Ehkäpä jos sorkkaluut laittaa yöksi tyynyn alle, näkee unessa tulevan puolisonsa?
Näin valmistat sorkkarokkaa
Sorkkarokka ei ole pelkästään karjalainen ruoka, ja internetistä löytyy siihen ohjeita hyvin. Tässä ohje Aino Lampisen karjalaisten perinneruokien kirjasta:
Laskiaisrokka (sorkkarokka)
Sian sorkat suolataan muun lihan kanssa ja laskiaisena niistä keitetään sorkkarokka. Sorkat otetaan suolasta edellisenä päivänä likoon ja sitten niitä kuivataan miedossa uunissa, jossa ne jo kypsyvät puolikypsiksi. Rokat (herneet tai härkäpavut) liotetaan, kiehautetaan ja ensimmäinen vesi kaadetaan pois. Etenkin papujen kiehauttaminen on välttämätöntä, sillä muuten ne painavat rokan mustaksi. Sorkat ja rokat keitetään sitten yhdessä hitaasti hauduttamalla, Jos rokassa on muuta lihaa, se pilkotaan pieniksi palasiksi, mutta aterialla saa jokainen sorkan puolikkaan sellaisenaan.
Aino Lampinen, s. 103-104
Koska eläimet yleensä teurastettiin syksyllä, oli perinteisessä rokassa käytetty liha suolalihaa. Nyt tietysti voidaan käyttää tuoresorkkia, joita Helsingissä löytyy satunnaisesti lihatukusta ja muuallakin varmaan kauppahalleista. Ehkä juurikin näin laskiaiseksi olivat tosin osanneet hinnoitella sorkat yläkanttiin, ja kilosta sai pulittaa yli kolme euroa. Siihen nähden miten vähän sorkista irtoaa lihaa tai makua, on hinta turhan tyyris. Toki laskiaisrokan voi keittää minkä tahansa muunkin ruhonosan kanssa tai kokonaan ilman lihaakin.
Sorkkarokka, 4 annosta
2 sian sorkkaa, halkaistuna (pyydä kauppiasta halkaisemaan)
500 g kuivattuja herneitä
vettä
suolaa
Huuhtele ja liota herneet yön yli ts. käsittele hernepussin ohjeen mukaan.
Laita halkaistut sorkat uuniin saamaan vähän väriä.
Laita herneet kiehumaan. Herneiden kiehahdettua keittoveden voi kaataa pois ja vaihtaa tilalle uuden veden kuten Lampisen ohjeessa yllä. Tämä turvottaminen kuitenkin koskee enemmän papuja kuin herneitä, eikä sitä herneiden kanssa tarvitse tehdä.
Hauduta kypsäksi pari tuntia.
Miulla sorkat eivät olleet halkaistuja, mutta parin tunnin keittämisen aikana ne joka tapauksessa hajosivat keitinveteen lähes täysin. Luihin ei jäänyt lihaa lainkaan, mutta ei se ollut tarkoituskaan: makuhan liukenee rokkaan.
Syöjiltä tuli palautetta, että varvasluut keitossa olivat ällöttäviä. Muutenhan tuo on ihan tavallinen hernerokka. Vai olisiko sorkissa ehkä hienoinen omalaatuinen vivahde?
Kuten tässä blogissa aiemminkin olen argumentoinut, jos eläimiä syödään, tulisi ne syödä kokonaisuudessaan. Sorkkien käsitteleminen ei ollut mitään verrattuna esimerkiksi taannoiseen lampaanpääepisodiin, vaikka värissään ja tuntumassaan sian säärien ihmismäisyys oli ehkä hieman epämukavaa. Laskiaisrokkaan sorkka ei kuitenkaan mielestäni tuo lisäarvoa maun tai näyttävyyden puolesta. Siten jos pelkkää ruokaa ajattelee, voi sorkat ihan hyvin jättää kauppaan.
Sen sijaan joihinkin laskiaistaikoihin sorkat kuuluvat erottamattomana osana.
Sorkkarokka on vuodenkiertoon liittyvä rituaalinen ateria
Rokka oli Etelä-Karjalassa yleinen laskiaispäivän ruoka. Sen syömiseen kuten laskiaisen mäenlaskuunkin liittyi odotuksia tulevan vuoden sato-onnesta ja muusta mukavasta:
Laskiaisena voidellaan ennen syömistä padan päällä otetulla rasvalla lehmien utareet, sitten ne kesällä lypsävät. Lappee.
Laskiaisiltana asiat pesemättä peitetään pöydälle ja ruoan tähteet, ettei viljaan tule rikkaruohoja ja ohdakkeita. Ilomantsi.
Laskiaisena pitää keritä syödä seitsemän kertaa päivän aikaan, mutta ilman illallista käydä makaamaan. Sitten leipä riittää talossa ympäri vuoden eikä lopu ennen uutista. Säkkijärvi.
(Hautala & Tuomi, 2017)
Mikä näiden rituaalien merkitys on ollut yhteisön tai yhteiskunnan kannalta? Olen itse valtiotieteilijä enkä antropologi, ja ehkä tästä syystä lähestyn rituaalia yleensä hyötynäkökulmasta: se on evolutionäärisesti muotoutunut tekemään harjoittajayhteisöstään elinvoimaisemman.
Näissä sato-onneen liittyvien rituaalien sisällössä ei keittiöantropologin silmin ole hahmotettavissa merkitystä yhteisön selviytymisen kannalta (vrt. isot sukuhäät korreloivat pitkän avioliiton kanssa). Mitä yhteisöllistä merkitystä on utareiden voitelemisessa pannurasvalla? Ehkä taikoja tehdään siksi, että ne aidosti toimivat?
Tai sitten nämä rituaalit ovat sisältönsä puolesta satunnaisesti muotoutuneet, mutta niiden olemassa olo kaikessa satunnaisuudessaankin merkitsee maalaisyhteisön siirtymistä uuteen vaiheeseen vuodenkierrossa. Näin varmaan on, sillä paikkakunnittain laskiaisrituaaleissa oli runsasta vaihtelua sisältönsä puolesta, mutta tavoitteena niissä kaikissa oli varmistaa onni tulevalle kesälle. Hauskojen sorkkarituaalien lisäksi laskiaistiistaina myös nimittäin tarkkailtiin luontoa, ja sen perusteella ennustettiin tulevia viljelyolosuhteita.
Toisaalta osalla laskiaistaioista tavoiteltiin sato-onnea banaalimpia etuja:
Laskiaisena ei pidä rokkaa syödessään haastaa, etteivät itikat pure kesällä. Kirvu.
Laskiaisena on puhuminen ja muukin tarpeeton suun aukominen kiellettyä, sillä jos joku toinen näkee puhujan hampaat, syövät tätä ensi kesänä kärpäset. Jos ei näytä hampaitaan, saa olla rauhassa kärpäsiltä. Uusikirkko.
(Hautala & Tuomi, 2017)
Laskiaisena sorkkarokkaa syödessä pitää olla vaiti. Vasta sitten on lupa puhua, kun on laskenut mäkeä sorkkaluu suussa ja luu vahingossa pudonnut. Niitä malttamattomia, jotka rikkovat tätä sääntöä vastaan, purevat itikat kesällä.
(Aino Lampinen, s. 103-104)
Puhuminen laskiaisrokan ääressä nähtiin huonona enteenä, ja huomioiden Kirvun ja Uudenkirkon maantieteellinen etäisyys toisistaan, on tämä perinne saattanut olla laajalle levinnyt. Tilaisuuden juhlavuuden ja poikkeuksellisuuden kannalta hiljaisuudella on varmasti ollut suuri merkitys: se on erottanut laskiaisruokailun arkisesta ruokailutilanteesta. Juhlan ja arjen välisen eron hahmottamisen kannalta tällainen rituaali on siis merkittävä.
Oma lempparini karjalaisten laskiaisrituaalien joukossa on tämä naimaonneen liittyvä taika:
Kun laskiaisrokka on syöty, on otettava yksi sorkka, kaluttava se puhtaaksi, erotettava luut erikseen ja pantava ne sinä päivänä vasemmassa jalassa olevaan sukkaansa. Kun sukan luineen panee yöksi tyynyn alle, näkee tulevan aviomiehensä. Kaukola.
(Hautala & Tuomi, 2017)
Kaikkihan ovat juhannuksena keränneet kukkakimpun seitsemästä eri kukasta mutta entäs sitten tämä?
Palaan vielä jossain toisessa kirjoituksessa karjalaisten käsityksiin naisen paikasta, mutta haluan ottaa sen jo tässä esiin: Eikö tällaisella rituaalilla symboloidakin avioliiton tärkeyttä nuoren naisen elämässä? Hänelle tärkein asia tulevaisuudessa on päästä naimisiin. Hän ei tosimaailmassa voi sanoin tai teoin vaikuttaa siihen, kenet mieheksi tulee saamaan. Mutta ehkä sorkkaluu tyynyn alla antaa ennakkonäyn tulevasta?
Lähteet
Hautala & Tuomi (Toim.). Vanhat merkkipäivät. SKS kirjat, 2017.
Lampinen, Aino. Karjalainen keittokirja: maakunnallisia ruokia ja niiden valmistustapoja. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiön julkaisu n:o 2, 1953, toinen painos 1978.
Kaplaan kotipaja 