Suomenlahden ulkosaarien kintaat -sarja on tulossa päätökseen. Nyt julkaistava kinnasmalli “Muuttolintuset” on sarjan viides ja viimeinen osa. Kirjoneulekuoseja eli “kirjoja” sekä kuvia kintaista löytyy runsaasti sarjan sivulta, mutta lisää kinnaskohtaisia ohjeita ei ole enää tulossa.
Voit ladata ohjeen Muuttolintusiin alta. Laitoin kintaan kooksi “keskikoko”, koska ne ovat suunnilleen naisten kokoa M-L. Jos käytät naisten koon 7 käsineitä (M), voit neuloa kintaat himpun verran mallia pienemmiksi. Ohje on muuten ihan perus kinnasohje, mutta varteen on lisätty silmukoita. Lankana on käytetty fingering-vahvuista sukkalankaa (tex 60×4, 100g=420m).
Mallin esikuva on Kansallismuseon kintaat K7351:41. Kintaat on neulonut tytärsaarelainen Amalia Halli (synt. n. 1859). Tyyni Vahter osti kintaat Hallilta vuonna 1931. Tuolloin Halli kertoi, että kintaan suussa oleva kuvio on nimeltään “viistolliist”, ja se on vanha “kirja” eli kirjoneulekuvio. Halli kertoi myös, että sukka- ja kinnaslankana käytettiin kaksisäikeistä villalankaa. Villat neuleisiin ostettiin Viipurista tai Kotkasta, sillä hänen aikanaan Tytärsaarella enää pidetty lampaita. Lankaa kuitenkin värjättiin itse. (Vahter 1931.)
Alma Kurki Tytärsaarelta kertoi, että muuttolintuja neulottiin silloin, kun kuviolankaa oli vähän. (Mäkynen 1979.) Muuttolinnuista on esiintynyt myös väljemmin aseteltu muunnos, johon tässä mahdollisesti viitataan.
Esikuvana olleet kintaat K7351:41Amalia Halli kehrää nyytinkirukilla. Kuva Tyyni Vahter 1931. Kymenlaakson museo YLEV1116
Esikuvakintaat ovat malliltaan ihan peruskintaat. Tämänkertaisessa kinnasohjeessa ei siis ole mitään teknisesti eriskummalista. Varteen on neulottu raita “viistolliist” ja kämmenosan kuvio on “muuttolintuset”. Ranneke on 2 oikein 1 nurin -joustinneuletta. Työhön on lisätty silmukoita ennen ja jälkeen viistollis-raidan, mutta lähteenä olleen kuvan perusteella en osaa 100 % varmasti sanoa lisäysten määrää. Kärkikavennusten välissä on yksi silmukka harmaata, kavennukset on tehty valkoisella. Peukalo on kavennettu samalla tavalla kuin kämmenosa. Peukalo on lisätty suoraan, ei peukalokiilaa siis.
Muuttolinnut: näissä kintaissa käytetty kuvioMuunnos muuttolintu-kuviosta. Malli: Alma Kurki (s. 1903), Tytärsaari (Mäkynen 1979).“Viistolliist”: kintaan ranteessa käytetty kuvio“Viistollist” kintaan kämmenosan alalaidassa
Mallikintaat on neulottu Novitan Venlalla, jonka valmistus on sittemmin lopetettu. Lankojen harmaa ja valkoinen ovat liian samanväriset, eikä kuvio sen takia erotu kunnolla. Kokeilin lankadominanssin vaikutusta kuvioon, ja se on merkittävä. Alla kuvassa näette vaikutuksen. Vasemmanpuoleinen kinnas on neulottu harmaa dominanttina värinä ja oikeanpuoleinen päinvastoin. Tykkään itse enemmän valkoisesta hallitsevana värinä.
Lankadominanssi vaikuttaa kuvion ulkonäköön. Dominantti väri on ollut vasemmanpuoleisessa kintaassa harmaa ja oikeanpuoleisessa valkoinen.
Lähteet
Mäkynen, Maija. ”Kirjokintaitten ja sormikkaiden kuviot. Ulkosaarelaisia kintaankirjoja (Lavansaari, Suursaari, Tytärsaari).” Käsikirjoitus, Museovirasto, 1979. 301250 Vahter, Tyyni. “Lavansaaren, Seiskari, Suursaaren, Tytärsaaren, Vehkalahden ja Virolahden naisten käsitöistä.” Käsikirjoitus, Museovirasto, 1931.
Kintaiden yhteisten piirteiden takia olen päätellyt, että Suomenlahden ulkosaarien kirjokintaat saivat vaikutteita Virosta ja Kymenlaaksosta. Virolaisissa kintaissa on paljon suuria kuvioaiheita: tähtiä, ristejä, räänikköjä, käpälikköjä, piikkitarhoja ja siiviläisiä – myös jopa kymmeniä silmukoita leveitä kuvioita. Näistä monista isoista kirjoista olen nähnyt saaristolaiskintaissa ainoastaan kannuksenpyöriä. Muitakin kuvioita on käytetty Suomenlahden ulkosaarilla pirtanauhoissa, joten tuntemattomia nekään eivät ole olleet, niitä vain ei (tiettävästi) ole käytetty kintaissa.
Esikuvana olleet kansallismuseon kintaat.
Tämänkertaisessa kinnasparissa esikuvana olleet tähtikirja-kintaat K12053:6 ovat Lavansaarelta. Tähtikirjojen kuvio tunnetaan ehkä yleisemmin kannuksenpyöränä. Metatietojen mukaan kintaat on valmistettu ennen vuotta 1939. Mallinsa puolesta kintaat saattavat olla 1800-luvulta: Värit ovat luonnollisia lampaan värejä. Kinnas on malliltaan vanhahtava, sillä siinä on lyhyt resori ja muodoltaan se on leveä – vanhoissa kintaissa resori oli lyhyempi kuin uusissa (Vahter 1931).
Lavansaaren Pohjankylässä tähtikirjojen kuitenkin kerrottiin olevan uusi malli verrattuna esimerkiksi Viron kirjoihin. (Vahter 1931, Jaakko Talsin talo). Epäselvää on, mitä “uusi” on tarkoittanut 1930-luvulla. Virossa kuviota on käytetty hyvin paljon ja eri puolilla maata. Kävin läpi Viron museoiden parisen tuhatta kirjokinnasta ja -sormikasta, ja täsmälleen samalla kirjalla kuvitettuja kintaita löytyi useita: Eesti Rahva Muuseumin ERM 7059/a, ERM HM E 1601/ab, ERM A 509:2701/ab, ERM A 509:2874/ab, ERM A 559:102/ab. Kannaksella kannuksenpyörää ei esiinny äyrämöisten virvittäinommelluissa rekoissa, mutta ristipistokirjailluissa esiliinoissa kyllä (koristekuvioita kirjassa Schvindt 1903).
Virolainen kinnas ERM 7059/a, Harju-Madisen kihlakunta.
Neuleohje
Mallikintaassa käytetyt materiaalit ja välineet: Ohut Pirkka-lanka, puikot 1,50 mm joustinneuleessa ja 2,00 kirjoneuleessa.
Mallikintaat ovat muutoin uskolliset alkuperäiselle, mutta kuvio on keskitetty. Kuvion keskittäminen vaatii ruutupaperia tai sen puutteessa aikamoista aivojumppaa, joten ymmärrettävästi 1800-luvun kintaissa kuvioita ei ole keskitetty. Minun kinnasmallissani tähtikuvio on asetettu mallikintaisiin siten, että se jatkuu saumattomasti puolelta toiselle. Valkoinen on dominantti väri. Peukalon sisäpuolella kuvio näyttäisi olevan yksinkertaista ruudukkoa, ja piirre on otettu mukaan mallikintaisiin. Museolapasessa on varsinkin oikean käden lapasessa terävä kärki, joten mallissa kavennusta jatketaan aina kunnes työssä on vain kahdeksan silmukkaa jäljellä.
Peukalon takapuolella näkyy yksinkertaista ruudukkokuviota.
Näillä välineillä pääsin melko lähelle alkuperäisten kintaiden mittoja. Alkuperäisten kintaiden leveys on 13 cm ja pituus 23 cm, minun lapasissani kumpikin mitta on 1 cm alakanttiin. Mallilla syntyvä kinnas on lyhyt ja leveä, kuten alkuperäinenkin.
Kintaan kärki on terävä. Alkuperäisessä kintaassa kokonaan ruskealla kerroksella myös kavennetut silmukat on neulottu ruskealla. Tekemissäni mallilapasissa on sen sijaan nostettu alemmalta kerrokselta valkoinen silmukka.
Mallikintaassa sekä ohjeessa on myös toinen pieni ero alkuperäiseen kintaaseen nähden. Piirtämässäni neulemallissa kuviokertaan kuuluu rivi, jossa neulotaan pelkästään toisella värillä. Kintaan kämmenosaa neuloessa tämä ei vaikuta, mutta huomioi käsialan kireys yhdellä värillä neulotulla kerroksella. Jos yksiväriset kerrokset erottuvat muusta neuleesta pomppuina, vaihda niitä varten hieman ohuempi neulepuikko. Kärjen nauhakavennuksissa yksiväriset kerrokset voi kuitenkin halutessaan huomioida. Nauhakavennuksen väri on valkoinen. Yksivärisillä kerroksilla myös nauhakavennuksen silmukan väriksi tulee tämä yksi väri (minun kintaassani ruskea). Alkuperäisessä kintaassa tapahtuu juuri näin. Halutessaan nauhakavennuksesta saa kokonaan valkoisen. Voit halutessasi neuloa punaisella merkityt silmukat valkoisella yksiväristä kerrosta edeltävällä kerroksella. Yksivärisellä rivillä nosta nämä valkoiset silmukat ja tee kavennus sitä käyttäen. Tämä on ohjeistettu neuleohjeessa, mutta sinun ei ole pakko seurata ohjetta tässä kohtaa.
Mallikintaan peukalon takapuoli.
Mistä uusia kuvioita on tullut?
Koska toista tilaisuutta ei varmaan tule, esittelen tässä muutamia kirjoja, joiden alkuperästä tiedetään jotain. Sarjan aiemmassa osassa Vironkirjat olen jo käsitellyt ulkosaarien kintaiden suhdetta virolaisiin kintaisiin. Tiivistys tästä on, että saarilla neulottiin paljon samanlaisia malleja kuin Virossa, vaikka saarelaiset kintaat olivat oman näköisiään. Yleisin vastaus siis on, että todennäköisesti saarelainen kirjoneulemalli on Virosta tai sitten Kymenlaakson rannikolta, jossa sielläkin neulottiin samaan tyyliin. Muutamassa tapauksessa tarina kuitenkin saattaa olla erilainen.
Suunun kirjat
“[Mummoni Vilhelmiina Klaus kertoi Suunusta seuraavaa: hän oli sellainen huononäköinen nuoresta asti ja vanhuudessaan sokea, mutta kova neulomaan. Hän neuloi näitä samoja kirjoja aina laskien kumpaa lankaa nyt tulee valkiaa sormenpäältä niin monta silmää ja harmaata heittäen niin monta silmää, jos Suunun mielestä meni väärin, niin hän pyyti jotakin sisällä olevaa henkilöä katsomaan työtään. Näin Suununkrijan nimi synty.” (Mäkynen 1979.)
Epäselvää on, onko Suununkirjat ollut laajalle levinnyt kuosi vai lähinnä vanhan Suunun neuloma kuvio. Yleensä saarien kirjoihin voidaan vetää symmetria-akseleita vaakaan, pystyyn ja joskus viistoonkin. Suunun kirjat ovat tähän ilmiselvä poikkeus: samalla tavalla kuin Viisaan kirjoissakin (esimerkkinä alla Suuret kirjat), on kuvio symmetrinen vain pystyyn vedetyn linjan kummankin puolin. Kuvio muutenkin muistuttaa suuria kirjoja, joten kyseessä on mahdollisesti Suunun versio tutusta kuosista.
(Lähteet kuvioihin: Aili Klaus os. Piispa, Lavansaari (Mäkynen 1979) sekä Anna Maria Piispa, Lavansaari (K7351:40))
Suunun kirjatSuuret kirjatKansallismuseo (Nissinen 1933). Värit musta ja valkoinen
Siirin kirjat
“Tämän kirjan syntymä on vähän poikkeava, sillä Siiri oli piikana saaressa olevalla papilla ja hän huomasi tapetissa sellaisen kuvion, jota oli mukava neuloa kintaaseen. Siitä hän suunnitteli kintaaseen kuvion, joka levisi saaren naisten neulomisiin ja niin oli Siirinkirja valmis.” (Mäkynen 1979.)
Tarina saattaa olla puuta heinää tai ehkä Siiri alun perinkin kertoi muunneltua totuutta. Minulla on virolainen neuletakki, jossa täsmälleen sama kuvio esiintyy nappilistassa ja liitingeissä. Koska neuleet kulkivat ennemmin Viron mannermaalta saarille, eivät toiseen suuntaan, on Siirin tarinaa syytä epäillä.
Lähde Vilhelmiina Klaus, Lavansaari. (Mäkynen 1979.)“Siirin kirjat” villatakissa
Kirvun kirjat
Elviira Klauksen tarinan mukaan Kirvun kirjat tulivat Kirvun luontaisparantolassa hoidossa olleen lavansaarelaisen mukana (Mäkynen 1979). Kirvusta eikä mistään muualtakaan ei ole talletettu samanlaista kuviota, joten sen alkuperä jää mysteeriksi. Kuvio saattoi tulla kaukaakin, sillä parantolaan tultiin Pietarista asti ottamaan trendikkäitä vesi-, savi- ja sähköhoitoja.
Lähde Rauha Klaus, Lavansaari. (Mäkynen 1979.)
Lähteet
Mäkynen, Maija. ”Kirjokintaitten ja sormikkaiden kuvio. Ulkosaarelaisia kintaankirjoja (Lavansaari, Suursaari, Tytärsaari). 1979. Nissinen, Aino. Kodin neuletyöt. 1933. Schvindt, T. Nauhakoristeita. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1903. Vahter, Tyyni. “Lavansaaren, Seiskari, Suursaaren, Tytärsaaren, Vehkalahden ja Virolahden naisten käsitöistä.” Käsikirjoitus, virkamatka 1931. Museovirasto.
Suomenlahden ulkosaarien lapasia, osa 3 osa 1,osa 2
Tämänkertainen neulemalli tulee Suursaaresta Saima Suomalaisen os. Mattila neulomana. Tätä Raussin Lienan kirjoina tunnettua kuviota on neulottu myös ainakin Lavansaarella (Mäkynen 1979, Vahter 1931) sekä Kymenlaaksossa Valkealassa (K7199:25). Suursaareen tuotiin kintaita Virosta (Vahter 1931), joten virolaisten neulemallien vaikutus kintaissa on todennäköistä. Muistelen nähneeni juuri tällä kuosilla neulotut kintaat joskus Tallinnassa, mutta virolaisissa kinnaskirjoissa en ole siihen törmännyt. Ulkosaarien kinnasperinnettä keränneen Maija Mäkysen (1979) mukaan Suursaareen tämä kuvio kulkeutui Lavansaaresta tulleen vaimon mukana.
Elämää Suursaaressa
Suursaarella asutus keskittyi kahteen kylään, Suurkylään ja Kiiskinkylään. Saarilla ei koskaan juurikaan viljelty maata eikä suurjakoa toteutettu. Tämän ansiosta kylät säilyivät vuosien saatossa enimmäkseen muuttumattomina: tiiviinä ja yhteisöllisinä. Talot oli rakennettu vieriviereen, ja kujat niiden välillä muodostivat sokkelon. Uudetkin talot pyrittiin rakentamaan mahdollisimman lähelle vanhoja, niin että saaren kylät pysyivät Suomen mittapuulla poikkeuksellisen kompakteina. (Peltola 1960, 350-351.)
Suurkyläläiset ja kiiskinkyläläiset liittivät toisiinsa vahvoja stereotypioita. Suurkyläläiset olivat yleisen käsityksen mukaan vaiteliaita ja varovaisia ja kiiskinkyläläiset puolestaan eloisia ja puheliaita. (Peltola 1960, 38.) Suurkyläläiset katsoivat, että kiiskinkyläläiset joivat enemmän ja siveyden taso oli siellä alhaisempi. Kieltolain aikaa suurkyläläiset nimittivät Kiiskinkylää Pirtunkyläksi. Kiiskinkyläläiset puolestaan näkivät, että suurkyläläiset olivat jotenkin olevinaan muita parempia. (Talve 1996, 244.) Kiiskinkyläläiset, joihin mallilapaset neulonut Suomalainen itse lukeutui, joutuivat käymään Suurkylässä hoitamassa asioita. Matka taittui meritse tai polkuja pitkin, sillä kylien välille saatiin kunnollinen tie vasta 1930-luvulla. Noin kuusi kilometriä pitkän tien valmistuttuakin kuljettiin enimmäkseen jalkapatikassa, ja vain muutamat kiiskinkyläläiset ehtivät hankkia auton ennen saarien evakuoimista. (Peltola 1960, 160.) Tähän 1930-luvulla valmistuneeseen maantiehen liittyykin kiinnostava konflikti kylien välillä:
Saarelle saapui kesäisin turisteja, jotka yöpyivät Suurkylässä, jossa myös saaren ainoa satama sijaitsi. Kiiskinkyläläiset olisivat halunneet kuljettaa turisteja myös Kiiskinkylään ja hankkia siten tuloja. Suurkyläläiset kuitenkin kielsivät kiiskinkyläläisten autoilta pääsyn kyläänsä väittäen, etteivät kylätiet kestäneet autojen painoa ja ne olivat muutenkin liian kapeita autoliikenteeseen. Kun kiellot eivät auttaneet, suurkyläläiset pystyttivät kylän sisääntuloväylälle kaksi betonitolppaa estämään autojen pääsyn kylään. Eräänä yönä kiiskinkyläläiset tulivat ja räjäyttivät tolpat, mihin suurkyläläiset vastasivat pystyttämällä uudet rautaiset tolpat. Näiden tolppien räjäyttäminen ei joko onnistunut tai sitä ei edes yritetty. Kiiskinkyläläiset kuitenkin havaitsivat, että Suurkylään pääsi ajamaan muitakin reittejä pitkin. Vähitellen myrsky laantui, ja kiiskinkyläläiset saivat ajaa rauhassa Suurkylään vähillä autoillaan. (Peltola 1960, 109-110.)
Kuva: Peltola 1960, 163
Todennäköisesti lapaset neulonut Saima Suomalainen on sama henkilö kuin Suursaaressa työskennellyt kunnankätilö ja äitiysneuvoja. Suomalainen oli alunperin saarelainen, suorittanut kätilön tutkinnon vuonna 1921 ja välissä toiminut kätilönä Kustavissa. Hän työskenteli Suursaaren kunnankätilönä vuodesta 1924 aina saarien evakuoimiseen asti. Kätilön työn ohessa hän toimi usean vuoden ajan lastenhoidon neuvojana.
Suomalainen kertoo, miten synnytyksiä hoidettiin ennen varsinaisen kätilön toimen perustamista. Tuolloin lapsia auttoi maailmaan Naskin Maija:
“Maija oli reipas ja auttavainen. Synnytyksien hoidossa hän käytti apunaan oppikirjaa. Synnytykset hoidettiin savusaunassa. Milloin lapsi oli syntyessään valekuollut, Maija poltti pellavalankaa ja kangasta lapset nenän edessä, että lapsi aivastaisi ja alkaisi hengittää. Jos vastasyntynyt oli levoton pitemmän aikaa, lapsen sanottiin olevan ‘harjaksissa’. Hoidoksi tehtiin hapatus jauhoista ja sillä siveltiin lapsen koko iho. Sen jälkeen lapsi vietiin saunaan kylpemään, ja niin harjakset lähtivät.” (Peltola 1960, 163.)
Tarina ei kerro, harjoitettiinko perinteisiä hoitoja vielä senkin jälkeen, kun saarelle saatiin koulutettu kätilö. Artikkelin lopussa paneudun pohtimaan, mitä nuori valtio halusi opettaa kansalaisilleen ja mitä sen ehkä ei olisi pitänyt opettaa. Yleisesti ottaen kuolema on huono asia ja ihmishenkien pelastaminen hyvä asia: lääketieteen löydösten hyödyntäminen on siten hyvää. Sen sijaan tehokkuuden ja kuuliaisuuden suhde perinteeseen on monimutkaisempi.
Mallin mukaisessa kintaassa on nirkkoreuna ja peukalokiila, jotka todennäköisesti ovat Karjalassa 1900-luvulla omaksuttuja neuletekniikoita. Alkuperäinen kinnas on neulottu 1930–1940-luvulla, jolloin käsityökoulutusta oli jo saatavilla myös syrjäisillä saarilla. Käsitöitä opetettiin kansakoulussa sekä käsityökursseilla, joita järjesti esimerkiksi ompelukoneyhtiö Singer.
Ohjelapasen mitat leveydessä ja pituudessa vastaavat hyvin lähelle alkuperäistä. Mallia on muokattu alkuperäisestä kahdessa kohtaa: 1) minun ohjeeni mukainen peukalokiila on alkuperäistä leveämpi ja sopii käteen paremmin, 2) alkuperäisessä lapasessa kuviota ei ole keskitetty, mikä omaa päätäni kutittaa suuresti. Ohjeessa kuvio on keskitetty.
Muut tarpeelliset tiedot löytyvät pdf-tiedostosta.
Virhe ohjeessa: Kärkikavennuksien päällä vasemmalla sivulla oleva ruutu on virhe, eikä kuulu ohjeeseen. Lisäksi: kooksi on ilmoitettu keskikoko, mutta kyllä ne ovat aika suuret.
Vinkki hiirenhammasreunukseen: normaalisti silmukoita lisätessä langankierrot neulotaan kiertäen yhteen, mikä estää reijän syntymisen neuleeseen. Hiirenhammasreunuksessa pointtina nimenomaan on luoda reikiä. Neulo siis ensin kerros kaavalla: kaksi silmukkaa yhteen + langankierto. Seuraavalla kerroksella neulot langankierrot aivan kuin normaalisti neuloisit silmukat.
Ennen kuin alan puhua käsityöstä 1900-luvulla, haluaisin vielä tuoda esiin Suomen alueella harjoitetun kinnasperinteen rikkauden. Kuten aiemmin jo tässä sarjassa on todettu, Suomen alueelta 1800-luvun sekä 1900-luvun alun kinnaspareja on säilynyt vähän: puhutaan ennemmin kymmenistä kuin sadoista. Vähäisen aineiston varassa on mahdotonta tehdä yleistettävissä olevia päätelmiä pitäjille ominaisista kinnastyyleistä – etenkin kun säilyneistä karjalaisista kintaista suuri osa on neulakintaita, joissa kuvioiminen toimii eri tavalla kuin neuleissa.
Varovaisesti kuitenkin hypotetisoisin, että Pohjanmaalla neulottiin kasviornamentein ja kuvioraidoin koristeltuja, usein monivärisiä kintaita, ja Kymenlaaksossa sekä ulkosaarilla virolaistyyppisiä kaksivärisiä ja tiukan geometrisia kuvioita. Pähkinäsaaren rauhan rajan länsipuolella “Viikuksenlehtiä” neulottiin laajasti (Tampere K10345:73; Varsinais-Suomi K7144:43; Pohjanmaa K9150:1), samoin kuin “muuttolintusten” kaltaisia perustavanlaatuisen yksinkertaisia kuvioita. Varsinaissuomesta, Hämeestä ja Kannakselta kintaita on [Finnassa] kuitenkin niin vähän, että niiden perusteella on mahdotonta hahmotella edes mahdollisia yleispiirteitä.
Voidaan kuitenkin melko varmasti todeta, että merkittävät kuviokinnaskulttuurit vaikuttaisivat sijoittuvan rannikkoalueille. Ilmiö voi liittyä siihen, että rannikko-olosuhteissa on neulottu muutenkin enemmän tai että vaikutteet ovat levinneet sinne tuontikintaiden mukana, joita kuitenkaan ei pidemmälle sisämaahan kulkeutunut. Kuten sarjan aiemmassa osassa käsittelin, Suomenlahden saarilla näkyi yhteys balttilaiseen neuleperinteeseen.
K4407:583, Pirttikylä, Pohjanmaa, valmistettu ennen vuotta 1904. KA8148, kirjovirkatut kintaat Lapväärti, Pohjanmaa, valmistettu ennen vuotta 1912.
K7094:2, Säkkijärvi, valmistettu viimeistään 1927. Vaaleanpunainen ja vaalea violetti ovat varmasti tehdasvalmisteisia värejä, jotka tulivat saataville 1800-luvun lopussa.
1900-luvun aikana suurin osa perinnemallistosta kuitenkin katosi. Elettiin aikaa, jona kansakoulu (pakollinen vuodesta 1921) ja Kotiliesi-lehti (1922) levittivät käsityötaitoa syrjäisimpiinkin symppäkyliin. Tästä eteenpäin neulottiinkin samaa mitä Kotilieden toimituksessa ja Jyväskylän opettajaseminaarissa.
Käsityöopetusta on tutkittu paljon sukupuolen näkökulmasta. Käsityön ja vallan suhde on kuitenkin jäänyt vähäiselle huomiolle. Miksi näin on käynyt, omistan sarjassa kokonaisen artikkelin käsityön oletetusta epäpoliittisuudesta esseöimiseen. Nyt pysyttelen aiheessa: käsityö vallan välineenä.
Väitöskirjassaan Käsityöt tyttöjen kasvatuksessa naisiksi (2014) Päivi Marjanen pitää 1900-luvun alkua vedenjakajana käsityöopetuksen tavoitteissa. Sitä ennen 1860-luvulta asti oli vallinnut ihanne edistää kotien hyvinvointia ja sen jälkeen kasvattaa tytöistä kansalaisyhteiskunnan jäseniä.
“Kansakoulun perustamisvaiheessa 1860-luvulla koulukäsityö suunniteltiin cygnaeuslaisessa hengessä palvelemaan aikakauden kasvatuksellisia ja käytännöllisiä tarpeita. Cygnaeuksen mukaan naisten kasvattaminen äitiyteen ja kodin hoidossa tarvittavien tehtävien hallitsemiseen oli osa kansanopetuksen tehtävää. Oppiaineen käytännöllisen hyödyn lisäksi koulukäsityön tuli olla ”sielullisesti kasvattavaa” (lähteessä Marjanen 2014: Cygnaeus 1910a, 193).
Sielullisella kasvattavuudella viitataan sivistykseen, joka on lainattu saksan käsitteestä bildung. Englanninkielessä on pärjätty ihan hyvin ilman bildungia, ja humboldtilaisen sivistyksen henkinen kasvattavuus on alun alkaenkin löperösti määritelty. Sivistys on jotain ei-välttämätöntä ihmisyhteisön aineenvaihdunnan kannalta mutta silti hyvää. Meillä Suomessa sivistys on myös yleensä mielletty joksikin ulkonta päin tulevaksi. Suomenkielen “sivistys” tulee muuten siveydestä eikä esimerkiksi sivilisaatiosta. Vapaasti lainaten Täällä Pohjantähden allan Akselia, sivistys on sitä että osaa näyttää oikeaa naamaa oikeassa paikassa.
Käsityötunti Suursaaren Kiiskinkylässä 1922. Kymenlaakson museo YLEV8948
1900-luvun taitteessa sivistyneistö kiinnostui yhteiskunnallisista asioista, toisin sanoen suomalaisen kansallisen identiteetin rakentamista. Marttayhdistys perustettiin 1899, alun perin nimellä Sivistystä kodeille -yhdistys. Sivistyksellä oli liikkeessä alusta asti yhteiskunnallinen merkitys, eikä kyse ollut pelkästään perheyksikön kurjuuden ja likaisuuden lievittämisestä.
Martta-liikkeen perustaja, opettaja ja naisasia-aktivisti Lucina Hagman puhui yhdistyksen kokouksessa vuonna 1899. Kontekstina tässä siis se, että Hagman puhuttelee vertaisiaan, Helsingissä asuvaa sivistyneistöä (Ollila 1993, 25). He olivat ruustinnoja, opettajia, professorin vaimoja.
”Me olemme velvolliset ryhtymään työhön tämän yleisen sekaannuksen poistamiseksi, ja meidän ainoa ja tärkein tehtävämme tässä on valon levittäminen kansamme kaikkiin kerroksiin. – Älkäämme unohtako, että kysymyksessä on kallehin mikä meillä on, kansallinen olemuksemme. Miten olemme onnistuvat tämän olemuksemme pelastamisessa ja säilyttämisessä, se tulee suuressa määrin riippumaan siitä, käsittävätkö maamme naiset ja täyttävätkö he painavan velvollisuutensa äiteinä, kasvattajina, kansalaisina – Kaikki tiedämme kuinka paljo tervettä voimaa, kuinka paljo raitista ymmärrystä ja järkevää arvostelukykyä on kätketty kansannaisen poveen, useita semmoisia avuja, joita säätynaiset hyvillä syillä voivat häneltä kadehtia. Mutta kaikki nämä kyvyt ja hyveet tarvitsevat viljelystä. Tieto ja taito puuttuu ja näitä tulee sivistyneiden naisten jakaa vähäosaisemmille sisarilleen. Semmoiseksi kuin kansa kasvatetaan, semmoinen se on. Kasvatus on naisen tehtävä, Mutta miten he kykenisivät tähän tehtäväänsä, kun heillä ei ole sivistystä. Kuinka voimme ajatellakaan, että kansannaiset voisivat tarkoituksenmukaisella tavalla ja hoitaa ja kasvattaa lapsensa, pitää kunnossa ja hallita kotinsa, kun kansalaisvelvollisuuden tunne on heissä hämärä, kun eivät he omista sitä harrastusta ja intoa, jonka kohonnut sivistys antaa ihmiselle.” (Ollila 1993, 9; lihavointi ei alkuperäisessä.)
Sitaatti on pitkä, mutta sen sisällyttäminen tähän kokonaisuudessaan oli välttämätöntä. Naisella oli tehtävä äitinä ja kasvattajana: snellmanilaisen käsityksen mukaisesti naiset kasvattavat kansakunnan kodeissaan, ja tämä on se piste, jossa kansannainen ja politiikka kohtaavat. Se mitä kodin seinien sisällä tapahtui, oli hyvinkin poliittista!
Hagman tunnistaa kansannaisen sisäsyntyiset kyvyt ja hyveet. Mitä kansannaisesta puuttuu on tieto ja taito, jotka voidaan saada vain ulkopuolelta. Hagmanin sitaatissa jää epäselväksi, merkitsikö sivistys hänelle pelkkää tietoa ja taitoa, vai tiedon ja taidon aiheuttamaa henkisten kykyjen ja hyveiden kasvua. Joka tapauksessa, Martta-liikkeen kanta oli las casaslaisittain: rahvaalla oli karkeudestaan huolimatta sisäiset valmiudet ottaa vastaan julistus.
Kiiskinkylän marttojen vappuretki 1937. Kymenlaakson museo YLEV8475
Ollilan (1993) suorittaman Emäntälehtien analyysin perusteella Martoille sivistys käsittää sekä kotitaloudellisen tietotaidon (käsityöt, kanankasvatus) että kansallisten hyveiden (nöyryys, ahkeruus, puhtaus) vaalimisen, ja näiden lisäksi kaiken muunkin tarvittavaksi katsotun (esimerkiksi kulutusvalintojen vaikutus valtion kauppataseeseen). Mutta miten tämä tieto erosi suullisessa perinteessä välitetystä? Ehkä tiedon luonne eroaa sivistyksen ja ei-sivistyksen välillä siinä, perustellaanko tietoa esimerkiksi myytillä vai tieteellisellä metodilla. Sivistykseen kuului kuitenkin ei-rationaalisia osa-alueita tietynlaisesta suoraselkäisestä käytöksestä, jonka sisältö itsessään oli satunnaista: siivo puhe, haarukan ja veitsen käyttö, oikea tapa viettää joulua ja vaikkapa keittiötavaroiden kiillottaminen:
”[K]erran kuussa oli tehtävä perusteellinen siivous kodissa. Tällöin puhdistetaan seinät, uuninpäällykset ja komerot. On pyyhittävä lattia, huonekalut ja muut esineet, samoin jokainen kirja, ovet sekä taulut. Ikkunat pestään. Huonekalut ja makuuvaatteet viedään ulos, tuuletetaan ja hakataan. Kaikki keittiön tavarat pestään ja kiillotetaan. Puhtauteen liitettiin ehdoton järjestyksen ja järjestelmällisyyden vaatimus. Järjestys edellytti tavaroiden pitämistä määrätyillä paikoilla, mutta lisäksi vaadittiin töiden järjestämistä ja suunnittelua etukäteen. Näin kuri ja järjestys ulotettiin kaikkiin toimintoihin.” (Ollila 1993.)
Tämän pyörittelyn seurauksena määrittelisin sivistyksenä sen, mitä odotettiin ja tarvittiin kansalaiselta. Kansalaisen odotettiin omaksuvan identiteetti kansakunnan jäsenenä ja kehittyvän toiminnassaan taloudellisesti tuottavammaksi ja muutenkin yhteiskuntaa hyödyttävämmäksi.
Myöhemmin Martta-liike keskiluokkaistui ja käytännön työssä keskityttiin kodinhoidon tieteellistämiseen. Anna Ollilan mukaan tieteellisyyden ja rationalisoinnin myötä Marttojen ohjelmasta katosi varsinainen sivistys ja hyvän ihmisyyden pohtiminen (Ollila 1993, 108). Myös ”rationalistinen” kotitalousoppi kuitenkin piti sisällään käsityksen ihanne-emännästä. Vaiheistamalla kotityöt ja järjestämällä keittiö tehtaan tuotantolinjastoksi nainen toimi tuottavasti, tehokkaasti, säästäväisesti. Elintarvikkeiden käsittelyssä voitiin hyödyntää elintarviketieteiden tuottamaa tietoa, naisia voitiin valistaa oikeasta ravistuksesta tutkimukseen perustuen. Mutta mikä todella muuttui, oli tehdas-analogian ulottaminen kotitalouteen. Kotiäiti oli nyt ammatti-ihminen, ja kodinhoitamista tuli opettaa koulussa ja kursseilla.
Käsityöopetusta tarjosi myös ompelukoneita myynyt Singer. Ompelukurssi Suurkylässä. Kymenlaakson museo YLEV8965
Kodeissa tehtävästä käsityöstä tuli siis 1900-luvun taitteessa kansakunnan rakentajia kiinnostava kysymys. Käsityökoulutuksen sisältö määräytyi, ei ainoastaan koulutettavan edun mukaan, vaan jonkinlaisen yhteiskunnallisen edun mukaan – mitä se sitten tarkoittikaan 1900-luvun taitteen luokkayhteiskunnassa.
Myönnettäköön että suurin osa kansanpuvun elementeistä oli häviämässä jo 1800-luvun puolivälissä – kauan ennen kuin Paavo Haavikon kolmikko ulotti rihmastonsa maaseudulle. Tämä ei kuitenkaan pätenyt neulekintaisiin, joita vielä itsenäisessä Suomessakin neulottiin rikkaissa perinnekuoseissa tai esimerkiksi Kymenlaaksossa kudottuihin “Vironvöihin”, joihin liittyvät häärituaalit elivät hetken aikaa uusien hääperinteiden rinnalla (Kaukonen 1963, 24: viitattu Kaisa Böök, “Vehkalahden kotikutoiset nauhat, haastattelutietoja 1965). Myöskään tässä artikkelissa esitellyt Raussin Lienan kirjat eivät perustuneet hataraan muistitietoon, vaan ne neuloi työikäinen nainen. Siten siis, ovat ne käsityöperinnettä, joka vielä kansakouluajan alussa oli täysin elossa, ja jolla oli kaikki mahdollisuudet siirtyä eteenpäin.
Kertomus yllä ei ole argumentti Marttoja vastaan. Osaltaan Martta-järjestö tuki perinteisen käsityön säilymistä, vaikka se kouluttikin karjalaisemännille uusia menetelmiä (ks. esim. Pelkonen 1958). Vuonna 1929 liitto järjesti jäsenilleen lapaskilpailun, jossa se kannusti neulomaan perinteisiä malleja. Kilpailulapasissa näkyy käsityökasvatus, ja monissa on omaksuttu aikakauden piirteitä. Niissä on uusia värejä, vähemmän silmukoita, peukalokiiloja. Lappeelaiset kilpailulapaset (K7199:10) olivat kopio Suomessa tuntemattomasta virolaisesta mallista. Rekkokuviolliset kintaat oli neulonut käsityönopettaja sekä marttavaikuttaja Augusta Laine museossa näkemänsä rekon innoittamana (K7199:28). Tässä vaiheessa ei enää voinut varmasti sanoa, oliko kinnasmalli perinteinen vai sittenkin naistenlehden käsityöliitteestä. Kilpailun sadosta saadaan vahvistus kuitenkin sille, että vielä pitkälle 1900-luvulle vanhat kinnasmallit elivät vahvoina. Valitettavasti kilpailijoita ei pyydetty kertomaan mallien kulttuurisesta merkityksestä tai jopa maagisista ominaisuuksista. Se toki kiinnosti, voitiinko niitä valmistaa myyntiin ja paljonko ne maksaisivat. (Rauhala 2019, 115-116.)
Suuri osa Kansallismuseon ostamista kilpailukintaista on kuvattuna Finnassa. Koska kaikkiin ei ole sisällytetty paikkatietoa, kokosin Etelä-Karjalan ja Kymenlaakson kintaat tähän tiedostoon.
Marjanen, Päivi. “Koulukäsityö naiseksi kasvattamassa,” Kasvatus ja aika, Iss. 8, No. 1, 2014. Mäkynen, Maija. ”Kirjokintaitten ja sormikkaiden kuvio. Ulkosaarelaisia kintaankirjoja (Lavansaari, Suursaari, Tytärsaari). 1979. Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomen kansanomaiset nauhat. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1963. Ollila, Anne. Suomen kotien päivä valkenee… Marttajärjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939. Historiallisia tutkimuksia 173, Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1993 Pelkonen, Elna. Marttatyötä Laatokan Karjalassa. Siirtomarttojen pohjoinen piiriliitto, 1958. Peltola, Saara. Suursaari menneinä aikoina. 1960. Rauhala, Anna. Neulonnan taito. Helsingin yliopisto, 2019. Talve, Ilmar, “Kansankulttuuri”, teoksessa Suomenlahden ulkosaaret. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1996. Vahter, Tyyni. “Lavansaaren, Seiskarin, Suursaaren, Tytärsaaren, Vehkalahden ja Virolahden naisten käsitöistä.” Virkamatka 1931.
Syksyn flunssakauden ajan olen antanut ompelutöiden odottaa ja pysynyt mukavuusalueella: sohvalla & neuletöissä. Viime talvena tein sovellettuja neuleita vanhoilla kuvioilla, mutta nyt halusin tehdä autenttisia neuleita sekä mallin että kuvioinnin puolesta.
Perinteisiä malleja neuletöihin on tarjolla rajatusti. Osittain syynä on se, minkä tyyppisiä tekstiilejä museokokoelmiin on kerätty, osittain että kirjoneulekulttuuri ei Kannaksen Karjalassa ollut yhtä kehittynyttä kuin rannikkoseuduilla.
Suomenlahden ulkosaarilla, Seiskarissa, Lavansaaressa, Suursaaressa ja Tytärsaaressa, neulontaperinne on ollut rikas ja aineistoakin tuntui löytyvän mukavasti. Siksi valitsin näiden saarien neuleet.
Neulomisen ohella tein taustatyötä Karjalan ja Viron kintaista. Tekstimäärä paisuu niin, ettei valmista meinaa tulla ollenkaan. Julkaisen alun perin yhdeksi artikkeliksi tarkoitetun kirjoituksen sarjana. Luvassa on siis paljon neulesisältöä ❤
Suomenlahden ulkosaarilla eli Seiskarilla, Lavansaaressa, Tytärsaaressa ja Suursaaressa asui ennen sotia kolmisentuhatta ihmistä. Väkeä oli vähän mutta tiheään: Seiskari oli Suomen tiheimmin asuttu kunta. Saarilla oli oma omaleimainen kulttuurinsa, joka muusta Suomesta poiketen pyöri kalastuksen eikä maatalouden ympärillä. Koska saarilla ei voitu tuottaa kaikkea itse, oli kauppaa käytävä. Sen mukana tuli vaikutteita myös Virosta.
Saarissa neulottiin osittain samoja malleja kuin mantereitten puolella Suomessa ja Virossa. Lavansaaressa kirjontakuvioita kutsuttiin kirjoiksi, tytärsaaressa kirjuiksi (yks. kirjuu) js Suursaaressa kirjaviksi. Saarien neulontaperinnettä on dokumentoitu erityisen hyvin: Museoviraston informanttina toiminut Maija Mäkynen (1979) kokosi kymmenittäin neulemalleja sukulaisiltaan ja tuttaviltaan. Naisten käsityötaitoja ja kansanperinnetietoa tallentanut Tyyni Vahter teki saarille aineistonkeruumatkan vuonna 1931 ja toi mukanaan Suomen mittapuulla huomattavan kokoelman kintaita. Vahterin ja Mäkysen saarilta keräämiä materiaaleja on internetissä saatavilla huonosti, ja artikkelisarjan tavoitteena onkin tehdä tätä tietoa saavutettavaksi.
Siitä on pian 83 vuotta aikaa, kun Venäjä miehitti saaret talvisodan alkupäivinä. Sen jälkeen ei saarille ole ollut asiaa kuin muutamilla, eikä tule olemaan lähitulevaisuudessakaan.
Suomen vanhimmat museoidut kintaat ovat 1800-luvun loppupuolelta. Helsingin yliopiston osakunnat tekivät merkittävän työn kansan esineistön keräämiseksi, 7500 esinettä vuosina 1876-1893. Kerääjien tarkoitushakuisuus on otettava huomioon näitä kokoelmia tutkiessa: emme voi esinekokoelmasta päätellä, mikä on ollut keräyshetkellä yleistä, mikä erityislaatuista, mikä arkista ja mikä juhlavaa. Osakuntien kokoelmiin päästäkseen esineillä oli oltava ”taideteollista arvoa”, ja siten esimerkiksi yksivärisiä lapasia – lukuun ottamatta suursaarelaisia hylkeenpyytäjän lapasia – ei talletettu. (Rauhala 2019, 98–99.) Kokoelmat eivät siis kuvasta sitä, millaisia vaatteita on todellisuudessa käytetty, vaan sitä mikä on ollut erityistä.
Karjalaisten onni on, että kansatieteen pioneerit Theodor Schvindt ja U. T. Sirelius olivat molemmat kasvaneet Karjalassa: Schvindt Räisälässä ja Sirelius Jääskessä. Schvindt toimi Wiipurilaisen osakunnan kuraattorina kansatieteellisen keräyskampanjan aikana, 1888-1893, ja takuuvarmasti myötävaikutti siihen, että juuri wiipurilaiset keräsivät esineistöä eniten.
Osakuntalaisten keräysinnosta huolimatta lapaspareja on 7500 esineen joukossa vain yksitoista. Karjalaisia kirjokintaita näiden yhdentoista joukossa on todennäköisesti kaksi, toinen Kirvusta (KA3821) ja toinen Seiskarista (KA4040). Tietomme 1800-luvun kirjoneulekintaista ovat siis vähäiset.
Piirteitä 1800-luvun kintaissa
Karjalaisia saati ulkosaarelaisia 1800-luvun kintaita on museokokoelmissa niin vähän, että nojaan tässä tietoon tuon ajan virolaisista sekä suomalaisista kintaista. Lisää tietoa virolaisten kirjokintaiden suhteesta Karjalan saarien kintaisiin on luvassa sarjan toisessa osassa.
Suomenlahden saarien lapaset ovat väreiltään luonnollisia: enimmäkseen niissä on käytetty lampaanmustaa ja –harmaata, villanvaaleaa ja ruskeaa. Muutamassa lapasessa on käytetty värjättyä sinistä. Tämä pätee ulkosaarilla myös 1900-luvun neuleisiin.
Kirkkaat tehdasvalmisteiset värit tulivat Viroon 1800-luvun puolivälissä, mikä laajensi värivalikoimaa violettiin, kirkkaanvihreään, oranssiin, vaaleanpunaiseen ja mustempaan mustaan. (Piiri 2014, 11.) Esimerkiksi Muhun neuleitten kuuluisan kirkkaat värit ovat siten syntyneet vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Tehdasvärejä tuli Suomeenkin jo 1800-luvun puolella, joten periaatteessa myös ulkosaarilla olisi ollut mahdollisuus väri-iloitteluun. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, eikä edes mantereen puolella yleistä mataranpunaista ole museoesineiden perusteella juuri käytetty.
Vanhoissa kintaissa oli lyhyt ja leveä ranne (Piiri 2014, 14; Vahter 1931), kuten Seiskarin Liisukoissa alla. Sen sijaan nuoremmissa virolaisissa sekä ulkosaariston kintaista rannekkeeksi on neulottu usean sentin mittainen joustinneule. Virolaisten museokokoelmien perusteella vanhoissa kintaissa kämmen ja selkämys oli neulottu samalla kuosilla. 1800- ja 1900-luvulla kerätyissä karjalaisissa kirjokintaissa vanhemmissa peukalo on neulottu suoraan ja uudemmissa kiilan kera. Sekä vanhat virolaiset että vanhat suomalaiset kintaat on usein neulottu ohuilla puikoilla ja silmukkaluku on suuri. Ulkosaarilta ei aineistoa ole riittävästi, mutta todennäköisesti myös siellä 1800-luvun kintaat ovat olleet tiiviimpiä kuin 1900-luvulla. 1900-luvun saaristolaiskintaissa silmukkamäärä on tyypillisesti 72 tai jopa vähemmän.
Liisukat, muunnosLiisukat eli Liisan kirjatViikuksen lehet
Kuvioiden lähde: Maija Mäkynen 1979
Liisukat
Upea rytmikäs kuvio, Liisankirjat eli Liisukat, on ollut huippusuosittu Virossa, Kymenlaaksossa, Latviassa ja myös Suomenlahden saarilla. Ulkosaarilla sitä neulottiin kaikilla saarilla: Lavansaaressa, Seiskarilla, Suursaaressa ja Tytärsaaressa, ja siten se todennäköisesti on erityisen vanha kuvio.
Marttaliiton kinnasnäyttelyyn 1929 Liisukoita lähetettiin useampikin versiota Miehikkälästä ja Luumäeltä. Esimerkiksi Kansallismuseon K1527:6; K7199:15; K7199:2.
Liisukoita muunnoksineen on neulottu Virossa nimellä kiviristikiri (ERM 13997) viimeistään 1800-luvun puolessa välissä (ERM 5057). Lisäksi ERM 2534/a, ERM 5057, ERM 13997, ERM A 447:248/b.
Tämän artikkelin liisukat on neulottu 1800-luvun seiskarilaisen mallin mukaan, kuva alla.
Kansallismuseo KA4040. Tuntematon tekijä, Seiskari. Valmistusaika ennen vuotta 1893. Pituus 26 cm, Leveys 12 cm.
Ohje
Ohje on muutoin uskollinen museokappaleelle, mutta peukaloon on lisätty neljä silmukkaa peukalo-aukon laidoilta. Peukalon voi neuloa myös ilman lisäyksiä, jolloin kinnas on täysin identtinen museoversion kanssa!
Mitat Mallin mukaiset lapaset ovat mitoitukseltaan leveät ja sopivat hyvin päällyslapasiksi. Jos haluat lapasista “normaalin” kokoiset, pudota pois yksi mallikerta leveydestä sekä pituudesta. Leveys 12 cm Pituus 26,5 cm Mallitilkku 10 x 10 cm: leveys 38 s, korkeus 46 s.
Lanka: 100g = 420 m, esimerkiksi Novita Venla
Puikot: 2,00 kakslankaseen; 1,50 ykslankaseen neuleeseen; tai käsialan mukaan. Puikkojen vaihtaminen pienempään kokoon yksivärisille kerroksille sekä joustinneuleeseen on suositeltavaa.
Ranne Luo 96 silmukkaa Neulo 2o 2n -joustinneuletta 2 cm Neulo yksi rivi sileää ja aloita kuvio.
Lankadominanssi Mallilapasessa on neulottu vaalea kuvio tummalle pohjalle, eli valkoinen dominanttina.
Peukaloaukko 9–10 cm jälkeen neulo 18 silmukkaa eli kolme kuviokertaa apulangalle, vasemmassa lapasessa toisen puikon lopussa ja oikeassa kolmannen puikon alussa. Palauta silmukat takaisin vasemmalle ja neulo uudestaan kirjokuvion mukaisesti Huom. silmukoiden nostaminen peukalon takapuolella on helpompaa, jos tällä kerroksella EI ole kirjoneuletta. Kannattaa siis sijoittaa peukaloaukko kuvion yksiväriselle riville.
Neulo n. 11 cm ja aloita kärkikavennukset.
Nauhakavennuksen musta linja ei katkea yksivärisilläkään riveillä, kun kavennettavat silmukat nostaa alemmalta riviltä.
Kärkikavennukset Nauhakavennusten väliin jää 1 silmukka valkoista. Kavennukset tehdään mustalla langalla
ja 3. puikon alussa ylivetäen
ja 4. puikon lopussa yhteenneuloen. Silmukoiden nostaminen valkoisilla kerroksilla: Nosta mustat silmukat alemmalta kerrokselta. Alemman kerroksen silmukan (punaisella kaaviossa alla) on oltava musta.
Huom. Silmukoiden nostaminen kärkikavennuksissa.
Peukalon etupuolella kuvio jatkuu saumattomasti. Peukalon takapuolella on hyväksyttävä se, että peukalon ja kämmenosan sauma jää näkyviin.
Peukalo Poimi silmukat aukon laidoilta, yht. 36 s. Lisää sivuille yhteensä 4 s (valinnainen) Neulo peukalon etupuolen 1. rivi valkoisella. Kun käännyt peukalon nurjalle puolelle, aloita kaavion 2. rivi ja kirjoneule. Jos lisäsit sivuille silmukoita, huomioi mustien silmukoiden nostaminen valkoisilla kerroksilla koko peukalon mitalta. Huomioi mustien silmukoiden nostaminen valkoisilla kerroksilla kärkikavennuksissa (ks. myös kuva yllä).
Silmukoiden lisääminen peukaloaukon laidoille ei kuulu alkuperäiseen 1800-luvun lapaseen. Jos silmukoita ei lisää, pitää peukalon liitoskohtaan jääneet aukot ommella kiinni viimeistelyvaiheessa. Sen sijaan peukalokiilan pois jättäminen ei juurikaan vaikuta lapasen siisteyteen tai istuvuuteen.
***
Artikkelisarjan seuraavassa osassa on luvassa erilaisia “Viron kirjoja” sekä lisää tietoa virolaisen ja saarikarjalaisen neulekulttuurin suhteesta. 🧶
Lähteet
Grasmane, Maruta. Mittens of Latvia. Sena Klets 2012. Mäkynen, Maija. ”Kirjokintaitten ja sormikkaiden kuvio. Ulkosaarelaisia kintaankirjoja (Lavansaari, Suursaari, Tytärsaari). 1979. Piiri, Reet. Suuri kinnaskirja. Vanhoja virolaisia kirjoneulemalleja. Moreeni 2014. Rauhala, Anna. Neulonnan taito. Helsingin yliopisto, 2019. Vahter, Tyyni. “Lavansaaren, Seiskarin, Suursaaren, Tytärsaaren, Vehkalahden ja Virolahden naisten käsitöistä.” Virkamatka 1931.
Kaplaan kotipaja 