Siitä tuli kaalipiirakka. Eikä siitä oikeastaan ole paljon muuta kerrottavaa. Ohje on kuitenkin niin hyvä ja yksinkertainen, että se ansaitsee tulla jaetuksi eteenpäin.

Alun perin suunnitelmanani oli tehdä härkäpavuista muhennosta. Söin kuitenkin jo kolmatta päivää edellistä kokkaustani, hapanlohkoa. Tässä vaiheessa halusin siis valmistaa jotain, joka ei jäisi yksin minun syötäväkseni.

Tätä kirjoittaessa elokuun puolivälissä olivat ensimmäiset kesäkaalit juuri tulleet kauppoihin. Perinteen mukaista olisi tehdä tällöin kesän ensimmäistä kaaliruokaa, maitokaalia. Hapanlohkoon liittyvistä syistä halusin kuitenkin pelata varman päälle.

Siis, siksi kaalipiirakka. Kaikki tykkäävät piirakoista.

Äyräpään kaalipiirakka, ohje Liisa Pekonen

KUORI: sokeriton vehnästaikina eli 5 dl lämmintä maitoa, 30 g hiivaa, 0,5 tl suolaa, 100 g sulatettua voita, vehnäjauhoja
TÄYTE: 1 kg kaalia, voita tai muuta rasvaa, vähän suolaa

1. Kuoritaikinaa varten sekoitetaan lämpimään maitoon hiiva ja suola, lisätään vähän jauhoja ja sulatettu voi. Hetken kuluttua sekoitetaan loput jauhot ja annetaan nousta. Kaulitaan levyksi ja siirretään pellille.
2. Kaali pilkotaan ja haudutetaan valmiiksi voita tai sianrasvaa tarpeen mukaan käyttäen. Täyte levitetään suoraan kuorilevylle, josta puolet käännetään kanneksi ja ummistetaan. Voidellaan kirnupiimällä.
3. Paistetaan 1/2 tuntia 175-200 asteessa.

Kaalipiirakka oli myös juhlapiirakka, esim. rotinoiksi sitä vietiin erikoisen hyvään kuoreen tehtynä, arkioloissa tavalliseen kuoreen tehtynä syötiin pääruokana.

Lähde: Pirkko Sallinen-Gimpl, Karjalainen keittokirja. Tammi, 2009, s.95.

Tästä ohjeesta piirakkaa tuli puoli pellillistä eli noin 8 palaa.

Tässä äyräpääläisessä ohjeessa ei neuvottu tarkemmin, minkälaiseksi silpuksi kaalit tulisi pilkkoa. Melkein vastavassa kivennapalaisessa versiossa (Sallinen-Gimpl 2009, s. 95) kaali tuli hakata raudalla puisessa hakkuuastiassa – eli siis hyvin pieneksi, vertautuen ennemmin tehosekoittimeen kuin veitseen.

Pilkotut kaalit saavat hautua matalalla lämmöllä kattilassa. Eri alueiden ohjeissa on eri tapoja hauduttaa kaalit: Johanneksessa ne haudutettiin kerman ja voin kanssa ja Viipurissa suolavedessä (Ibid.). Tässä Äyräpään ohjeessa ei annettu tarkempia ohjeita hauduttamiseen. Siten siis lisäsin suolaa puoli teelusikallista ja pari nokaretta voita (ehkäpä 15g). Kaalit saivat hautua sen aikaa, kun kuoritaikina valmistuu ja kohoaa.

Kuoritaikinaan käytetään geneeristä sokeritonta vehnästaikinaa. Rasvan lisääminen taikinaan ei tietenkään ole pakollista, mutta tuo leivokseen juhlavuutta. Taikinaseos saa seistä ja “hapata” 10–15 minuuttia. Tuossa ajassa hiiva lähinnä ehtii aktivoitua, eli taikinaan ei tule hapanta makua. Vartin kuluttua taikinaan lisätään jauhoja, kunnes se vastaa paksuudeltaan pullataikinaa.

Levypiirakka on malliltaan helppo leipoa. Ennen uuniin panoa voitelin pinnan vielä piimällä.

Omassa piiraassani oli täytettä ehkä vähän nuukasti! En käyttänyt ihan kaikkea täytettä, vaikka ihan hyvin olisi voinut.

Piirakka maistuu oikein hyvin, mutta se ei ole ihme

Kyllä se vehnästaikina nimittäin on helpompi saada maistumaan herkulta.

Valmis piirakka on ihan esteettinen ja suorastaan herkullinen. Aikuismaistelijoille maistuu useampikin pala, vaikka mies ehdottaakin täytteen tuunaamista lihalla. Kuori maistuu ja tuntuu ihanan pehmeältä, vaikka rasvaa on kohtuullisesti ja sokeria ei laisinkaan.

Toisaalta, kaali on mielipiteitä jakava ruoka-aine. Meidän kolmevuotias ei suostunut syömään ja valitti hajusta. Onneksi asutaan luhtitalossa niin ei jää kaalinlemu rappukäytävään.

Omasta puolestani koen, että maku tai rakenne ei jättänyt toivomisen varaa: piirakka on juuri sitä, mitä lupaa. Se on äärimmäisen yksinkertainen, eikä ylimääräisiä ainesosia ole. Onpa se vielä helposti muokattavissakin omien makumieltymysten mukaiseksi, jos ainesosia ei tunnu sillään olevan tarpeeksi.

Arkiruuaksi piiras on ehkä aavistuksen rasvainen. 100 grammaa voita ei kuitenkaan omasta mielestäni ole kauhean paljon, koska pellillisestä tulee helposti isohkot palat kahdeksalle syöjälle. Jos rasvaa haluaa vähentää, voi maun pehmeyden yrittää säilyttää lisäämällä vähän sokeria – ruokalusikallinenkin vaikuttaa makuun kovasti.

Jos ajatellaan aikakerrostumia, on tämän tyylinen vehnäkuoripiiras uusi tulokas Kannaksella. Vehnä yleistyi kansan keskuudessa vasta sata vuotta sitten, eikä resepti voi olla paljon sitä vanhempi. Tällaista ei siis missään savupirtissä olisi syöty, mutta isovanhempiemme sukupolven lapsuudenkodeissa kylläkin.

Toinen juttu reseptin alkuperästä: läntisessä Suomessa on syöty vähemmän kaaliruokia ja kaalipiiraat puolestaan ovat stereotyyppisen venäläisiä. Olisi siis houkuttelevaa päätellä, että tällainen piirakkamalli on tullut Kannakselle Venäjältä. En kuitenkaan löytänyt internetistä yhtään vastaavaa reseptiä hiivataikinaan tehdylle venäläiselle kaalipiiralle.

Olen kuitenkin joskus aiemmin syönyt täsmälleen saman makuista, hiivataikinaan tehtyä yksinkertaista kaalipiirasta, joka oli leivottu puolikuun muotoon. Olen melko varma, että tämä olisi tarjottu minulle nimenomaan venäläisenä kaalipiiraana, mutta Googlen perusteella venäläinen kaalipiiras on tyypillisesti tehty voitaikinaan eikä ainakaan muistamani puolikuun muotoinen. Muistan jonkun tarjonneen näitä tyyliin paperipussista. Mutta se voi aina olla myös feikkimuisto!

Tällä hetkellä minulla on luvussa pari venäläiseen ruokaan keskittyvää kirjaa, joten ehkäpä tulen käsitelleeksi venäläistä piiraskulttuuria tarkemmin lähitulevaisuudessa.