Halusin käyttää riikineitä myös juhlavissa tilaisuuksissa. Esiliina oli se, jonka kanssa seinä nousi pystyyn. Valmiskankaat vain eivät olleet sopivia. Olin kyllä ommellut kangaskaupan puuvillakankaasta edullisemman esiliinan, joka viikoittaisessa käytössä on ollut ihan hyvä (ja rento ja pestävä), mutta joka ei ole tarpeeksi hieno juhlakäyttöön. Olen myös käyttänyt Rautjärven kansallispuvun esiliinaa, joka tyylinsä puolesta on sopiva, mutta omistamani esiliina on minulle liian lyhyt. Paitoja ja hameita varten olen löytynyt hyviä kankaita kangaskaupasta tai käytettynä. Valkoinen paitakangas ja sininen hamekangas on helppo löytää, mutta mistä löytyisi juuri sopivasti raidallinen kangas esiliinaan?
Esiliinan tarve sai minut ajattelemaan kutomista. En ollut koskaan ollut kovin kiinnostunut siitä. Haluan käyttää aikaani mieluummin asujen käyttämiseen kuin koko niiden valmistamisen kaareen: karstaamiseen, kehräämiseen, vyyhteämiseen, kutomiseen ja vasta sitten lopulta ompelemiseen. Mutta koska en halunnut maksaa valmiista kankaasta kolmeasataa euroa (esiliina päällä piti myös voida istua piknikillä ja juoda punaviiniä) ajattelin että no miksei: ryhtyisin kutomaan ja kutoisin esiliinoja. Kappalehinta ei olisi niin suolainen. Paitsi liinoja pitäisi tietysti kutoa monta, koska kangaspuiden hankkiminen maksaisi.
Vahdin muutaman viikon ajan Toria, odotin sopivia kangaspuita myyntiin. Minun tosiaan täytyi saada puut itselleni, sillä ehtisin harrastaa kutomista tunnin täällä toisen siellä, eikä siihen ikkunaan mahtunut matka-aika kudontakeskukseen. Puolisoni ei ollut lainkaan innoissaan siitä, että meille, kerrostaloon, tulisi kangaspuut. Vaikka pienethän ne ovatkin, leveydeltään alle metrin ja ne taittuisivat kokoonkin. Tässä vaiheessa voin myöntää, että eivät ne ole olleet kokoontaitettuina kuin yksien kotibileiden ajan.
Kangaspuut (Toikan Laila) saapuivat. Ne olivat käytetyt mutta maksoivat enemmän kuin olisin halunnut maksaa (kangaspuita on tarjolla mielin määrin, mutta harvoin niitä tulee myyntiin Helsingissä). Nyt seurasi vähän nolo puolen vuoden vaihe, jossa kangaspuut enimmäkseen keräsivät pölyä ja minä motivaatiota panna ne kudontakuntoon esiliinaa varten.
Lyhyet somevideot eivät ole vieneet kykyäni pitkäjänteiseen toimintaan. Luen kuitenkin kirjoja ja kirjoitan useinkin yli 280 merkin tekstejä. Mutta teen minäkin mieluiten nopeita käsitöitä. Sellaisia, joihin voi tarttua telkkaria katsoessa tai kun odottaa pitsaa uunista. Eikä pelkästään nopeasti käteen otettavia töitä vaan myös sellaisia, joiden alkuun panemiseen ei kulu tuntia kauemmin. Sellaisia, että saman illan aikana on mahdollista aloittaa työ ja myös saada se vauhtiin. On ajan henkeä käyttää älylaitteita ja samaan aikaan valittaa niiden haitallisuudesta. Minulle itselleni älylaitteisiin uppoutuminen on kuitenkin ollut vähemmän syy saamattomuudelle ja ennemmin oire jostain muusta.
Lopulta otin töistä vapaata, jotta pääsin Taito-keskukseen luomaan loimen. Kesäkuun alussa jäin työttömäksi. Se varmasti oli se kognitiivinen avautuminen, joka lopulta sai minut laittamaan kankaan kudontakuntoon. Pidin kameraa mukana työvaiheissa (ks. video), sillä halusin tuoda esiin jokaisen työvaiheen. Tämä ei ollut pientä tekemistä käsille television katsomisen lomassa – tämä oli projekti, joka kosketti koko perhettä!
Uuden loimen laittaminen on aina ollut iso juttu. Tekstiilien valmistaminen monine vaiheineen muodosti suuren osan kotitalouksissa talviaikana tehtävästä työssä. Tämä ilmeni myös sanonnoissa ja uskomuksissa. Useilla paikkakunnilla Karjalassa eli uskomus, että jos vieras tuli loimen laittamisen alussa, tiesi tämä pitkää elinikää – jos lopussa niin lyhyttä. Samoin laajalle ovat levinneet variaatiot sanonnasta juosta kuin loimen luoja (ennen vanhaan loimi luotiin pitkäksi tuvan seinälle eikä luomapuihin). Loimessa on myös kiinni arvoa siinä mielessä, että jo pelkästään kuitujen käsittely ja kehrääminen langaksi on teettänyt uskomattoman määrän työtä. Mummoni antoi minulle vanhoilla päivillään kotikutoisen pellavapyyhkeen sekä siihen liittyvän anekdootin: toiset olivat sanoneet, että elkee laittako uutta loimea, sota tulloo. En tiedä missä vaiheessa vuotta 1939 lointa oltiin laittamassa, mutta talvisodasta oli kyse.
Minulle pelkkä kangaspuiden saaminen kutomakuntoon oli iso projekti. Tein karkean laskelman, että aikaa kului kymmenen tuntia ja näiden lisäksi mittaamaton määrä tunteja erään viriöongelman korjaamiseen (ks. video). Itse kutominen on kuitenkin helppoa, kivaa ja koukuttavaa. Kutoessa saattaa kuunnella äänikirjoja ja vahtia lasten leikkiä. Ja mikä tärkeintä: kutomaan saattoi ryhtyä vaikka vain vartiksi kerrallaan.
Esiliina, joka on ommeltu ensimmäisestä kutomastani kankaasta.
Ensimmäinen esiliinakangas sekä siitä valmistettu esiliina ovat nyt valmiita. Aikaa kului kymmeniä tunteja, ja alkuhankintoihin myös huomattava summa rahaa – tarkkaa summaa en ole uskaltanut laskea. Kaikki lisävarusteet, rahdit ja langat mukaanlaskettuna rahaa meni varmasti yli tonni. En myöskään ole uskaltanut ajatella liian tarkkaan, onko koko touhussa mitään järkeä.
Jääsken puku on luterilainen samassa mielessä kuin mitä protestanttikirkon interiööri on verrattuna katoliseen. Se on raikas, minun silmiini tylsä. Siinä ei ole kaluunanauhoja, ei painokankaita. Olen aina pitänyt kullasta ja krumeluurista ja sitä omassa puvussani ei todellakaan ole. Jääsken puvussa väri-ilottelu ja piperrys löytyvät työläistä kudonnaisista: näitä ovat esiliina, hurstuthame ja polviniekat pirtanauhat. Lisäksi ovat esiliinojen värikkäät nyytingit ja neulakintaat. Kun mitään näistä ei valmisteta teollisesti, on valittava työlään itse tekemisen ja etäisesti jääskeläistä muistuttavien teollisten tekstiilien välillä.
Olin toivonut, että taito kutoa vapauttaisi minut kangaskaupoista. On totta, että itse kutomalla saan esiliinaani juuri sellaiset raidat kuin haluan. Nyt minua kuitenkin rajoittaa teollisten lankojen tarjonta. Satutko sinä tietämään, mistä saisi NeL 60/2 pellavalankaa ”edullisesti”, sanotaan alle 200 € kilolta?
Käsityöharrastus on täynnä portteja ja kaltevia pintoja. Kutomisesta olisi mahdollista siirtyä vielä syvemmälle tekstiilien tuotantoketjussa. Siitäkin huolimatta uskallan vannoa, että en ala kehrätä omia pellavarihmoja, en ainakaan kudontaa varten. Ehkä pieniä määriä villaa, silkasta käsityöhistoriallisesta mielenkiinnosta. Olen kuitenkin havainnut saman ilmiön sekä käsin ompelun, pirtanauhojen ja nyt viimeisimpänä kutomisen kohdalla: turha tuhertaminen muuttuu vähemmän turhaksi ja vähemmän näpräämiseksi, kun siihen pääsee sisälle. Vasta tekniikkaan sisään päästyään näkee sen tuotosten todellisen kauneuden. Minun silmääni monimutkaiset taalainsidokset näyttävät edelleenkin menevän teknisessä kikkailussaan estetiikan edelle, mutta näillä sidoksilla itse kutoneet osaavat varmasti arvostaa niitäkin.
Jos ei muuta, niin itse kutominen on vähintäänkin opettanut katsomaan kudottuja tekstiilejä oikealla silmällä. Koska tutkin kansanpukujen esikuvia, minulle on tärkeä taito pystyä analysoimaan kankaasta sen kateriaaleja ja kudontatekniikkaa.
***
Vasemmalla neulomani pitsi ja oikealla esiliinan KA1428(kansallispuvun esikuva) pitsi. Minun pitsini näyttää muutoin samalta kuin alkuperäinen, mutta se on peilikuvana.
Minun esiliinani on tehty sinne päin tarkistetun Jääsken kansallispuvun ohjeen mukaan. Helmaa koristava neulottu pitsi ei ole tehty kansallispuvun ohjeen mukaan ja siksipä voinkin sen neulomistavan tässä paljastaa:
Kerroksen alkuun yksi silmukka oikein,
langankierto ja ylivetokavennus oikein (toista tämä sarja niin monta kertaa kuin haluat pitsistä korkean)
kerroksen loppuun neulo yksi silmukka oikein
käännä työ ja toista toisella puolella.
Kansallispuvun ohjeessa oli pitsiin selkeä ohje, mutta en osannut sitä seurata ja siten kokeilin, miten helpoiten saan tehtyä saman tyylistä. En yleensä harrasta pitsineuleita enkä muitakaan pitsejä.
Suomenlahden ulkosaarien lapasia, osa 3 osa 1,osa 2
Tämänkertainen neulemalli tulee Suursaaresta Saima Suomalaisen os. Mattila neulomana. Tätä Raussin Lienan kirjoina tunnettua kuviota on neulottu myös ainakin Lavansaarella (Mäkynen 1979, Vahter 1931) sekä Kymenlaaksossa Valkealassa (K7199:25). Suursaareen tuotiin kintaita Virosta (Vahter 1931), joten virolaisten neulemallien vaikutus kintaissa on todennäköistä. Muistelen nähneeni juuri tällä kuosilla neulotut kintaat joskus Tallinnassa, mutta virolaisissa kinnaskirjoissa en ole siihen törmännyt. Ulkosaarien kinnasperinnettä keränneen Maija Mäkysen (1979) mukaan Suursaareen tämä kuvio kulkeutui Lavansaaresta tulleen vaimon mukana.
Elämää Suursaaressa
Suursaarella asutus keskittyi kahteen kylään, Suurkylään ja Kiiskinkylään. Saarilla ei koskaan juurikaan viljelty maata eikä suurjakoa toteutettu. Tämän ansiosta kylät säilyivät vuosien saatossa enimmäkseen muuttumattomina: tiiviinä ja yhteisöllisinä. Talot oli rakennettu vieriviereen, ja kujat niiden välillä muodostivat sokkelon. Uudetkin talot pyrittiin rakentamaan mahdollisimman lähelle vanhoja, niin että saaren kylät pysyivät Suomen mittapuulla poikkeuksellisen kompakteina. (Peltola 1960, 350-351.)
Suurkyläläiset ja kiiskinkyläläiset liittivät toisiinsa vahvoja stereotypioita. Suurkyläläiset olivat yleisen käsityksen mukaan vaiteliaita ja varovaisia ja kiiskinkyläläiset puolestaan eloisia ja puheliaita. (Peltola 1960, 38.) Suurkyläläiset katsoivat, että kiiskinkyläläiset joivat enemmän ja siveyden taso oli siellä alhaisempi. Kieltolain aikaa suurkyläläiset nimittivät Kiiskinkylää Pirtunkyläksi. Kiiskinkyläläiset puolestaan näkivät, että suurkyläläiset olivat jotenkin olevinaan muita parempia. (Talve 1996, 244.) Kiiskinkyläläiset, joihin mallilapaset neulonut Suomalainen itse lukeutui, joutuivat käymään Suurkylässä hoitamassa asioita. Matka taittui meritse tai polkuja pitkin, sillä kylien välille saatiin kunnollinen tie vasta 1930-luvulla. Noin kuusi kilometriä pitkän tien valmistuttuakin kuljettiin enimmäkseen jalkapatikassa, ja vain muutamat kiiskinkyläläiset ehtivät hankkia auton ennen saarien evakuoimista. (Peltola 1960, 160.) Tähän 1930-luvulla valmistuneeseen maantiehen liittyykin kiinnostava konflikti kylien välillä:
Saarelle saapui kesäisin turisteja, jotka yöpyivät Suurkylässä, jossa myös saaren ainoa satama sijaitsi. Kiiskinkyläläiset olisivat halunneet kuljettaa turisteja myös Kiiskinkylään ja hankkia siten tuloja. Suurkyläläiset kuitenkin kielsivät kiiskinkyläläisten autoilta pääsyn kyläänsä väittäen, etteivät kylätiet kestäneet autojen painoa ja ne olivat muutenkin liian kapeita autoliikenteeseen. Kun kiellot eivät auttaneet, suurkyläläiset pystyttivät kylän sisääntuloväylälle kaksi betonitolppaa estämään autojen pääsyn kylään. Eräänä yönä kiiskinkyläläiset tulivat ja räjäyttivät tolpat, mihin suurkyläläiset vastasivat pystyttämällä uudet rautaiset tolpat. Näiden tolppien räjäyttäminen ei joko onnistunut tai sitä ei edes yritetty. Kiiskinkyläläiset kuitenkin havaitsivat, että Suurkylään pääsi ajamaan muitakin reittejä pitkin. Vähitellen myrsky laantui, ja kiiskinkyläläiset saivat ajaa rauhassa Suurkylään vähillä autoillaan. (Peltola 1960, 109-110.)
Kuva: Peltola 1960, 163
Todennäköisesti lapaset neulonut Saima Suomalainen on sama henkilö kuin Suursaaressa työskennellyt kunnankätilö ja äitiysneuvoja. Suomalainen oli alunperin saarelainen, suorittanut kätilön tutkinnon vuonna 1921 ja välissä toiminut kätilönä Kustavissa. Hän työskenteli Suursaaren kunnankätilönä vuodesta 1924 aina saarien evakuoimiseen asti. Kätilön työn ohessa hän toimi usean vuoden ajan lastenhoidon neuvojana.
Suomalainen kertoo, miten synnytyksiä hoidettiin ennen varsinaisen kätilön toimen perustamista. Tuolloin lapsia auttoi maailmaan Naskin Maija:
“Maija oli reipas ja auttavainen. Synnytyksien hoidossa hän käytti apunaan oppikirjaa. Synnytykset hoidettiin savusaunassa. Milloin lapsi oli syntyessään valekuollut, Maija poltti pellavalankaa ja kangasta lapset nenän edessä, että lapsi aivastaisi ja alkaisi hengittää. Jos vastasyntynyt oli levoton pitemmän aikaa, lapsen sanottiin olevan ‘harjaksissa’. Hoidoksi tehtiin hapatus jauhoista ja sillä siveltiin lapsen koko iho. Sen jälkeen lapsi vietiin saunaan kylpemään, ja niin harjakset lähtivät.” (Peltola 1960, 163.)
Tarina ei kerro, harjoitettiinko perinteisiä hoitoja vielä senkin jälkeen, kun saarelle saatiin koulutettu kätilö. Artikkelin lopussa paneudun pohtimaan, mitä nuori valtio halusi opettaa kansalaisilleen ja mitä sen ehkä ei olisi pitänyt opettaa. Yleisesti ottaen kuolema on huono asia ja ihmishenkien pelastaminen hyvä asia: lääketieteen löydösten hyödyntäminen on siten hyvää. Sen sijaan tehokkuuden ja kuuliaisuuden suhde perinteeseen on monimutkaisempi.
Mallin mukaisessa kintaassa on nirkkoreuna ja peukalokiila, jotka todennäköisesti ovat Karjalassa 1900-luvulla omaksuttuja neuletekniikoita. Alkuperäinen kinnas on neulottu 1930–1940-luvulla, jolloin käsityökoulutusta oli jo saatavilla myös syrjäisillä saarilla. Käsitöitä opetettiin kansakoulussa sekä käsityökursseilla, joita järjesti esimerkiksi ompelukoneyhtiö Singer.
Ohjelapasen mitat leveydessä ja pituudessa vastaavat hyvin lähelle alkuperäistä. Mallia on muokattu alkuperäisestä kahdessa kohtaa: 1) minun ohjeeni mukainen peukalokiila on alkuperäistä leveämpi ja sopii käteen paremmin, 2) alkuperäisessä lapasessa kuviota ei ole keskitetty, mikä omaa päätäni kutittaa suuresti. Ohjeessa kuvio on keskitetty.
Muut tarpeelliset tiedot löytyvät pdf-tiedostosta.
Virhe ohjeessa: Kärkikavennuksien päällä vasemmalla sivulla oleva ruutu on virhe, eikä kuulu ohjeeseen. Lisäksi: kooksi on ilmoitettu keskikoko, mutta kyllä ne ovat aika suuret.
Vinkki hiirenhammasreunukseen: normaalisti silmukoita lisätessä langankierrot neulotaan kiertäen yhteen, mikä estää reijän syntymisen neuleeseen. Hiirenhammasreunuksessa pointtina nimenomaan on luoda reikiä. Neulo siis ensin kerros kaavalla: kaksi silmukkaa yhteen + langankierto. Seuraavalla kerroksella neulot langankierrot aivan kuin normaalisti neuloisit silmukat.
Ennen kuin alan puhua käsityöstä 1900-luvulla, haluaisin vielä tuoda esiin Suomen alueella harjoitetun kinnasperinteen rikkauden. Kuten aiemmin jo tässä sarjassa on todettu, Suomen alueelta 1800-luvun sekä 1900-luvun alun kinnaspareja on säilynyt vähän: puhutaan ennemmin kymmenistä kuin sadoista. Vähäisen aineiston varassa on mahdotonta tehdä yleistettävissä olevia päätelmiä pitäjille ominaisista kinnastyyleistä – etenkin kun säilyneistä karjalaisista kintaista suuri osa on neulakintaita, joissa kuvioiminen toimii eri tavalla kuin neuleissa.
Varovaisesti kuitenkin hypotetisoisin, että Pohjanmaalla neulottiin kasviornamentein ja kuvioraidoin koristeltuja, usein monivärisiä kintaita, ja Kymenlaaksossa sekä ulkosaarilla virolaistyyppisiä kaksivärisiä ja tiukan geometrisia kuvioita. Pähkinäsaaren rauhan rajan länsipuolella “Viikuksenlehtiä” neulottiin laajasti (Tampere K10345:73; Varsinais-Suomi K7144:43; Pohjanmaa K9150:1), samoin kuin “muuttolintusten” kaltaisia perustavanlaatuisen yksinkertaisia kuvioita. Varsinaissuomesta, Hämeestä ja Kannakselta kintaita on [Finnassa] kuitenkin niin vähän, että niiden perusteella on mahdotonta hahmotella edes mahdollisia yleispiirteitä.
Voidaan kuitenkin melko varmasti todeta, että merkittävät kuviokinnaskulttuurit vaikuttaisivat sijoittuvan rannikkoalueille. Ilmiö voi liittyä siihen, että rannikko-olosuhteissa on neulottu muutenkin enemmän tai että vaikutteet ovat levinneet sinne tuontikintaiden mukana, joita kuitenkaan ei pidemmälle sisämaahan kulkeutunut. Kuten sarjan aiemmassa osassa käsittelin, Suomenlahden saarilla näkyi yhteys balttilaiseen neuleperinteeseen.
K4407:583, Pirttikylä, Pohjanmaa, valmistettu ennen vuotta 1904. KA8148, kirjovirkatut kintaat Lapväärti, Pohjanmaa, valmistettu ennen vuotta 1912.
K7094:2, Säkkijärvi, valmistettu viimeistään 1927. Vaaleanpunainen ja vaalea violetti ovat varmasti tehdasvalmisteisia värejä, jotka tulivat saataville 1800-luvun lopussa.
1900-luvun aikana suurin osa perinnemallistosta kuitenkin katosi. Elettiin aikaa, jona kansakoulu (pakollinen vuodesta 1921) ja Kotiliesi-lehti (1922) levittivät käsityötaitoa syrjäisimpiinkin symppäkyliin. Tästä eteenpäin neulottiinkin samaa mitä Kotilieden toimituksessa ja Jyväskylän opettajaseminaarissa.
Käsityöopetusta on tutkittu paljon sukupuolen näkökulmasta. Käsityön ja vallan suhde on kuitenkin jäänyt vähäiselle huomiolle. Miksi näin on käynyt, omistan sarjassa kokonaisen artikkelin käsityön oletetusta epäpoliittisuudesta esseöimiseen. Nyt pysyttelen aiheessa: käsityö vallan välineenä.
Väitöskirjassaan Käsityöt tyttöjen kasvatuksessa naisiksi (2014) Päivi Marjanen pitää 1900-luvun alkua vedenjakajana käsityöopetuksen tavoitteissa. Sitä ennen 1860-luvulta asti oli vallinnut ihanne edistää kotien hyvinvointia ja sen jälkeen kasvattaa tytöistä kansalaisyhteiskunnan jäseniä.
“Kansakoulun perustamisvaiheessa 1860-luvulla koulukäsityö suunniteltiin cygnaeuslaisessa hengessä palvelemaan aikakauden kasvatuksellisia ja käytännöllisiä tarpeita. Cygnaeuksen mukaan naisten kasvattaminen äitiyteen ja kodin hoidossa tarvittavien tehtävien hallitsemiseen oli osa kansanopetuksen tehtävää. Oppiaineen käytännöllisen hyödyn lisäksi koulukäsityön tuli olla ”sielullisesti kasvattavaa” (lähteessä Marjanen 2014: Cygnaeus 1910a, 193).
Sielullisella kasvattavuudella viitataan sivistykseen, joka on lainattu saksan käsitteestä bildung. Englanninkielessä on pärjätty ihan hyvin ilman bildungia, ja humboldtilaisen sivistyksen henkinen kasvattavuus on alun alkaenkin löperösti määritelty. Sivistys on jotain ei-välttämätöntä ihmisyhteisön aineenvaihdunnan kannalta mutta silti hyvää. Meillä Suomessa sivistys on myös yleensä mielletty joksikin ulkonta päin tulevaksi. Suomenkielen “sivistys” tulee muuten siveydestä eikä esimerkiksi sivilisaatiosta. Vapaasti lainaten Täällä Pohjantähden allan Akselia, sivistys on sitä että osaa näyttää oikeaa naamaa oikeassa paikassa.
Käsityötunti Suursaaren Kiiskinkylässä 1922. Kymenlaakson museo YLEV8948
1900-luvun taitteessa sivistyneistö kiinnostui yhteiskunnallisista asioista, toisin sanoen suomalaisen kansallisen identiteetin rakentamista. Marttayhdistys perustettiin 1899, alun perin nimellä Sivistystä kodeille -yhdistys. Sivistyksellä oli liikkeessä alusta asti yhteiskunnallinen merkitys, eikä kyse ollut pelkästään perheyksikön kurjuuden ja likaisuuden lievittämisestä.
Martta-liikkeen perustaja, opettaja ja naisasia-aktivisti Lucina Hagman puhui yhdistyksen kokouksessa vuonna 1899. Kontekstina tässä siis se, että Hagman puhuttelee vertaisiaan, Helsingissä asuvaa sivistyneistöä (Ollila 1993, 25). He olivat ruustinnoja, opettajia, professorin vaimoja.
”Me olemme velvolliset ryhtymään työhön tämän yleisen sekaannuksen poistamiseksi, ja meidän ainoa ja tärkein tehtävämme tässä on valon levittäminen kansamme kaikkiin kerroksiin. – Älkäämme unohtako, että kysymyksessä on kallehin mikä meillä on, kansallinen olemuksemme. Miten olemme onnistuvat tämän olemuksemme pelastamisessa ja säilyttämisessä, se tulee suuressa määrin riippumaan siitä, käsittävätkö maamme naiset ja täyttävätkö he painavan velvollisuutensa äiteinä, kasvattajina, kansalaisina – Kaikki tiedämme kuinka paljo tervettä voimaa, kuinka paljo raitista ymmärrystä ja järkevää arvostelukykyä on kätketty kansannaisen poveen, useita semmoisia avuja, joita säätynaiset hyvillä syillä voivat häneltä kadehtia. Mutta kaikki nämä kyvyt ja hyveet tarvitsevat viljelystä. Tieto ja taito puuttuu ja näitä tulee sivistyneiden naisten jakaa vähäosaisemmille sisarilleen. Semmoiseksi kuin kansa kasvatetaan, semmoinen se on. Kasvatus on naisen tehtävä, Mutta miten he kykenisivät tähän tehtäväänsä, kun heillä ei ole sivistystä. Kuinka voimme ajatellakaan, että kansannaiset voisivat tarkoituksenmukaisella tavalla ja hoitaa ja kasvattaa lapsensa, pitää kunnossa ja hallita kotinsa, kun kansalaisvelvollisuuden tunne on heissä hämärä, kun eivät he omista sitä harrastusta ja intoa, jonka kohonnut sivistys antaa ihmiselle.” (Ollila 1993, 9; lihavointi ei alkuperäisessä.)
Sitaatti on pitkä, mutta sen sisällyttäminen tähän kokonaisuudessaan oli välttämätöntä. Naisella oli tehtävä äitinä ja kasvattajana: snellmanilaisen käsityksen mukaisesti naiset kasvattavat kansakunnan kodeissaan, ja tämä on se piste, jossa kansannainen ja politiikka kohtaavat. Se mitä kodin seinien sisällä tapahtui, oli hyvinkin poliittista!
Hagman tunnistaa kansannaisen sisäsyntyiset kyvyt ja hyveet. Mitä kansannaisesta puuttuu on tieto ja taito, jotka voidaan saada vain ulkopuolelta. Hagmanin sitaatissa jää epäselväksi, merkitsikö sivistys hänelle pelkkää tietoa ja taitoa, vai tiedon ja taidon aiheuttamaa henkisten kykyjen ja hyveiden kasvua. Joka tapauksessa, Martta-liikkeen kanta oli las casaslaisittain: rahvaalla oli karkeudestaan huolimatta sisäiset valmiudet ottaa vastaan julistus.
Kiiskinkylän marttojen vappuretki 1937. Kymenlaakson museo YLEV8475
Ollilan (1993) suorittaman Emäntälehtien analyysin perusteella Martoille sivistys käsittää sekä kotitaloudellisen tietotaidon (käsityöt, kanankasvatus) että kansallisten hyveiden (nöyryys, ahkeruus, puhtaus) vaalimisen, ja näiden lisäksi kaiken muunkin tarvittavaksi katsotun (esimerkiksi kulutusvalintojen vaikutus valtion kauppataseeseen). Mutta miten tämä tieto erosi suullisessa perinteessä välitetystä? Ehkä tiedon luonne eroaa sivistyksen ja ei-sivistyksen välillä siinä, perustellaanko tietoa esimerkiksi myytillä vai tieteellisellä metodilla. Sivistykseen kuului kuitenkin ei-rationaalisia osa-alueita tietynlaisesta suoraselkäisestä käytöksestä, jonka sisältö itsessään oli satunnaista: siivo puhe, haarukan ja veitsen käyttö, oikea tapa viettää joulua ja vaikkapa keittiötavaroiden kiillottaminen:
”[K]erran kuussa oli tehtävä perusteellinen siivous kodissa. Tällöin puhdistetaan seinät, uuninpäällykset ja komerot. On pyyhittävä lattia, huonekalut ja muut esineet, samoin jokainen kirja, ovet sekä taulut. Ikkunat pestään. Huonekalut ja makuuvaatteet viedään ulos, tuuletetaan ja hakataan. Kaikki keittiön tavarat pestään ja kiillotetaan. Puhtauteen liitettiin ehdoton järjestyksen ja järjestelmällisyyden vaatimus. Järjestys edellytti tavaroiden pitämistä määrätyillä paikoilla, mutta lisäksi vaadittiin töiden järjestämistä ja suunnittelua etukäteen. Näin kuri ja järjestys ulotettiin kaikkiin toimintoihin.” (Ollila 1993.)
Tämän pyörittelyn seurauksena määrittelisin sivistyksenä sen, mitä odotettiin ja tarvittiin kansalaiselta. Kansalaisen odotettiin omaksuvan identiteetti kansakunnan jäsenenä ja kehittyvän toiminnassaan taloudellisesti tuottavammaksi ja muutenkin yhteiskuntaa hyödyttävämmäksi.
Myöhemmin Martta-liike keskiluokkaistui ja käytännön työssä keskityttiin kodinhoidon tieteellistämiseen. Anna Ollilan mukaan tieteellisyyden ja rationalisoinnin myötä Marttojen ohjelmasta katosi varsinainen sivistys ja hyvän ihmisyyden pohtiminen (Ollila 1993, 108). Myös ”rationalistinen” kotitalousoppi kuitenkin piti sisällään käsityksen ihanne-emännästä. Vaiheistamalla kotityöt ja järjestämällä keittiö tehtaan tuotantolinjastoksi nainen toimi tuottavasti, tehokkaasti, säästäväisesti. Elintarvikkeiden käsittelyssä voitiin hyödyntää elintarviketieteiden tuottamaa tietoa, naisia voitiin valistaa oikeasta ravistuksesta tutkimukseen perustuen. Mutta mikä todella muuttui, oli tehdas-analogian ulottaminen kotitalouteen. Kotiäiti oli nyt ammatti-ihminen, ja kodinhoitamista tuli opettaa koulussa ja kursseilla.
Käsityöopetusta tarjosi myös ompelukoneita myynyt Singer. Ompelukurssi Suurkylässä. Kymenlaakson museo YLEV8965
Kodeissa tehtävästä käsityöstä tuli siis 1900-luvun taitteessa kansakunnan rakentajia kiinnostava kysymys. Käsityökoulutuksen sisältö määräytyi, ei ainoastaan koulutettavan edun mukaan, vaan jonkinlaisen yhteiskunnallisen edun mukaan – mitä se sitten tarkoittikaan 1900-luvun taitteen luokkayhteiskunnassa.
Myönnettäköön että suurin osa kansanpuvun elementeistä oli häviämässä jo 1800-luvun puolivälissä – kauan ennen kuin Paavo Haavikon kolmikko ulotti rihmastonsa maaseudulle. Tämä ei kuitenkaan pätenyt neulekintaisiin, joita vielä itsenäisessä Suomessakin neulottiin rikkaissa perinnekuoseissa tai esimerkiksi Kymenlaaksossa kudottuihin “Vironvöihin”, joihin liittyvät häärituaalit elivät hetken aikaa uusien hääperinteiden rinnalla (Kaukonen 1963, 24: viitattu Kaisa Böök, “Vehkalahden kotikutoiset nauhat, haastattelutietoja 1965). Myöskään tässä artikkelissa esitellyt Raussin Lienan kirjat eivät perustuneet hataraan muistitietoon, vaan ne neuloi työikäinen nainen. Siten siis, ovat ne käsityöperinnettä, joka vielä kansakouluajan alussa oli täysin elossa, ja jolla oli kaikki mahdollisuudet siirtyä eteenpäin.
Kertomus yllä ei ole argumentti Marttoja vastaan. Osaltaan Martta-järjestö tuki perinteisen käsityön säilymistä, vaikka se kouluttikin karjalaisemännille uusia menetelmiä (ks. esim. Pelkonen 1958). Vuonna 1929 liitto järjesti jäsenilleen lapaskilpailun, jossa se kannusti neulomaan perinteisiä malleja. Kilpailulapasissa näkyy käsityökasvatus, ja monissa on omaksuttu aikakauden piirteitä. Niissä on uusia värejä, vähemmän silmukoita, peukalokiiloja. Lappeelaiset kilpailulapaset (K7199:10) olivat kopio Suomessa tuntemattomasta virolaisesta mallista. Rekkokuviolliset kintaat oli neulonut käsityönopettaja sekä marttavaikuttaja Augusta Laine museossa näkemänsä rekon innoittamana (K7199:28). Tässä vaiheessa ei enää voinut varmasti sanoa, oliko kinnasmalli perinteinen vai sittenkin naistenlehden käsityöliitteestä. Kilpailun sadosta saadaan vahvistus kuitenkin sille, että vielä pitkälle 1900-luvulle vanhat kinnasmallit elivät vahvoina. Valitettavasti kilpailijoita ei pyydetty kertomaan mallien kulttuurisesta merkityksestä tai jopa maagisista ominaisuuksista. Se toki kiinnosti, voitiinko niitä valmistaa myyntiin ja paljonko ne maksaisivat. (Rauhala 2019, 115-116.)
Suuri osa Kansallismuseon ostamista kilpailukintaista on kuvattuna Finnassa. Koska kaikkiin ei ole sisällytetty paikkatietoa, kokosin Etelä-Karjalan ja Kymenlaakson kintaat tähän tiedostoon.
Marjanen, Päivi. “Koulukäsityö naiseksi kasvattamassa,” Kasvatus ja aika, Iss. 8, No. 1, 2014. Mäkynen, Maija. ”Kirjokintaitten ja sormikkaiden kuvio. Ulkosaarelaisia kintaankirjoja (Lavansaari, Suursaari, Tytärsaari). 1979. Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomen kansanomaiset nauhat. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1963. Ollila, Anne. Suomen kotien päivä valkenee… Marttajärjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939. Historiallisia tutkimuksia 173, Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1993 Pelkonen, Elna. Marttatyötä Laatokan Karjalassa. Siirtomarttojen pohjoinen piiriliitto, 1958. Peltola, Saara. Suursaari menneinä aikoina. 1960. Rauhala, Anna. Neulonnan taito. Helsingin yliopisto, 2019. Talve, Ilmar, “Kansankulttuuri”, teoksessa Suomenlahden ulkosaaret. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1996. Vahter, Tyyni. “Lavansaaren, Seiskarin, Suursaaren, Tytärsaaren, Vehkalahden ja Virolahden naisten käsitöistä.” Virkamatka 1931.
Tunnen sielussani nuolena sen, kun nelivuotiaamme saapuu päiväkodista murtaen helsinkiläisittäin. Minulle tämä on vieras tapa puhua, sillä hänen isänsä kanssa puhumme kotona lappeenrantalaisittain. Ympäristömme on muutenkin murteellinen: Suurin osa ystävistämme puhuu itämurteita, ja käymme säännöllisesti vierailuilla kanta-alueella. Joskus luen Tatut ja Patut omalla murteellani.
Mutta ei auta.
Luonnollista on, että päiväkodissa aikuiset ja ikätoverit puhuvat omaa murrettaan. Meidän tapauksessamme se on Helsingissä puhuttava lounais- ja hämäläismurteisiin pohjaava synteesi, jonka sanastossa on runsaasti vaikutteita myös vieraista kielistä.
Poikamme siis sanoo “Mä haluun riäskaa” eikä edes tarkoita sillä limppua vaan kakkaraa. Harmittaahan se, mutta totta kai lapsi omaksuu ikätoveriensa puhetavan ennemmin kuin vanhempiensa. Tästä syystä olemme pyrkineet pitämään kodin murremaiseman mahdollisimman itäisenä. Kodin ulkopuoliseen ympäristöönhän emme voi eikä meidän kuulukaan voida vaikuttaa – muuta kuin muuttamalla tietenkin.
Sen sijaan miten voidaan perustella se, että lastenohjelmissa – huom. myös Ylen esittämissä – hahmot puhuvat eteläsuomalaisittain. Varsinkin coolit hahmot puhuvat mäsää johdonmukaisesti. Ja varhaisnuorille tarkoitetuissa sarjoissa kaikki hahmot tuntuvat olevan cooleja.
Helsinki on valikoitunut valtakunnan ykkösmurteeksi
Minulle lapsena 20 vuotta sitten Salkkareissa puhuttiin hassusti. Siinä puhuttiin terävä-ässäistä ja töksähtävää helsinkiä.
Totean itsestään selvän faktan: myös pääkaupunkiseudulla puhuttu kieli on murretta. Hieman eri tavalla puhuvat ne 4 140 000 suomalaista, jotka elävät jossain muualla kuin pääkaupunkiseudulla. 19 %¹ kaikista suomalaisista asuu maakunnissa, joiden alueella puhutaan enimmäkseen itämurteita.
Murteista tämä yksi on kuitenkin valikoitunut valtakunnan ykkösmurteeksi.
Onko se oikein?
Eteläiset murteet tuskin valikoituvat sen takia, että joku tieten tahtoen haluaisi antaa mäsä-murteita puhuville etulyöntiaseman. Ehkä dubbausstudiot (ja dubbaajat) tuppaavat olemaan Helsingissä. Ehkä ohjelmien tekijät, vaikka puhuvaisitkin itse jotain muuta murretta, pitävät helsinkiä ainoana keinona erottaa puhetavalla ns. “poikkeavat” hahmot. Helsingin käyttö on luultavasti jo niin vakiintunut, ettei sitä edes tunnisteta murteeksi. Sitä käyttämällä lastenohjelmien hahmoista halutaan tehdä helposti lähestyttäviä ja kielestä lapsen suuhun sopivaa.
Ehkä ratkaisu tähän olisi käyttää tasapuolisesti kaikkia murteita. (Joku voisi argumentoida, että lasten on hyvä nähdä/kuulla omaa viiteryhmäänsä. Minulla ei ole heittää tähän akateemista tutkimusta tukemaan väitettä.) Näen paikallismurteiden käyttämisessä ongelmia. Itsehän tietysti saisin raivarin, jos hitaan maalaisen oloiselle hahmolle annettaisiin itämurre. Ovathan Joensuu ja Lappeenranta sentään yliopistokaupunkeja.
En tiedä, ehkä olisi haasteellista palkata dubbaajia tekemään äänet jokaiseen lastenohjelmaan siten, että jokainen Suomen eri murre on otettu huomioon. Miksi ei sitten käyttää helsinkiä, jos se on helpointa, ymmärrettävintä ja valmiiksi saatavilla? Loogisesti päteviä argumentteja sille, miksi helsinkiä ei pitäisi käyttää dubbauksissa, on vaikeaa keksiä. Myönnän. Mutta miettikääpä tätä:
Mitä jos käytössä olisi mikä tahansa muu murre? Rauma? Eikö se olisi outoa?
Argumentit
Miksi siis eteläisten murteiden ylivaltaan viestimissä – ja nyt puhun erityisesti lapsille suunnatusta viihteestä – pitäisi kiinnittää enemmän huomiota:
Kun yksi kielimuoto vakiinnutetaan normaalina, hyötyvät tästä ne, jotka tätä kieltä jo valmiiksi puhuvat. Tarjotaanko yliopistokursseja englanniksi vai suomeksi? Saako saameksi hoivapalveluita? Karjalaksi? Ruotsiksi? Tässä on kyse vallasta. Joku on (tiedostamattaan) tehnyt valinnan, että Ryhmä haun Ramppa puhuu eteläsuomalaisittain eikä kainuulaisittain. Miksi helsinkiä saa kuulla lastenohjelmissa, mutta ei muita?
Itsenäni murrekysymyksessä vituttaa juuri vallankäyttö, vaikka se ei olisikaan tiedostettua valtaa.
Antropologisessa mielessä luokittelu normaaliin ja epänormaaliin kai tukee yhteisön selviytymistä, jos yksilöt sen takia jättävät tekemättä haitalliset (epänormaalit) teot ja sen sijaan toimivat yhteisön hyväksi (normaalisti). Mutta eihän yksikään meidän murteistamme ole millään tavalla vahingollisempi tai moraalittomampi kuin muutkaan.
Hierarkioita on turha luoda sinne, missä niitä ei tarvita. Tällaisesta murteiden hierarkiasta – tai normaalin ja epänormaalin murteen dikotomiasta – saattavat joskus hyötyä myös ns. epänormaalin murteen puhujat (esimerkiksi puhelinmyyntityö). Nämä satunnaiset hyödyt ovat kuitenkin suhteellisen mitättömiä, ja jotakuta oman murteen eksotisoiminen saattaisi myös ärsyttää.
Toinen argumenttini liittyy suppeammin kielimuotojen väliseen kamppailuun elintilasta. Minun mielestäni on hyvä asia, että kulttuuri on rikasta ja monimuotoista, että meillä Suomessa on paljon erilaisia tapoja puhua. Voidaanhan tätä monimuotoisuutta perustella myös hyödyllä (esimerkiksi: monipuolinen kulttuurinen pääoma voi auttaa ongelmanratkaisussa), mutta tähän en viitsi lähteä. On kuitenkin hyvin läpinäkyvää, että tämä puoli argumenttiani perustuu subjektiiviseen käsitykseen hyvästä ja kauniista. Loppujen lopuksi kaikki palautuu normiin – normihan se utiliteettikin on.
Sen sijaan että valitaan murre, käytetään hyvää yleiskieltä
Mikään alueellinen murre ei ole neutraali valinta. Ja tietenkin myös yhden yhteisen yleiskielen standardisoimiseen on liittynyt vallankäyttöä. Väitän kuitenkin, että me suomalaiset olemme suomen yleiskielen kanssa naimisissa siinä missä demokratiankin kanssa. Se ei ehkä ole oikein, mutta se toimii riittävän hyvin meille kaikille.
Riittävyys on tässä juuri se sana, mitä haluan painottaa. Se on paras muiden vaihtoehtojen ollessa huonompia.
Lastenohjelmissa pitäisi puhua yleiskieltä eikä yksipuolisesti jotain tiettyä murretta eli helsinkiä. Elämän pitäisi olla kaikille yhtä ikävää. Kaikkien lasten tulisi yhtä lailla kokea tv-hahmojen puhe kankeaksi ja vieraaksi.
Toimintasuositus
Telkkari ei ole mikään ihmisoikeus. Voin aina tehdä päätöksen, että meidän perheessähän ei toosaa tuijoteta.
Tämän huomioon ottaen voisi esimerkiksi Yle harkita asiaa ja miettiä, miten ohjelmiston saisi palvelemaan parhaiten suomalaisten kulttuurien moninaisuutta.
¹ Kainuu, Pohjois-Karjala, Pohjois-Savo, Keski-Suomi, Etelä-Karjala, Etelä-Savo: asukasluku yhteensä 1 030 693, tiedot 2019 ja Kainuusta 2017; koko Suomen asukasluku vuoden 2020 lopussa 5 536 146. Prosenttiosuus 18,61 %.
Kaplaan kotipaja 