Kannaksen karjalaisissa kansanpuvuissa huntu on luterilaisen vaimon päähine Jääsken, Äyräpään, Rannan ja Käkisalmen kihlakunnissa. Niissä pitäjissä, joissa on erikseen savakko- ja äyrämöispuku, tämä koskee ainoastaan äyrämöispukua. Savakkopukuun huntu ei kuulu.
Kuka käyttää huntua?
Yksinkertainen vastaus on, että huntu pannaan ensimmäistä kertaa häissä, ja sitä käytetään siitä eteenpäin. Hunnun pukemisesta osana häärituaalia on säilynyt muistitietoa. Räisälässä, Ruokolahdella ja Rautjärvellä morsiamelle pantiin miehelään lähtiessä huntu päähän (Schvindt 1913, 29, 152). Jääskestä, Antreasta ja Kirvusta on tieto, että huntu pantiin päähän vihkimisen jälkeen (Schvindt 1913, 143). Tavallisen hunnun lisäksi häärituaaleissa on saatettu käyttää erityistä koristeellista pääpyyhettä.
Tästäkin huolimatta nykyisin usein herättää kysymyksiä se, kenen pukuun huntu siis tarkalleen kuuluu? Entä jos eroaa? Elää avoliitossa? Ei halua parisuhdetta ollenkaan?
Sikäli hunnun käyttäminen ei liity parisuhdestatukseen, että huntua käytetään loppu elämä myös leskeytymisen jälkeen. Naimisiin menemisen ajateltiin perustavanlaatuisesti muuttavan naisen asemaa, eikä huntu viestinyt pelkästään sitä, että nainen oli varattu. Tästä vetäisin johtopäätöksen, että myös eronnut nainen voi käyttää huntua.
Hanna Vartiainen äitinsä kanssa, 1923 Kipinola, Kuolemajärvi. Kuva Tyyni Vahter, MVKK. Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. WSOY, 1985.Leskeksi jäämisestä: käyttämissäni lähteissä ei mainita suruhunnun käyttämisestä mitään. Vaemman puoleisella naisella on päässään päähine, joka näyttää mustalta hunnulta. Vahter ei kuitenkaan mainitse erikoisesta päähineestä matkakertomuksessaan. Siksi pidän todennäköisenä, että musta päähine Vahterin kuvassa on huivi, joka kokonaan peittää valkoisen hunnun.
Avioliitto ei merkinnyt pelkästään kahden ihmisen välistä suhdetta: yleensä se tarkoitti sitä, että nainen muutti miehelään miniäksi (oli myös tapauksia, joissa mies tuli naisen perheeseen kotivävyksi). Kansanperinteessä on yleensä ajateltu, että miniän osana oli raataa ilman merkittävää autonomiaa, toisin sanoen avioliitto yleensä tarkoitti naisen elämän muuttumista vaivalloisemmaksi. Merkittävä elämänmuutos sattuu samaan aikaan hunnun käyttämisen aloittamisen kanssa, nainen muuttuu siinä pysyvästi joksikin toiseksi. Mikä voisi olla tällainen käännekohta nykyään? Nykyisellään tapahtuva pois kotoa muuttaminen ja palkkatöiden tai opintojen aloittaminen ei minun mielestäni ole riittävä käännekohta pukea päähän huntua.
Ihanteena tietysti oli, että pari aloitti seksielämän vasta avioon astuttuaan. Pelkkään seksin harrastamiseen hunnun käyttäminen ei liittynyt. Ainakaan meille ei ole säilynyt tietoja siitä, että salavuoteudesta kiinni jääneet olisi velvoitettu panemaan huntu päähänsä. Seksillä kuitenkin on syy–seuraussuhde lapsiin. Kahdessa muistitiedossa hunnun käyttäminen yhdistyy lapsen saamiseen avioliiton ulkopuolella:
Raudussa ”nuorikko sai otsaansa hunnun, valkoisen vanhan markan kokoisen pyörylän, mutta yksinäisen lapsen tehnyt nainen oli velvoitettu kantamaan punaista huntua, häpeänsä merkiksi ja istumaan kirkon jalkapuussa määrättyinä pyhinä, kunnes oli vapautunut rangaistuksestaan.” (Vuorela 1958). Kuolemajärveltä saadun tiedon mukaan ”Muista [sic] huora huntuis sanottiin aviottoman lapsen saaneelle samalla, kun kätilö pani hänen päähänsä hunnun, jota oli pidettävä aina.”
Aviottoman lapsen saaminen oli paheksuttavaa, mutta siitäkin huolimatta naiset joutuivat/pääsivät näissä kahdessa tapauksessa huntukerhoon. Lapsen saaminen on minun mielestäni niin elämää mullistava hieno juttu, peruuttamaton sellainen, että se antaa oikeuden hunnun käyttämiseen. Omassa ajattelussani merkitys siis on eri mutta lopputulos sama, eli vaimon päähine kuuluu myös äidin asuun.
KK1021:12 U. T. Sirelius 1910, ”vanhapiika Koiviston Humaljoen kylästä”. Myös KK1021:11.
Olen kiertänyt tämän vastauksen pihviä kuin kissa kuumaa putroa. Miten toimia tilanteessa, jossa alkaa olla ikää mutta ei puolisoa (tai lapsia)? Tai jossa puoliso on, mutta avioon ei ole menty? Tämä lienee yleisin tilanne, jossa hunnun käyttäminen nykyään mietityttää.
Jos puolisoa ei ole, on kansanperinne tässä suht selkeä: muistitietoa ei ole siitä, että naimattomat naiset ovat ikääntyessään alkaneet käyttää huntua. Siitä puolestaan että naimattomat naiset ovat jatkaneet tytön päähineen käyttämistä, löytyy kaksi vihjettä:
Halinius mainitsee, että 1800-luvun alussa Kirvun vanhat naimattomat naiset käyttivät edelleen siniverkaista säppäliä. Täsmälleen hän kirjoittaa ”…några ålderstigna pigor ännu nyttja”. En tiedä pitääkö tämä kääntää yleisessä vai erityisessä merkityksessä vanhaksi piiaksi. Huntua naimattomat naiset eivät kuitenkaan käyttäneet. Sireliuksen Koivistolla ottama kuva sykeröpäisestä vanhasta naisesta on otsikoitu vanhaksipiiaksi. Tämän perusteella voi ajatella, että myös Koivistolla naimattomat naiset jatkoivat tytön päähineen käyttämistä. Sirelius tarpeen mukaan lavasti kuvaustilanteita, eikä hänen ottamiansa kansatieteellisiä kuvia tule tulkita todellisuutena niin kuin se oli, vaan ideana jonka Sirelius halusi välittää. Koivistolla vanhoja päähineitä kuitenkin käytettiin 1900-luvulle asti, joten mahdollisesti tilanne on ihan aito.
Avoliitossa tai muussa vakiintuneessa parisuhteessa en osaa antaa yksiselitteistä neuvoa. Ehkä tällaisessa tilanteessa voisi pohtia sitä, miten oma parisuhde eroaa avioliitosta vai eroaako se siitä mitenkään. Avioliitossa sovitaan, että rahat ja lapset ovat yhteisiä – jos ei erikseen sovita toisin. Ja avoliitossa ei oletuksena sovita yhtään mistään, mutta aina voi erikseen sopia muuta. Tästä syystä eivät minun mielestäni avoliitto ja avioliitto välttämättä eroa toisistaan, jos asiaa tarkastellaan maallisesta näkökulmasta. Joillekin meistä avioliitolla voi tietysti olla myös hengellinen merkitys.
Muistetaan myös, että viime kädessä jokainen itse tekee päätöksen käyttää tai olla käyttämättä huntua. Tässä artikkelissa olen käsitellyt hunnun käyttämistä kansatieteen tutkimuksen näkökulmasta, siis: miten ennen vanhaan on toimittu. Nykyisin voidaan toimia toisellakin tavalla.
Lähteet
Halinius, Andreas. Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början. Päiväämätön. Linkki Vuorela, Lilli. ”Orsikot ja alasniekka paita Raudussa.” Tiedonantajaverkoston lähetys, Museovirasto, 1958. Linkki
Artikkelikuva: malleja Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä -maalausta varten Albert Edelfeltin ateljeessa HK19350115:5.
Tässä artikkelissa: Huntu on eteläkarjalainen luterilainen vaimon päähine. Huntuja käytettiin eri alueilla eri kokoisia ja eri tavalla taiteltuja. Jääsken kihlakunnassa hunnut olivat isoja ts. suurhuntuja, ja näihin perehdytään tarkemmin. Lopussa kerron vähän hunnun ompelemisesta oman huntuprojektini innoittamana.
Huntujen yleiset piirteet
Vaimon päähine Kannaksen Karjalan puvuissa (ei savakkopuvuissa) on huntu. Huntujen muodot ja koot vaihtelevat pitäjittäin, mutta yhteistä niille on valkoinen väri sekä se, että ne peittävät suuren osan hiuksista.
Hiukset olivat hunnun alla käärittyinä jonkinlaiselle aluslaitteelle. Yleensä käärittyjä hiuspiiskoja kutsuttiin sykeröiksi, mutta Kurkijoella tikutteiksi (Sirelius 1916, 8), Parikkalassa palmikoiksi (Schvindt 1913, 62). Nimityksiä saattaa olla lisääkin. Hiusten pituus kulki käsi kädessä hunnun koon kanssa siten, että siellä missä huntu pieneni koossa, myös hiukset leikattiin lyhyemmäksi. Jääsken kihlakunnassa käytettiin suuria huntuja, joiden alla pitkät hiukset olivat sykeröille käärittyinä. Pyhäjärvellä ja Sakkolassa hunnut peittivät vain pienen osan päästä, mutta toisaalta hiuksetkin olivat lyhyemmät. Todennäköisesti naimisissa olevilla naisilla hiusten pituuteen ja näkymiseen liittyi uskomuksia, joihin lupaan palata, kun löydän lisää tietoa.
Kaikki kuvissa esiintyvät sekä säilyneet hunnut ovat valkoisia. Muun kuin valkoisen hunnun käyttämisestä löytyy maininta ainoastaan Sakkolasta/Raudusta, jossa sitä on käytetty rangaistuksena. Lilli Vuorela kirjoittaa (1958) mummonsa aikoinaan kertoman perusteella:
”Nuorikko sai otsaansa hunnun, valkoisen vanhan markan kokoisen, pyörylän; mutta yksinäisen lapsen tehnyt nainen oli velvoitettu kantamaan punaista huntua häpeänsä merkiksi ja istumaan kirkon jalkapuussa määrättyinä pyhinä kunnes oli vapautunut rangaistuksestaan.”
Keskityn tässä artikkelissa syvemmin Jääsken kihlakunnan suurhuntuihin. Tässä vertailun vuoksi pienempiä huntuja Sigfrid August Keinäsen maalaamana:
Vaimo päässään nappihuntu, Sakkola. Kansallismuseo K10303:13. S. A. Keinänen, 1873.Pyhäjärvi. Kansallismuseo K10303:14, S. A. Keinänen, 1873.Muolaa. Kansallismuseo K10303:8. S. A. Keinänen, 1873. Olen ymmärtänyt, että rekkopaidan kanssa ei käytetty liiviä. Tässä naisen yllä kuitenkin on jonkinlainen liivi.Uusikirkko. Kansallismuseo K10303:9. Kansallismuseo K10303:8.. S. A. Keinänen.Koivisto. Kansallismuseo K10303:11. S. A. Keinänen.
Milloin huntua käytetään?
Huntu siis kuului naimisissa olevalle naiselle. Naimattomat mutta naimaikäiset, eli rippikoulun käyneet, naiset käyttivät sykeröitä ja joissain pitäjissä lisäksi säppäliä tai pinteliä. Vain lapset kulkivat hiukset avoinna. Sykeröiden ja säppälin käyttäminen ei siis liittynyt niinkään ikään vaan statukseen: kaikki eivät välttämättä olleet saman ikäisiä päästessään ripille. Samoin huntu otettiin käyttöön vasta osana häärituaaleja, eli sen käyttäminen merkitsi naiselle siirtymistä vaimojen joukkoon. Tähän mennessä en ole löytänyt tietoa siitä, miten naimattomiksi jääneet naiset menettelivät. Normaalisti avioliitto kuului naisen elämään, mutta tähänkin on pakko olla poikkeuksia. Lähteet eivät kerro, millaista päähinettä he ovat käyttäneet.
Lähteet eivät myöskään kerro, missä tilanteissa huntua käytettiin. Kansatieteelliset kuvaukset keskittyvät juhlapuvun kuvaamiseen, eivät arkipukuun. Meillä ei siis ole ihan tarkkaa tietoa siitä, kuinka huntua käytettiin arkena. Severin Falkman kirjoittaa (1885) Joutsenosta, että naiset laittoivat huntunsa vain kerran viikossa ja pitivät niitä sitten koko viikon. Falkman totesi tähän, että muutaman päivän kuluttua hunnut eivät enää näyttäneet niin komeilta. Falkman ei ollut kansatieteilijä vaan taiteilija, mutta häneltä saamme tärkeän tiedon siitä, että samaa huntua käytettiin arkena ja sunnuntaina. Falkmanin tieto tosin koskee asuiltaan hyvin konservatiivista Joutsenon pitäjää, eikä sitä välttämättä voi yleistää. Ruokolahdelta ja Rautjärveltä Schvindt kertoo, että huntuja säilytettiin usein “valmiina panoksella” eli siis tärkättyinä ja taiteltuina, käyttövalmiina (Schvindt 1913, 153). Tästä ei kuitenkaan selviä, kuinka kauan ja usein panostettua huntua käytettiin. Kirvun Lankilasta on muistitieto, että pyhäpäivähuntu oli erikseen ja se oli tärkätty, ja sitten oli erikseen arkihuntu. Huntu päässään ”ihan tul ihminen sorjemmaks”, kertoo noin 1849 syntynyt vaimo. (Vahter 1924, 7-8.)
Huntu on vaikea päähine, koska se usein ei pysy päässä täysin paikallaan ja koska huivin tavoin sitä ei voi helposti silittää ennen käyttöä. Minulla itselläni huntu on suurimman osan ajasta rypyssä ja roikkuu kaukana takaraivolla.
1870-1880-luvulla naiset saattoivat Ruokolahdelta olevien piirrosten perusteella käyttää perinteistä kansanpukua tai sen osia mutta yhdistää siihen hunnun sijaan ruutuhuivin. Tästä olen päätellyt, että vaikka huntu onkin aina valkoinen, on ainakin joissain pitäjäpuvuissa mahdollista käyttää arkipäähineenä muunkin väristä huivia. Toisaalta Kirvusta vuodelta 1880 olevissa piirroksissa helmusniekkahametta käyttävät vanhat rouvat ovat pukeneet valkoisen huivin. Itse olen menetellyt niin, että kansanpuvun kanssa käytän ainoastaan valkoista huntua tai huivia. Mutta varmasti on oikein käyttää kirjavaakin huivia. Ajattelisin, että enemmän vaimon puvun mukaista on peittää pää jotenkin, oli se huntu tai huivi tai jopa kirjava huivi, kuin kulkea paljain päin.
Severin Falkman on piirtänyt Kirvussa naisia, joilla on perinteinen helmusniekkahame mutta hunnun sijaan huivi. Piirrokset ovat vuodelta 1880. Museovirasto KK1011:171a KK1011:178c KK1011:170a.Kuten Kirvustakin, myös Ruokolahdelta Falkman on piirtänyt perinteisiä vaatteita käyttäviä (kuvan perusteella) vaimoja, jotka ovat hunnun sijaan pukeneet huivin. Nämä huivit ovat ruudullisia. Falkman, I östra finland 1885.
Hunnut Jääsken kihlakunnassa
Kuten muuallakin Etelä-Karjalassa, oli huntu naineen naisen päähine. Jääskessä, Antreassa ja Kirvussa huntu asetettiin eli “poimittiin” päähän sykeröiden päälle vihkimisen jälkeen. Jos nainen oli tähän asti käyttänyt pinteliä, riisuttiin se viimeistään nyt. (Schvindt 1913, 143.) Ruokolahdella ja Rautjärvellä, kun morsian vietiin vanhempien kodista miehelään, hänelle pantiin lähtiessä huntu päähän. Hunnun alla olivat sykeröt. (Ibid.,152.) Joutsenossa morsiamella oli ensin päässä erityinen tirkathuntu, ja tavallinen huntu pantiin päähän vasta miehelässä (ibid., 159). Joutsenossa hunnun panemista nuorikon päähän kutsuttiin “morsiamen pään kääntämiseksi” (Stenberg & Vuori 2009, 42).
Jääsken kihlakunnassa pisimpään huntua käytettiin Joutsenossa, tosin muuallakin kihlakunnan alueella huntuja käytettiin suhteellisen pitkään. Joutsenossa kansanpukuja käyttivät vanhat vaimot vielä silloin, kun pitäjäpukujen perusteella alettiin koota kansallispukuja, pitkälle 1900-lukua siis. Muistitiedon mukaan nuorilla hunnut alkoivat jäädä pois käytöstä 1900-luvun taitteessa (Vahter 1924, 1). Joutsenolainen hunnunpanija Vappu Kaivola os. Martikka (1865–1930) osasi laittaa huntuja vielä 1920-luvulla ja oli asuinseutunsa yksi viimeisiä hunnun käyttäjiä. (Stenberg & Vuori 2009, 41). Jääsken pitäjästä ovat 1840-luvulla syntyneet vaimot kertoneet, että käyttivät nuorena ollessaan huntua. Antreassa kaksi vaimoa kertoo käyttäneensä huntua vielä 1870–1880-luvuilla. (Vahter 1924, 1–3.)
Meille on säilynyt runsaasti kuvia Joutsenosta ja Ruokolahdelta Severin Falkmanin piirtämänä. Todennäköisesti Falkman vieraili Joutsenossa 1871, sillä tälle vuodelle on päivätty hänen piirroksiaan. Severin Falkman kiersi piirtämässä myös Kirvun ja Jääsken pitäjissä vuonna 1880, josta hän piirsi muutamia huntupäisiä sekä huivipäisiä naisia. Näissä piirroksissa ei ole täysin varmaa, tarkoittaako “nainen” juuri vaimoa vai ketä tahansa naimaiän saavuttanutta henkilöä. Emme siis tiedä varmasti, onko huivi korvannut tässä hunnun vai naimattoman naisen hiuslaitteen. Ilmeisesti huntua kuitenkin käytettiin jonkin aikaa rinnakkain muiden päänpeitteiden kanssa.
Käytän tässä artikkelissa paljon Falkmanin piirroksia, sillä hän tosiaan kiersi Karjalan pitäjiä ja piirsi elävien mallien mukaan. Kansanpukupiirrokset ovat usein ongelmallisia siinä, että niitä on saatettu tehdä valokuvien tai olemassaolevien piirrosten pohjalta. Esimerkiksi Agathon Reinholm on joskus 1880-luvulla luonnostellut karjalaisia kansanpukuja, mutta hän lienee käyttänyt materiaalinaan Falkmanin piirroksia. Eivät Falkmaninkaan piirrokset tosin edusta elämää sellaisena kuin hän oli sen todistanut. Osa piirroksista esittää täysiä asukokonaisuuksia, ja näihin kuviin mallit ovat saattaneet vasiten tällätä itsensä. Falkman kuitenkin piirsi myös kokonaisuuksia, joissa yhdistyivät perinteinen kansanpuku ja ajan muoti.
Useat kansanpukukuvat on todennäköisesti laadittu vanhempien piirrosten perusteella, kuten tässä Severin Falkmanin ja Agathon Reinholmin piirrosten vertailussa ilmenee.S. Falkman KK1011:7b, I Östra Finland 1885; A. Reinholm SKS:n arkistossa oleva piirros sekä KK1120:21
Kaikkine taitteineen huntu on hyvin kolmiulotteinen esine, ja sen rekonstruoiminen valokuvien ja erityisesti piirrosten perusteella on haastavaa. Piirtäjälle, joka itse ei ole perehtynyt hunnun sitomiseen, vaatii äärimmäistä tarkkaavaisuutta saada piirrettyä jokainen laskos oikealle kohdalleen. Tämän takia kokonaisena säilyneet hunnut ovat arvokkaita. Näitä ovat Joutsenosta säilyneet hunnut KA3947 ja NM.0033544B sekä Ruokolahden KA3717, joista näette kuvia alempana. Lisäksi Joutsenon kansallispukuun on käytetty mallina Vappu Kaivolalle kuulunutta huntua KM:KE A 1727 (Stenberg & Vuori 2009, 74). Suurin osa meidän päiviimme säilyneistä hunnuista on kuitenkin säilynyt kankaana, esimerkiksi Jääsken huntuja on säilynyt kankaana (ks. linkki). Kankaan taitteista pukututkijat ovat voineet päätellä jotain hunnun sidonnasta.
Seuraavaksi esittelen tarkemmin Jääsken kihlakunnan hunnuille ominaisia piirteitä. Taulukosta käy ilmi, että hunnut ovat aika samanlaisia muuten, mutta Joutsenossa (kuten yleensä kansanpukujen kanssa) on oma meininkinsä. Kaikki hunnut joka tapauksessa taitellaan neliön muotoisesta kankaasta, jonka yksi kulma on käännetty sisään. Tämä taitettu kulma tulee otsalle. Kaksi vastakkaista sivua kiinnitetään pään taakse ja neljäs kulma jää roikkumaan vapaana pitkin selkää. Hunnulle antaa muodon sykerö, joka kuvien ja piirrosten perusteella näyttää laskeutuvan hunnun alla pitkin päälakea. Joutsenossa korkean päälaen sisässä saattoi olla muutakin täyteainetta.
Pitäjä
Pinteli
Sykerö
Huntu
Jääski
Antrea
Kirvu
Ruokolahti
Rautjärvi
Joutseno
Kuvat Severin Falkman, Magnus von Wright. Museovirasto KK995:1; KK989:1; KK988:17; KK1011:35a; KK1011:183g; KK1011:274b, KK1011:35a, KK983:13-14, 16, I östra Finland; valokuvat M. Seifert KK994:1. Tietääkseni säppäleistä ei ole säilynyt kuvia, joten säppäleitä ei ole myöskään taulukossa mukana. Kirvun kappalainen Halinius tosin kuvasi säppälin käyttöä Kirvusta vuonna 1816 (siteerattu Schvindt 1913, 148.)
Jääski, Antrea ja Kirvu
Vaimo Eeva Skyttä Vuoksenrannasta kertoi, että hänen nuoruudessaan mahdollisesti 1870-luvulla hunnut olivat pitkiä, helmaan asti. Hänellä tosin itsellään oli nuorikkona “hattu”. (Vahter 1934.) Schvindtin mukaan hunnut Jääskessä, Antreassa ja Kirvussa olivat kuitenkin pienempiä kuin Ruokolahdella (Schvindt 1913, 153.)
Jääskestä olevien kuvien ja piirrosten perusteella hunnun etureuna tulee hiusrajaan tai hiukan sen yläpuolelle. Hiukset saavat näkyä hunnun alta hieman. Alhaalla oikealla Falkmanin piirroksessa hunnun nurkat roikkuvat vapaana, eli niitä ei ole sidottu pään taakse. Sireliuksen Jääskessä 1914 ottamassa valokuvassa (KK1125:11) huntu on kuvattuna sivusta. Huntu ei todennäköisesti kuulu sitä kantavalle naiselle, sillä hunnun alareunaan on kirjailtu kansallismuseon arkistonumero, todennäköisesti A4953.
Museovirasto KK994:1 valmistusaika 1867 M. SeifertMuseovirasto KK20:1 vaimo Jääsken kansanpuvussa M. Seifert, kuvaaja 1860–1869KK1125:11 kuvannut Sirelius 1914Piirroksia Jääskestä. Severin Falkman 1880, Museovirasto KK1011:228a,b; KK1011:224; KK1011:226.
Antreasta löysin ainoastaan Magnus von Wrightin piirroksen sekä sen pohjalta tehdyn maalauksen. Huntu ulottuu lantion seudulle asti. Tässä piirroksessa näkyy hyvin solmu, jolla hunnun sivut on kiinnitetty sykerön alapuolelle.
Antrea. Yksityiskohta maalauksessa Magnus von Wright 1860. Museovirasto KK988:17
Falkmanin piirroksessa kirvululainen huntu näyttää lyhyemmältä kuin von Wrightin kuvaama antrealainen. Yksittäisten piirrosten perusteella ei voi vielä päätellä, että tämä olisi sääntö. Malliltaan huntu näyttää samanlaiselta kuin Jääskessä ja Antreassa.
1860-luvulla hunnut olivat Ruokolahdella ja Rautjärvellä niin pitkät, “että niiden alapäät miltei tavoittelivat hameen helmaa.” Sittemmin hunnut pienenivät mutta olivat kuitenkin suurempia kuin Jääskessä ja Antreassa. (Schvindt 1913, 153.) Wrightin piirroksessa (KK983:16) naisen huntu onkin huomattavasti pidempi kuin yllä kuvatut. Kansallispukujen perusteella tiedän, että Ruokolahden huntu sidotaan eri tavalla kuin Jääskessä. Harmillisesti yhdessäkään piirroksessa ei kunnolla kuvata ruokolahtelaista huntua takaapäin. Hunnun KA3717 kuvasta (myöhemmin artikkelissa) näette, että hunnun sivut on koottu taakse vekeille ja mahdollisesti ommeltu kiinni. Eroa kihlakunnan eteläisten ja pohjoisten pitäjien välillä löytyy siis hunnun koossa sekä tavassa kiinnittää sivut takaraivolle.
Magnus von Wright 1860(?), Museovirasto KK983:16.Falkman, I östra finland 1885
Joutseno
Joutsenon huntu on selvästi erilainen kuin muissa Jääsken kihlakunnan pitäjissä. Huntu on korkeampi, monimutkaisemmin laskostettu ja siihen tulee taakse nauhaa.
Kansallispuvussa ja joutsenolaisessa hunnussa KA3947 olevat vaaleansiniset nauhat ovat ostonauhaa. Nauha voi kuitenkin olla muunkin värinen kuin vaaleansininen. Vaaleaa sinistä – kuten ei vaalean punaistakaan tai violettia – ei juuri esiinny karjalaisissa käsitöissä. 1800-luvun alussa hunnun kiinnitysnauhat ovat siis todennäköisesti olleet jonkin muun kuin vaalean sinisen värisiä. Schvindtin mukaan nauhat olivat “1860 tehdyssä kuvassa ovat punaiset [ja] vanhempina aikoina valkeat” (1913, 159.) Falkmanin piirroksessa hunnun nauha ovat punaiset, piirros on 1870- tai 1880-luvulta. En ole löytänyt piirrosta Joutsenon hunnusta vuodelta 1860, joten Schvindtin lähde jää mysteeriksi. Magnus von Wrightin Karjala-tauluja on päivätty tuolle vuodelle, joten todennäköisimmin kyseessä on hänen piirroksensa.
Joutsenon hunnussa päälaki nousee korkeammalle kuin muissa Jääsken kihlakunnan hunnuissa. Schvindt kertoo hunnun käytöstä: “Jotta huntu pysyisi hyvin kuvallaan, pantiin ainakin myöhempinä aikoina sen alle kankeaa (esim. sokertoppa-) paperia”(Schvindt 1913, 159.)
Museovirasto KK23:1 M. Seifert, kuvaaja 1860–1869Vasemmalla puolella joutsenolainen huntu KA3947. Oikealla kansallispuvun huntu Suomen käsityön museo D0014/001/1. Huntu vasemmalla ei ole kansallispuvun esikuva.Yksityiskohta KA3947Nordiska Museet NM.0033544BFalkman, I östra Finland, 1885
Joutsenossa hunnun päällä saatettiin talvella käyttää huivia. Falkmanin piirroksissa näkyy naisia, jotka ovat pukeneet hunnun päälle ruudullisen huivin. Schvindtin mukaan näin tehtiin talvella kirkkoon mennessä mutta ei arkena (Schvindt 1913, 159). En ole löytänyt tietoja tästä tyylistä muualta Jääsken kihlakunnasta. Seiskarilta on valokuva naisesta, jolla on hunnun päällä huivi. Nainen on pukeutunut koivistolaisittain.
Hunnun päällä saatettiin talvella käyttää huivia. Falkman, I östra Finland, 1885
Hunnun valmistaminen
Joutsenosta on maininta, että huntu oli valkeinta ja hienointa pellavakangasta, mitä kotona osattiin tehdä (Schvindt 1913, 159). Huntukankaan tulee siis olla parasta mahdollista. Ruokolahtelaisen hunnun (KA3717) kuvassa alla näkyy, kuinka tiivistä kangas on. Tällaisen tiiviin ja ohuen pellavan löytäminen kangaskaupoista vaikeaa, ja siksi voikin olla paikallaan kääntyä kansallispukukankaita tarjoavien myyjien puoleen. Ostin itse huntuja varten kahta Eurokankaan pellavaa: perusvalikoimaan kuuluvaa Linnaa sekä toista paremmanlaatuista pellavaa, josta kuitenkaan en säilyttänyt pesulappua (minkä yleensä aina säilytän, jotta voin myöhemmin tarkistaa kankaan tiedot). Näistä Linna on oikein hyvä vaikka vähän harvahko peruskangas paitoihin, mutta huntuun se osoittautui liian paksuksi. Mysteeripellava oli Linnaa ohuempaa ja tiheämpää ja toimi hunnussa muuten ihan hyvin, mutta siitä kuultaa melko paljon läpi.
Jääsken kihlakunnan kansallispukujen hunnut ovat yksipietimisiä. Ne koostuvat siis yhdestä ainoasta pellavakappaleesta, jossa ei ole saumoja. Historiallisesti näin ei kuitenkaan ole ollut. Schvindtin mukaan ostokankaasta tehdyt hunnut olivat Ruokolahdella ja Rautjärvellä yhdestä kankaasta, mutta niitä edeltäneet kotitekoisesta kankaasta valmistetut hunnut olivat kaksipietimisiä. Huntu oli siis valmistettu yhdistämällä kaksi kangaskappaletta. (Schvindt 1913, 153.) Ruokolahtelainen huntu KA3717 koostuu kahdesta kappaleesta, jotka on yhdistetty toisiinsa huomaamattomalla saumalla. Jääsken pitäjästä on säilynyt U. T. Sireliuksen ottama kuva, jossa nainen poseeraa kaksipietiminen huntu päässään. Kangaskappaleita yhdistää pitsimäinen kappale, joka varmaankin on yhdistävää reikäommelta. En tunne näitä ompelutekniikoita niin hyvin, että varmaksi lähtisin sanomaan.
Hunnun voi siis koota kahdesta kangaskappaleesta, ja niiden väliin voi jopa harkita yhdistävää reikäommelta (tai välipitsin lisäämistä). Yhdistävä reikäommel esiintyy ainoastaan yhdessä valokuvassa, jossa huntu on sidottu Jääsken tyyliin. Koska esikuvia on tässä tapauksessa vain yksi, enkä tunne hunnun taustaa, en ensimmäisenä valmistaisi jääskeläistä huntua tähän tyyliin. Mutta se kannattaa pitää korvan takana esimerkkinä siitä, kuinka monimuotoisia kansanpuvut ovat.
Ruokolahtelainen huntu.Nuolilla on osoitettu pietimet yhdistävän sauman paikka. Pikkukuvassa oikeassa yläreunassa on sauma hunnun nurjalta puolelta. Kansallismuseo KA3717.Jääski. Vaimo huntu päässä, Sirelius 1914. Museovirasto KK1125:12. Huntu mahdollisesti kansallismuseon A4953.
Yleensä ompelen kaiken ompelukoneella. Huntu on arvokas osa asua, ja olen poikkeuksellisesti ommellut niiden päärmeet käsin. Reunapäärmeen kuuluu olla kapea, kuvassa alla se on muutamia millejä. Jos ajatellaan, että arkihuntu ja juhlahuntu ovat erikseen, voisi arkihunnun ehkä päärmätäkin koneella. Toisaalta ei käsin päärmäämiseenkään kovin montaa tuntia kulu.
Hunnun reunan päärme. Kansallismuseo KA3717.
Hunnun sitomista varten tarvitaan toinen pää, huntua ei siis voi panna omassa päässään. Vuoksenrannasta Katri Kuisma kertoi, että hän teki hunnun äidilleen, vaikka itse ei enää käyttänyt huntua (Vahter 1934), samoin Kirvusta on tieto, että emäntä osasi laittaa hunnun toisen päähän vaikka ei itse sitä käyttänyt (Vahter 1924). On siis ollut tavan mukaista tehdä huntu toiselle. Myös tekopään käyttämisestä on tieto kansanpukuajalta: Falkmanin kertomuksen (1885) mukaan Joutsenossa huntu laskostettiin tuohen päällä. Koska hunnun laskoksia pistellään paikalleen neulalla, voi tekopään käyttäminen olla ihan viisasta. Nykyisin tarkoitusta varten voi hankkia esimerkiksi styroxpään, joita myydään peruukkien säilytykseen naamiaisasuliikkeissä. Muotoilualustana käytettyä puutukkia kutsutaan pulvanaksi (Vuorela 1979). Pulvanaksi voidaan kutsuta pientä tai vähän isompaakin muotoilutukkia.
Minun huntuni
Ennen oikean hunnun valmistamista olin käyttänyt pään peittona valkoista huivia, siten kuin huivia yleensäkin päässä käytetään. Tein kaksi huntua Soja Murron huntukurssilla Imatralla. Kurssi oli tosi hyvä paikka opetella hunnun tekeminen, koska kuten jo totesin, huntu on hyvin kolmiulotteinen vaatekappale. Harmillista on, että vastaavia kursseja ei varmaankaan joka vuosi järjestetä.
Hunnun saamisen jälkeen olen pyrkinyt myös käyttämään sitä aina, kun pidän riikineitä. Käytössä huntu ryttääntyy, latistuu ja likaantuu, ja sitä pitääkin säännöllisesti huoltaa. Upotteen videolla näytän, kuinka tärkkään ja sidon hunnun. Ja siis ollakseni rehellinen, olen käyttänyt pitkään ryttääntynyttä huntua, jonka liepeitä olen aina välillä vähän silittänyt, niin pitkälle kuin silitysrauta mahtuu. Ja siis tärkkäyksen ja sitomisen voisi tehdä paljon huolellisemminkin.
Lähteet
Falkman, Severin. I Östra Finland / Itä-Suomessa. 1885. https://www.doria.fi/handle/10024/43451 Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia: sisältää 439 tekstikuvaa ja 24 kuvataulua, joista 5 värillistä. Suomalais-ugrilainen seura, 1916. Stenberg, Leena & Petri Vuori. Joutsenon naisen kansallispuku. 2009, Tulentallojain tarinoita XVI. Vahter, Tyyni. ” Eräiden Karjalan pitäjien käsityöstä ja puvuista 1923–1924.” Virkamatka 1924. Museovirasto. Vahter, Tyyni. ”Eräiden Karjalan pitäjien Vuoksenrannan naisten käsitöistä ja puvusta.” Virkamatka 1934, Museovirasto. Vuorela, Lilli. ”Orsikot ja alasniekka-paidat Raudussa” 1958, Kansallismuseo tiedonantajanverkoston lähetys, Museovirasto. Vuorela, Toivo. Kansanperinteen sanakirja. WSOY, 1979.
Kaplaan kotipaja 