Lampaan pää heti keittämisen jälkeen
Liharuuat

Mikkelinpäivän lammaskaali ja lampaan pää

Tässä ykkösohje mikkelinpäivään. Paitsi ei tuo pää, sen pään kanssa oli hirveä painiminen.

Vanhaa sadonkorjuun pakanapyhää on juhlittu mikkelinpäivänä, kristillisenä pyhänä 29.9. tai siitä seuraava sunnuntai. Juhliminen on säilynyt Itä-Suomessa vahvempana kuin muualla, ja siellä juhlaan kuulunut myös oma ruokansa. Syksyisin teurastettiin karjaa, ja lampaan teurastaminen liittyi keskeisesti mikkelinpäivään. Tämä lampaan teurastaminen periytynee esikristillisestä uhrausperinteestä. (Sallinen-Gimpl 2008, s. 332.)

Jo vuonna 1772 mikkelinpäivä siirrettiin viikolta seuraavaan sunnuntaihin. (Sallinen-Gimpl 2008, s. 332.) Mikkeliä voi siis juhlistaa nyt tänään tai myöhemmin tällä viikolla. Vielä siis ehtii lammaskaupoille.

Meillä lampaanliha on erikoistuote ja siksi kallista. Ja kaiken lisäksi lammasta on hirmu vaikeaa löytää, sillä yleensä myytävä liha on karitsaa eikä täysikasvuista, villasukan makuista lammasta.

Ja siksi, tätä juttua varten suuntana oli halal-lihakauppa. Sain hankittua sieltä lampaan keittolihaa 10 € kilolta sekä kokonaisen karitsan pään pakasteena, kappalehinta 5 €. Myyjä opasti avuliaasti pään käsittelyssä: Hampaat tulee poistaa ennen keittämistä, sillä niistä tulee pahaa hajua. Hänen vaimonsa kokkaa päitä ja hyvää tulee. Hän myös vinkkasi, että hampaiden irrottamiseen voi käyttää ruuvimeisseliä.

Tämä antoi ymmärtää, että hampaiden poiskaivaminen saattaisi olla työlästä.

Koska en halunnut laittaa lapsia syömään pääkeittoa, keitän lampaan pään ihan erillään muusta keitoista erikoisruokalajiksi. No, siitä päästä enemmän tuolla lopussa.

Mikkelkaal eli lammaskaali

Lammaskaali ei ole minkään yksittäisen alueen erikoisuus, vaan sitä on tarjottu sekä Pohjois- että Etelä-Karjalassa sekä ainakin myös Savossa (Savo: Ollikainen 2009).

Lammaskaali
– runsas puoli kiloa lampaanlihaa
– 4 litraa vettä
– 1 kg kaalia
– 1 rkl suolaa
pippuria maun mukaan

Keittoastiana 5 litran kattila, johon pannaan 4 litraa vettä, pieniksi pilkotut lampaanlihat ja paloiksi leikelty keräkaali, samoin mausteet, suola ja pippuri. Lammaskaalin annetaan kiehua kahdesta kolmeen tuntia hiljaisella tulella. Keiton päälle noussut vaahto – jota sanottiin kohvaksi – otettiin kapustalla pois. Valmiin keiton päälle ei enää noussut kohvaa. Keitettiin yleensä syksyllä syysteurastuksen jälkeen. (Pälkjärvi, Juho Leskinen)

Sallinen-Gimpl 2009, s. 258

Tässä ohjeessa lihat ja kaali lisätään keittoon samaan aikaan. Liha kuitenkin vaatii pidemmän kypsymisajan kuin kaali, joten toimin tämän seuraavan ohjeen mukaisesti:

Lammaskaali, Mikkelkual
– 3 l vettä
– 1,5 kg lampaanlihaa
– 1–1,5 kg kaalia
– sipulia
– 2 rkl suolaa
– 5 mustaa pippurimarjaa

Liha paloitellaan ja pannaan kylmään veteen kiehumaan. Suola lisätään. Pinnalle noussut vaahto kuoritaan, sen jälkeen lisätään mausteet. Keitto saa kiehua, kunnes lihat alkavat erota luista. Haihtuneen veden tilalle lisätään keitettyä vettä. Kaali lisätään ja keitetään kypsäksi. (Kitee, Jenny Turtiainen)

Sallinen-Gimpl 2009, s. 332

Muitakin ohjeita on: räisäläläisessä ohjeessa mukaan laitetaan lampaan sydän, maksa ja ohrasuurimoita (Kolmonen & Viitaniemi 1987, s. 89) ja sortavalalaisessa porkkanaa (Ibid. s. 107). Myös rautjärveläiseen lammaskaaliin tulee ohrasuurimoita (Kolmonen/Pitäjäruokaprojekti 1986, s. 109).

Lammaskaaliin on turha käyttää lampaan parhaita paloja. Rasvaisemmista paloista tulee kaiken lisäksi runsaasti hyvää makua ja särmää.

Kahdesta ensimmäisestä ohjeesta yhdistän määriä siten, että:

Lammaskaali, 4 annosta
700 g lampaan keittolihaa, luutonta sattui olemaan mutta luullinen käy yhtä hyvin
1,5 l vettä
vajaa 1 rkl suolaa
600–900 g kaalia
mustapippuria

Eikä taaskaan mitään turhia mausteita, vaan pelkät liha, kaali, suola ja pippuri.

Ostamani lampaan keittopalat ovat hyvin röhnäisiä ja leikkaan pois kovimmat biitit. Rasvat jätän tietysti, koska siinähän se paras lampaan maku on. Leikkaan lampaan paloiksi suolattuun kylmään veteen (1,5 l), jonka kuumennan kiehuvaksi. Enimmät kohvat tulevat pintaan tällöin, ja kerään ne pois. Sen jälkeen palat saavat kiehua kypsäksi, missä ei luuttomien palojen tapauksessa mene kauaa. Kun vaahtoa ei enää juurikaan tule, laitan mukaan pilkotut kaalit (n. 700 g = 1,5 l) sekä 1,5 litraa kiehuvaa vettä.

Keitto saa kiehua pitkään, jotta kalvoisemmatkin lihapalat ehtivät pehmetä.

Keittiössä tuoksuu hyvin voimakkaasti lammas ja kaali. Lampaan haju voittaa voimakkuudessa.

Keitos kiehuu parisen tuntia, kunnes liha on täysin pehmeän mureaa. Parempaa lihaa voi toki keittää lyhyemminkin. Ideana on, että liha luovuttaa makunsa liemeen, ja sen takia kalvottomat rintapalat kannattaa säästää muuhun.

Keittoa maistellaan illalliseksi:

Keitto on oikeasti hyvää. Kaali ja lammas menevät hyvin yhteen, ja tämä tosiaan maistuu lampaalta. Kannattaa kokeilla tätä, ja juuri oikein rasvaiseen huonoon lampaanlihaan!

Lammaskaali on siis ihan vain lammaskaalikeitto. Oman maun mukaan voi siihen lisätä ryynejä, sipulia tai porkkanaa sekä mausteita, mitä yllä mainituissa resepteissä olikaan käytetty höysteenä. Perusainekset ovat kuitenkin itsessään herkullisia, enkä lisäisi joukkoon muuta kuin ehkä maustepippuria ja sipulia. Liemi oli kuitenkin todella maukasta ilman muita mausteita kuin suolaa ja pippuria.

Tästä siis pääruoka mikkelinpäivän pitoihin 👉

Pää

Tämän osion kuvat ovat mustavalkoisina – melkein kuin Kill Billin crazy 88 -kohtaus. Tarkoituksena ei nimittäin ole pilata kenenkään päivää, ja värillisenä noista kuvista tulee mieleen lähinnä Akimov sairaalapedillä.

Koettakaa päästä yli äskeisestä mielikuvasta. Mikkelkaal nimittäin on herkkuruoka ja niin on myös pää, jos ei huomioida sen valmistamista.

Mikkelinpäivän kaalikeiton yhteydessä on maininta päästä keitetystä kaalikeitosta:

Lampinen 1953

Lampaan pään käyttämisestä ei kuitenkaan löytynyt varsinaista ohjetta. Jonkinlainen lampaan pään käsittelyohje löytyi Etelä-Pohjanmaalta Lehtimäestä:

Lampaanpääperunat. Pää ja sorkat siivotaan ja korvetaan, karrelle palanu villa rapsutetaan pois, sitte pää halakastaan. Pään puoliskot ja koivet laitetaan suolaveteen yöksi. Seuraavana päivänä pää ja sorkat paistetaan uunin jäläkilämmössä. Paistetut pää ja sorkat palotaan (ei kovin pieneksi) pataan, jossa on vettä. Näijen höystöjen sekaan laitetaan perunat, voijaan laittaa vähän löykkiä mausteeksi. (Kolmonen/Pitäjäruokaprojekti 1986, s. 152)

Historiallisesti pää on ilman muuta käytetty, vaikka pääreseptejä ei perinneruokakirjoista löytyisikään. Ainoat loogisesti mahdolliset poikkeukset tähän ovat vanhan testamentin ruokasäädökset ja kansanomaiset uskomukset. Esimerkiksi jäniksenlihan syömiseen liittyi taikauskoa. Mihinkään tällaiseen koskien lampaan tai muidenkaan eläinten päitä en kuitenkaan ole törmännyt.

Tässä pohjalaisten ohjeessa päästä ei poisteta muuta kuin karvat. Ruhonosat paistetaan ennen keittämistä, mutta itäsuomalaisen lampaanpääkeiton suhteen en tietysti tiedä, miten pitäisi toimia. Kuudessa lähteenä olleessa perinneruokakirjassa ei mainittu muita lampaanpääruokia.

Päässä oli paikoillaan kaikki muu paitsi karvat ja luppakorvat.

Hampaiden poistaminen oli… huh huh. Ensimmäiset lähtivät hyvin, mutta tiukimmassa olevat täytyi ensin löysyttää ruuvimeisselillä kitkuttelemalla ja sitten repiä käsin irti. Sormiin sattuu. Yritin työntyä syvemmälle suuhun ja päästä käsiksi lampaan molaareihin, mutta leuat eivät vain avautuneet tarpeeksi. Pää saattoi ytimiltään olla vielä jäässä, vaikka olikin ollut lämpimässä monta tuntia. Poskihampaat siis jäivät paikoilleen.

Irrotetut etuhampaat

Hampaiden irrottamisen jälkeen täytin viiden litran kattilan kylmällä vedellä ja laitoin pään keittymään runsaan suolan kanssa. Käyn välillä kääntämässä päätä puolelta toiselle, sillä se ei muotonsa takia mahdu sisään. Jos tekisin päästä kaalikeiton, lisäisin kaalit joskus puolentoista tunnin kohdalla.

Keittiön täyttää hirvittävä vanhan lampaan löyhkä. Ikkuna on auki, mutta huoneessa on vaikeaa olla. En voi varmaan vähään aikaan syödä lammasta. Pidän siis lampaan mausta ja hajustakin, mutta tämä on liikaa.

Koska tarpeeksi suurta kattilaa ei ollut, piti päätä käännellä keittämisen aikana.

Lampaanpääepisodi oli yksi sellainen, joka ei voinut loppua liian nopeasti. Haju ei loiventunut vaan paheni. Vaikka kuupasta kiehui edelleen ulos valkoista lihavaahtoa, kahden ja puolen tunnin jälkeen sen oli oltava valmis.

Jäähtymään nostetun pään suusta nousee pitkään paksu höyry.

Kuin sielu, joka pakenee.

Päässä on lihaa lähinnä poskissa sekä jonkin verran myös silmien takana ja kallon sisällä. Tästä mustavalkoisesta on vaikeaa nähdä, mikä on lihaa ja mikä ei, mutta tosiaan lähinnä noi posket.

Nyt kypsästä päästä nahka lähtee helposti, ja samalla pään käsittelystä tulee henkisesti vähemmän kuormittavaa. Mutulla sanoisin, että keittoon tuleva pää kannattaa nylkeä vasta täten kypsänä, sillä ihossa ja sen alla on makua tuottavia aineita. Pää on aika pieni, joten kokonaistilavuudesta nahka muodostaakin huomattavan osan. Jos pään hauduttaa uunissa, niin varmaan siinäkin tapauksessa naamanahka pitää poskien mitättömät lihakset mehevinä.

Sitten pääsemme maistelemaan poskilihoja. Ja hyvää lihaahan se tietenkin on. Ei niin lampaan makuista, kuin keittyessä olisi olettanut. Ehdottomasti parempaa kuin kaalikeittoon tulleet lihat. Jos olisin tekemässä päästä kaalikeittoa, lisäisin nyt irrotetut lihat takaisin keittoon.

Jos aivot haluaa saada ulos kokonaisina, pitää turvautua luusahaan. Aivoja me ei tosin syöty, vaikka ne olisivatkin väitetysti täysin syötäviä. Keskushermoston osien syöminen tuntuu liialliselta riskiltä. Scrapie-prionien ei ole todettu tarttuvan lampaasta ihmiseen mutta….

Toki samassa keitinvedessä toi naama on lillunut kuin keskushermostokin 👾

Miksi pään käsitteleminen oli niin raskasta?

Latasin Youtubeen eksplisiittisemmän videon pään käsittelystä, joten jos joku haluaa nähdä miten paha homma se on, voi käydä katsomassa. Miun mielestä tämä pään laittaminen oli kuitenkin sen verran työlästä, että en ensimmäisenä suosittele. Jos ei sitten halua tehdä erityistä vaikutusta mikkelinpäivän vieraisiin.

Suurin osa meistä syö eläimiä, ja kaikilla niillä on pää. Aika nollapäätelmä sinänsä, mutta ajatelkaa tätä: jonkun ne päät on pakko syödä, jotta ne eivät mene haaskuuseen.

Pään nimittäin ihan oikeasti voi käyttää ruuaksi: Keiton tekemiseen pää käy hyvin, koska siinä on paljon hyvää liemiainesta. Lähi-idässä näkee paistettuja tai haudutettuja päitä, mutta näissä visuaalinen arvo on tietysti suurempi kuin itse syömäarvo.

Lampaannäköisen lihan käsitteleminen oli kuitenkin hirvittävän uuvuttavaa. Urakan jälkeen tuntui, kuin olisi tehnyt jotain fyysisesti raskasta ja ällöttävää (vrt. paskahuussin tyhjennys). Varsinkin raaka, nylkemätön pää näytti ennemmin kuolleelta, kuin että sitä olisi osannut ajatella ruuan kategoriassa. Pään käsittely oli kuitenkin epämukavaa vain niin kauan, kuin sillä oli naama eli siis nahka paikoillaan. Naaman irti repiminen oli hirveää. Mutta kun pään lammasmaisuus katosi, oli  lihojen erottaminen kuin olisi syönyt kokonaista grillattua broileria. Eikä se ole koskaan tuntunut minusta yhtään ällöltä, vaikka luutkin siinä törröttää pystyssä ja sulkiakin saattaa olla vielä pari kiinni!

Lampaan kanssa mukana oli ehkä myös tabu-elementti. Eläimen koko ruhon syöminen on luonnollista ja oikein. Pään käsitteleminen oli hieman häiritsevää peilaten omaan sisäiseen maailmaani, mutta ennen kaikkea tilanteessa oli haastavaa tunne väärin tekemisestä. Päätä piti käsitellä paljon, että siitä sai lihan syötäväksi. Tästä tuli olo, että leikki ruualla tai halvensi eläintä, vaikka toimet olivat välttämättömiä sen syömiseksi. Emme vain ole tottuneet käsittelemään ruokaamme niin paljon. Liha on ok, kun sen voi hankkia valmiiksi jauhettuna.

Siis: Mitä tutumpaa tai prosessoidumpaa, sitä helpompaa. Eläin on paljon enemmän eläin, kun sillä on mukana pää. Eihän esimerkiksi viimeisessä kuvassa noiden lihapalasten näkeminen ällötä enää ollenkaan. Tai ehkä ällöttää, jos katsoo tarkkaan. Se isompi palahan on KIELI.

Lähteet

Lampinen, Aino. Karjalainen keittokirja: maakunnallisia ruokia ja niiden valmistustapoja. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiön julkaisu n:o 2, 1953, toinen painos 1978.
Kolmonen, Jaakko, ja Aira Viitaniemi. Karjalan ja Petsamon pitäjäruoat. Patakolmonen, 1987.
Kolmonen, Jaakko/Pitäjäruokaprojekti. Suomen Pitäjäruoat. Kunnallispaino, 1986.
Ollikainen, Eila et al., Savolainen syömälysti, 2009.
Sallinen-Gimpl, Pirkko. Karjalainen keittokirja. Tammi, 2009.
Viitaniemi, Aira, ja Saija Pelvas. Ruokamuistoja Karjalasta. Karjalan liitto ry, 2020.

Standard
kasvisruuat

Maitokaali

Salamavalo antaa karun vaikutelman, mutta ihan hyvää se on.

Nyt saatavilla olevat kesäkaalit ovat ihanan rapeita, mehukkaita, raikkaita ja niitä voisi rouskutella raakanakin vaikka loputtomiin.

Miten olisi siis kevyeksi lounaaksi maitoon tehty kaalikeitto?

Tarvitaan vain maitoa ja kaalia

Maidossa keitettyä kaalia syötiin jossain muodossa hyvin laajalla alueella Karjalassa. Eroa reseptien väliä saattoi olla siinä, miksi ruokaa kutsuttiin, suurustettiinko sitä jauhoilla tai laitettiinko mukaan kenties porkkanaa, riisiä tai ohraryynejä. Näistä jatkeista varmaankin ohraryyni olisi vanhin.

Keitto tehtiin tuoreeseen kaaliin kesäkautena, jolloin oli saatavilla myös tuoretta maitoa. Maito on kuitenkin ollut sen verran arvokas ja toisaalta nopeasti pilaantuva elintarvike, että tuoretta maitoa ei yleensä kovin paljoa riittänyt aikuisväestön käyttöön.

Perusohje maitokaaliin
(rosla, rosselkaali)
Valkoiset kaalinkerät hakataan hienoksi ja kaalit keitetään kypsiksi vähässä vedessä. Vesi puserretaan pois ja kaalin sekaan pannaan maitoa niin paljon, että saadaan tavallinen keitto. Monet nykyajan emännät ovat ruvenneet käyttämään porkkanaa maitokaalissa, mutta sitä pannaan vain vähän makua ja väriä antamaan, niin että keitto on kaalivaltaista.

Aino Lampinen. Karjalainen keittokirja: maakunnallisia ruokia ja niiden valmistustapoja. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiön julkaisu n:o 2, 1953, toinen painos 1978, s. 138.

Maitokaali porkkanalla
300 g tuoretta kaalia
1 porkkana
2 tl suolaa
runsas 0,5 I vettä
1,5 I maitoa
nokare voita

Huuhdottua, pilkottua kaalia ja porkkanaviipaleita keitetään vedessä jonkin aikaa. Maustetaan suolalla ja lisätään maitoa. Keitetään kypsäksi. Lisätään nokare voita mauksi. (Johannes, Irene Alice Virtanen)

Porkkanan sijaan voi laittaa myös 1 dl riisiä tai rikottuja ohraryynejä. Keitto saatettiin myös suurustaa vehnäjauhoilla.

Pirkko Sallinen-Gimpl, Karjalainen keittokirja. Tammi, 2009, s. 188.

Eräässä myöhäisemmässä ohjeessa on kaalit ruskistettu voissa ennen keittämistä ja keitto on maustettu persillialla ja muskotilla.

Tetri, Salme. Viipurin mummon keittokirja. Porvoo; Helsinki; Juva: WSOY, 1993, s. 80.

Käytin keittoon ainoastaan kaalin valkoiset sisäosat, koska henkilökohtaisesti pidän niitä mehukkaampina. Mitään estettä tuskin on käyttää myös vihreitä ulkolehtiä. Kaali keitetään ensin vedessä kypsäksi ja sitten vielä kiehautetaan maidossa. Aivan lopuksi lisään suolan.

Maultaan keitto on kesäinen ja pehmeä. Kuumasta maidosta tulee tietysti makumuisto makaronivelliin. Ei ollenkaan huono yhdistelmä, maitopohjainen kaalikeitto siis. Joku voisi ehkä kuvailla ankeaksi tai mauttomaksi. Sellaiseksi ruuaksi, jota tarjotaan sairaille.

Maitokaali rankasti tuunattuna

Ai et halua nähdä nälkää?

Niin, nälkähän tästä tosiaan jää. Vähän niin kuin makaronivellistä. Tai siis eihän mikään velli ole oikeaa ruokaa.

Ravitsemuksen näkökulmasta minun välillä vaikeaa nähdä vellien ja tällaisten hiilarikeittojen asemaa ruokapöydässä. Ne kai voisivat toimia alkuruokina tai aamun ensimmäisenä murkinana. Vanhaan aikaan kevyitä keittoja ja vellejä ei silloinkaan tarjottu pääateriana peltotöiden lomassa.

Himottaishan toi,,

Tein keiton ihan oikeasti itselleni lounaaksi (ei siis tietenkään pelkästään blogia varten), joten jotain sille oli pakko tehdä. En aio ottaa tätä tavaksi, mutta päädyin muuttamaan alkuperäisen ruokalajin täysin toiseksi. Loppujen lopuksi söin keiton mummochilissä (kiitos Lao Gan Ma crispy chilli in oil) paistetun savutofun ja sipulin kanssa – ja oli muuten hyvää.

Tämän blogin tarkoituksena ei ole cross kitchen, vaan perinteisten ruokien kokeileminen ja hienovarainen paranteleminen valmistusmenetelmissä ja raaka-aineissa. Siksi tämä ratkaisu (tai ainakin se että kirjoitan siitä) on toivottavasti poikkeus.

Hupsista

Standard
Piiraat

Oikein hyvä kaalipiirakka

Siitä tuli kaalipiirakka. Eikä siitä oikeastaan ole paljon muuta kerrottavaa. Ohje on kuitenkin niin hyvä ja yksinkertainen, että se ansaitsee tulla jaetuksi eteenpäin.

Alun perin suunnitelmanani oli tehdä härkäpavuista muhennosta. Söin kuitenkin jo kolmatta päivää edellistä kokkaustani, hapanlohkoa. Tässä vaiheessa halusin siis valmistaa jotain, joka ei jäisi yksin minun syötäväkseni.

Tätä kirjoittaessa elokuun puolivälissä olivat ensimmäiset kesäkaalit juuri tulleet kauppoihin. Perinteen mukaista olisi tehdä tällöin kesän ensimmäistä kaaliruokaa, maitokaalia. Hapanlohkoon liittyvistä syistä halusin kuitenkin pelata varman päälle.

Siis, siksi kaalipiirakka. Kaikki tykkäävät piirakoista.

Äyräpään kaalipiirakka, ohje Liisa Pekonen

KUORI: sokeriton vehnästaikina eli 5 dl lämmintä maitoa, 30 g hiivaa, 0,5 tl suolaa, 100 g sulatettua voita, vehnäjauhoja
TÄYTE: 1 kg kaalia, voita tai muuta rasvaa, vähän suolaa

1. Kuoritaikinaa varten sekoitetaan lämpimään maitoon hiiva ja suola, lisätään vähän jauhoja ja sulatettu voi. Hetken kuluttua sekoitetaan loput jauhot ja annetaan nousta. Kaulitaan levyksi ja siirretään pellille.
2. Kaali pilkotaan ja haudutetaan valmiiksi voita tai sianrasvaa tarpeen mukaan käyttäen. Täyte levitetään suoraan kuorilevylle, josta puolet käännetään kanneksi ja ummistetaan. Voidellaan kirnupiimällä.
3. Paistetaan 1/2 tuntia 175-200 asteessa.

Kaalipiirakka oli myös juhlapiirakka, esim. rotinoiksi sitä vietiin erikoisen hyvään kuoreen tehtynä, arkioloissa tavalliseen kuoreen tehtynä syötiin pääruokana.

Lähde: Pirkko Sallinen-Gimpl, Karjalainen keittokirja. Tammi, 2009, s.95.

Tästä ohjeesta piirakkaa tuli puoli pellillistä eli noin 8 palaa.

Tässä äyräpääläisessä ohjeessa ei neuvottu tarkemmin, minkälaiseksi silpuksi kaalit tulisi pilkkoa. Melkein vastavassa kivennapalaisessa versiossa (Sallinen-Gimpl 2009, s. 95) kaali tuli hakata raudalla puisessa hakkuuastiassa – eli siis hyvin pieneksi, vertautuen ennemmin tehosekoittimeen kuin veitseen.

Pilkotut kaalit saavat hautua matalalla lämmöllä kattilassa. Eri alueiden ohjeissa on eri tapoja hauduttaa kaalit: Johanneksessa ne haudutettiin kerman ja voin kanssa ja Viipurissa suolavedessä (Ibid.). Tässä Äyräpään ohjeessa ei annettu tarkempia ohjeita hauduttamiseen. Siten siis lisäsin suolaa puoli teelusikallista ja pari nokaretta voita (ehkäpä 15g). Kaalit saivat hautua sen aikaa, kun kuoritaikina valmistuu ja kohoaa.

Kuoritaikinaan käytetään geneeristä sokeritonta vehnästaikinaa. Rasvan lisääminen taikinaan ei tietenkään ole pakollista, mutta tuo leivokseen juhlavuutta. Taikinaseos saa seistä ja “hapata” 10–15 minuuttia. Tuossa ajassa hiiva lähinnä ehtii aktivoitua, eli taikinaan ei tule hapanta makua. Vartin kuluttua taikinaan lisätään jauhoja, kunnes se vastaa paksuudeltaan pullataikinaa.

Levypiirakka on malliltaan helppo leipoa. Ennen uuniin panoa voitelin pinnan vielä piimällä.

Omassa piiraassani oli täytettä ehkä vähän nuukasti! En käyttänyt ihan kaikkea täytettä, vaikka ihan hyvin olisi voinut.

Piirakka maistuu oikein hyvin, mutta se ei ole ihme

Kyllä se vehnästaikina nimittäin on helpompi saada maistumaan herkulta.

Valmis piirakka on ihan esteettinen ja suorastaan herkullinen. Aikuismaistelijoille maistuu useampikin pala, vaikka mies ehdottaakin täytteen tuunaamista lihalla. Kuori maistuu ja tuntuu ihanan pehmeältä, vaikka rasvaa on kohtuullisesti ja sokeria ei laisinkaan.

Toisaalta, kaali on mielipiteitä jakava ruoka-aine. Meidän kolmevuotias ei suostunut syömään ja valitti hajusta. Onneksi asutaan luhtitalossa niin ei jää kaalinlemu rappukäytävään.

Omasta puolestani koen, että maku tai rakenne ei jättänyt toivomisen varaa: piirakka on juuri sitä, mitä lupaa. Se on äärimmäisen yksinkertainen, eikä ylimääräisiä ainesosia ole. Onpa se vielä helposti muokattavissakin omien makumieltymysten mukaiseksi, jos ainesosia ei tunnu sillään olevan tarpeeksi.

Arkiruuaksi piiras on ehkä aavistuksen rasvainen. 100 grammaa voita ei kuitenkaan omasta mielestäni ole kauhean paljon, koska pellillisestä tulee helposti isohkot palat kahdeksalle syöjälle. Jos rasvaa haluaa vähentää, voi maun pehmeyden yrittää säilyttää lisäämällä vähän sokeria – ruokalusikallinenkin vaikuttaa makuun kovasti.

Jos ajatellaan aikakerrostumia, on tämän tyylinen vehnäkuoripiiras uusi tulokas Kannaksella. Vehnä yleistyi kansan keskuudessa vasta sata vuotta sitten, eikä resepti voi olla paljon sitä vanhempi. Tällaista ei siis missään savupirtissä olisi syöty, mutta isovanhempiemme sukupolven lapsuudenkodeissa kylläkin.

Toinen juttu reseptin alkuperästä: läntisessä Suomessa on syöty vähemmän kaaliruokia ja kaalipiiraat puolestaan ovat stereotyyppisen venäläisiä. Olisi siis houkuttelevaa päätellä, että tällainen piirakkamalli on tullut Kannakselle Venäjältä. En kuitenkaan löytänyt internetistä yhtään vastaavaa reseptiä hiivataikinaan tehdylle venäläiselle kaalipiiralle.

Olen kuitenkin joskus aiemmin syönyt täsmälleen saman makuista, hiivataikinaan tehtyä yksinkertaista kaalipiirasta, joka oli leivottu puolikuun muotoon. Olen melko varma, että tämä olisi tarjottu minulle nimenomaan venäläisenä kaalipiiraana, mutta Googlen perusteella venäläinen kaalipiiras on tyypillisesti tehty voitaikinaan eikä ainakaan muistamani puolikuun muotoinen. Muistan jonkun tarjonneen näitä tyyliin paperipussista. Mutta se voi aina olla myös feikkimuisto!

Tällä hetkellä minulla on luvussa pari venäläiseen ruokaan keskittyvää kirjaa, joten ehkäpä tulen käsitelleeksi venäläistä piiraskulttuuria tarkemmin lähitulevaisuudessa.

Standard