Suomenlahden ulkosaarien kintaat -sarja on tulossa päätökseen. Nyt julkaistava kinnasmalli “Muuttolintuset” on sarjan viides ja viimeinen osa. Kirjoneulekuoseja eli “kirjoja” sekä kuvia kintaista löytyy runsaasti sarjan sivulta, mutta lisää kinnaskohtaisia ohjeita ei ole enää tulossa.
Voit ladata ohjeen Muuttolintusiin alta. Laitoin kintaan kooksi “keskikoko”, koska ne ovat suunnilleen naisten kokoa M-L. Jos käytät naisten koon 7 käsineitä (M), voit neuloa kintaat himpun verran mallia pienemmiksi. Ohje on muuten ihan perus kinnasohje, mutta varteen on lisätty silmukoita. Lankana on käytetty fingering-vahvuista sukkalankaa (tex 60×4, 100g=420m).
Mallin esikuva on Kansallismuseon kintaat K7351:41. Kintaat on neulonut tytärsaarelainen Amalia Halli (synt. n. 1859). Tyyni Vahter osti kintaat Hallilta vuonna 1931. Tuolloin Halli kertoi, että kintaan suussa oleva kuvio on nimeltään “viistolliist”, ja se on vanha “kirja” eli kirjoneulekuvio. Halli kertoi myös, että sukka- ja kinnaslankana käytettiin kaksisäikeistä villalankaa. Villat neuleisiin ostettiin Viipurista tai Kotkasta, sillä hänen aikanaan Tytärsaarella enää pidetty lampaita. Lankaa kuitenkin värjättiin itse. (Vahter 1931.)
Alma Kurki Tytärsaarelta kertoi, että muuttolintuja neulottiin silloin, kun kuviolankaa oli vähän. (Mäkynen 1979.) Muuttolinnuista on esiintynyt myös väljemmin aseteltu muunnos, johon tässä mahdollisesti viitataan.
Esikuvana olleet kintaat K7351:41Amalia Halli kehrää nyytinkirukilla. Kuva Tyyni Vahter 1931. Kymenlaakson museo YLEV1116
Esikuvakintaat ovat malliltaan ihan peruskintaat. Tämänkertaisessa kinnasohjeessa ei siis ole mitään teknisesti eriskummalista. Varteen on neulottu raita “viistolliist” ja kämmenosan kuvio on “muuttolintuset”. Ranneke on 2 oikein 1 nurin -joustinneuletta. Työhön on lisätty silmukoita ennen ja jälkeen viistollis-raidan, mutta lähteenä olleen kuvan perusteella en osaa 100 % varmasti sanoa lisäysten määrää. Kärkikavennusten välissä on yksi silmukka harmaata, kavennukset on tehty valkoisella. Peukalo on kavennettu samalla tavalla kuin kämmenosa. Peukalo on lisätty suoraan, ei peukalokiilaa siis.
Muuttolinnut: näissä kintaissa käytetty kuvioMuunnos muuttolintu-kuviosta. Malli: Alma Kurki (s. 1903), Tytärsaari (Mäkynen 1979).“Viistolliist”: kintaan ranteessa käytetty kuvio“Viistollist” kintaan kämmenosan alalaidassa
Mallikintaat on neulottu Novitan Venlalla, jonka valmistus on sittemmin lopetettu. Lankojen harmaa ja valkoinen ovat liian samanväriset, eikä kuvio sen takia erotu kunnolla. Kokeilin lankadominanssin vaikutusta kuvioon, ja se on merkittävä. Alla kuvassa näette vaikutuksen. Vasemmanpuoleinen kinnas on neulottu harmaa dominanttina värinä ja oikeanpuoleinen päinvastoin. Tykkään itse enemmän valkoisesta hallitsevana värinä.
Lankadominanssi vaikuttaa kuvion ulkonäköön. Dominantti väri on ollut vasemmanpuoleisessa kintaassa harmaa ja oikeanpuoleisessa valkoinen.
Lähteet
Mäkynen, Maija. ”Kirjokintaitten ja sormikkaiden kuviot. Ulkosaarelaisia kintaankirjoja (Lavansaari, Suursaari, Tytärsaari).” Käsikirjoitus, Museovirasto, 1979. 301250 Vahter, Tyyni. “Lavansaaren, Seiskari, Suursaaren, Tytärsaaren, Vehkalahden ja Virolahden naisten käsitöistä.” Käsikirjoitus, Museovirasto, 1931.
Kintaiden yhteisten piirteiden takia olen päätellyt, että Suomenlahden ulkosaarien kirjokintaat saivat vaikutteita Virosta ja Kymenlaaksosta. Virolaisissa kintaissa on paljon suuria kuvioaiheita: tähtiä, ristejä, räänikköjä, käpälikköjä, piikkitarhoja ja siiviläisiä – myös jopa kymmeniä silmukoita leveitä kuvioita. Näistä monista isoista kirjoista olen nähnyt saaristolaiskintaissa ainoastaan kannuksenpyöriä. Muitakin kuvioita on käytetty Suomenlahden ulkosaarilla pirtanauhoissa, joten tuntemattomia nekään eivät ole olleet, niitä vain ei (tiettävästi) ole käytetty kintaissa.
Esikuvana olleet kansallismuseon kintaat.
Tämänkertaisessa kinnasparissa esikuvana olleet tähtikirja-kintaat K12053:6 ovat Lavansaarelta. Tähtikirjojen kuvio tunnetaan ehkä yleisemmin kannuksenpyöränä. Metatietojen mukaan kintaat on valmistettu ennen vuotta 1939. Mallinsa puolesta kintaat saattavat olla 1800-luvulta: Värit ovat luonnollisia lampaan värejä. Kinnas on malliltaan vanhahtava, sillä siinä on lyhyt resori ja muodoltaan se on leveä – vanhoissa kintaissa resori oli lyhyempi kuin uusissa (Vahter 1931).
Lavansaaren Pohjankylässä tähtikirjojen kuitenkin kerrottiin olevan uusi malli verrattuna esimerkiksi Viron kirjoihin. (Vahter 1931, Jaakko Talsin talo). Epäselvää on, mitä “uusi” on tarkoittanut 1930-luvulla. Virossa kuviota on käytetty hyvin paljon ja eri puolilla maata. Kävin läpi Viron museoiden parisen tuhatta kirjokinnasta ja -sormikasta, ja täsmälleen samalla kirjalla kuvitettuja kintaita löytyi useita: Eesti Rahva Muuseumin ERM 7059/a, ERM HM E 1601/ab, ERM A 509:2701/ab, ERM A 509:2874/ab, ERM A 559:102/ab. Kannaksella kannuksenpyörää ei esiinny äyrämöisten virvittäinommelluissa rekoissa, mutta ristipistokirjailluissa esiliinoissa kyllä (koristekuvioita kirjassa Schvindt 1903).
Virolainen kinnas ERM 7059/a, Harju-Madisen kihlakunta.
Neuleohje
Mallikintaassa käytetyt materiaalit ja välineet: Ohut Pirkka-lanka, puikot 1,50 mm joustinneuleessa ja 2,00 kirjoneuleessa.
Mallikintaat ovat muutoin uskolliset alkuperäiselle, mutta kuvio on keskitetty. Kuvion keskittäminen vaatii ruutupaperia tai sen puutteessa aikamoista aivojumppaa, joten ymmärrettävästi 1800-luvun kintaissa kuvioita ei ole keskitetty. Minun kinnasmallissani tähtikuvio on asetettu mallikintaisiin siten, että se jatkuu saumattomasti puolelta toiselle. Valkoinen on dominantti väri. Peukalon sisäpuolella kuvio näyttäisi olevan yksinkertaista ruudukkoa, ja piirre on otettu mukaan mallikintaisiin. Museolapasessa on varsinkin oikean käden lapasessa terävä kärki, joten mallissa kavennusta jatketaan aina kunnes työssä on vain kahdeksan silmukkaa jäljellä.
Peukalon takapuolella näkyy yksinkertaista ruudukkokuviota.
Näillä välineillä pääsin melko lähelle alkuperäisten kintaiden mittoja. Alkuperäisten kintaiden leveys on 13 cm ja pituus 23 cm, minun lapasissani kumpikin mitta on 1 cm alakanttiin. Mallilla syntyvä kinnas on lyhyt ja leveä, kuten alkuperäinenkin.
Kintaan kärki on terävä. Alkuperäisessä kintaassa kokonaan ruskealla kerroksella myös kavennetut silmukat on neulottu ruskealla. Tekemissäni mallilapasissa on sen sijaan nostettu alemmalta kerrokselta valkoinen silmukka.
Mallikintaassa sekä ohjeessa on myös toinen pieni ero alkuperäiseen kintaaseen nähden. Piirtämässäni neulemallissa kuviokertaan kuuluu rivi, jossa neulotaan pelkästään toisella värillä. Kintaan kämmenosaa neuloessa tämä ei vaikuta, mutta huomioi käsialan kireys yhdellä värillä neulotulla kerroksella. Jos yksiväriset kerrokset erottuvat muusta neuleesta pomppuina, vaihda niitä varten hieman ohuempi neulepuikko. Kärjen nauhakavennuksissa yksiväriset kerrokset voi kuitenkin halutessaan huomioida. Nauhakavennuksen väri on valkoinen. Yksivärisillä kerroksilla myös nauhakavennuksen silmukan väriksi tulee tämä yksi väri (minun kintaassani ruskea). Alkuperäisessä kintaassa tapahtuu juuri näin. Halutessaan nauhakavennuksesta saa kokonaan valkoisen. Voit halutessasi neuloa punaisella merkityt silmukat valkoisella yksiväristä kerrosta edeltävällä kerroksella. Yksivärisellä rivillä nosta nämä valkoiset silmukat ja tee kavennus sitä käyttäen. Tämä on ohjeistettu neuleohjeessa, mutta sinun ei ole pakko seurata ohjetta tässä kohtaa.
Mallikintaan peukalon takapuoli.
Mistä uusia kuvioita on tullut?
Koska toista tilaisuutta ei varmaan tule, esittelen tässä muutamia kirjoja, joiden alkuperästä tiedetään jotain. Sarjan aiemmassa osassa Vironkirjat olen jo käsitellyt ulkosaarien kintaiden suhdetta virolaisiin kintaisiin. Tiivistys tästä on, että saarilla neulottiin paljon samanlaisia malleja kuin Virossa, vaikka saarelaiset kintaat olivat oman näköisiään. Yleisin vastaus siis on, että todennäköisesti saarelainen kirjoneulemalli on Virosta tai sitten Kymenlaakson rannikolta, jossa sielläkin neulottiin samaan tyyliin. Muutamassa tapauksessa tarina kuitenkin saattaa olla erilainen.
Suunun kirjat
“[Mummoni Vilhelmiina Klaus kertoi Suunusta seuraavaa: hän oli sellainen huononäköinen nuoresta asti ja vanhuudessaan sokea, mutta kova neulomaan. Hän neuloi näitä samoja kirjoja aina laskien kumpaa lankaa nyt tulee valkiaa sormenpäältä niin monta silmää ja harmaata heittäen niin monta silmää, jos Suunun mielestä meni väärin, niin hän pyyti jotakin sisällä olevaa henkilöä katsomaan työtään. Näin Suununkrijan nimi synty.” (Mäkynen 1979.)
Epäselvää on, onko Suununkirjat ollut laajalle levinnyt kuosi vai lähinnä vanhan Suunun neuloma kuvio. Yleensä saarien kirjoihin voidaan vetää symmetria-akseleita vaakaan, pystyyn ja joskus viistoonkin. Suunun kirjat ovat tähän ilmiselvä poikkeus: samalla tavalla kuin Viisaan kirjoissakin (esimerkkinä alla Suuret kirjat), on kuvio symmetrinen vain pystyyn vedetyn linjan kummankin puolin. Kuvio muutenkin muistuttaa suuria kirjoja, joten kyseessä on mahdollisesti Suunun versio tutusta kuosista.
(Lähteet kuvioihin: Aili Klaus os. Piispa, Lavansaari (Mäkynen 1979) sekä Anna Maria Piispa, Lavansaari (K7351:40))
Suunun kirjatSuuret kirjatKansallismuseo (Nissinen 1933). Värit musta ja valkoinen
Siirin kirjat
“Tämän kirjan syntymä on vähän poikkeava, sillä Siiri oli piikana saaressa olevalla papilla ja hän huomasi tapetissa sellaisen kuvion, jota oli mukava neuloa kintaaseen. Siitä hän suunnitteli kintaaseen kuvion, joka levisi saaren naisten neulomisiin ja niin oli Siirinkirja valmis.” (Mäkynen 1979.)
Tarina saattaa olla puuta heinää tai ehkä Siiri alun perinkin kertoi muunneltua totuutta. Minulla on virolainen neuletakki, jossa täsmälleen sama kuvio esiintyy nappilistassa ja liitingeissä. Koska neuleet kulkivat ennemmin Viron mannermaalta saarille, eivät toiseen suuntaan, on Siirin tarinaa syytä epäillä.
Lähde Vilhelmiina Klaus, Lavansaari. (Mäkynen 1979.)“Siirin kirjat” villatakissa
Kirvun kirjat
Elviira Klauksen tarinan mukaan Kirvun kirjat tulivat Kirvun luontaisparantolassa hoidossa olleen lavansaarelaisen mukana (Mäkynen 1979). Kirvusta eikä mistään muualtakaan ei ole talletettu samanlaista kuviota, joten sen alkuperä jää mysteeriksi. Kuvio saattoi tulla kaukaakin, sillä parantolaan tultiin Pietarista asti ottamaan trendikkäitä vesi-, savi- ja sähköhoitoja.
Lähde Rauha Klaus, Lavansaari. (Mäkynen 1979.)
Lähteet
Mäkynen, Maija. ”Kirjokintaitten ja sormikkaiden kuvio. Ulkosaarelaisia kintaankirjoja (Lavansaari, Suursaari, Tytärsaari). 1979. Nissinen, Aino. Kodin neuletyöt. 1933. Schvindt, T. Nauhakoristeita. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1903. Vahter, Tyyni. “Lavansaaren, Seiskari, Suursaaren, Tytärsaaren, Vehkalahden ja Virolahden naisten käsitöistä.” Käsikirjoitus, virkamatka 1931. Museovirasto.
Tässä artikkelissa neulotaan sekä Pienet että Isot että UudetVironkirjat Tyyni Vahterin aineistokeruumatkaltansa tuomien lapasten pohjalta. Vahter oli syntynyt nykyisen Kymenlaakson alueella Iitissä, ja osittain Suomenlahden ulkosaarien kuviot olivat samoja, joita hänen synnyinseudullaan saatettiin vielä tuolloin neuloa.
Luvassa on tietoa Vironkirjoista sekä saariston kirjojen suhteesta virolaisiin neulemalleihin!
Lataa tästä ilmainen neulemalli Seiskarin Vironkirjoihin.
Kintaan ympärysmitta on 72 silmukkaa, leveys 11 cm
Edellisessä artikkelissa tarkastelin 1800-luvun lapasia, niine tiedoin jota sen ajan neulekintaista meillä ylipäätänsä on. 1900-luvulta on tietoa sekä esineistöä säilynyt huomattavasti enemmän, sillä kansanperinnettä alettiin tutkia järjestelmällisesti. Ylioppilasosakuntien kansatieteelliset kokoelmat päätettiin 1800-luvun lopussa yhdistää muiden kansatieteellisten kokoelmien kanssa. Näitä kokoelmia varten perustettiin Suomen kansallismuseo.
Itse osakuntien museon amanuenssi Eliel Aspelin ajoi kokoelmien siirtämistä valtion haltuun, Suomalaiseen kansallismuseoon (Aspelin 1887, viitattu Jokinen 2011.) Hänen veljensä, puuhamies ja valtionarkeologi J. R. Aspelin, kirjoitti 1892:
“Isänmaan rakkaus perustuu muistoihin, ja minä tahdon antaa kansalle muistoja.”
valtionarkeologi J. R. Aspelin
Kiehtovaa Aspelinin sitaatissa on toiminnan päämäärätietoisuus (ja hänen avoimuutensa tämän agendan kanssa), etenkin kun hobsbawmit ja andersonit innostuivat teoretisoimaan kansakuntien rakentamista vasta sata vuotta myöhemmin.
Kansallismuseon perustaminen oli tietyn ryhmän kansakunnallinen performanssi, eikä välttämättä seuraus sen perustajien omasta identiteetistä. Museossa aineellinen perinne keskitettiin yhteen paikkaan, jonne rahvaan oli asioikseen saavuttava sitä katsomaan. Samoin syntyi idea siitä, että perinne ei-aineellisena kuului kansakunnalle kokonaisuutena, ei yksilölle tai todelliselle yhteisölle, joka sunnuntaisin kokoontui kirkonmäelle. Omistusoikeuden keskittyminen loistaa kirkkaana puritaanisessa kansallispukuskenessä, jossa kullekin pitäjälle on yksi, oikea, ainoa, standardisoitu asunsa. Omistamisen vapautuminen taas tanhupiireissä, jossa esiintymisasut valitaan suomalaisten kansallispukujen joukosta ennen kaikkea esteettisin perustein. Eikö näyttäviä tuuterin pukuja olekin liikkeellä kohtuuttoman paljon?
Siten siis: kansakunnan rakennuksessa perinne toisaalta otettiin keskitetyn auktoteriteetin alaisuuteen ja toisaalta jokaiselle kansaan kuuluvalle annettiin siihen yhtäläinen oikeus.
Kansanpuvut olivat häviämässä jo silloin, kun niitä 1800-luvun jälkipuoliskolla alettiin museoida. Siten syy kansanpukujen katoamiseen on jossain muualla kuin valtiojohtoisessa museoimisessa. Aidosti hyvä juttu on, että osa kootusta esineistöstä on nykyisin kaiken kansan nähtävillä Finnassa. Paino tässä sanalla osa, sillä kirjallisuudessa toistuvasti törmään suttuisiin mustavalkokuviin Kansallismuseon omistamista esineistä, joita ei löydy sähköisesti kuvattuna tai edes luetteloituna. Toivoen, että esineistö tuotaisiin lopulta kokonaisuudessan kaikkien ulottuville, iloitkaamme kuitenkin siitä, että pukuperinnettämme on säilytetty arkistosaleissa läpi pakolaisuuden ja sotien.
Museo omistaa esineen, mutta kuka omistaa perinteen: sinä, minä, kansakunta? Joudun tätä ajatusta vielä kehittelemään. Kuka sitä ei omista – alustavasti sanoisin, että jäsenyys samassa poliittisessa yhteisössä ei anna oikeutta kaikkeen kulttuuriin sen yhteisön maantieteellisten rajojen sisäpuoella. Mutta palataan tähän seuraavissa osissa.
Sitten asiaan.
1930-luvun kinnastutkimus
1930–1940-luvuilla kerättiin Kansallismuseoon 24 lapasparia, joista 13 paria on juuri Suomenlahden ulkosaarilta. Saarien yliedustettuus aineistossa selittyy sillä, että Kansallismuseon amanuenssi Tyyni Vahter teki saarille aineistonkeruumatkan vuonna 1931. (Rauhala 2019, 121.)
Tutustuin Vahterin matkaltaan tekemiin muistiinpanoihin museonviraston arkistossa. Hänen suhtautumistapansa käsityöhön oli lähes yhtä esinekeskeinen kuin osakuntalaisten. Lapasia Vahter toi matkaltaan 13 kappaletta, mutta niihin liittyvää suullista tietoa vain muutamia sivuja. Verrattuna 1800-luvun osakuntakokoelmiin on esineistä kuitenkin enemmän kontekstitietoa mukana: Kintaiden tekijöitä on haastateltu esineiden valmistamisesta ja käyttämisestä. Ylös on kirjattu myös kuvioiden nimet. Esineiden merkitykseen liittyvän tiedon sijaa talletettiin kuitenkin enemmän teknistä tietoa langan kehräämisestä ja värjäämisestä.
Esineiden kontekstualisoiminen liittyy kansatieteellisen tutkimuksen funktionalistiseen suuntaukseen, eli esineiden tarkastelun niiden käyttötarkoituksen perusteella (Rauhala 2019, 36). Yhteiskuntatieteiden puolella sosiaaliantropologiassa funktionalistinen koulukunta selitti kulttuuristen olemassaoloa sillä, että ne vastasivat yhteisön perustarpeisiin. Kintaiden funktio oli lämmittää, ja kaksiväriset kirjonkintaat lämmittivät paremmin. Se miksi kuvioinneista tehtiin aina samanlaisia, selittyi puolestaan jollain yhteisön sosiaalisella tarpeella.
Melko pettyneenä sain todeta, että etnologinen funktionalismi ei Vahterin tapauksessa pyrkinyt tarkastelemaan kintaiden yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Kintaita ei ymmärretty sosiaalisen järjestäytymisen perustarpeen kautta, vaan funktionalismi merkitsi ennemminkin käsityötaloutta hyödyttävien innovaatioiden kirjausta. Vahterin muistiinpanoissa korostuvat siis käsityömenetelmät itsessään, ei niiden sosiaalinen merkitys.
Kansatiede on kansatiedettä ja antropolia antropologiaa. Mutta edelleen murehdin menetettyjä mahdollisuuksia tutkia karjalaista kansankulttuuria silloin, kun se vielä oli olemassa kaikessa rikkaudessaan
Pienet vironkirjat
Kuvan lapaset ovat seiskarilaisen Piatta Heikkolan neulomat 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Heikkola oli syntynyt 1860-luvulla ja kuului siihen sukupolveen, joka vielä 1930-luvulla kääri hiukset sykerölle ja käytti huntua (ks. kuva Talve 1996, 280). Heikkola neuloi kaikille uudet kirjavat kintaat syksyksi. Hänelle tuttuja kirjoja olivat kokoviisaankirjat, Liisan kirjat, pienet kirjat [Vironkirjat] ja lapikkokirjat [laperikkokirjat]. Kintaan kärjet hän neuloi kaareviksi, jotta kärjet eivät käpertyisi rukkasessa. (Vahter 1931.) Heikkolan kintaissa huomio tosiaan kiinnittyy epätavalliseen kärkeen. Sehän ei olekaan terävä! Viimeinen kolmannes silmukoista on otettu erillisille puikoille, oikea ja vasen puoli erikseen. Ohjeet tähän päättelytapaan löydät artikkelin lopusta.
Kansallismuseo K7351:38. Piatta Heikkola, Seiskari. Pituus 25 cm, Leveys 10,5 cm. Värit lampaanmusta ja valkoinen. Ranne 2 o, 2 n kirjoneuletta, pituus 6 cm. Omat lapaseni tein täsmällisesti museomallin mukaan mikä oli virhe – pituutensa puolesta ne sopivat paremmin perheemme viisivuotiaalle. Tästä oppineena muokkasin mittoja vähän, mutta ohjeen mittasuhteet ovat edelleen hyvin lähellä alkuperäistä.
Bieta ”Piatta” Heikkola, Seiskari. Kymenlaakson museo YLEV18398. Kuvaaja todennäköisesti Tyyni Vahter.
Vironkirjoissa eli pienissä kirjoissa mustan ja valkean ruudut vuorottelevat rytmikkäästi. Samalla ajatuksella on neulottu myös isokokoisempia, viistoruutuisia kirjoja, Isoja Vironkirjoja. Hyvin paljon pieniä vironkirjoja muistuttavat Laperikkokirjat. Laperikko tarkoittaa muuten pienehköjen kivien vyöhykettä rannassa.
Laperikkokirjat, Piatta Heikkola, Seiskari. Virossa ”sontiaiskuvio”, sitavorniku kirjaga Lüganuse, Virumaa, ERM 120/a Ks. myös ERM 2279/ab Pienet vironkirjat (Mäkynen 1979). Virossa kuviota on neulottu ainakin ruskealla ja vaalealla. Se on tunnettu nimillä “Kaaliliemikuvio” (Koeru, Järvamaa) ja “Kuusikuvio” (Ridala, Läänemaa). Ks. myös ERM A 572:187, ERM 13189Isot Vironkirjat, Vilhelmiina Klaus, Lavansaari (Mäkynen 1979).Uudet Vironkirjat, Rauha Klaus, Lavansaari (Mäkynen 1979).
Laperikkokirjat, Piatta Heikkola, Seiskari. Kansallismuseo K7351:39. Pituus 19 cm. Leveys 9,3 cm. Värit lampaanmusta ja valkoinen. Ranne 2 o, 2 n kirjoneuletta, pituus 6 cm
Neulekuvioita omaksuttiin Virosta
Ei mitenkään yllättäen, ovat pienet vironkirjat olleet suosittu malli myös Virossa. Nimen perusteella kirjokuvio on saapunut saarille nimenomaan Virosta, vaikka samaa kuviota onkin neulottu Etelä-Karjalan ja Kymenlaakson rannikkoalueillakin.
Karjalasia kintaita on säilynyt näihin päiviin muutamia, mutta Virossa ja sekä Latviassa tilanne ei ole yhtä huono. Latviassa lapasaineistoa on 1700-luvun loppupuoliskolta asti (Grasmane 2012) ja Virossa runsain mitoin jo 1800-luvun alkupuoliskolta. Kuten jo sarjan edellisessä osassa mainitsin, 1800-luvun lopun kintaita on säilynyt Suomessa muutamia kymmeniä ja 1900-luvun alussakin puhutaan kymmenistä, ei sadoista.
Pohjois-Latvialaisissa lapasissa esiintyy joitain samoja kuvioaiheita kuin virolaisissa. Ainut saaristolaislapasten kanssa yhteinen motiivi ovat kuitenkin liisukat. Siten lapasvaihto on rajoittunut suomalaisten ja virolaisten sekä virolaisten ja latvialaisten välille. Suoraa yhteyttä Suomenlahdelta Latviaan asti ei ole ollut.
Tein syvällisempää vertailua ulkosaarien lapasaineiston ja virolaisten perinnelapasten välillä. Virolaisten lapasten osalta analyysi perustuu verkossa saatavilla oleviin kansatieteellisiin lapaskokoelmiin. Kuten Karjalassakin, olivat neulakintaat vanhin kinnastyyppi Virossa. Kun Karjalassa neulakintaiden valmistus säilyi vallitsevana kintaidentekomenetelmänä lähes kansanpukuajan loppuun, oltiin Virossa omaksuttu puikoilla neulominen jo aiemmin. Viron vanhin neulottu tekstiili on kirjoneulekintaan palanen 1200–1300-lukujen taitteesta. 1500–1600-luvuilta neulottuja tekstiilejä on jo säilynyt runsaasti. Myöhempänä aikana lapasia valmistettiin myös vientiin. (Piiri 2014, 10.) Mahdollista onkin, että virolaiset kauppiaat myivät lapasia saarelaisille, mistä käsityötaito levisi myös paikallisten käyttöön.
Saarien kintaat ovat kaikin puolin virolaiskintaita yksinkertaisempia väritykseltään, kuvioinniltaan ja ranteensa rakenteelta. Niissä ei esiinny lettejä, pitsineuletta, pystysuuntaisia raitoja, hunajakennoa tai muitakaan erikoistekniikoita, joita satunnaisesti esiintyy virolaislapasissa.
Virolaisissa kintaissa esiintyviä piireitä, joita ei esiinny Suomenlahden saarien kintaissa. Kinnas vasemmalla on neulottu erittäin ohuila puikoilla. Mallin ympärysmitta on huikaisevat 150 silmukkaa, mikä on tuplasti se mitä tässä artikkelissa esitellyissä Seiskarin Piatta Heikkolan neulomissa kintaissa. Myös Manner-Suomesta näin tiiviiksi neulottuja kintaita on säilynyt erittäin vähän. Kintaassa keskellä on käytetty tehdasvalmisteisia ostovärejä, vaikka kuviona ovatkin tutut lapreikkokirjat. Oikeanpuoleisen kintaan voimakas väriyhdistelmä oli ulkosaarilla vieras. Siellä värivalikoima rajoittui luonnonväreihin ja satunnaisesti siniseen. Vasemman ja oikean puoleisissa kintaissa ranneke on koristeltu tavalla, jota saarilla ei käytetty. Keskimmäisen kintaan viistolliset sekä vaakaraita joustinneuleessa puolestaan olivat saarelaisille tuttuja. ERM 2534/a; ERM 120/a; ERM HM E 1602
Muutamat virolaiset mallit ovat kuitenkin siirtynyt saarille sellaisenaan ja ovat täysin identtisiä värin, kuvion ja ranteensa puolesta. Lisäksi saarilla esiintyneitä kuvioita (muuttolinnut, sahanpäät, lampaansilmät, verkkosilmät) on Virossa ja Latviassa käytetty peukaloiden kuvioimiseen, vaikka koko kintaan kuviointina niitä ei esiinnykään. Voi kuitenkin olla, että Viron ja Latvian lapaskulttuurit ovat tuottaneet niin kirjavia ja monimutkaisia malleja, etteivät paikalliset kansatieteilijät ole viitsineet kerätä kaikkein perustavanlaatuisimpia kuvioita arkistoon. Kansatieteellisissä kokoelmissa loppujen lopuksi kyse on siitä, mikä tutkijan silmään on vaikuttanut kiinnostavalta, ei siitä mikä oli yleisintä.
Isot VironkirjatPienet Vironkirjat
Isot vironkirjat eivät ehkä olekaan virolainen kuvio?
Voidaan todeta, että Pohjois-Viron rikkaasta kinnaskulttuurista omaksuttiin muutamia yksinkertaisia malleja ulkosaarien neuleperinteeseen. Voidaan kuitenkin myös todeta, että ulkosaarien lapasperinteessä oli omalaatuisiakin piirteitä, jotka tuskin olivat opittuja ainakaan Virosta.
Ulkosaariston lapasissa estetiikka on usein ollut pelkistetympää ja ilmavampaa kuin virolaisissa. Kuviot ovat olleet pienempiä, joten yhtä kuviokertaa on mahtunut toistamaan useammin. Tästä syntyy lapasiin rytmisyyttä, joka on myös läsnä joissain virolaisissa malleissa, mutta erityisen ominaispiirteistä juuri ulkosaariston lapasille.
Pohjois-Viron lapasissa kuviot on yleensä järjestetty ruudukkoon joko vaakasuorasti tai 45 asteen kulmassa. Ulkosaarien lapasissa kuitenkin esiintyy myös vaakasuuntaisia ja pystysuoria raitoja, joita virolaislapasissa sekä Latviassa esiintyy harvoin.
Isoja Vironkirjoja ja Uusia Vironkirjoja ei löydy Viron museokokoelmista. Jos malli ei ole virolainen malli, miksi se kantaa Vironkirjan nimeä?
Kilpailevia hypoteeseja on tässä ainakin kaksi: 1) malli on korruptoitunut versio virolaisesta myllylapoja muistuttavasta kuviosta (ks. kuva lapasesta); 2) saarelaiset keksivät neuloa pieniä Vironkirjoja isompana versiona ja kutsuivat näitä – varsin loogisesti – isoiksi Vironkirjoiksi.
Pärnumaa ennen vuotta 1910, ERM 792
Kallistuisin näistä jälkimmäisen kannalle, sillä isoista Vironkirjoista puuttuu täysin myllykuviolle ominaiset pystysuora ja vaakasuora elementti. Vaikka kaaviokuvassa pienet vironkirjat näyttävät rakentuvan raidoista ja isot vironkirjat vinoruuduista, neulottuna ne näyttävät lähisukulaisilta.
Tekniikka: tylppä kärki nauhakavennukseen
Jouduin jonkin aikaa miettimään, miten lapasiin saadaan pääteltyä tylppä kärki. Kärki syntyy kaventamalla viimeiset silmukat edes-takaisella liikkeellä, puolisko kerrallaan. Neulot ja kavennat kolme nauhakavennuksen silmukkaa, siirrät silmukat takaisin vasemmalle ja sitten neulot ne uudestaan. Tekniikka on vaikea selittää!!😭 🤯
Kavenna tavallisena nauhakavennuksena, kunnes puikoilla on noin kolmannes silmukoista jäljellä. Jos käytät pyöröpuikkoa ja magic loop -menetelmää, ota avuksesi kaksi sukkapuikkoa.
Olet nyt siis kerrosten vaihtumiskohdassa. Ota puolet etu- ja takapuolien silmukoista sukkapuikoille. Kuvassa alhaalla vasemmalla puikolla on kerroksen 12 ensimmäistä silmukkaa ja oikealla kerroksen 10 viimeistä. Vasemmalla puikola kuuluu olla kaksi silmukkaa enemmän: Toinen ylimääräinen silmukka on kerroksen ensimmäinen silmukka eli nauhakavennusten väliin jäävä musta silmukka. Toinen on puoliskon keskimmäinen silmukka, joka kannattaa jättää vasemmalle, niin silmukoiden määrä täsmää kavennusten lopussa.
Aloita neulomalla kerroksen ensimmäinen silmukka eli nauhakavennusten väliin jäävä musta silmukka.
Kavenna valkoisella ylivetäen kerroksen toinen ja kolmas silmukka.
Palauta kaventamasi valkoinen silmukka sekä neulomasi musta silmukka takaisin vasemmalle puikolle. Siirrä vasemmalle puikolle myös kaksi seuraavaa silmukkaa oikealla, eli edellisen kerroksen kaksi viimeistä silmukkaa.
Neulo nämä kaksi edellisen kerroksen silmukkaa yhteen valkoisella.
Jatka kohdasta 1. kunnes jäljellä on enää kolme silmukkaa.
Nyt olet kaventanut tämän puoliskon silmukat tylpästi. Toimi vastakkaisen puoliskon kanssa samalla tavalla. Voit katkaista langan ja aloittaa uudella langalla. Itse olen kuitenkin vetänyt saman langan vastakkaiseen reunaan ja jatkanut sillä. Lapasen päädyssä pitkä lankajuoksu ei haittaa käyttöä. Tarvittaessa voit sitoa lankajuoksun päättelyvaiheessa.
Tylpässä kavennuksessa viimeisen varsinaisen kerroksen silmukat jäävät usein löysiksi. Voit viimeistelyvaiheessa tasata silmukoita esim. virkkuukoukun avulla.
Kärkikavennukset tehdään normaalisti jokaisella kerroksella, kunnes jäljellä on kolmannes silmukkamäärästä. Loput silmukat kavennetaan neulomatta uusia kerroksia. Kuva oikealla: taitekohta on merkattu sinisillä nuolilla.
Neulekaavasta
Neulekaava (ladattavissa jutun alussa) on tehty Uusiin Vironkirjoihin. Kintaan malli on Piatta Heikkolan neulomista lapasista (Kansallismuseo K7351:38) aavistuksen verran sovellettuna. Mittasuhteet ovat kuitenkin suunnilleen samat, samoin peukalo, ranneke ja omalaatuinen kärkikavennus.
Tällä samalla mallilla syntyvät helposti myös Pienet Vironkirjat. Neulekaavan lapaset on neulottu 72 silmukalla. Pienissä vironkirjoissa kuvion leveys on vain kuusi silmukkaa, joten sen saa helposti istutettua mihin tahansa lapaskokoon. Jos lapasen ympärysmitta on 72 silmukkaa, mahtuu lapaseen silloin 12 kuviokertaa. Isoissa Vironkirjoissa 14 silmukan leveys onkin kinkkisempi, ja vaatisi ympärysmitaksi 84 silmukkaa.
Lähteet
Grasmane, Maruta. Mittens of Latvia. Sena Klets 2012. Jokinen, Sanna, “Museo yhteiskunnan peilinä? Pääkaupunkiseudulle perustetut kulttuurihistoriallisen museot 1875-2000,” 2011. Mäkynen, Maija. ”Kirjokintaitten ja sormikkaiden kuvio. Ulkosaarelaisia kintaankirjoja (Lavansaari, Suursaari, Tytärsaari). 1979. Piiri, Reet. Suuri kinnaskirja. Vanhoja virolaisia kirjoneulemalleja. Moreeni 2014. Talve, Ilmar, “Kansakulttuuri,” teoksessa Suomenlahden ulkosaaret, ed. Hamari et al. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 630, 1996. Vahter, Tyyni. “Lavansaaren, Seiskarin, Suursaaren, Tytärsaaren, Vehkalahden ja Virolahden naisten käsitöistä.” Virkamatka 1931.
Syksyn flunssakauden ajan olen antanut ompelutöiden odottaa ja pysynyt mukavuusalueella: sohvalla & neuletöissä. Viime talvena tein sovellettuja neuleita vanhoilla kuvioilla, mutta nyt halusin tehdä autenttisia neuleita sekä mallin että kuvioinnin puolesta.
Perinteisiä malleja neuletöihin on tarjolla rajatusti. Osittain syynä on se, minkä tyyppisiä tekstiilejä museokokoelmiin on kerätty, osittain että kirjoneulekulttuuri ei Kannaksen Karjalassa ollut yhtä kehittynyttä kuin rannikkoseuduilla.
Suomenlahden ulkosaarilla, Seiskarissa, Lavansaaressa, Suursaaressa ja Tytärsaaressa, neulontaperinne on ollut rikas ja aineistoakin tuntui löytyvän mukavasti. Siksi valitsin näiden saarien neuleet.
Neulomisen ohella tein taustatyötä Karjalan ja Viron kintaista. Tekstimäärä paisuu niin, ettei valmista meinaa tulla ollenkaan. Julkaisen alun perin yhdeksi artikkeliksi tarkoitetun kirjoituksen sarjana. Luvassa on siis paljon neulesisältöä ❤
Suomenlahden ulkosaarilla eli Seiskarilla, Lavansaaressa, Tytärsaaressa ja Suursaaressa asui ennen sotia kolmisentuhatta ihmistä. Väkeä oli vähän mutta tiheään: Seiskari oli Suomen tiheimmin asuttu kunta. Saarilla oli oma omaleimainen kulttuurinsa, joka muusta Suomesta poiketen pyöri kalastuksen eikä maatalouden ympärillä. Koska saarilla ei voitu tuottaa kaikkea itse, oli kauppaa käytävä. Sen mukana tuli vaikutteita myös Virosta.
Saarissa neulottiin osittain samoja malleja kuin mantereitten puolella Suomessa ja Virossa. Lavansaaressa kirjontakuvioita kutsuttiin kirjoiksi, tytärsaaressa kirjuiksi (yks. kirjuu) js Suursaaressa kirjaviksi. Saarien neulontaperinnettä on dokumentoitu erityisen hyvin: Museoviraston informanttina toiminut Maija Mäkynen (1979) kokosi kymmenittäin neulemalleja sukulaisiltaan ja tuttaviltaan. Naisten käsityötaitoja ja kansanperinnetietoa tallentanut Tyyni Vahter teki saarille aineistonkeruumatkan vuonna 1931 ja toi mukanaan Suomen mittapuulla huomattavan kokoelman kintaita. Vahterin ja Mäkysen saarilta keräämiä materiaaleja on internetissä saatavilla huonosti, ja artikkelisarjan tavoitteena onkin tehdä tätä tietoa saavutettavaksi.
Siitä on pian 83 vuotta aikaa, kun Venäjä miehitti saaret talvisodan alkupäivinä. Sen jälkeen ei saarille ole ollut asiaa kuin muutamilla, eikä tule olemaan lähitulevaisuudessakaan.
Suomen vanhimmat museoidut kintaat ovat 1800-luvun loppupuolelta. Helsingin yliopiston osakunnat tekivät merkittävän työn kansan esineistön keräämiseksi, 7500 esinettä vuosina 1876-1893. Kerääjien tarkoitushakuisuus on otettava huomioon näitä kokoelmia tutkiessa: emme voi esinekokoelmasta päätellä, mikä on ollut keräyshetkellä yleistä, mikä erityislaatuista, mikä arkista ja mikä juhlavaa. Osakuntien kokoelmiin päästäkseen esineillä oli oltava ”taideteollista arvoa”, ja siten esimerkiksi yksivärisiä lapasia – lukuun ottamatta suursaarelaisia hylkeenpyytäjän lapasia – ei talletettu. (Rauhala 2019, 98–99.) Kokoelmat eivät siis kuvasta sitä, millaisia vaatteita on todellisuudessa käytetty, vaan sitä mikä on ollut erityistä.
Karjalaisten onni on, että kansatieteen pioneerit Theodor Schvindt ja U. T. Sirelius olivat molemmat kasvaneet Karjalassa: Schvindt Räisälässä ja Sirelius Jääskessä. Schvindt toimi Wiipurilaisen osakunnan kuraattorina kansatieteellisen keräyskampanjan aikana, 1888-1893, ja takuuvarmasti myötävaikutti siihen, että juuri wiipurilaiset keräsivät esineistöä eniten.
Osakuntalaisten keräysinnosta huolimatta lapaspareja on 7500 esineen joukossa vain yksitoista. Karjalaisia kirjokintaita näiden yhdentoista joukossa on todennäköisesti kaksi, toinen Kirvusta (KA3821) ja toinen Seiskarista (KA4040). Tietomme 1800-luvun kirjoneulekintaista ovat siis vähäiset.
Piirteitä 1800-luvun kintaissa
Karjalaisia saati ulkosaarelaisia 1800-luvun kintaita on museokokoelmissa niin vähän, että nojaan tässä tietoon tuon ajan virolaisista sekä suomalaisista kintaista. Lisää tietoa virolaisten kirjokintaiden suhteesta Karjalan saarien kintaisiin on luvassa sarjan toisessa osassa.
Suomenlahden saarien lapaset ovat väreiltään luonnollisia: enimmäkseen niissä on käytetty lampaanmustaa ja –harmaata, villanvaaleaa ja ruskeaa. Muutamassa lapasessa on käytetty värjättyä sinistä. Tämä pätee ulkosaarilla myös 1900-luvun neuleisiin.
Kirkkaat tehdasvalmisteiset värit tulivat Viroon 1800-luvun puolivälissä, mikä laajensi värivalikoimaa violettiin, kirkkaanvihreään, oranssiin, vaaleanpunaiseen ja mustempaan mustaan. (Piiri 2014, 11.) Esimerkiksi Muhun neuleitten kuuluisan kirkkaat värit ovat siten syntyneet vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Tehdasvärejä tuli Suomeenkin jo 1800-luvun puolella, joten periaatteessa myös ulkosaarilla olisi ollut mahdollisuus väri-iloitteluun. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, eikä edes mantereen puolella yleistä mataranpunaista ole museoesineiden perusteella juuri käytetty.
Vanhoissa kintaissa oli lyhyt ja leveä ranne (Piiri 2014, 14; Vahter 1931), kuten Seiskarin Liisukoissa alla. Sen sijaan nuoremmissa virolaisissa sekä ulkosaariston kintaista rannekkeeksi on neulottu usean sentin mittainen joustinneule. Virolaisten museokokoelmien perusteella vanhoissa kintaissa kämmen ja selkämys oli neulottu samalla kuosilla. 1800- ja 1900-luvulla kerätyissä karjalaisissa kirjokintaissa vanhemmissa peukalo on neulottu suoraan ja uudemmissa kiilan kera. Sekä vanhat virolaiset että vanhat suomalaiset kintaat on usein neulottu ohuilla puikoilla ja silmukkaluku on suuri. Ulkosaarilta ei aineistoa ole riittävästi, mutta todennäköisesti myös siellä 1800-luvun kintaat ovat olleet tiiviimpiä kuin 1900-luvulla. 1900-luvun saaristolaiskintaissa silmukkamäärä on tyypillisesti 72 tai jopa vähemmän.
Liisukat, muunnosLiisukat eli Liisan kirjatViikuksen lehet
Kuvioiden lähde: Maija Mäkynen 1979
Liisukat
Upea rytmikäs kuvio, Liisankirjat eli Liisukat, on ollut huippusuosittu Virossa, Kymenlaaksossa, Latviassa ja myös Suomenlahden saarilla. Ulkosaarilla sitä neulottiin kaikilla saarilla: Lavansaaressa, Seiskarilla, Suursaaressa ja Tytärsaaressa, ja siten se todennäköisesti on erityisen vanha kuvio.
Marttaliiton kinnasnäyttelyyn 1929 Liisukoita lähetettiin useampikin versiota Miehikkälästä ja Luumäeltä. Esimerkiksi Kansallismuseon K1527:6; K7199:15; K7199:2.
Liisukoita muunnoksineen on neulottu Virossa nimellä kiviristikiri (ERM 13997) viimeistään 1800-luvun puolessa välissä (ERM 5057). Lisäksi ERM 2534/a, ERM 5057, ERM 13997, ERM A 447:248/b.
Tämän artikkelin liisukat on neulottu 1800-luvun seiskarilaisen mallin mukaan, kuva alla.
Kansallismuseo KA4040. Tuntematon tekijä, Seiskari. Valmistusaika ennen vuotta 1893. Pituus 26 cm, Leveys 12 cm.
Ohje
Ohje on muutoin uskollinen museokappaleelle, mutta peukaloon on lisätty neljä silmukkaa peukalo-aukon laidoilta. Peukalon voi neuloa myös ilman lisäyksiä, jolloin kinnas on täysin identtinen museoversion kanssa!
Mitat Mallin mukaiset lapaset ovat mitoitukseltaan leveät ja sopivat hyvin päällyslapasiksi. Jos haluat lapasista “normaalin” kokoiset, pudota pois yksi mallikerta leveydestä sekä pituudesta. Leveys 12 cm Pituus 26,5 cm Mallitilkku 10 x 10 cm: leveys 38 s, korkeus 46 s.
Lanka: 100g = 420 m, esimerkiksi Novita Venla
Puikot: 2,00 kakslankaseen; 1,50 ykslankaseen neuleeseen; tai käsialan mukaan. Puikkojen vaihtaminen pienempään kokoon yksivärisille kerroksille sekä joustinneuleeseen on suositeltavaa.
Ranne Luo 96 silmukkaa Neulo 2o 2n -joustinneuletta 2 cm Neulo yksi rivi sileää ja aloita kuvio.
Lankadominanssi Mallilapasessa on neulottu vaalea kuvio tummalle pohjalle, eli valkoinen dominanttina.
Peukaloaukko 9–10 cm jälkeen neulo 18 silmukkaa eli kolme kuviokertaa apulangalle, vasemmassa lapasessa toisen puikon lopussa ja oikeassa kolmannen puikon alussa. Palauta silmukat takaisin vasemmalle ja neulo uudestaan kirjokuvion mukaisesti Huom. silmukoiden nostaminen peukalon takapuolella on helpompaa, jos tällä kerroksella EI ole kirjoneuletta. Kannattaa siis sijoittaa peukaloaukko kuvion yksiväriselle riville.
Neulo n. 11 cm ja aloita kärkikavennukset.
Nauhakavennuksen musta linja ei katkea yksivärisilläkään riveillä, kun kavennettavat silmukat nostaa alemmalta riviltä.
Kärkikavennukset Nauhakavennusten väliin jää 1 silmukka valkoista. Kavennukset tehdään mustalla langalla
ja 3. puikon alussa ylivetäen
ja 4. puikon lopussa yhteenneuloen. Silmukoiden nostaminen valkoisilla kerroksilla: Nosta mustat silmukat alemmalta kerrokselta. Alemman kerroksen silmukan (punaisella kaaviossa alla) on oltava musta.
Huom. Silmukoiden nostaminen kärkikavennuksissa.
Peukalon etupuolella kuvio jatkuu saumattomasti. Peukalon takapuolella on hyväksyttävä se, että peukalon ja kämmenosan sauma jää näkyviin.
Peukalo Poimi silmukat aukon laidoilta, yht. 36 s. Lisää sivuille yhteensä 4 s (valinnainen) Neulo peukalon etupuolen 1. rivi valkoisella. Kun käännyt peukalon nurjalle puolelle, aloita kaavion 2. rivi ja kirjoneule. Jos lisäsit sivuille silmukoita, huomioi mustien silmukoiden nostaminen valkoisilla kerroksilla koko peukalon mitalta. Huomioi mustien silmukoiden nostaminen valkoisilla kerroksilla kärkikavennuksissa (ks. myös kuva yllä).
Silmukoiden lisääminen peukaloaukon laidoille ei kuulu alkuperäiseen 1800-luvun lapaseen. Jos silmukoita ei lisää, pitää peukalon liitoskohtaan jääneet aukot ommella kiinni viimeistelyvaiheessa. Sen sijaan peukalokiilan pois jättäminen ei juurikaan vaikuta lapasen siisteyteen tai istuvuuteen.
***
Artikkelisarjan seuraavassa osassa on luvassa erilaisia “Viron kirjoja” sekä lisää tietoa virolaisen ja saarikarjalaisen neulekulttuurin suhteesta. 🧶
Lähteet
Grasmane, Maruta. Mittens of Latvia. Sena Klets 2012. Mäkynen, Maija. ”Kirjokintaitten ja sormikkaiden kuvio. Ulkosaarelaisia kintaankirjoja (Lavansaari, Suursaari, Tytärsaari). 1979. Piiri, Reet. Suuri kinnaskirja. Vanhoja virolaisia kirjoneulemalleja. Moreeni 2014. Rauhala, Anna. Neulonnan taito. Helsingin yliopisto, 2019. Vahter, Tyyni. “Lavansaaren, Seiskarin, Suursaaren, Tytärsaaren, Vehkalahden ja Virolahden naisten käsitöistä.” Virkamatka 1931.
Kaplaan kotipaja 