Julkaisen tässä kopion Eero Väkiparran käsin kirjoittamasta kertomuksesta vuodelta 1896. Käsikirjoitus on SKS:n kokoelmissa ja löytyy nykyisin digitoituna myös Finnasta. Alussa kerrotaan tyttöihin kohdistetuista odotuksista ja lopussa hieman puvuista. Tekstin keskivaiheilla tulee runsain mitoin tietoja villa-, hamppu- ja pellavakuitujen valmistamisesta pellolta langaksi asti. Tässä yhteydessä tulee paljon käsityötermejä, joista osaan olen linkannut Suomen murteiden sanakirjan artikkelin.
Eero Väkiparta (s. 1866 Räisälän Hytinlahdessa) oli ahkera kansanperinteen, erityisesti kotipaikkansa Räisälän perinteen kerääjä. Hän toimitti kansanrunoja SKS:n arkistoon ja kirjoitti myös Räisälän kansantavoista SKS:lle ja sanomalehteen. Hän myös lähetti arkeologisia esineitä museokokoelmiin.
Sulo Haltsonen kirjoittaa väkiparrasta seuraavaa: “Eero V. kävi kansakoulun ja hänestä tuli hyvä luku- ja kirjoitusmies. Kun hän oli luonteeltaan vilkas ja kun hän halusi nähdä suurta maailmaa, ei hän viihtynyt tutuilla kotinurkillaan. Maatilansa myytyään hänen kerrotaan yrittäneen päästä tullimiehen toimeen, jonka saikin. Siitä hän siirtyi rautateitten työmaille. Täällä oli hänellä tilaisuutta käyttää lukutupaa, josta hän löysi itselleen mieluista hengenruokaa. Kansanvalistustyö oli myöskin lähellä hänen harrastuksiaan. Puuhistaan — hän kirjoitteli sanomalehtiinkin — hän lienee joutunut santarmien epäilyjen alaiseksi. V. 1903 hän hankki ulkomaanpassin ja muutti isänmaastaan Amerikkaan. — Kun tohtori Schvindt oli Räisälän poikia, hän tutustui Eero Väkipartaan ja kehoitti tätä ryhtymään panemaan tallelle kansantietoutta ja muinaisesineitä. Väkiparta vilkkaana ja innostuvana eteläkarjalaisena mieltyi Schvindtin ehdotuksiin, ja keväällä 1892 hän lähetti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle pienen kansanrunouskokoelman, joka sisälsi pari vanhaa runoa ja muutamia loitsuja. Seuraavana vuonna hän pani muistiin myöskin eräitä runoja. Toukokuussa 1896 SKSeura sai Väkiparralta laajan keräelmän kansanrunoutta; siinä oli noin puolitoista sataa numeroa runoja, lauluja, loitsuja, leikkejä sekä mm. lyhyt kuvaus räisäläläisistä häätavoista. Väkiparta oli kirjoittanut muistiin nuo keräelmänsä 61-vuotiaalta läksiänmummolta, Mari Suutarilta, joka eli Piiskonmäen kylässä ja oli ympäristössään tiedoistaan tunnettu, hän osasi vielä soittaa tuohitorveakin. »Minä olen koettanut niin huolellisesti kuin minulle on ollut mahdollista, säilyttää sitä kieltä, millä ne minulle lausuttiin», kirjoitti Väkiparta saatekirjeessään. — Saman vuoden kesällä hän laulatti vielä Mari Suutaria ja sai joukon lauluja. »Hänen elantonsa on totellaan kurjanlaista», kertoo E. Väkiparta laulatettavansa elämästä. »Omassa mökissään hän asuu — toisen maalla —, mutta sellaisessa, että esim. kun minä tein muistiinpanoja hänen luonaan ja kun satoi vettä, niin tuvassa kastui aivan ja paperit piti korjata pois etteivät pilaantuisi.» — Erikoisen arvokkaan lisän kansatieteellisten käsikirjoitusten kokoelmiin E. Väkiparta toimitti lähettämällä toht. Schvindtin kehoituksesta v. 1893 Suom. Kirj. Seuralle kuvauksen Räisälän kalastuksesta, 1894 maanviljelyksestä, 1896 pellavan, hampun ja villan valmistuksesta ja 1897 karjanhoidosta.”
Kuten aina julkaisemieni käsikirjoitusten tiivistelmien ja kopioiden yhteydessä, haluaisin muistuttaa: nyt julkaistu teksti ei ole täsmällinen kopio alkuperäisestä, vaan alun perin omaan käyttööni laatima, mutta nyt julkisesti saatavilla, koska arvelen siitä olevan iloa myös muille. Jos etsit tietoa perinteistä ja puvuista omaa käyttöäsi varten, on tämä kopio riittävän tarkka. Jos haluat ottaa sanatarkkoja sitaatteja “juurikin näin tekstissä sanottiin”, suosittelen mieluummin katsomaan alkuperäistä käsinkirjoitettua tekstiä.
Alkuperäinen teksti Finnassa:
Väkiparta, Eero. ”Pellavain, hamppuin ja villain valmistamisesta ja nyytinginteosta Räisälässä.” SKS Käsikirjoitus E53, 1896. Linkki
Joitain huomioita:
- Olen pyrkinyt säilyttämään tekstin täsmälleen samanlaisena, mutta olen saattanut puolitietoisesti korjata yhdyssana- ja pilkkuvirheitä. Äänneasu on säilytetty.
- Käsialassa etenkin vokaaleja a ja o, mutta välillä myös e-kirjaimia, on vaikea tunnistaa toisistaan. En osaa paikallista murretta niin hyvin, että osaisin arvata vokaalit. Konsonanteista k ja h menevät helposti sekaisin. M on välillä oudon muotoinen ja mennyt minulla sekaisin esim. su-tavun kanssa.
- Numero sulkeissa tarkoittaa, että käsikirjoituksessa alkaa tämä sivu.
- Lihavoinnit ovat minun lisäämiäni. Kursiivit ovat minun lisäämiäni, olen laittanut kursiivilla alkuperäisen tekstin yhteydessä esiintyvät huomautukset. Käsikirjoituksessa on alleviivailtu termejä, mitä ei ole sisällytetty tähän. Olen saattanut muuttaa kappalejakoa. Osa väliotsikoista on alkuperäisiä ja osa on lisäämiäni, ne ovat hakasulkeissa.
- Huom. sanaa “eli” on taajaan käytetty merkityksessä “tai”.
- Kun en ole ollut varma, mitä alkuperäisessä sanotaan, olen merkinnyt epävarmuutta kysymysmerkillä [?]. Kysymysmerkkejä aiheuttaa käsialan lisäksi se, että digitoinnissa osa tekstistä on jäänyt piiloon.
Teksti alkaa tästä:
(1) Yleiskatsaus naisten kästöissä kaikki vaatteus, niin puku kun muutkin sille alalle kuuluvat, tehtiin ennen talonpoikana kansassa kotona kokonaan. Kukin kasvatti omalla pellollaan ainekset, josta ne valmistettiin. Ne olivat: pellavuat ja liinat – hamput, sekä villat kotilampahista.
[Työnteko, ahkeruus, orsikot]
Pellavata ja liina kasvatettiin niissä taloissa, joissa tekijät olivat varmoja – ahkeroita ja paljon aikaan savia – niin paljon, jotta vaatteita niistä sai yli aikuisten tarpeen, saatiin niin kutsuttuja orsikkoloi. Villoja myös oli saatava, jos suinkin, orsikkotarpeiksi. Orsikkoja etupäässä hommasivat talon (eli loisenkin) tyttäret. Kun ne vietii kylliä menivät sulhasille, niin tahdottiin oikein näyttää, että se sai varma ihmisen – sulhanen sai. (2) Kukin tytär sai pitää itse huolta orsikoistaan ja sallittiin sitä kartuttaa kuten hän vaan suinkin voi, joskin hänen kyllä piti ottaa osaa vaatteen valmistamiseen muullekin perheelle.
Useimmin olivat talossa kaikki yhes kästyös – kukin naisista teki sitä yhteisesti pankolle – vaatepankoll – asti ja sitten siitä kullekin tarpeen mukaan jaettiin. Mutta joskus samassa talossa naiset myös jakaantuneet er kästöihe ja kukin kästyö osakas osa piti huolta hänen perheestään. Siinä tapauksessa oli kullekin kästyö osakkaalle jo erikseen pellavuat ja liina kylvettäväkin. Lampaatkin oli jaettu – oli nimikkolampuat. Nekin oli jaettu tarpeen mukaan ja kukin omiaan hoiti tiedysti huolellisemmin, (3) vaikka ei erihoito kuulunut. Ja ne yhteisesti ruokittiin. Itse voivat sitte huolehtia itselleen ja joukolleen vaatetta muuden, paitsi yhteisesti tietettii pukuksi riätälill. Ja riätälöimist kustannettiin yhteisillä talon varoilla. Tämä oli siinä tapauksessa näin, jos ei oltu talossa erilliä – er leipäloiss, er kästyöt ainoastaan.
(4) Oikein siis ajateltiin – työtä pitettiin kunniassa ja siihen totutettiin jo lapsena. Jo [?] vuotisten tyttölasten piti käsitellä töitä mikä mitäkin. Heilän piti nim. vääntää värttinää, vaikka se ei vielä muuta asiaa toimittanut kuin olihan vaan opiksi heille. Mutta sehän olikin suuresta arvosta! Sillä lapsena oppimisella tietettiin vastaisuudessa paljon voitettavan, se tietettiin elämän ehtoksi. Tietettiin: ”mitä nuorena oppii, sen vanhana muistaa!” – ja esiäitiemme suhteen ei tämä ollut erehdystä! Ei! Sen huomaa hyvin, kun kyselee vanhoilta mummoilta entisiä ja muudenkin heitän aikuisija töitään, he innostuvat, muistellessaan niitä ja oikein ylpeyyden tunteella. Ylpeyyden, joka (5) on oikeutettua – kertoovat ja kehuvat työnsä hyvyydestä ja paljon aikaan saamisestaan. He totuttivat lapsensa ja selittivät niille – työn olevan velvollisuutta ja toiveensa ei pettäneet! Nekin pitivät kunnianaan näyttää, ettei ”ei uo syntynt unkekkua,” vaan ”on syntynt syskekkuo[?]”, työnsä ajalla – ”illasta myöhään, uamusta varrai!” – kuten sanoivat. Päre toisensa perään muuttui syveksi iltasilla ajalla, jolloin värttinät hurisi, kiertäen toinen toisensa perään itsensä täyteen. Aamusella taas: otava ajan asetti, kukkaunet karkoittihe, jolloin työ sama alkoi uudestaan!
Olen matkustellessani kohdannut semmoisia mummoja, jotka kertoivat vielä olevan useampia kymmeniä käyttämättömiä paitoi; kymmeniä hammeita ja jos jotakin – joita ei ole vieläkään käytetty, sillä ei ole ollut tarve. Oikeimpa täytyy ihmetellä! Pyhäjärvellä eräässä talossa elää vielä mummo, jonka lapset kertoivat minulle jotta äitillään on ”toista sataa pitämätöntä paitaa vielä ja ne ovat kaikki hänen itsensä tekemät. On hänellä viittoja, hameita, ym. Eiköstä siis kannat ylpeillä?
Tämmöisellä ahkeruutella päästiin myös tuosta mainitusta, (6) ikään kuin tiliajastakin kunniallisesti läpi. Naimisaika olikin tyttärillä tiliaika. Silloin hänen piti näyttää töillään, mihin hän kykenee. Jos orsikko riitti paisuttamaan täytölöisiksi [?]pätsäkit sulholaan lähteissä, niin ei ainostaan hänellä itsellään ollut syytä ylpeillä, mutta hänen saattajansakin tunnustivat sitä. Eikä vaan saattajat, mutta kaikki. Se kuullaan heitän laulustaan sulhase kotona morseimelle, kun kaikille on annettu ja kaikille on riittänyt lahjukseta – vaatekappaleita, joita morsiamen puolelta jaetaan. He laulavat: Kiitos sisko silmilleis, kunniampi on kulmilleis, kun niin sukilla täytit, (7) kirkkokunnan kintahilla, tuvan täyven turvikkailla, kylän naiset nauhasilla!
Morsiamelle pitikin olla niin ja niin paljon vaatetta, että vaikka ensimäisillä 6 eli 7 vuotella ei hän saanut sulhasella tehtä itselleen vaatetta kun yhden hikipaijan [?]la ajalla – ainoastaan muulle perheelle hän vaan teki niin, vaikka omiaan tyttönä ollessaan tehtyjä, piti, niin ei ne pitänyt paljoa vähentyy.
Tunnettua on myös, että kaikki tälle alalle kuuluvat työt tehtiin hyvijä. Jos oikein kilpailtiin, kuka kauniimman rihman ja kankaan sai, sekä samalla hienomman. Jos ei tuo sentään niin liene ollut, mutta sanottiin kumminkin, että tehtiin niin hienuo palttinua, että pieji mahtu ”sormuksen läpi”. Ne oli siis selvät näppilöstä. Tämä sentään osottaa, mihin pyrittiin. Morsiushame, jonka senkin tyttö teki ja varmasti piti olla mitä hienompi – niin hieno, että vaikka se oli seitsepistyne, ei painanut kuin yhden naulan. Tämä oli morsiamella päällä sulholaan mennessä. Jos kellä oli rihma paksu hörppäniä ja pölkkypäistä – päisestä ja samaten vaate ”ko kullii” niin sitä ivattiin ja kummeksittiin. Niistä esim. sanottiin: kun ottaa leppäst naulat ja lyöpi halki, niin soapi kaksi ja sitten vasta tulevat ”sinneppäi” (10) – tavallisemman paksuuteksi. Halastessa saatiin muka emä ja poika rihma. Tarkon [?] yöjalkasissa käytessään pojatkin ivasivat vaatteen paksuutta ym. sen huonoutta, kun niissä semmoisen huomasivat. Kerrankin kun ”poijat olliit aijall”, niin toinen poika sanoi toiselle: otapas tuosta paita ja pane [?] maahan seisomaan, niin mie koittelen lyyvä sitä seipäällä, kaatuuko [?]! Tämänlaisista tekisistä etenkin ämmät pittiit soturua ja jos ne oli tyttöjen töitä, niin niitten äiteille he paarusivat miksi antaavat tehdä sellaista hörppäniä ja karvarullii eivätkä opeta parempaa tekemään. Usein ämmät panivat tuon tuhmanpuoleisen keskeensä ja opettivat sille nyytinkin, nauhan eli [hunnun]välien tekoja, oli oikein heillä työ käsillä. Omista tytöistää kehuivat esim.: ”meillä tytöt ko tekkyöt vuatetta, ni se on siljiä ko lassii, hienuo ko paperii ja kouvvua (11) ko puasii!” Ja ”tytön pittää olla ko kirkkohuntu,” lisäsivät ämmät – tarkoittaen, että tytön pitää olla hyvässä pukimessa ja hyvän vaatteuksen suosijana esiintyy!
(12) Aina ei kyläläiset uskoneet, myöskin tytön kotiperheen jäsenet kehuivat tytön varmuutta, mutta tahtoivat ottaa selvän luotettavasti: Kerran niinikään kun erään tytön omaiset kylässä kehuivat tyttönsä etevyyttä ja siis: se muun muassa ”ketriä nii ja nii monta kuontaluo siinä ja siinä ajassa” – vähässä ajassa. Jotkut kyläläiset menivät tytön kotiin ja salaa panivat aitan avaimen tytön kuontalon sisään. Kului seitsemän viikkoa eikä avainta löytynyt. Sen jälkeen menivät samat kyläläiset sen tytön kotiin ja heille sielle kerrottiin aivaimen häviimisestä, vieläpä muistivat, jotta heitän aikanaan hävisi. Nyt toiset sanoivat: ”Tuolla se on tytön kuontalos!” Tästä nähtiin tytön varmuus.
(13) Kerran meninvät morseime kysyjät taloon, niin tyttö, jota olisi meinattu, oli omaksi onnettomuutekseen uunilla – uunin päällä ja nyt oli turmio tulemassa. Mutta siihen keksittiin hyvinkin pelastava keino. Siellä uunilla oli paistisärä ja toiset naiset panivat tytön säriä ja uutta päälle jotkut vieläpä viskasivat vettä päälle sekä vietiin ulos, eivätkä sulhost huomanneet petosta ollenkaan. Vähän ajan perästä tulee tyttö tupaan märkänä, muka töiltä metsästä ja jotkut talon pereestä vielä puaruvaat, että kun ei sieltä tule pois, vaikka sillie sataa, sekä on niin myöhään! Niin tyttö pääsi kun pääsikin juuri sille (14) sulhaselle. Vieläpä varman nimellä, vaikka kyllähän tämä petos perästä tuli ilmi, vaan myöhään.
(15) Kun lapsi syntyi kelle, kysyttiin leikillä: ”Tehtiik ketrappuita vai vennahampaita” Tyttöä tässä tarkoitettiin ketrappuulla ja poikaa vennahampailla. Vennahampuat on niinen kiskomista, jota miehet toimitti ja sitä tehtiinkin suuressa määrässä. Kun nimittäin tarkan ”hevose valjuatkin” tehtiin niinistä. Siis kohta otettiin sekin huomioon, minkä työn tekiä syntyi!
Oikein kammottiin, jos ei kuka ollut työn tekiä. Kun erään ukon pojalla oli morsian tietossä, niin ukko tahtoi ottaa selvän, josko hänen tuleva miniänsä on varma (16) ihmine – varma työntekijä. Hän meni sen kotiin mieru käypäläisenä, siis tuntemattomana. Toiset eli muu pere menivät aamusella riiheen, mutta morsei jäi tupaan ja rupesi uunin laijalle istumaan ja keträämään. Häneltä putosi värttänä ja hän pyysi käypäläistä sitä ottaman ylös ja antaman hänelle. Ukko antoi sen ja kysyi: ”mihi sinnuu neitone viijiä?” Tyttö vastasi: ”? tua, suurie Räikkösie!” Silloin ukko, joka olikin hänen meinattu appensa, kirosi: ”Helvettii! Vua ei miu pojallei!” Ukko näki siis sen tytön laiskuuden, eikä se tullut hänen minijäkseen – ei otettu sitä. (17)
Harjaaminen ym.
Harjuamisel varta vasta pellavaat hyviksi, puhtaiks, päistärist. Harjuaminen toimitettiin myös saunassa. Saunaa lämmitettii harjuamisill myös iltasilla, kuten muullekin asjalle. Ja harjuamissii vietiin sen verran, mikä kerettii aamuna harjata. Pellavaat harjattii ainakin kaksi kertaa, mutta hyviksi kun tahtottiin, niin kolmestikin. Harjatessa otti harjuaja pijon toisesta päästä toisella kätellään ja toisella päällä harjalla ikään kuin raapi sitä. Useamman kerran kun vetäsi, tuli siitä leve joka pantiin sivulle ja samaten meneteltiin koko harjaamisessa. Pellavia kun ensi kerran harjataan, sanotaan että niitä piälistelliä – pellavuat piälistettiin. Kun kaikki harjuamist oli ensi kerran harjattu, oli ne jo sanottiinkin että pellavat oli piälistetty. (18) ”Pellavat suatii piälisteltyks” Sitku sanottiin paremmiksi jääneistä, mutta jotka harjaan tarttu ja siis leppiet, olivat piälisteitä. Niitä myös sanottiin tappuraksi. Nämä piälistiet eli tappuratkin vielä eroitettiin harjatessa. Kaiken ensimmäiset leppiet joka pijosta, jotka ovat huonommat, ovat kokopiälistiet ja vähän paremmat välpiälistiet. Kun yhten kuon arvo eli määrä (jonka verran yhdessä kuossa oli ollut) tuli piälistellyksi, pantiin ”sen kuon väk tukull”. Toisen kerran ”pellavuat ruohinneltiin.” (Kun ne toisen kerran harjattiin). Paremmat osat olivat ”ruohinnellut pellavat” ja harjaan jääneet ruohtimet. Ruohtimeita ei eroiteltu, mutta muuden meneltiin ruohintelemisess (19) etellisen tavoin. Kolmannen kerran pellavaat puatosteltiin. Harjaan jäi puatastiet ja paremmat osat ja siis kokopuhtuat eli aivinat, jotka pantiin jo saunassa letill etteivät suoltuavu eli hämmenny, sotkeennu. Jälelle jäi: huonompi, loukuttamisessa päistäriet sekä loukualast, jotka karisivat maahan, lipsumisessa lipsu höytiet, viotessa höytiet, sekä harjaamisessa myös höytiet, jotka höytiet itsestään erkanaat maahan. Harjan sisään jäivät kyynäliet, jotka eivät lähteneet muuden kuin käsillä eli tikulla pois.
Päistäriet käytettiin kuopan – omenakuopan piäll, jotka estivät ”pakkasen mänemäst kuoppua”, eikä ”ves piäse kuoppua”. Höyteitä tappuroi ja kyynäleitä sekä loukualasii (20) käytetään seinäsammuoksii ja venettä rivites – niillä rivitiä. Tappuroita käytetään myös pyssyä varten, sitä latatessa ym. Kaikki paremmat ainekset: aivinat, puatastiet, ruohtimet, sekä enimmäkseen piälistiet molemmat eli tappurat ja loukualaset keträtiä rihmaks. Ja ne keträtään kuontalolt (jatk. 1.)
Kuontalon teko 2.
Kun piälistiet, ruohtimet ja puatastiet mikäli saatiin, ne sikäli pantiin kuontalolle – nimittäin: piälisteleppiet kokopiälisteleppiet, välpiäliste leppiet, ruohintaleppiet, puatasteleppie – jotka sikäli vietään huoneeseen etteivät suoltaanu eli muuden rikkaannu – eivät vanukoivu, sillä siinä tapauksessa ei niitä voisi saada hyvästi keträtyksi. Leppeet vähän levitetään ja asetetaan särisuomuksie – toistensa päälle, noin puoli aina seuraavata levettä etellisensä päälle ja siten pannaan niitä niin paljon miten suur kuontalo tahtotaan tehtä. Kun leppeet näin saataan asetetuksi, kääri- (21) rivi pallolle, kuontaloll. Kuontalot piti tehtä niin kauniit kuin suinkin. Ensimäinen kuontalo kun saatiin valmiiksi, sanottiin leikillä: ”kuontalo on ko koira, tekiä on koter?askanto!”.
Aivinat tehtiin tuvassa kuontaloll. Otettiin aivinapijon molemmista päistä kiini ja väätään pijo halki, se kävi kahtiaksi, sitten entiset päät yhteen toiseen käteen ja toisella suolettii eli revittiin toisesta eli alapäästä vähän kerrallaan ja nämä aivinaleppiet myös asetetaan särisuomuksie sekä kääritään kuontaloll. Oikein hienoista aivinoista kun tehtiin kuontaloja, niin pijo halkasemisen jälkeen vähän väliä säkkyröitetiä eli poimitaan ikään kuin poimeille. Aivinoita ei kaikkia tehtä yhteen perään kuontaloiksi, vaan (22) enimmäkseen tarpeen tullessa. Aivina kuontaloita, myös muitakin kuontaloita, pinnalta vielä vähän kasteltiin ja siliteltiin, sitten että tuli kaunis. Kuontaloita nimitettiin, loukualuskuontalot, piälistekuontalot, kokopiälistekuontalot, välpiälistekuontalot, tappurakuontalot, ruohintakuontalot ja puatastekuontalot sekä aivinakuontalot.
Myös piettii harjuotalkoita, joissa meneteltiin samoin, mitä mainittiin loukutustalkoista. Ne pitettiin tavallisesti vanhemmassa tuvassa.
Aseet, joilla loukuttaminen, lipsumine, viottamine ja harjuamine toimitettiin, olivat: loukku jolla loukutettii, lipsu jolla lipsuttii, vittii jolla vijottii ja harja jolla harjattii. Osat: Loukussa on kaksi jalkua joista selkä – loukuselkä; selässä jalkapuol ja loukuperä; loukukans; selässä (23) ikenet – loukuikenet ja louku hammas. Reunasärmät on ikenet ja keskellä hammas; kannessa on ikenet – myös louku ikenet ja kiäsija. Loukuselässä on louku kanne reikä, johon kannen koukku – kannen peräpuoli kiinnitettiin. Kannessa koukun ja selän läpi sivulta päin on reikä napukkareikä, johon napukka pistettiin. Loukun kannen ikenissä oli kammassakin, sekä selän hampaalle samoten; loukurauta – loukurauvat.
Lipsussa samat muuden, vaan yksi rauta kannessa – lipsurauta. Lipsun selässä on ikenet – kaksi, eikä hammasta. Loukun nimi varmaankin johtuu siitä, kun se loukkaa.
Vittiimess on terävät reunat ja kiäsija. On keihään terän muotoinen.
Harjass on harjaterä ja harjapiä.
[Hampun eli liinan viljely]
(24) Liina kylvettiin varmasti juhannuksen viimeisinä aluspäivinä, joko aattona eli aatonaattona. Se pantiin kaiken parhaimpaan eli väkevämpiä ja etenkin multamaahan. Sanottiin: ”siihe kohtua pittiä liina panna, siin se hyvast rottii!” Kovaa hyvästi. Ja ”liina suvatsuo pehmijiä muata” – mua pittää olla nii kohollua kun suinkin. Siis kynnetään ja muutenkin hienonella – kuakat kaikki kuokkii ja luata ja viruta hienoksi. Liina kylvettiin esim. kymmenhenkisessä perheessä noin kuuden kapan tienoille. Liina kylvetään kynnöksell ja sitten astuvoijua ja sitten kynnetään jonka jälkeen haravall asetettua. Hevosta ei vietä enään liinamuall, sillä se potkisi – maa pitää jättää kohollie. Liina kylvetään tuokijua – tihjiä. Kun liina on ”melkko pitkäks” kasvanut ja sekaan (25) kun on kasvanut koiraksii, niin ne koirakset koirtua – nyhetään – pois, jolloin itse liina pääsee vapaasti kasvamaan ja se vielä kasvuaki hörähtiä ”hyvästi ja nämä koiraksetkin käytetään osiaan, sillä niissä on hyvä kuitu. Muuden ne ovat ”samamukast” kun liinakin, mutta ei ole liinan siementä. Liina valmistuu joku viikko myöhempää kuin pellavas. Sen nyhtämisessä menetellään samoin kuin pellavaankin. Samoin ruohkuamisessa, paitsi ruohkulauta on harvempi, sillä saman harvuuteen, kun mikä pellaville pitää olla, ei liinat mahtuisi, ne kun ovat paljon paksummat. Liinasiemen nuput nimitetään kouhloiksi. Kun liina saataan ruohatuks, siemennuput ilman (26) kuivaamatta kepillä vatkataan – kepillä lyyvvään niitä, jolloin siemenet eroaavat kuorista, jotka myös nimitetään kouhleiksi. Lyyvessä siemenet jäävät pohjaalle ja kouhlot päälle. Lijossa täytyy pitää liinoja kauemmin kuin pellavia. Ne kun ovat vahvemmat, eivät ne niin helposti likoa eli pehmene. Niitten hyväksi tuleminen lijossa huomataan samoista seikoista kuin pellavienkin. Jos liinat eivät ennätä olla nurmella levitöksell (jos nimittäin talvi tulee) niin ne – roivaat – pannaan aijalle ja annetaan olla vaikka lumien aikana vielä siinä, jossa pehmenevät. Sitten taas menetellään samoin kuin pellavienkin kanssa. Mutta (27) jos olivat kovin järjäluiset niin vietiin ne riiheen, kuivattiin siellä ja vartailla ?vitiin. Ja puimassa kävivät miehet, sillä se oli kovaa työtä. Kun ne vartailla vähän saatiin pehmeämmäksi, sitten ne loukutettiin loukulla, lipsulla lipsuttii ja vittiimellä viottii. Tässä on mainittava että liinapöly pahaa kärsiä ja se se vasta vaati kylpyä. ”Jos ei sua kylpii, ni liinapöly tappua!” sanottiin.
Harjaamisessa samoin. Mutta ei harjattu muuta kuin piälistettii ja ruohinnettii. Välpäälistetty ei. Tässä taas piälistellessä paremmiksi jääneet olivat piälistellyt ja harjaan tarttuneita piälisteitä – liinapiälistiet eli liinatappurat. Sitten ruohineltiin – harjaan jääneetä oli liinaruohtimet. (28) ja paremmat liina-aivinat. Liinatappuroi käytettiin riviimiseen, mutta myös rihmaksi; ruohtimeista ja aivinoista rihmaa. Joskus piälistellyistä tehtiin ohjaksii.
(tämän perästä kuuluu:) Pellavien ja liinojen kehrääminen. Kuontalon teko… 2 ——-
[Kehrääminen]
Vaikka mainitsee, että kaiken ensiksi keträttii jalkine- ja käsinetarpeita – jalkinelankoi, käsinelakoi. Ja niitä keträttii jo loukuttamissii aikann jopa niittämissii ajoilla. (Tämä jo oli kästöitä ja sen alkua). Sanottiinkin: ruko niityll, valkii tuppua. Kuhilas pelloll, paras piika merkkii!” Siis ”valvottiin jo puhetta” iltasilla, (29) ja aamusillakin pitettii tulta. Kuten lauseessakin tul sanotaan ja tehtiin kästöitä. Nämä jalkiniet ja käsiniet ne sikäli tehtiin valmiiksi. Mutta kekrinn – pyhämiesten päivänä – eli sen lähetessä piti olla jo keträtty rihmaakin. Ensin keträttiin pellavatainekset. Ahkerat eli varmemmat etenkin vanhemmat uhittiit – patistelivat nuorempia ja hirvittelliit: ”Älkiä vua ahkeroittakuo ketriämistä, ni kekrikoirat tulluot ja reppiit!” Laiskat nimittäin kekrikoirat reppiit. Mutta kun etellä kerrotun tavoin on jo jalkine aineita keträtty, niin nämä puolustavat: ”a mie viskuan keräll!” Jalkinelankoja pitetään keräll. Ämmät taas sanovat: ”ei se (30) tottele kerriä! Jos ei ole vyyhtii (rihmavyyhtijä) mill sittuo kii ja toista mill mötkittiä, ni kyll ne reppiit!” Usein vanhat myös, ne kun jos jotenkin puaruvat ja patistellut, sanoovat tytöille: ”ei totta torolaita suata likkoi naija, ennek pannua paimeneks ja rusuppa kello kaulua!” Laiskoilta ketrijältä eli siltä, kuka kehrääjä laiskotell, usein kuontalo poltettii. Hän kun esim. torkku kuontalonsa luona, niin joku sen pisti tulelle ja sitte sanottiin ilkkuen: ”Ähä! Johaha Kertto keträs kuontalois!” Kertto – tuli. Kuten huomataan ei suant laiskotella, eikä pitkijä aikoja kussakin töissä, vaan aikanaan piti joutua. Ankarastikin nuheltiin huolimattomia, sillä oli niissä muistutuksissa totta ne oli toeperriäkin. Eivät ne nuoret tahtoneet kovin useaita haukkumisija kuullakaan, vaan ahkeroitsivat ja tulipa niille omakin ahkeruudensa.
Kaiken ensiksi keträttiin pellavapiälistiet eli tappurat – molemmat piälistiet erikseen tiedysti, sekä loukualast. (31)
Tappurat vaikka ovat huonompia, pitetään niitä sentään arvossa, siitä tehty vaate se kun pitettiin jokapäiväisesti käytännöllisenä. Siitä sanottiinkin: ”tappura talon tekkyä, ilma aivinat apuna.” Päälisteihen jälkeen kehrättiin ruohtimet. Ja nämä, piälistiet ja ruohtimet, piti olla, jos varmalta tahdottiin näyttää, keträtty ”enne jouluu”. Jos ei kuka saanut niin, sitä ihmeteltiin ja päiviteltiin: ”No viel vuo tottest onki hänell tappuroiehe ja ruohtimii keträämistä,” sanottiin. Joululta piti ruveta pellava-aivinoita kehräämään. Pellavien jälkeen kehrättiin liinat, jotka samassa järjestyksessä tavallisesti kun pellavaatkin.
Keträämiset toimitettiin ketrappuull ja värttänäll sekä vokill. Osat niissä: Ketrappuussa: ketrappuu lapa ja ketrappuu kanta, sekä (32) ketrapuu vartelo lavan ja kannan välissä. Kuontalopuikoll ja kuontalosittiell pantiin kuontalo kii ketrappuuhun. Värttänällä kierettiin ainekset rihmaksi. Vokissa oli osat: vokipuörä, jossa pyöräpaltsit, joita [?]; pyörälvärttänät sekä noin 12 sta, jotka kulkeevat paltseista ja menevät pyörähänkkyrään eli rumpuun, joka on keskellä pyörässä. Hänkkyrän läpi kulkee pyöräkammirauta. Tästä rautasta pyörä lepää kahden pyöräpatsuan eli reisien eli tolppien päällä, patsaitten haarukat, jotka on kahden puolen pyörän ja ovat pistyssä – vähän viistossa pyöräjakussa, joka lepää viistossa vokijalkojen päällä, joita on kolme, pystössä yksi ja kaksi viistossa, toinen etujalka ja takajalka viistossa. Kahden etujalan väliin, (33) on jalkoihin kiinitetty vokipolittimet jossa: liipatikarttu, joka molemmista päistään liipoti??luilla on yhdistetty jalkoihin kuitenkin niin, että karttu pääsee vapaasti liikkumaan. Kartusta lähtee liipotivittii ja liipotilauta, joka lepää kertun ja vittiimen päällä. Vittiimestä lähtee liipotinauhalla vittiimeen yhdistetty vokiliipoti ja menee pyörän kammirautaan. Kahdella vokinapukalla, jotka pistetään patsaitten läpi, kammiraudan päällitse, pakotetaan pyörä pysymään asemassaan – estetään kohoamasta ylös. Vokiämmä lähtee vokijakun yläpäästä ylöspäin ja on sen alapuoli – alaosa läpi vokinjakussa olevasta reijästä. Ämmää hoitaa siinä vokinapa, joka kulkee ruuvissa jakun päässä olevan reijän läpi ämmän alaosan (34) läpi myöskin. Ämmän päässä – yläpäässä – pokkipuolin vaakasuoraan lepää rullakarttu, jonka molemmista päistä pystysuoraan lähtee rullapatsuat eli rullatolpat, yhleensa kaksi molemmissa patsaissa on patsasnauhat, joitten läpi molemmista päistään lepää lyhtrauta, johon on lyhtin puuosa kiinitetty ja kun rulla pannaan lyhtiin, niin pannaan rullaa estämään poistulemasta lykikirkkilä, joka kieretään ruuvistaan lykirauvan ruuviin. Rullassa on pienpiä ja suurpiä, jotka on yhdistetty torvella, jonka läpi lyhtirauta kulkee. Lyhtirauvassa on lyhitorvi, jonka läpi kulkee kehrätessä rihma rullalle jota rihmaa rullalle ohjaa lyhin (35) suuosassa olevat lyhihuat. Jakun yläpäässä pystyssä on käsvars, johon kuontalolapa pannaan, johon taas kuontalo kiinitetään kuontalopuikoll ja kuontalonauhall. Kun vokivirvet ”pannaan päälle” sekä kun ”vokki voijetaan” niin sopii keträtä. ”Voki voijetta” – sijan rasvaa – säilytettiin sarvessa – pässisarvessa, joka riippui käsvarressa. Voijetta pantiin pyörän patsaitten haarukkoihin kammirautaan ja rullatorven sisään sekä nahkoihin – lykirauvan molempiin päihin.
Ketriäjä keträtessiä lappo vasemman käten sormilla kuontalosta ja oikean käten sormillaan järjesteli aineksija, että hyvästi, tasasesti juoksivat rihmaksi. Kehrätessä vähän väliä syletään vasemman (36) käten näppien – sormien – juureen aineksiin, että sitten tulee rihma silja. Rihma lasketaan rullalle järäskittäin – järästiet. Tällä ajalla jalalla poletua vokkii. Kun rulla on täys, muutetua toinen rulla. (37)
Pellavien ja liinojen valmistaminen keträttäväksi
Pellavasta kylvettiin tavalliseen perheeseen – noin kymmenhenkiseen perheeseen – noin neljä kappaa. Siementen paljoudesta eli kappaluvusta tiedettiin senlaatuisten kästöihe määrä. Missä kylvettiin useampia kappoja, sanottiin: ”heill sitä on tuas kästöihe tekkuo paljo!” Ja etenkin naiset, kertoivat toisilleen: ”meijä tehtii nii monta kappua pellavasta.” Kun oli useampi kantasta perettä, esim. kolm kantasta perettä, kerrottiin tähän tapaan: ”meijä tehtii kaks kappua pellavasta ja Ievall tehtii yks kappa ja settä Varvull tehtii puoltoista kappaa!” ym. Pellavija kylvettiin eli useampi kylvi niitä kahden (38) laisija, Virokkaita, sekä muatijaisii. Virokkaat olivat ulkoa eli etempää tuotuja, mutta muatijaist olivat kauvan olleita. Muatijaist ”kasvoit lyhempii” kun toiset, mutta olivat parempia. (39)
Pellavaa kylvettii eli pellavas tehtii paraimpaan paikkaan pellossa, paremmin verestyivät savimaassa. Jos pellavasta ”tahottii verestyttiä” että paremmat kasvaat, pantiin vereksie, oikein kaskimaahan. Kun verestytettii, niin siemenet annettiin olla ensimäisen talven yli sylttyssie – siemennupuissa, sitten ne survottii eli puitii ja sitten annettiin ne sillään olla toisen talve yli ja sitten puhostettiin siemenet puhtaaksi, sekä annettiin olla kolmannen talven yl. Sitten vasta kun ne kylvettiin kaskeen, sitten pellavuat verestyit. Maa hienonetaan aivan hienoksi, turpeet ja kuakot kaikki pois, sillä jos turpeita etenkin jää, kasvaa pahemmin heinä. Maata kynnettiin ja muuden muokattiin huolellisesti. Kun kaskeen pantiin pellavasta, poltettiin kaski ensin ja sitten kylvettiin ja kuokalla mullitettiin – ei hevosella, sillä se olisi nostanut turvelänttilöi joka olisi ollut kasvulle haitallista. Pellavas tehtiin viijenel viikoll (viikot luvetaan ”Jyripäiväst Pietarii päi”) tahen kun tuomi kukkii – kun alottaa kukkii. ?? viikko määrä tietää että silloin on (40) mua lämmi.
Kun mennään pellavasta kylvämään, vietään pellavasmuall rauvvaromuloi, jotka sinne viskataan – ja lausutaan: ”syö ruoste rautaa, älä syö pellavasta”. Tämä oli sitä varten ett ei ruoste tosiaankaan syönyt pellavasta. Jos hyviä pellavasta tahottiin, kylvettiin pellavas tuakiaks tihjäks. Siten se kasvo hienot kuijut, mistä sitten voi saada hienoo vaatetta. Kun pellavas on kylvetty, astuvoitaan ja kuokitaan, jotta kaikki pienemmätkin kaakat ja turpeet häviävät, sitten kynnetään – ei syvviä. Se ei useimmin kasvaisi sitten, sillä kun maa lasseipi, niin ei se jaksa noussa syvästä. Kasvun aikana pellavasta täytyy hoitaa, että se paremmin kasvaisi. Kun se tulee hyvästi toimell ja jos siinä on heinän taimia myös, (41) niin ne nyhetään pois. Pellavas kitketiä että pellavas pääsee vapaasti kasvamaan ja sitten useaillakin oli tapana – piehtaroitii, pellavas piehtaroitii. Ihminen kävi pitkällee ja piehtaroisii ympäri eli joka paikassa pellavaan päällä. Siten kun pellavaat vähän vääntyivät eli lukahtivat niin vaikutti kasvamiseen. Kaikkineen pellavasta noin kolmesti kitketään, kun heinä aina aikanaan otetaan pois, niin ei sitte pellavas pääse tukehtummaa, vaan saapi vapaasi kasvaa.
Pellavas, jos sillä on ”hyvä kasvu ??” niin se ”neljäs viikos käi vakast vakkua” – nimittäin joutuu valmiiksi. Useimmin se viepi pitemmän aikaa. Kun pellavaat alkavat valmistuu, sanotaan: ”jo pellava veristiä”. Sanotaan myös: jo pellavas tullua kohta valmiiksi ja kukkii!” Ja siis: ”jo pellavuat veristiät nyt se on just ihomillua nyhettävä,” sekä siis korjataan. Niitten nyhtäminen kuuluu naisten ja etenkin nuorempien naisten tehtäväksi. Pellavaat käsin nyhettii ja sikäli ne pantiin kilikoill – pellavaskilikkaat. Kun pijo – pellavaspijo (42) jossa oli pellavia sen verran kuin koprua mahtu – oli nyhetty, pantiin se maahan ja nyhettiin uusi pijo, joka pantiin poikkipuolin entisen pijon päälle, siis ristiin, sekä niin kaikki pijot vuorotellen ristiin toistensa päälle ja niitä niin paljon, kuin tahtottiin siihen kilikkuahe panna. Siis miten suur kilikas tahdottiin tehdä. Nyhtäiss eroitettiin heinät pellavien seasta pois niin tarkoin kuin suinkin. Myöskin piti pellava saada tarkkua – kaikki pois, sillä: ken ei kuituu kumara, se ei paitua parana. Nyhtäissä jo nähtiin myös pellavien hyvyys siitä. jos on ”karvajuurist pellavuat” niin ne ovat kuijukkuat – jos paljon juuria. Jos useinkin luultiin kerettävä ruohata, etteivät pellavata vaan kuivamaan (43) kerkeä, niin nyhttiin koko pellavamua väk – sama pellavasmua eli samassa pellossa oleva yhtieperiä ja pantiin etellä kerrotunlaisille kilikoille. Nyhtämisen jälkeen pellavuat ruohattii. Siten niistä eroitettiin siemennuput – syltyt – pellavassyltyt pois. Ja ne ruohattii joka pellavamuall oli jossain suojassa eli kalliolla. Kun pellavasmaalla ruohattiin, tehtiin maahan kuomina – ajettiin vallollinen multa pois ja poleksittiin maa kovaksi, noin yhtä syltä laaja ympyräine ja reunat ylempänä. Sen sisässä ruohkataan. Tämä tehtiin tällainen siksi, etteivät syltyt päässiet laajemmalle, vaan jäivät siihen eikä myöskään polkeentuneet mullan sisään. Ruohkualauta pannaan sisälle ja kilikkuat kannetaan kuominan viereen. Ruohkuaja otti yhden pijon kerrallaan, ruohkasi syltyt pois – aivan puhtaaksi ja pani vierelleen. Kun useampia pijoloi oli saatu puhtaaksi, sekä pantu (44) yhteen, puolekkain tyvet ja latvat samannepäin, saatiin roivas, joka köytetään keskeltä olkisittiell kii. Kaikki roivuat tiedysti tehtiin näin. Niin mäneteltiin kaikkien pellavien kanssa. Suojassa eli kalliolla oli sen tähden parempi, että ei huolinut tasotella ym.
Pellavien paljous lasketaan ei ainoastaan sienluvussa, mutta myös roivasluvulla. Kun tahtottiin saada esim. tietää naapurin pellavaan saantimäärä, kysyttiin: ”suatiiks teijä mite paljo roivaita?” ”Meijä suatii nii paljo” – sanottiin omasta. Niitten paljoudesta eli lukuisuudesta myös tietettiin miten paljon oli kullakin senlaatuista kästöitä. Ruohkuamisen vietiin pellavaa eli roivuat järveen likoomaan – vietään likkuo, pehmenemään. Kaikki roivaat vietiin eli pantiin tavallisesti yhen ajan järveen eli veteen. Ne pantiin joko yhteen eli (45) useampaan likkua – useammille likoloill, tämä sikäli, miten paljon oli pellavia. Veteen, noin 1,5 kyynärää syvälle lyötiin vaajat – likovuajat kolme vaajaa rinnatusten ja niistä alkain veten eli järven pohjaan pantiin pohjavarvat – oli lehespuita. Näitten puitten päälle ja mainituita vaajoja varten latjataan roivaita veten pintaan asti päälletysten ja rinnatusten ja noin sylimääriä mallepäin – liko tulee siis rannasta selälle päin. Lijon toiseen päähän myös lyyvviä vuajat myöskin ja niitä vasten myös tulee roivaat. Kun roivuat ovat mätetty pannaan niitten päälle – lijon päälle puita ja vielä puitten päälle kivet painamaan ettei liko hajoa, ei esim. aalto hajota sitä. Pellavaa pehmitetään myös muudenkin kun järvessä. (46)
Jos on niin huonot pellavat, ettei niistä saa siemeniä, niin ne pannaan pellavasmaalla pijoloille ja kuivatataan aijalla eli [?] ulkokuiviks ja vietään sitten riiheen, kuivataan ja puijaan pehmeäksi ja siten myös lähtevät syltyt pois. Semmoisessa ne sitten pannaan eli levitetään maalle levitöksell kuten tavallisesti. Näin menettelemisestä kutsutaan mualikosiks. Ne on mualikost pellavuat silloin ovat vahvempaa vaikka ei valkeat, kuin veslikost. Mualikosiks tehtään hyvijäkin pellavija. Joskus myös pellavaat nyhetään heininie ja semmoisena lijotetaankin. Näistäkään ei tässä tapauksessa saa siementä.
Kun on lämmin vesi vielä, niin annetaan pellavien olla vetessä noin puolitoista viikkoa, mutta jos on jo kylmä vesi, niin kaksikin viikkoa – lämpyvässä vetessä pehmenevät välemmin kuin kylmässä. Se, milloin pellavaat ovat pehmeät, nähtään, kun otetaan vähän lijosta pellavia ja niitä kun lyyvviä veteen ja kun luut erruat pellavista (47) erilleen, ovat he hyvät, olliit pehmiät ja nostettii maalle röykkyyn valumaan. Siinä ne hautu, mytteety eli pehmenivät vielä. Röykky vielä katettiin ja annettiin olla siinä tavallisesti kolme päivää. Sen jälkeen ne levitettii nurmelle hienosti ja niin ykstasasie kuin mahdollista, tyvet kaikki yhtäänne päin, jota piti huolellisesti seurata, eikä siis laskea joutumaan sikin sokin, latvat ja tyvet sekasin. Sitten niitä oli helpompi hoitaa ja tehtä kuntoon – valmiiksi. Pellavuat pantii levitöksellekin – pellavaslevitös – siksi, että ne vielä siinäkin pehmeni. Pehmeneminen kokonaan se olikin suuresta asiasta, sillä siten rangat niistä hapristu ja sen voi saada rikotuksi ja pois kuijusta. Pellavaat piti levittiä (48) puhtaalle nurmelle, siis varoa, etteivät päässeet likaantumaan ja se paikka piti myös olla aituos, etteivät eläimet saaneet sotkea eli pehnata niitä. Levitöksell annettiin niitten olla tavallisesti noin kaksi viikkoa eli kun huomataan että luut avaatuut auki eli erkaatuuvat kuijuista irti. Jos eivät levitöksell pehmenneet, niin usein pantiin orraan päälle aitvierill pistyyn sekä hauvuutettiin saunalaantolass annettiin veten mennä niitten päälle. Sitten koottiin ne, varovasti taas, etteivät hämmeny ja pantiin kupoloill, noin 10 roivaan arvo yhteen kuppuo ja pantiin kahennepäi – samalle puolelle tyvijä sekä latvoja, kuitenkin niin, että hyvästi voitiin eroittaa jälleen. Tämä kupoluku otettiin myös huomioon – sanottiin: ”saiha niitä nii ja nii monta kuppua” ja siitä tiedettiin myös, kuinka paljon oli senlaista kästyötä. Kuvot köytettiin keskeltä olkisittiell kii ja ne vietiin katoksen alle.
Syltyt eli siemennuput ne joko kuaminassa eli kalliolla kuivailtiin – piti saada ulkokuivaksi. Niitä pöyhöteltiin päiväksi että paremmin kuivaavat ja yöksi koottiin kokoon ja pantiin olkhokkula päälle ettei kastu samoin tietysti ? , sitten pantiin ne säkkilöihe (49) tavallisesti – sylttysäkki – pellavassylttysäkki, mutta myös koriin – sylttykor – jossa ne sitten tuvan eli riihen uunin päällä kuivattiin, joka jälkeen syltyt riihen lattialla puitiihie. ?oksi, että siemenet erosivat. Jos ei kellä ollut riihtä, jonka lattialla olisi saatu puijuksi, syltyt survottii huumares ei kuitenkaan niin karkeesti että olisivat siemenet särkyneet. Joskus, kun olivat heinäsiemenist – oli syttyjen seassa heinäsiemeniä, niin ne kivellä jauhettii – siksi piti olla kivi kepeästi, ettei pellavassiemenet särkyneet, ainoasti heinäsiemenet. Siemenet pantiin sitten laskuun eli tylliin, jossa säilytettiin. Niissä paremmin säilyivät hiiriltä, jotka olivat hettuat pellavassiemenille, uurtiet vielä voijettiin tervalla, jota hiiret ei suvainneet. Kuoria joitten sisässä siemenet ovat, kutsutaan myös syltyiksi ja ne syötettiin sijoille.
Ruohkulautoja, joissa pellavuat ruohattii, käytettiin kahdenlaisia, semmoisija, joissa sai vaan yksi ruohata, sekä joissa sai kahenkin ruohata. Etellinen oli puolen sylen pituinen lautakappale, toisessa päässä piit, ruohkuolauvapiit kamman muotoon. Se asetetaan toinen pää, missä ei ole piit, asetetaan maahan ja piipuoli (50) kiven eli pölkyn päälle – lauta tulee nojailleen. Ruohatessa tallotaan jalka lauvan päälle että ne sitten pysyy paikallaan. Sitten pijo kerrallaan ruohataan – pijo lyyvään piilöjen sisään niin, että siemenen nuput jäävät piilöjen eli lannen alapuolelle ja sitten kun väätään, erkanevat eli repeentyvät syltyt pois. Kullekin pijolle tehtään useamman kerran niin.
Kahden ruohattavassa on itse lauta etellisen kaltainen, mutta se kiinitetään pölkkyyn – ruohkuopölkky pistyyn.
Osat ovat ruohkualauvassa: piipuoll ja kantapuol eli peräpuol. Kannasta naulataan lauta pölkkyyn. Reunimaiset piit – yksi kummassakin reunassa ovat sakarapiit. Ruohatessa piti olla tikku, jolla piilöitä väliin puhastettiin. (51)
Syksymmällä, kun naisväellä muut tärkeimmät työt (ulkotyöt) ovat loppuneet vähiin, tuli heille niinkutsutut kästöiheajat, jolla tarkoitettiin kaikkea ympäristöön – vaatteusalalle kuuluvia töitä. Se aika alko Mikkelistä ja kesti talviajan, joskin osaksi tehtiin, vältöiks, muitten töitten välissä pitkin vuotta. Ensin siihen kuului loukuttamissii aika. Pellavista piti saada ensin kuijut – varsinaiset pellavaat eli pellavasainekset erilleen rangoista – luista – kovista osista. Sitä työtä kutsutaan loukuttamiseksi ja lipsumiseksi sekä viottamiseks, ja se toimitettiin saunassa, sitä nimittäin riitti useammaksi yöksi. Saunaan vietiin iltasilla niitä niin paljon, kuin minkä verran arvattiin sinä yönä saada puhastetuksi – loukutetuksi ja lipsutuksi. Ne pantiin parsille ja lautsiille – loukuttamist pantii ylös, jotta ne, kun sauna lämmitettiin, paremmin kuivivat ja sitten luut paremmin rikkaantuivat loukuttaissa. Tästä saunan lämmittämisestä sanottiin: ”lämmitettiin loukuttamisill.” (52) Sauna lämmitettiin iltasilla pellavillekin samaan aikaan kuin kylvettäväksekin. Kun arvattiin pellavien jo tarpeeksi olevan kuivien, mentiin loukuttamaan. Oikeastaan sitten, kun kukko ensi kerran lauloi, vasta mentiin.
Etenkin aremmat ne vasta kukon laulun jälkeen menivät, sillä he kun olivat pelkureita, pelkäsivät paholaisia, kummituksii, niin vasta kun kukko lauloi, ja sitten kun maailma tuli siunatuksi sitten vasta lähtivät liikkeelle. Ja etenkin saunassakohan ne paholaiset mellestivät!
Enimmäkseen niin loukuttamiset, kuin lipsuumiset toimittivat naiset, mutta joskus kävivät miehet etenkin loukuttamassa – se kun on kovempi tehtävä. Jo loukuttaissa eroitettiin pellavaat taas pijoloill ja kestivät pijoloilla kuontalolle asti. Otettiin pijo kerrallaan ja siitä loukulla sorettiin rangat – luut – hienoiksi loukutettiin. Pijuo loukuttaissa toisella kätellä käännettiin ja toisella kätellä lyötiin loukku kannell. Ja vähän väliä viättiin läplanka pijoa. Kun saatiin rangat hienoksi, kun loukuttaja, (53) otti lipsuuja pijon ja lipsulla hankasi pois päistäreistä niin puhtaaksi kuin suinkin. Sitten pijot vijottii vittiimell. Pijo pitettiin lipsukanne päällä toisella kätellä vittiimellä lyötiin – viottii. Loukuttaminen, lipsuuminen ja viottaminen ne toimitettiin peräkkäin samana aamuna niille pellaville, joita siksi kertaa oli sinne varustettu. Näin menetellään kaikkien pellavien kanssa loppuun asti.
Joskus olivat pellavaat pillaantuneet, että loukuttaissa kävivät poikki, niin kuitu kun luutkin ja siitä sanottiin että silloin pellavaat olliit typijäist. (Kun ei pellaviin latvoista lähteneet päistäriet hyvästi irti, sanottiin että pellavuat olliit latvakarrit. Kun ei kuitua ole saatu luista erilleen – vaikka osaksi senmoisia jää – niin ovat ne pellavaat läp’luist. Nämä harjaamisen perään, nyt olliit tänä vaan…)
Myöskin talkoill loukutettiin, lipsuttii ja viottii – loukutustalkuot. Tavallisesti kutsuttii niihin naisija, mutta poikia tuli niihin paljonkin itsestään ja tekivät sentään työtä, loukuttiit, naiset tekivät kepiämpiä töitä. Talkuomiehet eli talkuoväk ravittiin ruvalla ja juomalla. Nämä talkuot pitettiin eli työ toimitettiin niissä riihessä. Sinne oli viety pellavaat kuivamaankin, se kun oli tilavampi. (70)
Työaseet: Vyyhitään loimet sekä kuttiet: rullalta, joka pannan rullapuikkuo, viipspuihe, loimet: pitkill viipspuill, jotka tavallisesti oli 8 vaaksua pitkät. Ja kuttiet pienill viipspuill, jotka ovat noin puolta lyhemmät etellisiä. Osat viipspuissa ovat: viipspuu vartalo, jonka kummassakin päässä ovat, toisessa suur korvake ja toisesssa pien korvake ja asetettu ristiin toistaan. Kehitessä tarvittii: kerlauvat (oli 2) jotka pantiin kerämmä päähän olevaan napukkaan ristiin ja kun sitten vyyhti pantiin kerlautojen päälle, pantiin puikot (4) estämään vyyhtiä menemästä röykkyyn. Kehässä, johon kehitään, on osija: kehätolpat, jotka yhtistetty pääpuolistaan kehäristikoilla joita kaksi. Ristikkojen keskellä on reikä johon kehäkammi pannaan, josta pannaan kehäjalkojen päälle. Kuin näin on varustettu, pannaan puu ors, johon rihmalla kiinitetään rakset, niin monta kun on kehää, ja niitten läpi juoksee kehitessä rihma eli lankoja luoja – kankaan luoja, viepi sitä seinälle. (54)
Villan valmistaminen langaksi
Lampaita keritiä neljästi vuotessa. Keväillä Heluntain tienoissa keritään varpatakku. Pärttylin tienoissa keritään kesävilla ja syysvilla joulun alla sekä talvtakku keritään Marianpäivän lähellä. Kunkin keritsemistä ennen pitää pessä lampaat. ”Tulluo keritsemissii aika, pittiä pessä lampuat!” sanotaan. Pesemisellä puhastetaan villat. Useimmin varpatakun alla pitää lampaat pestä läävässä, sillä silloin on vielä kovin kylmä, jos järvellä pesis. Lampaita pestään läävässä lämpymällä vetellä ja pestessä käytetään useimmin saippuatakin. (55)
Kesävillan alla pestään lampaat järvessä. Järven rannalle tehtään pieni aituos, johon lampaat ajetua ja vielä pitää olla lampaihe vahtijat, jotka vartioivat, etteivät lampaat ryostäi pois, sillä aikain sitä aituostakaan niin hyvää tule tehdyksi. Pesemisen ajaksi pannaan kellurlammas – jolla on kello kaulassa – kiini karsinan sisälle, että lammaskatra viihtyisi paremmin, kun kellur pysyy siellä. Pesijä, eli pesijät ottavat kukin yhden lampaan ja viepi sen veteen oikein välkis vies pestään. Siellä lammasta käänellään ja vanutellaan oikein pannaan selällee (56) vetee, ei kuitenkaan lampaan päätä lasketa veteen. Kun yhden saapi pesseen, laskee sen pois katraan ja ottaa toisen. Syysvillalla ja talvtakulla myös pestään läävässä ja on mainittava, että yhtä lammasta pestessä läävässä pitää olla kaksi henkilöä, toinen mättää vettä ja toinen pesee. Lampaita oli vaan suomakkoloi ja oli mustii lampaita, valkeita lampaita ja harmaita lampaita ja jakaantuivat vielä ijän suhteen: emälampaat, karitsat ja vuonat. Ja karitsaksi kuului, kun talvella tehyt pääsiit syksyyn. Keväillä saataan emälampaista varpatakku ja vuonista – nuoremmista lievinä. Aina kun ensi kerran kerittiin, olkoon vaikka mihin aikaan vuotta, nimitetään se villa lievinäks. Niin nimitetään äpärvuoniiltakin saatut villat. Kun lammas toisen kerran poiki sanamana vuonna nimitettiin ne äpärävuoniksi. Myöskin kutsutaan nämä molemmat kevätvilloiksi (ja muut villat kuten ennen mainittu: kesä-syysvillat sekä talvitakku). Aina olivat nämä villat lyhemmät (57) toisista kolmesta villasta. Lampaat pesun jälkeen kun kuivivat, ne kohta kerittiin etteivät ennätä likaantua. ”Mäntii lampaita keritsemmiä!” sanottiin. Keritsemässä tavallisesti kävivät emäihmist naiset. Keritsemään varusteissa pantiin ja levitettiin läävään puhtaita olkija joiten päällä kerittiin. Keritsijä otti lampaan ja köytti siltä jalat kii, ettei lammas saa potki ja kipajua ja siis pyysyy paikallaan, että voisi saada kerityksi. Keritsijän vieressä oli villakor, johon hän sikäli pani villat, kun mikäli keritsi. Olipa toinenkin kori, että voi paremmat ja huvemmat villat eroittaa. Paremmat olivat: selkävillat, kuvevillat ja kaulavillat ja (58) olivat pitempiä, sekä pantiin yhteen. Huvempia oli vatsa-alusvillat, päästä saadut, sekä jalkojen päällä. Ne oli lyhempiä ja typijämpii. Joka lampaan villa – parempi villa pantiin villall – ne käärittiin eli kierettii noin puolta syltä pitkälle ”pötkylle”, joka sitten pantiin kiekka?olle. Se oli villa. Huvemmat jäivät levälleen koriin. Niin meneteltiin aina joka lampaan kerittyä. Vaikein kerittävä oli karitsa kaula ja karitsa kokonaan, sillä karitsa oli nuori lammas se visko pahemmin päätään ja kipaji. Ja ne piti tyttöjen keritä – piti oppii vaikeasta. Tyttölöille sanottiinkin ”karitsa (59) kaulan ko keritsettä ja housupolve paikkuatta, sit teitä naijua!” – se oli varmuuve merkki. Niiltä lampailta, joita aiotaan ottaa – teurastaa – niiltä kesävilla keritään ajemmalla kun tavallisesti, siksi että villa kerkesi sitten kasvaa, että sai paremmat turkinahat – ne kerkesivät tulla villakkuammaksi – eivät jääneet villat lyhviksi.
Ennen keträämistä. Ensiksi villat lajiteltiin mistä ja miten hyvistä villoista mitäkin tehtään. Jos kuka tarvitsi senmoista, eli muuta varten, villoja, johon ei ollut sopivia villoja itsellään, niin ne vaihettii – vaihettii villoi – (60) sen kanssa, joka taas tarvitsi senmoisija. Syksyillä naiset kävelivät villanyytti käessä, etsien ken kanssa saisi vaihtaa villoja. Kun näin oli varustettu, sekä kun oli yhenäköst villat, niin ne yhden kerran kun kartattiin, pantiin ne leppeiltään kuontaloksi – villakuontalo. Jos ei villat olleet ykstasast – ei olleet yhenäköset, oli seassa monen näkösiä esim. oli syvempharmaita ja vualakkoi, niin ne kartattiin kolme kertaa, että sotkeetuivat sekasin ja tulivat yksinäköseksi ja ne karttaamisien välillä vielä vatvottii. Leppiet ?otettiin penkille päällekkäin ja leppeihen päälle (61) pantiin paino, että kun käsillä nyhettiin vähittäin, ei päässyt paljon. Nyhtäissä villat puotettiin sikäli sillalle, joka oli ensin puhastettu, etteivät roskat pääse sekaantumaan villoihin. Kun saatiin villat nypityksi, ne sillalla sitten vavan kanssa vatvottii – villoja piestiin. Ja kun villat sen jälkeen vielä kartattiin, niin sitten jo ne tulivat hyviksi, sekasin – ei jäänyt vähintäkään kylkilöi villoihin – ei jäänyt villoja kiini toisiinsa. Siis pöyhääntyivät hajalleen. Nyt myöskin leppeiltä tehtiin ne kuontaloiksi. Yleiseen oli tapana että villat lyötiin jäntill ulkona, huoneen (62) villalla [?]. Villat pantiin liisteen päälle ja siihen lyötiin. Täten tulivat villat niin hyviksi, ettei niitä tarvinnut usein yhtään kartata. Se oli joutusaa ja sen toimitti henkilö yksinään. Kun oli mitä pakkasempi, ne sitten tulivat tällä tavoin paremmiksi. Tästä tehtään sitten villat kuontaloksi. Villakuontalot eli villat kun saataan kootuksi, pannaan kuontalo nutun sisään ja vanutettiin sitä, että paremmin kestää koossa.
Villat keritään keritsimillä, jotka teki maaseppä. Niissä oli puohtiet ja terä. Kartoilla kartataan. Jossa on kartakannet, kartaterä ja kartavarret (63) päänimityksiä. Villakoriloissa pitettiin leppeitä. Ennemmin kerrotulla vokilla sekä värttänällä villat keträttiin – keträttiin vokill, keträttii värttänäll.
[Kehrääminen, kertaaminen]
Pellavasainekset ja samoten liinat ovat keträttynä rihmaksi ja villat langoiksi – rihma ja lanka. Siis: pellavasrihma ja liinarihma, sekä kuten mainittu, lanka. Mutta myös pellavastappurarihmat, piälisterihmat, ruohirihmat ja aivinarihmat. Sitten liina: tappurarihmat, piälisterihmat, ruohirihmat ja aivinarihmat. Liina ja pellavarihmat jakaantuivat vielä: loimrihmat ja kuverihmat. Ja loimet sekä kuteet jakaantuivat kankaan nimellä myös esim. palttinaloimet ja palt-[ei näkyvissä].
Villat: takkuvillalankat, lievinälankat, kesävillalan[kat] (64) syysvillalankat. Nämä samoin jakaantuvat: loimlankat ja kuvelankat, sekä kankaan nimelläkin.
Rihmaa sekä lankaa kerrataan. Rihma: kalanpyydöksijä ja ompelorihmaksi. Kerrattava rihma pitää olla keträtty kieräksi, josta sitten saapi vahvaa rihmaa. Myöskin kerrataan rihmaa vaippojen loimiksi. Ja näitä varten tavallisesti kerrataan kakskertaseksi. Mutta joskus kerrataan joitakin tarpeita varten kolmikertaseksi, kuten esim. hienoa rihmaa kerrataan sellaiseksi liinasukkii varten.
Lankaa kerrataan jalkineita – sukkia, sekä käsineitä – kintaita varten. Ja molempia tarpeita usein kolme- ja neljäkertaseksikin. Ei juuri milloinkaan kerrata muuta tarvetta varten.
Niin rihmat kun langat kerrataan (65) siten, että pannaan eli kerratua – ki?? niin monta säijettä yhteen toistensa ympärille kuinka monikertasta tarvitaan.
Useimmin aina kerrataan vasekätiseksi. On huomattava että kun vasekätiseksi kerrataan, pitää olla oikiikätiseksi keträttynä. Lankoja usein keträtään vasenkätiseks ja oikiikätiseksi kerrataan, mutta rihmat aina keträtään oikiikätiseksi. Kertaaminen toimitetaan värttänäll eli vokill ja kerrataan tavallisesti rullalta eli värttänäll. Mutta joskus myös lanka eli rihma keritiä keräll josta kerrataan. Ja kerrataan niin monella rullalta eli värttinällä kerrataan kuinka monikertaseksi kerrataan. Kerrattaessa pistetään rullat puikkoo – rullapuikkoon, joka kiinitetään vokin sivuun. Tämä puikko pitää olla pitkä että rullat sopivat. Pitetään myös astian päällä (66) rullija jossa kerratessa pyörivät. Kerät pitetään kerratessa astiassa.
Kankaan loimiksi laitetaan rihmat siten että ne rullalta vyyhitiä. Ja kun kaikki niin loimirihmat kuin kuverihmatkin pitkälti ovat saatu keträtyksi, ne sikäli rullalta vyyhitään viipspuilla. Ja loimi eroitetaan eli luvetaan vyyhitessä kuartoloille, johon kuuluu 30 rihmaa kuhunkin kuartuo. Kuartoloittenkin summasta lasketaan kankaan pituuden suuruus. Kaartoloi pannaan samaan vyyhtiin niin paljon että saataa korva että tulee pirran levyyteltä. Kustakin vyyhistä siis saataan kankaan leveyydeltä ja vyyhtien eli korvien lukuisuus määrää kankaan pituuden. Kun loimet ja kuttiet ovat vyyhitty, ne sitten hapatettaa. Ne pannaan saaviin eli tiinuun joho myös pannaan lämmintä vettä. Vyyhtien päälle pantiin vielä painot – ensin olkija, etteivät päältä päinkään rihman mustu, kun (67) eivät pääse kohoomaan ylös vetestä, sitten tikut ja tikkujen päälle kivet. Yleiseen happattamisella jo saataan rihman hyviksi. Mutta aivinarihmoja, niistä oikein hyvää vuatetta laitetaan, hapatetaan kaurajauhojen avulla, joita pannaan rihmojen sekaan. Kun rihmat ovat happanneet, johon menee aikaa muutamia vuorokausija, ne sitten poukutaan. Ensin huuhotaan ne puhtaaksi – huuhotaan sylk’ves pois joka pitää rihman mustana ja hapraana. (Keträtessä nimittäin joutuu niihin sylkeä – keträääjä sylkee vähän väliä). Rihmojen poukkuuminen toimitetaan, kuten vaatteenkin, josta jälempänä kerrotaan. Kun ne poukkuumisessa ovat hauvottu, sotkettu ja huuhottu, ne jätetään sitten vielä likkomua josta sitten ne puseretaan – puseretaan vesi pois, ne sitten pannaan kuivamaan jossa annetaan olla niin kauvan että ne valkenuot. Kuivaissa ja valastessa rihmat eli vyyhit ovat pujotettu rihmariukuloille (68) jotka pitää olla siljat, etteivät revi eli taita rihmoja. Sitten kun ne ovat valaistut ja kun aijotaan ruveta kankasta laittamaan, loimirihmat kehitiä eli keritiä kehille joihin tulee kuhunkin kehään samaa kankasta varten saman verran. Niitä pannaan kahelle kehälle, sekä myös neljällekin kehälle. Kehien luvussa ei ole muuta, kuin jos on useammalla kehällä, on joutusampi luuvva kankasta. Kun on kehitty, sitten kankas luvvua – ikään kuin vyyhitään seinälle eli tuvan nurkissa oleville nauloille – kangasnauloille – toisista kangasnauloista toisille yli tuvan. Luuvessa eroitetaan rihmat paasmoille ja tulee niitä niin monta poasmaa ”kuin mon puasmane on pirta. ? paasmaaseen kuuu 30 rihmaa – 10 paasmoseen 10, 12 ja n.e. Kun saataan kangas luovuksi, se seinältä pannaan sitte letill.
Loimilankat rullalta vyyhitään viipspuill samoin kuin rihma loimet. Sitten kasteltiin ja annettiin vyyhti (69) viipspuilla että se kuivi. Näitä vyyhtijä ei pesty eikä poukuttu vaan ne kehitään sellaisina ja menetellään sitten niitten kanssa samoin kuin rihmojenkin. Hammeita varten vyyhillä ollessa lankoja painettii – värjättiin. Muuta kankasta varten ei juuri lankoina painettu.
s. 69-73 ei ole [leikattu irti]
(74)
Nyytinkiteko
Korutöitä oli vaatteusalalla nyytinki. Ne enimmäkseen tehtiin valkeasta rihmasta, mutta myös mustastakin, sekä pruunivärisestä. Aseita, millä nyytinki tehtiin, olivat: nyytinktyyny ja palikat, nyytinkpalikat, sekä tyynypuu eli keppi. Tyynypuuhun pantiin itse tyyny ja tyynyyn pantiin palikat. Nyytinkejä oli: kokovennäitä, puolvennäitä, polvikkaita, ?n kerjaselkäsii, torakareikäsii ja piäskysepurstosii, sekä ruutukkaisii. Nyytinkejä käytettiin koristeena: esliinoissa, morsiusnastyykeissä, hurstiloissa, paijaolkapäissä ja (75) käsnästyykis ja kunkin nimellisijä nyytinkejä oli näissä kussakin.
Esliinass kun ensin oli alalaijas – helmas, nyytinki, oli sitten noin kolmeltsormelt välvuatetta ja taas oli nyytinki. Tällä tavoin oli tavallisesti viiskertua – on viisratisii. Mutta on kuusratisiiki.
Morsiusnästykissä oli nyytinki reunoill ja nyytinkiristikko kesell.
Appiloihe ja anoppiloihe hurstiloiss, hurstipiäpuoles pitettiin nyytinki myös.
Paijaolkkapäissä pitettiin myöskin ja ne paijat olivat arvokkaita, missä nyytinki oli, vaikkakin kaikkikin missä se oli, oli arvokasta.
Käsnästykin, jota pitettiin virsikirjaympärill ja ”kirkoskäyvessä” kiäs, oli nyytinkii.
Nyytikijen teko kuului melkein yksinomaan tyttöjen (76) toimeksi. He tavallisesti kokoontuivat – isot joukot naapurien tyttöjä – yksiin, etenkin lauvantai-iltoina töineen ja saunassa kävivät niitä tekemässä. Tässä työssä oikein kilpailtiin, kuka se kauniimman ja kaikin puoli paremman nyytinkin osasi tehdä. Ja varmempua tunnustettiin yleiseen. Tämä oli niin arvokasta ettei sama vaatekappale, missä nyytinkiä oli, esim. esliinass, saanut olla useampana pyhänä kirkoskäyvess päällä – vyöllä. Niitä samoja lajija piti siis olla useampia, että riitti toisija muutettavaksi. Näin jos riitti, sitä arvosteltiin hyvästi. Mutta oli ne nyytinkit tärkeitä tehtä. Vanhemmat (77) ihmiset patistelivat tyttöjä ja jos kuka vaivalla oppi, niin sanoivat: ”et vai opi! Koha pannua näpit vasara all, ni opit!” Tätä, sekä muutakin arvokasta, tehtiin myös muallakin ei vaan saunoissa, tehtiin heinällä ollessa esim. Kun ”muut käivät murkina piäll,” niin tytöt sillä aikaa, sekä myös muittenkin töitten välissä, tekivät niitä. (78)
[Seuraavat kuvat räisäläisistä käsitöistä eivät liity käsikirjoitukseen muuten kuin että niissä ilmenee mainittuja käsityötekniikoita: nyytinkejä ja yhdistävää reikäommelta.]





Koruompelu eli tikkuamine
Ompelemisella koristettiin vaatteita, kuten paitoja, kostelija ja esliinoja, sekä viittoja. Paijoista koristeltiin – tikattii paijaryntäitä, paijakaulus ja paija hihasuut. Tämmöistä paitaa nimitettiin nyörhihane paita. Kostulista tikattii ryntiät – kostoliryntiät, kostoli hihasuut ja kostoli kaulus.
Esliinasta tikattii reuna kokonaan usein, mutta alareunaa joskus ei – silloin kun nyydinki oli alareunassa.
Viitoista tikattii (79) rohkamot, kaulus ja hihasuut. Näitä tikattiin rihmalla, langalla ja käytettiin myös mustaa jouhta, sekä kumakall, joksi nimitettiin värjättyjä puumollisii, myös rihmaa ja lankaa, käytettiin värillisijäkin. Tavallisesti käytettiin: paijassa rihmaa – värillistä sekä valkeaa, värillistä lankaa, kumakkaa ja mustaa jouhta; kostulissa valkeata rihmaa paitsi kauluksessa useimmin mustaa rihmaa; esliinoissa värillistä ja valkeaa rihmaa; viitoissa lankaa – värillistä.
Niitten koristeitten nimet, joita tikkuamisella tehtiin, olivat: paijassa puolpolvet, kokopolvet, kissakäpälät ja variksevarpast sekä hiirehyppöst; kosteliin tehtiin puoltikkuokset (80) kokotikkuokset. Kokotikkuokset olivat paremmat. Kostoliin tehtiin myös hihasuihe kolmtikkii, ryntäihe kakstikkii ja kauluksie kokakstikkii [?], sekä usein kolmtikkii; esliinoihin samoin, mutta ei aina; viitoissa tavallisesti yksi.
Tikkaaminen toimitettiin neulan avulla, johon rihma, lanka, kumakka eli jouhi pantiin. Muita työaseita tikkaamisessa, paitsi neula, oli: ompeluskoka ja syyrink. Kokalla pitettiin vaate kiini ja syyrinki pitettiin sormen päässä ettei neula riko sormea kun painetaan sitä.
Neulan avulla tehtiin myös välilöi joita käytettiin hunnuissa – hunnuväl (81) paijoissa – paijaolkapäissä, nästykkilöissä ja piäalaspussipiälyksissä.
Hunnuissa käytettiin tavallisesti kolme väliä – yksi isompi, sorme, jopa kahesorme levvyine väl ja kaksi pienempää jotka kukin kulki yli hunnun. Tämmöinen oli kolmväline huntu. Mutta oli myös yksvälisii huntuja. Välijen nimet oli: kokovennäitä, puolvennäitä, piäskysepurstosii, ankerjaselkasii [?], torokareikäsii ja kanasilmasii, sekä viipulaisii. (82)
Värjääminen – painamine
Kaikki värjääminen, eli oikeammin painamine, sillä värjäämiseksi ei milloinkaan sanottu, toimitettiin kotona. Sanottiin: painettii rihmoi, painettii lankoi painettii sarkoi, painettii hammeita. Ja senmoista aina saatiin, minkälaista haluttiin. Eikä ainoastaan, että työ tehtiin kotona, mutta myös väriaineetkin otettiin omilta mailta – metsistä. Raha ei melkein tullut kysymykseenkään. Väriaineita oli, eli painamisessa käytettiin omilta mailta: keltoi – keltaheiniä, kive karpeita, paska heinii, mataroi, mustikkoi, puolavarpoi, ruuvvapäitä, (83) pajatsime marjoi, lähtieruostetta, sepärauvvahikkii, nokkii, nuorta maituu, rasvaa, lepä kuorii, kataja lehväkkäitä oksia, sija puola varpoi, rautiaise koivu lehtilöi; osettiin: sinkivvii, kuparoniloi [?] ja alunua, sekä mustalastuloi.
Lähteet
Eero Väkiparran kuvan lähde.



















































