Suomenlahden ulkosaarien kintaat -sarja on tulossa päätökseen. Nyt julkaistava kinnasmalli “Muuttolintuset” on sarjan viides ja viimeinen osa. Kirjoneulekuoseja eli “kirjoja” sekä kuvia kintaista löytyy runsaasti sarjan sivulta, mutta lisää kinnaskohtaisia ohjeita ei ole enää tulossa.
Voit ladata ohjeen Muuttolintusiin alta. Laitoin kintaan kooksi “keskikoko”, koska ne ovat suunnilleen naisten kokoa M-L. Jos käytät naisten koon 7 käsineitä (M), voit neuloa kintaat himpun verran mallia pienemmiksi. Ohje on muuten ihan perus kinnasohje, mutta varteen on lisätty silmukoita. Lankana on käytetty fingering-vahvuista sukkalankaa (tex 60×4, 100g=420m).
Mallin esikuva on Kansallismuseon kintaat K7351:41. Kintaat on neulonut tytärsaarelainen Amalia Halli (synt. n. 1859). Tyyni Vahter osti kintaat Hallilta vuonna 1931. Tuolloin Halli kertoi, että kintaan suussa oleva kuvio on nimeltään “viistolliist”, ja se on vanha “kirja” eli kirjoneulekuvio. Halli kertoi myös, että sukka- ja kinnaslankana käytettiin kaksisäikeistä villalankaa. Villat neuleisiin ostettiin Viipurista tai Kotkasta, sillä hänen aikanaan Tytärsaarella enää pidetty lampaita. Lankaa kuitenkin värjättiin itse. (Vahter 1931.)
Alma Kurki Tytärsaarelta kertoi, että muuttolintuja neulottiin silloin, kun kuviolankaa oli vähän. (Mäkynen 1979.) Muuttolinnuista on esiintynyt myös väljemmin aseteltu muunnos, johon tässä mahdollisesti viitataan.
Esikuvana olleet kintaat K7351:41Amalia Halli kehrää nyytinkirukilla. Kuva Tyyni Vahter 1931. Kymenlaakson museo YLEV1116
Esikuvakintaat ovat malliltaan ihan peruskintaat. Tämänkertaisessa kinnasohjeessa ei siis ole mitään teknisesti eriskummalista. Varteen on neulottu raita “viistolliist” ja kämmenosan kuvio on “muuttolintuset”. Ranneke on 2 oikein 1 nurin -joustinneuletta. Työhön on lisätty silmukoita ennen ja jälkeen viistollis-raidan, mutta lähteenä olleen kuvan perusteella en osaa 100 % varmasti sanoa lisäysten määrää. Kärkikavennusten välissä on yksi silmukka harmaata, kavennukset on tehty valkoisella. Peukalo on kavennettu samalla tavalla kuin kämmenosa. Peukalo on lisätty suoraan, ei peukalokiilaa siis.
Muuttolinnut: näissä kintaissa käytetty kuvioMuunnos muuttolintu-kuviosta. Malli: Alma Kurki (s. 1903), Tytärsaari (Mäkynen 1979).“Viistolliist”: kintaan ranteessa käytetty kuvio“Viistollist” kintaan kämmenosan alalaidassa
Mallikintaat on neulottu Novitan Venlalla, jonka valmistus on sittemmin lopetettu. Lankojen harmaa ja valkoinen ovat liian samanväriset, eikä kuvio sen takia erotu kunnolla. Kokeilin lankadominanssin vaikutusta kuvioon, ja se on merkittävä. Alla kuvassa näette vaikutuksen. Vasemmanpuoleinen kinnas on neulottu harmaa dominanttina värinä ja oikeanpuoleinen päinvastoin. Tykkään itse enemmän valkoisesta hallitsevana värinä.
Lankadominanssi vaikuttaa kuvion ulkonäköön. Dominantti väri on ollut vasemmanpuoleisessa kintaassa harmaa ja oikeanpuoleisessa valkoinen.
Lähteet
Mäkynen, Maija. ”Kirjokintaitten ja sormikkaiden kuviot. Ulkosaarelaisia kintaankirjoja (Lavansaari, Suursaari, Tytärsaari).” Käsikirjoitus, Museovirasto, 1979. 301250 Vahter, Tyyni. “Lavansaaren, Seiskari, Suursaaren, Tytärsaaren, Vehkalahden ja Virolahden naisten käsitöistä.” Käsikirjoitus, Museovirasto, 1931.
Suomenlahden ulkosaarien lapasia, osa 3 osa 1,osa 2
Tämänkertainen neulemalli tulee Suursaaresta Saima Suomalaisen os. Mattila neulomana. Tätä Raussin Lienan kirjoina tunnettua kuviota on neulottu myös ainakin Lavansaarella (Mäkynen 1979, Vahter 1931) sekä Kymenlaaksossa Valkealassa (K7199:25). Suursaareen tuotiin kintaita Virosta (Vahter 1931), joten virolaisten neulemallien vaikutus kintaissa on todennäköistä. Muistelen nähneeni juuri tällä kuosilla neulotut kintaat joskus Tallinnassa, mutta virolaisissa kinnaskirjoissa en ole siihen törmännyt. Ulkosaarien kinnasperinnettä keränneen Maija Mäkysen (1979) mukaan Suursaareen tämä kuvio kulkeutui Lavansaaresta tulleen vaimon mukana.
Elämää Suursaaressa
Suursaarella asutus keskittyi kahteen kylään, Suurkylään ja Kiiskinkylään. Saarilla ei koskaan juurikaan viljelty maata eikä suurjakoa toteutettu. Tämän ansiosta kylät säilyivät vuosien saatossa enimmäkseen muuttumattomina: tiiviinä ja yhteisöllisinä. Talot oli rakennettu vieriviereen, ja kujat niiden välillä muodostivat sokkelon. Uudetkin talot pyrittiin rakentamaan mahdollisimman lähelle vanhoja, niin että saaren kylät pysyivät Suomen mittapuulla poikkeuksellisen kompakteina. (Peltola 1960, 350-351.)
Suurkyläläiset ja kiiskinkyläläiset liittivät toisiinsa vahvoja stereotypioita. Suurkyläläiset olivat yleisen käsityksen mukaan vaiteliaita ja varovaisia ja kiiskinkyläläiset puolestaan eloisia ja puheliaita. (Peltola 1960, 38.) Suurkyläläiset katsoivat, että kiiskinkyläläiset joivat enemmän ja siveyden taso oli siellä alhaisempi. Kieltolain aikaa suurkyläläiset nimittivät Kiiskinkylää Pirtunkyläksi. Kiiskinkyläläiset puolestaan näkivät, että suurkyläläiset olivat jotenkin olevinaan muita parempia. (Talve 1996, 244.) Kiiskinkyläläiset, joihin mallilapaset neulonut Suomalainen itse lukeutui, joutuivat käymään Suurkylässä hoitamassa asioita. Matka taittui meritse tai polkuja pitkin, sillä kylien välille saatiin kunnollinen tie vasta 1930-luvulla. Noin kuusi kilometriä pitkän tien valmistuttuakin kuljettiin enimmäkseen jalkapatikassa, ja vain muutamat kiiskinkyläläiset ehtivät hankkia auton ennen saarien evakuoimista. (Peltola 1960, 160.) Tähän 1930-luvulla valmistuneeseen maantiehen liittyykin kiinnostava konflikti kylien välillä:
Saarelle saapui kesäisin turisteja, jotka yöpyivät Suurkylässä, jossa myös saaren ainoa satama sijaitsi. Kiiskinkyläläiset olisivat halunneet kuljettaa turisteja myös Kiiskinkylään ja hankkia siten tuloja. Suurkyläläiset kuitenkin kielsivät kiiskinkyläläisten autoilta pääsyn kyläänsä väittäen, etteivät kylätiet kestäneet autojen painoa ja ne olivat muutenkin liian kapeita autoliikenteeseen. Kun kiellot eivät auttaneet, suurkyläläiset pystyttivät kylän sisääntuloväylälle kaksi betonitolppaa estämään autojen pääsyn kylään. Eräänä yönä kiiskinkyläläiset tulivat ja räjäyttivät tolpat, mihin suurkyläläiset vastasivat pystyttämällä uudet rautaiset tolpat. Näiden tolppien räjäyttäminen ei joko onnistunut tai sitä ei edes yritetty. Kiiskinkyläläiset kuitenkin havaitsivat, että Suurkylään pääsi ajamaan muitakin reittejä pitkin. Vähitellen myrsky laantui, ja kiiskinkyläläiset saivat ajaa rauhassa Suurkylään vähillä autoillaan. (Peltola 1960, 109-110.)
Kuva: Peltola 1960, 163
Todennäköisesti lapaset neulonut Saima Suomalainen on sama henkilö kuin Suursaaressa työskennellyt kunnankätilö ja äitiysneuvoja. Suomalainen oli alunperin saarelainen, suorittanut kätilön tutkinnon vuonna 1921 ja välissä toiminut kätilönä Kustavissa. Hän työskenteli Suursaaren kunnankätilönä vuodesta 1924 aina saarien evakuoimiseen asti. Kätilön työn ohessa hän toimi usean vuoden ajan lastenhoidon neuvojana.
Suomalainen kertoo, miten synnytyksiä hoidettiin ennen varsinaisen kätilön toimen perustamista. Tuolloin lapsia auttoi maailmaan Naskin Maija:
“Maija oli reipas ja auttavainen. Synnytyksien hoidossa hän käytti apunaan oppikirjaa. Synnytykset hoidettiin savusaunassa. Milloin lapsi oli syntyessään valekuollut, Maija poltti pellavalankaa ja kangasta lapset nenän edessä, että lapsi aivastaisi ja alkaisi hengittää. Jos vastasyntynyt oli levoton pitemmän aikaa, lapsen sanottiin olevan ‘harjaksissa’. Hoidoksi tehtiin hapatus jauhoista ja sillä siveltiin lapsen koko iho. Sen jälkeen lapsi vietiin saunaan kylpemään, ja niin harjakset lähtivät.” (Peltola 1960, 163.)
Tarina ei kerro, harjoitettiinko perinteisiä hoitoja vielä senkin jälkeen, kun saarelle saatiin koulutettu kätilö. Artikkelin lopussa paneudun pohtimaan, mitä nuori valtio halusi opettaa kansalaisilleen ja mitä sen ehkä ei olisi pitänyt opettaa. Yleisesti ottaen kuolema on huono asia ja ihmishenkien pelastaminen hyvä asia: lääketieteen löydösten hyödyntäminen on siten hyvää. Sen sijaan tehokkuuden ja kuuliaisuuden suhde perinteeseen on monimutkaisempi.
Mallin mukaisessa kintaassa on nirkkoreuna ja peukalokiila, jotka todennäköisesti ovat Karjalassa 1900-luvulla omaksuttuja neuletekniikoita. Alkuperäinen kinnas on neulottu 1930–1940-luvulla, jolloin käsityökoulutusta oli jo saatavilla myös syrjäisillä saarilla. Käsitöitä opetettiin kansakoulussa sekä käsityökursseilla, joita järjesti esimerkiksi ompelukoneyhtiö Singer.
Ohjelapasen mitat leveydessä ja pituudessa vastaavat hyvin lähelle alkuperäistä. Mallia on muokattu alkuperäisestä kahdessa kohtaa: 1) minun ohjeeni mukainen peukalokiila on alkuperäistä leveämpi ja sopii käteen paremmin, 2) alkuperäisessä lapasessa kuviota ei ole keskitetty, mikä omaa päätäni kutittaa suuresti. Ohjeessa kuvio on keskitetty.
Muut tarpeelliset tiedot löytyvät pdf-tiedostosta.
Virhe ohjeessa: Kärkikavennuksien päällä vasemmalla sivulla oleva ruutu on virhe, eikä kuulu ohjeeseen. Lisäksi: kooksi on ilmoitettu keskikoko, mutta kyllä ne ovat aika suuret.
Vinkki hiirenhammasreunukseen: normaalisti silmukoita lisätessä langankierrot neulotaan kiertäen yhteen, mikä estää reijän syntymisen neuleeseen. Hiirenhammasreunuksessa pointtina nimenomaan on luoda reikiä. Neulo siis ensin kerros kaavalla: kaksi silmukkaa yhteen + langankierto. Seuraavalla kerroksella neulot langankierrot aivan kuin normaalisti neuloisit silmukat.
Ennen kuin alan puhua käsityöstä 1900-luvulla, haluaisin vielä tuoda esiin Suomen alueella harjoitetun kinnasperinteen rikkauden. Kuten aiemmin jo tässä sarjassa on todettu, Suomen alueelta 1800-luvun sekä 1900-luvun alun kinnaspareja on säilynyt vähän: puhutaan ennemmin kymmenistä kuin sadoista. Vähäisen aineiston varassa on mahdotonta tehdä yleistettävissä olevia päätelmiä pitäjille ominaisista kinnastyyleistä – etenkin kun säilyneistä karjalaisista kintaista suuri osa on neulakintaita, joissa kuvioiminen toimii eri tavalla kuin neuleissa.
Varovaisesti kuitenkin hypotetisoisin, että Pohjanmaalla neulottiin kasviornamentein ja kuvioraidoin koristeltuja, usein monivärisiä kintaita, ja Kymenlaaksossa sekä ulkosaarilla virolaistyyppisiä kaksivärisiä ja tiukan geometrisia kuvioita. Pähkinäsaaren rauhan rajan länsipuolella “Viikuksenlehtiä” neulottiin laajasti (Tampere K10345:73; Varsinais-Suomi K7144:43; Pohjanmaa K9150:1), samoin kuin “muuttolintusten” kaltaisia perustavanlaatuisen yksinkertaisia kuvioita. Varsinaissuomesta, Hämeestä ja Kannakselta kintaita on [Finnassa] kuitenkin niin vähän, että niiden perusteella on mahdotonta hahmotella edes mahdollisia yleispiirteitä.
Voidaan kuitenkin melko varmasti todeta, että merkittävät kuviokinnaskulttuurit vaikuttaisivat sijoittuvan rannikkoalueille. Ilmiö voi liittyä siihen, että rannikko-olosuhteissa on neulottu muutenkin enemmän tai että vaikutteet ovat levinneet sinne tuontikintaiden mukana, joita kuitenkaan ei pidemmälle sisämaahan kulkeutunut. Kuten sarjan aiemmassa osassa käsittelin, Suomenlahden saarilla näkyi yhteys balttilaiseen neuleperinteeseen.
K4407:583, Pirttikylä, Pohjanmaa, valmistettu ennen vuotta 1904. KA8148, kirjovirkatut kintaat Lapväärti, Pohjanmaa, valmistettu ennen vuotta 1912.
K7094:2, Säkkijärvi, valmistettu viimeistään 1927. Vaaleanpunainen ja vaalea violetti ovat varmasti tehdasvalmisteisia värejä, jotka tulivat saataville 1800-luvun lopussa.
1900-luvun aikana suurin osa perinnemallistosta kuitenkin katosi. Elettiin aikaa, jona kansakoulu (pakollinen vuodesta 1921) ja Kotiliesi-lehti (1922) levittivät käsityötaitoa syrjäisimpiinkin symppäkyliin. Tästä eteenpäin neulottiinkin samaa mitä Kotilieden toimituksessa ja Jyväskylän opettajaseminaarissa.
Käsityöopetusta on tutkittu paljon sukupuolen näkökulmasta. Käsityön ja vallan suhde on kuitenkin jäänyt vähäiselle huomiolle. Miksi näin on käynyt, omistan sarjassa kokonaisen artikkelin käsityön oletetusta epäpoliittisuudesta esseöimiseen. Nyt pysyttelen aiheessa: käsityö vallan välineenä.
Väitöskirjassaan Käsityöt tyttöjen kasvatuksessa naisiksi (2014) Päivi Marjanen pitää 1900-luvun alkua vedenjakajana käsityöopetuksen tavoitteissa. Sitä ennen 1860-luvulta asti oli vallinnut ihanne edistää kotien hyvinvointia ja sen jälkeen kasvattaa tytöistä kansalaisyhteiskunnan jäseniä.
“Kansakoulun perustamisvaiheessa 1860-luvulla koulukäsityö suunniteltiin cygnaeuslaisessa hengessä palvelemaan aikakauden kasvatuksellisia ja käytännöllisiä tarpeita. Cygnaeuksen mukaan naisten kasvattaminen äitiyteen ja kodin hoidossa tarvittavien tehtävien hallitsemiseen oli osa kansanopetuksen tehtävää. Oppiaineen käytännöllisen hyödyn lisäksi koulukäsityön tuli olla ”sielullisesti kasvattavaa” (lähteessä Marjanen 2014: Cygnaeus 1910a, 193).
Sielullisella kasvattavuudella viitataan sivistykseen, joka on lainattu saksan käsitteestä bildung. Englanninkielessä on pärjätty ihan hyvin ilman bildungia, ja humboldtilaisen sivistyksen henkinen kasvattavuus on alun alkaenkin löperösti määritelty. Sivistys on jotain ei-välttämätöntä ihmisyhteisön aineenvaihdunnan kannalta mutta silti hyvää. Meillä Suomessa sivistys on myös yleensä mielletty joksikin ulkonta päin tulevaksi. Suomenkielen “sivistys” tulee muuten siveydestä eikä esimerkiksi sivilisaatiosta. Vapaasti lainaten Täällä Pohjantähden allan Akselia, sivistys on sitä että osaa näyttää oikeaa naamaa oikeassa paikassa.
Käsityötunti Suursaaren Kiiskinkylässä 1922. Kymenlaakson museo YLEV8948
1900-luvun taitteessa sivistyneistö kiinnostui yhteiskunnallisista asioista, toisin sanoen suomalaisen kansallisen identiteetin rakentamista. Marttayhdistys perustettiin 1899, alun perin nimellä Sivistystä kodeille -yhdistys. Sivistyksellä oli liikkeessä alusta asti yhteiskunnallinen merkitys, eikä kyse ollut pelkästään perheyksikön kurjuuden ja likaisuuden lievittämisestä.
Martta-liikkeen perustaja, opettaja ja naisasia-aktivisti Lucina Hagman puhui yhdistyksen kokouksessa vuonna 1899. Kontekstina tässä siis se, että Hagman puhuttelee vertaisiaan, Helsingissä asuvaa sivistyneistöä (Ollila 1993, 25). He olivat ruustinnoja, opettajia, professorin vaimoja.
”Me olemme velvolliset ryhtymään työhön tämän yleisen sekaannuksen poistamiseksi, ja meidän ainoa ja tärkein tehtävämme tässä on valon levittäminen kansamme kaikkiin kerroksiin. – Älkäämme unohtako, että kysymyksessä on kallehin mikä meillä on, kansallinen olemuksemme. Miten olemme onnistuvat tämän olemuksemme pelastamisessa ja säilyttämisessä, se tulee suuressa määrin riippumaan siitä, käsittävätkö maamme naiset ja täyttävätkö he painavan velvollisuutensa äiteinä, kasvattajina, kansalaisina – Kaikki tiedämme kuinka paljo tervettä voimaa, kuinka paljo raitista ymmärrystä ja järkevää arvostelukykyä on kätketty kansannaisen poveen, useita semmoisia avuja, joita säätynaiset hyvillä syillä voivat häneltä kadehtia. Mutta kaikki nämä kyvyt ja hyveet tarvitsevat viljelystä. Tieto ja taito puuttuu ja näitä tulee sivistyneiden naisten jakaa vähäosaisemmille sisarilleen. Semmoiseksi kuin kansa kasvatetaan, semmoinen se on. Kasvatus on naisen tehtävä, Mutta miten he kykenisivät tähän tehtäväänsä, kun heillä ei ole sivistystä. Kuinka voimme ajatellakaan, että kansannaiset voisivat tarkoituksenmukaisella tavalla ja hoitaa ja kasvattaa lapsensa, pitää kunnossa ja hallita kotinsa, kun kansalaisvelvollisuuden tunne on heissä hämärä, kun eivät he omista sitä harrastusta ja intoa, jonka kohonnut sivistys antaa ihmiselle.” (Ollila 1993, 9; lihavointi ei alkuperäisessä.)
Sitaatti on pitkä, mutta sen sisällyttäminen tähän kokonaisuudessaan oli välttämätöntä. Naisella oli tehtävä äitinä ja kasvattajana: snellmanilaisen käsityksen mukaisesti naiset kasvattavat kansakunnan kodeissaan, ja tämä on se piste, jossa kansannainen ja politiikka kohtaavat. Se mitä kodin seinien sisällä tapahtui, oli hyvinkin poliittista!
Hagman tunnistaa kansannaisen sisäsyntyiset kyvyt ja hyveet. Mitä kansannaisesta puuttuu on tieto ja taito, jotka voidaan saada vain ulkopuolelta. Hagmanin sitaatissa jää epäselväksi, merkitsikö sivistys hänelle pelkkää tietoa ja taitoa, vai tiedon ja taidon aiheuttamaa henkisten kykyjen ja hyveiden kasvua. Joka tapauksessa, Martta-liikkeen kanta oli las casaslaisittain: rahvaalla oli karkeudestaan huolimatta sisäiset valmiudet ottaa vastaan julistus.
Kiiskinkylän marttojen vappuretki 1937. Kymenlaakson museo YLEV8475
Ollilan (1993) suorittaman Emäntälehtien analyysin perusteella Martoille sivistys käsittää sekä kotitaloudellisen tietotaidon (käsityöt, kanankasvatus) että kansallisten hyveiden (nöyryys, ahkeruus, puhtaus) vaalimisen, ja näiden lisäksi kaiken muunkin tarvittavaksi katsotun (esimerkiksi kulutusvalintojen vaikutus valtion kauppataseeseen). Mutta miten tämä tieto erosi suullisessa perinteessä välitetystä? Ehkä tiedon luonne eroaa sivistyksen ja ei-sivistyksen välillä siinä, perustellaanko tietoa esimerkiksi myytillä vai tieteellisellä metodilla. Sivistykseen kuului kuitenkin ei-rationaalisia osa-alueita tietynlaisesta suoraselkäisestä käytöksestä, jonka sisältö itsessään oli satunnaista: siivo puhe, haarukan ja veitsen käyttö, oikea tapa viettää joulua ja vaikkapa keittiötavaroiden kiillottaminen:
”[K]erran kuussa oli tehtävä perusteellinen siivous kodissa. Tällöin puhdistetaan seinät, uuninpäällykset ja komerot. On pyyhittävä lattia, huonekalut ja muut esineet, samoin jokainen kirja, ovet sekä taulut. Ikkunat pestään. Huonekalut ja makuuvaatteet viedään ulos, tuuletetaan ja hakataan. Kaikki keittiön tavarat pestään ja kiillotetaan. Puhtauteen liitettiin ehdoton järjestyksen ja järjestelmällisyyden vaatimus. Järjestys edellytti tavaroiden pitämistä määrätyillä paikoilla, mutta lisäksi vaadittiin töiden järjestämistä ja suunnittelua etukäteen. Näin kuri ja järjestys ulotettiin kaikkiin toimintoihin.” (Ollila 1993.)
Tämän pyörittelyn seurauksena määrittelisin sivistyksenä sen, mitä odotettiin ja tarvittiin kansalaiselta. Kansalaisen odotettiin omaksuvan identiteetti kansakunnan jäsenenä ja kehittyvän toiminnassaan taloudellisesti tuottavammaksi ja muutenkin yhteiskuntaa hyödyttävämmäksi.
Myöhemmin Martta-liike keskiluokkaistui ja käytännön työssä keskityttiin kodinhoidon tieteellistämiseen. Anna Ollilan mukaan tieteellisyyden ja rationalisoinnin myötä Marttojen ohjelmasta katosi varsinainen sivistys ja hyvän ihmisyyden pohtiminen (Ollila 1993, 108). Myös ”rationalistinen” kotitalousoppi kuitenkin piti sisällään käsityksen ihanne-emännästä. Vaiheistamalla kotityöt ja järjestämällä keittiö tehtaan tuotantolinjastoksi nainen toimi tuottavasti, tehokkaasti, säästäväisesti. Elintarvikkeiden käsittelyssä voitiin hyödyntää elintarviketieteiden tuottamaa tietoa, naisia voitiin valistaa oikeasta ravistuksesta tutkimukseen perustuen. Mutta mikä todella muuttui, oli tehdas-analogian ulottaminen kotitalouteen. Kotiäiti oli nyt ammatti-ihminen, ja kodinhoitamista tuli opettaa koulussa ja kursseilla.
Käsityöopetusta tarjosi myös ompelukoneita myynyt Singer. Ompelukurssi Suurkylässä. Kymenlaakson museo YLEV8965
Kodeissa tehtävästä käsityöstä tuli siis 1900-luvun taitteessa kansakunnan rakentajia kiinnostava kysymys. Käsityökoulutuksen sisältö määräytyi, ei ainoastaan koulutettavan edun mukaan, vaan jonkinlaisen yhteiskunnallisen edun mukaan – mitä se sitten tarkoittikaan 1900-luvun taitteen luokkayhteiskunnassa.
Myönnettäköön että suurin osa kansanpuvun elementeistä oli häviämässä jo 1800-luvun puolivälissä – kauan ennen kuin Paavo Haavikon kolmikko ulotti rihmastonsa maaseudulle. Tämä ei kuitenkaan pätenyt neulekintaisiin, joita vielä itsenäisessä Suomessakin neulottiin rikkaissa perinnekuoseissa tai esimerkiksi Kymenlaaksossa kudottuihin “Vironvöihin”, joihin liittyvät häärituaalit elivät hetken aikaa uusien hääperinteiden rinnalla (Kaukonen 1963, 24: viitattu Kaisa Böök, “Vehkalahden kotikutoiset nauhat, haastattelutietoja 1965). Myöskään tässä artikkelissa esitellyt Raussin Lienan kirjat eivät perustuneet hataraan muistitietoon, vaan ne neuloi työikäinen nainen. Siten siis, ovat ne käsityöperinnettä, joka vielä kansakouluajan alussa oli täysin elossa, ja jolla oli kaikki mahdollisuudet siirtyä eteenpäin.
Kertomus yllä ei ole argumentti Marttoja vastaan. Osaltaan Martta-järjestö tuki perinteisen käsityön säilymistä, vaikka se kouluttikin karjalaisemännille uusia menetelmiä (ks. esim. Pelkonen 1958). Vuonna 1929 liitto järjesti jäsenilleen lapaskilpailun, jossa se kannusti neulomaan perinteisiä malleja. Kilpailulapasissa näkyy käsityökasvatus, ja monissa on omaksuttu aikakauden piirteitä. Niissä on uusia värejä, vähemmän silmukoita, peukalokiiloja. Lappeelaiset kilpailulapaset (K7199:10) olivat kopio Suomessa tuntemattomasta virolaisesta mallista. Rekkokuviolliset kintaat oli neulonut käsityönopettaja sekä marttavaikuttaja Augusta Laine museossa näkemänsä rekon innoittamana (K7199:28). Tässä vaiheessa ei enää voinut varmasti sanoa, oliko kinnasmalli perinteinen vai sittenkin naistenlehden käsityöliitteestä. Kilpailun sadosta saadaan vahvistus kuitenkin sille, että vielä pitkälle 1900-luvulle vanhat kinnasmallit elivät vahvoina. Valitettavasti kilpailijoita ei pyydetty kertomaan mallien kulttuurisesta merkityksestä tai jopa maagisista ominaisuuksista. Se toki kiinnosti, voitiinko niitä valmistaa myyntiin ja paljonko ne maksaisivat. (Rauhala 2019, 115-116.)
Suuri osa Kansallismuseon ostamista kilpailukintaista on kuvattuna Finnassa. Koska kaikkiin ei ole sisällytetty paikkatietoa, kokosin Etelä-Karjalan ja Kymenlaakson kintaat tähän tiedostoon.
Marjanen, Päivi. “Koulukäsityö naiseksi kasvattamassa,” Kasvatus ja aika, Iss. 8, No. 1, 2014. Mäkynen, Maija. ”Kirjokintaitten ja sormikkaiden kuvio. Ulkosaarelaisia kintaankirjoja (Lavansaari, Suursaari, Tytärsaari). 1979. Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomen kansanomaiset nauhat. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1963. Ollila, Anne. Suomen kotien päivä valkenee… Marttajärjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939. Historiallisia tutkimuksia 173, Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1993 Pelkonen, Elna. Marttatyötä Laatokan Karjalassa. Siirtomarttojen pohjoinen piiriliitto, 1958. Peltola, Saara. Suursaari menneinä aikoina. 1960. Rauhala, Anna. Neulonnan taito. Helsingin yliopisto, 2019. Talve, Ilmar, “Kansankulttuuri”, teoksessa Suomenlahden ulkosaaret. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1996. Vahter, Tyyni. “Lavansaaren, Seiskarin, Suursaaren, Tytärsaaren, Vehkalahden ja Virolahden naisten käsitöistä.” Virkamatka 1931.
Tässä artikkelissa neulotaan sekä Pienet että Isot että UudetVironkirjat Tyyni Vahterin aineistokeruumatkaltansa tuomien lapasten pohjalta. Vahter oli syntynyt nykyisen Kymenlaakson alueella Iitissä, ja osittain Suomenlahden ulkosaarien kuviot olivat samoja, joita hänen synnyinseudullaan saatettiin vielä tuolloin neuloa.
Luvassa on tietoa Vironkirjoista sekä saariston kirjojen suhteesta virolaisiin neulemalleihin!
Lataa tästä ilmainen neulemalli Seiskarin Vironkirjoihin.
Kintaan ympärysmitta on 72 silmukkaa, leveys 11 cm
Edellisessä artikkelissa tarkastelin 1800-luvun lapasia, niine tiedoin jota sen ajan neulekintaista meillä ylipäätänsä on. 1900-luvulta on tietoa sekä esineistöä säilynyt huomattavasti enemmän, sillä kansanperinnettä alettiin tutkia järjestelmällisesti. Ylioppilasosakuntien kansatieteelliset kokoelmat päätettiin 1800-luvun lopussa yhdistää muiden kansatieteellisten kokoelmien kanssa. Näitä kokoelmia varten perustettiin Suomen kansallismuseo.
Itse osakuntien museon amanuenssi Eliel Aspelin ajoi kokoelmien siirtämistä valtion haltuun, Suomalaiseen kansallismuseoon (Aspelin 1887, viitattu Jokinen 2011.) Hänen veljensä, puuhamies ja valtionarkeologi J. R. Aspelin, kirjoitti 1892:
“Isänmaan rakkaus perustuu muistoihin, ja minä tahdon antaa kansalle muistoja.”
valtionarkeologi J. R. Aspelin
Kiehtovaa Aspelinin sitaatissa on toiminnan päämäärätietoisuus (ja hänen avoimuutensa tämän agendan kanssa), etenkin kun hobsbawmit ja andersonit innostuivat teoretisoimaan kansakuntien rakentamista vasta sata vuotta myöhemmin.
Kansallismuseon perustaminen oli tietyn ryhmän kansakunnallinen performanssi, eikä välttämättä seuraus sen perustajien omasta identiteetistä. Museossa aineellinen perinne keskitettiin yhteen paikkaan, jonne rahvaan oli asioikseen saavuttava sitä katsomaan. Samoin syntyi idea siitä, että perinne ei-aineellisena kuului kansakunnalle kokonaisuutena, ei yksilölle tai todelliselle yhteisölle, joka sunnuntaisin kokoontui kirkonmäelle. Omistusoikeuden keskittyminen loistaa kirkkaana puritaanisessa kansallispukuskenessä, jossa kullekin pitäjälle on yksi, oikea, ainoa, standardisoitu asunsa. Omistamisen vapautuminen taas tanhupiireissä, jossa esiintymisasut valitaan suomalaisten kansallispukujen joukosta ennen kaikkea esteettisin perustein. Eikö näyttäviä tuuterin pukuja olekin liikkeellä kohtuuttoman paljon?
Siten siis: kansakunnan rakennuksessa perinne toisaalta otettiin keskitetyn auktoteriteetin alaisuuteen ja toisaalta jokaiselle kansaan kuuluvalle annettiin siihen yhtäläinen oikeus.
Kansanpuvut olivat häviämässä jo silloin, kun niitä 1800-luvun jälkipuoliskolla alettiin museoida. Siten syy kansanpukujen katoamiseen on jossain muualla kuin valtiojohtoisessa museoimisessa. Aidosti hyvä juttu on, että osa kootusta esineistöstä on nykyisin kaiken kansan nähtävillä Finnassa. Paino tässä sanalla osa, sillä kirjallisuudessa toistuvasti törmään suttuisiin mustavalkokuviin Kansallismuseon omistamista esineistä, joita ei löydy sähköisesti kuvattuna tai edes luetteloituna. Toivoen, että esineistö tuotaisiin lopulta kokonaisuudessan kaikkien ulottuville, iloitkaamme kuitenkin siitä, että pukuperinnettämme on säilytetty arkistosaleissa läpi pakolaisuuden ja sotien.
Museo omistaa esineen, mutta kuka omistaa perinteen: sinä, minä, kansakunta? Joudun tätä ajatusta vielä kehittelemään. Kuka sitä ei omista – alustavasti sanoisin, että jäsenyys samassa poliittisessa yhteisössä ei anna oikeutta kaikkeen kulttuuriin sen yhteisön maantieteellisten rajojen sisäpuoella. Mutta palataan tähän seuraavissa osissa.
Sitten asiaan.
1930-luvun kinnastutkimus
1930–1940-luvuilla kerättiin Kansallismuseoon 24 lapasparia, joista 13 paria on juuri Suomenlahden ulkosaarilta. Saarien yliedustettuus aineistossa selittyy sillä, että Kansallismuseon amanuenssi Tyyni Vahter teki saarille aineistonkeruumatkan vuonna 1931. (Rauhala 2019, 121.)
Tutustuin Vahterin matkaltaan tekemiin muistiinpanoihin museonviraston arkistossa. Hänen suhtautumistapansa käsityöhön oli lähes yhtä esinekeskeinen kuin osakuntalaisten. Lapasia Vahter toi matkaltaan 13 kappaletta, mutta niihin liittyvää suullista tietoa vain muutamia sivuja. Verrattuna 1800-luvun osakuntakokoelmiin on esineistä kuitenkin enemmän kontekstitietoa mukana: Kintaiden tekijöitä on haastateltu esineiden valmistamisesta ja käyttämisestä. Ylös on kirjattu myös kuvioiden nimet. Esineiden merkitykseen liittyvän tiedon sijaa talletettiin kuitenkin enemmän teknistä tietoa langan kehräämisestä ja värjäämisestä.
Esineiden kontekstualisoiminen liittyy kansatieteellisen tutkimuksen funktionalistiseen suuntaukseen, eli esineiden tarkastelun niiden käyttötarkoituksen perusteella (Rauhala 2019, 36). Yhteiskuntatieteiden puolella sosiaaliantropologiassa funktionalistinen koulukunta selitti kulttuuristen olemassaoloa sillä, että ne vastasivat yhteisön perustarpeisiin. Kintaiden funktio oli lämmittää, ja kaksiväriset kirjonkintaat lämmittivät paremmin. Se miksi kuvioinneista tehtiin aina samanlaisia, selittyi puolestaan jollain yhteisön sosiaalisella tarpeella.
Melko pettyneenä sain todeta, että etnologinen funktionalismi ei Vahterin tapauksessa pyrkinyt tarkastelemaan kintaiden yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Kintaita ei ymmärretty sosiaalisen järjestäytymisen perustarpeen kautta, vaan funktionalismi merkitsi ennemminkin käsityötaloutta hyödyttävien innovaatioiden kirjausta. Vahterin muistiinpanoissa korostuvat siis käsityömenetelmät itsessään, ei niiden sosiaalinen merkitys.
Kansatiede on kansatiedettä ja antropolia antropologiaa. Mutta edelleen murehdin menetettyjä mahdollisuuksia tutkia karjalaista kansankulttuuria silloin, kun se vielä oli olemassa kaikessa rikkaudessaan
Pienet vironkirjat
Kuvan lapaset ovat seiskarilaisen Piatta Heikkolan neulomat 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Heikkola oli syntynyt 1860-luvulla ja kuului siihen sukupolveen, joka vielä 1930-luvulla kääri hiukset sykerölle ja käytti huntua (ks. kuva Talve 1996, 280). Heikkola neuloi kaikille uudet kirjavat kintaat syksyksi. Hänelle tuttuja kirjoja olivat kokoviisaankirjat, Liisan kirjat, pienet kirjat [Vironkirjat] ja lapikkokirjat [laperikkokirjat]. Kintaan kärjet hän neuloi kaareviksi, jotta kärjet eivät käpertyisi rukkasessa. (Vahter 1931.) Heikkolan kintaissa huomio tosiaan kiinnittyy epätavalliseen kärkeen. Sehän ei olekaan terävä! Viimeinen kolmannes silmukoista on otettu erillisille puikoille, oikea ja vasen puoli erikseen. Ohjeet tähän päättelytapaan löydät artikkelin lopusta.
Kansallismuseo K7351:38. Piatta Heikkola, Seiskari. Pituus 25 cm, Leveys 10,5 cm. Värit lampaanmusta ja valkoinen. Ranne 2 o, 2 n kirjoneuletta, pituus 6 cm. Omat lapaseni tein täsmällisesti museomallin mukaan mikä oli virhe – pituutensa puolesta ne sopivat paremmin perheemme viisivuotiaalle. Tästä oppineena muokkasin mittoja vähän, mutta ohjeen mittasuhteet ovat edelleen hyvin lähellä alkuperäistä.
Bieta ”Piatta” Heikkola, Seiskari. Kymenlaakson museo YLEV18398. Kuvaaja todennäköisesti Tyyni Vahter.
Vironkirjoissa eli pienissä kirjoissa mustan ja valkean ruudut vuorottelevat rytmikkäästi. Samalla ajatuksella on neulottu myös isokokoisempia, viistoruutuisia kirjoja, Isoja Vironkirjoja. Hyvin paljon pieniä vironkirjoja muistuttavat Laperikkokirjat. Laperikko tarkoittaa muuten pienehköjen kivien vyöhykettä rannassa.
Laperikkokirjat, Piatta Heikkola, Seiskari. Virossa ”sontiaiskuvio”, sitavorniku kirjaga Lüganuse, Virumaa, ERM 120/a Ks. myös ERM 2279/ab Pienet vironkirjat (Mäkynen 1979). Virossa kuviota on neulottu ainakin ruskealla ja vaalealla. Se on tunnettu nimillä “Kaaliliemikuvio” (Koeru, Järvamaa) ja “Kuusikuvio” (Ridala, Läänemaa). Ks. myös ERM A 572:187, ERM 13189Isot Vironkirjat, Vilhelmiina Klaus, Lavansaari (Mäkynen 1979).Uudet Vironkirjat, Rauha Klaus, Lavansaari (Mäkynen 1979).
Laperikkokirjat, Piatta Heikkola, Seiskari. Kansallismuseo K7351:39. Pituus 19 cm. Leveys 9,3 cm. Värit lampaanmusta ja valkoinen. Ranne 2 o, 2 n kirjoneuletta, pituus 6 cm
Neulekuvioita omaksuttiin Virosta
Ei mitenkään yllättäen, ovat pienet vironkirjat olleet suosittu malli myös Virossa. Nimen perusteella kirjokuvio on saapunut saarille nimenomaan Virosta, vaikka samaa kuviota onkin neulottu Etelä-Karjalan ja Kymenlaakson rannikkoalueillakin.
Karjalasia kintaita on säilynyt näihin päiviin muutamia, mutta Virossa ja sekä Latviassa tilanne ei ole yhtä huono. Latviassa lapasaineistoa on 1700-luvun loppupuoliskolta asti (Grasmane 2012) ja Virossa runsain mitoin jo 1800-luvun alkupuoliskolta. Kuten jo sarjan edellisessä osassa mainitsin, 1800-luvun lopun kintaita on säilynyt Suomessa muutamia kymmeniä ja 1900-luvun alussakin puhutaan kymmenistä, ei sadoista.
Pohjois-Latvialaisissa lapasissa esiintyy joitain samoja kuvioaiheita kuin virolaisissa. Ainut saaristolaislapasten kanssa yhteinen motiivi ovat kuitenkin liisukat. Siten lapasvaihto on rajoittunut suomalaisten ja virolaisten sekä virolaisten ja latvialaisten välille. Suoraa yhteyttä Suomenlahdelta Latviaan asti ei ole ollut.
Tein syvällisempää vertailua ulkosaarien lapasaineiston ja virolaisten perinnelapasten välillä. Virolaisten lapasten osalta analyysi perustuu verkossa saatavilla oleviin kansatieteellisiin lapaskokoelmiin. Kuten Karjalassakin, olivat neulakintaat vanhin kinnastyyppi Virossa. Kun Karjalassa neulakintaiden valmistus säilyi vallitsevana kintaidentekomenetelmänä lähes kansanpukuajan loppuun, oltiin Virossa omaksuttu puikoilla neulominen jo aiemmin. Viron vanhin neulottu tekstiili on kirjoneulekintaan palanen 1200–1300-lukujen taitteesta. 1500–1600-luvuilta neulottuja tekstiilejä on jo säilynyt runsaasti. Myöhempänä aikana lapasia valmistettiin myös vientiin. (Piiri 2014, 10.) Mahdollista onkin, että virolaiset kauppiaat myivät lapasia saarelaisille, mistä käsityötaito levisi myös paikallisten käyttöön.
Saarien kintaat ovat kaikin puolin virolaiskintaita yksinkertaisempia väritykseltään, kuvioinniltaan ja ranteensa rakenteelta. Niissä ei esiinny lettejä, pitsineuletta, pystysuuntaisia raitoja, hunajakennoa tai muitakaan erikoistekniikoita, joita satunnaisesti esiintyy virolaislapasissa.
Virolaisissa kintaissa esiintyviä piireitä, joita ei esiinny Suomenlahden saarien kintaissa. Kinnas vasemmalla on neulottu erittäin ohuila puikoilla. Mallin ympärysmitta on huikaisevat 150 silmukkaa, mikä on tuplasti se mitä tässä artikkelissa esitellyissä Seiskarin Piatta Heikkolan neulomissa kintaissa. Myös Manner-Suomesta näin tiiviiksi neulottuja kintaita on säilynyt erittäin vähän. Kintaassa keskellä on käytetty tehdasvalmisteisia ostovärejä, vaikka kuviona ovatkin tutut lapreikkokirjat. Oikeanpuoleisen kintaan voimakas väriyhdistelmä oli ulkosaarilla vieras. Siellä värivalikoima rajoittui luonnonväreihin ja satunnaisesti siniseen. Vasemman ja oikean puoleisissa kintaissa ranneke on koristeltu tavalla, jota saarilla ei käytetty. Keskimmäisen kintaan viistolliset sekä vaakaraita joustinneuleessa puolestaan olivat saarelaisille tuttuja. ERM 2534/a; ERM 120/a; ERM HM E 1602
Muutamat virolaiset mallit ovat kuitenkin siirtynyt saarille sellaisenaan ja ovat täysin identtisiä värin, kuvion ja ranteensa puolesta. Lisäksi saarilla esiintyneitä kuvioita (muuttolinnut, sahanpäät, lampaansilmät, verkkosilmät) on Virossa ja Latviassa käytetty peukaloiden kuvioimiseen, vaikka koko kintaan kuviointina niitä ei esiinnykään. Voi kuitenkin olla, että Viron ja Latvian lapaskulttuurit ovat tuottaneet niin kirjavia ja monimutkaisia malleja, etteivät paikalliset kansatieteilijät ole viitsineet kerätä kaikkein perustavanlaatuisimpia kuvioita arkistoon. Kansatieteellisissä kokoelmissa loppujen lopuksi kyse on siitä, mikä tutkijan silmään on vaikuttanut kiinnostavalta, ei siitä mikä oli yleisintä.
Isot VironkirjatPienet Vironkirjat
Isot vironkirjat eivät ehkä olekaan virolainen kuvio?
Voidaan todeta, että Pohjois-Viron rikkaasta kinnaskulttuurista omaksuttiin muutamia yksinkertaisia malleja ulkosaarien neuleperinteeseen. Voidaan kuitenkin myös todeta, että ulkosaarien lapasperinteessä oli omalaatuisiakin piirteitä, jotka tuskin olivat opittuja ainakaan Virosta.
Ulkosaariston lapasissa estetiikka on usein ollut pelkistetympää ja ilmavampaa kuin virolaisissa. Kuviot ovat olleet pienempiä, joten yhtä kuviokertaa on mahtunut toistamaan useammin. Tästä syntyy lapasiin rytmisyyttä, joka on myös läsnä joissain virolaisissa malleissa, mutta erityisen ominaispiirteistä juuri ulkosaariston lapasille.
Pohjois-Viron lapasissa kuviot on yleensä järjestetty ruudukkoon joko vaakasuorasti tai 45 asteen kulmassa. Ulkosaarien lapasissa kuitenkin esiintyy myös vaakasuuntaisia ja pystysuoria raitoja, joita virolaislapasissa sekä Latviassa esiintyy harvoin.
Isoja Vironkirjoja ja Uusia Vironkirjoja ei löydy Viron museokokoelmista. Jos malli ei ole virolainen malli, miksi se kantaa Vironkirjan nimeä?
Kilpailevia hypoteeseja on tässä ainakin kaksi: 1) malli on korruptoitunut versio virolaisesta myllylapoja muistuttavasta kuviosta (ks. kuva lapasesta); 2) saarelaiset keksivät neuloa pieniä Vironkirjoja isompana versiona ja kutsuivat näitä – varsin loogisesti – isoiksi Vironkirjoiksi.
Pärnumaa ennen vuotta 1910, ERM 792
Kallistuisin näistä jälkimmäisen kannalle, sillä isoista Vironkirjoista puuttuu täysin myllykuviolle ominaiset pystysuora ja vaakasuora elementti. Vaikka kaaviokuvassa pienet vironkirjat näyttävät rakentuvan raidoista ja isot vironkirjat vinoruuduista, neulottuna ne näyttävät lähisukulaisilta.
Tekniikka: tylppä kärki nauhakavennukseen
Jouduin jonkin aikaa miettimään, miten lapasiin saadaan pääteltyä tylppä kärki. Kärki syntyy kaventamalla viimeiset silmukat edes-takaisella liikkeellä, puolisko kerrallaan. Neulot ja kavennat kolme nauhakavennuksen silmukkaa, siirrät silmukat takaisin vasemmalle ja sitten neulot ne uudestaan. Tekniikka on vaikea selittää!!😭 🤯
Kavenna tavallisena nauhakavennuksena, kunnes puikoilla on noin kolmannes silmukoista jäljellä. Jos käytät pyöröpuikkoa ja magic loop -menetelmää, ota avuksesi kaksi sukkapuikkoa.
Olet nyt siis kerrosten vaihtumiskohdassa. Ota puolet etu- ja takapuolien silmukoista sukkapuikoille. Kuvassa alhaalla vasemmalla puikolla on kerroksen 12 ensimmäistä silmukkaa ja oikealla kerroksen 10 viimeistä. Vasemmalla puikola kuuluu olla kaksi silmukkaa enemmän: Toinen ylimääräinen silmukka on kerroksen ensimmäinen silmukka eli nauhakavennusten väliin jäävä musta silmukka. Toinen on puoliskon keskimmäinen silmukka, joka kannattaa jättää vasemmalle, niin silmukoiden määrä täsmää kavennusten lopussa.
Aloita neulomalla kerroksen ensimmäinen silmukka eli nauhakavennusten väliin jäävä musta silmukka.
Kavenna valkoisella ylivetäen kerroksen toinen ja kolmas silmukka.
Palauta kaventamasi valkoinen silmukka sekä neulomasi musta silmukka takaisin vasemmalle puikolle. Siirrä vasemmalle puikolle myös kaksi seuraavaa silmukkaa oikealla, eli edellisen kerroksen kaksi viimeistä silmukkaa.
Neulo nämä kaksi edellisen kerroksen silmukkaa yhteen valkoisella.
Jatka kohdasta 1. kunnes jäljellä on enää kolme silmukkaa.
Nyt olet kaventanut tämän puoliskon silmukat tylpästi. Toimi vastakkaisen puoliskon kanssa samalla tavalla. Voit katkaista langan ja aloittaa uudella langalla. Itse olen kuitenkin vetänyt saman langan vastakkaiseen reunaan ja jatkanut sillä. Lapasen päädyssä pitkä lankajuoksu ei haittaa käyttöä. Tarvittaessa voit sitoa lankajuoksun päättelyvaiheessa.
Tylpässä kavennuksessa viimeisen varsinaisen kerroksen silmukat jäävät usein löysiksi. Voit viimeistelyvaiheessa tasata silmukoita esim. virkkuukoukun avulla.
Kärkikavennukset tehdään normaalisti jokaisella kerroksella, kunnes jäljellä on kolmannes silmukkamäärästä. Loput silmukat kavennetaan neulomatta uusia kerroksia. Kuva oikealla: taitekohta on merkattu sinisillä nuolilla.
Neulekaavasta
Neulekaava (ladattavissa jutun alussa) on tehty Uusiin Vironkirjoihin. Kintaan malli on Piatta Heikkolan neulomista lapasista (Kansallismuseo K7351:38) aavistuksen verran sovellettuna. Mittasuhteet ovat kuitenkin suunnilleen samat, samoin peukalo, ranneke ja omalaatuinen kärkikavennus.
Tällä samalla mallilla syntyvät helposti myös Pienet Vironkirjat. Neulekaavan lapaset on neulottu 72 silmukalla. Pienissä vironkirjoissa kuvion leveys on vain kuusi silmukkaa, joten sen saa helposti istutettua mihin tahansa lapaskokoon. Jos lapasen ympärysmitta on 72 silmukkaa, mahtuu lapaseen silloin 12 kuviokertaa. Isoissa Vironkirjoissa 14 silmukan leveys onkin kinkkisempi, ja vaatisi ympärysmitaksi 84 silmukkaa.
Lähteet
Grasmane, Maruta. Mittens of Latvia. Sena Klets 2012. Jokinen, Sanna, “Museo yhteiskunnan peilinä? Pääkaupunkiseudulle perustetut kulttuurihistoriallisen museot 1875-2000,” 2011. Mäkynen, Maija. ”Kirjokintaitten ja sormikkaiden kuvio. Ulkosaarelaisia kintaankirjoja (Lavansaari, Suursaari, Tytärsaari). 1979. Piiri, Reet. Suuri kinnaskirja. Vanhoja virolaisia kirjoneulemalleja. Moreeni 2014. Talve, Ilmar, “Kansakulttuuri,” teoksessa Suomenlahden ulkosaaret, ed. Hamari et al. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 630, 1996. Vahter, Tyyni. “Lavansaaren, Seiskarin, Suursaaren, Tytärsaaren, Vehkalahden ja Virolahden naisten käsitöistä.” Virkamatka 1931.
Julkaisen nämä joululomalla neulomani lasten lapaset sillä aikaa, kun minä totuttelen työelämään ja vauvamme totuttelee nukkumaan yönsä.
Kuluneen parin kuukauden aikana olen perehtynyt tarkemmin karjalaisissa kostuleissa ja rekoissa esiintyviin kirjontakuvioihin. Näissä on kahta eri kuviotyyppiä: ero on selvästi havaittavissa värien käytössä ja kuvion yksityiskohtaisuudessa. Oma hypoteesini on, että ensimmäisessä ohjeessa esiintyvä siiviläiset ovat kudotuista lautanauhoista periytyvä kuvio ja seuraavan ohjeen murteikassilmät puolestaan eurooppalaisista renessanssiajan kirjonnoista mallinsa saanut.
Kansallismuseon pukukokoelmiin perustuvassa teoksessaan, Rahwaan puku (2005), Idlikó Lehtinen ja Pirkko Sihvo kertovat kannaslaisten rekkojen kirjontojen jäljittelevän renessanssimuotia. Muualla Euroopassa kirjontatyyli on kadonnut aikaa sitten, mutta raja-alueilla niin kuin Karjalassa ja Romaniassa se on säilynyt. Osittain väite perustuu siihen, että slaavilaisilla kansoilla ei ole käytössä rekkoja.
Jäin kaipaamaan lisää analyysia aiheesta, mutta kannaslaisten kirjontakuvioiden historiaa ei ole kovin tieteellisesti tutkittu tai ainakaan siihen liittyen ei ole viime vuosikymmeninä julkaistu. Halusin tietää lisää kuvioiden alkuperästä, joten sukelsin aiheeseen syvällisemmin. Kirjontakuvioista on siis aikanaan tulossa yksityiskohtaisempaa analyysia.
Nyt toistaiseksi: kaksi pientä neulekuviota. Taustalla tässä on se, että lapseni tarvitsivat lapasia nopeasti, enkä tarhalapasiin muutenkaan halua käyttää liikaa aikaa. Siksi näihin on neulottu näyttävä ranneke, mutta kämmenosa on tehty pikavauhtia yksivärisenä ja kaiken lisäksi ranneketta paksummalla langalla.
Siiviläisiä
Mallin lähde: Schvindt malli 158, Sakkola ja Rautu “Silmätarhoja”.
Olen ymmärtänyt, että tämä kuvio tässä on nimeltään siiviläinen:
ja tämä on silmätarha:
Voitte korjata, jos olen ymmärtänyt väärin.
Tätä rekkoa hallitsevat siiviläisiä ympäröivät silmätarhat, mutta malli lapasiin on otettu alarivin siiviläisistä ilman silmätarhoja.
Siiviläisten ja silmätarhojen kaltaiset geometriset kuviot muuntuvat kirjonnasta kirjoneuleeksi erittäin helposti. Ei ainoastaan että kuvioiden mittasuhteet on helppo hahmottaa, ei kuvioissa myöskään tavallisesti esiinny pitkiä lankajuoksuja.
Yhden kuviokerran leveys on 28 silmukkaa. Jos neuloo paksummalla langalla ja puikoilla, voi 56 silmukkaa eli kaksi kuviokertaa olla sopiva ympärysmitta aikuisen lapasiin tai jopa sukkiin.
Silmukkamäärä
Lanka
Puikot
Tiheys
Ranneke
56
Novita Venla
2,00
42 s = 10 cm
Kämmenosa
36
Novita Seitsemän veljestä
2,00
28 s = 10 cm
Lapasen ohje:
1) Aloita työ esimerkiksi kaksivärisellä joustinneuleella. Minulla on tässä 4 kerrosta, mutta kannattaa neuloa pari enemmän.
2) Kirjoneulekuvio ohjepiirroksen mukaan (valkoinen dominantti).
3) 4 kerrosta joustinneuletta, 1 kerros sinistä, 1 kerros nurin sinistä, 1 kerros valkoista ja sitten otetaan paksumpi lanka (7 veljestä) ja neulotaan silmukoita yhteen niin että 56 silmukkaa vähenee 36:een.
4) Neulotaan lapanen esimerkiksi Novitan 90 cm ohjeen mukaan 4 cm peukalokiila (lisätään 1 + 2×5 silmukkaa 3 kerroksen välein). Neulotaan kämmenosa 9 cm pitkäksi ja kärjessä leveä nauhakavennus. Peukalon pituus 3 cm ja sitten kolmisäteinen kavennus.
Murteikassilmiä
Mallin lähde: Schvindt 155 “murteikassilmiä”, todennäköisesti Äyräpää.
Neulekaavaa ajatellen tässä kuviossa ei ole samaa eleganssia kuin siiviläisissä. Lankajuoksut ovat pitkiä ja kompromisseja värien suhteen on pakko tehdä. Minun silmääni kuvio ei ollut tyydyttävä ja olisin purkanut koko neuleen. Poikani, jolle lapaset olivat tulossa, sanoi että elä pura. En sitten purkanut, sillä hänellähän lapaset ovat.
Kuvio on peräisin kostulin reunasta, todennäköisesti Äyräpäästä. Alempana kuvassa näette, miltä tällainen kirjontakuvion on aikoinaan näyttänyt. Kirjottuna kuvio jää pieneksi, ja sinivalkoiset ristit ovatkin aikamoista piperrystä. Neulottuna kuvio on ihan nätti, mutta sen mittasuhteet muuttuvat melkoisesti.
1 kirjoneuleraita: vih/sin>pun>valk 2 kirjoneuleraita eli murteikassilmät: val> sin >pun tai kel> vih >pun
Kuvion variaatiot
Kuvioon on pakko tehdä muutoksia, koska viidellä langalla neulominen ei ole vaihtoehto. Värien paikkaa vaihtelemalla kuvion yleisilmeen voi säilyttää, ja kerrallaan neulottavien värien määrä tippuu neljään tai kolmeen.
Toinen muuttuja on kuvion leveys. Jouduin vähän tiivistämään alkuperäistä kuviota, jotta sain sen mahtumaan lapsen lapasten ranteeseen. Näissä neulomissani lapasissa (kuvat 3 ja 4 alla) kuvio on 36 silmukkaa leveä. Jos lapasia neuloo aikuisille, voi valita alkuperäisen 40 silmukkaa leveän kuvion.
Miten monivärinen kirjoneule onnistuu tässä mallissa?
Kolmella tai neljällä värillä neulominen on ihan mahdollista vaikkakin työlästä. Tässä mallissa värit kuitenkin asettuvat yhteen hyvin myös neuleen nurjalla puolella. Lisää monivärisestä kirjoneuleesta:
Syy sille, miksi neuloin kärjet valkoisina ja vielä eri langalla, oli nopea lapasten tarve. Langan vaihtaminen paksumpaan kesken työn onnistui kuitenkin hyvin ja näyttää ihan hyvältä – riittävän hyvältä ainakin lasten tarhalapasiin.
Tässä näette saman tekniikan aikuisten lapasessa:
Tässä kuvassa raja kahden langan välillä näkyy erityisen selvästi, sillä väri on sama valkoinen eikä rajakohtaa ole piilottamassa esimerkiksi nurjalla neulottua raitaa. Tästä huolimatta valmiissa lapasessa rajakohta ei ole kovin näkyvä. Harvoinhan toisen käsiä tulee niin läheltä tuijotettua. Tämän aikuisen lapasen kuitenkin purin ja suunnittelin varren kanssa yhteensopivan kämmenosan.
Nyt viime kuukausina blogissa on ollut kohtuuttoman paljon neulejuttuja. Oon ollut superväsynyt 🤯 ja neulominen on rentouttavaa – toisin kuin kokkaaminen miun mielestä. Ruokajuttuja on kuitenkin tulossa viimeistään kevään edetessä laskiaiseen ja paastoon 👨🍳
Lähteet
Lehtinen, Ildikó, ja Pirkko Sihvo. Rahwaan Puku: Näkökulmia Suomen Kansallismuseon Kansanpukukokoelmiin: Folk Costume : An Overview of the Folk Costume Collection of the National Museum of Finland. 3. uud. ja laajennettu p. Museovirasto, 2005. Schvindt, T. (1982). Ompelu- ja nauhakoristeita. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Sihvo, Pirkko. “Karjalaiset Kansanpuvut Ja Tekstiilit.” Karjala. 1, Portti Itään Ja Länteen, 1981, pp. 151–173. Talve, Ilmar. (1979). Suomen kansankulttuuri. Historiallisia päälinjoja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 355.
Kaplaan kotipaja 