Jääsken kihlankunnan kudonnaisesiliinat

Jääsken kihlakunnalla (Joutsenoa lukuun ottamatta) on oma esiliinatyylinsä, joka selvästi erottuu ympäröivistä alueista. Esiliinoja on sekä kudonnaisiksi kutsuttuja punaraitaisia esiliinoja että arvostettuja nyytinkiesiliinoja. Tässä artikkelissa käsitelen ainoastaan punaraitaisia kudonnaisesiliinoja.

Artikkelia päivitetty palmikkonyytingistä 8.12.2024 ja 5.9.2025 Jääsken pitäjän esiliinoista.

Kirvussa, Antreassa ja Jääskessä kudonnaiset liinat tehdään punaraitaisesta kankaasta. Schvindtin mukaan (1913, 151) Ruokolahdella ja Rautjärvellä käytettiin melko samanlaisia esiliinoja kuin Jääskessä ja Antreassa. Nyytinkiesiliinat alkoivat jäädä pois muodista 1800-luvun puolivälissä, mutta ripsiraitaisia esiliinoja käytettiin kansanpukuajan loppuun asti. Ruokolahden länsiosissa lähellä Joutsenon rajaa käytettiin myös Joutsenon tyyliin tehtyjä revinnäisesiliinoja, joissa revinnäiset tosin olivat valkoisia, eivät mustia. Joutsenossa ei käytetty punavalkoraitaisia kudonnaisliinoja, vaan ainoastaan revinnäisliinoja (Ibid., 157).

Analyysini perustuu etupäässä kuuteen Jääsken kihlakunnan alueelta säilyneeseen ripsiraitaesiliinaan, jotka ovat Ruokolahdelta, Jääskestä ja Antreasta. Esiliinoista on netissä kuvia museoiden sivuilla. Kuvien kanssa työskennellessä ongelmana on, että esiliinat on kuvattu vain oikealta puolelta ja kaiken lisäksi kuvat ovat pienikokoisia. Yksityiskohtia kuten ompelutekniikoita ei näistä kuvista siten pysty päättelemään. Näitä yksityiskohtia on havainnollistettu ruokolahtelaisen esiliinan (LHMVHMAE2430:968) avulla. Kävin tutkimassa esiliinaa Lahden museoilla, ja otin siitä tällöin yksityiskohtaisempia kuvia. Jääskeläinen esiliina KA1428 on esikuva Jääsken tarkistetun kansallispuvun esiliinalle. Kansallispuvun ohjeet eivät kuitenkaan välttämättä ole yksiyhteen alkuperäisen esiliinan kanssa, joten niiden perusteella ei voi tehdä varmoja johtopäätöksiä alkuperäisestä liinasta.

Myönnän, että esiliinoihin ja pitäjiin viittaileminen käy artikkelissa vähän sekavaksi. Olen sen tähden tehnyt jokaisen osion alkuun pienen tiivistelmälaatikon. Huomioikaa, että yleistykset perustuvat pienenpieneen aineistoon esiliinoja ja kuvia.

Jääskeläinen ripsiraitaesiliina. — Pituus 73 cm, leveys 55 cm. Jääski, Kansallismuseo KA1428

Yleiset piirteet

Esiliinat ovat kapeita, esimerkiksi 56 cm leveitä. Esiliinojen pituus vaihtelee käyttäjän mittojen mukaan.
Raitojen määrä esiliinoissa vaihtelee myös pitäjän sisällä. Raitojen määrä kannattaa valita sen mukaan, miten pitkän esiliinan haluaa.

Kuudesta esiliinasta viisi on keskenään melko samanlaisia, Kunstkameran esiliina (323-27) on erilaisin suhteessa muihin. Viidessä esiliinassa yhteisiä piirteitä ovat valkoinen palttinainen vyötärökaitale, helmassa pitsi sekä lankatupsut ja esiliinan sivuilla ripsiraitareunat. Kunstkameran esiliinasta nämä piirteet puuttuvat, mutta sen ripsiraitakangas on kudottu samaan tyyliin kuin antrealaisessa esiliinassa NM.0011160.

Kuudesta esiliinasta kolmesta on tiedossa leveys sekä pituus. Nämä kolme esiliinaa ovat 55-56 cm leveitä. Kaksi esiliinoista on pituudeltaan 73 cm ja kolmas 66 cm. Yritin arvata muiden esiliinojen mittoja kuvien perusteella, mutta tämä on vain arvailua. Bannerikuvassa esiliinat on skaalattu samaan leveyteen.

Jääskeläisissä esiliinoissa toiseen on kudottu viisi ja toiseen seitsemän kuviokertaa ripsiraitoja. Kahdessa antrealaisessa liinassa kuviokertoja on kummassakin kuusi, mutta kudontakuviot ovat vähän eri tyyppisiä. Eteläisestä Jääsken kihlakunnasta olevassa Kunstkameran esiliinassa kudontakuvio on hyvin samanlainen kuin toisessa antrealaisessa liinassa, mutta niissä on eri määrä kuviokertoja. Jo näin pienestä aineistosta on siis mahdollista havaita, että raitojen lukumäärä ja tyyli ei välttämättä ole samanlainen edes yhden pitäjän sisällä. Seuraavissa osioissa käyn tarkemmin läpi eroja ja yhtäläisyyksiä esiliinojen välillä.

Kudottu kangas

Ennen raitakuvion alkamista esiliinan yläpäähän on kudottu vaihteleva leveys tavallista palttinaa. Myös raitojen välissä on palttinaa.
Kuviokerran muodostavat ohut ja leveä ripsiraita välipalttinoineen. Yleensä ylimpänä esiliinassa on ohut raita ja alimpana paksu.
Raidoissa on eniten punaista väriä. Lisäksi niihin on käytetty sinistä, vihreää ja keltaista sekä yhdessä tapauksessa mustaa.
Yleensä ohuemman raidan jakaa osiin kaksi valkoista raitaa.
Ripsiraidat kudotaan ohuemmalla langalla kuin palttina. Saman esiliinan sisällä kudoksen tiheys sekä kudelankojen määrä raidoissa vaihtelee.

Kaikissa kuudessa esiliinassa vuorottelee ohuempi ja leveämpi ripsiraita. Yleensä esiliinassa on ylimpänä ohuempi raita ja alimpana paksumpi raita. Aivan alimpana paksumman raidan alapuolella on yleensä yksi eriparinen raita, joka on erilainen kuin kaikki muut esiliinan raidat. Poikkeus tähän ripsiraitojen järjestykseen on Kunstkameran esiliina 323-27.

Ennen raitojen alkamista esiliinaan kudotaan vaihteleva pituus yksiväristä valkoista palttinaa. Kuvien perusteella arvioituna ruokolahtelaisessa esiliinassa palttinaosuus on korkein. Ruokolahtelaisessa esiliinassa se on 9,5 cm. Palttinaa on myös ripsiraitojen välissä.

Antrean, Jääsken ja Kirvun esiliinoissa on museoesiliinojen perusteella käytetty väreinä punaista, sinistä, vihreää ja keltaista. Schvindt (1913, 151) kertoo, että Ruokolahdella ja Rautjärvellä raidoissa oli punaista, sinistä ja keltaista. Severin Falkmanin piirroksessa HK19640630:1.1 näkyy ripsiraidoissa lisäksi vihreää. Lahden museon ruokolahtelaisen esiliinan kapeissa raidoissa on lisäksi mustaa tai hyvin tumman sinistä lankaa. Leveissä raidoissa on esiliinan yläosassa vaaleampaa sinistä, mutta sininen vaihtuu kesken kankaan vihreäksi (ks. kuva).

Ohuemmassa ripsiraidassa saattaa olla mukana valkoista. Kahdessa jääskeläisessä sekä toisessa antrealaisessa esiliinassa nämä valkoiset raidat ovat suunnilleen samassa kohtaa. Ruokolahtelaisen esiliinan kapeissa raidoissa ei ole käytetty lainkaan valkoista. Severin Falkmanin piirroksessa ruokolahtelaisen esiliinan kuvioissa kuitenkin on mukana valkoistakin, ja valkoiset raidat on aseteltu samalla tavalla kuin Jääsken ja Antrean liinoissa.

Kahdessa esiliinoista (Kunstkamera 323-27 ja NM.0011160) kevyemmät raidat sisältävät hyvin paljon valkoista. Oikeastaan näissä esiliinoissa valkoista on välissä niin paljon, että ohuita ripsiraitoja voi ajatella olevan aina kolme kerrallaan. Nämä kaksi esiliinaa on muutenkin sommiteltu väljemmin kuin muut. Myös raitojen väliin jää enemmän valkoista palttinaa.

Jääsken kihlakunnan kudonnaisesiliinojen raitakuviointia.

Ruokolahtelaisen esiliinan kudotut raidat. — *Severin Falkman, esiliina Ruokolahdelta HK19640630:1.1*

Ripsiraidat kudotaan ohuemmalla langalla kuin palttina. Ripsiraidassa kudoksen tiheys on huomattavasti korkeampi. Ruokolahtelaisessa esiliinassa kuteen tiheys on palttinaosuuksilla 30 lankaa/cm, mutta ripsiraidoissa 60 lankaa/cm. Tiheys toki vähän vaihtelee.

Lähikuva ruokolahtelaisen esiliinan ripsiraidoista. — *Ruokolahtelainen esiliina, palttina- ja ripsikuteen tiheys.*

Lähikuva ruokolahtelaisen esiliinan kudonnaisraidoista.

Ruokolahtelainen esiliina on upeasti toteutettu käsityön taidonnäyte. Vaikka kangas on kudottu ja ommeltu huolella, ovat esiliinan ripsiraidat tästäkin huolimatta hieman eriparisia keskenään. Tiheyden lisäksi raidoissa voi vaihdella kudelankojen määrä.

Vyötärö

Vyötärökaitale on yleensä valkoista palttinaa
Vyötärökaitaleen päässä on lenkit tai napinlävet solmimisnauhaa varten.
Vyötärökaitaleen leveys vaihtelee, mutta monelle sopiva leveys on todennäköisesti 1,5-2 cm.
Esiliinaa kavennetaan vyötäröltä laskoksilla. Kavennettava määrä riippuu käyttäjän mitoista. Useimmiten laskosryhmiä on kolme.

Vertailluista esiliinoissa muissa paitsi Kunstkameran esiliinassa vyötärön rakenne on suunnilleen samanlainen. Vyötärökaitale on valkoista palttinaa. Sen päissä on lenkit solmimisnauhaa varten. Lenkit voivat olla napinlävet (kaksi jääskeläistä sekä ruokolahtelainen esiliina) tai lankalenkit (kaksi antrealaista esiliinaa). Vyötärökaitaleen leveys näyttää vaihtelevan. Ruokolahtelaisen esiliinan vyötärökaitale on 1,6 cm leveä. Muissa esiliinoissa leveys ei ole tiedossa.

Kunstkameran esiliina on aivan erilainen kuin muut: siinä vyötärökaitale on tehty kuviollisesta kankaasta. Kaitale on pidempi, 70 cm, ja sen päässä on nappi kiinnittämistä varten. Todennäköisesti kaitale on siis ulottunut vyötärön ympäri, eikä sen jatkona ole ollut solmimisnauhaa. Leveydeltään kaitale on 1,2 cm.

Osaa esiliinoista on kavennettu vyötäröltä enemmän ja osaa vähemmän. Kavennettava määrä riippuu omista mitoista, eikä siinä tarvitse seurata historiallisia esikuvia. Kaventaminen tehdään laskoksilla. Neljässä esiliinassa laskosryhmiä on kolme. Ruokolahtelaisessa esiliinassa laskosryhmiä on kaksi ja ne sijaitsevat sivuilla. Toisessa jääskeläisessä esiliinassa laskoksia on niin tiheästi, että erillisiä ryhmiä ei voi hahmottaa.

Jääsken kihlakunnan esiliinojen vyötärökaitaleita.

Todennäköisesti pellavapalttinaiset vyötärökaitaleet on kiinnitetty esiliinaan siten, että kaitale on ensin ommeltu yhteen esiliinan kanssa oikeat vastakkain, jonka jälkeen kaitaleen toinen laita on taitettu nurjalle ja kiinnitetty päärmepistoin. Tällöin oikealle puolelle ei jää näkyviin ompeleita ja nurjallekin ainoastaan huomaamattomat pistot kaitaleen alalaitaan. Myös kaitaleen päiden alalaidat ja päät on ommeltu yhteen. Kaitaleen päihin on ommeltu napinlävet vyön kiinnittämistä varten (tai lisätty lankalenkit). Kuvissa alla yksityiskohtia Lahden museoiden (Viipuri-kokoelma) esiliinasta LHMVHMAE2430:968.

Solmimisnauhan kiinnityslenkki ruokolahtelaisessa esiliinassa. — *Reikä vyötä varten. Ks. myös linkki*

Vyötärön laskoksia ruokolahtelaisessa esiliinassa. — *Vyötärön poimutus oikealta puolelta.*

Vyötärökaitaleen pään ompeleet ruokolahtelaisessa esiliinassa. — *Vyötärökaitaleen päiden alareunat on suljettu vasta, kun kaitale on kiinnitetty esiliinaan.*

Vyötärönauhat

Mahdollisesti esiliinoissa on suosittu punavalkoista solmimisnauhaa.

Esiliinojen mukana ei yleensä ole säilynyt niiden solmimiseen käytettyä nauhaa. Tämän artikkelin esiliinoista Kunstkameran esiliinassa ei ole koskaan nauhaa ollutkaan, muissa kyllä. Nauha on tallella kahdessa esiliinassa. Nämä kumpikin nauha ovat punavalkoisia. Toisessa on punavalkoista tasaraitaa ja toisessa pilkkuja samaan tyyliin kuin Jääsken kansallispuvun esiliinan nauhassa.

Jääsken kihlakunnan esiliinojen vyötärönauhoja.

Sivut

Esiliinan reunoja koristavat ripsiraitakaitaleet. Raidan kuvio on samantyylinen kuin esiliinassa, mutta ei täsmälleen sama. Reunakaitaleen sisälaidalla on valkoinen raita, jonka leveys vaihtelee. Muutoin väritys on punavoittoinen.
Reunakaitale on yleensä koottu kahdesta osasta, ja saumakohta on esiliinan yläpäässä.

Kaikissa muissa paitsi Kunstkameran esiliinassa on reunoissa kapeat kaitaleet ripsiraitaa. Ripsiraidan kuvio on saman tyylistä kuin muukin esiliinan raidoitus, mutta ei samanlaista. Ripsiraidassa on oma rytminsä. Se on pohjasävyltään punainen kuten muutkin esiliinan raidat. Esiliinan puoleisessa laidassa on valkea raita, joka voi koostua vain muutamasta tai useammasta valkoisesta langasta. Ruokolahtelaisessa esiliinassa valkoista ripsiä on kudottu seitsemän kerrosta. Kaitaleen ulkolaidassa esiliinan oikealla puolella jää näkyviin hieman peruspalttinaa.

Alla on lähikuvissa ruokolahtelaisen esiliinan (LHMVHMAE2430:968) reunakaitale. Reunakaitaleen ulkosyrjässä on päärme. Kaitaleen sisälaidassa näkyvät päärmepistot. Tässä kuvassa näkyy pistoja myös reunakappaleen ja esiliinan saumakohdassa. Näiden pistojen ei kuitenkaan kuuluisi näkyä oikealle puolelle. Nurjalla puolella päärmepistot sekä esiliinan ja sivukappaleen sauma ovat selvästi näkyvissä. Esiliinan saumavara peittää sivukaitaleen saumavaran mutta ei varsinaisesti kata sitä, sillä esiliinan hulpioreuna on näkyvissä Tähän ruokolahtelaiseen esiliinaan ei siis ole tehty varsinaista katesaumaa. Jos ompelet esiliinaa teollisesta kankaasta, kannattaa tehdä oikea katesauma. Mutta määrämittaan kudotussa kankaassa se ei ole tarpeellista.

Ruokolahtelaisen esiliinan reunakaitale oikealta ja nurjalta puolelta. — *Vasemmalla reunakaitale oikealta puolelta ja oikealla nurjalta puolelta kuvattuna. (LHMVHMAE2430:968)*

Vanhoilla kangaspuilla ei usein ollut mahdollista kutoa yhtä leveää kangasta, kuin mitä esiliina on pitkä. Tämän takia reunakaitaleessa on yleensä saumakohta. Yleensä sauma on esiliinan ylälaidassa. Näin on toimittu ruokolahtelaisessa sekä kahdessa jääskeläisessä esiliinassa. Toisessa antrealaisessa esiliinassa ripsiraita päättyy kesken reunan, ja esiliinan yläosassa ei ole reunassa lainkaan kaitaletta. Toisessa antrealaisessa esiliinassa ei puolestaan näy ollenkaan saumakohtaa reunakaitaleessa. Vertailin esiliinojen kokoja toisiinsa, ja mahdollisesti tämä esiliina (NM. 0011159) on aika lyhyt, selvästi alle 70 cm. Vanhojen puiden kudontaleveys siis saattoi riittää tämän mittaisiin kaitaleisiin.

Jääsken kihlakunnan esiliinojen reunakaitaleita erityishuomiona saumakohta kaitaleissa.

Ruokolahtelaisessa esiliinassa reunakaitaletta on jatkettu erityylisellä ripsiraidalla. Sauma on kuvattuna alla.

Ruokolahtelaisen esiliinan reunakaitaleen saumakohta. — *Reunakaitaleiden saumakohta oikealta ja nurjalta.* *(LHMVHMAE2430:968)*

Helman koristelut

Jääski, Antrea, Ruokolahti: valkoinen pitsi ja valkoiset hapsut
Antrea: värikäs pitsi, värikkäät hapsut
Ruokolahti: valkoinen pitsi, värikkäät hapsut
Pitsejä on voitu valmistaa neulomalla, virkkaamalla tai nypläämällä
Hapsuja on voitu valmistaa iskuhapsuna tai kiinnittämällä jokainen hapsu yksi kerrallaan.

Jääskestä ja Antreasta on säilynyt esiliinoja, joiden helmassa on valkoinen pitsi ja sen alareunassa lankahapsut. Samantyylinen esiliinan helma näkyy myös ruokolahtelaisella naisella Magnus von Wrightin piirroksessa (KK983:16) sekä jääskeläisellä naisella Seifertin ottamassa valokuvassa (KK20:1). Jääsken kansallispuvun esikuvana olleessa esiliinassa (KA1428) pitsi on neulottua ja hapsut ovat iskuhapsua. Tässä esiliinassa sekä pitsi että hapsut ovat tiheämpää työtä kuin kolmessa muussa kuvatussa esiliinassa. Mahdollisesti näissä kolmessa muussa pitsit ja hapsut on siis tehty eri tektiinkalla. Tuijottelin pikseleitä pitkään ja arvelisin, että hapsut Nordiska Museetin kokoelmassa oleviin esiliinoihin (NM.0011160 ja 0077446) on tehty sitomalla yksittäisiä lankatupsuja pitsin alalaitaan.

Jääsken kihlakunnan esiliinojen valkoisia helmakoristeita.

Ruokolahtelaisia naisia kuvattu esiliinoineen. — *Kaksi ruokolahtelaista esiliinaa Magnus von Wrightin piirroksissa. Esiliinojen raidat on sommiteltu eri tavalla. Oikeanpuoleisessa piirroksessa kapeiden raitojen sisälle jää enemmän valkoista.*

Antreasta ja Ruokolahdelta on säilynyt tietoa värikkäistä koristeluista. Von Wrightin piirroksessa yllä vasemmalla (KK983:13) esiliinaa koristevat vihreät, keltaiset ja punaiset hapsut. Hapsurivin yläpuolelle on kuvattu myös muuta koristelua vihreällä, keltaisella ja punaisella, mutta en tiedä mitä sen on tarkoitus esittää. Antrealaisessa esiliinassa (NM.0011159, alla vasemmalla) värikkäät lankatupsut näkyvät selvästi. Kuvasta näkyy myös, että lankalenkit on yksi kerrallaan solmittu esiliinan helmapitsin alalaitaan. Helmapitsi on tässä punainen. Von Wrightin maalauksessa (KK988:17) antrealaisen naisen esiliinassa hapsut ovat sinisiä ja punaisia ja niiden yläpuolelle kuvattu pitsi keltaista ja vihreää. Samassa Wrightin maalauksessa on kuvattu myös nainen, jonka ripsiraitaesiliinaa ovat kokonaan ilman helmakoristeita. Vuodelta 1852 olevassa painokuvassa (KK989:1) ripsiraitaisen esiliinan helmassa on punaisia ja keltaisia hapsuja. Matthias Akianderin (Matti Akkanen) mukaan tämän esiliinan tyyli on antrealainen, vaikka painokuva sanoo olevansa Jääskestä.

Todennäköisesti verkkomainen pitsi esiliinan helmassa on palmikkonyytinkiä. Kirvulaisessa esiliinassa 4808:33 nyytinkiä on tehty kahdella värillä (ks. Linnove 1947, 227).

Kunstkameran esiliina (323-27) poikkeaa myös helmakoristeluissaan muista tämän artikkelin esiliinoista, sillä siinä pitsiin on pujotettu vihreää ja todennäköisesti keltaista villalankaa. Jääsken kihlakunnan nyytinkiesiliinoissa sinisiä nyytinkejä on koristettu kirkkaan värisillä langoilla. Todennäköisesti tässä Kunstkameran esiliinassa helmapitsi on nyytinkiä.

Karjalaisten esiliinojen helmakoristeita.

Mahdollisesti Jääsken pitäjässäkin on käytetty kirjavilla hapsuilla koristeltuja esiliinoja, mutta siitä ei ole säilynyt kunnolla tietoa. Jääsken pukunukessa (K119:1) vuodelta 1850 helmassa on värikkäitä tupsuja, ja myös brokadinauhaa.

Päivitys 5.9.2025: Nyt löytyi tieto, että Jääsken pitäjässäkin käytettiin kirjavia rimssuja esiliinan helmassa. Theodor Schvindtin vuonna 1893 kokoamassa osakuntien museon luettelosta löytyy seuraava tieto: KA3882-KA3889. “Esiliinarimssuja; 6 ensimmäistä päättyy ripsuihin, 2 viimeistä ovat kokonaan pitsejä; ensimmäinen on kokonaan valkea, toiset kirjavia. Jääski.” Jääski tarkoittaa tässä nimenomaan Jääsken pitäjää.

Jääskeläisen pukunuken esiliinan helmakoristeet. — *Jääski, Pukunuket vuodelta 1850, K119:1 ja K119:2*

Mahdollista on ollut myös yhdistää toisiinsa valkoinen pitsi ja värilliset hapsut. Ruokolahtelaisessa esiliinassa (alla) helmassa on alimpana kapea eriparinen ripsiraita. Raidan jälkeen esiliinan alalaidasta on käännetty palttinaa päärmeelle ja kiinnitetty se päärmepistoin. Päärmeen leveys on n. 5 mm. Päärmeen alalaitaan on ommeltu kiinni 2 cm levyinen virkattu pitsi. Hapsut ovat n, 2,5 cm pitkiä ja monivärisiä. Hapsurimpsu on kiinnitetty pitsin alalaitaan.

Ruokolahtelaisen esiliinan virkattu helmapitsi sekä hapsut. — *Helman virkattu pitsi ja hapsut (LHMVHMAE2430:968)*

Lopuksi

Minun on tarkoitus palata Ruokolahtelaiseen esiliinaan vielä myöhemmin ja laatia ompeluohje esiliinan perusteella. Tällä hetkellä kudontahommat kuitenkin odottavat kudontalankoja sekä viileämpiä kelejä.

Päivitys 8.12.2024: Tämän artikkelin aineistosta jäi pois kaksikin hienoa kudonnaisesiliinaa:

Lähteet

Linnove, Aino. Suomalaisen pitsinnypläyksen vaiheita 1500-luvulta 1850-luvulle. WSOY, 1947.
Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913.

Lue myös

Esiliinan nauhat

Jääsken kihlakunnan nyytinkiesiliinat

Käsityöt

Jääsken kihlakunnan hunnut

Tässä artikkelissa: Huntu on eteläkarjalainen luterilainen vaimon päähine. Huntuja käytettiin eri alueilla eri kokoisia ja eri tavalla taiteltuja. Jääsken kihlakunnassa hunnut olivat isoja ts. suurhuntuja, ja näihin perehdytään tarkemmin. Lopussa kerron vähän hunnun ompelemisesta oman huntuprojektini innoittamana.

Huntujen yleiset piirteet

Vaimon päähine Kannaksen Karjalan puvuissa (ei savakkopuvuissa) on huntu. Huntujen muodot ja koot vaihtelevat pitäjittäin, mutta yhteistä niille on valkoinen väri sekä se, että ne peittävät suuren osan hiuksista.

Hiukset olivat hunnun alla käärittyinä jonkinlaiselle aluslaitteelle. Yleensä käärittyjä hiuspiiskoja kutsuttiin sykeröiksi, mutta Kurkijoella tikutteiksi (Sirelius 1916, 8), Parikkalassa palmikoiksi (Schvindt 1913, 62). Nimityksiä saattaa olla lisääkin. Hiusten pituus kulki käsi kädessä hunnun koon kanssa siten, että siellä missä huntu pieneni koossa, myös hiukset leikattiin lyhyemmäksi. Jääsken kihlakunnassa käytettiin suuria huntuja, joiden alla pitkät hiukset olivat sykeröille käärittyinä. Pyhäjärvellä ja Sakkolassa hunnut peittivät vain pienen osan päästä, mutta toisaalta hiuksetkin olivat lyhyemmät. Todennäköisesti naimisissa olevilla naisilla hiusten pituuteen ja näkymiseen liittyi uskomuksia, joihin lupaan palata, kun löydän lisää tietoa.

Kaikki kuvissa esiintyvät sekä säilyneet hunnut ovat valkoisia. Muun kuin valkoisen hunnun käyttämisestä löytyy maininta ainoastaan Sakkolasta/Raudusta, jossa sitä on käytetty rangaistuksena. Lilli Vuorela kirjoittaa (1958) mummonsa aikoinaan kertoman perusteella:

”Nuorikko sai otsaansa hunnun, valkoisen vanhan markan kokoisen, pyörylän; mutta yksinäisen lapsen tehnyt nainen oli velvoitettu kantamaan punaista huntua häpeänsä merkiksi ja istumaan kirkon jalkapuussa määrättyinä pyhinä kunnes oli vapautunut rangaistuksestaan.”

Keskityn tässä artikkelissa syvemmin Jääsken kihlakunnan suurhuntuihin. Tässä vertailun vuoksi pienempiä huntuja Sigfrid August Keinäsen maalaamana:

Sakkolainen nainen huntu päässään. — *Vaimo päässään nappihuntu, Sakkola. Kansallismuseo K10303:13. S. A. Keinänen, 1873.*

Maalaus pyhäjärveläisestä naisesta, jolla jakauksen peittävä pieni huntu. — *Vaimo päässään nappihuntu, Sakkola. Kansallismuseo K10303:13. S. A. Keinänen, 1873.*

Milloin huntua käytetään?

Huntu siis kuului naimisissa olevalle naiselle. Naimattomat mutta naimaikäiset, eli rippikoulun käyneet, naiset käyttivät sykeröitä ja joissain pitäjissä lisäksi säppäliä tai pinteliä. Vain lapset kulkivat hiukset avoinna. Sykeröiden ja säppälin käyttäminen ei siis liittynyt niinkään ikään vaan statukseen: kaikki eivät välttämättä olleet saman ikäisiä päästessään ripille. Samoin huntu otettiin käyttöön vasta osana häärituaaleja, eli sen käyttäminen merkitsi naiselle siirtymistä vaimojen joukkoon. Tähän mennessä en ole löytänyt tietoa siitä, miten naimattomiksi jääneet naiset menettelivät. Normaalisti avioliitto kuului naisen elämään, mutta tähänkin on pakko olla poikkeuksia. Lähteet eivät kerro, millaista päähinettä he ovat käyttäneet.

Milloin riikineisiin kuuluu huntu?

Lähteet eivät myöskään kerro, missä tilanteissa huntua käytettiin. Kansatieteelliset kuvaukset keskittyvät juhlapuvun kuvaamiseen, eivät arkipukuun. Meillä ei siis ole ihan tarkkaa tietoa siitä, kuinka huntua käytettiin arkena. Severin Falkman kirjoittaa (1885) Joutsenosta, että naiset laittoivat huntunsa vain kerran viikossa ja pitivät niitä sitten koko viikon. Falkman totesi tähän, että muutaman päivän kuluttua hunnut eivät enää näyttäneet niin komeilta. Falkman ei ollut kansatieteilijä vaan taiteilija, mutta häneltä saamme tärkeän tiedon siitä, että samaa huntua käytettiin arkena ja sunnuntaina. Falkmanin tieto tosin koskee asuiltaan hyvin konservatiivista Joutsenon pitäjää, eikä sitä välttämättä voi yleistää. Ruokolahdelta ja Rautjärveltä Schvindt kertoo, että huntuja säilytettiin usein “valmiina panoksella” eli siis tärkättyinä ja taiteltuina, käyttövalmiina (Schvindt 1913, 153). Tästä ei kuitenkaan selviä, kuinka kauan ja usein panostettua huntua käytettiin. Kirvun Lankilasta on muistitieto, että pyhäpäivähuntu oli erikseen ja se oli tärkätty, ja sitten oli erikseen arkihuntu. Huntu päässään ”ihan tul ihminen sorjemmaks”, kertoo noin 1849 syntynyt vaimo. (Vahter 1924, 7-8.)

Huntu on vaikea päähine, koska se usein ei pysy päässä täysin paikallaan ja koska huivin tavoin sitä ei voi helposti silittää ennen käyttöä. Minulla itselläni huntu on suurimman osan ajasta rypyssä ja roikkuu kaukana takaraivolla.

1870-1880-luvulla naiset saattoivat Ruokolahdelta olevien piirrosten perusteella käyttää perinteistä kansanpukua tai sen osia mutta yhdistää siihen hunnun sijaan ruutuhuivin. Tästä olen päätellyt, että vaikka huntu onkin aina valkoinen, on ainakin joissain pitäjäpuvuissa mahdollista käyttää arkipäähineenä muunkin väristä huivia. Toisaalta Kirvusta vuodelta 1880 olevissa piirroksissa helmusniekkahametta käyttävät vanhat rouvat ovat pukeneet valkoisen huivin. Itse olen menetellyt niin, että kansanpuvun kanssa käytän ainoastaan valkoista huntua tai huivia. Mutta varmasti on oikein käyttää kirjavaakin huivia. Ajattelisin, että enemmän vaimon puvun mukaista on peittää pää jotenkin, oli se huntu tai huivi tai jopa kirjava huivi, kuin kulkea paljain päin.

Severin Falkmanin piirroksia huivipäisistä naisista Kirvussa. — *Severin Falkman on piirtänyt Kirvussa naisia, joilla on perinteinen helmusniekkahame mutta hunnun sijaan huivi. Piirrokset ovat vuodelta 1880. Museovirasto KK1011:171a KK1011:178c KK1011:170a*.

Severin Falkmanin piirroksia ruokolahtelaisista naisista huivi päässä. — Kuten Kirvustakin, myös Ruokolahdelta Falkman on piirtänyt perinteisiä vaatteita käyttäviä (kuvan perusteella) vaimoja, jotka ovat hunnun sijaan pukeneet huivin. Nämä huivit ovat ruudullisia. Falkman, I östra finland 1885.

Hunnut Jääsken kihlakunnassa

Kuten muuallakin Etelä-Karjalassa, oli huntu naineen naisen päähine. Jääskessä, Antreassa ja Kirvussa huntu asetettiin eli “poimittiin” päähän sykeröiden päälle vihkimisen jälkeen. Jos nainen oli tähän asti käyttänyt pinteliä, riisuttiin se viimeistään nyt. (Schvindt 1913, 143.) Ruokolahdella ja Rautjärvellä, kun morsian vietiin vanhempien kodista miehelään, hänelle pantiin lähtiessä huntu päähän. Hunnun alla olivat sykeröt. (Ibid.,152.) Joutsenossa morsiamella oli ensin päässä erityinen tirkathuntu, ja tavallinen huntu pantiin päähän vasta miehelässä (ibid., 159). Joutsenossa hunnun panemista nuorikon päähän kutsuttiin “morsiamen pään kääntämiseksi” (Stenberg & Vuori 2009, 42).

Jääsken kihlakunnassa pisimpään huntua käytettiin Joutsenossa, tosin muuallakin kihlakunnan alueella huntuja käytettiin suhteellisen pitkään. Joutsenossa kansanpukuja käyttivät vanhat vaimot vielä silloin, kun pitäjäpukujen perusteella alettiin koota kansallispukuja, pitkälle 1900-lukua siis. Muistitiedon mukaan nuorilla hunnut alkoivat jäädä pois käytöstä 1900-luvun taitteessa (Vahter 1924, 1). Joutsenolainen hunnunpanija Vappu Kaivola os. Martikka (1865–1930) osasi laittaa huntuja vielä 1920-luvulla ja oli asuinseutunsa yksi viimeisiä hunnun käyttäjiä. (Stenberg & Vuori 2009, 41). Jääsken pitäjästä ovat 1840-luvulla syntyneet vaimot kertoneet, että käyttivät nuorena ollessaan huntua. Antreassa kaksi vaimoa kertoo käyttäneensä huntua vielä 1870–1880-luvuilla. (Vahter 1924, 1–3.)

Meille on säilynyt runsaasti kuvia Joutsenosta ja Ruokolahdelta Severin Falkmanin piirtämänä. Todennäköisesti Falkman vieraili Joutsenossa 1871, sillä tälle vuodelle on päivätty hänen piirroksiaan. Severin Falkman kiersi piirtämässä myös Kirvun ja Jääsken pitäjissä vuonna 1880, josta hän piirsi muutamia huntupäisiä sekä huivipäisiä naisia. Näissä piirroksissa ei ole täysin varmaa, tarkoittaako “nainen” juuri vaimoa vai ketä tahansa naimaiän saavuttanutta henkilöä. Emme siis tiedä varmasti, onko huivi korvannut tässä hunnun vai naimattoman naisen hiuslaitteen. Ilmeisesti huntua kuitenkin käytettiin jonkin aikaa rinnakkain muiden päänpeitteiden kanssa.

Käytän tässä artikkelissa paljon Falkmanin piirroksia, sillä hän tosiaan kiersi Karjalan pitäjiä ja piirsi elävien mallien mukaan. Kansanpukupiirrokset ovat usein ongelmallisia siinä, että niitä on saatettu tehdä valokuvien tai olemassaolevien piirrosten pohjalta. Esimerkiksi Agathon Reinholm on joskus 1880-luvulla luonnostellut karjalaisia kansanpukuja, mutta hän lienee käyttänyt materiaalinaan Falkmanin piirroksia. Eivät Falkmaninkaan piirrokset tosin edusta elämää sellaisena kuin hän oli sen todistanut. Osa piirroksista esittää täysiä asukokonaisuuksia, ja näihin kuviin mallit ovat saattaneet vasiten tällätä itsensä. Falkman kuitenkin piirsi myös kokonaisuuksia, joissa yhdistyivät perinteinen kansanpuku ja ajan muoti.

Vertailu Severin Falkmanin ja Agathon Reinholmin kansanpukupiirrosten välillä. — *Useat kansanpukukuvat on todennäköisesti laadittu vanhempien piirrosten perusteella, kuten tässä Severin Falkmanin ja Agathon Reinholmin piirrosten vertailussa ilmenee.* *S. Falkman KK1011:7b, I Östra Finland 1885; A. Reinholm SKS:n arkistossa oleva piirros sekä KK1120:21*

Kaikkine taitteineen huntu on hyvin kolmiulotteinen esine, ja sen rekonstruoiminen valokuvien ja erityisesti piirrosten perusteella on haastavaa. Piirtäjälle, joka itse ei ole perehtynyt hunnun sitomiseen, vaatii äärimmäistä tarkkaavaisuutta saada piirrettyä jokainen laskos oikealle kohdalleen. Tämän takia kokonaisena säilyneet hunnut ovat arvokkaita. Näitä ovat Joutsenosta säilyneet hunnut KA3947 ja NM.0033544B sekä Ruokolahden KA3717, joista näette kuvia alempana. Lisäksi Joutsenon kansallispukuun on käytetty mallina Vappu Kaivolalle kuulunutta huntua KM:KE A 1727 (Stenberg & Vuori 2009, 74). Suurin osa meidän päiviimme säilyneistä hunnuista on kuitenkin säilynyt kankaana, esimerkiksi Jääsken huntuja on säilynyt kankaana (ks. linkki). Kankaan taitteista pukututkijat ovat voineet päätellä jotain hunnun sidonnasta.

Seuraavaksi esittelen tarkemmin Jääsken kihlakunnan hunnuille ominaisia piirteitä. Taulukosta käy ilmi, että hunnut ovat aika samanlaisia muuten, mutta Joutsenossa (kuten yleensä kansanpukujen kanssa) on oma meininkinsä. Kaikki hunnut joka tapauksessa taitellaan neliön muotoisesta kankaasta, jonka yksi kulma on käännetty sisään. Tämä taitettu kulma tulee otsalle. Kaksi vastakkaista sivua kiinnitetään pään taakse ja neljäs kulma jää roikkumaan vapaana pitkin selkää. Hunnulle antaa muodon sykerö, joka kuvien ja piirrosten perusteella näyttää laskeutuvan hunnun alla pitkin päälakea. Joutsenossa korkean päälaen sisässä saattoi olla muutakin täyteainetta.

*Kuvat Severin Falkman, Magnus von Wright. Museovirasto KK995:1; KK989:1; KK988:17; KK1011:35a; KK1011:183g; KK1011:274b, KK1011:35a, KK983:13-14, 16, I östra Finland; valokuvat M. Seifert KK994:1*. Tietääkseni säppäleistä ei ole säilynyt kuvia, joten säppäleitä ei ole myöskään taulukossa mukana. Kirvun kappalainen Halinius tosin kuvasi säppälin käyttöä Kirvusta vuonna 1816 (siteerattu Schvindt 1913, 148.)

Jääski, Antrea ja Kirvu

Vaimo Eeva Skyttä Vuoksenrannasta kertoi, että hänen nuoruudessaan mahdollisesti 1870-luvulla hunnut olivat pitkiä, helmaan asti. Hänellä tosin itsellään oli nuorikkona “hattu”. (Vahter 1934.) Schvindtin mukaan hunnut Jääskessä, Antreassa ja Kirvussa olivat kuitenkin pienempiä kuin Ruokolahdella (Schvindt 1913, 153.)

Jääskestä olevien kuvien ja piirrosten perusteella hunnun etureuna tulee hiusrajaan tai hiukan sen yläpuolelle. Hiukset saavat näkyä hunnun alta hieman. Alhaalla oikealla Falkmanin piirroksessa hunnun nurkat roikkuvat vapaana, eli niitä ei ole sidottu pään taakse. Sireliuksen Jääskessä 1914 ottamassa valokuvassa (KK1125:11) huntu on kuvattuna sivusta. Huntu ei todennäköisesti kuulu sitä kantavalle naiselle, sillä hunnun alareunaan on kirjailtu kansallismuseon arkistonumero, todennäköisesti A4953.

Valokuva naisesta jääskeläisessä kansanpuvussa. — *Museovirasto KK994:1 valmistusaika 1867 M. Seifert*

Studiovalokuva naisesta jääskeläisessä kansanpuvussa. — *Museovirasto KK994:1 valmistusaika 1867 M. Seifert*

Severin Falkmanin piirroksia huntupäisistä naisista Jääskessä. — *Piirroksia Jääskestä. Severin Falkman 1880, Museovirasto KK1011:228a,b; KK1011:224; KK1011:226*.

Antreasta löysin ainoastaan Magnus von Wrightin piirroksen sekä sen pohjalta tehdyn maalauksen. Huntu ulottuu lantion seudulle asti. Tässä piirroksessa näkyy hyvin solmu, jolla hunnun sivut on kiinnitetty sykerön alapuolelle.

Magnus von Wrightin vaalaus huntupäisistä naisista. — *Antrea. Yksityiskohta maalauksessa Magnus von Wright 1860. Museovirasto KK988:17*

Falkmanin piirroksessa kirvululainen huntu näyttää lyhyemmältä kuin von Wrightin kuvaama antrealainen. Yksittäisten piirrosten perusteella ei voi vielä päätellä, että tämä olisi sääntö. Malliltaan huntu näyttää samanlaiselta kuin Jääskessä ja Antreassa.

Severin Falkmanin piirroksia huntupäisistä naisista Kirvussa. — *Kirvu. Falkman 1880 Museovirasto KK1011:183c KK1011:182d KK1011:183g KK1011:183a KK1011:186c*

Ruokolahti ja Rautjärvi

1860-luvulla hunnut olivat Ruokolahdella ja Rautjärvellä niin pitkät, “että niiden alapäät miltei tavoittelivat hameen helmaa.” Sittemmin hunnut pienenivät mutta olivat kuitenkin suurempia kuin Jääskessä ja Antreassa. (Schvindt 1913, 153.) Wrightin piirroksessa (KK983:16) naisen huntu onkin huomattavasti pidempi kuin yllä kuvatut. Kansallispukujen perusteella tiedän, että Ruokolahden huntu sidotaan eri tavalla kuin Jääskessä. Harmillisesti yhdessäkään piirroksessa ei kunnolla kuvata ruokolahtelaista huntua takaapäin. Hunnun KA3717 kuvasta (myöhemmin artikkelissa) näette, että hunnun sivut on koottu taakse vekeille ja mahdollisesti ommeltu kiinni. Eroa kihlakunnan eteläisten ja pohjoisten pitäjien välillä löytyy siis hunnun koossa sekä tavassa kiinnittää sivut takaraivolle.

Piirroksessa huntupäinen nainen sivusta kuvattuna. — *Magnus von Wright 1860(?), Museovirasto KK983:16*.

Severin Falkmanin piirroksia huntupäisistä naisista Ruokolahdella. — *Falkman, I östra finland 1885*

Joutseno

Joutsenon huntu on selvästi erilainen kuin muissa Jääsken kihlakunnan pitäjissä. Huntu on korkeampi, monimutkaisemmin laskostettu ja siihen tulee taakse nauhaa.

Kansallispuvussa ja joutsenolaisessa hunnussa KA3947 olevat vaaleansiniset nauhat ovat ostonauhaa. Nauha voi kuitenkin olla muunkin värinen kuin vaaleansininen. Vaaleaa sinistä – kuten ei vaalean punaistakaan tai violettia – ei juuri esiinny karjalaisissa käsitöissä. 1800-luvun alussa hunnun kiinnitysnauhat ovat siis todennäköisesti olleet jonkin muun kuin vaalean sinisen värisiä. Schvindtin mukaan nauhat olivat “1860 tehdyssä kuvassa ovat punaiset [ja] vanhempina aikoina valkeat” (1913, 159.) Falkmanin piirroksessa hunnun nauha ovat punaiset, piirros on 1870- tai 1880-luvulta. En ole löytänyt piirrosta Joutsenon hunnusta vuodelta 1860, joten Schvindtin lähde jää mysteeriksi. Magnus von Wrightin Karjala-tauluja on päivätty tuolle vuodelle, joten todennäköisimmin kyseessä on hänen piirroksensa.

Joutsenon hunnussa päälaki nousee korkeammalle kuin muissa Jääsken kihlakunnan hunnuissa. Schvindt kertoo hunnun käytöstä: “Jotta huntu pysyisi hyvin kuvallaan, pantiin ainakin myöhempinä aikoina sen alle kankeaa (esim. sokertoppa-) paperia”(Schvindt 1913, 159.)

Studiovalokuva naisesta joutsenolaisessa kansanpuvussa. — *Museovirasto KK23:1 M. Seifert, kuvaaja 1860–1869*

Sidottuna säilyneen hunnun vertailu kansallispuvun huntuun. — *Vasemmalla puolella joutsenolainen huntu KA3947. Oikealla kansallispuvun huntu Suomen käsityön museo D0014/001/1. Huntu vasemmalla ei ole kansallispuvun esikuva.*

Yksityiskohta sidottuna säilyneessä hunnussa. — *Vasemmalla puolella joutsenolainen huntu KA3947. Oikealla kansallispuvun huntu Suomen käsityön museo D0014/001/1. Huntu vasemmalla ei ole kansallispuvun esikuva.*

Severin Falkmanin piirroksia joutsenolaisista naisista huntu päässä. — *Falkman, I östra Finland, 1885*

Joutsenossa hunnun päällä saatettiin talvella käyttää huivia. Falkmanin piirroksissa näkyy naisia, jotka ovat pukeneet hunnun päälle ruudullisen huivin. Schvindtin mukaan näin tehtiin talvella kirkkoon mennessä mutta ei arkena (Schvindt 1913, 159). En ole löytänyt tietoja tästä tyylistä muualta Jääsken kihlakunnasta. Seiskarilta on valokuva naisesta, jolla on hunnun päällä huivi. Nainen on pukeutunut koivistolaisittain.

Severin Falkmanin piirroksia naisista päässään huntu sekä sen päällä ruutuhuivi. — *Hunnun päällä saatettiin talvella käyttää huivia. Falkman, I östra Finland, 1885*

Hunnun valmistaminen

Joutsenosta on maininta, että huntu oli valkeinta ja hienointa pellavakangasta, mitä kotona osattiin tehdä (Schvindt 1913, 159). Huntukankaan tulee siis olla parasta mahdollista. Ruokolahtelaisen hunnun (KA3717) kuvassa alla näkyy, kuinka tiivistä kangas on. Tällaisen tiiviin ja ohuen pellavan löytäminen kangaskaupoista vaikeaa, ja siksi voikin olla paikallaan kääntyä kansallispukukankaita tarjoavien myyjien puoleen. Ostin itse huntuja varten kahta Eurokankaan pellavaa: perusvalikoimaan kuuluvaa Linnaa sekä toista paremmanlaatuista pellavaa, josta kuitenkaan en säilyttänyt pesulappua (minkä yleensä aina säilytän, jotta voin myöhemmin tarkistaa kankaan tiedot). Näistä Linna on oikein hyvä vaikka vähän harvahko peruskangas paitoihin, mutta huntuun se osoittautui liian paksuksi. Mysteeripellava oli Linnaa ohuempaa ja tiheämpää ja toimi hunnussa muuten ihan hyvin, mutta siitä kuultaa melko paljon läpi.

Jääsken kihlakunnan kansallispukujen hunnut ovat yksipietimisiä. Ne koostuvat siis yhdestä ainoasta pellavakappaleesta, jossa ei ole saumoja. Historiallisesti näin ei kuitenkaan ole ollut. Schvindtin mukaan ostokankaasta tehdyt hunnut olivat Ruokolahdella ja Rautjärvellä yhdestä kankaasta, mutta niitä edeltäneet kotitekoisesta kankaasta valmistetut hunnut olivat kaksipietimisiä. Huntu oli siis valmistettu yhdistämällä kaksi kangaskappaletta. (Schvindt 1913, 153.) Ruokolahtelainen huntu KA3717 koostuu kahdesta kappaleesta, jotka on yhdistetty toisiinsa huomaamattomalla saumalla. Jääsken pitäjästä on säilynyt U. T. Sireliuksen ottama kuva, jossa nainen poseeraa kaksipietiminen huntu päässään. Kangaskappaleita yhdistää pitsimäinen kappale, joka varmaankin on yhdistävää reikäommelta. En tunne näitä ompelutekniikoita niin hyvin, että varmaksi lähtisin sanomaan.

Hunnun voi siis koota kahdesta kangaskappaleesta, ja niiden väliin voi jopa harkita yhdistävää reikäommelta (tai välipitsin lisäämistä). Yhdistävä reikäommel esiintyy ainoastaan yhdessä valokuvassa, jossa huntu on sidottu Jääsken tyyliin. Koska esikuvia on tässä tapauksessa vain yksi, enkä tunne hunnun taustaa, en ensimmäisenä valmistaisi jääskeläistä huntua tähän tyyliin. Mutta se kannattaa pitää korvan takana esimerkkinä siitä, kuinka monimuotoisia kansanpuvut ovat.

Ruokolahtelaisen hunnun yksityiskohtia. — *Ruokolahtelainen huntu.* *Nuolilla on osoitettu pietimet yhdistävän sauman paikka. Pikkukuvassa oikeassa yläreunassa on sauma hunnun nurjalta puolelta. Kansallismuseo KA3717*.

Jääskeläisen hunnun yksityiskohtia. — *Jääski. Vaimo huntu päässä, Sirelius 1914. Museovirasto KK1125:12. Huntu mahdollisesti kansallismuseon A4953.*

Yleensä ompelen kaiken ompelukoneella. Huntu on arvokas osa asua, ja olen poikkeuksellisesti ommellut niiden päärmeet käsin. Reunapäärmeen kuuluu olla kapea, kuvassa alla se on muutamia millejä. Jos ajatellaan, että arkihuntu ja juhlahuntu ovat erikseen, voisi arkihunnun ehkä päärmätäkin koneella. Toisaalta ei käsin päärmäämiseenkään kovin montaa tuntia kulu.

Ruokolahtelaisen hunnun reunan päärme. — *Hunnun reunan päärme. Kansallismuseo KA3717.*

Hunnun sitomista varten tarvitaan toinen pää, huntua ei siis voi panna omassa päässään. Vuoksenrannasta Katri Kuisma kertoi, että hän teki hunnun äidilleen, vaikka itse ei enää käyttänyt huntua (Vahter 1934), samoin Kirvusta on tieto, että emäntä osasi laittaa hunnun toisen päähän vaikka ei itse sitä käyttänyt (Vahter 1924). On siis ollut tavan mukaista tehdä huntu toiselle. Myös tekopään käyttämisestä on tieto kansanpukuajalta: Falkmanin kertomuksen (1885) mukaan Joutsenossa huntu laskostettiin tuohen päällä. Koska hunnun laskoksia pistellään paikalleen neulalla, voi tekopään käyttäminen olla ihan viisasta. Nykyisin tarkoitusta varten voi hankkia esimerkiksi styroxpään, joita myydään peruukkien säilytykseen naamiaisasuliikkeissä. Muotoilualustana käytettyä puutukkia kutsutaan pulvanaksi (Vuorela 1979). Pulvanaksi voidaan kutsuta pientä tai vähän isompaakin muotoilutukkia.

Minun huntuni

Ennen oikean hunnun valmistamista olin käyttänyt pään peittona valkoista huivia, siten kuin huivia yleensäkin päässä käytetään. Tein kaksi huntua Soja Murron huntukurssilla Imatralla. Kurssi oli tosi hyvä paikka opetella hunnun tekeminen, koska kuten jo totesin, huntu on hyvin kolmiulotteinen vaatekappale. Harmillista on, että vastaavia kursseja ei varmaankaan joka vuosi järjestetä.

Hunnun saamisen jälkeen olen pyrkinyt myös käyttämään sitä aina, kun pidän riikineitä. Käytössä huntu ryttääntyy, latistuu ja likaantuu, ja sitä pitääkin säännöllisesti huoltaa. Upotteen videolla näytän, kuinka tärkkään ja sidon hunnun. Ja siis ollakseni rehellinen, olen käyttänyt pitkään ryttääntynyttä huntua, jonka liepeitä olen aina välillä vähän silittänyt, niin pitkälle kuin silitysrauta mahtuu. Ja siis tärkkäyksen ja sitomisen voisi tehdä paljon huolellisemminkin.

Lähteet

Falkman, Severin. I Östra Finland / Itä-Suomessa. 1885. https://www.doria.fi/handle/10024/43451
Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913.
Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia: sisältää 439 tekstikuvaa ja 24 kuvataulua, joista 5 värillistä. Suomalais-ugrilainen seura, 1916.
Stenberg, Leena & Petri Vuori. Joutsenon naisen kansallispuku. 2009, Tulentallojain tarinoita XVI.
Vahter, Tyyni. ” Eräiden Karjalan pitäjien käsityöstä ja puvuista 1923–1924.” Virkamatka 1924. Museovirasto.
Vahter, Tyyni. ”Eräiden Karjalan pitäjien Vuoksenrannan naisten käsitöistä ja puvusta.” Virkamatka 1934, Museovirasto.
Vuorela, Lilli. ”Orsikot ja alasniekka-paidat Raudussa” 1958, Kansallismuseo tiedonantajanverkoston lähetys, Museovirasto.
Vuorela, Toivo. Kansanperinteen sanakirja. WSOY, 1979.

Käsityöt

Päivä museossa 2: Viipurin museon kokoelmia

Voit tutustua kaikkiin esineisiin Flickrissä, jossa voit myös ladata kuvista korkearesoluutioiset versiot. Minulle on ok, jos haluat käyttää kuvia omissa projekteissasi, kunhan mainitset kuvan lähteenä minut tai tämän blogin sekä Lahden museot, Viipuri-kokoelma.

Kävin viime joulukuussa tutustumassa karjalaisiin pirtanauhoihin Etelä-Karjalan museossa Lappeenrannassa. Nyt olin pyytänyt tutkimuslupaa Lahden museoihin, jossa säilytetään Viipurin museosta evakuoitua esineistöä. Halusin tutustua kansanpuvun vaatteisiin omien riikineiden ompelua ajatellen sekä saada uutta aineistoa pirtanauhoista. Edellisestä kerrasta oppineena olin laatinut valmiiksi pohjat muistiinpanoja varten. Esineiden kanssa työskennellessä helposti unohtuu mitata tai kuvata jokin yksityiskohta, ja halusin varmistaa, että niin ei tällä kerralla kävisi. Siitäkin huolimatta muutamia yksityiskohtia jäi mittaamatta ja kuvaamatta, enkä muistanut esimerkiksi ottaa kunnon kokokuvaa tutkimastani tankista. Toinen edellisellä kerralla oppimani asia oli, että yksityiskohtien kuvaamiseen tarvitsee paremman kameran. Nyt olin varustautunut uudella kameralla ja makro-objektiivilla, joten kuvista tuli paljon parempia kuin viime kerralla.

Palaan esineiden yksityiskohtiin siinä vaiheessa, kun valmistan niiden pohjalta kansanpuvun osia. Kuvailua ja mittoja löytyy jo nyt kuvien yhteydestä Flickristä.

Tutustu esineisiin Flickrissä

Jos olet valmistamassa itse riikineitä, voi oheisesta videosta olla hyötyä. Videolla käyn läpi kaikki esineet. Laita päälle tekstitykset, niin näet selitykset.

Muutamia havaintoja

Museoesineissä ompelutyön laatu usein vaihtelee. Läheskään kaikki vaatteet eivät ole ommeltuja säännöllisin ja pienin pistoin. Tässä tarkastelussa mukana olleet jääskeläinen nyytinkiesiliina sekä ruokolahtelainen ripsiraitaesiliina ja kostuli ovat kumpikin upeasti toteutettuja. Kostulin päärmeet ovat huippuohuet ja tasaiset. Ripsiraitainen esiliina on pientä kokoa, samoin kostuli. Esineiden tausta ei ole tiedossa, mutta ei ole mahdotonta, että ne ovat samalta henkilöltä peräisin. Kokoelmassa mukana olleet hameet ovat toisaalta suurpiirteisemmin ommeltuja. Erityisesti kaukolaisessa helmusniekkahameessa pistot ovat isoja ja näkyviä. Olen itse kamppaillut tankin vuorikankaan kiinnityksen kanssa. Oli hienoa nähdä alkuperäinen tankki, jossa vuorikankaan saaminen siististi kädenteiden ympärille on ollut yhtä lailla haastavaa.

Kostuli Ruokolahti. — Katesaumoja ja päärmeitä kostulin nurjalla puolella. LHMVHMAE490:132

Tankki liivi Ruokolahti. — Katesaumoja ja päärmeitä kostulin nurjalla puolella. LHMVHMAE490:132

Ruokolahtelaisessa tiuhakkohelmahameessa kaikki muut sivusaumat paitsi keskietusauma on ommeltu poikkeuksellisella tavalla. Pietimet eivät mene ollenkaan päällekkäin, vaan ne on yhdistetty toisiinsa reunoistaan. Saumakohta näkyy enemmän kankaan oikealle puolelle kuin tyypillinen hameissa käytetty sauma. Runsaassa hameessa kuitenkin saumat uppoavat helman poimuihin. Tällainen tapa tehdä sauma säästää saumavarojen verran kangasta jokaisen pietimen kohdalla. En keksi muuta syytä, miksi sauma olisi ommeltu tällä tavalla.

Kuvat alla: Tiuhakkohelmahame Ruokolahti LHMVHMAE2402:943 Lahden museot, Viipuri-kokoelma

Hameen sivusauma Ruokolahti. — *Sivusauma ruokolahtelaisessa hameessa.*

Hameen vyötärönauha Ruokolahti. — *Sivusauma ruokolahtelaisessa hameessa.*

Pirtanauhojen kannalta museovierailu oli ihan onnistunut. Ainut yllättävä löytö oli Kaukolan hameen (josta lisää alla) vyötärönauha, jonka tyylistä en ole nähnyt koskaan aiemmin. Ruokolahtelaisen tiuhakkohelmahameen sekä antrealaisen hurstuthameen nauhamallit ovat uniikkeja mutta tyyliltään jo ennestään tuttuja. Antrealaisessa hameessa on solmimisnauhana peräti kahta eri nauhaa. Ruokolahtelaisessa hameessa puolestaan on helmassa kahta erilaista samanlaista nauhaa. Aina kun samaan hameeseen on yhdistetty erilaisia nauhoja, herää epäilys. Mahdollisesti konservaattori on lisännyt hameeseen nauhaa puuttuvan tai pahasti kuluneen tilalle, jotta esine on saatu esille näyttelyyn. Antrealaisessa hameessa kumpikin solmimisnauha näyttää ja tuntuu kansanpuvun nauhalta. Ruokolahtelaisessa hameessa kirkkaamman sävyinen nauha näyttää ehkä vähän liian kirkkaalta?

Antrealainen hurstuthame. — *Antrea, hurstuthameen vyötärönauhat. LHMVHMAE575:163 Lahden museot, Viipuri-kokoelma*

“Kaukolainen” hame

Museon tiedoissa Kaukolasta kotoisin olevaksi merkitty verkahelmushame. — *Hame Kaukola LHMVHMAE2599:1012 Lahden museot, Viipuri-kokoelma*

Kaukolainen verkahelmushame oli esineistä kiinnostavin, sillä se ei muistuta tyypillistä kaukolaista hametta. Theodor Schvindt (1913, 35–36) kertoo, että hameet Kaukolassa olivat mustia ja helmaan asti poimutettuja. Magnus von Wrightin piirroksessa (Museovirasto KK988:14) vuodelta 1861 kaukolaisten hameiden helmassa näkyy kapea koristenauha tai -kangas, ja ne ovat helmaan asti poimutettuja. Hameet KA807 ja Kunstkameran 323-11 ovat juuri tällaisia. Hame KA808 on sininen ja todennäköisesti ollut aikoinaan helmaan asti poimutettu. Lisäksi näissä kolmessa hameessa on punainen vyötärökaitale, ei pirtanauhaa vyötäröllä. Naapuripitäjässä Räisälässä hameita on tehty samaan tyyliin, myös Käkisalmella, vaikka siellä hameet olivatkin hartuushameelta. Jos kaukolaisen vyötäröhameen tunnusmerkit siis ovat, että se on musta, helmaan asti poimutettu, helmakoriste on kapea nauha tai kangas ja vyötäröllä ei ole pirtanauhaa, ei Lahden museon hame täytä kriteereitä. Toisaalta (kuten yleensä) dataa on vähän, ja mahdollisesti käsillä vain onkin ensimmäinen kaukolainen hame, joka poikkeaa tästä. Kaukolan naapuripitäjässä Kirvussa, eteläistä Jääsken kihlakuntaa, kuitenkin käytettiin mustia poimuttamattomia verkahelmushameita, joissa on pirtanauhavyötärö. Hameen piirteet sopivat täydellisesti Jääsken kihlakunnan tyyliin. Todennäköisimmin hame on siis aikoinaan laputettu väärään pitäjään. Jääsken kihlakunnan hameista tarkemmin täällä.

Piirros kaukolaisia juhlapuvuissa. — *1861 Magnus von Wright. Museovirasto KK988:14.*

Hame Kaukolasta. — *Kansallismuseo KA807*

Lähteet

Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913.

Hameet

Jääsken hame: villakankaan vanuttaminen

Artikkeli on jatkoa Jääsken hamekankaan valintaa käsittelevälle artikkelille.

Yleensä sarka määritellään toimikkaiseksi pinnastaan vanutetuksi täysvillakankaaksi. Historiallisesti Jääsken kihlakunnan alueella hameita tehtiin muistakin kangastyypeistä kuin sarasta. Ruokolahdella ja Rautjärvellä hameisiin käytettiin pellavaloimista sarssia. Jääsken, Antrean ja Kirvun alueelta on säilynyt kaksi vanutettua villahametta, jotka kuitenkin näyttävät olleet palttinasidoksisia (vaikka tekijät itse ovat ehkä kutsuneet kangasta saraksi).

Tässä artikkelissa kerron historiallisista esikuvista sekä kankaan vanuttamisesta ennen vanhaan ja nykyisin. Lopussa näette tuloksia omista yrityksistäni vanuttaa kangasta.

Historialliset esikuvat

Lyhyesti: todennäköisesti Jääskessä, Antreassa ja Kirvussa hamekangas vanutettiin. Ruokolahdella ja Rautjärvellä näin ei välttämättä tehty, mutta myös puolivillaista kangasta vanutettiin.

Jääskestä, Kirvusta tai Antreasta peräisin olevia yksivärisiä kansanpuvun hameita on minulla tällä hetkellä tiedossa kolme. Yksi Etelä-Karjalan museossa, yksi Lahdessa ja yksi Pietarissa Kunstkamerassa. Jos huonon kuvan perusteella pitää jotain arvata, sanoisin että Kunstkameran hame on mustaa huopunutta kokovillakangasta. Parissa kohtaa helmaa näkyy viistottaista raidoitusta, minkä takia kangas saattaisi olla toimikasta. Tämän enempää en Kunstkameran hamekankaan materiaaleista ja käsittelystä osaa sanoa.

Kirvulainen hame LHMVHMAE666:187 on “mustaa hieman huovutettua villapalttinaa”. Laskosten harjojen kohdalta huopaisuus on hieman kulunut pois paljastaen palttinasidoksen.

Kirvulainen hame, jossa palttinainen hamekangas on sarkautettu. — *Kirvulainen hame. Lahden museo LHMVHMAE666:187*

Kuvat alla ovat antrealaisesta hameesta EKME1390 Etelä-Karjalan museossa. Kuvat suurikokoisina. Hameen helmassa kangas on niin huopunutta, että sidos on kadonnut näkyvistä. Hameen vyötärön korkeudella sidos on paikoin näkyvissä oikealla sekä nurjalla puolella. Minun silmääni sidos näyttää palttinalta.

Kansanpuvun hamekangas, antrealainen huovutettu palttinahame.

Kansanpuvun hameen vyötärö, antrealainen hame.

Sarkakangasta, jossa kankaan sidos on kadonnut kokonaan näkyvistä.

Eteläisen Jääsken kihlakunnan alueella hameita siis tehtiin vanutetusta kankaasta, myös palttinasta. Yleisen määritelmän mukaan sarka on toimikasta. Ehkä myös palttinaista kangasta kutsuttiin saraksi. Jääsken Pajarin kylässä asunut henkilö kertoi vuonna 1923–1924, että hamekangas kudottiin neljällä varrella mutta palttinaksi. Kangasta kuitenkin kutsutaan saraksi. (Vahter 1924.)

Ruokolahdelta ja Rautjärveltä on säilynyt vanuttamattomia hameita sekä sellaisia puolivillaisia hameita, joista on vähän vaikea sanoa, onko niitä vanutettu (EKME1392, EKME4068, EKME1389, KA3747, LHMVHMAE2402:943 ). Näistä EKME4068 on vanuneimman näköinen. Rautjärvellä ja Ruokolahdella hameita tehtiin villa–pellavasekoitteesta, ja tällaisesta kankaasta en välttämättä havaitse, jos sitä on yritetty huovuttaa. Vaikka villakude huopuu, pellavaloimi pysyy ennallaan. Muistitiedon perusteella puolivillaistakin kangasta on kuitenkin vanutettu: Riitta Häyhä kertoi Rautjärven Kiiskinkylästä vuonna 1935, että ennen myös hamesarssia vanutettiin. Sarssi oli villakangasta, jossa loimi oli pellavaa. (Vahter 1935). Sitä en tiedä, viitattiinko Rautjärvellä palttinasidoksiseen villa–pellavakankaaseen aina sarssina.

Ruokolahtelainen hame, jossa näkyy villakuteen sarkautuminen. — *Ruokolahtelainen hame, jonka kudevillassa näkyy vanumista. Tästä kuvakulmasta vanuminen korostuu. EKME4068.*

Kuvassa alla on ruokolahtelainen hame EKME1389, jossa molemmat loimi sekä kude ovat samaa tummansinistä villalankaa. Kangasta ei selvästikään ole vanutettu. Muut tuntemani Ruokolahden ja Rautjärven hameet ovat villa–pellavakangasta.

Ruokolahtelainen hame museossa. — *Hame Ruokolahti, EKME1389*

Säilyneiden hameiden perusteella Jääsken kihlakunnassa siis suosittiin Ruokolahdella Rautjärvellä (n=5) vähän vanuneita tai vanuttamattomia hamekankaita, usein villa–pellavakangasta, ja kihlakunnan eteläosissa Jääskessä, Kirvussa ja Antreassa (n=3) hyvin vanutettua täysvillakangasta. Huomatkaa otoskoot tämän päätelmän takana.

Miten sarkaa valmistettiin ennen?

Ennen pyykinpesukoneita saran vanuttaminen oli kovaa (vaikka ehkä hauskaa) työtä, jota tekivät nuoret ja varsinkin miehet. Kangasta on vanutettu polkemalla lattialla tai sarkarullan avulla. Kangas voitiin myös kuivata rullalla. Kaikissa taloissa ei vanutettu kangasta itse, vaan työ saatettiin antaa ammattilaiselle.

Rautjärvellä sarkaa vanutettiin rullassa eli sarkarullalla. Vanuttamiseen osallistui viidestä kuuteen henkeä, yleensä nuoria, ja se oli hauskaa. Mukana oli evästä ja kahvia. Välillä kangasta kasteltiin kuumassa vedessä. “Pittää olla varmat miehet päissä ja kaksi henkee kummallaki kuppeella ainakii.” Omia kankaita käytiin ilmeisesti myös vanuttamassa naapurissa. Toisen rautjärveläisen kertojan mukaan vanuttamista varten oli sarkamylly, mutta pöksysarka vanutettiin jaloilla. (Vahter 1935.)

Vuoksenrannasta Ruosteikosta vuonna 1934 saadun tiedon mukaan sarkaa ei ollut enää noin kymmeneen vuoteen vanutettu. Sarkaa tehtiin myös sellaista, jossa oli kertaamaton musta loimi ja kudelanka siniseksi värjättyä. “Kun Pekko-vainaa eli, nii hää ol utala vanuttamaa. — Nyt eivät jaksa ku nykyajan ihmiset ovat nii heikkoi.” Vanuttaessa lähtee nahka pois “keträsiist” [kehräsluut]. Kotona sarkaa vanutettiin lattialla potkien ja pöydästä pidettiin molemmilla käsillä kiinni. Sitten kangas “pöpelöll [todennäköisesti papelo eli mikä vain patukka] käärittii ja kaulattii [kaulittiin], pantu kostea vaate ja sitte uunii, kun se kuivi uuniss, niin se valla rätisi”. Parempaa sarkaa varten voitiin kangas viedä ammattilaiselle vanutettavaksi. (Vahter 1934.)

Jääsken Pajarin kylässä hamekangas vanutettiin siten, että se kasteltiin ja sitä jaloin poljettiin. Hurstuthameita ei vanutettu. (Vahter 1924.)

Kankaan vanuttaminen ilman rullakuivatusta

Sarkaa ei tarvitse enää polkea, varsinaisen vanuttamisen työn tekee pyykinpesukone. Minulla ongelmana on ollut, että en ole uskaltanut myllyttää kankaita koneessa tarpeeksi pitkään sekä se, että minulla ei ole ollut muoviputkea, jonka ympärillä kuivattaa kangas.

Olen aiemmin pessyt kaksi villakangasta 60 asteessa villapesuaineen kanssa. Näissä projekteissa päätarkoitus ei ole ollut vanuttaa kangasta vaan poistaa siitä haju ja tai prässäykset. Kaksi pyöritystä tunnin ohjelmalla on mielestäni riittänyt hyvin kankaan siloittamiseen sekä mummolan hajun (tetrakloorianisoli) poistamiseen. Minun kankaistani toinen vanuttui täysin, mutta se oli aika sarkainen jo lähtöjään, toinen kangas vanuttui hieman pinnasta. Blogissa Kaijan käsin kangasta on pesty koneessa vielä pidempään.

Kuivasin nämä kaksi kangasta pyykkinarulla. Pyykkinarukuivaaminen toimi ihan hyvin. Narusta jääneet painaumat lähtivät kankaasta silittämällä. Erityisesti sininen kangas kutistui epätasaisesti, toisesta päästä enemmän kuin toisesta.

Pesty Räisälän kansallispuvun hamekangas. — Huonokuntoisesta Räisälän hameesta otettu hamekangas pestynä ja kuivattuna ilmassa. Kahden tunnin pesu jätti kankaan rakenteen näkyviin, mutta tästäkin huolimatta kangas tiivistyi (kutistui noin 7 % suuntaansa). Ennen pesua hamekangas oli harvahkoa ja siinä oli pari katkennutta loimilankaa. Pesemisen jälkeen langat eivät ole enää lähteneet purkautumaan. Hameeseen prässätyt taitteet katosivat lähes täysin. Vanhan talon haju lähti kankaasta täysin. Vaikka kangas ei olekaan täysin vanunutta, olen hameeseen hyvin tyytyväinen. Lisää kuvia artikkelisarjan seuraavassa osassa.

Vertailu pestyn ja pesemättömän villakankaan välillä. — Woolsomelta ostettu villatoimikas (Wool Thin Twill – Dark Navy – WKT 11/07), josta kahden tunnin pesussa katosi sidos hyvin näkyvistä. Myös tämä kangas on kuivattu narulla. Kangas ei ole järin laadukasta (metrihinta 25,50€) ja vanumisen lisäksi se myös paikoin nyppyyntyi. Perus sunnuntaihameeseen laatu olisi riittänyt aivan mainiosti. Kankaan kemikaalinen haju ei kuitenkaan lähtenyt pesussa mihinkään. Omaan nenääni se on ommellessa käynyt niin, että projekti on edelleen kesken.

Projekti: vanhan hamekankaan vanuttaminen

Nyt kuitenkin olin saanut haltuuni halkaisijaltaan 11-senttisen viemäriputken. Tämän putken ympärillä pesukoneessa vanutettu kangas on mahdollista kuivattaa rullalla siten, että siitä tulisi enemmän sarkainen. En ole aivan varma, mitä kankaan ominaisuuksia rullakuivattamisen pitäisi parantaa. Olen ajatellut, että kankaasta tulee tällöin tiiviimpi. Ehkä kangas myös pysyy tasakokoisempana, kun se ei virutu narulla. Ja ehkä villan on tarkoitus huopua vielä hieman lisää, kun kangasta kääritään rullalle ja takaisin.

Kokeilen rullalla kuivattamista vanhalla Kaukolan kansallispuvun hameella. Hamekangas on siistissä kunnossa, mutta laskokset ovat helmaa kohti auenneet ja päälle puettuna hame näyttää luttaantuneelta. Helman ympärysmitta on vain 244 senttiä, mikä osaltaan selittää sitä, että hame näyttää päällä vaatimattomalta erityisesti alushameen kanssa (joka entisestään levittää vekkejä helmaa kohden). Hame on Vuorelman tuotantoa ja Vuorelman retropukujen tyyliin lyhyt. Pituutta on kuitenkin piilotettu helmapäärmeeseen. Loimi on mustaa puuvillaa ja kude kaksisäikeistä ohutta villalankaa. Kankaan sidos näyttää nurjalta puolelta palttinalta mutta oikealta puolelta katsottuna se on selvästi jotain satiininkaltaista. Oikealla puolella loimilanka ei ole lainkaan näkyvissä.

Kaukolan tarkistamaton kansallispuku hame. — *Tarkistamaton Kaukolan kansallispuvun hame, joka kaipaa huoltoa.*

Kaukolan kansallispuvun hamekangas purettuna ja levitettynä. — *Purettu hamekangas. Värejä on muokattu, jotta laskokset ja helmapäärmeen taite näkyvät paremmin.* *Käsittelemättömän kankaan mitat ovat 244 cm x 87 cm.*

Kerron videolla tarkemmin, miten kankaan vanuttaminen ja kuivattaminen sujui. Laitoin kankaan peseytymään tunnin ohjelmalle, jonka jälkeen huomasin kankaan purkautuneen molemmista päistä (vaikka suurimmalta osalta matkaa reunat oli harsittu). Tämän takia en toteuttanut alkuperäistä suunnitelmaa pyörittää kangas vielä uudelleen koneessa. Lisäksi minun oli ohjeiden vastaisesti lingottava kangas pesukoneen matalimmalla asetuksella. Meidän pesukoneemme ei anna avata luukkua niin kauan, kuin se tulkitsee rummussa olevan vettä. Olen aiemmin yrittänyt valuttaa vettä rummusta pois hätäpoistoletkusta, mutta kangas ennemmin mätänee koneeseen kuin luovuttaa tarpeeksi siihen sitoutunutta vettä. Saatuani kankaan ulos koneesta käärin sen pyyhkeiden kanssa muoviputken päälle, ensin yhdessä pyyhkeen kanssa päällekkäin ja sitten luettuani ohjeet ensin koko kangas rullalle ja sitten päällimmäiseksi käärin pyyheliinan. Kankaassa ei linkouksen jäljiltä ollut järin paljon vettä jäljellä, ja pyyhkeet tarvitsi vaihtaa ainoastaan kolme kertaa, 12 tunnin välein. Avatessani pötköä neljättä kertaa, oli kangas jo niin kuiva, että otin sen pois rullalta ja silitin pois kankaaseen rullalla ollessa syntyneet taitteet.

Pesun ja kuivatuksen jälkeen kankaan mitat olivat 235 cm x 83,5 cm (ennen pesua 244 x 87). Kangas kutistui sekä loimen että kuteen suunnassa kummassakin noin neljä prosenttia. Tämä kangas oli jo valmiiksi tiivistä, joten enempi tiivistyminen ei ollut edes tarpeen.

Hamekangas käsittelyn jälkeen. — Kaukolan kansallispuvun hamekangas pesun ja rullalla kuivatuksen jälkeen. Kankaan nurja puoli on enimmäkseen puuvillaa, eikä siinä juuri näy vanumista. Kuvassa oikealla kankaan oikea puoli, jossa villan huopumista on hieman näkyvissä.

Onko rullakuivatus tarpeellista?

Olen aiemmin kuivattanut koneessa sarkautettuja kankaita ilmassa pyykkinarulla ja nyt oikeaoppisesti rullalla putken ympärillä. Järkevää koeasetelmaa tässä ei synny, sillä kaikki kolme kangasta ovat olleet ihan erilaisia. Rullalla kuivatusta kankaasta tuli tiivispintainen, mutta se oli sitä jo valmiiksi. Kangas kutistui tasaisesti, mutta niin kutistui myös toinen narulla kuivatuista kankaista. Narulla kuivattaminen jätti kankaaseen pyykkinarun painaumia, samoin rullan ympärillä kuivaaminen. Kummallakin menetelmällä kuivatusta kankaasta piti lopuksi silittää parit painaumat pois.

Siten en ole varma, onko rullakuivatuksesta miten paljon hyötyä. Ymmärrän rullakuivatuksen aikana, jona kangaskäärön on saanut kuivumaan leivinuuniin. Minulla ei ole leivinuunia – sen sijaan taloyhtiö tarjoaa kuivaushuoneen, jossa hurputtimen avulla saa paksunkin kankaan kuivaksi yhdessä päivässä.

Aion tietenkin kokeilla rullalla kuivattamista vielä uudelleen. Tällöin toivottavasti käsinkudotulla palttina- tai toimikaskankaalla, joka todella tarvitsee sarkauttamista. Villakangas on kallis materiaali, ja kaiken lisäksi minulla tällä hetkellä on enemmän hamekankaita mitä ehdin käyttämään. En siis aio enää sarkauttaa lisää pelkän kokeilemisen vuoksi. Viemäriputkin jää odottamaan tulevia vuosia.

***

Arvatkaa muistinko ottaa kuvia sarkauttamisprosessin aikana? No en muistanut. Mikäli olette kiinnostuneita siitä, miltä homma näytti, niin katsokaa video upotteessa.

Lähteet

Vahter Tyyni. ” Eräiden Karjalan pitäjien käsityöstä ja puvuista 1923–1924.” Virkamatka 1924. Museovirasto.
Vahter Tyyni. ” Vuoksenrannan naisten käsitöistä ja puvusta.” Virkamatka 1934. Museovirasto.
Vahter Tyyni. ” Rautjärven naisten käsitöistä ym. pitäjiä.” Virkamatka 1935. Museovirasto. (minulla ei ole tästä koko tekstiä, joten tiedonantajan nimi ei tässä tapauksessa ole tiedossa.)

Lue myös

https://rajatiede.wordpress.com/2024/01/14/jaasken-hame-hamekangas

https://rajatiede.wordpress.com/2025/07/08/jaasken-hame-ompelu/

Käsityöt

Kansanpuvun helmikorut

1800-luvulla karjalaiset naiset käyttivät usein kansanpukunsa kanssa lasisia helmiä. Helmet olivat edullisia mutta helposti särkyviä. Lisäksi ne olivat aina tuontitavaraa. Helmityylit olivat enemmän riippuvaisia kiertelevien kauppiaiden tarjoamasta valikoimasta kuin oman kotipaikan perinteistä, vaikka alueellista vaihtelua tyyleissä olikin. Näistä syistä on ymmärrettävää, että hyvin harvaan kansallispukuun kuuluvat helmet. Helminauhoja kuitenkin voi käyttää koko Karjalan alueen pukujen kanssa, sekä savakko- että äyrämöistyylisissä asuissa.

Kansanpukuaikana helmiä ostettiin, niitä meni rikki ja niitä ostettiin lisää. Suhtaudun itse helmiin kevyemmin kuin puvun muihin osiin. Jos pitäjästä on tietoa tietynvärisistä helmistä, hankkisin toki sellaisetkin. Mutta mielestäni puvussaan voi käyttää minkälaisia helmiä tahansa, eikä kansanpuvun tunnistettavuus oman alueen pukuna kärsi siitä.

Valmistin tätä tutkielmaa varten useat kappaleet helmiä, myös omat versiot kahdesta museokokoelmissa säilyneestä helminauhasta. Lisää kuvia omatekemistäni helmistä sekä muutama vinkki helmiaskarteluun löytyy artikkelin lopusta.

Muokattu 27.4.2024: lisätty räisäläiset vyölliset

Ketkä helmiä käyttivät?

Helminauhoja käytettiin todella laajalla alueella. Karjalaisten kansanpukujen kirjassaan Theodor Schvindt (1913) mainitsee kunkin pitäjän kohdalla useimmiten vain sen, että helmiä on käytetty. Ainoastaan Sortavalasta ja Viipurin seudusta Schvindt mainitsee, että helmiä käytettiin vähän.

Schvindtin (1913) antamien tietojen perusteella oli yleisempää, että tytöt ja nuoret naiset käyttivät helmiä, kuin että naiset olisivat niitä käyttäneet. Hyvin monien pitäjien kohdalla Schvindt antoi kuitenkin ymmärtää, että myös aikuiset naiset käyttivät helmiä, vaikka eivät ehkä niin paljon kuin nuoremmat. Helmiä voi siis käyttää siviilisäätyyn katsomatta eteläkarjalaisissa naisen puvuissa.

Lasihelmiä käytettiin paikoin (Räisälä/Pyhäjärvi KA3445) myös koristamaan vyöllisiä.

Yksityiskohta vyöllisistä, jossa näkyy koristeena lasihelmiä. — Kansallismuseo KA 509, tuntematon pitäjä. Vyöllisten letitettyihin nauhoihin on pujotettu epäsäännöllisen kokoisia ja muotoisia punertavia helmiä. Mukana on yksittäinen sininen helmi. Böömissä valmistettiin granaatinvärisiä helmiä (Lehtinen & Sihvo 1984, 236-238).

*Kansallismuseo KA3445*. *Räisälä, vyölliset. Helmiä on sinisiä, vihreitä, kirkkaita, oransseja ja ruskeita; tynnyrin muotoisia ja osa kulmikkaita. Osa helmistä on läpinäkymättömiä ja osa läpinäkyviä.*

Minkälaisia helmet olivat?

Ildikó Lehtisen ja Pirkko Sihvon kansanpukututkimuksen mukaan aitoja helmiä käytettiin koruissa ainoastaan Oulujoen seudulla ja Aunuksen Karjalassa. Muualla suomen- ja karjalankielisellä alueella käytettiin maahantuotuja tekohelmiä, viimeistään 1500-luvulta alkaen. Lasihelmien valmistuskeskuksia syntyi 1600–1700-luvulla Saksaan ja silloiseen Böömiin. (1984, 236–238). Ruotsin vallan alla 1700-luvulla helmien maahantuontia säädeltiin ylellisyysasetuksilla, mutta ei ole tietoa rajoituksista Venäjälle kuuluneessa Karjalassa. Varmaa on, että viimeistään 1800-luvulla helmiä oli niin hyvin saatavilla, että niitä yleisesti käytettiin.

Helmiä oli lukuisissa väreissä: sinisiä, turkooseja, vihreitä, ruskeita, granaatinpunaisia, violetteja, valkoisia, mustia. Helmiä oli pyöreitä, tynnyrimäisiä sekä kulmikkaita fasettihiottuja. Koosta mainitaan ainakin pihlajanmarjan kokoiset. Eri kokoisia, muotoisia ja värisiä helmiä saatettiin yhdistää osaksi samaa nauhaa, mutta valokuvissa ja piirroksissa helminauhan helmet useimmiten näyttävät yhdenmukaisen muotoisilta ja kokoisilta.

Koko Suomessa oli tapana pitää kaksinkertaisia helminauhoja. Kannaksella savakkojen helmet olivat vaatimattomampia kuin äyrämöisten. Sihvon ja Lehtisen mukaan savakot käyttivät yhtä pienihelmistä nauhaa. Äyrämöiset puolestaan käyttivät moninkertaisia ja isommista helmistä koottuja nauhoja. Toisaalta myös savolaistyylisen pukeutumisen alueella Lemiltä ja Savitaipaleelta mainitaan nelirimpsuiset helminauhat. (Lehtinen & Sihvo 236–238.) Schvindtin tiedoissa (1913) helminauhoja on kaulalla enintään seitsemän.

Kuvien ja piirrosten perusteella oli yleisempää, että eriväriset helmet iskettiin nauhaan satunnaiseen järjestetykseen ennemmin kuin että ne olisi pujotettu tiettyyn järjestykseen, esimerkiksi symmetrisesti.

Helmiä käytettiin yleisimmin korkealla kaulalla, ei siis rinnalla. Rinnalla ja kaulalla käytettyjä helmiä oli mahdollista yhdistää samaan asuun, mutta todennäköisesti tämä oli harvinaista.

Tällä hetkellä Finnasta löytyy kuvattuna vain kahdet säilyneet karjalaiset helmet. Muutoin tiedot perustuvat kirjallisiin lähteisiin, piirroksiin ja valokuviin.

Sakkolaiset fasettihiotut kirkkaan helmet museossa. — *Sakkola KA7029. Fasetoiduista läpinäkyvistä helmistä koottu nauha. Helmet on pujotettu pellavalankaan, joka on nyöritetty kahdesta erivärisestä säikeestä: punaisesta ja valkoisesta.*

Seiskarilaiset lasihelmet museossa. — *Sakkola KA7029. Fasetoiduista läpinäkyvistä helmistä koottu nauha. Helmet on pujotettu pellavalankaan, joka on nyöritetty kahdesta erivärisestä säikeestä: punaisesta ja valkoisesta.*

Tiedot pitäjittäin

Jostain syystä helmet ovat päässeet mukaan valokuviin ja piirroksiin erityisesti Jääsken kihlakunnan alueella. Myönnettäköön, että olen itse tästä alueesta eniten kiinnostunut ja siten tehnyt siihen liittyen enemmän selvitystyötä kuin muihin alueisiin. Rekkoalueen pukuja kuvatessaan taiteilijat eivät ole maalannut malleilleen helmiä, niissä maalauksissa joihin olen itse tutustunut. Myöskään valokuvista en ole nähnyt helmiä muualla kuin Jääsken kihlakunnan alueella.

Päivitän tätä osiota, jos uutta materiaalia löytyy.

Jääsken kihlakunta

Jääski: muotia olivat pihlajanmarjan kokoiset torakanväriset eli tummanvioletit lasihelmet (Lehtinen & Sihvo 236–238).

Kirvu: Kirvun kappalaisen Haliniuksen mukaan tytöt käyttivät muutamia helminauhoja jo 1800-luvun alussa (siteerattu Schvindt 1913).

Ruokolahti ja Rautjärvi: nuorilla oli joskus kaulassaan seitsemätkin helmet (Schvindt 1913, 154). Tämä on kirjallisen ja kuvallisen aineiston perusteella korkein määrä, mitä helminauhoja on käytetty samanaikaisesti. Ruokolahden ja Rautjärven yhteydessä Schvindt mainitsee, että ennen helmiä käyttivät vanhatkin naiset (Schvindt 1913, 154). Tämä antaa ymmärtää, että 1800-luvun lopulla helmiä käyttivät vain nuoret.

Piirros- ja valukuvien perusteella Jääsken kihlakunnassa (pl. Joutseno) on todennäköisesti käytetty päällekkäin sini-puna-valkoisia helminauhoja. Kirjallisissa lähteissä tämän tyylisiä helmiä ei mainita. Yhdessä piirroskuvassa näkyy myös tytön kaulalla kaksi helminauhaa ja alempana rinnalla yksi nauha. Helmien käyttäminen sekä kaulalla että rinnalla ei todennäköisesti ole ollut Kannaksella yleistä.

Jääskeläisen tytön piirros. — Jääski. Piirros KK989:1 Museovirasto. Tässä kaulalla roikkuu kaksi nauhaa pyöreitä helmiä ja rinnalla yksi nauha soikeita tummia helmiä. Piirros on vuodelta 1852 tai 1874.

Jääskeläinen vaimo mustavalkokuvassa kaulassaan helmikoru. — Jääski. Piirros KK989:1 Museovirasto. Tässä kaulalla roikkuu kaksi nauhaa pyöreitä helmiä ja rinnalla yksi nauha soikeita tummia helmiä. Piirros on vuodelta 1852 tai 1874.

Joutseno: Tytöt pitivät enimmäkseen sinisiä, noin pihlajanmarjan kokoisia helmiä. Vanhaan aikaan oli vain yhdet helmet, myöhemmin neljätkin samaan aikaan. (Schvindt 1913, 160.) Tyttöjen helmet olivat sinisiä ja vaimojen vihreitä (Lehtinen & Sihvo 236–238). Nuorella vaimolla kuvassa alla on yksivärinen, saman muotoisista ja kokoisista helmistä pujotettu nauha.

Joutsenolainen nuori vaimo, jolla on kaulassaan yksittäinen helminauha. — *Kuvaaja M. Seifert 1860–1869, Museovirasto KK23:1*

Keski-Karjala

Sortavala: helmiä oli kaulassa vähän (Schvindt 1913, 70).

Kurkijoki: etenkin nuoret naiset käyttivät helminauhoja. Niitä käytettiin ylhäällä kaulassa. (Schvindt 1913, 56.)

Parikkala: kaulassa käytettiin helmiä (Matti Pajarin kertomus v. 1900, siteerattu Schvindt 1913, 61).

Hiitola: toiset käyttivät helmiä kaksi tai kolme paria yhtä aikaa. Niitä ostettiin harjulaisilta eli konttilaisilta. 1800-luvun puolivälissä olivat torakanväriset ruskeat helmet muodissa. (Schvindt 1912, 49.) “Harju-ukot” mainitaan helmien kaupittelijoina myös Sireliuksen sekä Lehtisen ja Sihvon kansanpukukirjoissa.

Käkisalmen kihlakunta

Kaukola: Nuoret naiset käyttivät paljon helmiä kaulassaan. Ne olivat 5–6-kertaisia nauhoja. Helmet olivat pieniä, eri rihmoissa ja eri värisiä. (Schvindt 1912, 40.)

Räisälä: Tytöillä oli kaulassa helmiä, usein montakin nauhaa yhtä aikaa. Suurin osa oli todennäköisesti valkoisia ja mustia helmiä. (Schvindt 1912, 30.)

Pyhäjärvi: Nuoret naiset käyttivät yleisesti lasisia kaulahelmiä (Schvindt 1912, 22).

Sakkola-Rautu

Kaulalla käytettiin helmiä, ennen useampiakin helminauhoja yhtä aikaa (Schvindt 1912, 10).

Sakkolasta on säilynyt helminauha, jossa kirkkaita fasettihiottuja helmiä on pujotettu puna-valkeaan pellavalankaan (KA7029).

Äyräpään kihlakunta

Muolaa, Valkjärvi, Heinjoki: Helmiä käytettiin ylhäällä kaulan ympärillä useita kappaleita. Niitä saattoi olla ”pitkäkaulaisella ” neljä- tai viisinkinkertaisena. (Schvindt 1912, 93.)

Kivennapa: Naiset käyttivät kaulahelmiä (Schvindt 1912, 103).

Rannan kihlakunta & saaret

Kuolemajärvi: Rinnalla riippui kolme ketjua rintahelmiä ja kaulalla kaksi “kulkkuhelmiä”. Näistä yksi oli usein mustia helmiä. (Schvindt 1913, 126.)

Koivisto: käytettiin neljää helminauhaa (Lehtinen & Sihvo 236–238).

Uusikirkko: Nuoret naiset pitivät helmiä (Schvindt 1912, 106).

Seiskari: Seiskarilla morsiamen helminauhoihin ripustettiin silkkinauhoja inkeriläiseen tapaan. (Lehtinen & Sihvo 236–238.) Seiskarilta on säilynyt kaksinkertainen helminauha, jossa sinisiä ja mustia helmiä on pujotettu pellavalankaan. Helmiä on erikokoisia ja -muotoisia, eikä niitä ole pujotettu erityiseen järjestykseen. Mukana on yksittäisiä turkooseja helmiä sekä kirkas helmi. (KA4049.)

Viipurin pitäjä

Nuoret naiset käyttivät helmiä 1860–1870-luvuilla, mutta eivät silloinkaan yleisesti (Schvindt 1912, 137).

Helmikorun valmistaminen

Perinteisesti kaulahelmet tehtiin pujottamalla lasihelmiä lankaan, ja nauha solmittiin niskan taakse. Näin ei nykyhelmissä tietenkään tarvitse tehdä. Minun mielestäni koruissa kannattaa käyttää uusia materiaaleja ja tekniikoita. Helmet ovat kiva lisä asuun, mutta eivät samanlainen symboli kuin naisen päähineet tai käsityötaidon näyte niin kuin kudotut kankaat ja kirjonnat. Helmiä ei siis kannata ottaa liian vakavasti. Tässä osiossa esitellyt korut eivät ole historiallisten esikuvien kopioita vaan niiden sekä sanallisten kuvailujen innoittamia. Ne ovat myös vähän kökköjä, koska en ole harrastanut helmitöitä aiemmin.

1800-luvulla kaulahelmet tehtiin lasihelmistä, mutta tähän ei ole pakko rajoittua. Nykyisillä lasihelmillä ei edes synny samanoloisia koruja kuin kansanpukuaikana. Saman erän helmet ovat usein kaikki samankokoisia ja -värisiä, jos kyseessä eivät ole käsityönä valmistetut erikoishelmet. Tavalliset tehdasvalmisteiset helmet saattavat siis näyttää liian säännöllisiltä, jos niitä käyttää käsin valmistetun puvun kanssa. Kivaa epäsäännöllistä väritystä löytyy kivihelmistä, esimerkiksi akaateissa on paljon eri sävyjä.

Puolestaan jos haluaa mennä päinvastaiseen suuntaan kuin rustiikkiseen käsin tehdyn näköiseen, voivat kristallihelmet tuoda asuun säihkettä. Nykyisin on saatavilla myös lyijyttömiä kristallihelmiä. Ja miksei koruissa voisi käyttää muovihelmiäkin, jotka ovat muita helmiä kevyempiä ja halvempia.

Kissansilmähelmiä sekä kahdet ruskeat helmet. — Sinisiä kissansilmä-lasihelmiä, akaattihelmiä ja ruskeita pintavärjättyjä lasihelmiä. Luin vasta jälkeenpäin, että torakanvärisillä helmillä tarkoitetaan tummanvioletteja helmiä. Tätä ennen ehdin pohdiskelemaan torakoiden väritystä ja tilaamaan sitä vastaavia ruskeita helmiä.

Kristallihelmet ja akryylihelmet. — *Isot helmet ovat akryylia ja pienet lyijytöntä kristallia. Helmet on pujotettu punaisesta ja valkoisesta nylon-langasta tehtyyn nyöriin.*

En ole helmitöiden asiantuntija, mutta tässä pari havaintoa helminauhan rakenteeseen ja korutarvikkeisiin liittyen. Jos et halua hankkia yhtään ylimääräistä välinettä, on helmet mahdollista pujottaa joustolankaan ja solmia päät umpisolmuun. Solmun pitävyys kannattaa varmistaa sipaisemalla siihen tippa kirkasta kynsilakkaa. Tällaiseen koruun et tarvitse yhtäkään alla mainituista tarvikkeista.

Muunlaisiin koruihin tarvitset ainakin lukkoja sekä lukkojen vastakappaleiksi renkaita. Renkaita on avattavia välirenkaita sekä kiinteitä umpirenkaita. Tarvitset ainakin avattavia. Minun mielestäni paksuudeltaan (siis metallilangan paksuus) 0,5 mm renkaat ovat liian heikkoja kaulakorun kantaviin osiin. Ne saattaisivat sopia esimerkiksi korvakoruihin. Paksuudeltaan 1 mm renkaat ovat varmasti tarpeeksi vahvoja.

Lankaan pujotetut korut: Helmikoruja varten on saatavilla erilaisia korulankoja ja -nyörejä. Jos helmet on pujotettu lankaan, kannattaa solmu sulkea solmusuojan sisälle. Solmusta pitää tehdä iso, että se ei plopsahda ulos solmusuojasta. Itse tykkään käyttää ennemmin metallista koruvaijeria kuin lankaa.

Vaijerikorut: Koruvaijerin kanssa työskennellessä tarvitset puristushelmiä ja halutessasi puristushelmen suojia sekä vaijerisuojia. Yksinkertaistaen puristushelmi toimii siten, että työnnät vaijerin puristushelmen läpi, teet pienen n. 3 mm lenkin ja pujotat vaijerin pään takaisin puristushelmen läpi. Sitten lukitset vaijerin puristushelmen sisään litistämällä sen pihdeillä. Usein puristushelmen lisäämisen jälkeen väliin pujotetaan vaijerisuoja. Usein myös puristushelmen päälle puristetaan suojahelmi, joka peittää puristushelmen näkyvistä. Kahden helminauhan korussa on mahdollista käyttää yhtä puristushelmeä päättelemään kumpikin vaijeri. Vaijerit voi sulkea myös omilla puristushelmillään. Monirivisiä koruja varten on olemassa myös korunjakajia sekä laatikkolukkoja, joissa on paikat useammalle helminauhalle.

Vaijeri- ja lankakorujen tekemiseen tarvitset vähintäänkin kahdet pihdit. Sileäpintaiset pihdit jättävät vähemmän jälkiä kuin uurretut. Vaijerikoruihin tarvitset lisäksi sivuleikkurit. Vaijerikorun puristushelmien litistäminen muuttuu helpoksi, kun käytät siihen erityisiä puristushelmipihtejä. Puristushelmipihtien hankkiminen menee välineurheilun puolelle, mutta ne muuttavat lajin luonteen täysin. Lämpimästi suosittelen.

Karjalaisista helminauhoista kannattaa tehdä mieluummin liian lyhyitä kuin pitkiä. Jos koru on liian lyhyt, voit jatkaa sitä säätöketjulla. Kuitenkin jos koru on liian pitkä, se roikkuu rinnalla eikä pysy ylhäällä kaulalla. Seiskarilaisen helminauhan (KA4049) pituus on 35 cm. Pituus on suunnilleen sama kuin omissa helmissäni. Aina pätevää pituutta helminauhalle ei ole, sillä kaulanympäryksen lisäksi korun sopivuuteen vaikuttaa myös helmien koko. Jos helmet ovat isoja, pitää korusta tehdä pidempi. Oikean pituuden löytämistä varten voi valmistaa mittatötterön (eng. sizing cone). Muista vielä, että helmet vievät suorassa nauhassa vähemmän tilaa kuin kaartuneessa. Jätä nauhaan muutama milli väljää.

Erilaisia helminauhoja. — 1. Yhdellä puristushelmellä suljettu kaksi vaijeria, 2. Kaksi vaijeria suljettu omilla puristushelmillään, 3. yksittäinen helminauha. Kaikissa koruissa puristushelmet on peitetty suojahelmellä (kultainen pallo).

Jääsken kihlakunnan alueen kansanpuvun helmet. — Korunjakaja, jossa on paikat kolmelle helminauhalle. Nämä helmet ovat aika pieniä.

Jääsken kihlakunnan alueen kansanpuvun helmet, joissa neljä rihmaa. — Korunjakaja, jossa on paikat kolmelle helminauhalle. Nämä helmet ovat aika pieniä.

Lopuksi

Korujen kasaaminen tuntui minusta näpräämiseltä. En tosiaan pidä pienenpienten osien kanssa työskentelystä. Siihen ei minulla riitä näkö eikä sorminäppäryys. Mietin näitä helmiä tehdessäni, pitäisikö nykypäivässä kuitenkin käyttää nykypäivän muotikoruja. 1800-luvulla korkealla kaulalla pidettävät lasihelmet olivat kai empire-muodin juttu (Lehtinen & Sihvo 1984). Ne olivat silloin kansainvälistä aikalaismuotia, mutta sellaista johon tavallisilla ihmisillä oli varaa. Ildikó Lehtinen ja Pirkko Sihvo tulkitsevat monien kansanpuvun piirteiden syntyneen eurooppalaisten muoti-ilmiöiden vaikutuksesta, tällaisia yksityiskohtia ovat esimerkiksi monet kirjonnat ja pitsit. Vaikka esimerkiksi tapa kirjoa rekkoja ei olisikaan syntynyt ilman renessanssimuodin vaikutusta, ovat karjalaiset rekot kuitenkin karjalaisia ja ihan erilaisia kuin eräällä Romanian alueella käytettävät rekot. 1800-luvun lopun fennofiilien tarpeisiin sopi rakentaa jako muuttuvaisen muotipuvun sekä muuttumattoman kansanpuvun välille – ja varhaisiin karjalaisiin kansallispukuihin ei helmiä tai esimerkiksi kirkkosilkkejä toteutettu. Se on harmi. Tykkään käyttää helmiä, ja ilman niitä pukuni ei enää tunnu viimeistellyltä. Suosikkejani helmistä ovat välkähtelevät kissansilmähelmet sekä hieman läpikuultavat aventuriinit. Ja erityisesti pidän seiskarilaisten sinisenmustien helmien mukaan tekemästäni korusta. Sen värejä ja välkettä en saanut kuvattua siten, että olisin kuvan kehdannut tänne ladata.

Lähteet

Lehtinen, Ildikó, ja Pirkko Sihvo. Rahwaan Puku: Näkökulmia Suomen Kansallismuseon kansanpukukokoelmiin. Museovirasto, 1984.
Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913.
Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia. Suomalais-ugrilainen seura, 1916.

Hameet

Jääsken hame: hamekangas

Olen parin vuoden ajan käyttänyt ruutissani vanhoja kansallispuvun hameita tai tavallisia villakangashameita muokattuna. Viime syksynä otin tavoitteeksi uudistaa vaatevalikoimaani uusilla Jääsken tyylin mukaisilla kansanpuvun hameilla. Sitä varten selvittelin ja mietin jonkin verran hameasioita, ja nyt haluaisin jakaa nämä mietinnöt teille. Tässä artikkelissa keskityn hameen kankaan valintaan ja käsittelyyn, seuraavissa sarkauttamiseen ja hameen rakenteeseen. Artikkelikuva: EKME1390.

Jääsken, Kirvun ja Antrean hameet ovat suunnilleen samanlaisia ja selkeästi ympäröivistä pitäjistä erottuvia. Käsittelen siis tässä Jääsken, Kirvun ja Antrean hameita yhdessä. Ruokolahdella ja Rautjärvellä on hameilla omat erityispiirteensä, mutta joissain tapauksissa niiden hameita on vaikeaa erottaa Jääsken, Kirvun ja Antrean hameista.

Viittaan tässä artikkelissa muutamaan museokokoelmissa olevaan historialliseen esikuvaan: Lahden museon hametta (LHMVHMAE666:187) yritän vielä päästä tutkimaan, Etelä-Karjalan museon hametta EKME1390 kävin jo tarkastalemassa. Kolmas tuntemani Jääsken alueen yksivärinen hame on Kunstkameran hame 323-22. Näiden lisäksi on olemassa Jääsken kansallispuvun esikuvana toiminut Kansallismuseon hame KA8130 (ei luetteloitu Finnassa). Mahdollisesti Etelä-Karjalan museossa säilytettävä hame EKME3103 on eteläisen Jääsken kihlakunnan alueelta. Se voi kuitenkin olla myös Ruokolahdelta tai Rautjärveltä.

Sininen on varma valinta väriksi

Schvindtin (1913, 141) mukaan Jääskessä, Antreassa ja Kirvussa hameet olivat tummansinistä paksua villakangasta, jos ne eivät olleet ruudukkaita hurstuthameita. Lahden museossa on kuitenkin Kirvusta peräisin oleva hame (LHMVHMAE666:187), joka metatietojen perusteella on väriltään musta. Kirvun kappalaisena toimineen Andreas Haliniuksen kertomuksen mukaan 1800-luvun alussa hame oli Kirvussa lyhyt sininen sarkahame, jossa oli kahden sormen levyinen punainen verkahelmus. (Halinius 1816, Siteerattu Schvindt 1913, 148.) Toisessa lähteessä Haliniuksen kerrotaan kertoneen, että 1800-luvun alussa käytössä olivat myös mustat hartuushameet. Vielä 1870-luvun jälkeenkin Kirvussa kerrotaan käytetyn mustia hameita, mutta näitä nimitetään körttihameiksi. (Sirelius 1915, 100.) Körtillä mahdollisesti viitataan tässä kankaan tyyppiin: villa–pellava-sekoitteeseen, jossa loimi on pellavaa ja kude villaa.

Hameet siis olivat sinisiä, mutta joskus aiemmin ja ehkä vähän myöhemminkin käytettiin myös mustia, ainakin Kirvussa. Koska hameen sininen saatiin aikaan ostovärillä, olivat hameet väistämättä olleet aiemmin jonkun muunkin värisiä kuin sinisiä myös Antreassa ja Jääskessä. Antreasta ja Jääskestä ei kuitenkaan ole säilynyt havaintoja 1800-luvun alusta. Dataa siis puuttuu, eikä minun mielestäni värin kanssa tarvitse olla niin tarkka, kun kyse on arkihameesta. Luonnolliset tumman lampaanvillan sävyt ovat varmasti erittäin historiallisia.

Tummaa sinistä käytettiin myös joissain ympäröivissä pitäjissä. Äyräpään kihlakunnan Muolaasta, Äyräpäästä, Heinjoelta ja Valkjärveltä on Finnassa punaisia hameita sekä yksi musta. Schvindtin mukaan sielläkin käytettiin sinisiä (1913, 90, 97). Räisälässä ja Kaukolassa hameet olivat mustia tai mustanharmaita (Schvindt 1913, 26, 35–36), mutta ainakin yksi sininen hame on tallennettu myös Käkisalmen/Kaukolan alueelta (KA808). Joutsenossa käytettiin pelkästään tummia lampaanvärisiä hameita (Schvindt 1913, 157), mutta Ruokolahdella ja Rautjärvellä käytettiin mustia ja harmaita hameita, mahdollisesti myöhemmin sinisiäkin (Ibid. 1913, 150–151, Sirelius 1915, 100).

Sinistä siis käytettiin muuallakin, mutta erityisesti sitä käytettiin Jääsken kihlakunnan eteläosissa. Jossa kyllä käytettiin myös mustaa. Kuitenkin jos juhlatilanteessa haluaa erottautua puvullaan jääskeläisenä (tai kirvulaisena tai antrealaisena), hameen väriksi voi valita sinisen.

Paksua hieman huovutettua toimikasta

Pääasialliset lähteeni kansanpukuasioissa ovat Theodor Schvindtin (1913) ja U. T. Sireliuksen (1915) kansanpukukirjat. Schvindt oli työssään järjestelmällinen, mutta ei antanut kaikille pitäjille ja vaatekappaleille samaa painoarvoa. Jääsken alueen hameista hän toteaa, että ne ovat “paksusta villavaatteesta”. Kuvaus ei kerro, oliko kangas toimikasta vai palttinaa tai oliko sitä huovutettu. Hamekankaan rakenne on siis pääteltävä säilyneiden hameiden perusteella.

Jääsken tarkistettuun kansallispukuun kankaaksi on valittu paksuhko sarka, pinnastaan huovutettu toimikkainen villakangas. Todennäköisesti tällaista kangasta on käytetty kansallispuvun hameen esikuvana olleessa hameessa (KA8130). Paksua tummansinistä sarkaa on myös antrealainen hame (EKME 1390), josta näette kuvia alla.

Antrealainen kansanpuvun hameen pirtanauha. — Vyötärön pirtanauha on vihreää, keltaista ja punaista villalankaa. Kude pellavaa.

Antrealaisen kansanpuvun hameen helma. — Vyötärön pirtanauha on vihreää, keltaista ja punaista villalankaa. Kude pellavaa.

Tämä ei tarkoita, että vain toimikkainen sarka kelpaa hamekankaaksi. Esimerkiksi Lahden museon hame on metatietojen mukaan palttinaa. Kirvulainen musta hame voitaisiinkin valmistaa villa–pellava-sekoitteesta eli körtistä. Kuvissa alla hamekankaan (ei kirvulainen) loimi on pellavaa ja kude villaa. Rautjärveläisessä hameessa kude on ruskea. Toisessa lähikuvassa on Jääsken kihlakunnan alueen hame, jonka alkuperäinen pitäjä ei ole tiedossa. Kude on musta. Kuvassa erottuu myös hyvin kankaan palttinasidos.

Palttinasidoksinen hamekangas Jääsken kihlakunnasta. — Tuntematon pitäjä Jääsken kihakunnan alueella EKME3103

Palttinasidoksinen hamekangas rautjärveltä, kude ruskeaa villalankaa. — Tuntematon pitäjä Jääsken kihakunnan alueella EKME3103

Vertailun vuoksi alla on kuvat kahdesta ruokolahtelaisesta hameesta, joista ensimmäisessä sekä kude että loimi ovat sinistä villalankaa ja jälkimmäisesessä kude mustaa ja loimi sinistä.

Palttinasidoksinen hamekangas Ruokolahdelta. — *Ruokolahtelainen hame EKME 1389*

Kuinka paljon kangasta tarvitaan?

Hameen ympärysmitta: Etelä-Karjalan museon antrealainen hame on ympärysmitaltaan 250 cm, Kunstkameran 292 cm. Vajaa kolme metriä onkin todennäköisesti esikuvien mukainen ympärysmitta hameelle. Jos kangas on ohutta, laittaisin sitä enemmän, ja jos taas kovin paksua, sitten vähän vähemmän.

Hameen pituus: Etelä-Karjalan ja Lahden museon hameet ovat pituudeltaan 85 ja 90 cm. Ehkä absoluuttista pituutta tärkeämpää on pituus suhteessa hameen käyttäjään. Magnus von Wrightin piirroksen sekä Seifertin ottaman valokuvan (KK995:1) perusteella hameen helma asettuu hieman nilkan yläpuolelle. Kangasta tarvitaan muutama sentti hameen tavoitepituutta vähemmän, sillä helmaa jatkaa vielä 5–7 cm pitkä verkakaitale.

Hameeseen siis tarvitaan ompeluvalmista kangasta omista mitoista riippuen pituuteen noin 90 cm ja helman ympärykseen kolmisen metriä. Jos käytät hameeseen valmista sarkaa, voit hankkia kangasta juuri tarvitsemasi verran (plus saumavarat). Jos kuitenkin olet aikeissa ostaa toimikaskangasta ja sarkauttaa sen itse, on mukaan laskettava kutistuma. Minulla villakankaat kutistuivat pesussa 7–10 prosenttia.

Wrightin maalaus, jossa kaksi kansanpukuista naista Antreassa. — *Antrealaisia* *kansanpukuja. Magnus von Wright, Museovirasto KK988:17*

Hame voidaan koota yhdestä tai useasta kappaleesta

Länsi-Suomessa kankaan leveys oli yhtä kuin hameen pituus, Hame siis koottiin poimuttamalla yksi pitkä kangas vyötärölle. Länsisuomalaisissa raitahameissa pystysuorat raidat ovat siis kuderaitoja. Karjalasisilla kangaspuilla ei yleensä pystytty kutomaan yhtä leveitä tekstiileitä kuin lännessä (Sihvo & Lehtinen 1983.) Museokokoelmissa olevat yksiväriset karjalaiset hameet onkin pääsääntöisesti koottu pietimistä, eli ompelemalla useita pätkiä kangasta hulpioistaan yhteen. Etelä-Karjalan ja Lahden museoiden hameissa pietimien määrä on neljä. Muualta Karjalasta on tallennettu myös hameita, joissa pietimien määrä on viisi tai kuusi.

Kansanpuvun hameen voi toteuttaa perinteeseen tapaan useasta yhteenliitetystä kankaan leveydestä (ks. piirros 2) TAI oikaista ja ommella läntiseen tapaan hame yhdestä kappaleesta (ks. piirros 1). Nykyiset ostokankaat ovat lähes aina niin leveitä, että hameen voi tehdä yhdestä kappaleesta. Tällöin toki leikkuusta jää yli noin 50 sentin kaitale kangasta.

Hameen kokoaminen yhdestä kankaasta tai neljästä kankaan leveydestä eli pietimestä.

Piirroksessa on esitetty hameen kokoaminen yhdestä palasta (1) ja useasta kankaan leveydestä eli pietimestä (2). Hulpioita eli kankaaseen kudottaessa syntynyttä reunaa symboloivat punaiset viivat. Esimerkiksi jos kudotun kankaan leveys on käsiteltynä 65 cm, on kangasta kudottava neljän pituuden verran (65 cm x 4 = 260 cm).

Mistä kankaita saa ostettua?

Haastavinta oli löytää kangas oikean värisenä sinimustana. Indigonsiniset ovat aina liian vihertäviä. Samoin petroolinsiniset. Kobolotinsiniset saattavat sopiva jonkun toisen makuun. Itse pidin niitä liian vaaleina, mutta jälkikäteen ajatellen olisi sekin voinut toimia. Todennäköisesti parhaan värit löytyvät laivastonsinisistä ja tummista laivastonsinisistä.

Tilasin hametta ja liiviä varten Puolasta Woolsomen ohutta villatoimikasta, painoltaan 290 g/m². Tämä kangas on sellaisenaan mielestäni sopivan sarkapintaista, sillä toimikassidos erottuu kankaasta edelleen jonkin verran. Olisin mieluummin kuitenkin ottanut asteen paksumpaa ja huopapintaisempaa kangasta, joka Woolsomella olisi ollut medium merinovilla painoltaan 370 g/m². Tämä kangas on pehmeä ja paksu, eikä kankaan sidos enää näy. Omasta mielestäni kankaan väri kuitenkin on liian vihertävä. Hyvin samanlainen melko hyvä kangas löytyy myös Korpsilta Ruotsista, ohut tummansininen sarka. Verkkokaupalla kuitenkin kesti pelkkien kangasnäytteiden toimittamisessa niin pitkään (muutamia viikkoja), että en uskaltanut tehdä sieltä isoa tilausta. Woolsomesta sen sijaan sekä näytteet että kankaat saapuivat pikavauhtia. Woolsomen ja Korpsin lisäksi maininnan edullisista (alle 30€/metri) villakankaista ansaitsee saksalainen Naturtüche, jonka valikoimissa on useampikin paksu luonnonvalkoinen toimikas, ei kuitenkaan sopivan sinistä kangasta.

Loppujen lopuksi olen tyytymätön tilaamaani Woolsomen kankaaseen. Sen väri menettelee vaikka onkin hieman liian vihertävä. Ja 25 euron metrihinnan huomioiden on laatu erinomainen. Suurin ongelma on haju: tuuletus tai pesu ei vienyt mukanaan väriaineen hajua!

***

Sarjan seuraavassa osassa käsittelen hamekankaan sarkauttamista kotona.

Lähteet

Schvindt, T. (1913). Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala.
Sirelius, U. T. (1916). Suomen kansanpukujen historia: sisältää 439 tekstikuvaa ja 24 kuvataulua, joista 5 värillistä. Suomalais-ugrilainen seura.

Lue seuraavaksi

Jääsken hame: villakankaan vanuttaminen

Jääsken hame: ompelu

Käsityöt, Nauhat

Päivä museossa: nauhojen & hameiden esikuvia

Vierailin joulun alla Etelä-Karjalan museolla tutkimassa Jääsken kihlakunnan hameita sekä Käkisalmen kihlakunnan pirtanauhoja. Henkilökohtaisesti reissu oli merkittävä, sillä pääsin ensimmäistä kertaa näkemään kansanpukujen esikuvia omin silmin. Vierailun elämyksellisyys on kuitenkin toissijaista siihen nähden, miten paljon aineistoa sain kerättyä historiallisista nauhamalleista.

Julkaisen malleja museon pirtanauhoihin sitä mukaa, kun saan niitä valmiiksi. Palaankin siis nauhojen yksityiskohtiin pienen hauduttelun jälkeen. Nyt nopeina nostoina kolme löydöstä:

1. Useissa nauhoissa värit ovat haalistuneet tai ehkä alun alkaenkin olleet luonnollisen väirisiä. Muutamissa villalankaisissa nauhoissa loistavat kuitenkin uskomattoman kirkkaat sininen, punainen, keltainen ja vihreä.

Kirkasvärisiä pirtanauhoja Käkisalmen kihlakunnasta. — *EKME1312 ja 1313. Osassa nauhoista värit ovat säilyneet kirkkaina.*

2. Ostokankaista leikatuista kangastilkuista on tehty tehty nauhojen päihin töpsyjä erilaisilla tekniikoilla ja erityyppisistä kankaista.

Käkisalmen kihlakunnan nauhojen tupsupäitä. — *Ostokankaasta leikattuja tupsuja: vasemmalla kiinnitetty parilla pistolla, oikealla päälle kieritetty kangasta. EKME1313 ja 1314*

3. Käkisalmen kihlakunnan ohuenohuet sykerönauhat ovat ehkä läntisen kannaksen hienostuneimpia pirtanauhoja. Mutta esivanhempammekin ovat kuitenkin kutoneet välillä epätasaista käsialaa, tehneet virheitä ja joskus joutuneet jatkamaan loimilankoja.

Irtosykerö Käkisalmen kihlakunnasta. — *EKME1307*

Päätarkoituksenani ei ollut tehdä hametutkimusta, mutta sain runsaasti kiinnostavaa aineistoa myös Jääsken kihlakunnan hameisiin liittyen. Hameista haluaisin tässä vaiheessa todeta, ettei yksikään hame ollut identtinen toisen kanssa. Rakenteelliset piirteet olivat hameissa aika lailla yhdenmukaisia, tosin Ruokolahdella ja Rautjärvellä hameita poimutettiin, eteläisessä Jääsken kihlakunnassa ei. Kussakin hameessa oli kuitenkin omanlaisensa vyötärönauha ja myös kangaslaatu.

Huimimpia yksityiskohtia hameissa olivat sivusaumasta löytynyt tasku sekä vyötäröpoimutuksen yli käännetty leveä pirtanauha. Kumpikin rakenne sopii loistavasti hyödynnettäväksi myös nykyajan kansanpukujen hameissa. Itselleni merkittävin esine oli kuitenkin antrealainen tummansininen sarkahame, todellinen käsityötaidon näyte. Tästä hameesta kirjoitan lisää myöhemmin, sillä aion käyttää sitä mallina omissa ruutissani.

Kansanpuvun hameessa tasku. — *Tasku hameen saumassa.* *EKME3103*

Hameen vyötärön ylle käännetty pirtanauha. — Epätyypillinen vyötärörakenne Jääsken kihlakunnan (todennäköisesti) alueen hameessa. Museovierailulla alkoi aika loppua kesken, eikä tästä hameesta ole minulla valitettavasti tämän parempia kuvia. EKME1368.

Kansanpuvun paidat

Kannaksen rekkopaidat + oikaisu “Jääsken rekkoon”

Artikkelia on päivitetty Rannan kihlakunnan pitäjien sekä Metsäpirtin osalta 13.2.2023

Joskus hyvin kauan sitten jaoin Instagramissa kuvia ja videota keskeneräisestä rekkopaidasta. Nyt projekti viimein on valmis – tai sinne päin valmis. Aivan loppuun en jaksa paitaa viimeistellä, sillä en kuitenkaan tule käyttämään sitä. Omat ruuttani perustuvat Jääsken alueen pukeutumiseen, ja kuten jutun lopussa käsittelen tarkemmin, ei Jääskessä käytetty rekkoja.

Perustietoa rekoista (tldr. rekko on poimutettuun paidanetumukseen virvittäin ommellen kirjailtu jäykkä lappu).

Päivityksenä aiempaan artikkeliin, kartassa alla on rekkojen levinneisyysalue sekä suurpiirteiset jaot eri tyyppisiin malleihin. Rannan kihlakunta (sinisellä), Äyräpään kihlakunta (pinkillä) sekä Sakkola-Raudun alue (vihreällä) voidaan erottaa omiksi pukualueikseen rekkojen mutta myös laajemman pukuanalyysin perusteella. Kihlakuntien välillä voidaan havaita vaihtelua rekkojen koossa, värityksessä, kirjontatekniikoissa ja jossain määrin myös kuvioinneissa.

Jos jotakuta kiinnostaa käyttämäni metodologia näiden pukualueiden muodostamisessa:
Kävin läpi Finnan, Nordiskamuseetin ja Kunskameran verkkokokoelmissa esillä olevat rekkopaidat silmämääräisesti vertaillen kokoa, väriä, tekniikkaa ja kuviointia. Historiallisia pukuja on säilynyt runsaasti Äyräpään alueelta sekä Sakkolasta ja Raudusta, mutta Rannasta aineistoa on saatavilla hyvin vähän. Siten uskaltaisin yleistää Äyräpäätä ja Sakkola-Rautua koskevat päätelmät koskemaan koko perusjoukkoa, Rannan kohdalla pienellä varauksella.

Yksittäisestä rekosta voi joskus olla vaikeaa sanoa, onko se Äyräpään vai Sakkola-Raudun puolelta. Useimmiten päätelmän kuitenkin tekee intuiivisesti silmän räpäyksessä – vertaa esimerkiksi kulhon ja lautasen yleiskäsitteitä. Normaalisti tiedämme kumpi on kumpi, mutta joskus voi olla katsojasta kiinni, onko astia syvä lautanen vai matala kulho.

Tässä artikkelissa nostan esiin rekkomalleja, jotka selkeästi edustavat samaa ideaa. Kaikki ne ovat kuitenkin omassa rekkouudessaan erilaisia, toiset enemmän kuin toiset. Rajat kartassa perustuvat näihin yhtenäisyyksiin ja eriäväisyyksiin, siihen että yhden alueen vaatteilla on enemmän yhteistä toistensa kanssa kuin minkään alueen ulkopuolisen vaatekappaleen kanssa.

Kartta: Rekkojen levinnäisyysalue Karjalan Kannaksella 1800-luvulla. Koivisto ja Kuolemajärvi (sininen), Äyräpään kihlakunta (pinkki) ja Sakkola-Raudun alue (vihreä).

Äyräpää

Pitäjät: Äyräpään kihlakunnan Heinjoki, Äyräpää, Muolaa ja Valkjärvi sekä Vuoksela, joka muodostettiin 1914 Valkjärvestä, Muolaasta ja Sakkolasta; sekä Rannan kihlakunnan Uusikirkko, Kanneljärvi (vuodesta 1925), Kivennapa ja Terijoki (vuodesta 1911).

Äyräpään kihlakunnan rekot ovat suurikokoisia, alaspäin leveneviä ja usein oranssisävyisiä. Kirjontalangan päät on usein jätetty näkyviin hapsuina. Virvittäinommeltu pohjakuvio on kirjottu niin tiheään, että poimitettua aluskangasta jää hädin tuskin näkyviin. Virvittäinompelun päälle on usein kirjottu kuvioita viimeistelyvaiheessa etupistoin, mutta ketjupistoja käytetään ainoastaan poikkiraidoissa. Pystykaulus on matala.

Korjaus: Tässä kuvatut rekot ovat Äyräpäästä, Muolaasta ja mahdollisesti Valkjärveltä. Ylärivissä vasemmalla kuvattu rekko poikkeaa muista puuttuvilla reunahapsuillaan. Kunstkameran tarjoamien metatietojen mukaan paita on Valkjärveltä, mutta museoiden kirjauksissa esiintyy virheitä. Instagramin puolella käytiin keskustelua, josko paita olisikin Uudeltakirkolta. Vaikka paidassa onkin äyräpääläinen matala kaulus ja rekko on muodoltaan puolisuunnikas, voisi kuvioinnissa kuvitella näkevänsä vaikutteita myös naapurista Kuolemajärveltä. Uudenkirkon kansanpuvun kuitenkin ajatellaan kuuluvan yhteen Muolaan ja Kivennavan pukujen kanssa (Schvindt 1913, 105). Kivennavalla käytettiin samanlaista pukua kuin Muolaassa ja Valkjärvellä (Ibid. 101).

Äyräpään, Muolaan, Valkjärven ja Heinjoen rekkoja.

Kuvat: Schvindt 1913, 1982; Kansalllismuseo KA1249, KA1258; Kunstkamera; Nordiska Museet NM.0077442.

Sakkola-Rautu

Pitäjät: Sakkola, Rautu, Metsäpirtti (erotettu Sakkolasta 1894), osittain Vuoksela.

Rekot ja paitojen malli muistuttaa läheisesti Inkerin Miikkulaisen paitoja (ks. Kansallismuseo SU4304:81, 82 ja 83). Paidan olille saatettiin ommella kaistaleet kuviopuuvillaa, mikä ei ollut yleistä muilla Suomeen kuuluneilla alueilla. Rekot ovat pienempiä kuin Äyräpäässä ja Rannan kihlakunnassa. Ne ovat usein kirkkaan punaisia, ja niissä on virvittäinompelun lisäksi runsaasti ketjupistoja. Ketjupistoja on ommeltu myös pystysuoraan, mikä selkeästi erottaa Sakkola-Raudun rekot muista. Äyräpään tavoin toinen reuna on usein koristeltu hapsuilla ja pystykaulus on matala.

Rekot alla ovat Sakkolasta ja Raudusta ja kaaviokuvat Sakkolasta. Metsäpirtistä ei ollut saatavilla aineistoa. Schvindtin (1913) mukaan Metsäpirtin puvut olivat samanlaisia kuin vanhassa emäpitäjässä Sakkolassa. Standardisoitu Metsäpirtin pitäjäpuku on vähän eri näköinen kuin Sakkolassa – toisaalta sillä ei ole virallista kansallispuvun statusta juuri historiallisten esikuvien puuttumisen vuoksi. Me emme siis tiedä, millaisia rekkoja Metsäpirtissä on käytetty, mutta todennäköisesti ne ovat olleet lähempänä Sakkolaa ja Rautua kuin muita pitäjiä.

Sakkolan ja Raudun rekkoja ja rekkopaita.

Kuvat: Schvindt 1913, 1982; Kansallismuseo KA235, KA267, K2668:147, K2668:153.

Koivisto ja Kuolemajärvi

Koiviston ja Kuolemajärven alueella rekot ovat suurikokoisia, lähestulkoon vyötärölle ulottuvia ja suorakulmion muotoisia. Niiden pääväri on punainen, ja rekon alaosassa on sinisen, vihreän ja keltaisen kirjavia raitoja sekä runsaasti ketjuvirkkausta. Kuvioaiheet poikkeavat Äyräpäästä ja Sakkola-Raudusta erityisesti raidoituksissa. Rekoissa ei ole reunahapsuja, mutta oikeaa laitaa reunustaa joskus nauhamainen kirjonta (kuvassa alla sinisellä). Pystykaulukset ovat korkeita.

Korjaus: Rannan kihlakunnan pitäjistä läntisimmässä, Johanneksella, ei enää 1700-1800-luvuilla käytetty rekkoja. Jos niitä on aiemmin käytetty, ei tästä ole jäänyt jälkiä. Johanneksen tarkistamaton kansallispuku ei vastaan alueella perinteisesti käytettyjä asuja.

Johanneksen, Koiviston, Uudenkirkon ja Kivennavan rekkoja ja rekkopaitoja.

Kuvat: Schvindt 1913, 1982; Museovirasto KK1125:19 kuvaaja U. T. Sirelius; Lappeenrannan museot EKMEKMEE3133, EKME3028.

Oikaisu

“Jääsken rekkokaulurin” yhteydessä pohdiskelin, esiintyykö rekkoja todella Jääsken kihlakunnan alueella. Nyt asiaan tarkemmin perehtyneenä väittäisin että ei: Jääsken alueella on perinteisesti käytetty pyöreäkaula-aukkoista savakkopaitaa, ei rekkoja. Edelleenkään en kykene rekonstruoimaan Sihvon ja Lehtisen päättelyprosessia (1981 ja 1984) Jääsken ja Antrean rekkojen taustalla. Todennäköisesti väite kuitenkin on muodostettu kahden pitäjistä tuodun paidan sekä mahdollisesti Seifertin kuvien (alla) perusteella. Vaikka Sihvon ja Lehtisen teos Rahwaan Puku: Näkökulmia Suomen Kansallismuseon Kansanpukukokoelmiin onkin ollut erinomainen tietolähde, sanoisin että rekkoasiassa on menty tiedontuotannollisesti metsään.

Tässä vielä analyysi Seifertin kuvista, Jääski, 1867:
Oikeanpuoleisella naisella on Jääsken kihlakunnalle tyypillinen nyytinkikoristeltu ja kudontaraitainen esiliina ja Jääsken alueen ruudullinen hurstuthame. Kädessään hänellä on koivistolaiset juhlasormikkaat ja paidan päällä koivistolaistyylinen, pitkänmallinen kostuli. Vasemmanpuoleisella naisella on rekkopaita, koivistolaistyylinen puolipitkä sarkaviitta tai kostuli. Huntu ja esiliina ovat koivistolaisia, samoin kuin hurstuthame, jossa helmassa on leveitä kudottuja poikkiraitoja.
Johtopäätös on siis, että nämä Jääskessä kuvatut kansanpukuiset naiset ovat emigroituneet alueelle Koivistolta. Oikeanpuoleinen henkilö on valinnut pukuunsa osia jääskeläisestä ja koivistolaisesta perinteestä.

Kansanpukuinen nainen jääskessä. Kädessä koivistolaistyyliset juhlasormikkaat.

Nainen kuvattu kansanpuvussa Jääskessä. Naisen kädessä on koivistolaiset juhlalapaset. Naisen esiliina on Jääskelle tyypillinen.

Kuvat M. Seifert, Museovirasto KK990:3-4. Jääski.

Kirjottu rekko poimuttamattomalle pohjakankaalle, virvittäinompelu.

Kirjomassani rekossa näkyy tekninen kehitys alun ja lopun välillä. Kaikin puolin tulos on melko räjähtänyt. Jos virvittäinompelua tekee tasaiselle alustalle, auttaa kuvion hahmotteleminen kirjontatussilla. Poimutetulla alustalla on oletettavasti helpompaa laskea pistojen pituuksia. Virvittäin ompelu on kuitenkin kaikin puolin nihkeä tekniikka aikaavievyydessään. Vastikään kirjoin tällä tekniikalla lahjaksi menneen kirkkopaidan pystykauluksen, joka onnistui jo huomattavasti paremmin. Arvaatteko mikä oli salaisuus? Se oli lankojen laskeminen, siis pohjakankaan lankojen. Se oli ensimmäisten kerrosten ajan todella raivostuttavaa, mutta lopputulos oli erittäin tasainen ja todellakin vaivan väärti.

Lähteet

Lehtinen, Ildikó, ja Pirkko Sihvo. Rahwaan Puku: Näkökulmia Suomen Kansallismuseon Kansanpukukokoelmiin : A Survey of the Finnish National Museum Folk Costume Collection = Folk Costume. Museovirasto, 1984.
Schvindt, Theodor. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913.
Schvindt, Theodor. Ompelu- ja nauhakoristeita. 1982, Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Sihvo, Pirkko. “Karjalaiset Kansanpuvut Ja Tekstiilit.” Karjala. 1, Portti Itään Ja Länteen, 1981, pp. 151-173.

Kansanpuvun paidat

Kansanpuvun paita: muhkut hihat

16.8.2025 edit: Hei, tämä artikkeli on aika vanha. Olen vuosien aikana oppinut puvuista vaikka mitä ja varmaan nykyisin tekisin monta asiaa toisin.

Tässä artikkelissa mitat ja kaaviokuvat kahteen erilaiseen kahdesta kappaleesta koottuun pulleaan hihaan. Historialliset esikuvat tulevat Ruokolahdelta, Jääskestä ja Hiitolasta.

Tämän paidan juju on kahdesta palasta ommelluissa, poimutetuissa hihoissa. Hihan istuvuus on saatu aikaan pudottamalla kainalo hieman alemmaksi, eikä kainalotilkkua ole. Teknisesti malli on helppo, jos ei näe vaivaa käsinompelun ja katesaumojen kanssa.

Kuvien paita on tehty kovapintaisesta puuvillakankaasta, joka ei tuo hihoja oikeuksiinsa. Myöhemmin jutussa on kuvia ohuesta pellavasta ommellusta paidasta, jossa hihat ja kaulus asettuvat paljon nätimmin. Valitse siis kankaaksi lurppana pehmeä pellava ja ompele ihanan muhkeat hihat kesäpaitaan!

Mitat

Tämä paita kannattaa tehdä hieman leveämmäksi, jotta hihojen poimut asettuvat nätisti olkapäiden alapuolelle. Rinnanympäryksen lisäksi kannattaa siis mitata myös olkien leveys! Ite lisäsin 4 cm normaaliin paidan ympärysmittaan.

Ruokolahti naisen kansanpuvun paita kaaviokuva.

Hihan ompeluohje

1. Huolittele reunat

2. Ompele poimulangat hihan yläosan lyhyeen laitaan. Kurtista kappale toivottuun mittaan, tasoita poimut ja ompele varmistukseksi tikkaus poimulankojen väliin. Jos poimut haluaa pitää täysin paikoillaan hihaa ommellessa, voi niiden alle ommella määrämittaan leikatun kaitaleen, joka jää valmiissa paidassa olkasauman alle nurjalle puolelle.

3. Ompele hihan yläkappaleen ja alakappaleen väliset saumat. Hihan kärjessä ompeleet menevät jotakuinkin näin.

Hihan ylä- ja alakappale liitettynä yhteen.

Valinnainen vaihe: silitä hihan saumavarat toiselle puolelle, ja tikkaa saumavara kiinni kankaan oikealta puolelta. Oikeasti tässä kohtaa pitäisi tietenkin olla katesauma.

Hihoja lukuunottamatta kuvien paita on ommeltu samalla tavoin kuin täällä.

Historialliset esikuvat

Mallina tähän paitaan on ollut kaksi hihojensa puolesta samanlaista paitaa, toinen Jääskestä ja toinen Ruokolahdelta. Jääskestä peräisin olevasta kaaviokuvasta näkyvät selkeästi myös katesaumat, joita en itse jaksanut alkaa ommella, vaikka ne piilottaisivatkin purkautumaan herkät saumavarat.

Ruokolahden paidasta ei valitettavasti ole isompia kuvia saatavilla. Jo tästä kuitenkin huomaa eron Ruokolahden kansallispuvun paitaan, jossa hihat on rypytetty suistaan mutta ei päältä.

Kannaksen kansanpuvuissa esiintyy poimituksia olilla, mutta näin runsaasti poimitutettuja kahdesta palasta koostuvia hihoja on tyypillisemmin rätsinöissä. Toisaalta olen nähnyt olkien alle tulevia poimituksia 1800-luvun englantilaisissa paidoissakin, joten tässä voi hyvin olla kyseessä myös läntisen muodin vaikutus ja kaiken kaikkiaan myöhäinen piirre naisten paitamuodissa.

Ruokolahti naisen kansanpuvun paita, jossa poimituksia olalla.

Ruokolahti. Lahden kaupunginmuseo.

Jääski naisen kansanpuvun paita, jossa poimutuksia olalla, kaaviokuva.

Jääski. Schvindt 1913.

Kansanpuvun paita pussihihat edestäpäin.

Haluatko ekstrapulleat hihat?

Ompelen yleensä paidoista harjoitusversion ja sitten oikean version sen jälkeen. Näiden rypytettyjen hihojen kanssa kävi niin, että paita numero 2 ei mennytkään suunnitelmien mukaan. Illalla väsyneenä (päivää jatketaan öin) leikkasin hihan alaosan kiilat vahingossa Jääsken paidan hihan kaavalla, joten hihoihin tuli puolitoistakertaisesti enemmän kangasta, kuin oli tarkoitus. Kangas on kallista, joten näillä hihoilla oli mentävä.

Kun hihansuut poimutti päistä, kuten monissa kansallispuvuissa sekä historiallisissa esikuvissa on tehty, tuli hihoista ihanan muhkeat ja melkein historiallisen esikuvan mukaiset. Ei tämän Ruokolahden/Jääsken paidan, mutta katsokaa tätä:

Hiitola. Schvindt 1913

Hiitolan kansanpuku on ollut hyvin läntinen, joten tässä paitatyylissä tuskin on kyse keskiaikaisesta karjalaisesta pukuperinteestä. Mutta kivat hihat ne ovat, vaikka eivät olisikaan erityisen karjalaiset.

Tässä vielä mitat paidan hihoihin:

pellavapaita pussihihat olan rypytys sivulta ja selästäpäin.

Lähteet

Schvindt, T. (1913). Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. (linkki)
Sirelius, U. T. (1916). Suomen kansanpukujen historia: sisältää 439 tekstikuvaa ja 24 kuvataulua, joista 5 värillistä. Suomalais-ugrilainen seura.

Lue myös

Kansanpuvun paita: Jääski

Kansanpuvun paidat

Kansanpuvun paita: Jääski

16.8.2025 edit: Hei, tämä artikkeli on aika vanha. Olen vuosien aikana oppinut puvuista vaikka mitä ja varmaan nykyisin tekisin monta asiaa toisin.

Tässä artikkelissa ommellaan kansanomainen paita, joka malliltaan on lähestulkoon yksinkertaisin mahdollinen. Se sopii vaikka ensimmäiseksi ompeluprojektiksi: ei paitakauluksia, poimituksia tai muuta ikävää!

olkasaumaton: paita ommellaan yhdestä palasta
hihat saadaan istumaan kainalotilkkujen avulla
pyöreä savakkomallinen kaula-aukko
hihansuita kohti kapenevat hihat, joiden päässä on päärme.

Paita on Jääsken kihlakunnan alueelle ominainen, mutta yksinkertaisuutensa takia laajalti käytetty muuallakin.

Tarvikkeet: Puuvilla- tai pellavakangasta noin metri.

Kaulukseen suosittelen valmista koristenauhaa.

Mitat (cm) naisten kokoon 38 eivät sisällä saumavaroja 1 cm ja päärmevaroja 2 cm. Jos koristelet kaula-aukon koristenauhalla, ei sen mittoihin tarvitse lisätä saumavaraa.

Mikäli haluat rikkoa perinnepaidan kaavaa ja tehdä päärmeiden sijaan hihansuihin alavarat, leikkaa alavara käyttäen mallina hihansuuta. Alavarasta kannattaa leikata pari milliä hihaa kapeampi.

Nämä mitat ovat omien mittojeni mukaan eli suurin piirtein kokoa 38. Paita on juuri ja juuri sen kokoinen, että sen saa päälle mukavasti. Hihat ovat tässä mallissa melko kapeat eikä niitä ole millään tavalla istutettu. Ensimmäisen version voi hyvin tehdä vanhasta lakanasta, ja sen avulla täsmätä kaava oman kokoiseksi!

Paidan pituuden voi päättää oman maun mukaan. Historiallisesti paidat ovat olleet pitkiä, mutta helmahan joka tapauksessa tungetaan vyötärön sisään. Omassa paidassani pituus hartialta helmaan on 60 cm. Yhtä hyvin paidasta voi tehdä niin pitkän, kun kangas on leveä! Pidemmässä mallissa kannattaa lisätä sivuille kiilat, jos paidasta ei halua makkarankuorta.

Kaulahalkion syvyydeksi on laitettu tässä 12 cm. Historiallisissa malleissa halkiot ovat tätä syvempiä. 12 cm on sillain hyvä, että aluspaita ei vilku halkiosta.

Ompeluohje

Huolittele reunat
Ompele kainalotilkut hihojen alalaitaan (alla tästä tarkemmin). Ompele hihojen alasaumat
Ompele hiha kainalotilkkuineen kiinni paitaan.
Ompele sivusaumat
Silitä sivusaumojen saumavarat auki. Tee helmaan kaksinkertainen päärme.
Käännä kauluksen halkion reunat nurjalle ja ompele tikkaus halkion reunaan. Tämä on vähän vaikeaa, ja halkio voi olla helpompi ommella käsin.
Ompele koristenauha kaula-aukon reunaan.
Hihoihin voi tehdä päärmeet, mutta siistimmät ja suoremmat niistä saa alavaran avulla. Ompele alavaran sivut yhteen. Silitä alavaran ja hihan alasauman saumavarat auki. Ompele alavara ja hihansuu yhteen oikeat puolet vastakkain. Käännä alavara nurjalle, silitä ja kiinnitä alavaran reuna hihaan käsin ompelemalla.
Valmis! Helppoa, hauskaa, halpaa!

Kainalotilkkujen ompelu

Tässä artikkelissa kerron erityisesti kainalotilkkujen ompelusta, koska muutoin paita on hyvin yksinkertainen ja onnistuu jokaiselta ilman sen kummempaa kokemusta ompelemisesta.

Kainalotilkun ompelemista helpottaa, että merkitset tilkkuun saumavarojen rajat. Ompele kainalotilkun sauma aina vain merkkeihin asti. Tällöin kainalotilkun saumavarat jäävät vapaaksi, ja voit viimeistelyvaiheessa silittää ja harsia ne haluamaasi suuntaan. Toki voit ommella saumavarojen ylikin, mutta silloin esimerkiksi hihan tai helman saumojen auki silittäminen ei onnistu. Tämä on erityisen ongelmallista, jos haluat tehdä hiha- tai helmasauman päähän halkion.

1. Aseta kainalotilkku oikeat puolet vastakkain hihan yläpäähän. Ompele sauma hihan alalaitaan. Ompele sauma vain kulmaan tekemääsi merkkiin asti.

2. ompele kainalotilkun viereinen sivu hihan toiseen alalaitaan, oikeat puolet vastakkain.

3. Ompele hihan alasauma oikeat puolet vastakkain. Varo, ettei ommel ulotu kainalotilkun päälle.

Hiha näyttää oikealta puolelta tältä:

4. Aseta hiha paikoilleen paitaan, oikeat puolet vastakkain. Hihan ompelu onnistuu helpoiten niin, että työnnät hihan paidan sisälle. Hihan keskikohdan tulee olla linjassa paidan hartioiden keskikohdan kanssa.

Kun ompelet hihasaumaa, kiinnitä huomiota siihen, että et ompele kainalotilkun saumavarojen yli. Tai voi näinkin tehdä, mutta silloin kannattaa kiinnittää huomioita vaikutuksiin hiha- ja helmasaumojen saumavarojen asettumiseen.

5. Lopuksi voit ommella paidan sivut kiinni kainalotilkun alapuolelta.

Historialliset esikuvat

Tämä paita on tehty näyttämään suunnilleen Jääsken kansallispuvun paidalta. Siinä on samanlainen istuvuus, kauluksen muoto ja leikkaus. Leikkaus on sama kuin tässä vuoden 1978 ohjeessa, mutta mittoja olen muuttanut.

Schvindt (1913) kertoo Jääsken, Antrean ja Kirvun alueen paidoista:

“Naisten paidat olivat tavan mukaan yhdistetyt kahdesta osasta: ylisistä ja alasista. Edelliset ovat hienommasta pellavavaatteesta, palttinasta, jälkimmäiset paljon paksummasta tappuraisesta eli piikosta. Ylisissä, jotka ulottuivat kaulasta noin vyötäisille, oli sepalus keskellä rintaa ja usein punasella langalla kuvitettu matala kaulaliitinki. Myöhempinä aikoina ja varhemmin usein myös pyhäpuvussa oli naisen paita kokonaan pattinainen. Paidan sepalus suljettiin suurella hopeasoljella, jonka paljin pistettiin sepaluksen yläpäässä olevan rihmaraksin läpi.”

Jääsken kansallispuvun hihat ovat suorat, vaikka useissa Kannaksen pitäjissä juhlapaitojen hihat olivat poimutetut. Eivätkä paidat Jääskessäkään aina samanlaisia olleet: seuraavana tulossa on artikkeli hieman koristeellisemmasta hiharatkaisusta.

Kirvu. Etelä-Karjalan museo.

Jääski. Lahden kaupunginmuseo.

Lähteet

Pursiainen, Leena, ja Leena Stenberg. Karjalaiset Kansallispuvut. Vapaan sivistystoiminnan liitto, 1978.
Schvindt, Theodor. Suomen Kansan Pukuja 1800-luvulla: 1, Karjala. Kirja, 1913.

Googlaa myös englanniksi kainalotilkku = underarm gusset

Pitäjä	Pinteli	Sykerö	Huntu
Jääski
Antrea
Kirvu
Ruokolahti
Rautjärvi
Joutseno