Suomenlahden ulkosaarien kintaat -sarja on tulossa päätökseen. Nyt julkaistava kinnasmalli “Muuttolintuset” on sarjan viides ja viimeinen osa. Kirjoneulekuoseja eli “kirjoja” sekä kuvia kintaista löytyy runsaasti sarjan sivulta, mutta lisää kinnaskohtaisia ohjeita ei ole enää tulossa.
Voit ladata ohjeen Muuttolintusiin alta. Laitoin kintaan kooksi “keskikoko”, koska ne ovat suunnilleen naisten kokoa M-L. Jos käytät naisten koon 7 käsineitä (M), voit neuloa kintaat himpun verran mallia pienemmiksi. Ohje on muuten ihan perus kinnasohje, mutta varteen on lisätty silmukoita. Lankana on käytetty fingering-vahvuista sukkalankaa (tex 60×4, 100g=420m).
Mallin esikuva on Kansallismuseon kintaat K7351:41. Kintaat on neulonut tytärsaarelainen Amalia Halli (synt. n. 1859). Tyyni Vahter osti kintaat Hallilta vuonna 1931. Tuolloin Halli kertoi, että kintaan suussa oleva kuvio on nimeltään “viistolliist”, ja se on vanha “kirja” eli kirjoneulekuvio. Halli kertoi myös, että sukka- ja kinnaslankana käytettiin kaksisäikeistä villalankaa. Villat neuleisiin ostettiin Viipurista tai Kotkasta, sillä hänen aikanaan Tytärsaarella enää pidetty lampaita. Lankaa kuitenkin värjättiin itse. (Vahter 1931.)
Alma Kurki Tytärsaarelta kertoi, että muuttolintuja neulottiin silloin, kun kuviolankaa oli vähän. (Mäkynen 1979.) Muuttolinnuista on esiintynyt myös väljemmin aseteltu muunnos, johon tässä mahdollisesti viitataan.
Esikuvana olleet kintaat K7351:41Amalia Halli kehrää nyytinkirukilla. Kuva Tyyni Vahter 1931. Kymenlaakson museo YLEV1116
Esikuvakintaat ovat malliltaan ihan peruskintaat. Tämänkertaisessa kinnasohjeessa ei siis ole mitään teknisesti eriskummalista. Varteen on neulottu raita “viistolliist” ja kämmenosan kuvio on “muuttolintuset”. Ranneke on 2 oikein 1 nurin -joustinneuletta. Työhön on lisätty silmukoita ennen ja jälkeen viistollis-raidan, mutta lähteenä olleen kuvan perusteella en osaa 100 % varmasti sanoa lisäysten määrää. Kärkikavennusten välissä on yksi silmukka harmaata, kavennukset on tehty valkoisella. Peukalo on kavennettu samalla tavalla kuin kämmenosa. Peukalo on lisätty suoraan, ei peukalokiilaa siis.
Muuttolinnut: näissä kintaissa käytetty kuvioMuunnos muuttolintu-kuviosta. Malli: Alma Kurki (s. 1903), Tytärsaari (Mäkynen 1979).“Viistolliist”: kintaan ranteessa käytetty kuvio“Viistollist” kintaan kämmenosan alalaidassa
Mallikintaat on neulottu Novitan Venlalla, jonka valmistus on sittemmin lopetettu. Lankojen harmaa ja valkoinen ovat liian samanväriset, eikä kuvio sen takia erotu kunnolla. Kokeilin lankadominanssin vaikutusta kuvioon, ja se on merkittävä. Alla kuvassa näette vaikutuksen. Vasemmanpuoleinen kinnas on neulottu harmaa dominanttina värinä ja oikeanpuoleinen päinvastoin. Tykkään itse enemmän valkoisesta hallitsevana värinä.
Lankadominanssi vaikuttaa kuvion ulkonäköön. Dominantti väri on ollut vasemmanpuoleisessa kintaassa harmaa ja oikeanpuoleisessa valkoinen.
Lähteet
Mäkynen, Maija. ”Kirjokintaitten ja sormikkaiden kuviot. Ulkosaarelaisia kintaankirjoja (Lavansaari, Suursaari, Tytärsaari).” Käsikirjoitus, Museovirasto, 1979. 301250 Vahter, Tyyni. “Lavansaaren, Seiskari, Suursaaren, Tytärsaaren, Vehkalahden ja Virolahden naisten käsitöistä.” Käsikirjoitus, Museovirasto, 1931.
Kintaiden yhteisten piirteiden takia olen päätellyt, että Suomenlahden ulkosaarien kirjokintaat saivat vaikutteita Virosta ja Kymenlaaksosta. Virolaisissa kintaissa on paljon suuria kuvioaiheita: tähtiä, ristejä, räänikköjä, käpälikköjä, piikkitarhoja ja siiviläisiä – myös jopa kymmeniä silmukoita leveitä kuvioita. Näistä monista isoista kirjoista olen nähnyt saaristolaiskintaissa ainoastaan kannuksenpyöriä. Muitakin kuvioita on käytetty Suomenlahden ulkosaarilla pirtanauhoissa, joten tuntemattomia nekään eivät ole olleet, niitä vain ei (tiettävästi) ole käytetty kintaissa.
Esikuvana olleet kansallismuseon kintaat.
Tämänkertaisessa kinnasparissa esikuvana olleet tähtikirja-kintaat K12053:6 ovat Lavansaarelta. Tähtikirjojen kuvio tunnetaan ehkä yleisemmin kannuksenpyöränä. Metatietojen mukaan kintaat on valmistettu ennen vuotta 1939. Mallinsa puolesta kintaat saattavat olla 1800-luvulta: Värit ovat luonnollisia lampaan värejä. Kinnas on malliltaan vanhahtava, sillä siinä on lyhyt resori ja muodoltaan se on leveä – vanhoissa kintaissa resori oli lyhyempi kuin uusissa (Vahter 1931).
Lavansaaren Pohjankylässä tähtikirjojen kuitenkin kerrottiin olevan uusi malli verrattuna esimerkiksi Viron kirjoihin. (Vahter 1931, Jaakko Talsin talo). Epäselvää on, mitä “uusi” on tarkoittanut 1930-luvulla. Virossa kuviota on käytetty hyvin paljon ja eri puolilla maata. Kävin läpi Viron museoiden parisen tuhatta kirjokinnasta ja -sormikasta, ja täsmälleen samalla kirjalla kuvitettuja kintaita löytyi useita: Eesti Rahva Muuseumin ERM 7059/a, ERM HM E 1601/ab, ERM A 509:2701/ab, ERM A 509:2874/ab, ERM A 559:102/ab. Kannaksella kannuksenpyörää ei esiinny äyrämöisten virvittäinommelluissa rekoissa, mutta ristipistokirjailluissa esiliinoissa kyllä (koristekuvioita kirjassa Schvindt 1903).
Virolainen kinnas ERM 7059/a, Harju-Madisen kihlakunta.
Neuleohje
Mallikintaassa käytetyt materiaalit ja välineet: Ohut Pirkka-lanka, puikot 1,50 mm joustinneuleessa ja 2,00 kirjoneuleessa.
Mallikintaat ovat muutoin uskolliset alkuperäiselle, mutta kuvio on keskitetty. Kuvion keskittäminen vaatii ruutupaperia tai sen puutteessa aikamoista aivojumppaa, joten ymmärrettävästi 1800-luvun kintaissa kuvioita ei ole keskitetty. Minun kinnasmallissani tähtikuvio on asetettu mallikintaisiin siten, että se jatkuu saumattomasti puolelta toiselle. Valkoinen on dominantti väri. Peukalon sisäpuolella kuvio näyttäisi olevan yksinkertaista ruudukkoa, ja piirre on otettu mukaan mallikintaisiin. Museolapasessa on varsinkin oikean käden lapasessa terävä kärki, joten mallissa kavennusta jatketaan aina kunnes työssä on vain kahdeksan silmukkaa jäljellä.
Peukalon takapuolella näkyy yksinkertaista ruudukkokuviota.
Näillä välineillä pääsin melko lähelle alkuperäisten kintaiden mittoja. Alkuperäisten kintaiden leveys on 13 cm ja pituus 23 cm, minun lapasissani kumpikin mitta on 1 cm alakanttiin. Mallilla syntyvä kinnas on lyhyt ja leveä, kuten alkuperäinenkin.
Kintaan kärki on terävä. Alkuperäisessä kintaassa kokonaan ruskealla kerroksella myös kavennetut silmukat on neulottu ruskealla. Tekemissäni mallilapasissa on sen sijaan nostettu alemmalta kerrokselta valkoinen silmukka.
Mallikintaassa sekä ohjeessa on myös toinen pieni ero alkuperäiseen kintaaseen nähden. Piirtämässäni neulemallissa kuviokertaan kuuluu rivi, jossa neulotaan pelkästään toisella värillä. Kintaan kämmenosaa neuloessa tämä ei vaikuta, mutta huomioi käsialan kireys yhdellä värillä neulotulla kerroksella. Jos yksiväriset kerrokset erottuvat muusta neuleesta pomppuina, vaihda niitä varten hieman ohuempi neulepuikko. Kärjen nauhakavennuksissa yksiväriset kerrokset voi kuitenkin halutessaan huomioida. Nauhakavennuksen väri on valkoinen. Yksivärisillä kerroksilla myös nauhakavennuksen silmukan väriksi tulee tämä yksi väri (minun kintaassani ruskea). Alkuperäisessä kintaassa tapahtuu juuri näin. Halutessaan nauhakavennuksesta saa kokonaan valkoisen. Voit halutessasi neuloa punaisella merkityt silmukat valkoisella yksiväristä kerrosta edeltävällä kerroksella. Yksivärisellä rivillä nosta nämä valkoiset silmukat ja tee kavennus sitä käyttäen. Tämä on ohjeistettu neuleohjeessa, mutta sinun ei ole pakko seurata ohjetta tässä kohtaa.
Mallikintaan peukalon takapuoli.
Mistä uusia kuvioita on tullut?
Koska toista tilaisuutta ei varmaan tule, esittelen tässä muutamia kirjoja, joiden alkuperästä tiedetään jotain. Sarjan aiemmassa osassa Vironkirjat olen jo käsitellyt ulkosaarien kintaiden suhdetta virolaisiin kintaisiin. Tiivistys tästä on, että saarilla neulottiin paljon samanlaisia malleja kuin Virossa, vaikka saarelaiset kintaat olivat oman näköisiään. Yleisin vastaus siis on, että todennäköisesti saarelainen kirjoneulemalli on Virosta tai sitten Kymenlaakson rannikolta, jossa sielläkin neulottiin samaan tyyliin. Muutamassa tapauksessa tarina kuitenkin saattaa olla erilainen.
Suunun kirjat
“[Mummoni Vilhelmiina Klaus kertoi Suunusta seuraavaa: hän oli sellainen huononäköinen nuoresta asti ja vanhuudessaan sokea, mutta kova neulomaan. Hän neuloi näitä samoja kirjoja aina laskien kumpaa lankaa nyt tulee valkiaa sormenpäältä niin monta silmää ja harmaata heittäen niin monta silmää, jos Suunun mielestä meni väärin, niin hän pyyti jotakin sisällä olevaa henkilöä katsomaan työtään. Näin Suununkrijan nimi synty.” (Mäkynen 1979.)
Epäselvää on, onko Suununkirjat ollut laajalle levinnyt kuosi vai lähinnä vanhan Suunun neuloma kuvio. Yleensä saarien kirjoihin voidaan vetää symmetria-akseleita vaakaan, pystyyn ja joskus viistoonkin. Suunun kirjat ovat tähän ilmiselvä poikkeus: samalla tavalla kuin Viisaan kirjoissakin (esimerkkinä alla Suuret kirjat), on kuvio symmetrinen vain pystyyn vedetyn linjan kummankin puolin. Kuvio muutenkin muistuttaa suuria kirjoja, joten kyseessä on mahdollisesti Suunun versio tutusta kuosista.
(Lähteet kuvioihin: Aili Klaus os. Piispa, Lavansaari (Mäkynen 1979) sekä Anna Maria Piispa, Lavansaari (K7351:40))
Suunun kirjatSuuret kirjatKansallismuseo (Nissinen 1933). Värit musta ja valkoinen
Siirin kirjat
“Tämän kirjan syntymä on vähän poikkeava, sillä Siiri oli piikana saaressa olevalla papilla ja hän huomasi tapetissa sellaisen kuvion, jota oli mukava neuloa kintaaseen. Siitä hän suunnitteli kintaaseen kuvion, joka levisi saaren naisten neulomisiin ja niin oli Siirinkirja valmis.” (Mäkynen 1979.)
Tarina saattaa olla puuta heinää tai ehkä Siiri alun perinkin kertoi muunneltua totuutta. Minulla on virolainen neuletakki, jossa täsmälleen sama kuvio esiintyy nappilistassa ja liitingeissä. Koska neuleet kulkivat ennemmin Viron mannermaalta saarille, eivät toiseen suuntaan, on Siirin tarinaa syytä epäillä.
Lähde Vilhelmiina Klaus, Lavansaari. (Mäkynen 1979.)“Siirin kirjat” villatakissa
Kirvun kirjat
Elviira Klauksen tarinan mukaan Kirvun kirjat tulivat Kirvun luontaisparantolassa hoidossa olleen lavansaarelaisen mukana (Mäkynen 1979). Kirvusta eikä mistään muualtakaan ei ole talletettu samanlaista kuviota, joten sen alkuperä jää mysteeriksi. Kuvio saattoi tulla kaukaakin, sillä parantolaan tultiin Pietarista asti ottamaan trendikkäitä vesi-, savi- ja sähköhoitoja.
Lähde Rauha Klaus, Lavansaari. (Mäkynen 1979.)
Lähteet
Mäkynen, Maija. ”Kirjokintaitten ja sormikkaiden kuvio. Ulkosaarelaisia kintaankirjoja (Lavansaari, Suursaari, Tytärsaari). 1979. Nissinen, Aino. Kodin neuletyöt. 1933. Schvindt, T. Nauhakoristeita. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1903. Vahter, Tyyni. “Lavansaaren, Seiskari, Suursaaren, Tytärsaaren, Vehkalahden ja Virolahden naisten käsitöistä.” Käsikirjoitus, virkamatka 1931. Museovirasto.
Suomenlahden ulkosaarien lapasia, osa 3 osa 1,osa 2
Tämänkertainen neulemalli tulee Suursaaresta Saima Suomalaisen os. Mattila neulomana. Tätä Raussin Lienan kirjoina tunnettua kuviota on neulottu myös ainakin Lavansaarella (Mäkynen 1979, Vahter 1931) sekä Kymenlaaksossa Valkealassa (K7199:25). Suursaareen tuotiin kintaita Virosta (Vahter 1931), joten virolaisten neulemallien vaikutus kintaissa on todennäköistä. Muistelen nähneeni juuri tällä kuosilla neulotut kintaat joskus Tallinnassa, mutta virolaisissa kinnaskirjoissa en ole siihen törmännyt. Ulkosaarien kinnasperinnettä keränneen Maija Mäkysen (1979) mukaan Suursaareen tämä kuvio kulkeutui Lavansaaresta tulleen vaimon mukana.
Elämää Suursaaressa
Suursaarella asutus keskittyi kahteen kylään, Suurkylään ja Kiiskinkylään. Saarilla ei koskaan juurikaan viljelty maata eikä suurjakoa toteutettu. Tämän ansiosta kylät säilyivät vuosien saatossa enimmäkseen muuttumattomina: tiiviinä ja yhteisöllisinä. Talot oli rakennettu vieriviereen, ja kujat niiden välillä muodostivat sokkelon. Uudetkin talot pyrittiin rakentamaan mahdollisimman lähelle vanhoja, niin että saaren kylät pysyivät Suomen mittapuulla poikkeuksellisen kompakteina. (Peltola 1960, 350-351.)
Suurkyläläiset ja kiiskinkyläläiset liittivät toisiinsa vahvoja stereotypioita. Suurkyläläiset olivat yleisen käsityksen mukaan vaiteliaita ja varovaisia ja kiiskinkyläläiset puolestaan eloisia ja puheliaita. (Peltola 1960, 38.) Suurkyläläiset katsoivat, että kiiskinkyläläiset joivat enemmän ja siveyden taso oli siellä alhaisempi. Kieltolain aikaa suurkyläläiset nimittivät Kiiskinkylää Pirtunkyläksi. Kiiskinkyläläiset puolestaan näkivät, että suurkyläläiset olivat jotenkin olevinaan muita parempia. (Talve 1996, 244.) Kiiskinkyläläiset, joihin mallilapaset neulonut Suomalainen itse lukeutui, joutuivat käymään Suurkylässä hoitamassa asioita. Matka taittui meritse tai polkuja pitkin, sillä kylien välille saatiin kunnollinen tie vasta 1930-luvulla. Noin kuusi kilometriä pitkän tien valmistuttuakin kuljettiin enimmäkseen jalkapatikassa, ja vain muutamat kiiskinkyläläiset ehtivät hankkia auton ennen saarien evakuoimista. (Peltola 1960, 160.) Tähän 1930-luvulla valmistuneeseen maantiehen liittyykin kiinnostava konflikti kylien välillä:
Saarelle saapui kesäisin turisteja, jotka yöpyivät Suurkylässä, jossa myös saaren ainoa satama sijaitsi. Kiiskinkyläläiset olisivat halunneet kuljettaa turisteja myös Kiiskinkylään ja hankkia siten tuloja. Suurkyläläiset kuitenkin kielsivät kiiskinkyläläisten autoilta pääsyn kyläänsä väittäen, etteivät kylätiet kestäneet autojen painoa ja ne olivat muutenkin liian kapeita autoliikenteeseen. Kun kiellot eivät auttaneet, suurkyläläiset pystyttivät kylän sisääntuloväylälle kaksi betonitolppaa estämään autojen pääsyn kylään. Eräänä yönä kiiskinkyläläiset tulivat ja räjäyttivät tolpat, mihin suurkyläläiset vastasivat pystyttämällä uudet rautaiset tolpat. Näiden tolppien räjäyttäminen ei joko onnistunut tai sitä ei edes yritetty. Kiiskinkyläläiset kuitenkin havaitsivat, että Suurkylään pääsi ajamaan muitakin reittejä pitkin. Vähitellen myrsky laantui, ja kiiskinkyläläiset saivat ajaa rauhassa Suurkylään vähillä autoillaan. (Peltola 1960, 109-110.)
Kuva: Peltola 1960, 163
Todennäköisesti lapaset neulonut Saima Suomalainen on sama henkilö kuin Suursaaressa työskennellyt kunnankätilö ja äitiysneuvoja. Suomalainen oli alunperin saarelainen, suorittanut kätilön tutkinnon vuonna 1921 ja välissä toiminut kätilönä Kustavissa. Hän työskenteli Suursaaren kunnankätilönä vuodesta 1924 aina saarien evakuoimiseen asti. Kätilön työn ohessa hän toimi usean vuoden ajan lastenhoidon neuvojana.
Suomalainen kertoo, miten synnytyksiä hoidettiin ennen varsinaisen kätilön toimen perustamista. Tuolloin lapsia auttoi maailmaan Naskin Maija:
“Maija oli reipas ja auttavainen. Synnytyksien hoidossa hän käytti apunaan oppikirjaa. Synnytykset hoidettiin savusaunassa. Milloin lapsi oli syntyessään valekuollut, Maija poltti pellavalankaa ja kangasta lapset nenän edessä, että lapsi aivastaisi ja alkaisi hengittää. Jos vastasyntynyt oli levoton pitemmän aikaa, lapsen sanottiin olevan ‘harjaksissa’. Hoidoksi tehtiin hapatus jauhoista ja sillä siveltiin lapsen koko iho. Sen jälkeen lapsi vietiin saunaan kylpemään, ja niin harjakset lähtivät.” (Peltola 1960, 163.)
Tarina ei kerro, harjoitettiinko perinteisiä hoitoja vielä senkin jälkeen, kun saarelle saatiin koulutettu kätilö. Artikkelin lopussa paneudun pohtimaan, mitä nuori valtio halusi opettaa kansalaisilleen ja mitä sen ehkä ei olisi pitänyt opettaa. Yleisesti ottaen kuolema on huono asia ja ihmishenkien pelastaminen hyvä asia: lääketieteen löydösten hyödyntäminen on siten hyvää. Sen sijaan tehokkuuden ja kuuliaisuuden suhde perinteeseen on monimutkaisempi.
Mallin mukaisessa kintaassa on nirkkoreuna ja peukalokiila, jotka todennäköisesti ovat Karjalassa 1900-luvulla omaksuttuja neuletekniikoita. Alkuperäinen kinnas on neulottu 1930–1940-luvulla, jolloin käsityökoulutusta oli jo saatavilla myös syrjäisillä saarilla. Käsitöitä opetettiin kansakoulussa sekä käsityökursseilla, joita järjesti esimerkiksi ompelukoneyhtiö Singer.
Ohjelapasen mitat leveydessä ja pituudessa vastaavat hyvin lähelle alkuperäistä. Mallia on muokattu alkuperäisestä kahdessa kohtaa: 1) minun ohjeeni mukainen peukalokiila on alkuperäistä leveämpi ja sopii käteen paremmin, 2) alkuperäisessä lapasessa kuviota ei ole keskitetty, mikä omaa päätäni kutittaa suuresti. Ohjeessa kuvio on keskitetty.
Muut tarpeelliset tiedot löytyvät pdf-tiedostosta.
Virhe ohjeessa: Kärkikavennuksien päällä vasemmalla sivulla oleva ruutu on virhe, eikä kuulu ohjeeseen. Lisäksi: kooksi on ilmoitettu keskikoko, mutta kyllä ne ovat aika suuret.
Vinkki hiirenhammasreunukseen: normaalisti silmukoita lisätessä langankierrot neulotaan kiertäen yhteen, mikä estää reijän syntymisen neuleeseen. Hiirenhammasreunuksessa pointtina nimenomaan on luoda reikiä. Neulo siis ensin kerros kaavalla: kaksi silmukkaa yhteen + langankierto. Seuraavalla kerroksella neulot langankierrot aivan kuin normaalisti neuloisit silmukat.
Ennen kuin alan puhua käsityöstä 1900-luvulla, haluaisin vielä tuoda esiin Suomen alueella harjoitetun kinnasperinteen rikkauden. Kuten aiemmin jo tässä sarjassa on todettu, Suomen alueelta 1800-luvun sekä 1900-luvun alun kinnaspareja on säilynyt vähän: puhutaan ennemmin kymmenistä kuin sadoista. Vähäisen aineiston varassa on mahdotonta tehdä yleistettävissä olevia päätelmiä pitäjille ominaisista kinnastyyleistä – etenkin kun säilyneistä karjalaisista kintaista suuri osa on neulakintaita, joissa kuvioiminen toimii eri tavalla kuin neuleissa.
Varovaisesti kuitenkin hypotetisoisin, että Pohjanmaalla neulottiin kasviornamentein ja kuvioraidoin koristeltuja, usein monivärisiä kintaita, ja Kymenlaaksossa sekä ulkosaarilla virolaistyyppisiä kaksivärisiä ja tiukan geometrisia kuvioita. Pähkinäsaaren rauhan rajan länsipuolella “Viikuksenlehtiä” neulottiin laajasti (Tampere K10345:73; Varsinais-Suomi K7144:43; Pohjanmaa K9150:1), samoin kuin “muuttolintusten” kaltaisia perustavanlaatuisen yksinkertaisia kuvioita. Varsinaissuomesta, Hämeestä ja Kannakselta kintaita on [Finnassa] kuitenkin niin vähän, että niiden perusteella on mahdotonta hahmotella edes mahdollisia yleispiirteitä.
Voidaan kuitenkin melko varmasti todeta, että merkittävät kuviokinnaskulttuurit vaikuttaisivat sijoittuvan rannikkoalueille. Ilmiö voi liittyä siihen, että rannikko-olosuhteissa on neulottu muutenkin enemmän tai että vaikutteet ovat levinneet sinne tuontikintaiden mukana, joita kuitenkaan ei pidemmälle sisämaahan kulkeutunut. Kuten sarjan aiemmassa osassa käsittelin, Suomenlahden saarilla näkyi yhteys balttilaiseen neuleperinteeseen.
K4407:583, Pirttikylä, Pohjanmaa, valmistettu ennen vuotta 1904. KA8148, kirjovirkatut kintaat Lapväärti, Pohjanmaa, valmistettu ennen vuotta 1912.
K7094:2, Säkkijärvi, valmistettu viimeistään 1927. Vaaleanpunainen ja vaalea violetti ovat varmasti tehdasvalmisteisia värejä, jotka tulivat saataville 1800-luvun lopussa.
1900-luvun aikana suurin osa perinnemallistosta kuitenkin katosi. Elettiin aikaa, jona kansakoulu (pakollinen vuodesta 1921) ja Kotiliesi-lehti (1922) levittivät käsityötaitoa syrjäisimpiinkin symppäkyliin. Tästä eteenpäin neulottiinkin samaa mitä Kotilieden toimituksessa ja Jyväskylän opettajaseminaarissa.
Käsityöopetusta on tutkittu paljon sukupuolen näkökulmasta. Käsityön ja vallan suhde on kuitenkin jäänyt vähäiselle huomiolle. Miksi näin on käynyt, omistan sarjassa kokonaisen artikkelin käsityön oletetusta epäpoliittisuudesta esseöimiseen. Nyt pysyttelen aiheessa: käsityö vallan välineenä.
Väitöskirjassaan Käsityöt tyttöjen kasvatuksessa naisiksi (2014) Päivi Marjanen pitää 1900-luvun alkua vedenjakajana käsityöopetuksen tavoitteissa. Sitä ennen 1860-luvulta asti oli vallinnut ihanne edistää kotien hyvinvointia ja sen jälkeen kasvattaa tytöistä kansalaisyhteiskunnan jäseniä.
“Kansakoulun perustamisvaiheessa 1860-luvulla koulukäsityö suunniteltiin cygnaeuslaisessa hengessä palvelemaan aikakauden kasvatuksellisia ja käytännöllisiä tarpeita. Cygnaeuksen mukaan naisten kasvattaminen äitiyteen ja kodin hoidossa tarvittavien tehtävien hallitsemiseen oli osa kansanopetuksen tehtävää. Oppiaineen käytännöllisen hyödyn lisäksi koulukäsityön tuli olla ”sielullisesti kasvattavaa” (lähteessä Marjanen 2014: Cygnaeus 1910a, 193).
Sielullisella kasvattavuudella viitataan sivistykseen, joka on lainattu saksan käsitteestä bildung. Englanninkielessä on pärjätty ihan hyvin ilman bildungia, ja humboldtilaisen sivistyksen henkinen kasvattavuus on alun alkaenkin löperösti määritelty. Sivistys on jotain ei-välttämätöntä ihmisyhteisön aineenvaihdunnan kannalta mutta silti hyvää. Meillä Suomessa sivistys on myös yleensä mielletty joksikin ulkonta päin tulevaksi. Suomenkielen “sivistys” tulee muuten siveydestä eikä esimerkiksi sivilisaatiosta. Vapaasti lainaten Täällä Pohjantähden allan Akselia, sivistys on sitä että osaa näyttää oikeaa naamaa oikeassa paikassa.
Käsityötunti Suursaaren Kiiskinkylässä 1922. Kymenlaakson museo YLEV8948
1900-luvun taitteessa sivistyneistö kiinnostui yhteiskunnallisista asioista, toisin sanoen suomalaisen kansallisen identiteetin rakentamista. Marttayhdistys perustettiin 1899, alun perin nimellä Sivistystä kodeille -yhdistys. Sivistyksellä oli liikkeessä alusta asti yhteiskunnallinen merkitys, eikä kyse ollut pelkästään perheyksikön kurjuuden ja likaisuuden lievittämisestä.
Martta-liikkeen perustaja, opettaja ja naisasia-aktivisti Lucina Hagman puhui yhdistyksen kokouksessa vuonna 1899. Kontekstina tässä siis se, että Hagman puhuttelee vertaisiaan, Helsingissä asuvaa sivistyneistöä (Ollila 1993, 25). He olivat ruustinnoja, opettajia, professorin vaimoja.
”Me olemme velvolliset ryhtymään työhön tämän yleisen sekaannuksen poistamiseksi, ja meidän ainoa ja tärkein tehtävämme tässä on valon levittäminen kansamme kaikkiin kerroksiin. – Älkäämme unohtako, että kysymyksessä on kallehin mikä meillä on, kansallinen olemuksemme. Miten olemme onnistuvat tämän olemuksemme pelastamisessa ja säilyttämisessä, se tulee suuressa määrin riippumaan siitä, käsittävätkö maamme naiset ja täyttävätkö he painavan velvollisuutensa äiteinä, kasvattajina, kansalaisina – Kaikki tiedämme kuinka paljo tervettä voimaa, kuinka paljo raitista ymmärrystä ja järkevää arvostelukykyä on kätketty kansannaisen poveen, useita semmoisia avuja, joita säätynaiset hyvillä syillä voivat häneltä kadehtia. Mutta kaikki nämä kyvyt ja hyveet tarvitsevat viljelystä. Tieto ja taito puuttuu ja näitä tulee sivistyneiden naisten jakaa vähäosaisemmille sisarilleen. Semmoiseksi kuin kansa kasvatetaan, semmoinen se on. Kasvatus on naisen tehtävä, Mutta miten he kykenisivät tähän tehtäväänsä, kun heillä ei ole sivistystä. Kuinka voimme ajatellakaan, että kansannaiset voisivat tarkoituksenmukaisella tavalla ja hoitaa ja kasvattaa lapsensa, pitää kunnossa ja hallita kotinsa, kun kansalaisvelvollisuuden tunne on heissä hämärä, kun eivät he omista sitä harrastusta ja intoa, jonka kohonnut sivistys antaa ihmiselle.” (Ollila 1993, 9; lihavointi ei alkuperäisessä.)
Sitaatti on pitkä, mutta sen sisällyttäminen tähän kokonaisuudessaan oli välttämätöntä. Naisella oli tehtävä äitinä ja kasvattajana: snellmanilaisen käsityksen mukaisesti naiset kasvattavat kansakunnan kodeissaan, ja tämä on se piste, jossa kansannainen ja politiikka kohtaavat. Se mitä kodin seinien sisällä tapahtui, oli hyvinkin poliittista!
Hagman tunnistaa kansannaisen sisäsyntyiset kyvyt ja hyveet. Mitä kansannaisesta puuttuu on tieto ja taito, jotka voidaan saada vain ulkopuolelta. Hagmanin sitaatissa jää epäselväksi, merkitsikö sivistys hänelle pelkkää tietoa ja taitoa, vai tiedon ja taidon aiheuttamaa henkisten kykyjen ja hyveiden kasvua. Joka tapauksessa, Martta-liikkeen kanta oli las casaslaisittain: rahvaalla oli karkeudestaan huolimatta sisäiset valmiudet ottaa vastaan julistus.
Kiiskinkylän marttojen vappuretki 1937. Kymenlaakson museo YLEV8475
Ollilan (1993) suorittaman Emäntälehtien analyysin perusteella Martoille sivistys käsittää sekä kotitaloudellisen tietotaidon (käsityöt, kanankasvatus) että kansallisten hyveiden (nöyryys, ahkeruus, puhtaus) vaalimisen, ja näiden lisäksi kaiken muunkin tarvittavaksi katsotun (esimerkiksi kulutusvalintojen vaikutus valtion kauppataseeseen). Mutta miten tämä tieto erosi suullisessa perinteessä välitetystä? Ehkä tiedon luonne eroaa sivistyksen ja ei-sivistyksen välillä siinä, perustellaanko tietoa esimerkiksi myytillä vai tieteellisellä metodilla. Sivistykseen kuului kuitenkin ei-rationaalisia osa-alueita tietynlaisesta suoraselkäisestä käytöksestä, jonka sisältö itsessään oli satunnaista: siivo puhe, haarukan ja veitsen käyttö, oikea tapa viettää joulua ja vaikkapa keittiötavaroiden kiillottaminen:
”[K]erran kuussa oli tehtävä perusteellinen siivous kodissa. Tällöin puhdistetaan seinät, uuninpäällykset ja komerot. On pyyhittävä lattia, huonekalut ja muut esineet, samoin jokainen kirja, ovet sekä taulut. Ikkunat pestään. Huonekalut ja makuuvaatteet viedään ulos, tuuletetaan ja hakataan. Kaikki keittiön tavarat pestään ja kiillotetaan. Puhtauteen liitettiin ehdoton järjestyksen ja järjestelmällisyyden vaatimus. Järjestys edellytti tavaroiden pitämistä määrätyillä paikoilla, mutta lisäksi vaadittiin töiden järjestämistä ja suunnittelua etukäteen. Näin kuri ja järjestys ulotettiin kaikkiin toimintoihin.” (Ollila 1993.)
Tämän pyörittelyn seurauksena määrittelisin sivistyksenä sen, mitä odotettiin ja tarvittiin kansalaiselta. Kansalaisen odotettiin omaksuvan identiteetti kansakunnan jäsenenä ja kehittyvän toiminnassaan taloudellisesti tuottavammaksi ja muutenkin yhteiskuntaa hyödyttävämmäksi.
Myöhemmin Martta-liike keskiluokkaistui ja käytännön työssä keskityttiin kodinhoidon tieteellistämiseen. Anna Ollilan mukaan tieteellisyyden ja rationalisoinnin myötä Marttojen ohjelmasta katosi varsinainen sivistys ja hyvän ihmisyyden pohtiminen (Ollila 1993, 108). Myös ”rationalistinen” kotitalousoppi kuitenkin piti sisällään käsityksen ihanne-emännästä. Vaiheistamalla kotityöt ja järjestämällä keittiö tehtaan tuotantolinjastoksi nainen toimi tuottavasti, tehokkaasti, säästäväisesti. Elintarvikkeiden käsittelyssä voitiin hyödyntää elintarviketieteiden tuottamaa tietoa, naisia voitiin valistaa oikeasta ravistuksesta tutkimukseen perustuen. Mutta mikä todella muuttui, oli tehdas-analogian ulottaminen kotitalouteen. Kotiäiti oli nyt ammatti-ihminen, ja kodinhoitamista tuli opettaa koulussa ja kursseilla.
Käsityöopetusta tarjosi myös ompelukoneita myynyt Singer. Ompelukurssi Suurkylässä. Kymenlaakson museo YLEV8965
Kodeissa tehtävästä käsityöstä tuli siis 1900-luvun taitteessa kansakunnan rakentajia kiinnostava kysymys. Käsityökoulutuksen sisältö määräytyi, ei ainoastaan koulutettavan edun mukaan, vaan jonkinlaisen yhteiskunnallisen edun mukaan – mitä se sitten tarkoittikaan 1900-luvun taitteen luokkayhteiskunnassa.
Myönnettäköön että suurin osa kansanpuvun elementeistä oli häviämässä jo 1800-luvun puolivälissä – kauan ennen kuin Paavo Haavikon kolmikko ulotti rihmastonsa maaseudulle. Tämä ei kuitenkaan pätenyt neulekintaisiin, joita vielä itsenäisessä Suomessakin neulottiin rikkaissa perinnekuoseissa tai esimerkiksi Kymenlaaksossa kudottuihin “Vironvöihin”, joihin liittyvät häärituaalit elivät hetken aikaa uusien hääperinteiden rinnalla (Kaukonen 1963, 24: viitattu Kaisa Böök, “Vehkalahden kotikutoiset nauhat, haastattelutietoja 1965). Myöskään tässä artikkelissa esitellyt Raussin Lienan kirjat eivät perustuneet hataraan muistitietoon, vaan ne neuloi työikäinen nainen. Siten siis, ovat ne käsityöperinnettä, joka vielä kansakouluajan alussa oli täysin elossa, ja jolla oli kaikki mahdollisuudet siirtyä eteenpäin.
Kertomus yllä ei ole argumentti Marttoja vastaan. Osaltaan Martta-järjestö tuki perinteisen käsityön säilymistä, vaikka se kouluttikin karjalaisemännille uusia menetelmiä (ks. esim. Pelkonen 1958). Vuonna 1929 liitto järjesti jäsenilleen lapaskilpailun, jossa se kannusti neulomaan perinteisiä malleja. Kilpailulapasissa näkyy käsityökasvatus, ja monissa on omaksuttu aikakauden piirteitä. Niissä on uusia värejä, vähemmän silmukoita, peukalokiiloja. Lappeelaiset kilpailulapaset (K7199:10) olivat kopio Suomessa tuntemattomasta virolaisesta mallista. Rekkokuviolliset kintaat oli neulonut käsityönopettaja sekä marttavaikuttaja Augusta Laine museossa näkemänsä rekon innoittamana (K7199:28). Tässä vaiheessa ei enää voinut varmasti sanoa, oliko kinnasmalli perinteinen vai sittenkin naistenlehden käsityöliitteestä. Kilpailun sadosta saadaan vahvistus kuitenkin sille, että vielä pitkälle 1900-luvulle vanhat kinnasmallit elivät vahvoina. Valitettavasti kilpailijoita ei pyydetty kertomaan mallien kulttuurisesta merkityksestä tai jopa maagisista ominaisuuksista. Se toki kiinnosti, voitiinko niitä valmistaa myyntiin ja paljonko ne maksaisivat. (Rauhala 2019, 115-116.)
Suuri osa Kansallismuseon ostamista kilpailukintaista on kuvattuna Finnassa. Koska kaikkiin ei ole sisällytetty paikkatietoa, kokosin Etelä-Karjalan ja Kymenlaakson kintaat tähän tiedostoon.
Marjanen, Päivi. “Koulukäsityö naiseksi kasvattamassa,” Kasvatus ja aika, Iss. 8, No. 1, 2014. Mäkynen, Maija. ”Kirjokintaitten ja sormikkaiden kuvio. Ulkosaarelaisia kintaankirjoja (Lavansaari, Suursaari, Tytärsaari). 1979. Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomen kansanomaiset nauhat. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1963. Ollila, Anne. Suomen kotien päivä valkenee… Marttajärjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939. Historiallisia tutkimuksia 173, Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1993 Pelkonen, Elna. Marttatyötä Laatokan Karjalassa. Siirtomarttojen pohjoinen piiriliitto, 1958. Peltola, Saara. Suursaari menneinä aikoina. 1960. Rauhala, Anna. Neulonnan taito. Helsingin yliopisto, 2019. Talve, Ilmar, “Kansankulttuuri”, teoksessa Suomenlahden ulkosaaret. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1996. Vahter, Tyyni. “Lavansaaren, Seiskarin, Suursaaren, Tytärsaaren, Vehkalahden ja Virolahden naisten käsitöistä.” Virkamatka 1931.
Tässä artikkelissa neulotaan sekä Pienet että Isot että UudetVironkirjat Tyyni Vahterin aineistokeruumatkaltansa tuomien lapasten pohjalta. Vahter oli syntynyt nykyisen Kymenlaakson alueella Iitissä, ja osittain Suomenlahden ulkosaarien kuviot olivat samoja, joita hänen synnyinseudullaan saatettiin vielä tuolloin neuloa.
Luvassa on tietoa Vironkirjoista sekä saariston kirjojen suhteesta virolaisiin neulemalleihin!
Lataa tästä ilmainen neulemalli Seiskarin Vironkirjoihin.
Kintaan ympärysmitta on 72 silmukkaa, leveys 11 cm
Edellisessä artikkelissa tarkastelin 1800-luvun lapasia, niine tiedoin jota sen ajan neulekintaista meillä ylipäätänsä on. 1900-luvulta on tietoa sekä esineistöä säilynyt huomattavasti enemmän, sillä kansanperinnettä alettiin tutkia järjestelmällisesti. Ylioppilasosakuntien kansatieteelliset kokoelmat päätettiin 1800-luvun lopussa yhdistää muiden kansatieteellisten kokoelmien kanssa. Näitä kokoelmia varten perustettiin Suomen kansallismuseo.
Itse osakuntien museon amanuenssi Eliel Aspelin ajoi kokoelmien siirtämistä valtion haltuun, Suomalaiseen kansallismuseoon (Aspelin 1887, viitattu Jokinen 2011.) Hänen veljensä, puuhamies ja valtionarkeologi J. R. Aspelin, kirjoitti 1892:
“Isänmaan rakkaus perustuu muistoihin, ja minä tahdon antaa kansalle muistoja.”
valtionarkeologi J. R. Aspelin
Kiehtovaa Aspelinin sitaatissa on toiminnan päämäärätietoisuus (ja hänen avoimuutensa tämän agendan kanssa), etenkin kun hobsbawmit ja andersonit innostuivat teoretisoimaan kansakuntien rakentamista vasta sata vuotta myöhemmin.
Kansallismuseon perustaminen oli tietyn ryhmän kansakunnallinen performanssi, eikä välttämättä seuraus sen perustajien omasta identiteetistä. Museossa aineellinen perinne keskitettiin yhteen paikkaan, jonne rahvaan oli asioikseen saavuttava sitä katsomaan. Samoin syntyi idea siitä, että perinne ei-aineellisena kuului kansakunnalle kokonaisuutena, ei yksilölle tai todelliselle yhteisölle, joka sunnuntaisin kokoontui kirkonmäelle. Omistusoikeuden keskittyminen loistaa kirkkaana puritaanisessa kansallispukuskenessä, jossa kullekin pitäjälle on yksi, oikea, ainoa, standardisoitu asunsa. Omistamisen vapautuminen taas tanhupiireissä, jossa esiintymisasut valitaan suomalaisten kansallispukujen joukosta ennen kaikkea esteettisin perustein. Eikö näyttäviä tuuterin pukuja olekin liikkeellä kohtuuttoman paljon?
Siten siis: kansakunnan rakennuksessa perinne toisaalta otettiin keskitetyn auktoteriteetin alaisuuteen ja toisaalta jokaiselle kansaan kuuluvalle annettiin siihen yhtäläinen oikeus.
Kansanpuvut olivat häviämässä jo silloin, kun niitä 1800-luvun jälkipuoliskolla alettiin museoida. Siten syy kansanpukujen katoamiseen on jossain muualla kuin valtiojohtoisessa museoimisessa. Aidosti hyvä juttu on, että osa kootusta esineistöstä on nykyisin kaiken kansan nähtävillä Finnassa. Paino tässä sanalla osa, sillä kirjallisuudessa toistuvasti törmään suttuisiin mustavalkokuviin Kansallismuseon omistamista esineistä, joita ei löydy sähköisesti kuvattuna tai edes luetteloituna. Toivoen, että esineistö tuotaisiin lopulta kokonaisuudessan kaikkien ulottuville, iloitkaamme kuitenkin siitä, että pukuperinnettämme on säilytetty arkistosaleissa läpi pakolaisuuden ja sotien.
Museo omistaa esineen, mutta kuka omistaa perinteen: sinä, minä, kansakunta? Joudun tätä ajatusta vielä kehittelemään. Kuka sitä ei omista – alustavasti sanoisin, että jäsenyys samassa poliittisessa yhteisössä ei anna oikeutta kaikkeen kulttuuriin sen yhteisön maantieteellisten rajojen sisäpuoella. Mutta palataan tähän seuraavissa osissa.
Sitten asiaan.
1930-luvun kinnastutkimus
1930–1940-luvuilla kerättiin Kansallismuseoon 24 lapasparia, joista 13 paria on juuri Suomenlahden ulkosaarilta. Saarien yliedustettuus aineistossa selittyy sillä, että Kansallismuseon amanuenssi Tyyni Vahter teki saarille aineistonkeruumatkan vuonna 1931. (Rauhala 2019, 121.)
Tutustuin Vahterin matkaltaan tekemiin muistiinpanoihin museonviraston arkistossa. Hänen suhtautumistapansa käsityöhön oli lähes yhtä esinekeskeinen kuin osakuntalaisten. Lapasia Vahter toi matkaltaan 13 kappaletta, mutta niihin liittyvää suullista tietoa vain muutamia sivuja. Verrattuna 1800-luvun osakuntakokoelmiin on esineistä kuitenkin enemmän kontekstitietoa mukana: Kintaiden tekijöitä on haastateltu esineiden valmistamisesta ja käyttämisestä. Ylös on kirjattu myös kuvioiden nimet. Esineiden merkitykseen liittyvän tiedon sijaa talletettiin kuitenkin enemmän teknistä tietoa langan kehräämisestä ja värjäämisestä.
Esineiden kontekstualisoiminen liittyy kansatieteellisen tutkimuksen funktionalistiseen suuntaukseen, eli esineiden tarkastelun niiden käyttötarkoituksen perusteella (Rauhala 2019, 36). Yhteiskuntatieteiden puolella sosiaaliantropologiassa funktionalistinen koulukunta selitti kulttuuristen olemassaoloa sillä, että ne vastasivat yhteisön perustarpeisiin. Kintaiden funktio oli lämmittää, ja kaksiväriset kirjonkintaat lämmittivät paremmin. Se miksi kuvioinneista tehtiin aina samanlaisia, selittyi puolestaan jollain yhteisön sosiaalisella tarpeella.
Melko pettyneenä sain todeta, että etnologinen funktionalismi ei Vahterin tapauksessa pyrkinyt tarkastelemaan kintaiden yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Kintaita ei ymmärretty sosiaalisen järjestäytymisen perustarpeen kautta, vaan funktionalismi merkitsi ennemminkin käsityötaloutta hyödyttävien innovaatioiden kirjausta. Vahterin muistiinpanoissa korostuvat siis käsityömenetelmät itsessään, ei niiden sosiaalinen merkitys.
Kansatiede on kansatiedettä ja antropolia antropologiaa. Mutta edelleen murehdin menetettyjä mahdollisuuksia tutkia karjalaista kansankulttuuria silloin, kun se vielä oli olemassa kaikessa rikkaudessaan
Pienet vironkirjat
Kuvan lapaset ovat seiskarilaisen Piatta Heikkolan neulomat 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Heikkola oli syntynyt 1860-luvulla ja kuului siihen sukupolveen, joka vielä 1930-luvulla kääri hiukset sykerölle ja käytti huntua (ks. kuva Talve 1996, 280). Heikkola neuloi kaikille uudet kirjavat kintaat syksyksi. Hänelle tuttuja kirjoja olivat kokoviisaankirjat, Liisan kirjat, pienet kirjat [Vironkirjat] ja lapikkokirjat [laperikkokirjat]. Kintaan kärjet hän neuloi kaareviksi, jotta kärjet eivät käpertyisi rukkasessa. (Vahter 1931.) Heikkolan kintaissa huomio tosiaan kiinnittyy epätavalliseen kärkeen. Sehän ei olekaan terävä! Viimeinen kolmannes silmukoista on otettu erillisille puikoille, oikea ja vasen puoli erikseen. Ohjeet tähän päättelytapaan löydät artikkelin lopusta.
Kansallismuseo K7351:38. Piatta Heikkola, Seiskari. Pituus 25 cm, Leveys 10,5 cm. Värit lampaanmusta ja valkoinen. Ranne 2 o, 2 n kirjoneuletta, pituus 6 cm. Omat lapaseni tein täsmällisesti museomallin mukaan mikä oli virhe – pituutensa puolesta ne sopivat paremmin perheemme viisivuotiaalle. Tästä oppineena muokkasin mittoja vähän, mutta ohjeen mittasuhteet ovat edelleen hyvin lähellä alkuperäistä.
Bieta ”Piatta” Heikkola, Seiskari. Kymenlaakson museo YLEV18398. Kuvaaja todennäköisesti Tyyni Vahter.
Vironkirjoissa eli pienissä kirjoissa mustan ja valkean ruudut vuorottelevat rytmikkäästi. Samalla ajatuksella on neulottu myös isokokoisempia, viistoruutuisia kirjoja, Isoja Vironkirjoja. Hyvin paljon pieniä vironkirjoja muistuttavat Laperikkokirjat. Laperikko tarkoittaa muuten pienehköjen kivien vyöhykettä rannassa.
Laperikkokirjat, Piatta Heikkola, Seiskari. Virossa ”sontiaiskuvio”, sitavorniku kirjaga Lüganuse, Virumaa, ERM 120/a Ks. myös ERM 2279/ab Pienet vironkirjat (Mäkynen 1979). Virossa kuviota on neulottu ainakin ruskealla ja vaalealla. Se on tunnettu nimillä “Kaaliliemikuvio” (Koeru, Järvamaa) ja “Kuusikuvio” (Ridala, Läänemaa). Ks. myös ERM A 572:187, ERM 13189Isot Vironkirjat, Vilhelmiina Klaus, Lavansaari (Mäkynen 1979).Uudet Vironkirjat, Rauha Klaus, Lavansaari (Mäkynen 1979).
Laperikkokirjat, Piatta Heikkola, Seiskari. Kansallismuseo K7351:39. Pituus 19 cm. Leveys 9,3 cm. Värit lampaanmusta ja valkoinen. Ranne 2 o, 2 n kirjoneuletta, pituus 6 cm
Neulekuvioita omaksuttiin Virosta
Ei mitenkään yllättäen, ovat pienet vironkirjat olleet suosittu malli myös Virossa. Nimen perusteella kirjokuvio on saapunut saarille nimenomaan Virosta, vaikka samaa kuviota onkin neulottu Etelä-Karjalan ja Kymenlaakson rannikkoalueillakin.
Karjalasia kintaita on säilynyt näihin päiviin muutamia, mutta Virossa ja sekä Latviassa tilanne ei ole yhtä huono. Latviassa lapasaineistoa on 1700-luvun loppupuoliskolta asti (Grasmane 2012) ja Virossa runsain mitoin jo 1800-luvun alkupuoliskolta. Kuten jo sarjan edellisessä osassa mainitsin, 1800-luvun lopun kintaita on säilynyt Suomessa muutamia kymmeniä ja 1900-luvun alussakin puhutaan kymmenistä, ei sadoista.
Pohjois-Latvialaisissa lapasissa esiintyy joitain samoja kuvioaiheita kuin virolaisissa. Ainut saaristolaislapasten kanssa yhteinen motiivi ovat kuitenkin liisukat. Siten lapasvaihto on rajoittunut suomalaisten ja virolaisten sekä virolaisten ja latvialaisten välille. Suoraa yhteyttä Suomenlahdelta Latviaan asti ei ole ollut.
Tein syvällisempää vertailua ulkosaarien lapasaineiston ja virolaisten perinnelapasten välillä. Virolaisten lapasten osalta analyysi perustuu verkossa saatavilla oleviin kansatieteellisiin lapaskokoelmiin. Kuten Karjalassakin, olivat neulakintaat vanhin kinnastyyppi Virossa. Kun Karjalassa neulakintaiden valmistus säilyi vallitsevana kintaidentekomenetelmänä lähes kansanpukuajan loppuun, oltiin Virossa omaksuttu puikoilla neulominen jo aiemmin. Viron vanhin neulottu tekstiili on kirjoneulekintaan palanen 1200–1300-lukujen taitteesta. 1500–1600-luvuilta neulottuja tekstiilejä on jo säilynyt runsaasti. Myöhempänä aikana lapasia valmistettiin myös vientiin. (Piiri 2014, 10.) Mahdollista onkin, että virolaiset kauppiaat myivät lapasia saarelaisille, mistä käsityötaito levisi myös paikallisten käyttöön.
Saarien kintaat ovat kaikin puolin virolaiskintaita yksinkertaisempia väritykseltään, kuvioinniltaan ja ranteensa rakenteelta. Niissä ei esiinny lettejä, pitsineuletta, pystysuuntaisia raitoja, hunajakennoa tai muitakaan erikoistekniikoita, joita satunnaisesti esiintyy virolaislapasissa.
Virolaisissa kintaissa esiintyviä piireitä, joita ei esiinny Suomenlahden saarien kintaissa. Kinnas vasemmalla on neulottu erittäin ohuila puikoilla. Mallin ympärysmitta on huikaisevat 150 silmukkaa, mikä on tuplasti se mitä tässä artikkelissa esitellyissä Seiskarin Piatta Heikkolan neulomissa kintaissa. Myös Manner-Suomesta näin tiiviiksi neulottuja kintaita on säilynyt erittäin vähän. Kintaassa keskellä on käytetty tehdasvalmisteisia ostovärejä, vaikka kuviona ovatkin tutut lapreikkokirjat. Oikeanpuoleisen kintaan voimakas väriyhdistelmä oli ulkosaarilla vieras. Siellä värivalikoima rajoittui luonnonväreihin ja satunnaisesti siniseen. Vasemman ja oikean puoleisissa kintaissa ranneke on koristeltu tavalla, jota saarilla ei käytetty. Keskimmäisen kintaan viistolliset sekä vaakaraita joustinneuleessa puolestaan olivat saarelaisille tuttuja. ERM 2534/a; ERM 120/a; ERM HM E 1602
Muutamat virolaiset mallit ovat kuitenkin siirtynyt saarille sellaisenaan ja ovat täysin identtisiä värin, kuvion ja ranteensa puolesta. Lisäksi saarilla esiintyneitä kuvioita (muuttolinnut, sahanpäät, lampaansilmät, verkkosilmät) on Virossa ja Latviassa käytetty peukaloiden kuvioimiseen, vaikka koko kintaan kuviointina niitä ei esiinnykään. Voi kuitenkin olla, että Viron ja Latvian lapaskulttuurit ovat tuottaneet niin kirjavia ja monimutkaisia malleja, etteivät paikalliset kansatieteilijät ole viitsineet kerätä kaikkein perustavanlaatuisimpia kuvioita arkistoon. Kansatieteellisissä kokoelmissa loppujen lopuksi kyse on siitä, mikä tutkijan silmään on vaikuttanut kiinnostavalta, ei siitä mikä oli yleisintä.
Isot VironkirjatPienet Vironkirjat
Isot vironkirjat eivät ehkä olekaan virolainen kuvio?
Voidaan todeta, että Pohjois-Viron rikkaasta kinnaskulttuurista omaksuttiin muutamia yksinkertaisia malleja ulkosaarien neuleperinteeseen. Voidaan kuitenkin myös todeta, että ulkosaarien lapasperinteessä oli omalaatuisiakin piirteitä, jotka tuskin olivat opittuja ainakaan Virosta.
Ulkosaariston lapasissa estetiikka on usein ollut pelkistetympää ja ilmavampaa kuin virolaisissa. Kuviot ovat olleet pienempiä, joten yhtä kuviokertaa on mahtunut toistamaan useammin. Tästä syntyy lapasiin rytmisyyttä, joka on myös läsnä joissain virolaisissa malleissa, mutta erityisen ominaispiirteistä juuri ulkosaariston lapasille.
Pohjois-Viron lapasissa kuviot on yleensä järjestetty ruudukkoon joko vaakasuorasti tai 45 asteen kulmassa. Ulkosaarien lapasissa kuitenkin esiintyy myös vaakasuuntaisia ja pystysuoria raitoja, joita virolaislapasissa sekä Latviassa esiintyy harvoin.
Isoja Vironkirjoja ja Uusia Vironkirjoja ei löydy Viron museokokoelmista. Jos malli ei ole virolainen malli, miksi se kantaa Vironkirjan nimeä?
Kilpailevia hypoteeseja on tässä ainakin kaksi: 1) malli on korruptoitunut versio virolaisesta myllylapoja muistuttavasta kuviosta (ks. kuva lapasesta); 2) saarelaiset keksivät neuloa pieniä Vironkirjoja isompana versiona ja kutsuivat näitä – varsin loogisesti – isoiksi Vironkirjoiksi.
Pärnumaa ennen vuotta 1910, ERM 792
Kallistuisin näistä jälkimmäisen kannalle, sillä isoista Vironkirjoista puuttuu täysin myllykuviolle ominaiset pystysuora ja vaakasuora elementti. Vaikka kaaviokuvassa pienet vironkirjat näyttävät rakentuvan raidoista ja isot vironkirjat vinoruuduista, neulottuna ne näyttävät lähisukulaisilta.
Tekniikka: tylppä kärki nauhakavennukseen
Jouduin jonkin aikaa miettimään, miten lapasiin saadaan pääteltyä tylppä kärki. Kärki syntyy kaventamalla viimeiset silmukat edes-takaisella liikkeellä, puolisko kerrallaan. Neulot ja kavennat kolme nauhakavennuksen silmukkaa, siirrät silmukat takaisin vasemmalle ja sitten neulot ne uudestaan. Tekniikka on vaikea selittää!!😭 🤯
Kavenna tavallisena nauhakavennuksena, kunnes puikoilla on noin kolmannes silmukoista jäljellä. Jos käytät pyöröpuikkoa ja magic loop -menetelmää, ota avuksesi kaksi sukkapuikkoa.
Olet nyt siis kerrosten vaihtumiskohdassa. Ota puolet etu- ja takapuolien silmukoista sukkapuikoille. Kuvassa alhaalla vasemmalla puikolla on kerroksen 12 ensimmäistä silmukkaa ja oikealla kerroksen 10 viimeistä. Vasemmalla puikola kuuluu olla kaksi silmukkaa enemmän: Toinen ylimääräinen silmukka on kerroksen ensimmäinen silmukka eli nauhakavennusten väliin jäävä musta silmukka. Toinen on puoliskon keskimmäinen silmukka, joka kannattaa jättää vasemmalle, niin silmukoiden määrä täsmää kavennusten lopussa.
Aloita neulomalla kerroksen ensimmäinen silmukka eli nauhakavennusten väliin jäävä musta silmukka.
Kavenna valkoisella ylivetäen kerroksen toinen ja kolmas silmukka.
Palauta kaventamasi valkoinen silmukka sekä neulomasi musta silmukka takaisin vasemmalle puikolle. Siirrä vasemmalle puikolle myös kaksi seuraavaa silmukkaa oikealla, eli edellisen kerroksen kaksi viimeistä silmukkaa.
Neulo nämä kaksi edellisen kerroksen silmukkaa yhteen valkoisella.
Jatka kohdasta 1. kunnes jäljellä on enää kolme silmukkaa.
Nyt olet kaventanut tämän puoliskon silmukat tylpästi. Toimi vastakkaisen puoliskon kanssa samalla tavalla. Voit katkaista langan ja aloittaa uudella langalla. Itse olen kuitenkin vetänyt saman langan vastakkaiseen reunaan ja jatkanut sillä. Lapasen päädyssä pitkä lankajuoksu ei haittaa käyttöä. Tarvittaessa voit sitoa lankajuoksun päättelyvaiheessa.
Tylpässä kavennuksessa viimeisen varsinaisen kerroksen silmukat jäävät usein löysiksi. Voit viimeistelyvaiheessa tasata silmukoita esim. virkkuukoukun avulla.
Kärkikavennukset tehdään normaalisti jokaisella kerroksella, kunnes jäljellä on kolmannes silmukkamäärästä. Loput silmukat kavennetaan neulomatta uusia kerroksia. Kuva oikealla: taitekohta on merkattu sinisillä nuolilla.
Neulekaavasta
Neulekaava (ladattavissa jutun alussa) on tehty Uusiin Vironkirjoihin. Kintaan malli on Piatta Heikkolan neulomista lapasista (Kansallismuseo K7351:38) aavistuksen verran sovellettuna. Mittasuhteet ovat kuitenkin suunnilleen samat, samoin peukalo, ranneke ja omalaatuinen kärkikavennus.
Tällä samalla mallilla syntyvät helposti myös Pienet Vironkirjat. Neulekaavan lapaset on neulottu 72 silmukalla. Pienissä vironkirjoissa kuvion leveys on vain kuusi silmukkaa, joten sen saa helposti istutettua mihin tahansa lapaskokoon. Jos lapasen ympärysmitta on 72 silmukkaa, mahtuu lapaseen silloin 12 kuviokertaa. Isoissa Vironkirjoissa 14 silmukan leveys onkin kinkkisempi, ja vaatisi ympärysmitaksi 84 silmukkaa.
Lähteet
Grasmane, Maruta. Mittens of Latvia. Sena Klets 2012. Jokinen, Sanna, “Museo yhteiskunnan peilinä? Pääkaupunkiseudulle perustetut kulttuurihistoriallisen museot 1875-2000,” 2011. Mäkynen, Maija. ”Kirjokintaitten ja sormikkaiden kuvio. Ulkosaarelaisia kintaankirjoja (Lavansaari, Suursaari, Tytärsaari). 1979. Piiri, Reet. Suuri kinnaskirja. Vanhoja virolaisia kirjoneulemalleja. Moreeni 2014. Talve, Ilmar, “Kansakulttuuri,” teoksessa Suomenlahden ulkosaaret, ed. Hamari et al. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 630, 1996. Vahter, Tyyni. “Lavansaaren, Seiskarin, Suursaaren, Tytärsaaren, Vehkalahden ja Virolahden naisten käsitöistä.” Virkamatka 1931.
Syksyn flunssakauden ajan olen antanut ompelutöiden odottaa ja pysynyt mukavuusalueella: sohvalla & neuletöissä. Viime talvena tein sovellettuja neuleita vanhoilla kuvioilla, mutta nyt halusin tehdä autenttisia neuleita sekä mallin että kuvioinnin puolesta.
Perinteisiä malleja neuletöihin on tarjolla rajatusti. Osittain syynä on se, minkä tyyppisiä tekstiilejä museokokoelmiin on kerätty, osittain että kirjoneulekulttuuri ei Kannaksen Karjalassa ollut yhtä kehittynyttä kuin rannikkoseuduilla.
Suomenlahden ulkosaarilla, Seiskarissa, Lavansaaressa, Suursaaressa ja Tytärsaaressa, neulontaperinne on ollut rikas ja aineistoakin tuntui löytyvän mukavasti. Siksi valitsin näiden saarien neuleet.
Neulomisen ohella tein taustatyötä Karjalan ja Viron kintaista. Tekstimäärä paisuu niin, ettei valmista meinaa tulla ollenkaan. Julkaisen alun perin yhdeksi artikkeliksi tarkoitetun kirjoituksen sarjana. Luvassa on siis paljon neulesisältöä ❤
Suomenlahden ulkosaarilla eli Seiskarilla, Lavansaaressa, Tytärsaaressa ja Suursaaressa asui ennen sotia kolmisentuhatta ihmistä. Väkeä oli vähän mutta tiheään: Seiskari oli Suomen tiheimmin asuttu kunta. Saarilla oli oma omaleimainen kulttuurinsa, joka muusta Suomesta poiketen pyöri kalastuksen eikä maatalouden ympärillä. Koska saarilla ei voitu tuottaa kaikkea itse, oli kauppaa käytävä. Sen mukana tuli vaikutteita myös Virosta.
Saarissa neulottiin osittain samoja malleja kuin mantereitten puolella Suomessa ja Virossa. Lavansaaressa kirjontakuvioita kutsuttiin kirjoiksi, tytärsaaressa kirjuiksi (yks. kirjuu) js Suursaaressa kirjaviksi. Saarien neulontaperinnettä on dokumentoitu erityisen hyvin: Museoviraston informanttina toiminut Maija Mäkynen (1979) kokosi kymmenittäin neulemalleja sukulaisiltaan ja tuttaviltaan. Naisten käsityötaitoja ja kansanperinnetietoa tallentanut Tyyni Vahter teki saarille aineistonkeruumatkan vuonna 1931 ja toi mukanaan Suomen mittapuulla huomattavan kokoelman kintaita. Vahterin ja Mäkysen saarilta keräämiä materiaaleja on internetissä saatavilla huonosti, ja artikkelisarjan tavoitteena onkin tehdä tätä tietoa saavutettavaksi.
Siitä on pian 83 vuotta aikaa, kun Venäjä miehitti saaret talvisodan alkupäivinä. Sen jälkeen ei saarille ole ollut asiaa kuin muutamilla, eikä tule olemaan lähitulevaisuudessakaan.
Suomen vanhimmat museoidut kintaat ovat 1800-luvun loppupuolelta. Helsingin yliopiston osakunnat tekivät merkittävän työn kansan esineistön keräämiseksi, 7500 esinettä vuosina 1876-1893. Kerääjien tarkoitushakuisuus on otettava huomioon näitä kokoelmia tutkiessa: emme voi esinekokoelmasta päätellä, mikä on ollut keräyshetkellä yleistä, mikä erityislaatuista, mikä arkista ja mikä juhlavaa. Osakuntien kokoelmiin päästäkseen esineillä oli oltava ”taideteollista arvoa”, ja siten esimerkiksi yksivärisiä lapasia – lukuun ottamatta suursaarelaisia hylkeenpyytäjän lapasia – ei talletettu. (Rauhala 2019, 98–99.) Kokoelmat eivät siis kuvasta sitä, millaisia vaatteita on todellisuudessa käytetty, vaan sitä mikä on ollut erityistä.
Karjalaisten onni on, että kansatieteen pioneerit Theodor Schvindt ja U. T. Sirelius olivat molemmat kasvaneet Karjalassa: Schvindt Räisälässä ja Sirelius Jääskessä. Schvindt toimi Wiipurilaisen osakunnan kuraattorina kansatieteellisen keräyskampanjan aikana, 1888-1893, ja takuuvarmasti myötävaikutti siihen, että juuri wiipurilaiset keräsivät esineistöä eniten.
Osakuntalaisten keräysinnosta huolimatta lapaspareja on 7500 esineen joukossa vain yksitoista. Karjalaisia kirjokintaita näiden yhdentoista joukossa on todennäköisesti kaksi, toinen Kirvusta (KA3821) ja toinen Seiskarista (KA4040). Tietomme 1800-luvun kirjoneulekintaista ovat siis vähäiset.
Piirteitä 1800-luvun kintaissa
Karjalaisia saati ulkosaarelaisia 1800-luvun kintaita on museokokoelmissa niin vähän, että nojaan tässä tietoon tuon ajan virolaisista sekä suomalaisista kintaista. Lisää tietoa virolaisten kirjokintaiden suhteesta Karjalan saarien kintaisiin on luvassa sarjan toisessa osassa.
Suomenlahden saarien lapaset ovat väreiltään luonnollisia: enimmäkseen niissä on käytetty lampaanmustaa ja –harmaata, villanvaaleaa ja ruskeaa. Muutamassa lapasessa on käytetty värjättyä sinistä. Tämä pätee ulkosaarilla myös 1900-luvun neuleisiin.
Kirkkaat tehdasvalmisteiset värit tulivat Viroon 1800-luvun puolivälissä, mikä laajensi värivalikoimaa violettiin, kirkkaanvihreään, oranssiin, vaaleanpunaiseen ja mustempaan mustaan. (Piiri 2014, 11.) Esimerkiksi Muhun neuleitten kuuluisan kirkkaat värit ovat siten syntyneet vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Tehdasvärejä tuli Suomeenkin jo 1800-luvun puolella, joten periaatteessa myös ulkosaarilla olisi ollut mahdollisuus väri-iloitteluun. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, eikä edes mantereen puolella yleistä mataranpunaista ole museoesineiden perusteella juuri käytetty.
Vanhoissa kintaissa oli lyhyt ja leveä ranne (Piiri 2014, 14; Vahter 1931), kuten Seiskarin Liisukoissa alla. Sen sijaan nuoremmissa virolaisissa sekä ulkosaariston kintaista rannekkeeksi on neulottu usean sentin mittainen joustinneule. Virolaisten museokokoelmien perusteella vanhoissa kintaissa kämmen ja selkämys oli neulottu samalla kuosilla. 1800- ja 1900-luvulla kerätyissä karjalaisissa kirjokintaissa vanhemmissa peukalo on neulottu suoraan ja uudemmissa kiilan kera. Sekä vanhat virolaiset että vanhat suomalaiset kintaat on usein neulottu ohuilla puikoilla ja silmukkaluku on suuri. Ulkosaarilta ei aineistoa ole riittävästi, mutta todennäköisesti myös siellä 1800-luvun kintaat ovat olleet tiiviimpiä kuin 1900-luvulla. 1900-luvun saaristolaiskintaissa silmukkamäärä on tyypillisesti 72 tai jopa vähemmän.
Liisukat, muunnosLiisukat eli Liisan kirjatViikuksen lehet
Kuvioiden lähde: Maija Mäkynen 1979
Liisukat
Upea rytmikäs kuvio, Liisankirjat eli Liisukat, on ollut huippusuosittu Virossa, Kymenlaaksossa, Latviassa ja myös Suomenlahden saarilla. Ulkosaarilla sitä neulottiin kaikilla saarilla: Lavansaaressa, Seiskarilla, Suursaaressa ja Tytärsaaressa, ja siten se todennäköisesti on erityisen vanha kuvio.
Marttaliiton kinnasnäyttelyyn 1929 Liisukoita lähetettiin useampikin versiota Miehikkälästä ja Luumäeltä. Esimerkiksi Kansallismuseon K1527:6; K7199:15; K7199:2.
Liisukoita muunnoksineen on neulottu Virossa nimellä kiviristikiri (ERM 13997) viimeistään 1800-luvun puolessa välissä (ERM 5057). Lisäksi ERM 2534/a, ERM 5057, ERM 13997, ERM A 447:248/b.
Tämän artikkelin liisukat on neulottu 1800-luvun seiskarilaisen mallin mukaan, kuva alla.
Kansallismuseo KA4040. Tuntematon tekijä, Seiskari. Valmistusaika ennen vuotta 1893. Pituus 26 cm, Leveys 12 cm.
Ohje
Ohje on muutoin uskollinen museokappaleelle, mutta peukaloon on lisätty neljä silmukkaa peukalo-aukon laidoilta. Peukalon voi neuloa myös ilman lisäyksiä, jolloin kinnas on täysin identtinen museoversion kanssa!
Mitat Mallin mukaiset lapaset ovat mitoitukseltaan leveät ja sopivat hyvin päällyslapasiksi. Jos haluat lapasista “normaalin” kokoiset, pudota pois yksi mallikerta leveydestä sekä pituudesta. Leveys 12 cm Pituus 26,5 cm Mallitilkku 10 x 10 cm: leveys 38 s, korkeus 46 s.
Lanka: 100g = 420 m, esimerkiksi Novita Venla
Puikot: 2,00 kakslankaseen; 1,50 ykslankaseen neuleeseen; tai käsialan mukaan. Puikkojen vaihtaminen pienempään kokoon yksivärisille kerroksille sekä joustinneuleeseen on suositeltavaa.
Ranne Luo 96 silmukkaa Neulo 2o 2n -joustinneuletta 2 cm Neulo yksi rivi sileää ja aloita kuvio.
Lankadominanssi Mallilapasessa on neulottu vaalea kuvio tummalle pohjalle, eli valkoinen dominanttina.
Peukaloaukko 9–10 cm jälkeen neulo 18 silmukkaa eli kolme kuviokertaa apulangalle, vasemmassa lapasessa toisen puikon lopussa ja oikeassa kolmannen puikon alussa. Palauta silmukat takaisin vasemmalle ja neulo uudestaan kirjokuvion mukaisesti Huom. silmukoiden nostaminen peukalon takapuolella on helpompaa, jos tällä kerroksella EI ole kirjoneuletta. Kannattaa siis sijoittaa peukaloaukko kuvion yksiväriselle riville.
Neulo n. 11 cm ja aloita kärkikavennukset.
Nauhakavennuksen musta linja ei katkea yksivärisilläkään riveillä, kun kavennettavat silmukat nostaa alemmalta riviltä.
Kärkikavennukset Nauhakavennusten väliin jää 1 silmukka valkoista. Kavennukset tehdään mustalla langalla
ja 3. puikon alussa ylivetäen
ja 4. puikon lopussa yhteenneuloen. Silmukoiden nostaminen valkoisilla kerroksilla: Nosta mustat silmukat alemmalta kerrokselta. Alemman kerroksen silmukan (punaisella kaaviossa alla) on oltava musta.
Huom. Silmukoiden nostaminen kärkikavennuksissa.
Peukalon etupuolella kuvio jatkuu saumattomasti. Peukalon takapuolella on hyväksyttävä se, että peukalon ja kämmenosan sauma jää näkyviin.
Peukalo Poimi silmukat aukon laidoilta, yht. 36 s. Lisää sivuille yhteensä 4 s (valinnainen) Neulo peukalon etupuolen 1. rivi valkoisella. Kun käännyt peukalon nurjalle puolelle, aloita kaavion 2. rivi ja kirjoneule. Jos lisäsit sivuille silmukoita, huomioi mustien silmukoiden nostaminen valkoisilla kerroksilla koko peukalon mitalta. Huomioi mustien silmukoiden nostaminen valkoisilla kerroksilla kärkikavennuksissa (ks. myös kuva yllä).
Silmukoiden lisääminen peukaloaukon laidoille ei kuulu alkuperäiseen 1800-luvun lapaseen. Jos silmukoita ei lisää, pitää peukalon liitoskohtaan jääneet aukot ommella kiinni viimeistelyvaiheessa. Sen sijaan peukalokiilan pois jättäminen ei juurikaan vaikuta lapasen siisteyteen tai istuvuuteen.
***
Artikkelisarjan seuraavassa osassa on luvassa erilaisia “Viron kirjoja” sekä lisää tietoa virolaisen ja saarikarjalaisen neulekulttuurin suhteesta. 🧶
Lähteet
Grasmane, Maruta. Mittens of Latvia. Sena Klets 2012. Mäkynen, Maija. ”Kirjokintaitten ja sormikkaiden kuvio. Ulkosaarelaisia kintaankirjoja (Lavansaari, Suursaari, Tytärsaari). 1979. Piiri, Reet. Suuri kinnaskirja. Vanhoja virolaisia kirjoneulemalleja. Moreeni 2014. Rauhala, Anna. Neulonnan taito. Helsingin yliopisto, 2019. Vahter, Tyyni. “Lavansaaren, Seiskarin, Suursaaren, Tytärsaaren, Vehkalahden ja Virolahden naisten käsitöistä.” Virkamatka 1931.
Nämä patalakit olivat kiva pieni projekti neuloa. Kavennusten/lisäysten kanssa ei tule tylsää, ja malli on hyvä alusta kokeilla uusia kuvioita.
Patalakki ei ole mikään pipo, eli päälaelle ei jää nypykkää saati pussia (nk. kortsupipo). Minulle patalakki tarkoittaa sellaista kuudesta kiilasta ommeltua päähinettä, joka on päälaelta mahdollisimman tasainen eli siis mukailee pään muotoa.
Neuleohje
Lakin neulomisen voi aloittaa kummasta päästä tahansa. Itse pidän kaventamista helpompana kuin lisäämistä, joten neuloin kaksi lakkia alhaalta ylös ja yhden ylhäältä alas.
Neuleissa käytetyt langat: Step 6 classic, Novita Venla.
Mittojen ottaminen
Patalakin kuuluisi myötäillä päämuotoja, ja sen takia aloitin mallin kehittämisen tarkalla mittojen ottamisella. Neule joustaa sen verran, että käytännössä lakin saa kuitenkin istumaan tasaväleinkin kaventamalla. Mutta ihan vinkkinä muunlaisia projekteja varten, selitän metodin lyhyesti.
Mitattava ruumiinosa kääritään elmukelmuun.
Päälle vedetään ilmastointiteippiä.
Malli poistetaan tarvittaessa saksien avulla, minkä jälkeen siitä saa kaikessa rauhassa otettua mitat. Tämä on avuksi silloin, jos mitattava henkilö on liukasliikkeinen tai jos mittojen ottamiseksi tarvitsee piirtää malliin apuviivoja kuten keskisaumoja. Teippimallin voi myös leikellä osiin, jolloin osia voi käyttää suoraan ompelukaavojen piirtämiseen. Esimerkiksi jos lähtisin ompelemaan itselleni korsettia, käyttäisin ehdottomasti tätä menetelmää. Menetelmä saattaa olla monelle tuttu cosplay-maailmasta.
Alavara ja pantaosa
Alhaalta ylös neulottuna on lakkiin hyvä tehdä kääntöreuna, joka ensinnäkin tekee reunasta napakan ja toisekseen mahdollistaa kuvion aloittamisen alalaidasta asti ilman joustinneuletta. Kääntöreunassa teettää hankaluutta arvioida alavaran pituus. Itse huomasin, että alavarasta tulee yleensä aina liian kapea, mutta tämä riippuu oman käsialan kokoerosta tavallisen ja kirjoneuleen välillä. Oletko jo neulonut mallitilkun? Sellainen kannattaa neuloa.
Kun alavara on tarpeeksi leveä, vaihdetaan neuleen oikealle puolelle. Näissä lasten lakeissa on picot-reuna, mutta reunan voi jättää suoraksikin neulomalla taitekohtaan yhden kerroksen nurin.
Tyylikkäin tapa olisi kiinnittää alavara päälliseen samassa kohtaa, jossa pantaosan kirjoneuleraita päättyy ja lakin päällisosio alkaa. Tähän kohtaan saattaa tulla pieni kupru, jonka kuvion vaihtuminen piilottaa. Siten siis alavara kannattaa yrittää laskea oikean mittaiseksi.
Alavaran voi kiinnittää neulomalla yhteen päällisen kanssa tai jälkikäteen ommellen. Neulominen on hieman haastavampi mutta todennäköisesti siistimpi tapa.
Lakin päällisosa ja kavennukset
Taulukon avulla voi laskea, monennellako kerroksella kavennukset tulee aloittaa.
Kokeilin lakin neulomista tarkkaan pään mittoihin, mutta tämä on ainakin pienissä koissa turhaa. Lasten kokoihin toimii hyvin kaventaa jokaisen kiilan reunoista silmukat aina kolmen kerroksen välein. Kiilan alussa tee ylivetokavennus ja lopussa neulo kaksi silmukkaa yhteen. Työ kapenee tällöin joka kolmas kerros 12 silmukalla.
Kiilojen vaihtumiskohdasta tulee siistimpi, kun kavennusten väliin jättää ainakin kaksi välisilmukkaa (niin kuin raglan-kavennuksissa esimerkiksi jätetään). Minun malleissani välisilmukoita on vihreässä lakissa neljä ja sinisessä lakissa kuusi. Aikuisten kokoisessa punavalkoisessa kammotuksessa (ks. kuva alempana) ei ole välisilmukoita ollenkaan.
Sinisessä lakissa kavennusten väliin on neulottu palmikot. Kirjoneulelakkiin palmikoista ei kannata tehdä leveämpiä kuin 3+3 silmukkaa, sillä tätä leveämmässä palmikossa lankajuoksujen kanssa tulee ongelmia. Tälläkin leveydellä voi lankajuoksuja joutua sitomaan joissain kirjoneuleen kohdissa.
Loppukavennus
Kavenna 12 silmukkaa kolmen kerroksen välein, kunnes työssä on jäljellä enää kiilojen väliset silmukat (eli siis kavennettavaa ei ole enää jäljellä). Nyt seuraa mallin kehittämisen kannalta vaikein vaihe: jos kavennuksia jatkaa samalla tahdilla 12 silmukkaa aina kolmen kerroksen välein, jää lakin päälle pieni nyppy. Loput kavennukset kannattanee siis tehdä kahden kerroksen välein vaikkapa sädekavennuksena.
Kärkikavennukset kannattaa aloittaa sitten, kun kaikki kiilan silmukat on kavennettu ja olet neulonut yhden kerroksen “nauhojen” eli siis kiilojen välisten silmukoiden värillä (oikeanpuoleisessa vihreässä lakissa en tajunnut neuloa tätä kerrosta).
Sama lakki ylhäältä alaspäin neulottuna
Jos lakin haluaa neuloa ylhäältä alaspäin, voi aloituksen tehdä samalla tavalla kuin neuloisi sukkia kärjestä alkaen. Sillä erotuksella tietenkin, että lakissa kiiloja on kuusi, sukassa vain jalkaterän ylä- ja alapuoli.
Vihreässä lakissa venytetään perinteistä värimallia
Pohdin pitkään tämän artikkelin julkaisemista, sillä vihreän lakin värimaailma on epäperinteisyydessään jopa rienaava. Rekkojen virvittäinommellut geometriset kuviot ovat Karjalassa aina joko punavalkoisia tai oranssivalkoisia pitäjästä riippuen. Siten vihreävalkoinen väriyhdistelmä on ennenkuulumaton. Pystykauluksen kuvio on tässä tapauksessa ommeltu punaisella valkoiselle taustalle:
Vihreävalkoisen lakin kuvio. Theodor Schvindt, kuvio 153, s. 157
“Pyhäjärvi” sinisävyinen lakki pirtanauhojen pohjalta
Tämän lakin kuvioiden mallina on kolme pyhäjärveläistä nauhaa. Mustavalkoisen “seinävyön” (oikealla) värit on neulemallissa muutettu sinivalkoiseksi ja lopputulos muistuttaa Suomen lippua enemmän kuin toivoin. Keskimmäinen kuvio on hurstuthameen hartueesta. Alkuperäinen nauha on kudottu siten, että toiselle puolelle syntyy siivilänpesosia ja toiselle puolelle lättäpäitä – neuleversioon halusin mukaan molemmat samalle puolelle, mutta muutoin neulottu kuvio on väreissään ja kuviossaan uskollinen alkuperäiselle.
Kuvat: Schvindt 1982
siivilänpesonen
lättäpää
Saako kuvion siirtää asusteesta toiseen?
Yleensä eteläkarjalaisessa kansanpukeutumisessa eri asun osilla on omat kirjailunsa: esiliinan kirjailut ovat erilaisia kuin kostulin tai rekon. Osa rekkojen ja kostuleiden kuvioista esiintyy molemmissa, esimerkiksi omenaiset. Rekkojen punavalkoisia geometrisia kuvioita ei kuitenkaan käytetä kostuleiden reunoissa tai esiliinoissa. Pirtanauhoissa sen sijaan näitä samoja kuvioita esiintyy. Nämä kuviot eivät myöskään ole yksinomaan karjalaisia, vaan yleisesti Suomessa ja muissakin kulttuureissa käytettyjä.
Kaulurit olivat mielestäni ongelmaton sovellus, sillä vaikka tekniikka oli eri, kuvion sijainti ja vaatteen idea oli sama: kotipaikkaa, yhteenkuuluvuutta sekä sorminäppäryyttä viestivä kaulalaite. Mutta onko ok ottaa näitä kuvioita käyttöön lapsen pipoon?
Kokonaisen kirjontamallin siirtämisestä toiseen vaatekappaleeseen tiedän ainoastaan yhden tapauksen: koivistolaiset juhlasormikkaat. Näissä sormikkaissa toistuivat samat värit ja kuviot kuin Koiviston rekoissa. Puikoilla alettiin neuloa vasta siinä vaiheessa 1800-luvulla, kun kirjailtuja rekkoja ei enää käytetty suurimmassa osaa pitäjistä. Mikäli rekkoja olisi valmistettu vielä samaan aikaan kuin neulominen tekniikkana omaksuttiin, kuvioiden siirtyminen toiseen tekniikkaan olisi voinut tuoda ne uusiin asuyhteyksiin muuallakin kuin Koivistolla.
Teen nyt vielä tämän yhden tuunaa mun perinne -tyylisen neulejutun, mutta sitten pyrin pitämään kuviot siellä, mihin ne alun perin on tarkoitettu. Tämä liittyy myös laajempaan pohdintaan, jota olen kansanpukujen osalta tehnyt:
Kun rahaa ja aikaa on vähän, on ollut helppo lähteä tekemään pieniä projekteja vähin resurssein ja tutulla tekniikalla. Siksi olen tehnyt kaulureita, sukkia, lapasia ja nyt lakkeja. Mutta tämä ei oikeastaan ole sitä, mitä haluaisin tehdä.
Mieluummin kuin siirrän perinteisten vaatteiden kuvioita nykyaikaisiin vaatteisiin, tekisin perinteisiä vaatteita niin, että ne sopivat käyttöön nykyisin. Mieluummin niin, että pukuni perusta on karjalainen, (vaikka sen toteutuksessa olisikin pitänyt tehdä kompromisseja), kuin että karjalaisuus on liitetty päälle eksoottisena koristeena.
Niin kuin esimerkiksi näissä lakeissa.
Julkaisen kuitenkin tämän artikkelin, ja syynä tähän on toiveeni, että kansanperinne olisi saavutettavaa mahdollisimman monelle. Oman kansanpuvun tekeminen alusta asti vaatii selvittelyä, rahaa ja motivaatiota oppia uusia käsityötaitoja. Entä jos jokin näistä puuttuu? Mielestäni on parempi neuloa perinnekuvioita kontekstista irrotettuna kuin haudata ne kokonaan. Ymmärrän kuitenkin täysin, jos se jotakuta ärsyttää.
Patalakki päähineenä
Minulle, kuten varmasti monelle muullekin, patalakki on tullut ensimmäistä kertaa tutuksi partiolaisten väiskinä ja sen jälkeen väinämöis-hattuna. Patalakki ei kuitenkaan ole varattu ainoastaan partiolaisille tai karjalaisille, vaan on ollut yleisesti käytössä Suomessa.
Patalakki määritellään valmistustapansa kautta: se on kiiloista, yleensä kuudesta, koottu lakki. Meille patalakki on varmaan tullut lännestä, sillä Karjalassa sitä käytettiin vain Suomen puoleisilla alueilla. 1500-luvulla sotilaat käyttivät sitä kypärän alushattuna, myöhemmin se oli yleinen kansanomainen miesten päähine. Suomessa patalakki säilyi pisimpään käytössä Savo-Karjalassa. (Lehtinen & Sihvo 1984, 207.)
Patalakissa ilmenee hyvin, kuinka eri käsityöperinteissä sama idea on voitu toteuttaa omilla tavoillaan. Funktionaalisesti samankaltaisia, päälaen peittäviä päähineitä ovat kalotti, kipa ja muslimien ṭāqīya variaatioineen, joista jälkimmäiset tosin monesti ovat ennemmin lieriömäisiä kuin päätä myötäileviä ja usein myös virkattuja. Turkkilaistyyppisiä rukoushattuja löytyy internetistä myös neulottuna, mutta erikoisesti horisentaalisessa suunnassa. Nämä päähineet ovat kaikki hengellisiä päähineitä ja yhdistyvät abrahamilaisuuden kolmeen eri haaraan. Nämä myös ovat kaikki stereotyyppisesti miesten päähineitä, vaikka kipa ja ṭāqīya eivät sitä täysin olekaan.
Kun kuvasin päähineitä funktionaalisesti samanlaisiksi, tarkoitin niiden peittävyysastetta ja kykyä suojata käyttäjäänsä elementeiltä. Itse partiotaustaisena olen aina pitänyt väiskiä typeränä päähineenä, sillä se ei suojaa silmiä auringolta, korvia tuulelta tai outoa pään muotoa muiden katseilta. Miksi tällaisia päähineitä siis edelleen käytetään? Kipa on selvästi uskonnollinen päähine, ja pieni, kiiloista koottu katolilaisten zucchetto on varattu ainoastaan papistolle. Päähineen funktio on siis muualla kuin elementeiltä suojautumisessa.
Siten siis, meidän lapsillamme on nyt kivat patalakit, mutta mikä on sopiva tilanne käyttää tällaista?
Tämä on nyt vähään aikaan viimeinen neulejuttu: minulle neulominen on ollut tekosyy katsoa samoja Salaisten kansioiden monsterijaksoja uudelleen ja uudelleen. Nyt on aika siirtyä johonkin aktivoivampaan.
Toinen pointti on artikkelissa mainitsemani tavoite tehdä perustavanlaatuisilta ominaisuuksiltaan karjalainen puku, sen sijaan että päälleliimaisi pukujen piirteitä pois niiden alkuperäisestä kontekstista. En kuitenkaan tuomitse tällaista tuunaa mun perinne -toimintaa, joka kuitenkin on paljon saavutettavampi tapa kunnioittaa kansanpukuperinnettä.
Lähteet
Lehtinen, I., & Sihvo, P. (1984). Rahwaan puku: Näkökulmia Suomen kansallismuseon kansanpukukokoelmiin. Museovirasto. Schvindt, T. (1982). Ompelu- ja nauhakoristeita. Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Julkaisen nämä joululomalla neulomani lasten lapaset sillä aikaa, kun minä totuttelen työelämään ja vauvamme totuttelee nukkumaan yönsä.
Kuluneen parin kuukauden aikana olen perehtynyt tarkemmin karjalaisissa kostuleissa ja rekoissa esiintyviin kirjontakuvioihin. Näissä on kahta eri kuviotyyppiä: ero on selvästi havaittavissa värien käytössä ja kuvion yksityiskohtaisuudessa. Oma hypoteesini on, että ensimmäisessä ohjeessa esiintyvä siiviläiset ovat kudotuista lautanauhoista periytyvä kuvio ja seuraavan ohjeen murteikassilmät puolestaan eurooppalaisista renessanssiajan kirjonnoista mallinsa saanut.
Kansallismuseon pukukokoelmiin perustuvassa teoksessaan, Rahwaan puku (2005), Idlikó Lehtinen ja Pirkko Sihvo kertovat kannaslaisten rekkojen kirjontojen jäljittelevän renessanssimuotia. Muualla Euroopassa kirjontatyyli on kadonnut aikaa sitten, mutta raja-alueilla niin kuin Karjalassa ja Romaniassa se on säilynyt. Osittain väite perustuu siihen, että slaavilaisilla kansoilla ei ole käytössä rekkoja.
Jäin kaipaamaan lisää analyysia aiheesta, mutta kannaslaisten kirjontakuvioiden historiaa ei ole kovin tieteellisesti tutkittu tai ainakaan siihen liittyen ei ole viime vuosikymmeninä julkaistu. Halusin tietää lisää kuvioiden alkuperästä, joten sukelsin aiheeseen syvällisemmin. Kirjontakuvioista on siis aikanaan tulossa yksityiskohtaisempaa analyysia.
Nyt toistaiseksi: kaksi pientä neulekuviota. Taustalla tässä on se, että lapseni tarvitsivat lapasia nopeasti, enkä tarhalapasiin muutenkaan halua käyttää liikaa aikaa. Siksi näihin on neulottu näyttävä ranneke, mutta kämmenosa on tehty pikavauhtia yksivärisenä ja kaiken lisäksi ranneketta paksummalla langalla.
Siiviläisiä
Mallin lähde: Schvindt malli 158, Sakkola ja Rautu “Silmätarhoja”.
Olen ymmärtänyt, että tämä kuvio tässä on nimeltään siiviläinen:
ja tämä on silmätarha:
Voitte korjata, jos olen ymmärtänyt väärin.
Tätä rekkoa hallitsevat siiviläisiä ympäröivät silmätarhat, mutta malli lapasiin on otettu alarivin siiviläisistä ilman silmätarhoja.
Siiviläisten ja silmätarhojen kaltaiset geometriset kuviot muuntuvat kirjonnasta kirjoneuleeksi erittäin helposti. Ei ainoastaan että kuvioiden mittasuhteet on helppo hahmottaa, ei kuvioissa myöskään tavallisesti esiinny pitkiä lankajuoksuja.
Yhden kuviokerran leveys on 28 silmukkaa. Jos neuloo paksummalla langalla ja puikoilla, voi 56 silmukkaa eli kaksi kuviokertaa olla sopiva ympärysmitta aikuisen lapasiin tai jopa sukkiin.
Silmukkamäärä
Lanka
Puikot
Tiheys
Ranneke
56
Novita Venla
2,00
42 s = 10 cm
Kämmenosa
36
Novita Seitsemän veljestä
2,00
28 s = 10 cm
Lapasen ohje:
1) Aloita työ esimerkiksi kaksivärisellä joustinneuleella. Minulla on tässä 4 kerrosta, mutta kannattaa neuloa pari enemmän.
2) Kirjoneulekuvio ohjepiirroksen mukaan (valkoinen dominantti).
3) 4 kerrosta joustinneuletta, 1 kerros sinistä, 1 kerros nurin sinistä, 1 kerros valkoista ja sitten otetaan paksumpi lanka (7 veljestä) ja neulotaan silmukoita yhteen niin että 56 silmukkaa vähenee 36:een.
4) Neulotaan lapanen esimerkiksi Novitan 90 cm ohjeen mukaan 4 cm peukalokiila (lisätään 1 + 2×5 silmukkaa 3 kerroksen välein). Neulotaan kämmenosa 9 cm pitkäksi ja kärjessä leveä nauhakavennus. Peukalon pituus 3 cm ja sitten kolmisäteinen kavennus.
Murteikassilmiä
Mallin lähde: Schvindt 155 “murteikassilmiä”, todennäköisesti Äyräpää.
Neulekaavaa ajatellen tässä kuviossa ei ole samaa eleganssia kuin siiviläisissä. Lankajuoksut ovat pitkiä ja kompromisseja värien suhteen on pakko tehdä. Minun silmääni kuvio ei ollut tyydyttävä ja olisin purkanut koko neuleen. Poikani, jolle lapaset olivat tulossa, sanoi että elä pura. En sitten purkanut, sillä hänellähän lapaset ovat.
Kuvio on peräisin kostulin reunasta, todennäköisesti Äyräpäästä. Alempana kuvassa näette, miltä tällainen kirjontakuvion on aikoinaan näyttänyt. Kirjottuna kuvio jää pieneksi, ja sinivalkoiset ristit ovatkin aikamoista piperrystä. Neulottuna kuvio on ihan nätti, mutta sen mittasuhteet muuttuvat melkoisesti.
1 kirjoneuleraita: vih/sin>pun>valk 2 kirjoneuleraita eli murteikassilmät: val> sin >pun tai kel> vih >pun
Kuvion variaatiot
Kuvioon on pakko tehdä muutoksia, koska viidellä langalla neulominen ei ole vaihtoehto. Värien paikkaa vaihtelemalla kuvion yleisilmeen voi säilyttää, ja kerrallaan neulottavien värien määrä tippuu neljään tai kolmeen.
Toinen muuttuja on kuvion leveys. Jouduin vähän tiivistämään alkuperäistä kuviota, jotta sain sen mahtumaan lapsen lapasten ranteeseen. Näissä neulomissani lapasissa (kuvat 3 ja 4 alla) kuvio on 36 silmukkaa leveä. Jos lapasia neuloo aikuisille, voi valita alkuperäisen 40 silmukkaa leveän kuvion.
Miten monivärinen kirjoneule onnistuu tässä mallissa?
Kolmella tai neljällä värillä neulominen on ihan mahdollista vaikkakin työlästä. Tässä mallissa värit kuitenkin asettuvat yhteen hyvin myös neuleen nurjalla puolella. Lisää monivärisestä kirjoneuleesta:
Syy sille, miksi neuloin kärjet valkoisina ja vielä eri langalla, oli nopea lapasten tarve. Langan vaihtaminen paksumpaan kesken työn onnistui kuitenkin hyvin ja näyttää ihan hyvältä – riittävän hyvältä ainakin lasten tarhalapasiin.
Tässä näette saman tekniikan aikuisten lapasessa:
Tässä kuvassa raja kahden langan välillä näkyy erityisen selvästi, sillä väri on sama valkoinen eikä rajakohtaa ole piilottamassa esimerkiksi nurjalla neulottua raitaa. Tästä huolimatta valmiissa lapasessa rajakohta ei ole kovin näkyvä. Harvoinhan toisen käsiä tulee niin läheltä tuijotettua. Tämän aikuisen lapasen kuitenkin purin ja suunnittelin varren kanssa yhteensopivan kämmenosan.
Nyt viime kuukausina blogissa on ollut kohtuuttoman paljon neulejuttuja. Oon ollut superväsynyt 🤯 ja neulominen on rentouttavaa – toisin kuin kokkaaminen miun mielestä. Ruokajuttuja on kuitenkin tulossa viimeistään kevään edetessä laskiaiseen ja paastoon 👨🍳
Lähteet
Lehtinen, Ildikó, ja Pirkko Sihvo. Rahwaan Puku: Näkökulmia Suomen Kansallismuseon Kansanpukukokoelmiin: Folk Costume : An Overview of the Folk Costume Collection of the National Museum of Finland. 3. uud. ja laajennettu p. Museovirasto, 2005. Schvindt, T. (1982). Ompelu- ja nauhakoristeita. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Sihvo, Pirkko. “Karjalaiset Kansanpuvut Ja Tekstiilit.” Karjala. 1, Portti Itään Ja Länteen, 1981, pp. 151–173. Talve, Ilmar. (1979). Suomen kansankulttuuri. Historiallisia päälinjoja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 355.
Kolmella värillä kirjoneulominen on oikeastaan yhtä helppoa ja hauskaa kuin kahdellakin, kunhan vain kaikki langat saa pysymään vasemman käden sormien välissä.
Kahdella värillä neuloessa dominantti väri tulee etusormen ja keskisormen väliin ja taustaväri keskisormen ja nimettömän väliin. Kolmella pystyy neulomaan helpoiten niin, että lisää kolmannen langan nimettömän ja pikkurillin väliin. Monissa jenkkiohjeissa ei tätä mahdollisuutta hyödynnetä, vaan kolmatta lankaa pidetään oikealla kädellä. Itselleni tämä tapa on tuntunut hankalammalta.
Neljälläkin värillä pystyy neulomaan, eikä se minun mielestäni ole enää paljon sen vaikeampaa kuin kolmellakaan. Nämä kolme tai neljäkin lankaa mahtuvat lepäämään vasemman käden sormien päällä ihan samalla tavalla kuin kaksi lankaa kaksivärisessä kirjoneuleessa. Ongelmaksi voivat muodostua toisiinsa sekoittuvat lankakerät, jos neliväristä neuletta joutuu jatkamaan useiden kerroksien ajan. Omia hermoja ja kallisarvoisia lankojaan säästääkseen neule kannattaa suunnitella niin, että neljä väriä on lyhytaikainen poikkeus ja pääosa neuleesta neulotaan kolmella tai kahdella värillä.
Ohjeita tähän kolme/neljä lankaa samassa kädessä -tekniikkaan ei tällä hetkellä ole liikaa, joten tässä ehkä vähän kökkö ohjevideo:
En oo tottunt tekee neuleohjeita, mutta toivottavasti pääpointti – eli lankojen järjestys kädessä – välittyi.
Tässä myös ihan selkeä video siitä, miten kolmiväristä kirjoneuletta voi neuloa langanohjaimen kanssa.
Ongelmana ei ole niinkään neuletekniikka vaan paksu jälki
Kirjoneule neljällä värillä aiheuttaa kuitenkin ongelman, nimittäin neuleen paksuus. Muuten ohuessa neuletyössä monivärinen kohta aiheuttaa pullistumia ja laineilua.
Kuvassa alla on kaksi neljällä värillä neulottua kuviota Muolaan rekkokaulurista: ensimmäisessä (omenaiset) kirjoneule jää liian paksuksi suhteessa ympäröivään neuleeseen. Toisessa neule vaihtuu vaihteittain kolmivärisen kautta neliväriseen, eikä neljällä värillä neulottu kohta siten jää pullottamaan kovin pahasti. Tässä kuviossa keltaisen lankajuoksut ovat pitkiä, mikä itseasiassa tuntuu auttavan asiaa. Pikiä lankajuoksuja on sidottu vain muutamassa kohtaa.
Kirjoneule on yksiväristä neuletta parempi käyttövaatteissa, sillä se tekee vaatteesta paksumman. Kolmen värin kirjoneuleessa tämä paksuus voi vielä toimia eduksi, mutta todennäköisimmin nelivärinen neule häviää jo langanhukassa ja kiristävyydessä enemmän kuin mitä se lämmöneristävyydessään voittaa.
Paksuilla puikoilla ja lempeällä otteella ehkäiset neuleen kiristämisen
Monivärisessä neuleessa on tärkeää käyttää paksuja puikkoja, jotta neule ei jää kiristämään. Kuvassa yllä moniväriset kuviot on neulottu koon 3 mm puikolla, kun muu neule on neulottu puikoilla 2,5 mm. Kokoero puikoissa oli liian pieni, minkä voitte huomatta neuleen kurtistumisesta kasaan monivärisen neuleen kohdalla ja sitä vastoin leviämisestä yksivärisen neuleen kohdalla. Tämä kasaan kurtistuminen suhteessa muuhun neuletyöhön voi olla ongelma, vaikka monivärisessä neuleessa ei tuntuisikaan ikävää jännitettä.
Isojen puikkojen ohella monivärisesti neuloessa tulee myös muistaa relata vähän.
Mihin monivärinen kirjoneule sopii?
Paksuuden ja pitkien lankajuoksujen takia monivärinen kirjoneule sopii hyvin neulepaitoihin ja -kaulureihin. Sukkien ja lapasten varsiin se tuo jämäkkyyttä, mutta tällöin kannattaa myös nostaa silmukkamäärää. Jos toiveena siis on saada vielä jalka läpi varresta.
Viimeinkin sain kirjoneulekaulurin laskeutumaan olkapäille, niin kuin olin ajatellut. Ei se vieläkään täydellinen ole, enkä muutenkaan osaa kirjoittaa universaalisti pätevää ohjetta käsityölehtien tyyliin. Tässä artikkelissa jotain osviittaa tarvittavasta silmukkamäärästä – sekä tietysti kiva kirjoneulekuosi.
Malli: Schvindt 1982 [1895] s. 161, malli 166 “Sudenkorennaisia”, Muolaa.
Yksiväristä neuletta varten 80 cm pyöröpuikko koko 2,00. Kaksiväriselle koko 2,50. Kolmi- ja neliväriselle koko 3,00. (Olisi voinut olla vielä isompi.)
Langat 100 g = 420 m, nelisäikeinen. Novita Venla pujo, sahrami, luonnonvalkoinen ja laivasto. Step Classic oranssi.
Koko
Silmukkamäärät ja kerrokset on tietysti miun oman käsialan mukaan, mutta jospa niistä saisi laskettua omansa tämän mallitilkun avulla: 10 cm x 10 cm kirjoneuletta puikoilla 2,50 kahdella värillä: leveys 43 s, korkeus 46 kerrosta.
Strategiset mitat: Läpän leveys 26,5 cm, 116 silmukkaa (+ 1 silmukka neulottu nurin kerrosten vaihtumiskohdassa) Läpän korkeus 24 cm Olkapääkaitaleiden pituus 10 cm, sopiva tähän olisi n. 54 kerrosta
Huom.: Miulla kaulatuubista tuli tiukka. Tässä testiversiossa kaulalla oli 124+1 silmukkaa, mistä syntyi lopputuloksena ulkopuolen ympärysmitta 39 cm ja sisäpuolen vuorineen 37 cm. Muutin kaavaan 128+1 silmukkaan eli ympärysmitta on tämän jälkeen noin sentin pidempi. (Lisähuom: kaulaosan vuoreen tulee kuitenkin se 125 silmukkaa ympärysmittaa.)
Ohjeet
Vaikeinta kaulurissa on oikean koon löytäminen, sillä kirjoneule ei juuri jousta. Kaulurin on siis istuttava juuri prikulleen oikein. Muutenhan tuossa ei neulontateknisesti ole mitään haastavaa.
Oikeaan kokoon katso vinkkiä yltä.
Kaulurin osat on neulottu suljettuna neuleena ja leikattu auki. Tämä tekniikka on selitetty tarkemmin näissä:
Luo kaulaosan vuoren 125 silmukkaa sinisellä langalla. Jaa silmukat sukkapuikoille tai 80 cm pitkälle pyöröpuikolle (koko esim. 2,00 mm). Jätä yksi ylimääräinen silmukka kerrosten vaihtumiskohtaan ja neulo se nurjalla. Tätä linjaa pitkin on helppo leikata kaulurin takasauma auki viimeistelyvaiheessa. Neulo sileää 6 cm tai kuinka korkean kauluksen kauluriin haluatkaan. Oikean puolen kirjoneulekuviossa on yhteensä 31 kerrosta, mutta vuorta kannattaa neuloa tätä enemmän, esimerkiksi 35 kerrosta. Riippuu toki käsialasta.
Neulo vuoren ja oikean puolen taitekohtaan yksi kerros nurjaa. Voit myös tehdä hiirenhammasreunuksen.
Aloita neulekuvio. Ensimmäinen kerros on yksi kerros sinistä. Yritin omassa kaulurissani jäljitellä rekkokaulurin ketjusilmukkaraitoja neulomalla lateraalilettejä ja latvialaisia lettejä. Latvialaiset letit ovat helppo tekniikka, joten toki kannattaa sitäkin kokeilla. Koska värit kuitenkin vaihtuvat tiuhaan, ovat lateraaliletit vähän ongelmallisia, sillä letin alapuolelle tulee pakostakin yksi kerros oikein samalla värillä neulottuna. Kaavakuvassa on laitettu valkoisella rajauksella ne rivit, joihin lettejä voisi hyödyntää. Tätä ei kuitenkaan kannata tuijottaa, vaan tehdä ihan oman pään mukaan.
Valko-oranssi kirjoneule: Omassa kaulurissani oranssi dominantti, kuten kirjoessa se olisikin. Lopputulos on siisti ja oranssi selvästi kohoaa niin kuin oranssi kirjontalanka kohoaisi valkoisesta pohjakankaasta. Tästä pitää valita, haluaako tämän efektin vai mieluummin saada valkoisen kuvion selvästi näkyviin. Tämä on makuasia.
Kaulaosan lopussa vuoren voi neuloa yhteen oikean puolen kanssa, niin kuin tässä on tehty. Vuoren kiinnittämisen voi hyvin jättää myös viimeistelyvaiheeseen.
Olkapäätja takaläppä
Noniin sitten hauska osuus, eli olkapäiden mittasuhteiden laskeminen. Mitat on tähän otettu omasta noin koon 38 kaulastani.
Jätin kauluksen keskelle eteen 38 silmukkaa (noin 31 % koko kaulaputken silmukoista). Taakse jätin samoin 31 silmukkaa. Tähän tietysti ei ole yhtä oikeaa vastausta, mutta ehkä joku 30 % eteen sekä taakse olisi hyvä.
Olkapääkiilojen pituuteen vaikuttaa etuläpän leveys. Minulla se on tässä 116 silmukkaa eli noin 27 cm. Jos keskelle jää 38 silmukkaa, pitää silloin kummallekin olalle saada mahtumaan 39 ((116-38)/2). Etuläpän ja kauluksen silmukkamäärien sekä oman käsialan perusteella tulisi siis laskea, kuinka pitkiksi olkakiilat pitää neuloa. 10 cm on ihan hyvä pituus.
Ota tästäkin nyt jotain selvää. Tärkeintä siis se, että kaulusosa mahtuu oman kaulan ympärille. Kauluksesta (128 s) otetaan n. 30 % silmukoista etuläppään ja toiset 30 % takaläppään. Olkapääkiilat neulotaan riittävän pitkiksi, jotta niille mahtuu lisäämään loput etu- ja takaläppien silmukoista.
Mittojen laskeminen siis on haastavinta, eikä olkapäiden neulomisessa muuten pitäisi olla haastetta.
Ota eteen ja taakse keskelle jäävät 2 x 38 silmukkaa omille puikoilleen ja sitten olkien 2 x 26 silmukkaa omilleen. Neulo olille n. 10 cm ja päättele kiilat.
Poimi kummankin olkakiilan takasivulta 39 silmukkaa. Jos olkakiiloissa riittää pituutta, voi takapuolella silmukoita poimia enemmänkin. Takapuolelle nimittäin tarvitaan lisäsilmukoita ihan kohta, jotta takaläpät asettuisivat aloilleen. Silmukoita voi kuitenkin lisätä myös hieman myöhemmin.
Neulo tasona tai suljettuna neuleena haluamasi mittainen takaläppä. Kaulurin keskitakasauman joutuu joka tapauksessa steekkaamaan auki (mikäli neuloit kaulaosan putkilona), joten takaläpänkin voi samaan syssyyn neuloa suljettuna neuleena. Lisää takaläpän ensimmäisillä kerroksilla silmukoita kaarrokemmaisesti, esimerkiksi 10 % takaläpän alkuperäisestä silmukkamäärästä. Lisäsin itse 5 %, mutta se oli liian vähän.
Silmukoiden lisäämisestä: Periaatteessa silmukoita olisi hyvä lisätä parhaan istuvuuden takaamiseksi, mutta siitä ei kannata tehdä numeroa. Jos silmukat jäävät lisäämättä, niin takaläpät saattavat läpättää vähän enemmän. Jos kaulurin kiinnitysmekanismiksi haluaa vetoketjun, niin sitten silmukoiden lisääminen kannattaa laskea tarkkaan. Miulla noitten läppien alalaidat eivät kaulurin päällä ollessa millään menisi yhteen, mutta sepä ei hakaskiinnityksessä haittaakkaan.
Etuläppä
Aika siirtyä etuläpän puolelle. Ennen tätä voit toki leikata auki takasauman, sillä se ehkä tekee kaulurista helpomman käsitellä.
Samoin kuin takana, poimi silmukat olkakiilojen reunoista ja ota myös kauluksen 38 silmukkaa käyttöön. Voit aloittaa kirjoneuleen suoraan lisättyihin silmukoihin, mutta väliin voi myös neuloa yhden kerroksen samalla värillä kuin olkakiilat. Jos silmukoiden poiminnassa tapahtuu komplikaatioita, vähentää tämä ehkä niiden näkymistä.
Koko alkuperäisen rekon kuviota voi olla liikaa mahduttaa yhteen kauluriin. Kannattaa siis priorisoida. Tuonnempana on arvioitu kuvioiden toimivuutta.
Ehdottomasti mikä kannattaa mahduttaa mukaan on tämä ns. pääkuvio, joka mielestäni antaa koko kaulurille sen yleisilmeen:
Viimeistely
Sitten, kun kauluri alkaa olla toivomissasi mitoissa, on aika päätellä se. Muut viimeistelytoimenpiteet kannattaa tehdä seuraavassa järjestyksessä.
Leikkaa suljettuna neuleena neulotut tuubit tasoiksi, ts. steekkaus. Tätä menetelmää on käytetty täällä ja täällä.
Kiinnitä kauluksen vuori, jos et sitä jo tehnyt. Kahdessa aiemmassa kaulurissa (linkit yllä) kiinnitin vuoren ompelukoneella, mutta se on oikeasti paljon mukavampi kiinnittää käsin.
Huolittele reunat. Jos vinonauhat tuppaavat menemään yhtä paljon päin helvettiä kuin miulla, niin putkiloneulos voi olla hyvä joskin työläs vaihtoehto.
Kiinnitysmenetelmistä hakaset ovat helpoin. Vetoketju antaa anteeksi vähemmän, ja tarpeeksi lyhyttä vetoketjua (huom., housuvetoketju ei tietenkään toimi tässä – testasin) voi olla vaikeaa löytää.
Kauluksen vuoren kiinnittäminen käsin ompelemalla (vas) ja putkiloneuloksella huoliteltu reuna (oik). Oikeanpuoleisessa kuvassa näkyy myös lähempää, kuinka silmukat on poimittu olkakaitaleen laidasta.
Pohdintoja kirjoneulekuviosta
Kun muuttaa kirjontakuvioita kirjoneuleeksi, on aina pakko tehdä joitain kompromisseja. Laitan tähän näkyville alkuperäiset kuviot ja tulkintani niistä, jotta kunkin on helppo tehdä halutessaan myös toisin.
Ylimmällä rivillä huomaatte, että kaavakuvassa on virhe. Valko-oranssi kuvio on nimeltään omenaisia kannikkain kanssa.
Keskimmäisellä rivillä ns. pääkuvio, joka on muuten hyvin uskollinen alkuperäiselle, mutta osan yhden silmukan levyisistä viivoista pitäisi olla kahden silmukan levyiset.
Viimeisen rivin vaatimattoman näköiset omenaiset oli helvetin hankala neuloa ja paksuudessaan ne tuntuvat ikävänä makkarana. Jos näitä haluaa omaan kauluriinsa neuloa, niin mahdollista on pudottaa joko oranssi tai keltainen väri pois tai sitten ainakin kiinnittää huomiota lankadominanssiin: Tässä on neulottu oranssi/keltainen>sininen>valkoinen. Sininen kannattanee neuloa dominanttina, niin reunat eivät huku kuvioon. Kuvion keskimmäisellä rivillä ei ole muuta valkoisella kuin täpät kuvioiden keskellä, joten tälle rivillehän voi vaihtaa valkoisen dominantiksi – ja siten saada pienenpienet omenaisten sisukset näkyviin.
Ylimpänä aika vaatimaton kuvio. Valkoisen viivan voisi neuloa kahden levuisenä.
Keskimmäisellä rivillä leveä kirjoneuleraita onnistui yli odotusten, vaikka siinä tapahtuu paljon ja lankajuoksut ovat välillä kohtuuttoman pitkiä. Valkoinen on ollut tässä dominantti, keltainen tosin vielä sen päällä. Oranssi on alimpana. Valkoisen ja sinisen järjestyksen voisi kääntää ympäri niin, että järjestys olisi keltainen>sininen>valkoinen>oranssi. Noita keltaisia reunoja itseasiassa ei olisi edes pakko neuloa, vaan ne voisi hyvin kirjoa päälle jälkikäteen. Toisaalta neljällä värillä kirjoneulominen ei tässä kuviossa ollut vaikeaa ja lopputulos oli hyvä.
Viimeisessä kuviossa, siiviläinen ja sorttalan välihinen, lopputulos on niin hirveä, etten edes kehtaa laittaa kunnon kuvaa. Tämäntyyliset kuviot kannattaa jättää pois tai kirjoa jälkikäteen. Seuraavassa kuvassa vaihtoehtoisia tapoja toteuttaa tämä haastava kuvio.
Ylläolevasta sarjasta jälkimmäinen on ainut, jota en kehottaisi neulomaan. Tämä käyttämäni sovitus näkyy alla verrattuna kahteen vaihtoehtoiseen tapaan, joista keskimmäinen olisi varmaankin eniten “oikein” ja joista alin todennäköisesti toimisi parhaiten. Kahden silmukan paksuiset reunat on todennäköisempää saada näkymään neuleessa kauniisti kuin yhden silmukan kapoiset.
Olin ajatellut, että kaulurisarja olisi ollut kolmen kaulurin mittainen. Tämä viimeisin versio olikin jo ihan hyvä.Vähän kuitenkin kiinnostelisi hioa ohjetta vielä niin, että takalärpäkkeet saisi asettumaan kauniisti ja vieläpä vetoketjun siihen väliin. Ja vaikka malli ei enää hiomista kaipaisikaan, voisivat ohjeet olla selkeämmät. Siten siis, enköhän vielä palaile näihin kaulureihin.
Vielä kerkee pyöräyttää pikkupikku perinnesukat pukinkonttiin?
Inspiraationa tähän malliin on toiminut kaksi muolaalaista paidan rekkoa, jotka Theodor Schvindt tallensi 1890-luvulla (Schvindt 1982 [1893], kuvat 167 ja 169). Vertailu Schvindtin piirrosten ja minun mallini välillä on nähtävissä myöhemmin tässä artikkelissa.
Kuinka perinteinen malli on kyseessä?
Kuvio on muuten hyvin uskollinen 1800- luvun piirroksille, paitsi pääkuvion reunoja on kavennettu. Toki mittasuhteet muuttuvat aina hiukan, kun kuvio kirjomisen sijaan neulotaan.
Kaksi pohdintaa liittyen sukkien “alkuperäisyyteen”:
1. En tiedä Schvindtin metodologiasta: miten hän valitsi kirjontakuviot, jotka hän sisällytti mukaan mallikirjaansa.
2. Tällaisia erittäin koristeellisia kirjoneulesukkia tai -lapasia ei Kannaksella juuri tehty. Kirjoneule yleistyi menetelmänä vasta 1800-luvulla, eikä vanhempia neulaamalla valmistettuja lapasia ollut kai tekniikansa takia mahdollista koristella kovin pienellä piperryksellä.
Koivistolaiset juhlasormikkaat olivat poikkeus Etelä-Karjalassa esiintyneisiin minimalistisiin neulemalleihin. Niissä toistuivat samat kuviot kuin koivistolaisten rinnuksissa, joten siten on itseasiassa ihan asiaankuuluvaa siirtää kuvioita tekniikasta ja vaatekappaleesta toiseen.
Sukkamallin yksityiskohdat
Mallipiirroksen sukat on neulottu muuten 72 silmukalla, mutta joustinneuleissa on 68. Kunkin tietysti pitää laskea omalle käsialalleen sopiva silmukkamäärä. Tästä toivottavasti saa vähän osviittaa:
Puikot koko 2,00.
Lanka 100 g = 420 m
Mallitilkku 10 x 10 cm kirjoneuletta kahdella värillä: 44 s vaakaan, 46 s pystyyn.
Minun käsialallani koko vastaa suunnilleen lapsen kenkäkokoa 25 tai sironmallista aikuisten lapasta.
Kantapää: tiimalasikantapää, keskelle jätetty 13 s ja keskikohdassa neulottu 1 krs koko sukan ympäri. Kantapäätä kokeilin muuten sekä valkoisena että punaisena ja valkoinen oli mielestäni raikkaampi!
Kirjoneulekuvio
Varsi
Varren kuvio on helppo vaikkakin kolmivärinen. Lankadominanssin kanssa kannattaa menetellä niin, että valkoinen lanka kulkee etummaisena ja joko sininen tai punainen takana – kumman värin haluaakaan jättää taustalle. Vinkkejä moniväriseen kirjoneuleeseen.
Schvindtin piirroksessa häämöttää kuvion keskellä myös rivi keltaisia rakseja. En huomannut niitä mallia piirtäessäni. Periaatteessa neuleen pintaan olisi mahdollista silmukoida koristeita. Mutta jos varresta haluaa vielä saada jalankin läpi, ei uuden lankakerroksen lisääminen enää kannata.
Varren kirjoneulekuvio sopii myös lapasen varteen!
Jalkaterä
Jalkaterän kuviossa haastavaa on kuvion ääriviivojen ohuus: vain yhden silmukan levyiset viivat on vaikeaa saada näkymään tasaisena. Kokeilin värejä kumminkin päin, ja tulos on ihan eri näköinen. Tässä huomaakin hyvin sen, että lankadominanssilla on ihan oikeasti väliä.
Valkoinen kuvio tulee tietysti helpommin näkyviin, kun valkoisen neuloo edellä eli siis dominattina. Mielestäni kuitenkin kauniimpi ratkaisu on neuloa kuvio dominantilla punaisella. Tällöin kuviossa on punainen kirjonta valkoisella taustalla (kuten myös paidan rekon kirjonnassa, mitä tämä neule jäljittelee).
Vasemmalla valkoinen kuvio punaisella (valkoinen on dominantti) ja oikealla punainen kuvio on valkoisella (punainen on dominatti).
Jos käsialani olisi täydellisen tasainen, neuloisin oikeanpuoleisella tavalla. Tässä versiossa valkoinen välähtelee taustalta kivasti ja pinta on jotenkin sileämpi. Käytännössä kuitenkin on turvallisempi neuloa valkoinen väri etummaisena.
Silmukoita lisäämällä tai vähentämällä voi kuvion (yllä vasemmalla) saada hyvässä lykyssä yhdistymään saumattomastikin. Koko kuvio on 49 silmukkaa leveä ja korkea. Jos neuloo aikuisen sukkaa vaikkapa 7 veljeksen paksuisella langalla, niin tuo 49 silmukan ympärys on ihan realistinen.
Koska neuloin oman työni 72 silmukalla, piti kuviota tietysti vähän soveltaa ja lisätä vähän filleriä jalkapohjan puolelle. Yllä näkyy vähän sukan pohjaa. Kerroksen vaihtumiskohta kannattaa tietysti sijoittaa jommallekummalle puolelle pohjan raitakuviota.
Tällä hetkellä oon joululomilla pelkän puhelimen varassa, joten kuvat on mitä on enkä just nyt saa myöskään ladattua kaavaa excel-taulukkona tai edes pdf:nä. Seuraavana miulla on työn alla pari rekon kirjontakuosiin pohjautuvia lapasia, joten lisää karjalaista neulottavaa on siis tulossa pian.
Kaplaan kotipaja 