Samuli Paulaharju meni vuonna 1901 kansakouluopettajaksi Uudellekirkolle. Seuraava kuvaus perustuu uusikirkkolaisen Maria Haapasen (s. 1843) kertomukseen. Bannerikuvassa on Maria Haapanen itse, Samuli Paulaharjun kuvaamana ( ks. toinenkin kuva Haapasesta Finnassa). Osa Haapasen kertomuksessa käsittelee kertomisajankohtaa (1902), osa menneitä aikoja. Paulaharju ei täsmennä, perustaako Haapanen tietonsa omaan kokemukseen vai kuulemaansa. Haapasen syntymävuoden perusteella hänellä saattaisi arvella olleen luotettavaa omakohtaista muistitietoa 1850-luvun alusta alkaen.

Poimintoina sisällöstä nostaisin esiin maininnat miehen rekkopaidasta sekä mekosta:

En osaa kuvauksen perusteella päätellä, minkälainen miehen “rekkopaita” on ollut: onko rekko ollut siinä samanlainen kuin naisten paidoissa. Ainut toinen löytämäni maininta miesten rekkopaidoista on Pyhäjärveltä (Anni Kiiver: “Rekkopaita oli vain miehillä, siinä oli erilainen lappu leuan alla ja se oli kirjailtu eril. kirjavilla väreillä.” Arponen 1932)

Haapasen kuvaama miehen mekko oli umpinainen. Mahdollisesti Haapanen viittaa vanhaan miesten työvaatteeseen, jollainen mainitaan Raudusta (Vahter 1930, 45). Naapurissa Koivistolla mekolla tarkoitettiin kostulin tyylistä edestä avointa vaatetta (Sirelius 1915, 188; KA3680 ja KA3681).

Uudenkirkon miehen pukua koskevien tietojen vahvistaminen muista lähteistä ei ole mahdollista. Tai ainakaan tällä hetkellä tiedossani ei ole lähteitä joista tarkistaa. Schvindt (1913) perustaa tietonsa juuri Paulaharjun käsikirjoitukseen, ja näin tekee todennäköisesti myös Sirelius (1915) tosin nimiä mainitsematta. Hajatiedoista “V. R. Smedbergin” päiväämättömässä käsikirjoituksessa kerrotaan, että Uudenkirkon äyrämöiset sekä miehet että naiset käyttävät päällysvaatteena pitkää valkoista kostulia. Koska tietoa on näin vähän, voi Maria Haapasen antamien tietojen sanoa olevan ainutlaatuisia ja siinä erittäin arvokkaita – toisaalta tietojen totuudenmukaisuutta ei voida vahvistaa.

Alkuperäinen käsikirjoitus on toistettu tässä mahdollisimman tarkkaan. Jos olen itse lisännyt tekstiin jotain, on se hakasulkeissa tai erillisessä kappaleessa punertavalla taustalla (tavallisissa sulkeissa on Paulaharjun omia lisäyksiä). Lisäsin selityksiä joihinkin termeihin, ja lisää Uudenkirkon murresanoja löydät tästä listasta. En ole tehnyt muutoksia kieleen tai oikeinkirjoitukseen. Väliotsikot, kursivoinnit ja lihavoinnit eivät täysin seuraa alkuperäistä.

Käsikirjoituksen kopio alkaa tästä.

Paulaharju, Samuli. ”Esitys miehen puvuista Uudellakirkolla. Viip. lääni.” SKS Käsikirjoitus E58, 28 sivua, 1902.

Seuraavat tiedot kirjoitettiin muistiin keväällä 1902 Haapas-Marin [Maria Haapasen] kertomuksen mukaan.

Paita

Ennen käytettiin arkipaitana avohihaista rekkopaitaa. Se oli tehty kotikutoisesta ruohtimisesta kankaasta, johon oli lankoja käytetty 2 ”piirakkoo” [piinrakoon]. Pellavat oli tietysti itse keträtty. Paidassa oli miehustimet, joissa oli päätä varten reikä pää(n)tie. Pääntien ympärillä oli poimuloi. Hihat olivat yhdestä kappaleesta. Kainalon alla neliskulmainen tilkku, armospelti. Kaulus oli suora kaksinkertainen pari tuumaa leveä siinä yksi nappi paitanappi. Ennen tavattiin paitanapit valaa tinasta. Puuhun koverrettiin kuva, kaava ja siihen valettiin. Kauluksen vieressä oli neliskolkkanen olkatilkku. Pääntiestä alaspäin rinnan edessä oli halkeama sepalus. Kaulukseen ommeltiin punaisella rihmalla aina n. parin tuuman etäisyydellä toisistaan tähtii. Napinreikä lenkki tehtiin siten että veitsellä painettiin reikä, jonka reunat ommeltiin etteivät päässeet ”vieremää”. Vanhimpaan aikaan oli käytetty paidankauluksessa solkia paidansolkia, hopeaisia, tinaisia, vaskisia. Kuppeet ommeltiin puolitikkooksella eikä katettu. Jos on kangas leikattu niin, että se voi vierrä eli purkautua, poltetaan ne ennen ompelemista. Kaulus ainoastaan tikattii, muuta ei. Tikkaamisessa aina pistettiin kannast. Koko paita oli samanlaista vaatetta.

Kokotikkaus eli kokotikkoos on samanlaista kuin nykyinen koneommel.
Puolitikkaus eli puoltikkoos: pistot eivät tulleet aivan toisiinsa kiinni.
Kumpaakin käytettiin saumojen ompelussa. Kokotikkaus oli puolitikkausta parempi.
(Kirvu, Pärssinen 1938; Räisälä, Väkiparta 1896, 78-80)

Pyhäpaita. Pyhäpaita oli poimuhihaine ja tehty vennäivaatteesta jota oli 2 leveyttä, yksi edessä, yksi takana. Kudottiin myös itsekkin aivinaist ja siitä tehtiin pyhäpaitoja. Aivinaista ketrittiin syämist ja pantiin niistä sekä kude että loimi. Loimet olivat hienompaa lankaa ja 2 lankaa oli piinraossa. Ruohtimisessa kankaassa oli sydämistä loimi, mutta kude oli tappuroista. Kaulus oli samanlainen kuin arkipaidassakin. Myöhemmin käytettiin käännekaulusta. Hiha(n)suu poimuttiin kaulus oli tikattu, nappi siinä oli ja kaulus käännettiin napin päälle. Nykyisin tehdään paidat pumpuliliinast. Kaulus on käännettävä. Edessä onrintaliuska. On myös hihat on kainalotilkku kainalo alla, on miehustimet. Kauluksessa käytetään tavallisesti 2 nappia. Paitaa ei ommella luottelemal. Huntuja ennen luoteltii. (kurikan ylösluoden). [?]

Housut

Ennen käyttivät miehet peltihousui eli peltipöksyi. Niissä oli pelti, pöksypelti. Housuja tehtiin sekä sarast että toimekaisest liinakankaast. Sarasta tehtiin sarkahousui joita käytettiin talvella etupäässä ja toimekaisest tehtiin toimekaisii housui ja niitä käytettiin enimmin kesällä.

Sarka kuvottiin villalangasta. Koko sarassa pantiin kolme lankaa piinrakoon. Sarka vanutettiin itse kotona. Vanutettaissa sarka kastettii lattialla, hierottiin, virutettiin, pantiin rullaskartoille, joissa oli kaksi vastakkain sovitettavaa puolipyöreätä pulikkaa. Kun se oli niillä kuivanut, (rakoon kai lyötiin kiilat, joilla kiristettiin) otettiin pois ja pantiin orrelle pohjukoittain.

Toimekaista kangasta kudottiin liinoist neljällä niidellä. Kolme lankaa pantiin piinrakoon ja liinaisella kudottiin.

Housut tehtiin kolmesta varsinaisesta kappaleesta. Kaulus oli neljäntenä. Sarkaisissa housuissa oli kuvenauha kauluksessa. Kauluksen lävitse. Kuvenauhalla housut kuristettiin vyötäisille. Toimekaiset housut kiinnitettiin napilla. Housut ommeltiin puolitikkooksella ensittäin, sitten katettii ylösluoden. Taskuja ei housuissa käytetty. Nykyisin housut ovat uudenaikaisia tavallisia housuja, räätäleillä teetettyjä.

Jalkarätit, sukat

Jaloissa käytettiin rättilöi, jotka kierrettiin joko paljaaseen jalkaan tai sukkii päälle. Rätit olivat noin 2 korttelin levyisiä, 5 korttelin [30 ja 75 cm] pituisia vaatekaistaleita. Ne oli kudottu liinaisiin loimiin villakuteella.

Sukkia käytettiin sekä puolsukkii että varsisukkii. Varrensuu koristettiin kirjoil, kaikenvärisillä, enimmin punaisilla ja sinisillä. Se oli varsin potra kun kirjaillut sukkien suut näkyivät saappaanvarsien alta. Sukansuuta sanotaan myös sukakaulukseks. Sukat kudotaan villoista. Käytetään myös pumpulilankaa. Talvella käytettiin kengissä vielä olkiakin, kun olivat kovat pakkaset.

Jalkineet

Töissä, metsällä, heinätöissä käytettiin kesäisin tuohivirsui ja tuohikenkii. Tuohivirsut olivat matalat. Siinä oli kärki, kanta, ”ossaa miekii virsu tehä, mut en ossaa kantaa kääntää”, ja virsukorvat, joista nuora, paula, pujotettiin ja sidottiin jalan päällitse sekä kanna takant rantiuksee [?] kiinni.

Tuohikengissä oli varsi se oli jonkunlainen ummiskenkä.

Uulottimet olivat nahasta tehdyt matalat kengät. Reunassa oli reijät, joista nauha pujotettiin ja siten kiinnitettiin jalkaan. Mitään korkoa ei uulottimessa ollut. Uulottimia käyttivät miehet työssä ollessaan kesällä. Naiset käyttivät niitä kirkossa käydessäänkin sekä töissä kesin talvin. Käyttivät naiset myös talvisin tuohikenkääkin, ummiskenkää.

Upokkaat oli myös joku kenkämuoto, jota ennen käytettiin. Nahasta se oli tehty.

Samoin siipikengät, joku matala kannaton kenkä.

Kotikkaat olivat matalat uulottimien kaltaiset kengät. Niissä oli halkee päällisessä – uulottimissa ei ollut – ja siinä reijät, joista silkkinauhalla sidottiin jalkaa kiinni. Kotikkaissa oli myös korko, apsatti, joka kopsi kun käveli.

Saappaat olivat tavallisimmat kengät ennen ja niin nykyäänkin. Niitä käytetään kesin talvin. Varret niissä joko puolisääreen ulottuvat tai korkeammatkin, polveen asti kohoavat. Saappaassa on antura, kannatakane, kannalappu, apsatti, päällinen, väl(i)pohja ja sisäpohja. Kun antura kuluu rikki pannaan puol(i)pohja. Apsatteihin useasti lyödään tenkelikköi, isopäisiä nauloja. Saappaat teetetään tavallisesti suutarilla, mutta monet myös tekevät ne itse. Ennen useimmiten tehtiin ne itse. Itse myös parkittii nahka pajunparkilla.

Tohvelit saadaan kun vanhoista saappaista varret leikataan pois. Niitä käytetään saunamatkalla sekä toisinaan huopakenkäin päällä.

Solkikenkii oli ennen myös käytetty.

Talvisin käytetään nykyään enimmin paksuja venäläisiä huopakenkii eli huovikkaita.

Joskus näkee supikkaita eli varrellisia pieksuja, lapikkaita.

Pakkasella ennen tavattiin kääriä rättejä kenkien päälle.

Kaulahuili

Kaulassa käytettiin kaulahuilii. Se oli kudottu puikkoloil villalangasta ja se oli hyvin monenvärinen, kirjava, enimmin oli punasta. Käytettiin myös samannäköistä, ostettua, sekä sittemmin neliskulmaista kaulavaatetta.

Päällysvaatteet

Villapaita. Villapaitaa, jota ennen käytettiin, kudottiin sukkapuikoil. Se kudottiin useammassa kappaleessa, etupuoli kolmessa, takapuoli yhdessä, hihat kuten sukka kainaloista hihansuuhun päin. Sitten kappaleet ommeltiin yhteen. Villapaitaa käytettiin tavallisen paidan päällä.

Liivit. Liivit tehtiin sarasta taikka toimekaisesta. Joskus olivat liivit mustaa nahkia. Etupuolet, eukset vaan sarkaa, toimekaist taikka ”nahkia” olivat, takapuoli oli vuorvaatetta. Ennen oli liiveissä korkea kaulus ja siinä kaksi valkeaa nappia. Rinnassa oli neljä nappia.

Tankki. Tankki tehtiin sarasta tai puolivillaisesta kankaasta. Väriltään oli se punainen, valkea viiruinen. Se oli takin pituinen ja takana oli limpsat, 3 vollii eli halkeamaa. Kaulus oli pysty. Napeilla pantiin tankki kiinni. Kolme nappia siinä oli. Yksi kauluksessa, kaksi alempana. ”Tankki matkassa kulluu”, sanoo sananlasku.

Mekko. Mekko oli pumpulivaatetta umpinainen, hihansuissa napit samoin kauluksessa. (Onko yleisesti käytetty, en tiedä).

Viitta. Päällysvaatteena käytettiin viittaa. Se tehtiin sarasta, koko- tai puolivillaisesta. Sarka oli väriltään valkeaa, mustaa tai sinistä. Siniseksi painettiin sarka siten, että sinipotissa uunilla lämpöisessä hapannutettiin katajavettä – laskivat akat sekaan omaakin vettänsä – n. viikon ajan ja sekaan pantiin sinihiiltä. Sarka annettiin olla värivedessä kolme vuorokautta ja silloin oli se värjäytynyt siniseksi.

Viitta oli pitkä, nilkkoihin saakka ulottuva. Se oli useammasta kappaleesta koottu. Takapuoli, selkäkappale oli yhestä kappaleesta, samoin kumpikin etupuoli etukappale. Selkäkappaleen ja etukappaleiden välissä oli kainalon alla kappale, roihka. Se oli yläältä kapeampi, alaalta leveämpi niin, että viitta oli liepeistä leveämpi. Hihat olivat yhdestä kappaleesta. Kaulus oli leveä, kaksinkertainen ja kerrosten välissä oli kovetus, joka teki kauluksen kovaksi, kankeaksi. Tavallisesti oli kaulus käännettynä allaappäi, kolkat alas, mutta pyryilmoilla se nostettiin pystyyn. Vuorina oli viitassa ainoastaan hartioissa kappale ohutta kangasta. Viitta oli hyvin väljä. Se voitiin vetästä turkinkin päällä. Nappeja ei siinä ollut, kiinnitettiin vain vyöllä ja takapuolelle tehtiin nyrylöi.

Turkki. Turkkiloi oli ja on vieläkin lyhytturkki eli parkkiturkki ja pitkäturkki. Turkki tehdään lampaan nahasta. Pitkään turkkiin menee noin seitsemän nahkaa. Nahat ommellaan toisiinsa reunoistaan läptuohee ja teräs pannaan väliin. Lyhyet turkit ovat tavallisesti päällyksettömät pelkkä nahka vain. Karvapuoli sisällä ja nahan ruskettunut lihanpuoli ulkona. Eikä niissä ole tavallista turkin kaulustakaan. Arkipäivinä niitä miehet käyttävät sekä työssä että matkoilla. Monasti lämpöisessä tuvassakin turkki päällä istuvat. Joskus ovat pitkätkin turkit päällyksettömiä. Niitä vanhat miehet käyttävät. Vyöllä ne kiinnittävät ympärilleen. Tavallisesti kuitenkin ovat pitkät turkit päällystetyt. Päällys on mustaa sarkaa tai omikutoista verkaa taikka nykyään enemmittäin kauppiaalta ostettua verkaa. Kaulusta oli ennen matala, lammasnahkainen. Nykyään se on korkea ja siperskasta tehty. Ainakin ennen pantiin turkin etupuolten reunaan suroppa. Se oli jonkun eläimen nahasta, saawan, metsäsian, vesikon. Nyt kuuluvat käyttävän lammasnahkaa. ”Oisin tiettänt turki, mut en saant suroppaa”, sanoivat. Turkissa ei ainakaan ennen käytetty nappeja. Vyöllä vain kiinnitettiin. Selkäneuletta ei turkissa ennen ollut. Kun turkkia piti paikata, niin toimitettiin paikkaaminen neuloen siasorkkaa. Paikan ja paikattavan reunat asetettiin vastakkain ja neulalla pistettiin vuorotellen sekä paikan että paikattavan reunasta ja alta päin.

Vyöt

Turkin, viitan päällä käytettiin kussakkoa. Se väännettiin vyölle, päät taakse. Se oli villalangasta kahdella puikolla kudottu.

Paidan päällä pidettiin paitavyötä, jota sanottiin myös seinävyöksi. Sanottiin myös sormivyöksi. Se oli valmistettu (tikuttamalla?) villalangasta, pantiin 50 lankaa. Ehkä kudottiin seinällä, koska seinävyöksi sanottiin. Vyöllä riippui tulukset tuluskontissa, jossa oli nahasta lämsä, sekä tupakkakukkaro, vaskikampa ja vaskinen korvalusikka.

Vyötäisillä käytetään vieläkin suolivyötä, jota myös sanotaan solkivyöksi, jos se on solilla koristettu.

Sukkanauhoja sanottiin säärsiteiksi. Ne kudottiin villalangasta säärsiepirralla.

Päähineet

Ennen käytettiin sirkkahattua, jossa oli hatun ympärillä nauhassa tinasta valettuja sirkkoja.

Huopahattua sanottiin ennen vilttihatuksi. Nyt sitä sanotaan lääpäksi eli lääppähatuksi. Hatun eri osain nimet ovat hatunperä, hatunlieri, nauha, nappi ja vuori.

Kesällä pidetään, paitsi lääppää myös vuraskaa eli leveäperäistä kesälakkia, sekä puuppaa, matalaa kesälakkia ja olkihattua, joka on tehty tikutetusta olkinauhasta.

Talvella käytetään karvahattua, virolahehattua. Karvalakkia, lyyssihattua ja joskus paslikkaa. On myös siperskahattuja. Virolahehatussa voi korvat kääntää alas. Lyyssihattu on tavallisesti tasapäällinen.

Vuraskassa on lippa, koserkka eli siippa eli limpsa, jossa useasti lakeerinauhasta päällys.

Myssyä käytetään pienillä lapsilla.

Kalottia sanotaan pirukiksi.

Käsineet

Kintaat ovat leveäsuiset isolla neulalla villalangasta neulomalla tehdyt. Neulotaan yksi piusta kerrallaan. Niitä enään joka nainen osaa neuloa.

Lapaset, joita myös sanotaan lapikkaiksi, ovat kapeasuiset, kapearanteiset ja kudotaan puikoilla.

Rukkasia on suomen-, savon- ja vennäinrukkasia. Rukkasia on kauppiaitten myytävinä. Rukkaset ovat nahasta.

Hanskat kudotaan villalangasta sekä myös pumpulilangasta. Niissä on joka sormella oma osastonsa. Useasti ovat ne hyvin kirjavat.

Rannikkaisia käytetään myös. Ne on villalangasta kudotut ja useasti moniväriset.

Sormukset

Useasti miehetkin käyttivät sormusta, varsinkin ennen, ja ainakin nuoret miehet. Tinasormus valettiin itse. Jänikseleipää (koivua ??) tehtiin kaava, kuva, johon valettiin tinaa. Valettiin myös kolmevormuisia sormuksia. Vormut saatiin jäniksenleipä-kaavan kiertiäisellä (äimanuoralla).

Vaskisormus oli vaskea. Tumpakkine sormus oli parempaa ainetta kuin vaskea (pronssia?). Kivipäällyksinen sormus oli kivellä koristettu. Sanottiin myös: kivekäs sormus. Herttaperä-sormuksessa oli hertta päällä. Saraperä-sormus oli myös (minkälainen?). Hopeasormus oli hopeasta. Hopeasormus oli myös toisinaan kullalla silattu vuorkullattu.

Lähteet

Pärssinen, Sirkka. “Ompelutyöt ja nyytingit; puvut, liinavaatteet.” SKS Käsikirjoitus E142, 1938.
Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. Linkki
Smedberg, V. R. Käsikirjoitus, Museovirasto. Kokoelmassa “Hajatietoja kansanpuvuista tai niiden osista eri puolelta Suomea”., päiväämätön.
Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia. Suomalais-ugrilainen seura, 1915. Linkki
Vahter, Tyyni. ”Metsäpirtin, Muolaan, Raudun ja Valkjärven naisten käsitöistä”. Museovirasto, käsikirjoitus, 1930.
Väkiparta, Eero. ”Pellavain, hamppuin ja villain valmistamisesta ja nyytinginteosta Räisälässä.” SKS Käsikirjoitus, 1896. Linkki.