Edellisen nauhakirjasen ilmestymisestä on ehtinyt kulua aikaa. Tämä “Helpot” pirtanauhavyöt on ollut minulla työn alla pitkään. Tavoitteenani oli saada se valmiiksi jouluksi, ja nyt kesän korvilla kokoelma viimein on valmis.
Kirjasesta löydät ohjeet 16:een Käkisalmen kihlakunnan tyyliseen nauhaan sekä kolmeen muuhun nauhaan (Jääski, Ruokolahti, Seiskari). Kaikki mallit perustuvat historiallisiin esikuviin. Näitä nauhoja on todennäköisimmin käytetty vöinä. Suurimman osan yhteydessä ei ole säilynyt tietoa käyttötarkoituksesta, ja nauhoja on mahdollisesti voitu käyttää myös sykerön tai esiliinankin nauhoina. Minun mielestäni kaikki kirjasen mallit ovat kuitenkin sellaisia, että ne perinteen mukaan sopivat vöiksi.
Nauhojen ohjeet on laadittu museokokoelmien nauhojen sekä Theodor Schvindtin vuonna 1903 julkaiseman Nauhakoristeita-kirjan piirrosten perusteella.
Käkisalmen kihlakunnan ripsinauhoissa on monenlaista raitaa ja hammaskuviota, mutta niitä yleensä yhdistää yksi piirre: ne ovat pohjaväriltään valkoisia. Tätä tietoa kannattaa hyödyntää omien mallien suunnittelussa.
Jääsken kihlakunnasta on mukana ainoastaan kaksi pokramoa. Jääskeläisille ripsinauhoille laajemmin on tyypillistä, että niiden pohjaväri on punainen, ja ne ovat pääosin villaa. Jääskessä on tehty samaan tyyliin myös hameiden vyötärönauhoja ja sykerön nauhoja.
Loimen luominen pirtanauhaan
Kuviomattomat ripsinauhat sopivat hyvin ensimmäiseksi pirtanauhaprojektiksi. Videolla näytän, miten yleensä luon nauhaloimen.
Matthias Akiander (Matti Akkanen) 1802-1871 oli juuriltaan jääskeläinen talonpoika, mutta päätyi yliopistouralle. Hän on kirjoittanut yhden harvoista karjalaisten kansanpukujen kuvauksista siltä ajalta, kun pukuja vielä käytettiin. Akiander kuvaa naisen kirkkopukua ja lyhyesti myös arkipukua 1800-luvun puolivälissä. Tekstissä viitataan kuvaan, joka todennäköisesti on tämä painokuva.
Olen ladannut vanhoja kirjoja omalle sivulleen. Akianderin kirjoitus on painettu fraktuuralla, sitä ei skanneri tunnista kunnolla tekstiksi ja siksi tässä teksti kokonaisuudessaan uudelleen litteroituna.
Lisäys 3.4.2025. Matthias Akianderin nimestä: “Vastaanottaessaan hänet [saksankieliseen] kouluun johtaja muutti nuoren Akkasen nimen »Akiander»iksi. Niin vaati ajan tapa, sillä katsottiin sopimattomaksi, että sivistyneeseen luokkaan kuuluvalla henkilöllä oli suomalaiselta kajahtava nimi.” (Kaukomieli 1912.)
Alkuperäinen teksti
Akiander, Matthias. Naisien waateh-parresta Jääskessä. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1852.
Suomen kansan vaateh-parsista ovat naisien vaatteet Jääsken kihlakunnassa Wiipurin läänissä sekä näöltänsä että teoltansa mainittavimmat. Jääsken kihlakunnat naiset ansaitsevat kiitoksen siintä, ett’ eivät ole ruvenneet koristeleimaan valtojen mukaan vaatteissansa, vaan tänäkin päivänä pitävät saman kuosisia vaatteita kuin esivanhempansa. Heidän vaatteensa parsi onki suomalaisesti sanottava ja sen tähden arvossansa pidettävä. Ja jos tuo, säädyn suhteen, on kaunis karvaltansa, vaikka erismuotoinen kuosiltansa, niin sen arvo ylenee vielä siintä, jotta kaikki tyyni nutut, joilla naiset ruumiinsa verhoittavat, ovat, kantajalle kunniaksi, omin käsin kudottuja, omin sormin ommeltuja. Nyt valmistetun kuvauksen [todennäköisesti KK989:1] selitykseksi panemme tähän muutamia sanoja ”naisien waateh-parresta Jääskessä”.
Kuvattuna seisoo tyttö vasemmalla ja akka oikealla puolella, kumpanenki kirkkovaatteissansa. Tytöllä ovat talvivaatteet päällä: valkea sarkaviitta päällimmäinen, jonka alla ovat kostoli ja sarkatankki, mutta akalla on kesänuttuin päällimmäisenä toimikkainen kostoli. Paidassa ovat rinnan kohdalla rakset, joissa pidetään suurta hopeista rintasolkea, naisien kalleinta koristusta ja ostokalua.
Lapsena ollessansa tytöt pitävät, kirkossa käydessään, tuumaa leveän mustan silkin hiuksiensa ympäri; mutta, ripille päästyänsä, he saavat sellaiset syköröt päähänsä, kuin kuva näyttää. Syköröt tehdään tahi, niin kuin siellä sanotaan, päätä syköröidään sillä tavoin, että hiukset harjataan molemmin puolin otsaa kokoon ja kääritään palmikolla letille, jonka sisään pannaan koivun varpuja, lettiä puhdissa pitämään; ja nämät letit väännetään ohimilta molemmin puolin päälletysten vempeleen ruovisiksi syköröiksi päälaelle ja köytetään tikutteella vahvasti kiini. Palmikko ja tikuteh ovat niin muotoin syköröin käärinnauhat, jotka ovat tehdyt langasta. Palmikko kudotaan punertavista ja muun karvaisista langoista sormea leveäksi, mutta tikuteh kierretään tahi tikutetaan ympyräiseksi. Sekä palmikko että tikuteh ovat niin pitkät, että niiden nenät, joihin ollaan tehtynä monennäköisistä langoista korttelia pitkät tupsut, joita tertuiksi sanotaan, riippuvat selän takana, vaikka ne tästä kuvasta eivät tule näkyviin. Ympäri päätä painetaan musta silkki peittämään tikutetta, joka niinikään juoksee ympäri pään. Entiseen aikaan tytöt pitivät silkin asemasta säppäliä. Säppäli oli tuumaa leveä rimssu punaisesta verasta, johon oli kiini pistelty tinasta valettuja nastoja.
Naimisihin mäntyänsä tyttö saapi syköröin ympärille hunnun päähänsä, osoitteeksi, jotta hän on akka, jota täällä toisinansa sanotaanki huntupääksi. Huntu on puolta toista kyynärää pitkä ja niin leveäki päävaateh hienoimmasta palttinasta, jonka neljäs kolkka kääritään syköröin ympärille, ja muu peittää päälaen ja riippuu hartioilta alaspäin selän takana, päällimmäisenä muista vaatteista. Hunnun kääriminen syköröin ympäri tahi, niin kuin täällä sanotaan, pään paneminen vaatii tottumista; sillä poimeet syköröin juurella pitää tehtämän tasaisiksi ja sikäli pienemmiksi, mitä ylempänä ne ovat syköröin juurelta. Syköröt ovat aika ajalta muuttaneet kuosinsa. Ne olivat ennen soukemmat ja korkeammat ja seisoivat otsan kohdalla; nyt ovat leventyneet, lääpistyneet ja vääntyneet päälaelle päin.
Paidan kaulus ja sepalus ovat tikatut monen näköisillä rihmoilla. Kirkkopaita on palttinainen; köyhemmät pitävät ylispaitaa, jonka ylimmäinen puoli hihoineen on palttinasta, mutta alapuoli ruohtiminen. Ylimmäistä puolta sanotaan ylisiksi.
Kostoli on aina toimikkainen, mutta tankki on sarkainen, olkoon se sitte musta tahi valkea taikka sininen karvaltansa. Jääsken (tahi Pietarin kirkon) ja Antrean kirkon pitäjissä on päällimmäinen vaateh valkea sarkaviitta, eres talvipakkaisessa, milloin lammasnahkainen pitkä turkki on päällimmäisenä. Ennen hankittiin turkkiin revonnahkainen kaulus, mutta nyt on turkin kauluksen koreus jäänyt pois. Kaikki naisen sarkavaatteet, niin kuin viitta, tankki ja sukat, jotka Jääsken ja Antrean kirkon pitäjissä ovat valkea, muuttuvat karvaltansa Joutsenon pitäjässä mustan ruskeiksi ja Ruokolahdella harmaiksi. Sillä tavalla eroittaa vaattein karva kunki pitäjän naiset toisistansa, ehkä heidän vaattensa parsi muiten on melkein yhtä ruovia.
Kirkkohameista on hustuuthameh sekä kallein arvoltansa että kaunein näöltänsä, (katso tytön kuvaa). Tämä on niin kirjava karvaltansa, ett’ei sitä ymmärrä joka tyttö kutoa. Mutta sepä tyttö onki muita muhkeampi, toimeltansa taitavampi, joka itse osaa langat painaa, kehiltä luoda kankaan ja sitte sen kutoa hurstuuthamesaraksi. Hameen helmaan ommellaan kolmea, toisinaan neljääki, tuumaa leveä liepeys punaisesta ostoverasta. Hameen liepeyden leveys näyttää, mistä arvosta hameh naisen päällä on; sillä sinisessä hameessa, jolla niinikään kirkossa käydään, ei liepeys ole muuta kuin puolta toista tuumaa leveä.
Vasemmanpuoleinen esiliina on Akianderin mukaan Antrean tyylinen.
Mutta jos hurstuuthameessa tytölle on työtä, niin ei hänellä ole sitä vähemmin esiliinaa tehdessä. Mitä soreamman esiliinan tyttö osaa itsellensä valmistaa, sitä pätevämpänä häntä pidetään. Esiliina tehdään sillä tavoin, jotta pari tuumaa leveäin palttinasiepalein välihin ommellaan nyytinkiä, jota myös pannaan esiliinan molemmille kupeille ja alapäähän (katso akan kuvaa). Tytön kuvassa on esiliina Antrea kirkon ruovia. Nyytingin teko on jäykkäsormisille äkkinäistä; sillä se vaatii taidollisuutta. Nyytinki on leveämpi ja kapeampi aina sitä myöten, mihin sitä milloinki ommellaan; ei se kuitenkaan ole milloinkaan tuumaa leveämpi. Monennäköisiä rihmoja kääritään pienille papeloille, jotka riippuvat nyytinkityynystä tahi pussista, kuki papelo erisäikeessä ja näillä papeloilla nopeloidaan nyytinkiä. Kätevyyttänsä saavat siis tytöt näyttää sekä nyytinkiä papeloidessa että palmikkoa, tikutetteita ja virovöitä kutoessansa, kuin myös paidan kaulusta ja sepalusta tikatessansa. Virovyö kudotaan monenkarvaisista langoista milloin tuumaa leveäksi ja milloin taas kapeammaksi nauhaksi.
Sukat ovat talvisaikana lankaiset, mutta kesällä liinaiset. Sormikkaat olivat ennen niin pitkävartiset, jotta ylettyivät kyynnyspäähän asti, mutta nyt ne ovat varrettomat; ja niitä neulotaan langasta, niin kuin kintaitaki. Entiseen aikaan pitivät naiset ruohikenkiä jalkiminansa, sillä ummiskengillä (napastilla), joilla oli korkea apsatti keskijalan alla, naiset harvoin kävivät kirkossa. Nyt ovat taas valtojen kuosiset kengät jotenki tavalliset, ja jopa Jääsken naisien jalat alkavat siitää pieksyjäki. Ruohikengistä (katso akan kuvaa) on päällysnahka juhtinen. Päällysteen leikattuin reikien lävitse pujotetaan kaita nahkarimssu, jota ympäriköksi sanotaan, ja jolla päällysnahka vedetään jalkarintaan kiini. Ympärikkö juoksee kantalapun lävitse ja on ommeltu kiini paulaan. Paula on niinikään juhtinen ja vähä leveämpi ympärikköä. Ruohikengän kantalapusta juoksee paula yhdeltä ja ympärikkö toiselta puolelta ketroksen yläpuolitse monta kertaa sääriluun ympäri, ja estää kenkää jalasta putoamasta. Kovan pakkaisen aikana naiset pitävät kirkkotiellä suurta päävaatetta korviensa ja päänsä ympärillä.
Kirkkovaatteet muuttuvat kuluessansa ensin pyhäpäivänutuiksi ja sitte arkipäivinä pidettäviksi. Arkipäivänä pidetään ruohtimista paitaa ja mustaa hametta, jonka liepeys ole tuumaakaan leveä, ja ruohikenkiä. Esiliina on arkipäivinäki tavallinen. Kesän aikana pidetään hihatonta, mutta kylmempien ilmojen aikoina hihaniekkaa tankkia. Tankin muotoista hihatonta nuttua lammasnahoista sanotaan rystlapksi. Ylishameet ovat nykyiseen aikaan heitetyt pois. Hameen yliset olivat hihattomat. Kesäsaikana ja aina silloin kuin ei ole jalassa pitkävartisia sukkia, naiset pitävät kalsuja säärissänsä, pohkein peitteenä. Kalsut ovat neulotut järeästä liinaisesta rihmasta niin kuin liinasukatki, eivätkä ole sen väljemmät kuin sukan varret. Muutoin ovat naiset edesmenneihin vuosihin asti jokapäiväisessä elämässä pitäneet lapavyötä. Lapavyöksi sanotaan sellaista nahkaremelistä tehtyä vyötä, johon on pujotettu messingistä valettuja lapoja toinen toiseensa kiini. Tässä vyössä riippui tuppi, neulikko ja kukkaro. Tupessa pidettiin luupäätä veistä, sillä naisien veitsi oli luupäinen. Neulikossa säilytettiin neuloja ja kukkarossa kannettiin rihmaa ja muita ompeluskaluja hätätarpeen varaksi. Harvat naiset nyt enää pitäjät lapavyötä.
Voit nyt ladata tulostamiseen sekä puhelimella selailuun optimoidun vihkosen kokkaniekkakuvioiduista pirtanauhoista. Vihkosesta löydät tietoa kokkaniekkavöiden käyttämisestä ja rakenteesta, vinkkejä lankoihin sekä ohjeet yhdeksään pirtanauhaan. Mallit ovat Sakkolasta, Raudusta, Pyhäjärveltä, Valkjärveltä ja Käkisalmelta.
Kaplaan kotipaja 