Artikkelia on päivitetty Rannan kihlakunnan pitäjien sekä Metsäpirtin osalta 13.2.2023
Joskus hyvin kauan sitten jaoin Instagramissa kuvia ja videota keskeneräisestä rekkopaidasta. Nyt projekti viimein on valmis – tai sinne päin valmis. Aivan loppuun en jaksa paitaa viimeistellä, sillä en kuitenkaan tule käyttämään sitä. Omat ruuttani perustuvat Jääsken alueen pukeutumiseen, ja kuten jutun lopussa käsittelen tarkemmin, ei Jääskessä käytetty rekkoja.
Päivityksenä aiempaan artikkeliin, kartassa alla on rekkojen levinneisyysalue sekä suurpiirteiset jaot eri tyyppisiin malleihin. Rannan kihlakunta (sinisellä), Äyräpään kihlakunta (pinkillä) sekä Sakkola-Raudun alue (vihreällä) voidaan erottaa omiksi pukualueikseen rekkojen mutta myös laajemman pukuanalyysin perusteella. Kihlakuntien välillä voidaan havaita vaihtelua rekkojen koossa, värityksessä, kirjontatekniikoissa ja jossain määrin myös kuvioinneissa.
Jos jotakuta kiinnostaa käyttämäni metodologia näiden pukualueiden muodostamisessa: Kävin läpi Finnan, Nordiskamuseetin ja Kunskameran verkkokokoelmissa esillä olevat rekkopaidat silmämääräisesti vertaillen kokoa, väriä, tekniikkaa ja kuviointia. Historiallisia pukuja on säilynyt runsaasti Äyräpään alueelta sekä Sakkolasta ja Raudusta, mutta Rannasta aineistoa on saatavilla hyvin vähän. Siten uskaltaisin yleistää Äyräpäätä ja Sakkola-Rautua koskevat päätelmät koskemaan koko perusjoukkoa, Rannan kohdalla pienellä varauksella.
Yksittäisestä rekosta voi joskus olla vaikeaa sanoa, onko se Äyräpään vai Sakkola-Raudun puolelta. Useimmiten päätelmän kuitenkin tekee intuiivisesti silmän räpäyksessä – vertaa esimerkiksi kulhon ja lautasen yleiskäsitteitä. Normaalisti tiedämme kumpi on kumpi, mutta joskus voi olla katsojasta kiinni, onko astia syvä lautanen vai matala kulho.
Tässä artikkelissa nostan esiin rekkomalleja, jotka selkeästi edustavat samaa ideaa. Kaikki ne ovat kuitenkin omassa rekkouudessaan erilaisia, toiset enemmän kuin toiset. Rajat kartassa perustuvat näihin yhtenäisyyksiin ja eriäväisyyksiin, siihen että yhden alueen vaatteilla on enemmän yhteistä toistensa kanssa kuin minkään alueen ulkopuolisen vaatekappaleen kanssa.
Kartta: Rekkojen levinnäisyysalue Karjalan Kannaksella 1800-luvulla. Koivisto ja Kuolemajärvi (sininen), Äyräpään kihlakunta (pinkki) ja Sakkola-Raudun alue (vihreä).
Äyräpää
Pitäjät: Äyräpään kihlakunnan Heinjoki, Äyräpää, Muolaa ja Valkjärvi sekä Vuoksela, joka muodostettiin 1914 Valkjärvestä, Muolaasta ja Sakkolasta; sekä Rannan kihlakunnan Uusikirkko, Kanneljärvi (vuodesta 1925), Kivennapa ja Terijoki (vuodesta 1911).
Äyräpään kihlakunnan rekot ovat suurikokoisia, alaspäin leveneviä ja usein oranssisävyisiä. Kirjontalangan päät on usein jätetty näkyviin hapsuina. Virvittäinommeltu pohjakuvio on kirjottu niin tiheään, että poimitettua aluskangasta jää hädin tuskin näkyviin. Virvittäinompelun päälle on usein kirjottu kuvioita viimeistelyvaiheessa etupistoin, mutta ketjupistoja käytetään ainoastaan poikkiraidoissa. Pystykaulus on matala.
Korjaus: Tässä kuvatut rekot ovat Äyräpäästä, Muolaasta ja mahdollisesti Valkjärveltä. Ylärivissä vasemmalla kuvattu rekko poikkeaa muista puuttuvilla reunahapsuillaan. Kunstkameran tarjoamien metatietojen mukaan paita on Valkjärveltä, mutta museoiden kirjauksissa esiintyy virheitä. Instagramin puolella käytiin keskustelua, josko paita olisikin Uudeltakirkolta. Vaikka paidassa onkin äyräpääläinen matala kaulus ja rekko on muodoltaan puolisuunnikas, voisi kuvioinnissa kuvitella näkevänsä vaikutteita myös naapurista Kuolemajärveltä. Uudenkirkon kansanpuvun kuitenkin ajatellaan kuuluvan yhteen Muolaan ja Kivennavan pukujen kanssa (Schvindt 1913, 105). Kivennavalla käytettiin samanlaista pukua kuin Muolaassa ja Valkjärvellä (Ibid. 101).
Pitäjät: Sakkola, Rautu, Metsäpirtti (erotettu Sakkolasta 1894), osittain Vuoksela.
Rekot ja paitojen malli muistuttaa läheisesti Inkerin Miikkulaisen paitoja (ks. Kansallismuseo SU4304:81, 82 ja 83). Paidan olille saatettiin ommella kaistaleet kuviopuuvillaa, mikä ei ollut yleistä muilla Suomeen kuuluneilla alueilla. Rekot ovat pienempiä kuin Äyräpäässä ja Rannan kihlakunnassa. Ne ovat usein kirkkaan punaisia, ja niissä on virvittäinompelun lisäksi runsaasti ketjupistoja. Ketjupistoja on ommeltu myös pystysuoraan, mikä selkeästi erottaa Sakkola-Raudun rekot muista. Äyräpään tavoin toinen reuna on usein koristeltu hapsuilla ja pystykaulus on matala.
Rekot alla ovat Sakkolasta ja Raudusta ja kaaviokuvat Sakkolasta. Metsäpirtistä ei ollut saatavilla aineistoa. Schvindtin (1913) mukaan Metsäpirtin puvut olivat samanlaisia kuin vanhassa emäpitäjässä Sakkolassa. Standardisoitu Metsäpirtin pitäjäpuku on vähän eri näköinen kuin Sakkolassa – toisaalta sillä ei ole virallista kansallispuvun statusta juuri historiallisten esikuvien puuttumisen vuoksi. Me emme siis tiedä, millaisia rekkoja Metsäpirtissä on käytetty, mutta todennäköisesti ne ovat olleet lähempänä Sakkolaa ja Rautua kuin muita pitäjiä.
Koiviston ja Kuolemajärven alueella rekot ovat suurikokoisia, lähestulkoon vyötärölle ulottuvia ja suorakulmion muotoisia. Niiden pääväri on punainen, ja rekon alaosassa on sinisen, vihreän ja keltaisen kirjavia raitoja sekä runsaasti ketjuvirkkausta. Kuvioaiheet poikkeavat Äyräpäästä ja Sakkola-Raudusta erityisesti raidoituksissa. Rekoissa ei ole reunahapsuja, mutta oikeaa laitaa reunustaa joskus nauhamainen kirjonta (kuvassa alla sinisellä). Pystykaulukset ovat korkeita.
Korjaus: Rannan kihlakunnan pitäjistä läntisimmässä, Johanneksella, ei enää 1700-1800-luvuilla käytetty rekkoja. Jos niitä on aiemmin käytetty, ei tästä ole jäänyt jälkiä. Johanneksen tarkistamaton kansallispuku ei vastaan alueella perinteisesti käytettyjä asuja.
Kuvat: Schvindt 1913, 1982; Museovirasto KK1125:19 kuvaaja U. T. Sirelius; Lappeenrannan museot EKMEKMEE3133, EKME3028.
Oikaisu
“Jääsken rekkokaulurin” yhteydessä pohdiskelin, esiintyykö rekkoja todella Jääsken kihlakunnan alueella. Nyt asiaan tarkemmin perehtyneenä väittäisin että ei: Jääsken alueella on perinteisesti käytetty pyöreäkaula-aukkoista savakkopaitaa, ei rekkoja. Edelleenkään en kykene rekonstruoimaan Sihvon ja Lehtisen päättelyprosessia (1981 ja 1984) Jääsken ja Antrean rekkojen taustalla. Todennäköisesti väite kuitenkin on muodostettu kahden pitäjistä tuodun paidan sekä mahdollisesti Seifertin kuvien (alla) perusteella. Vaikka Sihvon ja Lehtisen teos Rahwaan Puku: Näkökulmia Suomen Kansallismuseon Kansanpukukokoelmiin onkin ollut erinomainen tietolähde, sanoisin että rekkoasiassa on menty tiedontuotannollisesti metsään.
Tässä vielä analyysi Seifertin kuvista, Jääski, 1867: Oikeanpuoleisella naisella on Jääsken kihlakunnalle tyypillinen nyytinkikoristeltu ja kudontaraitainen esiliina ja Jääsken alueen ruudullinen hurstuthame. Kädessään hänellä on koivistolaiset juhlasormikkaat ja paidan päällä koivistolaistyylinen, pitkänmallinen kostuli. Vasemmanpuoleisella naisella on rekkopaita, koivistolaistyylinen puolipitkä sarkaviitta tai kostuli. Huntu ja esiliina ovat koivistolaisia, samoin kuin hurstuthame, jossa helmassa on leveitä kudottuja poikkiraitoja. Johtopäätös on siis, että nämä Jääskessä kuvatut kansanpukuiset naiset ovat emigroituneet alueelle Koivistolta. Oikeanpuoleinen henkilö on valinnut pukuunsa osia jääskeläisestä ja koivistolaisesta perinteestä.
Kuvat M. Seifert, Museovirasto KK990:3-4. Jääski.
Kirjomassani rekossa näkyy tekninen kehitys alun ja lopun välillä. Kaikin puolin tulos on melko räjähtänyt. Jos virvittäinompelua tekee tasaiselle alustalle, auttaa kuvion hahmotteleminen kirjontatussilla. Poimutetulla alustalla on oletettavasti helpompaa laskea pistojen pituuksia. Virvittäin ompelu on kuitenkin kaikin puolin nihkeä tekniikka aikaavievyydessään. Vastikään kirjoin tällä tekniikalla lahjaksi menneen kirkkopaidan pystykauluksen, joka onnistui jo huomattavasti paremmin. Arvaatteko mikä oli salaisuus? Se oli lankojen laskeminen, siis pohjakankaan lankojen. Se oli ensimmäisten kerrosten ajan todella raivostuttavaa, mutta lopputulos oli erittäin tasainen ja todellakin vaivan väärti.
Lähteet
Lehtinen, Ildikó, ja Pirkko Sihvo. Rahwaan Puku: Näkökulmia Suomen Kansallismuseon Kansanpukukokoelmiin : A Survey of the Finnish National Museum Folk Costume Collection = Folk Costume. Museovirasto, 1984. Schvindt, Theodor. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. Schvindt, Theodor. Ompelu- ja nauhakoristeita. 1982, Suomalaisen kirjallisuuden seura. Sihvo, Pirkko. “Karjalaiset Kansanpuvut Ja Tekstiilit.” Karjala. 1, Portti Itään Ja Länteen, 1981, pp. 151-173.
Ompelin ystävälleni lahjaksi kirkkopaidan, jota varten tein harjoituksena version koivistolaisesta sepaluspaidasta. Lopullisesta lahjapaidasta tulikin sitten ihan erilainen, enkä tule esittelemään sitä täällä – lahja kun on. Mutta tästä sovitusversiosta haluaisin kertoa hieman. Ei siksi, että se olisi käsityötaidon näytteenä tasokas (se ei ole), vaan siksi, että tämänkaltaisesta keskihalkiollisesta äyrämöispaidasta ei löytynyt ainuttakaan mainintaa internetistä. On tietysti tärkeää korjata tämä puute.
Edit 14.2.2024: Todennäköisesti tällaista paitaa on Koivistolla kutsuttu “rellipaidaksi”. Se tuli käyttöön rekkopaitojen jälkeen. (Vahter 1924.)
Koiviston keskihalkiollinen rekkopaita, ns. sepaluspaita
Koiviston äyrämöiset käyttivät kansanpukuajan loppuun asti rekkopaitoja, joissa oli korkea ja kirjava pystykaulus, halkio vasemmalla puolella ja rinnalla suuri, 15–20 cm leveä rekko.
Näiden paitojen lisäksi Koivistolla ja Kuolemajärvellä (Kaukonen 1985) käytettiin myös keskihalkiollisia pystykauluspaitoja, joissa halkion pohjukassa oli pieni, noin 7 cm korkea ja leveä rekko. Schvindt (1913) kertoo paidoista:
“Kuten tavallista ovat niiden yliset eli hartiukset aivinaisesta, alaset piikosta tai tappuraisesta tehdyt. — Toisissa (ja kai vanhempimuotoisissa) sepaluspaidoissa ovat hihat tehdyt kolmesta suunnikkaisesta vaatepalasta, jossa kainalotilkku on melkein neliön muotoinen, ja käytetään myös liitinkisiä ompelulla kuvitettuja hihansuita. Alasia nähtiin vielä 1880-luvulla sellaisiakin, jotka oli vain kahdesta neliskulmaisesta piikkopalasesta tehty.”
Schvindt (1913) kuvaa kaksi koivistolaispaitaa, toisen jossa hihat ovat liitingilliset, kahdesta suorakulmaisesta palasesta kootut, ja toisen liitingittömän, jossa hihat on koottu suunnikkaan muotoisista paloista. Näistä liitingillinen on Schvindtin mukaan nuorempi. Huomionarvoisia ovat kummassakin paidassa kaula-aukolle ommellut pienet kiilat (neck gusset), jotka vanhoissa karjalaispaidoissa ovat harvinaisia. Niitä ei esiinny vanhoissa äyrämöisissä rekkopaidoissa, mutta läntisen vaikutuksen mukaisissa miesten paidoissa kyllä.
Uudempi malli, koivistolainen sepaluspaita: paidassa on yläset, alaset, hihat koottu kahdesta suorakaiteen muotoisesta palasta. (Schvindt 1913.)
Vanhempi malli, koivistolainen sepaluspaita: paidassa on yläset, alaset, hihat koottu kahdesta suunnikkaan muotoisesta palasta, alaset koottu useammasta palasta. (Schvindt 1913.)
Schvindtin piirtämän kirjontakaavion (1982) perusteella pystykauluksen virvittäin ommellut kirjonnat vastaavat koivistolaisten rekkopaitojen pystykauluksien kirjontoja. Keskihalkion pohjukan pienen “rekon” kirjonta kuitenkin muistuttaa rannekkeissa käytettyä kirjontaa. Siinä käytettyjä ristipistoja ei tietenkään esiinny varsinaisissa rekkopaidoissa, jotka on kirjottu poimutetulle alustalle virvittäin ommellen. Virvittäin ompeluhan sopii nimenomaan poimutetulle kankaalle, ristipisto ei.
Lähteissä sepaluspaidan “rekkoon” on viitattu nimenomaan rekkona, vaikka tekniikaltaan ja muodoltaan kirjonta ei vastaakkaan sitä. Oman ymmärrykseni mukaan rekko tarkoittaa etumuslappua, joka voidaan kääntää kaulalta syrjään ja tarvittaessa irrottaa kokonaan. Sepaluspaidassa kirjonta on kiinteänä halkion pohjukassa, eli funktioltaan se on ihan erilainen.
Pystykauluksen ja sepaluksen kirjailut: virvittäin ompelua ja ristipistoja. Schvindt 1982.
Hihaliitinkien kirjailut. Schvindt 1982.
On mahdotonta sanoa, kuinka yleinen tällainen paitatyyppi on ollut. Maininta ja kuva siitä löytyy Toini-Inkeri Kaukosen kirjasta Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut (1985). Kuvattu paita on todennäköisesti sama kuin se, jonka perusteella Schvindt piirsi kirjailujen kaaviokuvat. Schvindt (1913) antaa ymmärtää, että paitoja olisi kuitenkin valmistettu pitkin 1800-lukua, ja niiden tyyli olisi ajan kuluessa muuttunut. Tässä on pakko luottaa siihen, että Schvindt on tehnyt päätelmänsä perustuen laajempaan aineistoon, kuin niihin kahteen paitaan joista hän on piirtänyt kaaviokuvat.
Tämä Kaukosen kirjassa oleva kuva on ainoa, jonka löysin. Suunnitelmanani oli eskaloida tätä “harrastusta” ja alkaa tehdä Kansallismuseolle aineistopyyntöjä niistä kansanpuvuista, joita ei ole viitsitty luetteloida Finnaan. Suomen kansallismuseon kokoelmiin kuitenkin pääsee seuraavan kerran tutustumaan vasta vuoden 2025 alussa, sillä seuraavan kahden vuoden ajan kokoelmapalvelut ovat kiinni uuteen keskusvarastoon muuton takia. Tulevat kaksi vuotta toimin siis tuttuun tapaan kirjojen ja Finnan varassa. Ehkä sitten vuonna 2025 on aika yrittää uudestaan.
Koivistolainen pystykauluspaita. Kuva: Kaukonen 1985 s. 191, KM A 3668
Hieman omasta paidastani
Tarkoituksenani ei ollut tehdä historiallisen paidan kopiota perustuen Schvindtin kaavioihin. Minun paidassani hihat on tehty yhdestä kappaleesta eikä erillisiä ylisiä tai alasia ole. Alasettomuus – sekä myös valtava koko johtuu siitä – että tein mallin miehen paitaa varten. Miehet pitivät paidan helmaa housujen päälle vyötettynä, minkä takia koko paita tehtiin samasta kankaasta. Miesten paitoja ei tietenkään kirjailtu samalla hartaudella kuin naisten vaatteita. Kuvia tai mallikappaleita miesten paitojen kirjonnoista ei ole säilynyt, joten niiden voi olettaa olleen melko olemattomia.
Koska käsin kirjominen on tuskallisen aikaa vievää – ja koska en ole vielä opetellut kesällä hankkimani kirjovan ompelukoneen käyttöä – on pystykauluksen kirjonnat korvattu koristenauhalla. Lopputulos on ehkä vähän kökkö, sillä nauha on koppuraisempi kuin mitä käsin kirjottu pinta olisi. Erityisesti hihansuihin suosittelen kuitenkin kokeilemaan koristeeksi tehdasvalmisteisia nauhoja. Suomesta saa huononlaisesti karjalaisia nauhoja, mutta Etsyssä on muutamia latvialaisia kauppoja (kokeile hakea esim. Latvian ribbon; ethnic ribbon), joista saattaa löytyä sopivia. Tämän paidan nauhat on tilattu Karnaluksilta Virosta.
Kauluksen halkion kirjonnat on tehty virvittäin ompeluna käsin, ja käsintehdyltä ne näyttävätkin. (Lähikuvia en aio laittaa.) Pitkän tauon jälkeen virvittäin ompelu alkoi kuitenkin lopulta sujua, ja varsinaisessa paidassa se näytti jo oikein hyvältä. Niksi on ainakin alkuun laskea langat tarkkaan: tämä on ainut tapa saada kuviosta säännöllinen. Virvittäin ompelu saattaa olla monelle käsityötapana vieras. Minulla on ollut jo vuoden kesken projekti tehdä rekkopaita, joka on nyt tulossa valmiiksi. Palaan virvittäin ompeluun ja rekkoihin piakkoin.
Lähteet
Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. Wsoy, 1985. Schvindt, Theodor. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. (linkki) Schvindt, Theodor. Ompelu- ja nauhakoristeita. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1982. Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. Wsoy, 1985. Schvindt, Theodor. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. (linkki) Schvindt, Theodor. Ompelu- ja nauhakoristeita. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1982. Vahter, Tyyni. “Eräiden Karjalan pitäjien käsityöstä ja puvuista 1923–1924.” Käsikirjoitus 1924, Museovirasto.
Viimeksi tein kaulurin Jääskestä tuodun rekkopaidan kirjailujen mukaan. Kehittelin mallia, ja tässä artikkelissa kerrotaan tuloksena syntyneestä Antrean kaulurista. Ei se taaskaan putkeen mennyt, mutta kirjoneulekuviot ovat kauniita.
Naiset ovat käyttäneet Kannaksella värikkäästi kirjailtuja rekkopaitoja aina 1800-luvulle asti. Näistä paidoista ja niiden kirjontakuvioista voit lukea enemmän Jääsken rekkokauluria esittelevästä artikkelista.
Alkuperäinen kirjontakuvio
Tämän mallin pohjana on Antreasta tallennetun rekkopaidan kirjontakuvio. Muutoin kuvio noudattaa tätä mallia melko uskollisesti, mutta vasemmassa laidassa oleva pystysuora raita on jätetty pois.
Kuva: Sihvo 1981, s. 162.
Alla olevassa värioksennuksessa havainnollistetaan, miten kirjoneulekuviot ovat syntyneet kirjontakuvion pohjalta. Mallina oli kirjan kuva (yllä), joten kauhean korkeisiin resoluutioihin näissä ei ole päästy. Kirjoneule on kuitenkin mielestäni melko lähellä alkuperäistä kirjontakuviota, esimerkiksi mitä tulee aivan ylä- ja alareunassa oleviin siksak-kuvioihin sekä punavalkoisiin kuvioihin. Toisaalta raitaosan punaisilla ja sinisillä risteillä varustetut kirjoneuleraidat eivät ole yhtä onnistuneita. Näitä on hiton hankala yrittää selittää sanallisesti, joten siksi siis visuaalinen esitys:
Neulekuvio
Voit ladata neulekuvion alta joko pdf:nä tai excel-taulukkona. Huomio sitten siinä, että tässä kaaviossa ei ole otettu kantaa siihen, miten silmukoiden lisäys tehdään.
Tästä neulekuviosta tulee seuraavat mitat, lankana Novita Venla (100 g = 420 m): Kauluksen ympärys 124 + 1 silmukkaa = 36 cm (+1 silmukka on kerrosten vaihtumiskohtaan tuleva nurjalla neulottu silmukka) Kauluksen korkeus 33 silmukkaa = 6,5 cm Läpän leveys 116 + 1 silmukkaa = 29 cm Läpän korkeus 129 silmukkaa = 25 cm Taakse tulevan vetoketjun pituus 15 cm (jos käyttää housuvetoketjua, valitse 20 cm ja neulo selkäosa pidemmäksi. Se 15 cm vetoketju jättää nippa nappa tarpeeksi tilaa vetää kauluri pään yli)
Huom: riippuu toki omista mitoista ja käsialasta, mutta kaulukseen ehkä kannattaa lisätä sentti leveyttä ja toisaalta ottaa sentti korkeutta pois. Eli siis, esimerkiksi käsialasta riippuen neljä silmukkaa leveämpi ja viisi kerrosta lyhyempi.
Jos vertaa tätä kaavaa neulomaani testikappaleeseen, ovat ne vähän erilaisia. Pystykauluksen punavalkoisen kuvion voi neuloa keskitetysti tai sitten sivulle. Neuloin itse kuvion keskelle eli samaan linjaan alempana olevan isomman punavalkoisen kuvion kanssa, mutta tämä näytti jotenkin hassulta. Muutin siis kaavaa siten, että yläosan kuvio on toisella sivulla verrattuna alaosaan.
Kuvio on oikein hauska neuloa, sillä punavalkoisten kirjoneulekuvioiden kaava on helppo muistaa eikä mallipiirrosta tarvitse tihrustaa koko ajan. Missään kuviossa ei jää niin pitkiä lankajuoksuja, että niitä pitäisi sitoa. Koska lankajuoksut ovat sopivan mittaisia, on kuvio helppo saada kiristämättömäksi. Kuvio on muuten helppo, mutta sinipunaisessa kirjoneuleraidassa neulotaan kahden kerroksen ajan kolmella värillä.
Tämäkään kauluri ei ollut malliltansa menestys, joten en turhaan kirjoita tarkkoja ohjeita. Aivan niin kuin edellisessäkin kaulurissa, myös tässä mallissa kompastuskivi oli silmukoiden lisääminen pystykauluksen jälkeen. Silmukoita olisi noin niin kuin matemaattisesti pitänyt lisätä 4,6 per kerros, joten päätin lisätä neljä (aivan samoin kuin raglan-lisäyksissä yleensä lisätään – 8 silmukkaa per kaksi kerrosta). Eiväthän olkapäätkään ole ihan laatikon muotoiset. Neljä silmukkaa per kerros ei kuitenkaan ollut riittävästi ja lisäykset olivat muutenkin vähän kummalliset. Olisi sittenkin pitänyt tehdä ihan tavallinen raglan-lisäys, mutta olin huolestunut siitä, että kirjoneulekuviolle jäisi edestä liian kapea tila ja olkapäille puolestaan liikaa valkoista. Raglan-lisäykset olisi toki mahdollista tehdä niinkin, että samaa kuviota käyttää myös olkapäissä välittämättä raglan-saumasta. No, seuraavalla kerralla aion tehdä lisäykset ihan toisella tavalla.
Pystykauluksen kääntäminen, vetoketjukiinnitys ja saumojen leikkaaminen sen sijaan toimii hyvin. Eli silmukoiden lisääminen pitäisi vain saada toimimaan, ja sitten malli olisikin valmis.
Pystykaulus on tässä versiossa liian korkea ainakin minulle, joten kaaviosta kannattaa napata muutama rivi pois ja sen sijaan lisätä hieman leveyttä. Vuorellinen pystykaulus on muutoin täysin toimiva: paksun ja mukavan tuntuinen kaulaa vasten.
Kaulurin voi neuloa ylhäältä alas käyttäen magic loop -menetelmää. Valmiiksi neulottu kauluri on tällainen putki. Sitten se viimeistellään leikkaamalla keskitakasaumat auki.
Saumojen aukileikkaamisesta on kirjoitettu edellisen artikkelin yhteydessä ja tässä myös video siitä, miten tämän kaulurin saumat leikattiin:
Saumojen leikkaamisen jälkeen kauluri näyttää tältä:
Seuraavaksi kiinnitetään pystykauluksen vuori, jos sitä ei kiinnitetty jo neulomisvaiheessa. Vuoren voi ommella kiinni ompelukoneella, eikä se juurikaan näy ulos päin.
Tässä näkyy nurjalta puolelta tikkaus, jolla vuori on kiinnitetty paikoilleen. Vuoren reuna on vielä harsittu kiinni käsin. Ihanteellista tietysti olisi, jos vuori jatkuu olkien alkamiseen asti.
Kaikki reunat kaulusta lukuunottamatta pitää jotenkin siistiä, ja tyylikkäin tapa tähän olisi varmasti putkiloneule. Nyt tein vielä samaan tyyliin kanttinauhalla niin kuin Jääsken kaulurissakin. Ja ai helvetti se on vaikea ommella.
Jos ensikerralla silmukoiden lisääminen viimein onnistuisi, niin saisin tehtyä kunnollisen ohjeen.
Lähteet
Sihvo, Pirkko. “Karjalaiset Kansanpuvut Ja Tekstiilit.” Karjala. 1, Portti Itään Ja Länteen, 1981, pp. 151-173.
Ei vielä varsinainen tutoriaali. Kehitystyö on kesken.
Etelä-Karjalan pukualueen näyttävät rekkokaulukset ovat ihastuttavia mutta S U U R I T Ö I S I Ä. Juuri nyt – eikä varmaan koskaan myöhemminkään – minulta ei irtoa paria sataa tuntia kirjailla tällaista lappua itselleni. Saati sitten että näin arvokkaan käsityön käyttämiseen tulisi tilaisuuksia arjessa. Mutta kirjoneuleversio syntyi iltapuhteina noin kuukaudessa, suunnilleen samassa ajassa jossa katsoi Salaisten kansioiden juonijaksot.
Tuloksena on käyttövaate viileille keleille, eli täällä Helsingissäkin noin kahdellesadalle päivälle joka vuosi.
Tässä artikkelissa kerron ensin hieman taustaa rekkopaidoista ja sitten rekon kirjontakuvion sovittamisesta kirjoneuleeksi. Varsinainen kaulurin neulontaohje seuraa vasta sitten, kun olen saanut neulontaprosessin sulavammaksi.
Eli siis: Rekko tarkoittaa paidan kirjottua etumuslappua. Rekkopaitoja käytettiin Kannaksella liivittömien hameiden ja hartiushameiden kanssa, ts. osana äyrämöispukua. Moniin itäisen Kannaksen kansallispukuihin kuuluu rekkopaita.
Jääskeläiseen kansanpukuun ei kuulunut rekkoa – ainakaan 1800-luvun lopussa
Kaulurin kuvion perustana ollut kirjontakuvio on peräisin Lahden kaupunginmuseosta löytyvästä erikoisesta asukokonaisuudesta. Lahden kaupunginmuseon kuvissa rekkopaita on nimittäin yhdistetty Jääsken sarkaviittaan, hameeseen ja esiliinaan.
Tämä asukokonaisuus on erikoinen, sillä rekkopaita oli ominainen itäisen ja eteläisen Kannaksen äyrämöispuvuille, ei Jääsken kihlakunnan pitäjille. Tyypillisimmin Jääsken pukuun kuului tuona ajanjaksona vyötäröhame ja liivi, jonka kanssa käytettiin yksinkertaista, keskihalkiollista paitaa (ks. kuvat alla ja Akiander 1852). Lahden kaupunginmuseon jääskeläiseen kansallispukukokonaisuuteen on kuitenkin yhdistetty rekkopaita. Oliko asukokonaisuus koottu museossa väärin, vai oliko se ehkäpä peräisin itäiseltä Kannakselta muuttaneelta siirtolaiselta?
Antrealaisia kansanpukuja. Jääsken naapuripitäjässä Antreassa kansanpuku oli käytännössä identtinen, joten näistä kuvista saa hyvän käsityksen, millainen on ollut naisen tyypillinen kirkkopuku 1800-luvun lopussa. Kuvat Schvindt 1913.
Mistä rekko ja sen kuviot ovat peräisin?
Noin niin kuin alun perin siis.
Rekkoja on pidetty keskiajalla tulleena venäläisvaikutteena. Tämä ei kuitenkaan voi pitää täysin paikkaansa, sillä isovenäläiset karjalaisten naapurustossa eivät käyttäneet tuolloin rekkopaitoja. (Kaukonen 1985, s.190.) Idliko Lehtisen ja Pirkko Sihvon Rahwaan puvussa (1984, s. 46) ehdotetaan, että tapa koristella paidan rekko olisi voinut olla Novgorodin kautta levinnyttä Euroopan renessanssimuotia, kuten monet muut 1400–1500-lukujen piirteet Etelä-Karjalan kansanpuvuissa. Rekkoja on heidän mukaansa [1800-luvulle tultaessa] käytetty Karjalan lisäksi lähinnä Transilvanian unkarilaisten ja murenian romanialaisten keskuudessa. Venäläiset ovat käyttäneet rekkoa ainoastaan unkarilaisten välittömässä lähteisyydessä.
Tapa kirjoa paidan etumus värikkäästi voi olla renessanssiajan Euroopan vaikutusta, mutta kuviot itsessään tuskin ovat sitä. 1800-luvulla eläneen taidehistorioitsija Vladimir Stasovin mukaan venäläisen kirjonnan geometriset kuviot ovat samoja kuin itäisillä suomensukuisilla kansoilla kuten mordvalaiset, tshuvassit, udmurtit ja marit. Hän mainitsee näistä kuviosta tyyppinä erityisesti “figures made of several intersecting straight lines, with a large or small cross inside, or without it” (Stasov 2016 [1872], s. 189). Ja vaikka en onnistunut löytämään artikkelin yhteyteen tarkoitettuja kuvia, on helppo nähdä tämän viittaavan meillä juuri rekkojen virvittäin ompelussa sekä karjalaisessa punapoiminnassa käytettyihin kuvioihin. Stasov arvelee, että suunta vaikutteissa olisi ollut nimenomaan suomalais-ugrilaisilta heimoilta venäläisille päin, mutta kaipaisin tästä vielä lisäargumentaatiota. Stasov toki kirjoitti 1870-luvulla, joten mahdollisesti hänen jälkeensä on tehty tutkimuksellisia läpimurtoja (lisätutkimusta en kuitenkaan tähän hätään vielä löytynyt).
Stasovin mukaan nämä mainitut kuviot ovat esiintyneet pohjoisvenäläisessä [ja Novgorodin] kirjontaperinteessä viimeistään 1200–1300-luvuilla (Stasov 2016 [1872]). Siten ne ovat voineet levitä myös karjalaisten käyttöön jo esikristillisellä ajalla. Tällä hetkellä en halua kirjoittaa enempää näiden symbolien historiasta, koska se vaatii enempää perehtymistä. Summaan siis ne asiat, joista on varmuus: rekkokaulukset ja niiden kuviointi ovat hyvin vanha piirre eteläkarjalaisessa naisten pukeutumisessa.
Unkarilainen rekkoetumus. Kuva: Lehtinen & Sihvo 1984, s. 47.
Rekkopaidat olivat yleisiä itäisellä ja eteläisellä Kannaksella
Kansanpukuajan lopussa rekkopaitoja käytettiin seuraavissa pitäjissä: Rautu, Sakkola, Koivisto, Kuolemanjärvi, Äyräpää, Valkjärvi, Muolaa, Heinjoki ja Kivennapa (Kaukonen 1985, s.188). Kansanpukuajan lopulla tarkoitetaan tässä 1800-luvun jälkimmäistä puoliskoa, eli myös sitä aikaa, jolloin kansanperinnettä alettiin järjestelmällisesti tallentaa ja johon nykyiset kansallispuvut perustuvat. Finnasta löytyvien museoartikkelien perusteella sanoisin tämän levinneisyysalueen pitävän muuten paikkaansa, mutta varsinaisen rekkoalueen (kartta 1, keltaisella) ulkopuoleltakin on tuotu museokokoelmiin rekkopaitoja (kartta 1, vihreällä Jääski ja Kurkijoki).
Kartta 1. Keltaisella ovat ne pitäjät, joista rekkopaitoja on tuotu museokokoelmiin. Vihreällä ne, joista paitoja oli talletettu, mutta ne eivät 1800-luvun lopussa kuuluneet (enää) tyypilliseen kansanpukuun. Näissä pitäjissä eli Jääskessä ja Kurkijoella käytettiin tuolloin savakkotyylistä kansanpukua. Otos oli Finnasta löytyvät museokokoelmat, sisältäen paikkatiedoin varustetut rekkopaita-artikkelit Finnassa (hakusanana rekko). Mukaan otettiin vain suomenpuolinen Karjala. Otos käsittää vain muutaman kymmentä artikkelia, eikä tähän esimerkiksi kuulunut kuvaa kansallismuseon kokoelmissa olevasta antrealaisesta rekosta. Eli siis johtopäätöksenä: rekkopaita on tämän testin perusteella ollut käytössä enimmäkseen Äyräpää kihlakunnassa sekä Rannan kihlakunnassa Viipurin eteläpuolisella alueella. Koska muualtakin on tullut yksittäisiä kappaleita, on rekkopaitojen levinnäisyys voinut olla laajempi ennen aineistojen keräysajankohtaa. Huomio karttaan liittyen: Kartassa pitäjärajat poikkeavat hieman siitä, kuin mitä ne olivat viimeisimmäksi ennen sotia. Äyräpään pitäjää ei siksi näy. Alkuperäinen kartta Kaukonen 1985, s. 172. Muokannut minä MS Paintissa.
Päivitys 8.10.2021: Tässä Kurkijoelle merkityssä rekossa on todennäköisesti merkitty paikkatieto väärin: olisi varmaan pitänyt olla Heinjoki eikä Kurkijoki.
Jääskessä siis käytettiin myös rekkopaitoja, mutta kuka niitä käytti?
Ensimmäinen hypoteesi on, että rekkopaitojen levinneisyysalue olisi siis ollut laajempi, mutta savakkotyylinen asu on vallannut alaa alueen länsiosista alkaen. Lupaan tehdä tästä aiheesta vielä lisätutkimusta, mutta tämänhetkisen käsitykseni mukaan 1800-luvun puolivälin muotivirtaukset tukivat savakkoasuun siirtymistä (ks. Ahlqvist 2021 [1859], mutta kirjoitan tästä tosiaan tulevaisuudessa tarkemmin).
Toinen hypoteesi on, että idempää Kannaksen alueelta on ollut siirtolaisuutta Jääsken kihlakunnan alueelle 1800-luvulla, ja nämä äyrämöissiirtolaiset ovat tuoneet mukana elementtejä oman seutunsa kansanpuvusta.
Alla on kuvat kahdesta Jääskessä vuonna 1867 kuvatusta kansanpukuisesta naisesta. Vasemmanpuoleisessa kuvassa naisen esiliina on jääskeläistyylinen, mutta oikeanpuoleisessa selvästi ei. Kummallakin naisella on kädessään komeat koivistolaistyyliset juhlasormikkaat (ks. Bäcklund & Mäkinen 2018 kattava esitys aiheesta). Oikeanpuoleisen naisen kauluksessa näkyy solki vasemmalla puolella, joten hänellä todennäköisesti on myös rekkopaita. Hänen asunsa ei muutenkaan muistuta jääskeläistä kansanpukua, mutta ei täysin koivistolaistakaan: verrata voi vaikka tähän samalta ajalta olevaan, saman valokuvaajan ottamaan kuvaan tai oikeimmanpuoleiseen väripiirrokseen.
Mustavalkokuvat: kaksi Jääskessä juhlapuvussaan kuvattua naista. M. Seifert 1867, Museovirasto. Linkki 1.Linkki 2. Kummallakin naisella näyttäisi olevan päässään Koiviston lakkimainen huntu, joka on sidottu päähän punaisella verkanauhalla. Saattaa se olla naimattoman naisen pintelikin, missä tosin henkilöiden oletetun iän puolesta ei olisi järkeä.
Väripiirros: Koivistolainen kansanomainen juhlapuku. Schvindt 1913, s. 119. Oikeimmanpuoleisella naisella on päässään samanlainen verkanauhalla sidottu huntu kuin keskimmäisessä kuvassa olevalla Jääskessä kuvatulla naisella.
Yllä olevissa Jääskessä otetuissa mustavalkokuvissa on siis sekä Koivistoon että Jääskeen viittaavia pukuelementtejä, mikä viittaisi siihen, että ainakin joissain tapauksissa itäkannaslaiset piirteet voisivat olla siirtolaisuuden seurausta.
Mutta palataan vielä tähän mallina olleeseen “jääskeläiseen” rekkoon. Se muistuttaa kuvionsa ja kokonsa puolesta koivistolaisia tai kuolemanjärveläisiä. Selvitin kuitenkin asiaa vielä lisää. Löytyi kuva antrealaisesta (Jääsken naapuripitäjä) rekkopaidasta sekä tieto, että Jääsken kihlakunnan alueella rekkoon käytettiin vihreää, tummanpunaista, sinistä ja keltaista (Sihvo 1981, s. 162, ks. kuva alla). Tässä kirjoittaja antaa ymmärtää, että myös Jääsken kihlakunnan alueella on käytetty rekkopaitoja. Koska nämä rekot eivät ole päätyneet kansallispukuihin tai matkakertomusten kuvituksiin asti, olisi niiden käytöstä silloin luovuttu ennen varsinaisen kansanpukukauden loppua. Kun vaikkapa Jääsken pukua koottiin 1880-luvulla, oli rekkopaita vaihtunut jo savakkotyyliseen paitaan ja liiviin. Tässä siteerattu Sihvon teksti ei anna perusteluita väitteelleen, eikä se taustoita H. A. Reinholmin Antreasta tuomaa paitaa. Tämä yksi paita ei siis ole riittävä peruste vahvistamaan, että kirjottuja rekkoja olisi joskus käytetty laajemmin Jääsken kihlakunnan alueella.
Selvitystyöni ei siis tähän mennessä ole tuottanut lopullista vastausta Lahden kaupunginmuseon rekkopaidan alkuperään. Mutta miksi käytin tämän selvittämiseen niin paljon palstatilaa?
Rekkojen – kuten myös esiliinojen ja sarkaviittojen – kirjailut olivat pitäjäkohtaisia. Kirjontakuvioista siis tunnisti kantajansa kotipaikan. Tämän takia haluan itse ensisijaisesti käyttää sellaisen alueen kuviointia, johon minulla on yhteys. Jääskeen ja Antreaan tämä yhteys on vahvin, ja siksi aloitin sieltä. En varsinaisesti näe ongelmaa siinä, jos suunnittelisin kansanpukumaisia vaatekappaleita muunkin kuin oman “kotipaikkani” kuosien pohjalta. Tekisin tämän erittäin tarkasti kontekstiin perehtyneenä ja ilman tarkoitusta hyötyä siitä itse (vaan käsityön ja perinteen säilyttämisen ilosta). Jos jotain kuosia kuitenkin sporttaan ihan julkisesti, niin mieluiten sitten mahdollisimman omaa.
Eri juttu tietysti ovat uskonnolliset päähineet (huntu ja tanu luterilaisilla tai säpsä ja sorokka ortodokseilla). Niiden käyttö rajautui tiukasti uskontokuntien sisälle. Niin kuin nähtiin koivistolais- ja jääskeläisosia asuunsa yhdistäneestä naisesta yllä, eivät rajat pitäjätyylien välillä olleet samalla tavalla ehdottomia. Samoin myös savakot omaksuivat ajan kuluessa vaikutteita äyrämöispuvusta ja äyrämöiset savakoilta, vaikka periaatteessa kai naimisiin ei mentykään heimojen välillä. Kirjoitan pian lisää eroista savakko- ja äyrämöistyylin välillä, koska ilmiönä tämä on mielestäni ollut vähän esillä.
2. Kirjontakuvion muuttaminen neulekuvioksi
Tässä vielä lähemmin kirjoneuleen pohjana ollut kirjontakuvio. Lähde: Lahden kaupunginmuseo
Nyt siis itse asiaan, eli neulemalliin. Kirjontamallin muuttaminen neulekuvioksi onnistui aika intuitiivisesti lukuun ottamatta joitain mittasuhteita.
Olen aiemmin ihan omaksi ilokseni neulonut lapasia komi-kansan malleilla (Charlene Schurch. Mostly Mittens: Ethnic Knitting Designs from Russia. Martingale, 2009.), ja samat geometriset kuviot toistuvat myös tässä rekkokuviossa. Vaikka en tietoisesti ottanut mallia näiden komineuleiden sovituksesta, oli hyödyllistä tuntea yleiset mittasuhteet näiden kuvioiden kanssa. Voitte itse verrata rekossa esiintyviä kuvioita esimerkiksi näihin:
Niin, mittasuhteet: jos vertaatte tuohon alkuperäiseen Jääskestä tallennettuun rekkoon, ovat ne päin helvettiä. Kirjava raidoitus muodostaisi tosi asiassa pienemmän osan kuviota, ja keskimmäinen punavalkoinen kirjoneulekuvio olisi tietenkin kolme kertaa korkeampi. Näihin muutoksiin on aika itsestään selvät syyt langan paksuudessa ja siinä, miten neulonta toimii. Ja halusin saada mukaan kirjavan raidoituksen kokonaisuudessaan, minkä takia tästä osuudesta tuli melko korkea.
Kuvion suhteet saisi lähemmäs alkuperäistä, jos neulomiseen käyttäisi ohuempaa lankaa. Tässä työssä käytetty 100g=400m on jo keskimääräistä neulontalankaa ohuempi. Ja siten kauluri on enemmän tyyliä kuin lämmöneristystä varten. Seuraava askel olisi ohut kaksisäikeinen villalanka, joka on ihanteellinen esimerkiksi suosittuihin latvialaisiin kirjoneulelapasiin. Suomesta olen löytänyt sopivaa lankaa esimerkiksi Wetterhoffin Veera (100g=900m), mutta en ole vielä kokeillut sitä. On nimittäin tyyristäkin.
Toinen mittasuhteisiin liittyvä ero on tietysti se, että neuloessa on hirmu vaikea tehdä suunnikkaita muotoja. Siksi noista isoista punavalkoisista ruuduista tulee suurin piirtein neliöitä.
Viimeseksi pahoitteluni: Jos joku on nähnyt vastaavan rekon luonnossa, saattaa hän havaita poikkeavuuksia kirjavien raitojen väreissä ja järjestyksessä. Tein mallin kuvan pohjalta, siis resoluutioltaan hyvin pienen kuvan pohjalta, joten joissain kohdissa jouduin vähän arvaamaan raitojen järjestystä.
3. Kirjoneulekuvio
Voit ladata tästä pdf-muotoisen kuvion kokonaisuudessaan. Mitoista ja silmukkamääristä on tarkempaa tietoa artikkelin loppupuolella.
Seuraavaksi käyn läpi kuvioelementit yksityiskohtaisesti:
Pystykaulukseen tulee kahta kuvioelementtiä:
4s leveä, 12s korkea
27s leveä, 9s korkea (Tästä kuviosta kannattaa tehdä n. 8 silmukkaa korkeampi raita niin, että myös kauluksesta tulee korkeampi.)
Kaulan jälkeen on lisättävä silmukoita. Kaarrokemaisen lisäyksen kohdalla on pakko vaihtaa kirjoneule yksiväriseen, koska tätä kuviota ei ole optimoitu kaarrokkeisiin (vrt. islantilaisneuleet). Tähän kohtaan sopii hyvin valkoinen raita, jollainen on myös rekkopaidassa kauluksen vaihtuessa rekoksi. Reglanlisäyksien kanssa kirjoneulekuviokin toimisi hyvin.
Sitten alkaa rekon pääkuvio:
Kirjoneule 54s (13cm) leveä ja 29s (7cm) korkea. Senttimitat on mitattu suunnilleen.
Tässä pääkuviossa voisi lankadominanssin ajatella toisinkin päin: omasta mielestäni tässä on punainen kuvio valkoisella taustalla (niin kuin paidassakin kirjotaan punaisella valkoiselle). Kun punainen on dominantti väri, toimii alla sinisellä ympyröity alue erittäin hyvin. Pinkillä ympyröidyt valkoiset pisteet kuitenkin hukkuvat punaiseen taustaan. Nämä pisteet ovat kirjotussa rekossa kylläkin aika pieniä pisteitä, joten oikeastaan tämä ehkä sopii kuvioon.
Jos olette jotkut neuloneet “suomalaisugrilaisia” kuvioita, niin huomaatte, että tässä on pieni suunnittelullinen virhe. Tai jos ei virhe nii epätavanomanmukaisuus. Yleensä kuviot ovat jaollisia kolmella, mutta tässä olen tiivistetty kuviota niin, että reunukset ovatkin kahden silmukan mittaisia. Tein tämän siis tiivistyksen vuoksi, jotta etumukseen mahtuisi enemmän kuviota. Alla on pinkeillä täpillä merkattu ne elementit, jotka poikkeavat totutusta kolmijakoisuudesta:
Tälle rekon “pääkuviolle” jäi tilaa vähemmän kuin kirjotussa rekossa, koska halusin saada mahtumaan mukaan kaikki kolme raitaelementtiä:
1
3s, 11s (Vaihtoehto olisi kasvattaa valkoisten täplien kokoa esimerkiksi niin, että kuvio olisi 2 pun 2 valk ja siis luonnollisesti tehdä silloin kuviosta yhtä silmukkaa korkeampi. Tätä kuviota tulee rekkoon kolme kertaa, mutta tein vahingossa yhteen valkoisia täpliä liian harvoin… )
2
5s, 13s (Tähän raitaan en ollut niin tyytyväinen, ja muutan sovitusta varmaan seuraavaan versioon)
3
54s, 32s. Tämän kuvioelementin suhteet ovat mielestäni hyvin samat kuin mallissakin.
Loppuun ennen päättelyä neuloin vielä 4 riviä valkoista.
4. Neulemallia pitää vielä kehittää
Edellisessä kappaleessa tuli esiin hyvät puolet, ja tämä kappale käsittelee enimmäkseen sitä, kuinka neuleeni ei kaulurina ollut onnistunein. Malli oli omasta päästä, koska en löytänyt valmista mallia kirjoneulekaulurille, jossa kirjoneule jatkuisi tosiaan ihan kaulaan asti. Jos haluat itse lähteä neulomaan samaan tyyliin kauluria, olisi mahdollista tietenkin neuloa kaulaosan tilalle joustinneuletta ja toteuttaa ainoastaan kaulurin rintaläppä kirjoneuleena. Mielestäni tässä kuitenkin kärsii rekkokaulurin idea, koska rekkopaidan pystykaulushan se vasta komea onkin.
Tarvikkeet. Novita Venla, värit laivasto, hiili, sahrami, pujo, luonnonvalkoinen ja tomaatti. Nyt kun tarkistin värit Novitan sivuilta niin huomasin, että perkele olivat lopettaneet tomaatin tuotannon. Lankamaailman myymä Hjerte Sock 4 on saman paksuista, mutta tästä langasta tehdyt lapaset ovat minulla nyppyyntyneet jo neuloessa. Puikkojen paksuus 2 ja 2,5 kirjoneuleeseen, mutta riippuu toki käsialasta.
Mitat. Mitat osuivat ihan sattumalta suunnilleen oikein, joten voit hyödyntää niitä, vaikka päätyisitkin tekemään silmukoiden lisäykset ja läpän eri tekniikalla. Mitat siis olivat: Pystykauluksen ympärysmitta 40 cm = 124 silmukkaa (vuoreen laitoin muutaman vähemmän ja levensin sitten). Rintaläpän leveys 30 cm = 108 silmukkaa + 5×2 silmukkaa saumavaroihin. Rintaläpän korkeus 26 cm = 122 riviä sisältäen myös kaarrokkeen.
Vuori ja kaulaosa. Kaulaa vasten tuleva osa on hyvä neuloa kaksinkertaiseksi, eli ensin neuloa vuori yksivärisellä sileällä neuleella, sitten tehdä käännöstä varten hiirenhammasreuna, neuloa ainakin yksi kerros punaisella ja sitten aloittaa kuviot. Vuoren voi myöhemmin kiinnittää joko neulomalla (ks. ohje hiirenhammasreunaan linkistä) tai ommella kiinni viimeistelyvaiheessa. Harsin ensin vuoren paikoilleen ja sitten tikkasin sen kiinni ompelukoneella. Tämä osa kauluria toimii oikein hyvin, ja aion käyttää tätä tekniikkaa myös vastaisuudessa. Hiirenhammasreuna on helppo ja lisää pystykauluksen koristeellisuutta.
Vielä tässä vaiheessa punaisella neulottu vuori rullautuu ikävästi. Ongelma kuitenkin katoaa, kun vuoren ompelee kiinni päälliseen.
Silmukoiden lisääminen. Lisäsin silmukat säteittäin ja hyvin tiheästi, mikä teki rekon etumuksesta vähän taipuilevan, röyhelömäisen siis. Lopullisessa kaulurissa tämän vaikutus on kuitenkin melko pieni. Tästä huolimatta aion seuraavassa kaulurissa käyttää mieluummin raglanlisäyksiä, jolloin lisätyt silmukat tulevat sinne missä niitä tarvitaan, eli olkapäille.
Läppäosan neulominen putkena. Olisi ollut täysin mahdollista päättää niskan puolella oleva kappale ja neuloa rintaläppä tasoneuleena loppuun asti. Tällöin etuna olisi ollut reunojen leikkaukselta välttyminen. Reunojen auki leikkaaminen ei kuitenkaan mielestäni ollut mikään iso homma, joten suosittelen kyllä läppäosan neulomista suljettuna neuleena. Ainut ongelma ovat pitkät langanjuoksut, jos päätyy tekemään selkäläpän yhtä pitkänä mutta yksivärisenä. Kuva alla selkeyttää:
Jos pitkiä lankajuoksuja jää, on ne pakko kiepauttaa neulottavan langan ympäri jossain matkan varrella. Muuten lankajuoksut alkavat kerros kerrokselta lyhetä ja vetää neuletta kasaan. Lopulliseen työhönhän nämä ylipitkät juoksut eivät tietenkään jää, vaan ne leikataan pois reunoja leikattaessa. Nämä pitkät lankajuoksut ovat ongelma vain, jos neuloo kummankin läpän samassa suljetussa neuleessa JA neuloo kirjoneuleet vain toiselle puolelle. Kummankin läpän voisi esimerkiksi neuloa omana suljettuna neuleenaan ja välttää tämän ongelman kokonaan. Asia on kehittelyssä.
Neuleen päättely. Päättelin neuleen kuten sileä neulos yleensäkin päätellään. Tämä oli virhe, koska reuna rullautuu vielä kanttinauhallakin vahvistettuna. Mahdollisesti kannattaisi siis harkita joustinneuletta ennen lopullista päättelyä.
Reunojen auki leikkaaminen eli steekkaus. Vaivalla neulotun kaulurin leikkaaminen auki tuntui hurjalta, mutta se oli oikeastaan helppoa ja jopa nopeampaa, kuin lankojen päättely. Tällä menetelmällähän mitään ei käytännössä tarvitse päätellä, kun jokaisen silmukkarivin yli surautetaan ompeleet. Steekkaukseen on hyvin ohjeita saatavilla, joten en käy sitä läpi tässä. Olin jättänyt neuloessa 1 cm saumavarat ja punaisen pystyraidan leikkauskohtaan. Leikkaaminen oli helppo tehdä tätä raitaa pitkin. Alla olevassa kuvassa leikkauslinja on merkitty keltaisella katkoviivalla (todellisuudessa leikkasin tuosta vielä 3 cm ylöspäin, koska kaarrokkeessa lisäämäni silmukat eivät olleet tarpeeksi).
Leikkaaminen siis keltaista linjaa pitkin, ommelten keskeltä.
Reunojen huolittelu
Steekkauksen jälkeen sivureunat jäivät rumaksi ja alareunan päätelty linja lähti käpristymään. Korjatakseni kumpasenkin näistä ongelmista ompelin reunaan 2,5 cm levyisen vinonauhan. Nauhan ompeleminen siististi oli hirvittävän vaikeaa ja steekkauksen tikkauksia jäi kaiken lisäksi ikävästi näkyviin. Toinen keino voisi olla kääntää ja tikata saumavarat piiloon – tai sitten ommella läppä tasoneuleena. Periaatteessa takaläppä on kaulurissa melko turha, joten pelkän etuläpän neulominen varmaankin riittäisi.
Kiinnitysmekanismi. Viimeisenä vaiheena ompelin käsin kaksi hakasparia pystykauluksen yläosaan. Näiden hakasten avulla kauluri asettui paikoilleen oikein kivasti.
Tämmöinen siis tuli tällä kertaa. Kehittelen mallia ja palaan sitten asiaan.
Lähteet
Ahlqvist, August. Muistelmia Matkoilta Venäjällä Vuosina 1854-1858. Good Press 2021 (1859). Akiander, Matthias. Naisien Waateh-parresta Jääskessä. [s.n.], 1852. https://www.finna.fi/Record/sksdoria_books.10024_147620 Bäcklund, Anne, ja Marko Mäkinen. Juhlasormikkaat: Kirjoneulekäsineitä Koivistolta. Maahenki, 2018. Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomalaiset Kansanpuvut Ja Kansallispuvut. Söderström, 1985. Lehtinen, Ildikó, ja Pirkko Sihvo. Rahwaan Puku: Näkökulmia Suomen Kansallismuseon Kansanpukukokoelmiin : A Survey of the Finnish National Museum Folk Costume Collection = Folk Costume. Museovirasto, 1984. Schvindt, Theodor. Suomen Kansan Pukuja 1800-luvulla: 1, Karjala. Kirja, 1913. http://digikoivikko.vaarakirjastot.fi/items/show/997 Sihvo, Pirkko. “Karjalaiset Kansanpuvut Ja Tekstiilit.” Karjala. 1, Portti Itään Ja Länteen, 1981, pp. 151-173. Stasov, Vladimir. “Russian Folk Ornamentation: Embroidery, Weaving and Lace.” Experiment 22, no. 1 (2016) [1872]: 178-198.
Kaplaan kotipaja 