. Osaltaan Martta-järjestö tuki perinteisen käsityön säilymistä, vaikka se kouluttikin karjalaisemännille uusia menetelmiä (ks. esim. Pelkonen 1958). Vuonna 1929 liitto järjesti jäsenilleen lapaskilpailun, jossa se kannusti neulomaan perinteisiä malleja. Kilpailulapasissa näkyy käsityökasvatus, ja monissa on omaksuttu aikakauden piirteitä. Niissä on uusia värejä, vähemmän silmukoita, peukalokiiloja. Lappeelaiset kilpailulapaset (K7199:10) olivat kopio Suomessa tuntemattomasta virolaisesta mallista. Rekkokuviolliset kintaat oli neulonut käsityönopettaja sekä marttavaikuttaja Augusta Laine museossa näkemänsä rekon innoittamana (K7199:28). Tässä vaiheessa ei enää voinut varmasti sanoa, oliko kinnasmalli perinteinen vai sittenkin naistenlehden käsityöliitteestä. Kilpailun sadosta saadaan vahvistus kuitenkin sille, että vielä pitkälle 1900-luvulle vanhat kinnasmallit elivät vahvoina. Valitettavasti kilpailijoita ei pyydetty kertomaan mallien kulttuurisesta merkityksestä tai jopa maagisista ominaisuuksista. Se toki kiinnosti, voitiinko niitä valmistaa myyntiin ja paljonko ne maksaisivat. (Rauhala 2019, 115-116.)
Suuri osa Kansallismuseon ostamista kilpailukintaista on kuvattuna Finnassa. Koska kaikkiin ei ole sisällytetty paikkatietoa, kokosin Etelä-Karjalan ja Kymenlaakson kintaat tähän tiedostoon.
Marjanen, Päivi. “Koulukäsityö naiseksi kasvattamassa,” Kasvatus ja aika, Iss. 8, No. 1, 2014. Mäkynen, Maija. ”Kirjokintaitten ja sormikkaiden kuvio. Ulkosaarelaisia kintaankirjoja (Lavansaari, Suursaari, Tytärsaari). 1979. Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomen kansanomaiset nauhat. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1963. Ollila, Anne. Suomen kotien päivä valkenee… Marttajärjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939. Historiallisia tutkimuksia 173, Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1993 Pelkonen, Elna. Marttatyötä Laatokan Karjalassa. Siirtomarttojen pohjoinen piiriliitto, 1958. Peltola, Saara. Suursaari menneinä aikoina. 1960. Rauhala, Anna. Neulonnan taito. Helsingin yliopisto, 2019. Talve, Ilmar, “Kansankulttuuri”, teoksessa Suomenlahden ulkosaaret. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1996. Vahter, Tyyni. “Lavansaaren, Seiskarin, Suursaaren, Tytärsaaren, Vehkalahden ja Virolahden naisten käsitöistä.” Virkamatka 1931.
Pirtanauhasivulle on nyt koottu suurin piirten kaikki räisäläiset pirtanauhat, joihin pääsin käsiksi. Koska sivun wordpress-teema toimii kökösti mobiilissa ja koska ohjeita voi muutenkin olla kiva esim. tulostaa, kokosin Räisälän nauhat ohjeineen yhteen pdf-tiedostoon. Iloisia kudontahetkiä!
Ohjevihosta jäi uupumaan oheinen leveä Vironvyö (Schvindt nro. 105). Syynä on, ettei minulla vielä ole sopivaa pirtaa nauhan kutomiseen (19 kuviolankaa on paljon) ja koska en ole ihan varma, miten keltaiset raidat on toteutettu. Kun piirroskuvaa tarkastelee oikein tarkkaan, huomaa etteivät ne ole tavallisia loimiraitoja.
Kaplaan kotipaja 