16.8.2025 edit: Hei, tämä artikkeli on aika vanha. Olen vuosien aikana oppinut puvuista vaikka mitä ja varmaan nykyisin tekisin monta asiaa toisin.
Tässä artikkelissa ommellaan kansanomainen paita, joka malliltaan on lähestulkoon yksinkertaisin mahdollinen. Se sopii vaikka ensimmäiseksi ompeluprojektiksi: ei paitakauluksia, poimituksia tai muuta ikävää!
olkasaumaton: paita ommellaan yhdestä palasta
hihat saadaan istumaan kainalotilkkujen avulla
pyöreä savakkomallinen kaula-aukko
hihansuita kohti kapenevat hihat, joiden päässä on päärme.
Paita on Jääsken kihlakunnan alueelle ominainen, mutta yksinkertaisuutensa takia laajalti käytetty muuallakin.
Tarvikkeet: Puuvilla- tai pellavakangasta noin metri.
Mitat (cm) naisten kokoon 38 eivät sisällä saumavaroja 1 cm ja päärmevaroja 2 cm. Jos koristelet kaula-aukon koristenauhalla, ei sen mittoihin tarvitse lisätä saumavaraa.
Mikäli haluat rikkoa perinnepaidan kaavaa ja tehdä päärmeiden sijaan hihansuihin alavarat, leikkaa alavara käyttäen mallina hihansuuta. Alavarasta kannattaa leikata pari milliä hihaa kapeampi.
Nämä mitat ovat omien mittojeni mukaan eli suurin piirtein kokoa 38. Paita on juuri ja juuri sen kokoinen, että sen saa päälle mukavasti. Hihat ovat tässä mallissa melko kapeat eikä niitä ole millään tavalla istutettu. Ensimmäisen version voi hyvin tehdä vanhasta lakanasta, ja sen avulla täsmätä kaava oman kokoiseksi!
Paidan pituuden voi päättää oman maun mukaan. Historiallisesti paidat ovat olleet pitkiä, mutta helmahan joka tapauksessa tungetaan vyötärön sisään. Omassa paidassani pituus hartialta helmaan on 60 cm. Yhtä hyvin paidasta voi tehdä niin pitkän, kun kangas on leveä! Pidemmässä mallissa kannattaa lisätä sivuille kiilat, jos paidasta ei halua makkarankuorta.
Kaulahalkion syvyydeksi on laitettu tässä 12 cm. Historiallisissa malleissa halkiot ovat tätä syvempiä. 12 cm on sillain hyvä, että aluspaita ei vilku halkiosta.
Ompeluohje
Huolittele reunat
Ompele kainalotilkut hihojen alalaitaan (alla tästä tarkemmin). Ompele hihojen alasaumat
Ompele hiha kainalotilkkuineen kiinni paitaan.
Ompele sivusaumat
Silitä sivusaumojen saumavarat auki. Tee helmaan kaksinkertainen päärme.
Käännä kauluksen halkion reunat nurjalle ja ompele tikkaus halkion reunaan. Tämä on vähän vaikeaa, ja halkio voi olla helpompi ommella käsin.
Ompele koristenauha kaula-aukon reunaan.
Hihoihin voi tehdä päärmeet, mutta siistimmät ja suoremmat niistä saa alavaran avulla. Ompele alavaran sivut yhteen. Silitä alavaran ja hihan alasauman saumavarat auki. Ompele alavara ja hihansuu yhteen oikeat puolet vastakkain. Käännä alavara nurjalle, silitä ja kiinnitä alavaran reuna hihaan käsin ompelemalla.
Valmis! Helppoa, hauskaa, halpaa!
Kainalotilkkujen ompelu
Tässä artikkelissa kerron erityisesti kainalotilkkujen ompelusta, koska muutoin paita on hyvin yksinkertainen ja onnistuu jokaiselta ilman sen kummempaa kokemusta ompelemisesta.
Kainalotilkun ompelemista helpottaa, että merkitset tilkkuun saumavarojen rajat. Ompele kainalotilkun sauma aina vain merkkeihin asti. Tällöin kainalotilkun saumavarat jäävät vapaaksi, ja voit viimeistelyvaiheessa silittää ja harsia ne haluamaasi suuntaan. Toki voit ommella saumavarojen ylikin, mutta silloin esimerkiksi hihan tai helman saumojen auki silittäminen ei onnistu. Tämä on erityisen ongelmallista, jos haluat tehdä hiha- tai helmasauman päähän halkion.
1. Aseta kainalotilkku oikeat puolet vastakkain hihan yläpäähän. Ompele sauma hihan alalaitaan. Ompele sauma vain kulmaan tekemääsi merkkiin asti.
2. ompele kainalotilkun viereinen sivu hihan toiseen alalaitaan, oikeat puolet vastakkain.
3. Ompele hihan alasauma oikeat puolet vastakkain. Varo, ettei ommel ulotu kainalotilkun päälle.
Hiha näyttää oikealta puolelta tältä:
4. Aseta hiha paikoilleen paitaan, oikeat puolet vastakkain. Hihan ompelu onnistuu helpoiten niin, että työnnät hihan paidan sisälle. Hihan keskikohdan tulee olla linjassa paidan hartioiden keskikohdan kanssa.
Kun ompelet hihasaumaa, kiinnitä huomiota siihen, että et ompele kainalotilkun saumavarojen yli. Tai voi näinkin tehdä, mutta silloin kannattaa kiinnittää huomioita vaikutuksiin hiha- ja helmasaumojen saumavarojen asettumiseen.
5. Lopuksi voit ommella paidan sivut kiinni kainalotilkun alapuolelta.
Historialliset esikuvat
Tämä paita on tehty näyttämään suunnilleen Jääsken kansallispuvun paidalta. Siinä on samanlainen istuvuus, kauluksen muoto ja leikkaus. Leikkaus on sama kuin tässä vuoden 1978 ohjeessa, mutta mittoja olen muuttanut.
Schvindt (1913) kertoo Jääsken, Antrean ja Kirvun alueen paidoista:
“Naisten paidat olivat tavan mukaan yhdistetyt kahdesta osasta: ylisistä ja alasista. Edelliset ovat hienommasta pellavavaatteesta, palttinasta, jälkimmäiset paljon paksummasta tappuraisesta eli piikosta. Ylisissä, jotka ulottuivat kaulasta noin vyötäisille, oli sepalus keskellä rintaa ja usein punasella langalla kuvitettu matala kaulaliitinki. Myöhempinä aikoina ja varhemmin usein myös pyhäpuvussa oli naisen paita kokonaan pattinainen. Paidan sepalus suljettiin suurella hopeasoljella, jonka paljin pistettiin sepaluksen yläpäässä olevan rihmaraksin läpi.”
Jääsken kansallispuvun hihat ovat suorat, vaikka useissa Kannaksen pitäjissä juhlapaitojen hihat olivat poimutetut. Eivätkä paidat Jääskessäkään aina samanlaisia olleet: seuraavana tulossa on artikkeli hieman koristeellisemmasta hiharatkaisusta.
Pursiainen, Leena, ja Leena Stenberg. Karjalaiset Kansallispuvut. Vapaan sivistystoiminnan liitto, 1978. Schvindt, Theodor. Suomen Kansan Pukuja 1800-luvulla: 1, Karjala. Kirja, 1913.
Googlaa myös englanniksi kainalotilkku = underarm gusset
Nämä patalakit olivat kiva pieni projekti neuloa. Kavennusten/lisäysten kanssa ei tule tylsää, ja malli on hyvä alusta kokeilla uusia kuvioita.
Patalakki ei ole mikään pipo, eli päälaelle ei jää nypykkää saati pussia (nk. kortsupipo). Minulle patalakki tarkoittaa sellaista kuudesta kiilasta ommeltua päähinettä, joka on päälaelta mahdollisimman tasainen eli siis mukailee pään muotoa.
Neuleohje
Lakin neulomisen voi aloittaa kummasta päästä tahansa. Itse pidän kaventamista helpompana kuin lisäämistä, joten neuloin kaksi lakkia alhaalta ylös ja yhden ylhäältä alas.
Neuleissa käytetyt langat: Step 6 classic, Novita Venla.
Mittojen ottaminen
Patalakin kuuluisi myötäillä päämuotoja, ja sen takia aloitin mallin kehittämisen tarkalla mittojen ottamisella. Neule joustaa sen verran, että käytännössä lakin saa kuitenkin istumaan tasaväleinkin kaventamalla. Mutta ihan vinkkinä muunlaisia projekteja varten, selitän metodin lyhyesti.
Mitattava ruumiinosa kääritään elmukelmuun.
Päälle vedetään ilmastointiteippiä.
Malli poistetaan tarvittaessa saksien avulla, minkä jälkeen siitä saa kaikessa rauhassa otettua mitat. Tämä on avuksi silloin, jos mitattava henkilö on liukasliikkeinen tai jos mittojen ottamiseksi tarvitsee piirtää malliin apuviivoja kuten keskisaumoja. Teippimallin voi myös leikellä osiin, jolloin osia voi käyttää suoraan ompelukaavojen piirtämiseen. Esimerkiksi jos lähtisin ompelemaan itselleni korsettia, käyttäisin ehdottomasti tätä menetelmää. Menetelmä saattaa olla monelle tuttu cosplay-maailmasta.
Alavara ja pantaosa
Alhaalta ylös neulottuna on lakkiin hyvä tehdä kääntöreuna, joka ensinnäkin tekee reunasta napakan ja toisekseen mahdollistaa kuvion aloittamisen alalaidasta asti ilman joustinneuletta. Kääntöreunassa teettää hankaluutta arvioida alavaran pituus. Itse huomasin, että alavarasta tulee yleensä aina liian kapea, mutta tämä riippuu oman käsialan kokoerosta tavallisen ja kirjoneuleen välillä. Oletko jo neulonut mallitilkun? Sellainen kannattaa neuloa.
Kun alavara on tarpeeksi leveä, vaihdetaan neuleen oikealle puolelle. Näissä lasten lakeissa on picot-reuna, mutta reunan voi jättää suoraksikin neulomalla taitekohtaan yhden kerroksen nurin.
Tyylikkäin tapa olisi kiinnittää alavara päälliseen samassa kohtaa, jossa pantaosan kirjoneuleraita päättyy ja lakin päällisosio alkaa. Tähän kohtaan saattaa tulla pieni kupru, jonka kuvion vaihtuminen piilottaa. Siten siis alavara kannattaa yrittää laskea oikean mittaiseksi.
Alavaran voi kiinnittää neulomalla yhteen päällisen kanssa tai jälkikäteen ommellen. Neulominen on hieman haastavampi mutta todennäköisesti siistimpi tapa.
Lakin päällisosa ja kavennukset
Taulukon avulla voi laskea, monennellako kerroksella kavennukset tulee aloittaa.
Kokeilin lakin neulomista tarkkaan pään mittoihin, mutta tämä on ainakin pienissä koissa turhaa. Lasten kokoihin toimii hyvin kaventaa jokaisen kiilan reunoista silmukat aina kolmen kerroksen välein. Kiilan alussa tee ylivetokavennus ja lopussa neulo kaksi silmukkaa yhteen. Työ kapenee tällöin joka kolmas kerros 12 silmukalla.
Kiilojen vaihtumiskohdasta tulee siistimpi, kun kavennusten väliin jättää ainakin kaksi välisilmukkaa (niin kuin raglan-kavennuksissa esimerkiksi jätetään). Minun malleissani välisilmukoita on vihreässä lakissa neljä ja sinisessä lakissa kuusi. Aikuisten kokoisessa punavalkoisessa kammotuksessa (ks. kuva alempana) ei ole välisilmukoita ollenkaan.
Sinisessä lakissa kavennusten väliin on neulottu palmikot. Kirjoneulelakkiin palmikoista ei kannata tehdä leveämpiä kuin 3+3 silmukkaa, sillä tätä leveämmässä palmikossa lankajuoksujen kanssa tulee ongelmia. Tälläkin leveydellä voi lankajuoksuja joutua sitomaan joissain kirjoneuleen kohdissa.
Loppukavennus
Kavenna 12 silmukkaa kolmen kerroksen välein, kunnes työssä on jäljellä enää kiilojen väliset silmukat (eli siis kavennettavaa ei ole enää jäljellä). Nyt seuraa mallin kehittämisen kannalta vaikein vaihe: jos kavennuksia jatkaa samalla tahdilla 12 silmukkaa aina kolmen kerroksen välein, jää lakin päälle pieni nyppy. Loput kavennukset kannattanee siis tehdä kahden kerroksen välein vaikkapa sädekavennuksena.
Kärkikavennukset kannattaa aloittaa sitten, kun kaikki kiilan silmukat on kavennettu ja olet neulonut yhden kerroksen “nauhojen” eli siis kiilojen välisten silmukoiden värillä (oikeanpuoleisessa vihreässä lakissa en tajunnut neuloa tätä kerrosta).
Sama lakki ylhäältä alaspäin neulottuna
Jos lakin haluaa neuloa ylhäältä alaspäin, voi aloituksen tehdä samalla tavalla kuin neuloisi sukkia kärjestä alkaen. Sillä erotuksella tietenkin, että lakissa kiiloja on kuusi, sukassa vain jalkaterän ylä- ja alapuoli.
Vihreässä lakissa venytetään perinteistä värimallia
Pohdin pitkään tämän artikkelin julkaisemista, sillä vihreän lakin värimaailma on epäperinteisyydessään jopa rienaava. Rekkojen virvittäinommellut geometriset kuviot ovat Karjalassa aina joko punavalkoisia tai oranssivalkoisia pitäjästä riippuen. Siten vihreävalkoinen väriyhdistelmä on ennenkuulumaton. Pystykauluksen kuvio on tässä tapauksessa ommeltu punaisella valkoiselle taustalle:
Vihreävalkoisen lakin kuvio. Theodor Schvindt, kuvio 153, s. 157
“Pyhäjärvi” sinisävyinen lakki pirtanauhojen pohjalta
Tämän lakin kuvioiden mallina on kolme pyhäjärveläistä nauhaa. Mustavalkoisen “seinävyön” (oikealla) värit on neulemallissa muutettu sinivalkoiseksi ja lopputulos muistuttaa Suomen lippua enemmän kuin toivoin. Keskimmäinen kuvio on hurstuthameen hartueesta. Alkuperäinen nauha on kudottu siten, että toiselle puolelle syntyy siivilänpesosia ja toiselle puolelle lättäpäitä – neuleversioon halusin mukaan molemmat samalle puolelle, mutta muutoin neulottu kuvio on väreissään ja kuviossaan uskollinen alkuperäiselle.
Kuvat: Schvindt 1982
siivilänpesonen
lättäpää
Saako kuvion siirtää asusteesta toiseen?
Yleensä eteläkarjalaisessa kansanpukeutumisessa eri asun osilla on omat kirjailunsa: esiliinan kirjailut ovat erilaisia kuin kostulin tai rekon. Osa rekkojen ja kostuleiden kuvioista esiintyy molemmissa, esimerkiksi omenaiset. Rekkojen punavalkoisia geometrisia kuvioita ei kuitenkaan käytetä kostuleiden reunoissa tai esiliinoissa. Pirtanauhoissa sen sijaan näitä samoja kuvioita esiintyy. Nämä kuviot eivät myöskään ole yksinomaan karjalaisia, vaan yleisesti Suomessa ja muissakin kulttuureissa käytettyjä.
Kaulurit olivat mielestäni ongelmaton sovellus, sillä vaikka tekniikka oli eri, kuvion sijainti ja vaatteen idea oli sama: kotipaikkaa, yhteenkuuluvuutta sekä sorminäppäryyttä viestivä kaulalaite. Mutta onko ok ottaa näitä kuvioita käyttöön lapsen pipoon?
Kokonaisen kirjontamallin siirtämisestä toiseen vaatekappaleeseen tiedän ainoastaan yhden tapauksen: koivistolaiset juhlasormikkaat. Näissä sormikkaissa toistuivat samat värit ja kuviot kuin Koiviston rekoissa. Puikoilla alettiin neuloa vasta siinä vaiheessa 1800-luvulla, kun kirjailtuja rekkoja ei enää käytetty suurimmassa osaa pitäjistä. Mikäli rekkoja olisi valmistettu vielä samaan aikaan kuin neulominen tekniikkana omaksuttiin, kuvioiden siirtyminen toiseen tekniikkaan olisi voinut tuoda ne uusiin asuyhteyksiin muuallakin kuin Koivistolla.
Teen nyt vielä tämän yhden tuunaa mun perinne -tyylisen neulejutun, mutta sitten pyrin pitämään kuviot siellä, mihin ne alun perin on tarkoitettu. Tämä liittyy myös laajempaan pohdintaan, jota olen kansanpukujen osalta tehnyt:
Kun rahaa ja aikaa on vähän, on ollut helppo lähteä tekemään pieniä projekteja vähin resurssein ja tutulla tekniikalla. Siksi olen tehnyt kaulureita, sukkia, lapasia ja nyt lakkeja. Mutta tämä ei oikeastaan ole sitä, mitä haluaisin tehdä.
Mieluummin kuin siirrän perinteisten vaatteiden kuvioita nykyaikaisiin vaatteisiin, tekisin perinteisiä vaatteita niin, että ne sopivat käyttöön nykyisin. Mieluummin niin, että pukuni perusta on karjalainen, (vaikka sen toteutuksessa olisikin pitänyt tehdä kompromisseja), kuin että karjalaisuus on liitetty päälle eksoottisena koristeena.
Niin kuin esimerkiksi näissä lakeissa.
Julkaisen kuitenkin tämän artikkelin, ja syynä tähän on toiveeni, että kansanperinne olisi saavutettavaa mahdollisimman monelle. Oman kansanpuvun tekeminen alusta asti vaatii selvittelyä, rahaa ja motivaatiota oppia uusia käsityötaitoja. Entä jos jokin näistä puuttuu? Mielestäni on parempi neuloa perinnekuvioita kontekstista irrotettuna kuin haudata ne kokonaan. Ymmärrän kuitenkin täysin, jos se jotakuta ärsyttää.
Patalakki päähineenä
Minulle, kuten varmasti monelle muullekin, patalakki on tullut ensimmäistä kertaa tutuksi partiolaisten väiskinä ja sen jälkeen väinämöis-hattuna. Patalakki ei kuitenkaan ole varattu ainoastaan partiolaisille tai karjalaisille, vaan on ollut yleisesti käytössä Suomessa.
Patalakki määritellään valmistustapansa kautta: se on kiiloista, yleensä kuudesta, koottu lakki. Meille patalakki on varmaan tullut lännestä, sillä Karjalassa sitä käytettiin vain Suomen puoleisilla alueilla. 1500-luvulla sotilaat käyttivät sitä kypärän alushattuna, myöhemmin se oli yleinen kansanomainen miesten päähine. Suomessa patalakki säilyi pisimpään käytössä Savo-Karjalassa. (Lehtinen & Sihvo 1984, 207.)
Patalakissa ilmenee hyvin, kuinka eri käsityöperinteissä sama idea on voitu toteuttaa omilla tavoillaan. Funktionaalisesti samankaltaisia, päälaen peittäviä päähineitä ovat kalotti, kipa ja muslimien ṭāqīya variaatioineen, joista jälkimmäiset tosin monesti ovat ennemmin lieriömäisiä kuin päätä myötäileviä ja usein myös virkattuja. Turkkilaistyyppisiä rukoushattuja löytyy internetistä myös neulottuna, mutta erikoisesti horisentaalisessa suunnassa. Nämä päähineet ovat kaikki hengellisiä päähineitä ja yhdistyvät abrahamilaisuuden kolmeen eri haaraan. Nämä myös ovat kaikki stereotyyppisesti miesten päähineitä, vaikka kipa ja ṭāqīya eivät sitä täysin olekaan.
Kun kuvasin päähineitä funktionaalisesti samanlaisiksi, tarkoitin niiden peittävyysastetta ja kykyä suojata käyttäjäänsä elementeiltä. Itse partiotaustaisena olen aina pitänyt väiskiä typeränä päähineenä, sillä se ei suojaa silmiä auringolta, korvia tuulelta tai outoa pään muotoa muiden katseilta. Miksi tällaisia päähineitä siis edelleen käytetään? Kipa on selvästi uskonnollinen päähine, ja pieni, kiiloista koottu katolilaisten zucchetto on varattu ainoastaan papistolle. Päähineen funktio on siis muualla kuin elementeiltä suojautumisessa.
Siten siis, meidän lapsillamme on nyt kivat patalakit, mutta mikä on sopiva tilanne käyttää tällaista?
Tämä on nyt vähään aikaan viimeinen neulejuttu: minulle neulominen on ollut tekosyy katsoa samoja Salaisten kansioiden monsterijaksoja uudelleen ja uudelleen. Nyt on aika siirtyä johonkin aktivoivampaan.
Toinen pointti on artikkelissa mainitsemani tavoite tehdä perustavanlaatuisilta ominaisuuksiltaan karjalainen puku, sen sijaan että päälleliimaisi pukujen piirteitä pois niiden alkuperäisestä kontekstista. En kuitenkaan tuomitse tällaista tuunaa mun perinne -toimintaa, joka kuitenkin on paljon saavutettavampi tapa kunnioittaa kansanpukuperinnettä.
Lähteet
Lehtinen, I., & Sihvo, P. (1984). Rahwaan puku: Näkökulmia Suomen kansallismuseon kansanpukukokoelmiin. Museovirasto. Schvindt, T. (1982). Ompelu- ja nauhakoristeita. Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Ehkäpä jos sorkkaluut laittaa yöksi tyynyn alle, näkee unessa tulevan puolisonsa?
Näin valmistat sorkkarokkaa
Sorkkarokka ei ole pelkästään karjalainen ruoka, ja internetistä löytyy siihen ohjeita hyvin. Tässä ohje Aino Lampisen karjalaisten perinneruokien kirjasta:
Laskiaisrokka (sorkkarokka)
Sian sorkat suolataan muun lihan kanssa ja laskiaisena niistä keitetään sorkkarokka. Sorkat otetaan suolasta edellisenä päivänä likoon ja sitten niitä kuivataan miedossa uunissa, jossa ne jo kypsyvät puolikypsiksi. Rokat (herneet tai härkäpavut) liotetaan, kiehautetaan ja ensimmäinen vesi kaadetaan pois. Etenkin papujen kiehauttaminen on välttämätöntä, sillä muuten ne painavat rokan mustaksi. Sorkat ja rokat keitetään sitten yhdessä hitaasti hauduttamalla, Jos rokassa on muuta lihaa, se pilkotaan pieniksi palasiksi, mutta aterialla saa jokainen sorkan puolikkaan sellaisenaan.
Aino Lampinen, s. 103-104
Koska eläimet yleensä teurastettiin syksyllä, oli perinteisessä rokassa käytetty liha suolalihaa. Nyt tietysti voidaan käyttää tuoresorkkia, joita Helsingissä löytyy satunnaisesti lihatukusta ja muuallakin varmaan kauppahalleista. Ehkä juurikin näin laskiaiseksi olivat tosin osanneet hinnoitella sorkat yläkanttiin, ja kilosta sai pulittaa yli kolme euroa. Siihen nähden miten vähän sorkista irtoaa lihaa tai makua, on hinta turhan tyyris. Toki laskiaisrokan voi keittää minkä tahansa muunkin ruhonosan kanssa tai kokonaan ilman lihaakin.
Sorkkarokka, 4 annosta
2 sian sorkkaa, halkaistuna (pyydä kauppiasta halkaisemaan) 500 g kuivattuja herneitä vettä suolaa
Huuhtele ja liota herneet yön yli ts. käsittele hernepussin ohjeen mukaan. Laita halkaistut sorkat uuniin saamaan vähän väriä. Laita herneet kiehumaan. Herneiden kiehahdettua keittoveden voi kaataa pois ja vaihtaa tilalle uuden veden kuten Lampisen ohjeessa yllä. Tämä turvottaminen kuitenkin koskee enemmän papuja kuin herneitä, eikä sitä herneiden kanssa tarvitse tehdä. Hauduta kypsäksi pari tuntia.
Miulla sorkat eivät olleet halkaistuja, mutta parin tunnin keittämisen aikana ne joka tapauksessa hajosivat keitinveteen lähes täysin. Luihin ei jäänyt lihaa lainkaan, mutta ei se ollut tarkoituskaan: makuhan liukenee rokkaan.
Syöjiltä tuli palautetta, että varvasluut keitossa olivat ällöttäviä. Muutenhan tuo on ihan tavallinen hernerokka. Vai olisiko sorkissa ehkä hienoinen omalaatuinen vivahde?
Kuten tässä blogissa aiemminkin olen argumentoinut, jos eläimiä syödään, tulisi ne syödä kokonaisuudessaan. Sorkkien käsitteleminen ei ollut mitään verrattuna esimerkiksi taannoiseen lampaanpääepisodiin, vaikka värissään ja tuntumassaan sian säärien ihmismäisyys oli ehkä hieman epämukavaa. Laskiaisrokkaan sorkka ei kuitenkaan mielestäni tuo lisäarvoa maun tai näyttävyyden puolesta. Siten jos pelkkää ruokaa ajattelee, voi sorkat ihan hyvin jättää kauppaan.
Sen sijaan joihinkin laskiaistaikoihin sorkat kuuluvat erottamattomana osana.
Sorkkarokka on vuodenkiertoon liittyvä rituaalinen ateria
Rokka oli Etelä-Karjalassa yleinen laskiaispäivän ruoka. Sen syömiseen kuten laskiaisen mäenlaskuunkin liittyi odotuksia tulevan vuoden sato-onnesta ja muusta mukavasta:
Laskiaisena voidellaan ennen syömistä padan päällä otetulla rasvalla lehmien utareet, sitten ne kesällä lypsävät. Lappee.
Laskiaisiltana asiat pesemättä peitetään pöydälle ja ruoan tähteet, ettei viljaan tule rikkaruohoja ja ohdakkeita. Ilomantsi.
Laskiaisena pitää keritä syödä seitsemän kertaa päivän aikaan, mutta ilman illallista käydä makaamaan. Sitten leipä riittää talossa ympäri vuoden eikä lopu ennen uutista. Säkkijärvi.
(Hautala & Tuomi, 2017)
Mikä näiden rituaalien merkitys on ollut yhteisön tai yhteiskunnan kannalta? Olen itse valtiotieteilijä enkä antropologi, ja ehkä tästä syystä lähestyn rituaalia yleensä hyötynäkökulmasta: se on evolutionäärisesti muotoutunut tekemään harjoittajayhteisöstään elinvoimaisemman.
Näissä sato-onneen liittyvien rituaalien sisällössä ei keittiöantropologin silmin ole hahmotettavissa merkitystä yhteisön selviytymisen kannalta (vrt. isot sukuhäät korreloivat pitkän avioliiton kanssa). Mitä yhteisöllistä merkitystä on utareiden voitelemisessa pannurasvalla? Ehkä taikoja tehdään siksi, että ne aidosti toimivat?
Tai sitten nämä rituaalit ovat sisältönsä puolesta satunnaisesti muotoutuneet, mutta niiden olemassa olo kaikessa satunnaisuudessaankin merkitsee maalaisyhteisön siirtymistä uuteen vaiheeseen vuodenkierrossa. Näin varmaan on, sillä paikkakunnittain laskiaisrituaaleissa oli runsasta vaihtelua sisältönsä puolesta, mutta tavoitteena niissä kaikissa oli varmistaa onni tulevalle kesälle. Hauskojen sorkkarituaalien lisäksi laskiaistiistaina myös nimittäin tarkkailtiin luontoa, ja sen perusteella ennustettiin tulevia viljelyolosuhteita.
Toisaalta osalla laskiaistaioista tavoiteltiin sato-onnea banaalimpia etuja:
Laskiaisena ei pidä rokkaa syödessään haastaa, etteivät itikat pure kesällä. Kirvu.
Laskiaisena on puhuminen ja muukin tarpeeton suun aukominen kiellettyä, sillä jos joku toinen näkee puhujan hampaat, syövät tätä ensi kesänä kärpäset. Jos ei näytä hampaitaan, saa olla rauhassa kärpäsiltä. Uusikirkko.
(Hautala & Tuomi, 2017)
Laskiaisena sorkkarokkaa syödessä pitää olla vaiti. Vasta sitten on lupa puhua, kun on laskenut mäkeä sorkkaluu suussa ja luu vahingossa pudonnut. Niitä malttamattomia, jotka rikkovat tätä sääntöä vastaan, purevat itikat kesällä.
(Aino Lampinen, s. 103-104)
Puhuminen laskiaisrokan ääressä nähtiin huonona enteenä, ja huomioiden Kirvun ja Uudenkirkon maantieteellinen etäisyys toisistaan, on tämä perinne saattanut olla laajalle levinnyt. Tilaisuuden juhlavuuden ja poikkeuksellisuuden kannalta hiljaisuudella on varmasti ollut suuri merkitys: se on erottanut laskiaisruokailun arkisesta ruokailutilanteesta. Juhlan ja arjen välisen eron hahmottamisen kannalta tällainen rituaali on siis merkittävä.
Oma lempparini karjalaisten laskiaisrituaalien joukossa on tämä naimaonneen liittyvä taika:
Kun laskiaisrokka on syöty, on otettava yksi sorkka, kaluttava se puhtaaksi, erotettava luut erikseen ja pantava ne sinä päivänä vasemmassa jalassa olevaan sukkaansa. Kun sukan luineen panee yöksi tyynyn alle, näkee tulevan aviomiehensä. Kaukola.
(Hautala & Tuomi, 2017)
Kaikkihan ovat juhannuksena keränneet kukkakimpun seitsemästä eri kukasta mutta entäs sitten tämä?
Palaan vielä jossain toisessa kirjoituksessa karjalaisten käsityksiin naisen paikasta, mutta haluan ottaa sen jo tässä esiin: Eikö tällaisella rituaalilla symboloidakin avioliiton tärkeyttä nuoren naisen elämässä? Hänelle tärkein asia tulevaisuudessa on päästä naimisiin. Hän ei tosimaailmassa voi sanoin tai teoin vaikuttaa siihen, kenet mieheksi tulee saamaan. Mutta ehkä sorkkaluu tyynyn alla antaa ennakkonäyn tulevasta?
Lähteet
Hautala & Tuomi (Toim.). Vanhat merkkipäivät. SKS kirjat, 2017. Lampinen, Aino. Karjalainen keittokirja: maakunnallisia ruokia ja niiden valmistustapoja. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiön julkaisu n:o 2, 1953, toinen painos 1978.
Tunnen sielussani nuolena sen, kun nelivuotiaamme saapuu päiväkodista murtaen helsinkiläisittäin. Minulle tämä on vieras tapa puhua, sillä hänen isänsä kanssa puhumme kotona lappeenrantalaisittain. Ympäristömme on muutenkin murteellinen: Suurin osa ystävistämme puhuu itämurteita, ja käymme säännöllisesti vierailuilla kanta-alueella. Joskus luen Tatut ja Patut omalla murteellani.
Mutta ei auta.
Luonnollista on, että päiväkodissa aikuiset ja ikätoverit puhuvat omaa murrettaan. Meidän tapauksessamme se on Helsingissä puhuttava lounais- ja hämäläismurteisiin pohjaava synteesi, jonka sanastossa on runsaasti vaikutteita myös vieraista kielistä.
Poikamme siis sanoo “Mä haluun riäskaa” eikä edes tarkoita sillä limppua vaan kakkaraa. Harmittaahan se, mutta totta kai lapsi omaksuu ikätoveriensa puhetavan ennemmin kuin vanhempiensa. Tästä syystä olemme pyrkineet pitämään kodin murremaiseman mahdollisimman itäisenä. Kodin ulkopuoliseen ympäristöönhän emme voi eikä meidän kuulukaan voida vaikuttaa – muuta kuin muuttamalla tietenkin.
Sen sijaan miten voidaan perustella se, että lastenohjelmissa – huom. myös Ylen esittämissä – hahmot puhuvat eteläsuomalaisittain. Varsinkin coolit hahmot puhuvat mäsää johdonmukaisesti. Ja varhaisnuorille tarkoitetuissa sarjoissa kaikki hahmot tuntuvat olevan cooleja.
Helsinki on valikoitunut valtakunnan ykkösmurteeksi
Minulle lapsena 20 vuotta sitten Salkkareissa puhuttiin hassusti. Siinä puhuttiin terävä-ässäistä ja töksähtävää helsinkiä.
Totean itsestään selvän faktan: myös pääkaupunkiseudulla puhuttu kieli on murretta. Hieman eri tavalla puhuvat ne 4 140 000 suomalaista, jotka elävät jossain muualla kuin pääkaupunkiseudulla. 19 %¹ kaikista suomalaisista asuu maakunnissa, joiden alueella puhutaan enimmäkseen itämurteita.
Murteista tämä yksi on kuitenkin valikoitunut valtakunnan ykkösmurteeksi.
Onko se oikein?
Eteläiset murteet tuskin valikoituvat sen takia, että joku tieten tahtoen haluaisi antaa mäsä-murteita puhuville etulyöntiaseman. Ehkä dubbausstudiot (ja dubbaajat) tuppaavat olemaan Helsingissä. Ehkä ohjelmien tekijät, vaikka puhuvaisitkin itse jotain muuta murretta, pitävät helsinkiä ainoana keinona erottaa puhetavalla ns. “poikkeavat” hahmot. Helsingin käyttö on luultavasti jo niin vakiintunut, ettei sitä edes tunnisteta murteeksi. Sitä käyttämällä lastenohjelmien hahmoista halutaan tehdä helposti lähestyttäviä ja kielestä lapsen suuhun sopivaa.
Ehkä ratkaisu tähän olisi käyttää tasapuolisesti kaikkia murteita. (Joku voisi argumentoida, että lasten on hyvä nähdä/kuulla omaa viiteryhmäänsä. Minulla ei ole heittää tähän akateemista tutkimusta tukemaan väitettä.) Näen paikallismurteiden käyttämisessä ongelmia. Itsehän tietysti saisin raivarin, jos hitaan maalaisen oloiselle hahmolle annettaisiin itämurre. Ovathan Joensuu ja Lappeenranta sentään yliopistokaupunkeja.
En tiedä, ehkä olisi haasteellista palkata dubbaajia tekemään äänet jokaiseen lastenohjelmaan siten, että jokainen Suomen eri murre on otettu huomioon. Miksi ei sitten käyttää helsinkiä, jos se on helpointa, ymmärrettävintä ja valmiiksi saatavilla? Loogisesti päteviä argumentteja sille, miksi helsinkiä ei pitäisi käyttää dubbauksissa, on vaikeaa keksiä. Myönnän. Mutta miettikääpä tätä:
Mitä jos käytössä olisi mikä tahansa muu murre? Rauma? Eikö se olisi outoa?
Argumentit
Miksi siis eteläisten murteiden ylivaltaan viestimissä – ja nyt puhun erityisesti lapsille suunnatusta viihteestä – pitäisi kiinnittää enemmän huomiota:
Kun yksi kielimuoto vakiinnutetaan normaalina, hyötyvät tästä ne, jotka tätä kieltä jo valmiiksi puhuvat. Tarjotaanko yliopistokursseja englanniksi vai suomeksi? Saako saameksi hoivapalveluita? Karjalaksi? Ruotsiksi? Tässä on kyse vallasta. Joku on (tiedostamattaan) tehnyt valinnan, että Ryhmä haun Ramppa puhuu eteläsuomalaisittain eikä kainuulaisittain. Miksi helsinkiä saa kuulla lastenohjelmissa, mutta ei muita?
Itsenäni murrekysymyksessä vituttaa juuri vallankäyttö, vaikka se ei olisikaan tiedostettua valtaa.
Antropologisessa mielessä luokittelu normaaliin ja epänormaaliin kai tukee yhteisön selviytymistä, jos yksilöt sen takia jättävät tekemättä haitalliset (epänormaalit) teot ja sen sijaan toimivat yhteisön hyväksi (normaalisti). Mutta eihän yksikään meidän murteistamme ole millään tavalla vahingollisempi tai moraalittomampi kuin muutkaan.
Hierarkioita on turha luoda sinne, missä niitä ei tarvita. Tällaisesta murteiden hierarkiasta – tai normaalin ja epänormaalin murteen dikotomiasta – saattavat joskus hyötyä myös ns. epänormaalin murteen puhujat (esimerkiksi puhelinmyyntityö). Nämä satunnaiset hyödyt ovat kuitenkin suhteellisen mitättömiä, ja jotakuta oman murteen eksotisoiminen saattaisi myös ärsyttää.
Toinen argumenttini liittyy suppeammin kielimuotojen väliseen kamppailuun elintilasta. Minun mielestäni on hyvä asia, että kulttuuri on rikasta ja monimuotoista, että meillä Suomessa on paljon erilaisia tapoja puhua. Voidaanhan tätä monimuotoisuutta perustella myös hyödyllä (esimerkiksi: monipuolinen kulttuurinen pääoma voi auttaa ongelmanratkaisussa), mutta tähän en viitsi lähteä. On kuitenkin hyvin läpinäkyvää, että tämä puoli argumenttiani perustuu subjektiiviseen käsitykseen hyvästä ja kauniista. Loppujen lopuksi kaikki palautuu normiin – normihan se utiliteettikin on.
Sen sijaan että valitaan murre, käytetään hyvää yleiskieltä
Mikään alueellinen murre ei ole neutraali valinta. Ja tietenkin myös yhden yhteisen yleiskielen standardisoimiseen on liittynyt vallankäyttöä. Väitän kuitenkin, että me suomalaiset olemme suomen yleiskielen kanssa naimisissa siinä missä demokratiankin kanssa. Se ei ehkä ole oikein, mutta se toimii riittävän hyvin meille kaikille.
Riittävyys on tässä juuri se sana, mitä haluan painottaa. Se on paras muiden vaihtoehtojen ollessa huonompia.
Lastenohjelmissa pitäisi puhua yleiskieltä eikä yksipuolisesti jotain tiettyä murretta eli helsinkiä. Elämän pitäisi olla kaikille yhtä ikävää. Kaikkien lasten tulisi yhtä lailla kokea tv-hahmojen puhe kankeaksi ja vieraaksi.
Toimintasuositus
Telkkari ei ole mikään ihmisoikeus. Voin aina tehdä päätöksen, että meidän perheessähän ei toosaa tuijoteta.
Tämän huomioon ottaen voisi esimerkiksi Yle harkita asiaa ja miettiä, miten ohjelmiston saisi palvelemaan parhaiten suomalaisten kulttuurien moninaisuutta.
¹ Kainuu, Pohjois-Karjala, Pohjois-Savo, Keski-Suomi, Etelä-Karjala, Etelä-Savo: asukasluku yhteensä 1 030 693, tiedot 2019 ja Kainuusta 2017; koko Suomen asukasluku vuoden 2020 lopussa 5 536 146. Prosenttiosuus 18,61 %.
Julkaisen nämä joululomalla neulomani lasten lapaset sillä aikaa, kun minä totuttelen työelämään ja vauvamme totuttelee nukkumaan yönsä.
Kuluneen parin kuukauden aikana olen perehtynyt tarkemmin karjalaisissa kostuleissa ja rekoissa esiintyviin kirjontakuvioihin. Näissä on kahta eri kuviotyyppiä: ero on selvästi havaittavissa värien käytössä ja kuvion yksityiskohtaisuudessa. Oma hypoteesini on, että ensimmäisessä ohjeessa esiintyvä siiviläiset ovat kudotuista lautanauhoista periytyvä kuvio ja seuraavan ohjeen murteikassilmät puolestaan eurooppalaisista renessanssiajan kirjonnoista mallinsa saanut.
Kansallismuseon pukukokoelmiin perustuvassa teoksessaan, Rahwaan puku (2005), Idlikó Lehtinen ja Pirkko Sihvo kertovat kannaslaisten rekkojen kirjontojen jäljittelevän renessanssimuotia. Muualla Euroopassa kirjontatyyli on kadonnut aikaa sitten, mutta raja-alueilla niin kuin Karjalassa ja Romaniassa se on säilynyt. Osittain väite perustuu siihen, että slaavilaisilla kansoilla ei ole käytössä rekkoja.
Jäin kaipaamaan lisää analyysia aiheesta, mutta kannaslaisten kirjontakuvioiden historiaa ei ole kovin tieteellisesti tutkittu tai ainakaan siihen liittyen ei ole viime vuosikymmeninä julkaistu. Halusin tietää lisää kuvioiden alkuperästä, joten sukelsin aiheeseen syvällisemmin. Kirjontakuvioista on siis aikanaan tulossa yksityiskohtaisempaa analyysia.
Nyt toistaiseksi: kaksi pientä neulekuviota. Taustalla tässä on se, että lapseni tarvitsivat lapasia nopeasti, enkä tarhalapasiin muutenkaan halua käyttää liikaa aikaa. Siksi näihin on neulottu näyttävä ranneke, mutta kämmenosa on tehty pikavauhtia yksivärisenä ja kaiken lisäksi ranneketta paksummalla langalla.
Siiviläisiä
Mallin lähde: Schvindt malli 158, Sakkola ja Rautu “Silmätarhoja”.
Olen ymmärtänyt, että tämä kuvio tässä on nimeltään siiviläinen:
ja tämä on silmätarha:
Voitte korjata, jos olen ymmärtänyt väärin.
Tätä rekkoa hallitsevat siiviläisiä ympäröivät silmätarhat, mutta malli lapasiin on otettu alarivin siiviläisistä ilman silmätarhoja.
Siiviläisten ja silmätarhojen kaltaiset geometriset kuviot muuntuvat kirjonnasta kirjoneuleeksi erittäin helposti. Ei ainoastaan että kuvioiden mittasuhteet on helppo hahmottaa, ei kuvioissa myöskään tavallisesti esiinny pitkiä lankajuoksuja.
Yhden kuviokerran leveys on 28 silmukkaa. Jos neuloo paksummalla langalla ja puikoilla, voi 56 silmukkaa eli kaksi kuviokertaa olla sopiva ympärysmitta aikuisen lapasiin tai jopa sukkiin.
Silmukkamäärä
Lanka
Puikot
Tiheys
Ranneke
56
Novita Venla
2,00
42 s = 10 cm
Kämmenosa
36
Novita Seitsemän veljestä
2,00
28 s = 10 cm
Lapasen ohje:
1) Aloita työ esimerkiksi kaksivärisellä joustinneuleella. Minulla on tässä 4 kerrosta, mutta kannattaa neuloa pari enemmän.
2) Kirjoneulekuvio ohjepiirroksen mukaan (valkoinen dominantti).
3) 4 kerrosta joustinneuletta, 1 kerros sinistä, 1 kerros nurin sinistä, 1 kerros valkoista ja sitten otetaan paksumpi lanka (7 veljestä) ja neulotaan silmukoita yhteen niin että 56 silmukkaa vähenee 36:een.
4) Neulotaan lapanen esimerkiksi Novitan 90 cm ohjeen mukaan 4 cm peukalokiila (lisätään 1 + 2×5 silmukkaa 3 kerroksen välein). Neulotaan kämmenosa 9 cm pitkäksi ja kärjessä leveä nauhakavennus. Peukalon pituus 3 cm ja sitten kolmisäteinen kavennus.
Murteikassilmiä
Mallin lähde: Schvindt 155 “murteikassilmiä”, todennäköisesti Äyräpää.
Neulekaavaa ajatellen tässä kuviossa ei ole samaa eleganssia kuin siiviläisissä. Lankajuoksut ovat pitkiä ja kompromisseja värien suhteen on pakko tehdä. Minun silmääni kuvio ei ollut tyydyttävä ja olisin purkanut koko neuleen. Poikani, jolle lapaset olivat tulossa, sanoi että elä pura. En sitten purkanut, sillä hänellähän lapaset ovat.
Kuvio on peräisin kostulin reunasta, todennäköisesti Äyräpäästä. Alempana kuvassa näette, miltä tällainen kirjontakuvion on aikoinaan näyttänyt. Kirjottuna kuvio jää pieneksi, ja sinivalkoiset ristit ovatkin aikamoista piperrystä. Neulottuna kuvio on ihan nätti, mutta sen mittasuhteet muuttuvat melkoisesti.
1 kirjoneuleraita: vih/sin>pun>valk 2 kirjoneuleraita eli murteikassilmät: val> sin >pun tai kel> vih >pun
Kuvion variaatiot
Kuvioon on pakko tehdä muutoksia, koska viidellä langalla neulominen ei ole vaihtoehto. Värien paikkaa vaihtelemalla kuvion yleisilmeen voi säilyttää, ja kerrallaan neulottavien värien määrä tippuu neljään tai kolmeen.
Toinen muuttuja on kuvion leveys. Jouduin vähän tiivistämään alkuperäistä kuviota, jotta sain sen mahtumaan lapsen lapasten ranteeseen. Näissä neulomissani lapasissa (kuvat 3 ja 4 alla) kuvio on 36 silmukkaa leveä. Jos lapasia neuloo aikuisille, voi valita alkuperäisen 40 silmukkaa leveän kuvion.
Miten monivärinen kirjoneule onnistuu tässä mallissa?
Kolmella tai neljällä värillä neulominen on ihan mahdollista vaikkakin työlästä. Tässä mallissa värit kuitenkin asettuvat yhteen hyvin myös neuleen nurjalla puolella. Lisää monivärisestä kirjoneuleesta:
Syy sille, miksi neuloin kärjet valkoisina ja vielä eri langalla, oli nopea lapasten tarve. Langan vaihtaminen paksumpaan kesken työn onnistui kuitenkin hyvin ja näyttää ihan hyvältä – riittävän hyvältä ainakin lasten tarhalapasiin.
Tässä näette saman tekniikan aikuisten lapasessa:
Tässä kuvassa raja kahden langan välillä näkyy erityisen selvästi, sillä väri on sama valkoinen eikä rajakohtaa ole piilottamassa esimerkiksi nurjalla neulottua raitaa. Tästä huolimatta valmiissa lapasessa rajakohta ei ole kovin näkyvä. Harvoinhan toisen käsiä tulee niin läheltä tuijotettua. Tämän aikuisen lapasen kuitenkin purin ja suunnittelin varren kanssa yhteensopivan kämmenosan.
Nyt viime kuukausina blogissa on ollut kohtuuttoman paljon neulejuttuja. Oon ollut superväsynyt 🤯 ja neulominen on rentouttavaa – toisin kuin kokkaaminen miun mielestä. Ruokajuttuja on kuitenkin tulossa viimeistään kevään edetessä laskiaiseen ja paastoon 👨🍳
Lähteet
Lehtinen, Ildikó, ja Pirkko Sihvo. Rahwaan Puku: Näkökulmia Suomen Kansallismuseon Kansanpukukokoelmiin: Folk Costume : An Overview of the Folk Costume Collection of the National Museum of Finland. 3. uud. ja laajennettu p. Museovirasto, 2005. Schvindt, T. (1982). Ompelu- ja nauhakoristeita. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Sihvo, Pirkko. “Karjalaiset Kansanpuvut Ja Tekstiilit.” Karjala. 1, Portti Itään Ja Länteen, 1981, pp. 151–173. Talve, Ilmar. (1979). Suomen kansankulttuuri. Historiallisia päälinjoja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 355.
Kolmella värillä kirjoneulominen on oikeastaan yhtä helppoa ja hauskaa kuin kahdellakin, kunhan vain kaikki langat saa pysymään vasemman käden sormien välissä.
Kahdella värillä neuloessa dominantti väri tulee etusormen ja keskisormen väliin ja taustaväri keskisormen ja nimettömän väliin. Kolmella pystyy neulomaan helpoiten niin, että lisää kolmannen langan nimettömän ja pikkurillin väliin. Monissa jenkkiohjeissa ei tätä mahdollisuutta hyödynnetä, vaan kolmatta lankaa pidetään oikealla kädellä. Itselleni tämä tapa on tuntunut hankalammalta.
Neljälläkin värillä pystyy neulomaan, eikä se minun mielestäni ole enää paljon sen vaikeampaa kuin kolmellakaan. Nämä kolme tai neljäkin lankaa mahtuvat lepäämään vasemman käden sormien päällä ihan samalla tavalla kuin kaksi lankaa kaksivärisessä kirjoneuleessa. Ongelmaksi voivat muodostua toisiinsa sekoittuvat lankakerät, jos neliväristä neuletta joutuu jatkamaan useiden kerroksien ajan. Omia hermoja ja kallisarvoisia lankojaan säästääkseen neule kannattaa suunnitella niin, että neljä väriä on lyhytaikainen poikkeus ja pääosa neuleesta neulotaan kolmella tai kahdella värillä.
Ohjeita tähän kolme/neljä lankaa samassa kädessä -tekniikkaan ei tällä hetkellä ole liikaa, joten tässä ehkä vähän kökkö ohjevideo:
En oo tottunt tekee neuleohjeita, mutta toivottavasti pääpointti – eli lankojen järjestys kädessä – välittyi.
Tässä myös ihan selkeä video siitä, miten kolmiväristä kirjoneuletta voi neuloa langanohjaimen kanssa.
Ongelmana ei ole niinkään neuletekniikka vaan paksu jälki
Kirjoneule neljällä värillä aiheuttaa kuitenkin ongelman, nimittäin neuleen paksuus. Muuten ohuessa neuletyössä monivärinen kohta aiheuttaa pullistumia ja laineilua.
Kuvassa alla on kaksi neljällä värillä neulottua kuviota Muolaan rekkokaulurista: ensimmäisessä (omenaiset) kirjoneule jää liian paksuksi suhteessa ympäröivään neuleeseen. Toisessa neule vaihtuu vaihteittain kolmivärisen kautta neliväriseen, eikä neljällä värillä neulottu kohta siten jää pullottamaan kovin pahasti. Tässä kuviossa keltaisen lankajuoksut ovat pitkiä, mikä itseasiassa tuntuu auttavan asiaa. Pikiä lankajuoksuja on sidottu vain muutamassa kohtaa.
Kirjoneule on yksiväristä neuletta parempi käyttövaatteissa, sillä se tekee vaatteesta paksumman. Kolmen värin kirjoneuleessa tämä paksuus voi vielä toimia eduksi, mutta todennäköisimmin nelivärinen neule häviää jo langanhukassa ja kiristävyydessä enemmän kuin mitä se lämmöneristävyydessään voittaa.
Paksuilla puikoilla ja lempeällä otteella ehkäiset neuleen kiristämisen
Monivärisessä neuleessa on tärkeää käyttää paksuja puikkoja, jotta neule ei jää kiristämään. Kuvassa yllä moniväriset kuviot on neulottu koon 3 mm puikolla, kun muu neule on neulottu puikoilla 2,5 mm. Kokoero puikoissa oli liian pieni, minkä voitte huomatta neuleen kurtistumisesta kasaan monivärisen neuleen kohdalla ja sitä vastoin leviämisestä yksivärisen neuleen kohdalla. Tämä kasaan kurtistuminen suhteessa muuhun neuletyöhön voi olla ongelma, vaikka monivärisessä neuleessa ei tuntuisikaan ikävää jännitettä.
Isojen puikkojen ohella monivärisesti neuloessa tulee myös muistaa relata vähän.
Mihin monivärinen kirjoneule sopii?
Paksuuden ja pitkien lankajuoksujen takia monivärinen kirjoneule sopii hyvin neulepaitoihin ja -kaulureihin. Sukkien ja lapasten varsiin se tuo jämäkkyyttä, mutta tällöin kannattaa myös nostaa silmukkamäärää. Jos toiveena siis on saada vielä jalka läpi varresta.
Viimeinkin sain kirjoneulekaulurin laskeutumaan olkapäille, niin kuin olin ajatellut. Ei se vieläkään täydellinen ole, enkä muutenkaan osaa kirjoittaa universaalisti pätevää ohjetta käsityölehtien tyyliin. Tässä artikkelissa jotain osviittaa tarvittavasta silmukkamäärästä – sekä tietysti kiva kirjoneulekuosi.
Malli: Schvindt 1982 [1895] s. 161, malli 166 “Sudenkorennaisia”, Muolaa.
Yksiväristä neuletta varten 80 cm pyöröpuikko koko 2,00. Kaksiväriselle koko 2,50. Kolmi- ja neliväriselle koko 3,00. (Olisi voinut olla vielä isompi.)
Langat 100 g = 420 m, nelisäikeinen. Novita Venla pujo, sahrami, luonnonvalkoinen ja laivasto. Step Classic oranssi.
Koko
Silmukkamäärät ja kerrokset on tietysti miun oman käsialan mukaan, mutta jospa niistä saisi laskettua omansa tämän mallitilkun avulla: 10 cm x 10 cm kirjoneuletta puikoilla 2,50 kahdella värillä: leveys 43 s, korkeus 46 kerrosta.
Strategiset mitat: Läpän leveys 26,5 cm, 116 silmukkaa (+ 1 silmukka neulottu nurin kerrosten vaihtumiskohdassa) Läpän korkeus 24 cm Olkapääkaitaleiden pituus 10 cm, sopiva tähän olisi n. 54 kerrosta
Huom.: Miulla kaulatuubista tuli tiukka. Tässä testiversiossa kaulalla oli 124+1 silmukkaa, mistä syntyi lopputuloksena ulkopuolen ympärysmitta 39 cm ja sisäpuolen vuorineen 37 cm. Muutin kaavaan 128+1 silmukkaan eli ympärysmitta on tämän jälkeen noin sentin pidempi. (Lisähuom: kaulaosan vuoreen tulee kuitenkin se 125 silmukkaa ympärysmittaa.)
Ohjeet
Vaikeinta kaulurissa on oikean koon löytäminen, sillä kirjoneule ei juuri jousta. Kaulurin on siis istuttava juuri prikulleen oikein. Muutenhan tuossa ei neulontateknisesti ole mitään haastavaa.
Oikeaan kokoon katso vinkkiä yltä.
Kaulurin osat on neulottu suljettuna neuleena ja leikattu auki. Tämä tekniikka on selitetty tarkemmin näissä:
Luo kaulaosan vuoren 125 silmukkaa sinisellä langalla. Jaa silmukat sukkapuikoille tai 80 cm pitkälle pyöröpuikolle (koko esim. 2,00 mm). Jätä yksi ylimääräinen silmukka kerrosten vaihtumiskohtaan ja neulo se nurjalla. Tätä linjaa pitkin on helppo leikata kaulurin takasauma auki viimeistelyvaiheessa. Neulo sileää 6 cm tai kuinka korkean kauluksen kauluriin haluatkaan. Oikean puolen kirjoneulekuviossa on yhteensä 31 kerrosta, mutta vuorta kannattaa neuloa tätä enemmän, esimerkiksi 35 kerrosta. Riippuu toki käsialasta.
Neulo vuoren ja oikean puolen taitekohtaan yksi kerros nurjaa. Voit myös tehdä hiirenhammasreunuksen.
Aloita neulekuvio. Ensimmäinen kerros on yksi kerros sinistä. Yritin omassa kaulurissani jäljitellä rekkokaulurin ketjusilmukkaraitoja neulomalla lateraalilettejä ja latvialaisia lettejä. Latvialaiset letit ovat helppo tekniikka, joten toki kannattaa sitäkin kokeilla. Koska värit kuitenkin vaihtuvat tiuhaan, ovat lateraaliletit vähän ongelmallisia, sillä letin alapuolelle tulee pakostakin yksi kerros oikein samalla värillä neulottuna. Kaavakuvassa on laitettu valkoisella rajauksella ne rivit, joihin lettejä voisi hyödyntää. Tätä ei kuitenkaan kannata tuijottaa, vaan tehdä ihan oman pään mukaan.
Valko-oranssi kirjoneule: Omassa kaulurissani oranssi dominantti, kuten kirjoessa se olisikin. Lopputulos on siisti ja oranssi selvästi kohoaa niin kuin oranssi kirjontalanka kohoaisi valkoisesta pohjakankaasta. Tästä pitää valita, haluaako tämän efektin vai mieluummin saada valkoisen kuvion selvästi näkyviin. Tämä on makuasia.
Kaulaosan lopussa vuoren voi neuloa yhteen oikean puolen kanssa, niin kuin tässä on tehty. Vuoren kiinnittämisen voi hyvin jättää myös viimeistelyvaiheeseen.
Olkapäätja takaläppä
Noniin sitten hauska osuus, eli olkapäiden mittasuhteiden laskeminen. Mitat on tähän otettu omasta noin koon 38 kaulastani.
Jätin kauluksen keskelle eteen 38 silmukkaa (noin 31 % koko kaulaputken silmukoista). Taakse jätin samoin 31 silmukkaa. Tähän tietysti ei ole yhtä oikeaa vastausta, mutta ehkä joku 30 % eteen sekä taakse olisi hyvä.
Olkapääkiilojen pituuteen vaikuttaa etuläpän leveys. Minulla se on tässä 116 silmukkaa eli noin 27 cm. Jos keskelle jää 38 silmukkaa, pitää silloin kummallekin olalle saada mahtumaan 39 ((116-38)/2). Etuläpän ja kauluksen silmukkamäärien sekä oman käsialan perusteella tulisi siis laskea, kuinka pitkiksi olkakiilat pitää neuloa. 10 cm on ihan hyvä pituus.
Ota tästäkin nyt jotain selvää. Tärkeintä siis se, että kaulusosa mahtuu oman kaulan ympärille. Kauluksesta (128 s) otetaan n. 30 % silmukoista etuläppään ja toiset 30 % takaläppään. Olkapääkiilat neulotaan riittävän pitkiksi, jotta niille mahtuu lisäämään loput etu- ja takaläppien silmukoista.
Mittojen laskeminen siis on haastavinta, eikä olkapäiden neulomisessa muuten pitäisi olla haastetta.
Ota eteen ja taakse keskelle jäävät 2 x 38 silmukkaa omille puikoilleen ja sitten olkien 2 x 26 silmukkaa omilleen. Neulo olille n. 10 cm ja päättele kiilat.
Poimi kummankin olkakiilan takasivulta 39 silmukkaa. Jos olkakiiloissa riittää pituutta, voi takapuolella silmukoita poimia enemmänkin. Takapuolelle nimittäin tarvitaan lisäsilmukoita ihan kohta, jotta takaläpät asettuisivat aloilleen. Silmukoita voi kuitenkin lisätä myös hieman myöhemmin.
Neulo tasona tai suljettuna neuleena haluamasi mittainen takaläppä. Kaulurin keskitakasauman joutuu joka tapauksessa steekkaamaan auki (mikäli neuloit kaulaosan putkilona), joten takaläpänkin voi samaan syssyyn neuloa suljettuna neuleena. Lisää takaläpän ensimmäisillä kerroksilla silmukoita kaarrokemmaisesti, esimerkiksi 10 % takaläpän alkuperäisestä silmukkamäärästä. Lisäsin itse 5 %, mutta se oli liian vähän.
Silmukoiden lisäämisestä: Periaatteessa silmukoita olisi hyvä lisätä parhaan istuvuuden takaamiseksi, mutta siitä ei kannata tehdä numeroa. Jos silmukat jäävät lisäämättä, niin takaläpät saattavat läpättää vähän enemmän. Jos kaulurin kiinnitysmekanismiksi haluaa vetoketjun, niin sitten silmukoiden lisääminen kannattaa laskea tarkkaan. Miulla noitten läppien alalaidat eivät kaulurin päällä ollessa millään menisi yhteen, mutta sepä ei hakaskiinnityksessä haittaakkaan.
Etuläppä
Aika siirtyä etuläpän puolelle. Ennen tätä voit toki leikata auki takasauman, sillä se ehkä tekee kaulurista helpomman käsitellä.
Samoin kuin takana, poimi silmukat olkakiilojen reunoista ja ota myös kauluksen 38 silmukkaa käyttöön. Voit aloittaa kirjoneuleen suoraan lisättyihin silmukoihin, mutta väliin voi myös neuloa yhden kerroksen samalla värillä kuin olkakiilat. Jos silmukoiden poiminnassa tapahtuu komplikaatioita, vähentää tämä ehkä niiden näkymistä.
Koko alkuperäisen rekon kuviota voi olla liikaa mahduttaa yhteen kauluriin. Kannattaa siis priorisoida. Tuonnempana on arvioitu kuvioiden toimivuutta.
Ehdottomasti mikä kannattaa mahduttaa mukaan on tämä ns. pääkuvio, joka mielestäni antaa koko kaulurille sen yleisilmeen:
Viimeistely
Sitten, kun kauluri alkaa olla toivomissasi mitoissa, on aika päätellä se. Muut viimeistelytoimenpiteet kannattaa tehdä seuraavassa järjestyksessä.
Leikkaa suljettuna neuleena neulotut tuubit tasoiksi, ts. steekkaus. Tätä menetelmää on käytetty täällä ja täällä.
Kiinnitä kauluksen vuori, jos et sitä jo tehnyt. Kahdessa aiemmassa kaulurissa (linkit yllä) kiinnitin vuoren ompelukoneella, mutta se on oikeasti paljon mukavampi kiinnittää käsin.
Huolittele reunat. Jos vinonauhat tuppaavat menemään yhtä paljon päin helvettiä kuin miulla, niin putkiloneulos voi olla hyvä joskin työläs vaihtoehto.
Kiinnitysmenetelmistä hakaset ovat helpoin. Vetoketju antaa anteeksi vähemmän, ja tarpeeksi lyhyttä vetoketjua (huom., housuvetoketju ei tietenkään toimi tässä – testasin) voi olla vaikeaa löytää.
Kauluksen vuoren kiinnittäminen käsin ompelemalla (vas) ja putkiloneuloksella huoliteltu reuna (oik). Oikeanpuoleisessa kuvassa näkyy myös lähempää, kuinka silmukat on poimittu olkakaitaleen laidasta.
Pohdintoja kirjoneulekuviosta
Kun muuttaa kirjontakuvioita kirjoneuleeksi, on aina pakko tehdä joitain kompromisseja. Laitan tähän näkyville alkuperäiset kuviot ja tulkintani niistä, jotta kunkin on helppo tehdä halutessaan myös toisin.
Ylimmällä rivillä huomaatte, että kaavakuvassa on virhe. Valko-oranssi kuvio on nimeltään omenaisia kannikkain kanssa.
Keskimmäisellä rivillä ns. pääkuvio, joka on muuten hyvin uskollinen alkuperäiselle, mutta osan yhden silmukan levyisistä viivoista pitäisi olla kahden silmukan levyiset.
Viimeisen rivin vaatimattoman näköiset omenaiset oli helvetin hankala neuloa ja paksuudessaan ne tuntuvat ikävänä makkarana. Jos näitä haluaa omaan kauluriinsa neuloa, niin mahdollista on pudottaa joko oranssi tai keltainen väri pois tai sitten ainakin kiinnittää huomiota lankadominanssiin: Tässä on neulottu oranssi/keltainen>sininen>valkoinen. Sininen kannattanee neuloa dominanttina, niin reunat eivät huku kuvioon. Kuvion keskimmäisellä rivillä ei ole muuta valkoisella kuin täpät kuvioiden keskellä, joten tälle rivillehän voi vaihtaa valkoisen dominantiksi – ja siten saada pienenpienet omenaisten sisukset näkyviin.
Ylimpänä aika vaatimaton kuvio. Valkoisen viivan voisi neuloa kahden levuisenä.
Keskimmäisellä rivillä leveä kirjoneuleraita onnistui yli odotusten, vaikka siinä tapahtuu paljon ja lankajuoksut ovat välillä kohtuuttoman pitkiä. Valkoinen on ollut tässä dominantti, keltainen tosin vielä sen päällä. Oranssi on alimpana. Valkoisen ja sinisen järjestyksen voisi kääntää ympäri niin, että järjestys olisi keltainen>sininen>valkoinen>oranssi. Noita keltaisia reunoja itseasiassa ei olisi edes pakko neuloa, vaan ne voisi hyvin kirjoa päälle jälkikäteen. Toisaalta neljällä värillä kirjoneulominen ei tässä kuviossa ollut vaikeaa ja lopputulos oli hyvä.
Viimeisessä kuviossa, siiviläinen ja sorttalan välihinen, lopputulos on niin hirveä, etten edes kehtaa laittaa kunnon kuvaa. Tämäntyyliset kuviot kannattaa jättää pois tai kirjoa jälkikäteen. Seuraavassa kuvassa vaihtoehtoisia tapoja toteuttaa tämä haastava kuvio.
Ylläolevasta sarjasta jälkimmäinen on ainut, jota en kehottaisi neulomaan. Tämä käyttämäni sovitus näkyy alla verrattuna kahteen vaihtoehtoiseen tapaan, joista keskimmäinen olisi varmaankin eniten “oikein” ja joista alin todennäköisesti toimisi parhaiten. Kahden silmukan paksuiset reunat on todennäköisempää saada näkymään neuleessa kauniisti kuin yhden silmukan kapoiset.
Olin ajatellut, että kaulurisarja olisi ollut kolmen kaulurin mittainen. Tämä viimeisin versio olikin jo ihan hyvä.Vähän kuitenkin kiinnostelisi hioa ohjetta vielä niin, että takalärpäkkeet saisi asettumaan kauniisti ja vieläpä vetoketjun siihen väliin. Ja vaikka malli ei enää hiomista kaipaisikaan, voisivat ohjeet olla selkeämmät. Siten siis, enköhän vielä palaile näihin kaulureihin.
Vielä kerkee pyöräyttää pikkupikku perinnesukat pukinkonttiin?
Inspiraationa tähän malliin on toiminut kaksi muolaalaista paidan rekkoa, jotka Theodor Schvindt tallensi 1890-luvulla (Schvindt 1982 [1893], kuvat 167 ja 169). Vertailu Schvindtin piirrosten ja minun mallini välillä on nähtävissä myöhemmin tässä artikkelissa.
Kuinka perinteinen malli on kyseessä?
Kuvio on muuten hyvin uskollinen 1800- luvun piirroksille, paitsi pääkuvion reunoja on kavennettu. Toki mittasuhteet muuttuvat aina hiukan, kun kuvio kirjomisen sijaan neulotaan.
Kaksi pohdintaa liittyen sukkien “alkuperäisyyteen”:
1. En tiedä Schvindtin metodologiasta: miten hän valitsi kirjontakuviot, jotka hän sisällytti mukaan mallikirjaansa.
2. Tällaisia erittäin koristeellisia kirjoneulesukkia tai -lapasia ei Kannaksella juuri tehty. Kirjoneule yleistyi menetelmänä vasta 1800-luvulla, eikä vanhempia neulaamalla valmistettuja lapasia ollut kai tekniikansa takia mahdollista koristella kovin pienellä piperryksellä.
Koivistolaiset juhlasormikkaat olivat poikkeus Etelä-Karjalassa esiintyneisiin minimalistisiin neulemalleihin. Niissä toistuivat samat kuviot kuin koivistolaisten rinnuksissa, joten siten on itseasiassa ihan asiaankuuluvaa siirtää kuvioita tekniikasta ja vaatekappaleesta toiseen.
Sukkamallin yksityiskohdat
Mallipiirroksen sukat on neulottu muuten 72 silmukalla, mutta joustinneuleissa on 68. Kunkin tietysti pitää laskea omalle käsialalleen sopiva silmukkamäärä. Tästä toivottavasti saa vähän osviittaa:
Puikot koko 2,00.
Lanka 100 g = 420 m
Mallitilkku 10 x 10 cm kirjoneuletta kahdella värillä: 44 s vaakaan, 46 s pystyyn.
Minun käsialallani koko vastaa suunnilleen lapsen kenkäkokoa 25 tai sironmallista aikuisten lapasta.
Kantapää: tiimalasikantapää, keskelle jätetty 13 s ja keskikohdassa neulottu 1 krs koko sukan ympäri. Kantapäätä kokeilin muuten sekä valkoisena että punaisena ja valkoinen oli mielestäni raikkaampi!
Kirjoneulekuvio
Varsi
Varren kuvio on helppo vaikkakin kolmivärinen. Lankadominanssin kanssa kannattaa menetellä niin, että valkoinen lanka kulkee etummaisena ja joko sininen tai punainen takana – kumman värin haluaakaan jättää taustalle. Vinkkejä moniväriseen kirjoneuleeseen.
Schvindtin piirroksessa häämöttää kuvion keskellä myös rivi keltaisia rakseja. En huomannut niitä mallia piirtäessäni. Periaatteessa neuleen pintaan olisi mahdollista silmukoida koristeita. Mutta jos varresta haluaa vielä saada jalankin läpi, ei uuden lankakerroksen lisääminen enää kannata.
Varren kirjoneulekuvio sopii myös lapasen varteen!
Jalkaterä
Jalkaterän kuviossa haastavaa on kuvion ääriviivojen ohuus: vain yhden silmukan levyiset viivat on vaikeaa saada näkymään tasaisena. Kokeilin värejä kumminkin päin, ja tulos on ihan eri näköinen. Tässä huomaakin hyvin sen, että lankadominanssilla on ihan oikeasti väliä.
Valkoinen kuvio tulee tietysti helpommin näkyviin, kun valkoisen neuloo edellä eli siis dominattina. Mielestäni kuitenkin kauniimpi ratkaisu on neuloa kuvio dominantilla punaisella. Tällöin kuviossa on punainen kirjonta valkoisella taustalla (kuten myös paidan rekon kirjonnassa, mitä tämä neule jäljittelee).
Vasemmalla valkoinen kuvio punaisella (valkoinen on dominantti) ja oikealla punainen kuvio on valkoisella (punainen on dominatti).
Jos käsialani olisi täydellisen tasainen, neuloisin oikeanpuoleisella tavalla. Tässä versiossa valkoinen välähtelee taustalta kivasti ja pinta on jotenkin sileämpi. Käytännössä kuitenkin on turvallisempi neuloa valkoinen väri etummaisena.
Silmukoita lisäämällä tai vähentämällä voi kuvion (yllä vasemmalla) saada hyvässä lykyssä yhdistymään saumattomastikin. Koko kuvio on 49 silmukkaa leveä ja korkea. Jos neuloo aikuisen sukkaa vaikkapa 7 veljeksen paksuisella langalla, niin tuo 49 silmukan ympärys on ihan realistinen.
Koska neuloin oman työni 72 silmukalla, piti kuviota tietysti vähän soveltaa ja lisätä vähän filleriä jalkapohjan puolelle. Yllä näkyy vähän sukan pohjaa. Kerroksen vaihtumiskohta kannattaa tietysti sijoittaa jommallekummalle puolelle pohjan raitakuviota.
Tällä hetkellä oon joululomilla pelkän puhelimen varassa, joten kuvat on mitä on enkä just nyt saa myöskään ladattua kaavaa excel-taulukkona tai edes pdf:nä. Seuraavana miulla on työn alla pari rekon kirjontakuosiin pohjautuvia lapasia, joten lisää karjalaista neulottavaa on siis tulossa pian.
Perusohjeita kaurakiisselin tekemiseen löydät kaurasarjan ensimmäisestä osasta. Tässä artikkelissa perehdytään syvällisemmin kauran tärkkelyksen ominaisuuksiin ja siihen, miten kuumentaminen vaikuttaa kiisselin rakenteeseen. Tein tähän liittyen pienen kokeen, jonka perusteella kypsennän kaurakiisselini vastaisuudessa hieman eri tavalla, kuin mitä perinteisissä ohjeissa neuvotaan.
Mitä tärkkelykselle tapahtuu keittäessä?
Kaurakiisseliä valmistaessa hyödynnetään tärkkelyksen kykyä muodostaa viskoosi geeli eli siis liisteröityä. Tässä avainasemassa ovat tärkkelyksen amyloosi- ja amylopektiiniketjut, jotka ovat hieman eritavalla toisiinsa kiinnittyneitä glukoosimolekyylejä. Kyse on siis hiilareista.
Alun perin jouduin perehtymään tärkkelykseen, sillä se haittaa kauran ja härkäpavun proteiinien hyödyntämistä esimerkiksi tofuun tai jugurttiin. Nyt joka tapauksessa, lyhyt esitys siitä, mikä on tärkkelyksen rooli kaurakiisselin syntymisessä:
Tärkkelyksen liisteröityminen voidaan hahmottaa esimerkiksi jakamalla se viiteen vaiheeseen (kuvaaja alla): Kauravellin lämpötilaa nostetaan, kunnes tärkkelys on imenyt maksimimäärän nestettä ja kiisseli paksuuntunut. Sitten lämpötilaa pidetään korkealla, kunnes tärkkelyksen rakenne sulaa ja velli löystyy uudelleen.
Kaurakiisseliohjeissa mainitaan usein kypsennyksen alussa tapahtuva kiisselin paakkuuntuminen ja sitten kypsennyksen edetessä taas sileneminen. Tässä on kyse juurikin tärkkelyksen käyttäytymisestä kypsennettäessä.
Löysistynyt kiisseli kuitenkin kokee vielä yhden muodonmuutoksen: Kun kiisseli kauhotaan tarjoiluastiaan, se alkaa jähmettyä nopeasti. Lopullisen muotonsa tärkkelys ja samalla myös kiisseli saavat siis vasta, kun sulaneet tärkkelysjyväset kiteytyvät uudestaan kiisselin jäähtyessä. Vasta tällöin kiisseli on tanakimmillaan ja valmis syötäväksi.
Kiisselin lämpötilan ja sakeuden muutokset kypsennyksen aikana. Kiisseli ensin jyhmäköityy nopeasti ja sitten yhtä äkisti ohenee. Lämpötilan uudelleen laskiessa kiisseli saavuttaa lopullisen olomuotonsa.
Siis ihan tarkalleen, mitä tärkkelykselle tapahtuu keitettäessä?
Lähdin hakemaan täydellistä rakennetta kaurakiisselille. Tavoitteena oli mahdollisimman kiinteä ja lohkeava, koostumukseltaan vanukasta muistuttava kiisseli.
Kiinnostuksen kohteenani oli se, saisiko kiisseliin paremman rakenteen 1) keittämällä kiisselin siihen hilkulle niin, että tärkkelys kyllä sitoo nestettä mutta ei täysin hajoa. Näin puurokin pitäisi kemistien mielestä keittää. (Näytteet A ja B) 2) kiehuttamalla sitä kunnolla niin, että kaikki mahdolliset molekyylirakenteet rikkoutuvat. Näin perinteiset kaurakiisseliohjeet kehottavat tekemään. (Näyte C)
Yleensä viittaan suoraan alkuperäiseen tutkimukseen, mutta tässä on lähteiden suhteen oijottu mutkia, sorry! Seuraavat kappaleet sisältävät toisen käden tietoa, tiedot enimmäkseen lähteestä: Balet et al 2019, Zhou et al 1998, sekä suomenkieliset termit Lamberg 2016.
Valmistelut
1 Alkuvaihe: Kaurajauhoja jätetään happanemaan haaleaan veteen juuritaikinan voimalla (esim. 3 dl jauhoja, 1,2 l vettä, 0,5 dl juurta. Mutta tämä ei ole kovin tarkkaa). Kaurajauhot lilluvat nyt huoneenlämpöisessä vedessä, ja kauran tärkkelys alkaa heti sitoa sitä itseensä. Tämän seurauksena tärkkelysjyväset turpoavat. Ne saattavat turvotessaan alkaa hajota jo ilman varsinaista kuumentamista.
Tässä karjalaiskeittiön alkulimassa muhii mukana myös taikinanjuuri, mutta perehdytään sen hiivoihin ja maitohappobakteereihin jossain toisessa yhteydessä.
Kauravelli saa käydä lämpimässä paikassa noin vuorokauden. Hapattamisen lopuksi käynyt kauraliemi kaadetaan tiheän siivilän läpi. Nykyjauhoista siivilään jää sakkaa vain vähän.
Kiisselin keittäminen
2 Kuumennusvaihe: Siivilöityä kauralientä aletaan kuumentaa. Lämpötilan noustessa turvonneisiin tärkkelysjyväsiin sitoutuu yhä enemmän vettä. Varsinainen hyytelöityminen alkaa, kun molekyylien väliset sidokset alkavat rikkoutua. Tämä gelatinoitumislämpötila vaihtelee hieman tutkimuksesta (ja kauralajikkeesta) toiseen, mutta sijoittuu 53–62 asteen välille. Tärkkelysjyväset alkavat halkeilla viimeistään tässä vaiheessa ja vuotavat amyloosia liuokseen.
Varsinainen liisteröityminen (pasting) seuraa gelatinoitumisen jälkeen, jos lämpötilaa nostetaan entisestään. Liisteröitymisellä tarkoitetaan tärkkelysjyvästen äkillistä turpoamista, mikä näyttäytyy kotikokin silmään keitoksen äkillisenä sakenemisena eli viskositeetin kasvamisena.
Kaurakiisselini on saavuttanut 70 asteen lämpötilan, ja alkaa muistuttaa vähemmän velliä ja enemmän puuroa. Liisteröityminen näyttäisi olevan nyt käynnissä. Yritän seurata lämpötilan nousua lämpömittarilla, mutta en usko lukemieni olevan tarkkoja. Ongelmana on mittarin päähän paakkuuntuva kiisseli, joka tuntuu haittaavan lämmön siirtymistä mittariin asti.
Korkeimmillaan mittari käy 80 asteessa, ja tässä vaiheessa otan keitoksesta erilleen näytteen A. Tässä näytteessä tärkkelysjyväset eivät ole vielä saavuttaneet täyttä potentiaaliaan, sillä kiisseli jatkaa liedellä sakenemistaan. Lämpötila nousee vielä hieman, ja kiisseli alkaa kiehua. Pian tämän jälkeen otan keitoksesta näytteen B.
Liisteröityessään kiisseli saavuttaa lopulta huippuviskositeettinsa (peak viscosity). Tämä on se piste, jonka jälkeen tärkkelysjyväset halkeavat enemmän, kuin mitä turpoamattomia tärkkelysjyväsiä on jäljellä ottamaan niiden paikan. Kauran tapauksessa jyvästen lopullinen hajoaminen tapahtuu 90–95 asteessa, ja sen jälkeen kiisselin paksuus eli viskositeetti alkaa nopeasti laskea.
Huippuviskositeetin saavuttamisen huomaa oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun piikki on jo ylitetty. Yhtäkkisesti kiisseli ohenee vetiseksi. Tärkkelyksen kidemäinen rakenne on siis enimmäkseen hajonnut, ja sen ainesosaset lilluvat vapaana kiisselilimassa. Tämä loppuosa kiisselistä muodostaa näytteen C, eli täysin kiehuneen kiisselin.
3Pitovaihe: Kun lämmitystä jatketaan maksimilämpötilassa (90–95 °C), saavuttaa kiisseligeeli pitolujuutensa (holding strenght) eli alhaisimman viskositeettinsa kypsennyksen aikana. Akateemisessa tärkkelystutkimuksessa kauravelliä on yleensä kypsennetty 30 minuuttia 95 asteessa. (Zhou et al 1998, 278). Tästä saa siis jotain ohjenuoraa myös siihen, kauanko kaurakiisseliä pitäisi kypsentää, että liisteröityminen varmasti on täydellinen. Perinneruokaohjeissa harvoin mainitaan tarkkoja kypsennysaikoja – jossain on mainittu ohjeena kiehuttaa kiisseliä 15 minuuttia.
Tässä kiehutusvaiheessa eli tieteellisin termein pitovaiheessa on tärkeää olla polttamatta kiisseliä pohjaan. Jos kiisselin lämpötila huitelee 95 asteessa, tarkoittaa tämä jatkuvaa sekottamista.
Pitkän kypsennyksen aikana haihtuu melkoisesti vettä. Jos kiisseli menee liian paksuksi, voi siihen tarvittaessa lisätä kiehuvaa vettä toisesta kattilasta.
Lopullisen muotonsa kiisseli saa vasta jäähtyessään
4 Jäähdytysvaihe: Kun kiisselin ottaa pois liedeltä, alkaa se nopeasti jähmettyä uudelleen. Siksi tarjolle menevä kiisseli on heti maustamisen jälkeen kauhottava annosmaljoihin. Toki omaan käyttöön tulevan kiisselin voi säilyttää kattilassa.
Viilenneessä geelissä amyloosi- ja amylopektiinimolekyylit kiteytyvät osittain uudelleen (retrogradation). Molekyylien välille muodostuu jälleen vetysidoksia, ja kiisseli saavuttaa loppuviskositeettinsa (final viscosity).
Omasta mielestäni on maun kannalta tärkeää jäähdyttää kiisseli kylmäksi, mutta tärkkelyksen uudelleenkiteytyminen tapahtuu itseasiassa jo melko korkeassa lämpötilasta. Tästä syystä lämpimänäkin nautittava kiisseli ehtii kehittää rakenteeseensa tiettyä vanukasmaisuutta – tai ainakin kalvon pinnalle jos ei muuta.
Loppulujuuden arvioiminen
5 Loppulujuus: kiisselinäytteiden viskositeettiä arvioitiin kunnolla jäähtyneestä kiisselistä. Arviointi suoritettiin aistinvaraisesti kiisseliä lusikoimalla ja leikkaamalla sitä veitsellä.
Terävällä veitsellä sai leikattua helposti kuution muista paitsi sokeroidusta versiosta (jota ei käsitellä tässä artikkelissa). Silmämääräisesti arvioiden särmikkäin kuutio tuli lyhyesti kiehutetusta kiisselistä (B), mutta myös miedolla lämmöllä haudutetusta (A) sekä ylikeitetystä (C) sai leikattua selkeästi kulmikkaat näytteet. Kuutioiden leikkaaminen toi kuitenkin selvän eron näkyviin kevyesti kiehutetun (B) ja huippuviskositeetin yli keitetyn (C) kiisselin välillä.
A: Heti liisteröitymisen jälkeen otettu näyte B: Muutama minuutti keitetty (n. 95 °C) näyte C: Huippuviskositeetin ylittänyt kiisseli, keitetty n. 10 minuuttia (n. 95 °C)
Nimikoimaton lössö on näyte A:n kiisseliä, johon on lisätty sokeria kypsennysvaiheen lopussa. Tästä sokeroinnista tulee oma juttunsa, koska kuten näette: sokerin lisääminen vaikuttaa katastrofaalisella tavalla rakenteeseen.
Yllä kuvattu leikkaamiskoe ei tietenkään ollut sokkotesti, koska tiesin koko ajan, mikä kiisseli oli mikäkin. Tehdään siis myös sokkotesti, ja apuun tässä tulee mieheni.
Mies arvioi näytteiden kiinteyttä silmämääräisesti ja tökkimällä. Hän järjestää näytteet kiinteimmästä vähiten kiinteimpään:
1. Kiehutettu (B) 2. Juuri ja juuri liisteröitynyt kiisseli (A) 3. Huippuviskositeetin yli keitetty (C)
Tässä sokkotestissä kiisselit siis järjestettiin kiinteytensä mukaan samoin kuin olin itsekin tehnyt.
Johtopäätökset
Eli siis, kaurakiisselin kiinteys lisääntyy, kunnes se romahtaa. Kiisseliä voi siis keittää liikaa. Tarkkaa aikaa tai lämpötilaa tälle on vaikeaa antaa. Ainut varma keino on pitää keitoksen lämpötila tarpeeksi matalana eikä kiehuttaa kiisseliä liian pitkään. Hetkellisesti kiisseli voi kiehahtaakin ilman, että sen rakenne kärsii.
Tämä lopputulema ei käy yhteen tärkkelystutkimuksen tulosten kanssa, joiden mukaan paras viskositeetti tärkkelysgeelille saadaan vain ylikypsentämällä se kunnolla. Tässä koeasetelmassa oli näytteen C kohdalla ongelma siinä, että ehdin kypsentää sitä kovalla lämmöllä vain 10 minuuttia, kun ihanteellisesti kypsennystä olisi jatkettu 30 min.
Olin aina ajatellut, että kun kirjoittaisin jutun kaurakiisselistä, käsittelisi se erityisesti hapanjuurta. Kävikin niin, että kiisselin kannalta olennaisempaa olikin optimaalinen hyytyminen eikä niinkään hiivan laatu. Siten hapanjuuren enempi käsitteleminen jää kauraherkkuja käsittelevän sarjan myöhempiin osiin. Seuraavassa osassa valmistan kaurajugurttia (keitetty, sitten käytetty) ja vertailen sitä perinteisen kaurakiisselin kanssa.
Lähteet
Balet, Sandra, Anina Guelpa, Glen Fox, and Marena Manley. “Rapid Visco Analyser (RVA) as a tool for measuring starch-related physiochemical properties in cereals: a review.” Food Analytical Methods 12, no. 10 (2019): 2344-2360. Lamberg, Hannu. “Tärkkelys ja tärkkelysteollisuus.” (2016). Linkki. Zhou, Meixue, Kevin Robards, Malcolm Glennie‐Holmes, and Stuart Helliwell. “Structure and pasting properties of oat starch.” Cereal Chemistry 75, no. 3 (1998): 273-281.
Nyt puhutaan perinteisestä kaurakiisselistä – myöhemmin siitä, miten siitä saa hyvää.
Kaurakiisseliä, kakrakiisseliä tai kiesakiisseliä on syöty kaikkialla muualla Karjalassa paitsi Pohjois-Karjalan savolaisväestön keskuudessa. Ruokana se on äärimmäisen yksinkertainen ja myös vanha – tietoja siitä on jo 900-luvulta¹. (Sallinen-Gimpl 2009, 148–149.) Kaurakiisseli on tunnettu perinneruokana myös nyky-Suomen alueelle sijoittuvissa karjalaiskunnissa, mm. Imatralla ja Rautjärvellä.
Omassa ystäväpiirissäni kaurakiisselillä on ikävä maine pahanmakuisena, ja tarkoituksenani oli lähteä haastamaan tätä osittain perusteltua käsitystä. Siinä olen ihan samaa mieltä, että vastakeitetty vielä vähän löysä kiisseli kutkuttelee suussa ihan vääriä makuhermoja ja maistuu lähinnä oksennukselta. Kiisselin syömisen ympärillä kuitenkin järjestetään perinneruokatapahtumia, ja tässä kontekstissa kiisseli tarjoillaan nimenomaan lämpinänä. Onko kiisseli sisäpiirin vitsi? Vai makunsa kullakin?
Kaurakiisselistä saa myös ihan hyvää. Sitä emme kuitenkaan käsittele nyt vaan jossakin tämän kaurasarjan seuraavista osista.
Kaurakiisselin ohje löytyy varmaankin jokaisesta karjalaisesta perinneruokakirjasta. Tämän jutun yhteydessä siteeraan pitkällisesti pariakin ohjetta, sillä näiden vanhojen ja erinomaisten perusteosten saatavuus on nykyisin huono ja ohjeet ehdottomasti ansaitsevat tulla kokeilluksi. Tässä toistettuna Aino Lampisen karjalaisten ruokien kirjasta löytyvä ohje. Huomioikaa erityisesti tuo loistava sanonta sitaatin alussa:
Kaurakiisseli “Silmät seisoot ko kiisseli keittäjäl.” Etelä-Karjala, Karjalan kannas
Vanhoja mittoja käyttäen pantiin kiisseliin 1 tuoppi kaurajauhoja ja runsas kannu vettä eli vettä noin kaksi kertaa jauhojen määrä. Kaurajauhot tai -ryynit hämmennetään haaleaan veteen. Hapattimeksi pannaan leipäluu (lapaluusta tehty taikinalasta), taikinahärkin tai hapanleivän palanen. Kiisseliseos tehdään illalla ja jätetään yöksi lämpimään paikkaan happanemaan. Astiana käytetään erityistä kiisselipyttyä, rautapataa tai miksei myös emalikasaria.
Emännän ensimmäisiä aamutoimia on kurkistaa, onko kiisseli kylliksi käynyttä, minkä voi päätellä siitä, että akanat tai ryynit ovat kohonneet pinnalle ja kuoha alkaa laskeutua.
Nyt kiisseli puserretaan. Seosta hämmennellään ja enimmät akanat puserretaan käsin pois. Seos valutetaan seulan läpi. Kiisseliseosta monet emännät tekevät samalla kahta tai kolmea keittokertaa varten. Siivilöity liemi keitetään kiisseliksi, Se kuumennetaan rautapadassa tasaisella tulella ja hämmenetään ahkerasti, ettei pohjaan palaminen yllättäisi. Siinä ne “silmät seisoot ko kiisseli keittäjäl”. Kuumentuessa kiisseli vetää ensin vähän kokkareihin, mutta silenee äkkiä, kun alkaa olla kystä. Kiisseli on valmista, kun härkkimen varteen alkaa keräytyä muhkura tai toisen havainnon mukaan, kun se keskeltä kiehuu (mikä edellyttää pyöreäpohjaista pataa avotulella). Kiisseli maustetaan suolalla ja usein myös tilkkasella kermaa tai maitoa ja kaadetaan sitten nopeasti vateihin ja lautasille. Jos se jää pataan seisomaan, tulee siihen tarjoiluastioihin pantuna ruma, kokkareinen pinta.
Lampinen 1978 (1953), 71–72
Valmistusprosessi on yksinkertainen: ensin hapatetaan, sitten keitetään. Vaihtelua ohjeitten välillä on ainesosien määrissä, hapattamisen kestossa sekä tietenkin siinä, miten kiisseli kuuluu nauttia.
Eri ohjeissa on tosiaan vähän eri mittoja, mutta nyrkkisäännöksi varmaan sopii, että vähintään tuplasti nestettä jauhojen määrään nähden. Itse olen tehnyt seuraavalla suhteella:
1 litra kaurakiisseliä 3 dl kaurajauhoja 1,2 l vettä 0,5 dl ruisjuurta tai vehnäjuurta (ihan sama miun mielestä) ¼ tl suolaa
Tässä huom. on nelinkertaisesti nestettä verrattuna jauhoihin, mikä on paljon verrattuna perinneruokakirjoista löytyviin ohjeisiin. Yleensä jauhojen ja nesteen suhde on 1:2 tai 1:3. Hyvin tytiseväksi kiisseli on hyytynyt vähemmilläkin jauhoilla ja joskus jopa hyytyessään alkanut halkeilla pinnasta (ts. kiisseli on liian tanakkaa). Tärkkelyksen kyky sitoa itseensä nestettä on niin vahva, että jauhoja vähentämälläkin kiisselistä saa rakenteeltaan tiiviin mutta sopivan miedonmakuisen alustan vaikkapa marjoille.
Entä jos kaapista ei löydy leivänjuurta ja kaurajauhoja?
Jos taikinanjuurta ei ole jatkuvasti käden ulottuvilla, voi käymisen laittaa alkuun myös lasillisella piimää (Sallinen-Gimpl 2009, 148–149). Joissain ohjeissa (Tetri 1993, 78–79; Kolmonen 1987, 73) käsketään laittaa hapattimeksi pari palaa hapanleipää. Mutta miten tämä muka saattaisi toimia hapattimena? Jos leipä on paistettu, silloin siitä on kaikki alkuperäinen mikrobisto kuollut. Suomen Pitäjäruoat -kirjasta löytyvässä imatralaisessa ohjeessa (s. 106) kiisseliin ei puolestaan laiteta mitään hapatinta. Ehkäpä siis kiisseli onnistuu ilman hapatintakin, ja mukaan heitetyt leivänkannikat toimivat pelkkänä plasebona.
Yleensä höyryttämättömiä kaurajauhoja pidetään parhaana kiisseliaineksena. Kaurajauhojen tarjonta myös pienissä kaupoissa on melko hyvä, ja niitä saattaa löytyä myös gluteenittomien jauhojen osastolta. Sen sijaan juuri höyryttämättömiä jauhoja voi olla vaativampi löytää, ja ylipäätänsä kaurasta tehdyt jauhot ovat kalliita verrattuna muihin kotimaisiin viljoihin.
Jauhojen ohella kiisseliä voi kokeilla valmistaa kauraleseitä tai -hiutaleita. Näistäkin on tarjolla myös höyryttämättömiä vaihtoehtoja, ja itse onnistuin juuri löytämään höyryttämättömiä hiutaleita – noin viisi kertaa kalliimpia kuin höyryttämättömät. Keittiökemistinä sanoisin, että tuo höyryttäminen tuhonnee kaurassa esiintyviä entsyymejä, jotka fermentoimisen aikana saattavat tuottaa liemeen pahan(vaiko sittenkin hyvän?)makuisia yhdisteitä (Loponen et al 2007). Toinen muttakin epätodennäköisempi seuraus höyryttämisestä ovat muutokset kauran tärkkelyksen rakenteeseen.
Sanoisin kuitenkin, että mieluummin tekee kiisseliä höyrytetyistä hiutaleista, leseistä tai jauhoista, kuin että ei tekisi ollenkaan. Ja ainakin jauhoja käyttämällä yhdestä kilosta tulee helposti viisikin litraa kiisseliä, eikä valmiille kiisselille siten jää hintaa kuin euron litralta.
Jos kiisseliin käyttää leseitä tai hiutaleita, on siivilöitävää paljon. Nykyjauhoista puolestaan ei jää siivilään sakkaa kuin vajaa kourallinen eikä siten niiden loppusijoituskaan aiheuta suurta harmia. Näissä vanhoissa ohjeissa saatetaan käskeä poistamaan akanat, mistä ei näiden nykyjauhojen kanssa tietenkään tarvitse välittää.
Perinteiset tavat nauttia kiisseliä
Kuten yllä olevassa ohjeessa jo todettiinkin, kaurakiisseli hyytyy nopeasti, ja siten se pitää annostella lautasille välittömästi. Mausteista suola on tärkein, ja usein päälle laitetaan tilkka maitoa ja voisilmä. Lampinen kertoo kaurakiisselin tarjoilemisesta myös seuraavaa:
Kuuma kiisseli saa voisilmän tai -kupin ja se syödään voisulan ja lisäksi vielä keitetyn maidon kanssa. Tähteeksi jäänyt kiisseli tarjotaan kylmänä kuuman maidon kanssa. Läntisellä Kannaksella kiisseliä käytettiin myös kylmänä jälkiruokana samoin kuin kiesakiisseliä Laatokan Karjalassa [tästä lisää jutun lopussa].
Kaurakiisseli on varsinaisesti aamiaisruokaa, useilla paikkakunnilla sunnuntaiaamun ruokaa. Se syödään tavallisesti ainoana ruokalajina. Kiisseli on ollut erittäin suuressa suosiossa, vaikka se ei niin järin nälänpitävää olekaan, se ei »kyytii ko perämaalt porstuppaa» eikä pyhäaamunakaan edes kirkkoonkaan asti.
Lampinen 1978 (1953), 71–72
Mysteeri kaurakiisselin suhteen on myös se, miten sen muka pitäisi riittää kokonaiseksi ateriaksi. Tämä ravintoköyhyys on tiedostettu ennenkin, mutta siitäkin huolimatta kiisseliä on tarjoiltu aterian ainoana ruokalajina. Jos kiisselistä ei riitä nälän pitimiksi minulle, niin ei se ole riittänyt peltotöiden tekijöillekään. Joillain alueilla kiisseliä onkin tarjoiltu jälkiruokana, mihin se sopii erinomaisesti. Kylmänä tarjoiltu hapan kiisseli on oikeasti ihan hyvä päätös aterialle. Itse olen kehittänyt kiisselistä korvaajaa jugurtille, toisin sanoen korvaamaan makea välipala.
Tässä vielä kurkijokelainen tapa valmistaa ja nauttia kaurakiisseliä. Huomatkaa että myös tässä on käytetty hapattimena leivänpalaa.
Kaurakiisseli, Kurkijoki Illalla pannaan kattilaan vähäsen lämmintä vettä ja hämmennetään siihen kaurajauhoja sakeaksi seokseksi. Tähän pannaan hapanleivän kanta seisomaan, jotta se saa happanemisen alun. Kattila nostetaan lämpimään paikkaan yöksi. Aamulla seos on hapannut. Siihen Iisätään kiehuvaa vettä, jolloin akanat nousevat pinnalle. Kiisseli on kohmassa. Akanat siivilöidään pois. Kiisseliä keitetään kattilassa. Koko ajan hämmennellään härkkimellä tai melalla, kunnes se viruu pitkäksi ja hoikaksi langaksi. Tällöin kiisseli on kypsää. Kiisseli kaadetaan lautasille, keskeltä otetaan pala pois ja siihen pannaan voita mauksi. Jos haluaa maitoa, se keitetään. Emäntä saattoi tehdä “hienoa kiisseliä” tai “rostoi kiisseliä”. Jälkimmäisestä ei ollut kaikkia akanoita ehditty siivilöidä pois. Kiisseliä ei syöty tulikuumana, vaan annos sai lautasella jäähtyä sopivaksi ja voi sulaa rauhassa. Vielä oli emännillä tieto, että poutakesän kaurasta tuli hyvää kiisseliä, vesikesän taas huonohkoa. (Kolmonen 1987, 58.)
Ovatko kaurakiisseli ja kiesakiisseli sama asia?
Tähän mennessä on käsitelty eteläkarjalaista kakrakiisseliä. Lopuksi vielä huomioita liittyen tämän sekä rajakarjalaisen kiesakiisselin väliseen suhteeseen.
Raja-Karjalassa ja Laatokan Karjalassa kaurakiisseliä vastaava ruoka on nimeltään kiesa- tai kiezukiisseli. Kiesakiisselin keittäminen eroaa kaurakiisselistä siinä, että kiisseliessenssiä (eli käyttämisastian pohjalle valunutta sakkaa = kiesaa) saatetaan säilyttää pitkään ja aina tarpeen tullen valmistaa sitä kiisseliksi. Tällöin sakka eli kiesa lisätään kiehuvaan veteen. Kaurakiisselissä puolestaan väljässä vedessä hapanneet kaurajauhot siivilöidään akanoista ja vesineen päivineen laitetaan liedelle kiehumaan. On totta, että myös kaurakiisselin lientä saatettiin valmistaa ennakkoon useampaa kiisselierää varten.
Toinen eroavaisuus on siinä, että kiesaa yleensä käytetään pidempään kuin kaurakiisselin valmistukseen käytettävää sakkaa. Kaurakiisseleissäkin on toki eroja käyttämisen pituudessa. Vuorokausi taitaa olla tyypillinen.
Kukaan ei varmaan enää tule kyselemään Aino Lampisen karjalaisen ruokakirjan tekijänoikeuksen perään, joten olkaa hyvät, tässä kokonaisuudessaan myös kiesaohje hänen julkaisemanansa. Tässä ohjeessa muuten hahmottuu hyvin se, miten kiesakiisseliä tehdessä kiisseliaineksen eli kiesan valmistaminen ymmärretään siitä erilliseksi prosessiksi.
Kiezu, kiesa Laatokan Karjala
Kun leipää leivotaan usein, ei taikinapytty jouda välillä ensinkään pois tuvasta. Paitsi leivän hapattamiseen tarvitaan taikinan hapatinta myös lukuisien happamien jauhoruokien käytteeksi ja sen takia pitää taikinapytyn pohjalla olla aina tuoretta hapatinta.
Kiezu eli kiesa on hapatettua kaurakiisselin suurustetta, jota on sopivinta tehdä useammaksi käyttökerraksi kerrallaan, niin että sitä tarvittaessa on aina valmiina. Kiesaan käytetään kaurajauhoja tai -ryyniä, tai sekaisin ruis- ohra- ja kaurajauhoja ja sen aineksiksi kelpaavat myös seulomisjätteet.
Kiezajauhot hämmennetään haaleaan veteen jäykänpuoleiseksi seokseksi ja sekaan pannaan taikinan hapatinta käytteeksi. Käymisen saa kyllä alkuun hiivallakin, mutta hiivalla käytetty kiesa on eri makuista kuin hapattimella tehty. Kiesaa hapatetaan vähintään vuorokauden aika, mutta sitä saatetaan hapattaa kolmekin vuorokautta. Mitä happamempaa kiesa on, sitä valkeampaa kiisseliä siitä saadaan, eikä kiisseli kuitenkaan maistu sen enempää happamelta.
Hapannut kiesa ohennetaan kylmällä vedellä, sitä hämmennellään ja enimmät akanat puserretaan pois käsin. Sitten seos valutetaan seulan läpi. Seulassa kiesan on annettava valua itsekseen, niin ettei sitä painella eikä hangata kapustalla, sillä tarpeeksi käyneestä kiesasta suurus irtoaa veteen hyvin. Seulan läpi valutettu kiesa saa seistä astiassa jonkin aikaa, että sakka laskeutuu pohjaan. Tämä sakka vasta on valmista kiesaa, joka viileässä huoneessa säilyy hyvänä parikin viikkoa, kun väIillä vaihdetaan päälle kylmä vesi. Kiesaa ei saa päästää jäätymään.
Kiezukiiseli Laatokan Karjala “Syndyy pappi kirikköh da kiiseli vatsah.» (Pappi mahtuu kirkkoon ja kiisseli vatsaan )
Kiesan päältä valutetaan vesi pois ja pohjaan laskeutunutta sakkaa otetaan kiisseliä varten. Pataan pannaan kylmää vettä ja siihen kiesaa niin paljon, että kun seosta sormella nostaa, kynnen päällä näkyy vähän suurusta, Jos kynsi huuhtautuu puhtaaksi, kiezaa on lisättävä. Tilavuuden mukaan arvioiden tarvitaan kiesaa noin kolmasosa veden määrästä. Ehdottoman tarkkaa mittaa on vaikea sanoa, sillä erilaisista jauhoista tehty kiezu ei saostu täsmälleen yhtä paljon. määrää tottuu kyllä arvioimaan.
Keitos kuumennetaan hiljaisella tulella ja hämmennetään koko aika, sillä kiisseli on kärkästä palamaan pohjaan. Jos pohjaan palaminen kovin pelottaa, kuumennetaan ensin vesi ja siihen lisätään kylmään vesitilkkaseen sekoitettu kiezu hyvin hämmentäen, ettei kiisseli tule kokkareista. Kiisseli saa hetkisen kiehahtaa. Kun kiisseli on kystä, se maustetaan hivenellä suolaa, että siihen tulee täyteläinen maku, mutta suola ei saa maistua. Monet emännät lisäävät kiisseliin viimeksi vähän kermaa tai maitoa. Siten kiisseli tulee vaaleampaa ja maukkaampaa.
Valmis kiisseli kaadetaan kiireesti vateihin, joista se tarjolle pantaessa kumotaan tarjoiluastioihin. Kiisseli on sopivan paksua, kun sen pinta jäähtyessä menee kurttuihin. Jos kiisseli halkeilee pinnalta, se on liian kovaa.
Kiisseli on väriltään vaaleaa, hiukan harmahtavaa ja siinä on mieto hapan, miellyttävän täyteläinen maku.
Kiezukiisseli syödään kylmänä jälkiruokana paatakka- eli siirappiveden, mesi- eli hunajaveden tai sokerin ja kerman kanssa. Entisinä aikoina kiisseli tarjottiin riepon eli naurisveden kanssa. Kiisseli on rajakarjalaisen juhla-aterian välttämätön jälkiruoka, mutta sitä käytetään myös lämpimänä aamiaisruokana voisilmän ja maidon kanssa ja silloin se maustetaan vähän runsaammalla suolalla.
Lampinen 1978 (1953), 69–70.
Tämä artikkeli toimii johdantona seuraaville kauraa ja kaurakiisseliä käsitteleville jutuille. Kiisseli ei itsessään ole niin hauska tai maukas ruoka, että se ansaitsisi käsittelyä useammassa jutussa. Mutta: kauralla on mahdollista korvata ruokavaliossa sekä liha- että maitotuotteita. Tulevissa jutuissa käsittelen kauratärkkelyksen käyttäytymistä kuumennettaessa, makuaineiden lisäämistä sekä maitohappokäytettyjä kaurajugurtteja. Eli siis: karjalaisen ruokaperinteen hengessä ruokia, joissa ilmasto- ja lompakkoystävällistä kauraa saa ujutettua osaksi ruokavaliota.
Huomautukset
¹ Valitettavasti tähän ei ole parempaa lähdettä kuin Sallinen-Gimplin tekemä maininta ohimennen 😭. Hän ei perustele tätä väitettä tai viittaa tutkimukseen.
Lähteet
Kolmonen, Jaakko, ja Aira Viitaniemi. Karjalan ja Petsamon pitäjäruoat. Patakolmonen, 1987. Kolmonen, Jaakko/Pitäjäruokaprojekti. Suomen Pitäjäruoat. Kunnallispaino, 1986. Lampinen, Aino. Karjalainen keittokirja: maakunnallisia ruokia ja niiden valmistustapoja. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiön julkaisu n:o 2, 1953, toinen painos 1978. Loponen, Jussi, Pia Laine, Tuula Sontag-Strohm, and Hannu Salovaara. “Behaviour of oat globulins in lactic acid fermentation of oat bran.” European Food Research and Technology 225, no. 1 (2007): 105-110. Sallinen-Gimpl, Pirkko. Karjalainen keittokirja. Tammi, 2009. Tetri, Salme. Viipurin mummon keittokirja. Porvoo; Helsinki; Juva: WSOY, 1993.
Kaplaan kotipaja 