Karjalaisia pukuja Moskovassa v. 1867

Taannoisessa artikkelissani Karjalaisia pukuja ulkomaisissa museoissa julkaisin kuvat kolmesta mannekiinista Koiviston, Jääsken ja Jääsken miehen kansanpuvuissa. Nämä puvut ovat yksiä varhaiten museoituja, säilyneitä karjalaisia asukokonaisuuksia, sillä Suomessa kansanpukuja alettiin laajassa mittakaavassa kerätä vasta 1870-luvun puolella.

Puvut keräytti Suomen silloinen (1866–1881) kenraalikuvernööri Nikolai Vladimirovich Adlerberg. Ne olivat osa laajempaa pukuesineiden kokoelmaa Suomen suurruhtinaskunnan alueelta. Puvut olivat:

4 kpl Viipurin pitäjä
2 kpl Koivisto
2 kpl Antrea
2 kpl Jääski
1 kpl Kaukola, naisen puku
4 kpl Vaasa.

Venäjän etnografisen museon mukaan puvun kerättiin varta vasten Moskovan vuoden 1867 kansatieteellistä näyttelyä varten, mikä kuulostaakin todennäköiseltä, sillä Adlerberg oli aloittanut toimessaan vasta edellisenä vuonna.

Moskovan kansatieteellinen näyttely 1867

Adlerberg lahjoitti pukukokonaisuudet Moskovassa vuonna 1867 järjestettyyn kansatieteellisen näyttelyyn. Näyttelyssä esiteltiin melkein 300 kansanpukua, enimmäkseen Venäjän keisarikunnan alueelta. Tällainen näyttely oli pienille kansoille kaksiteräinen miekka: toisaalta se oli mahdollisuus näkyä, toisaalta se oli osoitus alamaisuudesta. Venäjän eri aikoina harjoittama etnopolitiikka olisikin muuten erittäin mielenkiintoinen tutkimuskohde sellaiselle, jolla riittää venäjäntaito perehtyä lähteisiin.

Vuonna 1887 Adlerbergin asukokonaisuuksista oli tallella Jääskeläinen naisen ja miehen puku sekä koivistolainen naisen puku, muistakin puvuista oli säilynyt ainakin yksittäisiä osia. Tämänhetkisen käsitykseni mukaan vain kolmesta karjalaisesta asusta (mainitut säilyneet puvut) on olemassa valokuva, mutta koska museokokoelmissa pitäisi olla yhteensä 262 valokuvaa mannekiineista, ehkä kuvia löytyy vielä lisää.

Näyttelyssä mannekiinit aseteltiin dioraamoihin, joista muutamasta näet kuvat alla. Tein parhaani jäljittääkseni karjalaisten pukujen matkaa Moskovassa, mutta tulokset olivat laihoja. Näyttelykirjassa suomalaiset oli sijoitettu “ulkomaalaisten heimojen” luokkaan, jossa olivat omina ryhminään myös mm. aleutit, jakutit, tunguusit, burjatit, samojedit, virolaiset, liettualaiset, ostjakit, tataarit, tseremissit, mordvat, tsuvassit, bashkiirit, kirgiisit, kalmikit, turkmeenit, tadzikit, kaukaasialaiset, romanit ja moldovalaiset… [sic] Näitä ei-slaavilaisia kansoja esitteli yhteensä 116 mannekiinia (ks. REMin artikkeli). Kiinnostavaa kyllä, suomalaisten ja “lappalaisten” muodostaman ryhmän kohdalla on mainittu ainoastaan kaksi mannekiinia, yksi “lappalainen” ja yksi “suomalainen” nainen, joista suomalainen on kuvauksen perusteella inkerikko. Näyttelykirjan mukaan mannekiinipari oli aseteltu suomiljööseen, jossa oli kasveja Arkangelin provinssista ja Pietarin ympäristöstä. Tästä dioraamasta ei ole säilynyt kuvaa. Lähin mitä pääsin on kuva vuoden 1879 etnografisen näyttelyn saamelaisryhmästä.

Onko siis niin, että Adlerbergin lähettämät puvut eivät koskaan päätyneet näytteille asti? Näin ymmärtäisin näyttelykirjan perusteella. Jos lasketaan paljonko näyttelyssä oli pukunukkeja ja montako kansaa oli edustettuna, olisikin epätodennäköistä että suomensukuisia kansoja olisikaan ollut edustettuna kovin montaa. Toisaalta Adlerbergin lähettämät asukokonaisuudet kuvattiin samantyylisten mannekiinien päällä kuin mitä näyttelyssä käytettiin.

Mannekiineja vuoden 1867 etnografisessa näyttelyssä Moskovassa (kuvaa Suomen osastosta ei ole säilynyt). Albumi “Ethnographic exhibition of 1867 in Moscow”.

Moskovan kansatieteellisen näyttelyn jälkeen kansanpuvuista muodostettiin kokoelma, joka kulki osaston johtajan Vladimir Dashkovin nimellä. Vuonna 1923 kokoelma siirrettiin Neuvostokansojen museoon, sekin Moskovassa, ja vuonna Pietariin 1948 Valtion etnografiseen museoon, joka nykyään tunnetaan Venäjän etnografisena museona. Tämä selviää REMin julkaisemasta artikkelista sekä vertaamalla mannekiineja REMin nykyisiin kokoelmiin.

*Dashkovin museo, ”Moscow Public and Rumyantsev Museums”. Kuva: Mitreiter 1881, linkki.*

Karjalaiset asut syynissä

Aivan ensin täytyy todeta, että Adlerbergillä (tai hänen avustajillaan) ja/tai Moskovan näyttelyn kokoajilla joko ei ole ollut täsmällistä tietämystä karjalaisista kansanpuvuista tai yksityiskohtia ei pidetty merkityksellisinä. Pukukokonaisuuksista löytyy nimittäin virheitä.

Kuvassa alla on kuvatekstin mukaan syrjääninaisen puku. Näyttääkö teistäkin esiliina tutulta? Lyhyen googlaamisen perusteella uskallan sanoa, että raitaesiliinat eivät ole komien puvuille ominaisia. Kuvan esiliina on selvää Jääsken kihlakunnan tyyliä, ja löydätte saman esiliinan tämän artikkelin loppupuolelta suomalaisesineiden joukosta. Halusin näyttää tämän kokonaisuuden teille johdantona siihen, että mallinukkejen ylle puetut asukokonaisuudet eivät välttämättä ole kovin tarkkoja.

Potretit mannekiineista on kuvannut Moskovassa toiminut tanskalaisvalokuvaaja Torvard Mitreirer.

*Kuvan alle on kirjoitettu “syrjääni”. Esiliina on jääskeläistä tyyliä, ja näet täsmälleen saman esiliinan (*REM 8762-31035*) värikuvassa artikkelin loppupuolella*.

Katsotaan ensin jääskeläisen vaimon pukua. Kokonaisvaikutelma on autenttinen. Huntu on puettu hassusti, mutta näin hunnulle usein käy museokokoelmissa. Hunnun sisällä näkyy olevan rautarengas, mikä lienee asennettu paikoilleen museossa pukemisen helpottamiseksi. Mannekiinilla hunnun alle on jätetty näkyviin musta pinteli, ja tällä tavoin ei tietenkään normaalisti menetelty. Mutta ymmärrän, että myös pinteli haluttiin saada näkyville.

Vaimolla kädessään oleva nästyyki on kiinnostava esine: en tunnista sen tyyliä. En ole koskaan nähnyt jääskeläistä nästyykiä, joten ehkäpä se todella on Jääskestä. Äyräpään kihlakunnan nästyykit olivat yleensä suorakulmaisia ja Käkisalmen kihlakunnan neliön muotoisia, siis kuten tämä tässä. Kaikki näkemäni Käkisalmen nästyykit ovat kuitenkin olleet toisin koristeltuja ja useimmiten niiden reunaa koristavat lankahapsut.

Jääskeläinen vaimon puku. Samat esineet löytyvät REMin kokoelmista: nyytinkiesiliina REM 8762-31036, sarkaviitta REM 8762-31043, lasihelmet REM 8762-31051, nästyyki REM 8762-31055, tankki REM 8762-33590. Mahdollisesti samoja esineitä ovat huntu REM 8762-31062, paita REM 8762-31025 ja ruohikenkä REM 8762-31014.

Koivistolaisen vaimon asu on vähemmän autenttinen. Huntu on Jääsken tyylinen, samoin hurstuthame. Koiviston ja Jääsken pukujen osat ovat olleet vähän sekaisin jo Suomesta lähetettäessä: yhdessä Seifertin Viipurissa ottamista kuvista näette, että kyseinen hurstuthame on puettu sekaisin koivistolaisten vaatekappaleiden kanssa.

Aidosti koivistolaista asukokonaisuudessa on rekkopaita, sarkaviitta, esiliina ja kirjoneulesormikkaat. Kaikkia näitä säilytetään nykyään Venäjän etnografisessa museossa. Kirjoneulesormikkaat, rekkopaita ja sarkaviitta ovat suurin piirtein niin koivistolaisia kuin mahdollista. Esiliina muistuttaa kyllä Koiviston esiliinoja, mutta se saattaa olla Kuolemanjärveltäkin.

Koivistolainen vaimon puku (huntu ja hurstuthame Jääsken tyyliä): sormikkaat REM 8762-31017, rekkopaita REM 8762-31021, hurstuthame REM 8762-31029, esiliina REM 8762-31037, sarkaviitta REM 8762-31041, lasihelmet REM 8762-31050.

Miesten pukuja on säilynyt vähemmän kuin naisten pukuja, ja paikallista vaihtelua on vähemmän kuin naisilla. Miestenvaatteista on näistä syistä vaikeampi päätellä niiden kotipitäjää. Siitäkin huolimatta voin satavarmana sanoa, että miesmannekiinille puetut helavyö ja huopahattu eivät ole karjalaisia. Valkoinen sarkaviitta ja tummansininen takki (jäntrikki?) ovat karjalaistyylisiä mutta eivät uniikkeja yhdellekään pitäjälle. REMin mukaan mannekiinilla on yllään Jääsken miehen puku, mutta vaatekappaleista tätä ei voi päätellä.

*Helavyö ja hattu eivät ole karjalaista tyyliä. helavyö REM 8762-31007 sarkaviitta REM 8762-31009, takki REM 8762-31011*

Muita vaatekappaleita vuodelta 1867

Miksi yksi venäläinen näyttely on niin merkittävä? Minulle pukututkijana merkitys on siinä, että Moskovaan lähetetyt Adlerbergin esineet ovat olleet käytössä myöhäisintään vuonna 1867. Se on hieman aiemmin kuin suurimman osan Suomen Kansallismuseon esineiden tapauksessa, joista valtaosan kohdalla on ilmoitettu hankkimisajankohdaksi aikaisintaan 1880- tai 1890-luku. Ero on vain parikymmentä vuotta, mutta arvostan tätäkin vähää.

Noin puolet vanhasta Neuvostokansojen museon karjalaiskokoelmasta on kuvattu mannekiinien päällä tai esineiden hankkimisajankohta voidaan muutoin vahvistaa olevan 1867. Olisi houkuttelevaa olettaa, että loputkin Neuvostokansojen museon karjalaisvaatteet ovat peräisin samasta Adlerbergin kokoelmasta vuodelta 1867. Varmaa se ei ole. Pidän kuitenkin todennäköisenä, että suurin osa näistä esineistä on hankittu kyseisenä vuonna.

Kuvissa alla ovat loputkin Neuvostokansojen museon esineet, jotka ovat lähekkäisillä arkistonumeroilla ja siten todennäköisesti tulleet samassa kokoelmassa. Osa on Adlerbergin kokoelmaa vuodelta 1867, osan kohdalla se ei ole varmaa. Jos haluat tutkailla kokoelmaa tarkemmin, muutamat vaatteista löytyvät REMin sivuilta myös ilman VPN:ää.

Lähteet

The Russian Museum of Ethnography. “Adlerberg Nikolay Vladimirovich.” Päiväämätön. Linkki.

Käsityöt

Jääsken ja Koiviston pukuja 1860-luvun studiovalokuvissa

Jos olet tutkinut jääskeläisiä kansanpukuja, olet varmasti törmännyt Michael Seifertin valokuvastudiossa 1860-luvulla otettuun kuvasarjaan. Kuvissa miehet sekä naiset poseeraavat Koiviston ja Jääsken tyylisissä kansanpuvuissa. On luonnollista, että kuvasarjaan törmää usein, sillä kuvat ovat varhaisimmat aidoista eteläkarjalaisista kansanpuvuista otetut. Edes 1800-luvun loppupuolelta ei meinaa löytyä kuvamateriaalia: yksityiskokoelmissa kuvia saattaa olla, mutta Finnassa niitä on hirveän vähän.

Päällisin puolin vaikuttaa siltä, että kuvattavat ovat pukeutuneet omiin tavallisiin juhlapukuihinsa. Pitkien tutkimusten jälkeen tulin kuitenkin tulokseen, että todennäköisesti pukukokonaisuudet eivät ole mallien omia. Siksi en käyttäisi (enää) näitä kuvia lähteenä sille, miten kansanpukuja on käytetty ja mikä on vaatteen oikea istuvuus. Ehkä merkittävin kysymys on liittynyt vaatteiden käyttämiseen sekaisin esimerkiksi muuton tai avioliiton takia.

1867 Jääsken vaatteita, mutta huntu puuttuu. Sarkaviitta, hurstuthame, nyytinkiesiliina. KK990:1.

Koiviston ja Jääsken vaatteita on puettu sekaisin

Outoa kuvasarjassa on, että Koiviston ja Jääsken tyylisiä vaatteita on puettu sekaisin ja että eri valokuvissa samat henkilöt näyttävät esittelevän koivistolaisia sekä jääskeläisiä vaatteita. Kuvassa alla naisella on sekaisin Koiviston ja Jääsken tyylisiä vaatteita:

Yhdessä Seifertin koivistolaisia ja jääskeläisiä vaatteita esittelevän kuvasarjan kuvassa koivistolaisia ja jääskeläisiä vaatekappaleita on yhdistetty toisiinsa. Päässä näyttäisi olevan sykeröt sekä todennäköisesti säppäli ja ne näyttävät olevan koivistolaista tyyliä. Kostuli ja juhlasormikkaat ovat varmasti koivistolaista tyyliä, esiliina ja hurstuthame varmasti jääskeläistä tyyliä.

Ja väittäisin, että sekä naisten että miesten kuvissa saman mallin yllä nähdään sekä jääskeläinen että koivistolainen pukukokonaisuus.

*Kuvissa (4) ja (5) näyttäisi minun silmään olevan sama henkilö, ja samoin (2) ja (3) ovat keskenään hyvin saman näköiset.*

*(1) ja (2) lienevät sama henkilö, samoin (3), (4) ja (5).*

Kansanpuvut eivät ehkä olekaan mallien omia

Seifertin kuvat ovat peräisin ajalta, jolloin Suomessa ei vielä juurikaan kerätty kansanpukuja. Siksi olen aina olettanut pukujen olleen edelleen käytössä olevia kansanpukuja, ei museopukuja. Miten ne voisivatkaan olla museovaatteita, jos museointia ei vielä harrastettu?

Todennäköisimpänä selityksenä pidin pitkään sitä, että osa kuvattavista oli alun perin koivistolaistaustaisia, muuttanut sieltä Jääskeen ja ottanut osia jääskeläisestä puvusta käyttöön. Toisaalta olen pitänyt mahdollisena, että Seifert osti kansanpukuja ja otti niistä mallien kanssa kuvat myydäkseen niitä turisteille. Tämä vaikutti mahdolliselta, sillä myöhemmistä Seifertin kuvista on painettu postikortteja. Ajateltavissa olisi myös, että Seifert on saanut malleiksi ryhmän jääskeläisiä, jotka ovat esiintyneet omissa autenttisissa puvuissaan, mutta Seifertin pyynnöstä sovittaneet päälle myös koivistolaisia vaatekappaleita (ks. kuva alla).

Vaikka Seifertin valokuvien kansanpuvut päällisin puolin näyttävät siltä miltä niiden kuuluisikin, muutama yksityiskohta puvuissa on kiinnittänyt huomioni. Merkittävin näistä havainnoista on se, että yhdellä naismalleista ei ole huntua Jääsken puvun kanssa. Jos puku olisi naisen oma, hän aivan varmasti käyttäisi sen kanssa huntua tai edes huivia. Sen sijaan se että irtotasku on puettu sarkaviitan päälle ei suoranaisesti ole todiste puvun “epäaitoudesta”. Voisi esimerkiksi kuvitella, että valokuvaaja on pyytänyt jättämään kauniin pussukan näkyville valokuvaa varten. Lisää kiinnostavia yksityiskohtia:

Naisella ei ole vaimon eikä sen puoleen neidonkaan päähinettä.

Seifertin kuvien puvut lähetettiin Moskovaan

Minua pitkään askarruttaneet Seifertin studiovalokuvat saivat lisävalotusta, kun törmäsin Moskovan vuoden 1867 kansatieteellistä näyttelyä varten kerättyihin karjalaisiin pukuihin. Osa vaatteista näytti… melko samalta? Tässä esitellyt museovaatteet ovat nykyisin Venäjän etnografisessa museossa (REM) ja todennäköisesti alkujaan Nikolai Vladimirovich Adlerbergin keräämästä pukukokoelmasta.

Seifertin kuvat ovat sen verran sumeita, että hyvin harvan vaatekappaleen tapauksessa voi vetää varman yhtä kuin -päätelmän. Mutta nämä irtotaskut ovat niin yhdennäköisiä, että niiden on pakko olla sama tasku. Kiinnitäkää huomiota ristikkonauhaan sekä painokankaan kuosiin:

Jääskeläinen kansanpuvun irtotasku vanhassa valokuvassa ja museossa. — *Vertailu Seifertin valokuvan ja irtotaskun (REM 8762-31039*) *välillä.* *Kirjavan puuvillakankaan kuviot paljastavat, että kyseessä on tismalleen sama tasku.*

Myös tästä olen varma: Venäjän etnografisessa museossa oleva esiliina on sama kuin Seifertin kuvissa. Seifertin kuvissa sama esiliina esiintyy kahden mallin päällä.

*Venäläisen museon esiliina (REM 8762-31034) ja sama esiliina kahden eri mallin päällä Seifertin valokuvissa.* *Nyytinkien potrukkeet ovat täsmälleen samanlaiset ja samoilla paikoilla.*

Kolmas varma vastaavuus on tämä koivistolainen esiliina. Mustavalkokuvassa kaikki värit eivät erotu, mutta verkakaitaleet, hapsut ja nyytinkikaitale näkyvät juuri oikeilla paikoillaan:

*Koivistolainen esiliina Seifertin kuvassa ja sama esiliina (REM 8762-31037) Venäjän etnografisessa museossa.*

Monien muidenkin vaatekappaleiden kohdalla löytyy yhdennäköisyyttä. Näissä tapauksissa en ole satavarma, että kyse todella on samasta vaatekappaleesta. Pidän sitä kuitenkin todennäköisenä:

Jäntrikin tyylinen miehen päällysvaate REM 8762-31011

Mitä siitä, että Seifertin kuvaamat asut ovat päätyneet moskovalaiseen museoon? Löydös on merkittävä kahdesta syystä: Ensinnäkin, tiedämme nyt varmasti että kyseiset museoesineet on valmistettu viimeistään vuonna 1867. Suurin osa museoiden kokoelmissa olevista esineistä on kerätty vasta 1880-luvulla tai myöhemmin, eikä esineiden valmistusvuodesta ole säilynyt tietoa. Siten kaikki tieto joka rajaa vaatteiden valmistusajankohtaa on arvokasta, kun tutkitaan kansanpuvun kehitystä.

Tieto että puvut päätyivät museoon auttaa hahmottamaan kuvaustilannetta. Kuvattujen pukujen osia päätyi heti kuvausvuonna kenraalikuvernööri Adlerbergin pukukokoelmaan. Tämän takia pidän todennäköisimpänä selityksenä kuville, että Adlerbergin asialle lähettämä henkilö on keräillyt kansanpukuja Jääskestä, Koivistolta ja muualta, ja jostain syystä osa kerätyistä vaatteista on kuvautettu Viipurissa ennen Moskovaan lähettämistä. Joko kuvaustilanteessa ei ollut mukana ketään pukuihin syvällisesti perehtynyttä tai sitten yksityiskohtia ei pidetty niin tärkeinä, mutta vaatekappaleita on joka tapauksessa yhdistelty tavalla, joka ei ole tavanomainen.

Eli siis, Seifertin kuvissa näkyy hienosti, miltä eräät kansanpuvun vaatekappaleet näyttävät päälle puettuina. Kuvia ei kuitenkaan voi käyttää lähteenä vastatessa kysymyksiin, voitiinko eri pitäjäpukujen vaatekappaleita käyttää yhdessä, miten vaatteen kuului istua päällä tai minkälaisia kansanpukuja käytettiin vuonna 1867.

Kuka Michael Seifert oli?

Michael Seifert oli yksi ensimmäisiä Viipurissa toimineita valokuvaajia. Enimmäkseen häneltä on säilynyt Viipuri-kuvia sekä muotokuvia silmäätekevistä. Häneltä tunnetaan esimerkiksi panoraamakuva Viipurista vuodelta 1865. Tässä artikkelissa esitellyn kuvasarjan lisäksi Seifert otti muutamia muitakin kansanpukukuvia: kuvat hyvin autenttisista kuolemajärveläisen ja joutsenolaisen vaimon vaatteenparsista sekä kuvan joutsenolaisesta miehestä.

Viimeistään 1874, Kuolemajärven vaatteita. KK19:1. Tässä kuvassa näkyy hienosti hunnun muoto sekä lyhyt lammasturkki sarkaviitan alla. Usein lyhyet turkit olivat työturkkeja, mutta juuri Kuolemajärveltä en löytänyt tietoa naisten turkkien tyypillisestä pituudesta. Samasta mallista myös sivukuva KK998:2 ja takakuva KK998:3.

Toisintoja Seifertin kuvista

Sirouy, A., piirros, Laplante, kaivertaja. 1878 *Types et costumes de la Finlande*, suomalaisia ja suomalaista puvustoa. KK3909.1

Esiliinat

Jääsken kihlakunnan nyytinkiesiliinat

Jääsken kihlakunnalla (Joutsenoa lukuun ottamatta) on oma esiliinatyylinsä, joka selvästi erottuu ympäröivistä alueista. Esiliinoja on sekä ku(d)onnaisiksi kutsuttuja punaraitaisia esiliinoja että arvostettuja nyytinkiesiliinoja. Tässä artikkelissa käsitelen ainoastaan nyytinkiesiliinoja. Lue kudonnaisesiliinoista aiemmasta artikkelista.

Samantyylisiä esiliinoja käytettiin Jääsken, Kirvun, Antrean, Ruokolahden ja Rautjärven pitäjissä. Mahdollisesti nyytinkien eli pitsien kuviot olivat erilaiset Ruokolahdella ja Rautjärvellä, kuitenkin riittävän samanlaiset, että niiden esiliinoja ei voi satavarmasti erottaa Jääsken, Kirvun ja Antrean esiliinoista. Todennäköisesti tyylit vaihtelivat myös ajassa siten, että vanhemmissa esiliinoissa nyytinkipitsit olivat ruskeita, harmaita tai valkoisia ja uusimmissa sinisiä.

Käytön konteksti

Nyytinkiesiliinat olivat siinä mielessä arvokkaita, että niiden valmistaminen vaati kymmeniä tunteja työtä. Esiliinaa käytettiin myös arkena (Akiander 1852), mutta nyytinkiesiliinat olivat pyhäesiliinoja (Schvindt 1913, 151). Sokan emäntä Vuoksenrannasta (entistä Antreaa) kertoi, että rippikirkkoon puettiin nyytinkiesiliinat, vaikka muuten käytettiin “kuonnaisii” (Vahter 1934).

Jostain syystä esiliinaan käytetyn työn määrä ei näkynyt sen rahallisessa arvossa. 1800-luvun puolivälissä esiliina arvioitiin perunkirjoissa keskimäärin 25 kopeekan arvoiseksi (sarkaviitta 64 kopeekkaa ja hame 79 kopeekkaa). Olen tutkinut jonkin verran Jääsken perukirjoja 1800-luvulta. 1800-luvun loppua kohti esiliinoja omistettiin useampia kuin vuosisadan alussa, mutta ne laskettiin perunkirjoissa halvempiarvoisiksi. Mahdollisesti määrän nousu mutta arvon lasku selittyy sillä, että 1800-luvun alkupuolella esiliinat olivat arvokkaampia nyytinkiniekkoja ja loppupuolella vähempiarvoisia kudonnaisraitaisia. Muidenkin vaatekappaleiden keskimääräinen arvo kuitenkin näyttää laskeneen 1800-luvun mittaan, joten syy saattaa löytyä rahan arvon vaihteluista.

Nyytinkejä tekivät tytöt. Nyytinkiesiliinat olivat hurstuthameiden ohella näytön paikka nuorelle naiselle: “Mitä soreamman esiliinan tyttö osaa itsellensä valmistaa, sitä pätevämpänä häntä pidetään. — Nyytingin teko on jäykkäsormisille äkkinäistä; sillä se vaatii taidollisuutta.” (Akiander 1852). Käsityöt on usein ymmärretty tyttöjen kelpoisuuden näytteinä, vaikka todellisuudessa kaikkea ei välttämättä valmistettu itse: Anni Hikipään ollessa nuori [1860-luvulla] talonpoikaistytyöt ostivat pastori Winterin tyttäriltä pitsiä esiliinoihinsa. Hikipää kertoo myös ettei itse tehnyt nyytinkejä, koska oli köyhä palvelusihminen. (Vahter 1924, 18.)

Nyytinkien käytön lasku näyttää sijoittuvan 1850–1870 luvulle. Schvindtin mukaan Ruokolahdella ja Rautjärvellä nyytinkiesiliinat alkoivat jäädä pois käytöstä 1800-luvun puolivälin tienoilla, kun taas kudonnaisesiliinoja käytettiin kansanpukuajan loppuun asti (Schvindt 1913, 151). Sireliuksen mukaan nyytinkejä valmistettiin Jääsken kihlakunnassa 1870-luvulle asti. Kudonnaisia esiliinoja alettiin Sireliuksen mukaan käyttää vasta 1860-luvulla (1915, 135), mikä kuitenkaan ei todennäköisesti pidä paikkaansa (ks. kaksi viimeistään vuodelta 1852 olevaa kivipainokuvaa myöhemmin artikkelissa). Tyyni Vahterin vuonna 1924 haastattelemat vanhat naiset muistivat nyytinginteon mutta kaikki eivät itse osanneet tehdä sitä, ja nyytinginteon kerrottiin päättyneen suunnilleen 1860–1870-luvulla. Antrean Liikolan kylästä kotoisin oleva 82-vuotias nainen sekä Kirvun Mertjärveltä kotoisin oleva Elli Heija, 73 vuotta, olivat tyttönä tehneet nyytinkiä. (Vahter 1924, 17-19.)

Nyytinkien käytön loppuminen on tapahtunut vain hieman aiemmin tai samoihin aikoihin, kun kansanpuku muutenkin jäi pois käytöstä. Todennäköisesti samoja syitä vaikuttaa nyytinkien kuin kansanpukujenkin häviämisen taustalla. Nyytingit olivat erityisen työtä vaativa osa pukeutumisessa, minkä takia niiden häviäminen on helppo ymmärtää. Antrean Ikävalkolassa 75-vuotias Anttilan emäntä kertoi, että hänen äitinsä ei ollut antanut hänen tehdä nyytinkiä, oli vain sanonut, että se oli tarpeeksi hänen omia harteitaan pakottanut, kun koko talven sai istua nyytinkirukin ääressä, että sai yhteen esiliinaan. (Vahter 1924, 17-19.)

Senkin jälkeen, kun uusia nyytinkejä ei enää valmistettu, saatettiin käyttää vanhoja esiliinoja ja jopa siirtää vanhoja nyytinkejä uusiin esiliinoihin. Museokokoelmiin nyytinkiesiliinoja on saatu runsaasti.

Säilyneet nyytinkiesiliinat

Galleriassa alla ovat esillä kaikki nyytinkiesiliinat, joista löytyi kokokuva. Esiliinoja on monessa eri museossa: niitä on riittänyt myös ulkomaille vaihdettavaksi.

Kunstkamera 323-26 ja 323-101
Venäläinen etnografinen museo REM 8762-31036 ja REM 8762-31034
Lahden museot, Viipuri-kokoelma 582:167, 717:201 ja 10667:1481
Kansallismuseo KA7510, KA7541, K7619 (tarkistetun kansallispuvun esiliinan esikuva)
Nordiska Museet NM.0077445 ja NM.0048360
Lappeenrannan museot EKME3136 ja EKME1861
Penn Museum 19515.2
Néprajzi Múzeum: NM 4131

Esiliinoista KA1481, KA3760 Kirvu, KA3769 Jääski ja KA3758 Rautjärvi ei ole kokokuvaa saatavilla. Lisäksi Kansallismuseossa on esiliinat KA1424, KA1425 ja KA1426 Jääsken kihlakunnasta; KA3752, KA3753, KA3754 ja KA3756 Ruokolahdelta; KA3763 Rautjärveltä; KA3755, KA3757, KA3759, KA3761, KA3762 ja KA3764-KA3767 Kirvusta; KA3768 ja KA3770 Jääskestä. Näistä luetelluista Kansallismuseon esiliinoista on saatavilla ainoastaan tiedot, jotka niistä on kirjattu Osakuntien kansatieteellisen museon luetteloon.

Jääskeläinen nyytinkiesiliina, jonka raidat ovat tiheästi asetellut. — Sihvo, Pirkko. “Karjalaiset Kansanpuvut Ja Tekstiilit.” *Karjala. 1, Portti Itään Ja Länteen*, 1981, pp. 151–173.

Sihvo, Pirkko. “Karjalaiset Kansanpuvut Ja Tekstiilit.” *Karjala. 1, Portti Itään Ja Länteen*, 1981, pp. 151–173.

Nyytinkiraitaisia esiliinoja ei tiettävästi näy aikalaisvalokuvissa, lukuunottamatta Michel Seifertin studiovalokuvia vuodelta 1867. Kahdessa oheisessa kivapainokuvassa (viimeistään vuodelta 1852) nyytinkiesiliinoissa on helmassa hapsut, mikä on erikoista, sillä yhdessäkään säilyneessä esiliinassa ei ole helmahapsuja.

Kivipainokuva kahdesta kansanpukuisesta naisesta. — *KK2496:1 Museovirasto. Kruskopf, Pehr Adolf*, *viimeistään vuodelta 1852. Jääskeläinen vaimo ja tyttö.*

Kivipainokuva, jossa jääskeläinen vaimo on kesäisessä juhlapuvussa. — *KK2496:1 Museovirasto. Kruskopf, Pehr Adolf*, *viimeistään vuodelta 1852. Jääskeläinen vaimo ja tyttö.*

Esiliinan rakenne

Nyytinkiesiliinan väleissä oli koristuksina kuusi tai seitsemän nyytinkiä (Halinius 1816, Siteerattu Schvindt 1913, 148). “Pari tuumaa leveäin palttinasiepalein välihin ommellaan nyytinkiä, jota myös pannaan esiliinan molemmille kupeille ja alapäähän — Nyytinki on leveämpi ja kapeampi aina sitä myöten, mihin sitä milloinki ommellaan; ei se kuitenkaan ole milloinkaan tuumaa leveämpi. (Akiander 1852.) Kun ”oltiin oikeen ylpeit, pantii monen sortillist ylhäälle kapeampia, sitte aina leveämpiä nyytinkejä helmaan päin”. (Antrea, Liikola. Vahter 1924, 17.)

Yleensä raitojen järjestys on sama siten, että ylimpänä on ripsiraita, sitten nyytinki, ja nämä ripsiraidat ja nyytingit vuorottelevat helmaan asti. Helmassa alimpana on nyytinki. Helmanyytinki mukaan luettuna on esiliinoissa 6-7 vaakasuoraa nyytinkiä. Esiliinoissa KA7510 ja LHMVHMAE717:201 on alkuun kaksi raitaa ennen ensimmäistä nyytinkiä. Parissa esiliinassa ylimmäinen ripsiraita on erilainen kuin alemmat ripsiraidat. Esiliinassa Kunstkamera 323-101 näyttäisi olevan nyytinki ylimpänä.

Nyytinkien, palttinan ja ripsiraitojen välinen suhde vaihtelee. Joissain esiliinoissa valkoista palttinaa on vähemmän kuin raitaa, toisissa esiliinoissa toisinpäin.

Vertailukuva kahdesta jääskeläisestä nyytinkiesiliinasta. — *Esiliinojen raitojen ja nyytinkien suhde vaihtelee. Kuvat: NM.0048360 ja Sihvo 1981.*

Mitat

Sireliuksen mukaan esiliina oli Kirvussa kapea ja lyhyt vielä 1800-luvun alussa ja piteni “sitten 1821:n tienoilla” (1915, 138). Sirelius todennäköisesti siteeraa jotain Andreas Haliniuksen tekstiä. Halinius kertoo mahdollisesti vuonna 1816 kirjoittamassaan tekstissä Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början, että esiliina on kapea ja ulottuu hieman polven alapuolelle.

Muutamista esiliinoista on saatavilla sekä pituus- että leveysmitta (kaavio 1). Suurin osa museoiden esiliinoista on keskenään suunnilleen samankokoisia. Oheisessa kaaviossa niiden ympärille on piirretty ympyrä. Leveys vaihtelee noin 55-65 cm välillä ja pituus 70-80 cm välillä. Kudonnais- ja nyytinkiraitaiset esiliinat ovat suunnilleen saman kokoisia. Jos jätetään tarkastelun ulkopuolelle kaksi poikkeuksellisen kapeaa esiliinaa, on keskimääräinen nyytinkiesiliinojen pituus 74,5 cm ja leveys 60,9 cm, kudonnaisraitaisten pituus 75,5 cm ja leveys 59,5 cm.

Kaavio jääskeläisten esiliinojen pituuksista ja leveyksistä tyylin mukaan. — Kaavio 1. *Nyytinkiesiliinat:* Jääski (EKME3136); Jääsken kihlakunta (LHMVHMAE10667.1481) ; Jääski (LHMVHMAE582.167 ); Kirvu (LHMVHMAE717.201); Jääsken kihlakunta (MAE No. 323-101); Jääsken kihlakunta (MAE No. 323-26); Antrea (NM 4131); Jääski (NM 6060) ; Jääsken kihlakunta (Penn Museum 19515.2); Jääsken kihlakunta (REM 8762-31034); Jääski (REM 8762-31036) *Kudonnaisesiliinat:* Jääski (KA1428) ks. Finna; Ruokolahti (LHMVHMAE2430.968); Jääsken kihlakunta (MAE No. 323-102); Jääsken kihlakunta (MAE No. 323-27); Jääski (NM 6061); Jääsken kihlakunta (REM 3054-35); Jääsken kihlakunta (REM 3054-36); Jääski (REM 8762-31035)

Jos verrataan tätä kokonaiskuvaan, ovat Jääsken kihlakunnan kudonnais- ja nyytinkiesiliinat keskimittaisia suhteessa muihin karjalaisiin esiliinoihin. Ne ovat keskimäärin pidempiä kuin Äyräpään kihlakunnan esiliinat, kapeampia ja lyhyempiä kuin Rannan ja Käkisalmen kihlakuntien esiliinat ja lyhyempiä kuin Joutsenon revinnäisesiliinat.

Kaavio Karjalan Kannaksen esiliinojen pituuksista ja leveyksistä tyylin mukaan. — *Kaavio 2. Kaikki datasetin esiliinat. Näitä on niin paljon että en laittanut kaikista esinenumeroita. Mutta tässä vertailun vuoksi.*

Nyytingit

Karjalaisia nyplättyjä pitsejä kutsutaan nyytingeiksi, nypläämistä papeloimiseksi ja nypylöitä papeloiksi (Linnove 1947, 224, 268).

Nyytinkien koristeita kutsui Antrean Liikolasta oleva emäntä “kirssilöiksi” niissä käytetyn langan mukaan (Vahter 1924, 17). Kirvussa siniseen nyytinkiin tehtiin värilangoilla “koukkia” “potrukkeiksi” eli koristeiksi (Vahter 1924, 19). Todennäköisesti “potrake” tai “potruke” on yleisesti merkinnyt langalla tehtyä koristusta, sillä termi esiintyy muistitiedossa myös muiden tekstiilien yhteydessä. Toivo Vuorelan Kansanperinteen sanakirjassa (1979) sana “potra” merkitsee muun muassa kaunista tai koreaa, venäjän sanasta bodryj “uljas” tai “rivakka”.

Usein potrukkeet ovat yksinkertaista siksak-kuviota. Joissain esiliinoissa kuviointi koostuu yksinomaan varsin yksinkertaisesta kuviosta. Lisäksi reunanyytingit ovat usein yksinkertaista siksakkia, vaikka esiliinan nyytingit olisivat muutoin monimutkaisempia. Nyytinkien leveys vaihtelee, ja näyttäisi kuin ne levenesivät helmaa kohden. Katso seuraavia kuvia: kunkin esiliinan viisi nyytinkiä ovat pystyssä, esiliinan helman alin nyytinki vaakatasossa vasemmalla ja reunanyytinki vaakatasossa oikealla.

Jääskeläisiä esiliinan nyytinkejä lähikuvissa. — Kirvu. Nordiska museet NM.0048360

Yleensä yksi nyytinkiraita on yhdenlaista nyytinkiä. Jääskeläisessä esiliinassa (NM.0077445) ylimpään nyytinkiraitaan on yhdistetty viittä erilaista kuviota.

Nyytinkiesiliinoja on säilynyt paljon, mutta useiden esiliinojen kohdalla ei ole säilynyt paikkatietoa. Lisäksi “Jääskestä” olevien esiliinojen tapauksessa emme voi aina tietää varmasti, onko Jääskellä tarkoitettu Jääsken pitäjää vai kihlakuntaa. Ruokolahdella nyytinkien koukut olivat Aino Linnoven (1947, 270) mukaan vaihtelevamman muotoisia kuin Jääskessä, Antreassa ja Kirvussa. Minulla ei ole tarpeeksi dataa, että voisin tehdä tällaisen johtopäätöksen. On totta, että osassa esiliinoista koukuista muodostuu suurikokoisia kuvioita, osassa vain pientä siksak-kuviota.

Mustavalkokuva esiliinan nyytingistä, jossa monimutkainen koristekuvio. — Jääsken kihlakunta KA1481. Hokkanen 1992.

Yleensä Jääsken kihlakunnan esiliinanyytingit on tehty siniselle pohjalle (Schvindt 1913, 141-142, 151), kuten nyytinkien lähikuvissa yllä. Tällaisia esiliinoja on myös toteutettu Jääsken kihlakunnan alueen kansallispukuihin.

Sinisellä pohjalla kulkevat koristelangat ovat monenkirjavia. Schvindtin mukaan (1913, 141-142, 151) kuviointi oli enimmäkseen punaista tai keltaista, Linnove mainitsee (1947, 268) myös vaaleansinisen ja vihreän. Voitte katsoa värejä myös esimerkkikuvista yllä.

Värillistä villaista tai puuvillaista koristelankaa nyytingissä kutsutaan kirssilangaksi (Linnove 1947, 224, 268). Kirvun kirkonkyläläinen 87-vuotias Katri Karhinen kertoi, että on tehnyt nyytinkiä Käkisalmesta tuodusta kirssi- eli villalangasta (Vahter 1924, 19). Esimerkiksi Äyräpään kihlakunnassa kirssi viittaa yleensä ostettuun, usein kirkkaan väriseen lankaan – yleensä nimenomaan villalankaan, sillä kasvikuituisia lankoja kutsuttiin rihmaksi. Suunnilleen sama merkitys kirssillä on ollut myös Jääsken kihlakunnassa.

Kuten sanottu, oli nyytinkien pohjaväri yleensä sininen. Sininen oli arvostettu väri, koska se oli ostoväriä. Kirvun kirkonkyläläinen 87-vuotias Katri Karhinen kutsui uudempia sinisiä nyytinkejä ”markkinasinisiksi” (Vahter 1924, 19). Sinistä ostoväriä kutsuttiin myös “kaupunginsiniseksi” (Sihvo & Lehtinen 2005). Erään muistitiedon mukaan lanka oli pääasiassa sinistä puuvillalankaa, jota ostettiin Viipurista (Antrea, Liikola. Vahter 1924, 17).

Ostettu sininen on todennäköisesti ollut uusi väri, ja vanhimmat nyytingit olivat harmaita tai valkoisia. Muistitiedon mukaan ennen sinisiä nyytinkejä Kirvussa värjättiin mataranjuurilla harmaata rihmaa (Vahter 1924, 19). Halinius kertoo, että nyytingit olivat vuonna 1802 mustanharmaat mutta vuoden 1821 tienoilla alettiin tehdä punaisia, sinisiä ja ruskeankeltaisia (Linnove 1947, 268). Myöhemminkin nyytinkiä tehtiin sinisen ostolangan sijaan myös kotona kehrätystä ja värjätystä mustasta langasta, silloin koristeet eli koukut olivat “sorjempia” (Vahter 1924, 19).

Mainintoja on myös valkoisista nyytingeistä: Jääskessä nyytingit olivat vanhastaan valkoisia (Sihvo & Lehtinen 2005). Ruokolahdella nyytinkiesiliina oli muuten valkea, paitsi nyytinkien koukeroissa muutama lanka oli musta tai sininen (Schvindt 1913, 155). Schvindt siteeraa tässä Aino Hämäläisen kirjettä vuodelta 1910, Hämäläinen oli kuullut vuoden 1840 tienoilla syntyneen mummon kertovan tämän isoäidin aikana käytetystä puvusta. Tieto on siis kulkenut kahden välikäden kautta, ja sijoittuu todennäköisesti 1800-luvun alkuun.

On myös säilynyt esiliinoja, joissa nyytingit ovat muun kuin sinisen värisiä. Lahden museoiden esiliinassa 717:201 nyytingit ovat ruskealla ja harmaalla pohjalla, esiliinassa 10667:1481 punaisella pohjalla. Ruokolahtelaisessa esiliinassa EKME1861 nyytingit ovat vaaleanrusehtavalla pohjalla.

Lähikuva Jääsken kihlakunann esiliinasta, jossa nyytingit ovat ruskeita ja harmaita. — Ruskeita ja harmaa esiliinan nyytinki. Lahden museot LHMVHMAE717:201

Lähikuva Jääsken kihlakunann esiliinasta, jossa nyytingit ovat punaisia . — Ruskeita ja harmaa esiliinan nyytinki. Lahden museot LHMVHMAE717:201

Lisäksi Kansallismuseon kokoelmista löytyvät seuraavat esiliinat, joissa nyytinkien pääväri on jokin muu kuin sininen (ks. Schvindt 1885):

Ruskeat tai kellertävät nyytingit: Ruokolahti KA3753, Jääski KA3769 ja KA3770
Valkopohjaiset nyytingit: Ruokolahti KA3754
Harmaat nyytingit: Jääski KA3768
Lisäksi ruokolahtelaisessa esiliinassa KA3756 nyytingit ovat sinisestä, punaisesta ja valkeasta rihmasta tehdyt, paitsi reunanyytingit, jotka ovat valkoisesta ja punaisesta.

Ripsiraidat

Esiliinan palttinaosuuksien keskellä kulkee aina jonkinlaisia poikkiraitoja. Raidat voivat olla:

hyvin kapeita punaisia kolmiraitoja
vähän leveämpiä ja värikkäämpiä mutta silti pääsävyltään punaisia, yleensä kolmiraitoja
pujoteltuja täpliä, vaihtelevan värisiä.

Katsotaan näitä raitatyyppejä tarkemmin:

Alla kuvatuissa esiliinoissa punaiset ripsiraidat ovat kapeita ja ilmavasti aseteltuja.

Niissä esiliinoissa, joissa ripsiraidat ovat hieman leveämpiä, on mukana tavallisesti muitakin värejä kuin punaista. Jääskeläisessä esiliinassa (NM.0077445) ripsiraitojen laidat ovat poikkeuksellisen sahalaitaisia.

Jääski, Antrea tai Kirvu. Kunstkamera 323-26

Mitä mutkikkaammiksi esiliinan kudonnaisraidat menevät, sitä pienemmällä todennäköisyydellä ne ovat kaikki keskenään samanlaisia. Alla kuvassa näette, kuinka Lahden museon esiliinan (582:167) jokainen ripsiraita on hieman erilainen. Tässä esiliinassa raitojen leveys myös vaihtelee melko paljon, välillä 2,8–4,3 cm.

Lähikuvia jääskeläisestä esiliinasta. — *Esiliinan ripsiraidat lähikuvissa. Lahden museot LHMVHMAE582:167*

Nyytinkiesiliinoissa esiintyy omintakeinen, jännittävä, täplikäs raitatyyppi. Täplikkäitä raitoja esiintyy kolmessa alla kuvatussa esiliinassa. Nämä raidat eivät ole ripsiraitaa, vaan näyttävät pujotetulta joko jälkikäteen tai kutoessa. Täplikkäät raidat esiintyvät yhdessä rusehtavien nyytinkien kanssa. Koska siniset nyytingit ovat uudempaa perua kuin harmaat, on mahdollista että täpläraidat ovat samoin vanhempaa tyyliä.

Reunat

Yleensä nyytinkiraitaisten esiliinojen sekä helmassa että sivulaidoissa on nyytinkiä. Poikkeus tähän on Etelä-Karjalan museon esiliina EKME3136, jonka sivuilla ei ole nyytinkiä. Nyytingin lisäksi laitoja koristavat ripsiraitakaitaleet, samaan tyyliin kuin kudonnaisraitaisissa esiliinoissa. Osassa esiliinoista sivua koristavat ripsiraitakaitale ja nyytinki jatkuvat aina helmasta vyötärökaitaleeseen asti. Ehkä tyypillisempää on, että ripsiraitakaitale ei ulotu aivan vyötärökaitaleeseen asti. Joissain esiliinoissa myös reunanyytinki on vajaamittainen. Kuvassa alla on esimerkkejä reunoista.

Jääsken nyytinkiesiliinan reunoja. — *Usein reunaa koristava ripsiraitakaitale ja nyytinki eivät ulotu aivan vyötärökaitaleeseen asti.*

Vyötärö

Vyötärön rakenne on samanlainen kuin kudonnaisissakin esiliinoissa: Kaitale on ommeltu oikeat yhteen esiliinakankaan kanssa ja sitten käännetty taakse, kiinnitetty nurjalle todennäköisesti päärmepistoin. Vyötärökaitaleiden kuvioinnissa on jonkin verran vaihtelua siten, että joskus vyötärökaitaleena on valkoista palttinaa, parissa tapauksessa ripsiraitaista kangasta ja yhdessä tapauksessa, tässä jääskeläisessä nyytinkiesiliinassa, vyötärökaitaleen raidat kulkevat pystysuorassa. Poimuryhmiä voi olla vyötäröllä kaksi, kolme tai neljä.

Jääsken kihlakunnan esiliinan vyötärökaitale. — *Ripsiraitaisen vyötärökaitaleen päät on käännetty lenkille solmimisnauhaa varten.*

Jääsken, Antrea, Kirvun, Rautjärven ja Ruokolahden kansallispukuihin kaikkiin kuuluu nyytinkiesiliina. Ainut tarkistettu versio on tämä Jääsken pukuun kuuluva, mutta ovat tarkistamattomatkin esiliinat ihan päteviä. Kaikkiin näkemiini tarkistamattoman puvun esiliinoihin nyytingit on toteutettu muutoin kuin käsin nypläämällä. Välttämättä se ei haittaa, vaikka teolliset pitsit kyllä erottaa nyytingeistä.

Minulla on tällä hetkellä työn alla ripsiraitainen kangas nyytinkiesiliinaa varten. Suunnittelin toteuttavani nyytingit pujottelemalla valmiiseen pohjaan, mutta haluan kokeilla myös nypläämistä. Katsotaan miten siinä käy!

*Jääsken tarkistetun kansallispuvun nyytinkiesiliina* *Suomen käsityön museo*

Lähteet

Halinius, Andreas. Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början. Päiväämätön.
Hokkanen, Leena. Nyytinki, karjalainen pitsi. Lappeenrannan kaupunki, 1992.
Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. WSOY, 1985.
Linnove, Aino. Suomalaisen pitsinnypläyksen vaiheita 1500-luvulta 1850-luvulle. WSOY, 1947.
Schvindt, Theodor. Luettelo Suomen ylioppilas-osakuntien kansatieteellisistä kokoelmista II. 1885.
Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. Linkki
Sihvo, Pirkko. “Karjalaiset Kansanpuvut Ja Tekstiilit.” Karjala. 1, Portti Itään Ja Länteen, 1981, pp. 151–173.
Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia. Suomalais-ugrilainen seura, 1915. Linkki
Vahter, Tyyni. “Vuoksenrannan naisten käsitöistä ja puvusta. Virkamatka 1934.
Vahter Tyyni. ” Eräiden Karjalan pitäjien käsityöstä ja puvuista 1923–1924.” Virkamatka 1924. Museovirasto.
Vuorela, Toivo. Kansanperinteen sanakirja. WSOY, 1979.

Käsityöt

Koristelematon Jääsken tankki

Edellisessä artikkelissa käsittelin Jääsken tankkeja laajemmin. Tässä artikkelissa keskityn koristelemattomaan tankkityyppiin.

On epäreilua niputtaa omiksi kategorioikseen ensinnäkin verkakoristeiset valkoiset tankit ja toisekseen verkakoristeiset tummat ja sitten yhdeksi isoksi kategoriaksi ne loput, joita ei ole somistettu verkakaistalein. Onhan koristelemattomien tankkien kategorian sisällä paljon vaihtelua. Tummat, koristelemattomat, sivuilta levitetyt tankit vaihtelevat muodoiltaan ja väreiltään, mutta en siltikään keksinyt miten tämän tyylin tankkeja voi enää jakaa alaluokkiin.

Tutkin koristelemattomia tankkeja museokokoelmissa ja niiden perusteella laadin oman tankkini. M-koon tankin kaavat löydät artikkelin lopussa. Aineistona olivat nämä seuraavat tankit, joita käsittelen nyt tarkemmin. Miten jääskeläinen tankki kannattaa valmistaa, jos halutaan sen muistuttavan historiallisia esikuviaan mahdollisimman paljon?

Jääski, Antrea tai Kirvu, MAE No. 323-25, Pituus 45 cm, helmanleveys 115 cm.

Lisäksi aineistoon kuuluvat:

Jääski tai muu Jääsken kihlakunnan pitäjä, KA1418, teoksessa Sirelius 1915- Ennen vuotta 1883.

Taustatietoja lähteenä käytetyistä tankeista

Varma paikkatieto on sinisessä tankissa K11101:2, Antrean Ahvola. Todennäköisesti musta liivi (NM.0011158) on Antreasta ja ruskea liivi (MAE No. 323-25) Jääskestä, Antreasta tai Kirvusta, sillä tankkien metatiedoissa ilmoitetaan näin. Sininen tankki REM 8762-33590 on osa “Jääskestä” kerättyä pukua. Liivi saattaa kuitenkin olla jostain muustakin Jääsken kihlakunnan pitäjästä. Sama pätee liiviin KA1417 sekä piirroksien tankkeihin KA1416 ja KA1418, jotka kaksi jälkimmäistä ovat Sireliuksen mukaan Jääskestä. Koska kaikkia Jääsken kihlakunnan pukuja kutsuttiin välillä jääskeläiseksi, voivat jääskeläisiksi kutsutut esineet olla mistä vain Jääsken kihlakunnan pitäjästä (paitsi eivät Joutsenosta).

Esineiden historiasta tiedämme sen verran, että KA1416–18 ovat Wiipurilaisen osakunnan keräämiä tai lahjoituksena saamia ennen vuotta 1883. Myös Kunstkameran ruskea tankki on Theodor Schvindtin (tai nuorempien osakuntalaisten) keräämä. Nordiska Museetin kokoelmissa oleva musta tankki tuli Ruotsiin Gustav Retziuksen mukana 1870-luvulla, toinen Venäjän etnografisen museon tankeista on osa Suomen kenraalikuvernöörinä toimineen Adlerberg Nikolai Vladimirovichin keräämää kokoelmaa. Tankkia esiteltiin etnografisessa näyttelyssä Venäjällä vuonna 1867, mistä on peräisin tämä edellisessä artikkelissa ollut valokuva.

Tarkimmin käytön konteksti tunnetaan antrealaisen sinisen liivin tapauksessa, sillä tankin tekijän nimi on kirjattu ylös. Anna Heikintytär Ahvonen syntyi Antrean Ahvolassa vuonna 1832. Ahvosten suku asutti nimikkokyläänsä Ahvolaa vähintäänkin siitä lähtien kun kirjallisia lähteitä ylipäätänsä on saatavilla, eli 1500-luvulta. Anna Ahvonen meni 18-vuotiaana naimisiin itseään pari vuotta vanhemman Juho Juhonpoika Ahvosen kanssa ja asettui asumaan Raunion tilalle. Ahvolan kylä siirtyi Antreasta Jääskeen 1860-luvulla ja Ahvosten pariskunta siinä mukana, vuodesta 1870 eteenpäin he löytyvät Jääsken kirkonkirjoista. Heidän elämästään tiedämme sen verran, että heillä oli ainakin yksi lapsi, Anna (s. 1857), jonka mies Antti Antinpoika Pöhö (s. 1845) tuli Raunion tilalle kotivävyksi. Raunion tila oli Ahvolan rikkaimpia ja vanhimpia. Sen iso tupa vuokrattiin Ahvolan kansankoulun käyttöön n. 1897–1902, ennen kuin koulu sai omat tilat. Anna Heikintytär kuoli vuonna 1906. Kuinka hänen tekemänsä tankki päätyi museoon, ei ole tiedossa.

Kangas

Kun puhutaan tankista, puhutaan usein sarkatankista. Aineiston valossa vaikuttaa siltä, että tankki on saattanut olla villaista sarkaa mutta myös puolivillaista vanutettua kangasta.

Tässä on lähikuvat niistä neljästä tankista, joista on saatavilla riittävän korkearesoluutioinen kuva. Kaikissa neljässä kangas on palttinasidoksista. Kolmessa sekä kude että loimi ovat villaa, yhdessä loimi on kasvikuitua (Finnan mukaan vihreää puuvillaa) ja kude villaa. Tunnistatte tämän puolivillaisen kankaan helposti: niissä kohdin joissa villavanu on kulunut pois, paistaa vaalea puuvillaloimi.

Kaikkia kankaita on nähdäkseni vanutettu, ei kuitenkaan samoissa määrin. Ylärivillä ruskeassa ja sinisessä kankaassa sidos on edelleen selvästi näkyvissä. Alarivillä sinisessä ja mustassa kankaassa sidos on näkyvissä ainoastaan niissä kohdin, missä villavanu on kulunut pois.

*MAE No. 323-25; KA1417; K11101:2; NM.0011158*

Minkälainen kangas sopii riikineiden tankkiin? Tankkiin sopivat parhaiten sarkana myytävät historialliset kankaat. Tankin voi vuorittaa, joten villakankaan ei välttämättä tarvitse olla paksua. Ennenmuinoinkin verkaa pyrittiin käyttämään niin paljon kuin omat varat sallivat, ja yleensä sitä on käytetty lähinnä koristuksissa. Ei ole kuitenkaan täysin epähistoriallista käyttää verkaa tankkikankaana. Jos tankin tekeminen on kiinni siitä ettei oikeanlaista sarkaa tahdo löytyä, ilman muuta sanoisin että mieluummin käyttää mitä vain kangasta mitä sattuu olemaan saatavilla. Tankin tunnistaa Jääsken tankiksi niin kauan kuin se on oikein leikattu, oli se sitten tehty sarasta tai verasta, sametista tai vaikka vanhasta villakangastakista.

1800-luvun jälkipuoliskolla tankkien väreinä suosittiin sinistä ja mustaa, ja tunnistettavuuden vuoksi käyttäisin ensisijaisesti näitä värejä. Mielestäni ei ole ongelmallista tehdä Jääsken pukuun ruskeaa tai harmaata tankkia, sekin on historiallisesti perusteltua. Yleisesti ottaen ruskeaa ja harmaata väriä käytettiin enemmän Ruokolahdella ja Rautjärvellä, minkä takia tämänväriset tankit saatetaan yhdistää näihin pitäjiin.

Kankaan valitseminen tankkiin on itse asiassa tosi kivaa. Jos käytät täysleveää (140 cm) kangasta, riittää kangasta tankin pituutta vastaava määrä. Tankki on hyvä tilaisuus hyödyntää pieniä kierrätyskangaspaloja – tai törkyisen kalliita kankaita. Vuoren ansiosta ohuehkokin kangas käy. Tankissa kangas ei joudu kovalle kulutukselle, eikä kestävyyttä siten tarvitse huomioida samalla tavalla kuin hameessa (jos esim. haluat voida istua maassa, kallioilla tms.). Itse ostin kierrätyskeskuksesta 18 metrin erän takkikangasta, jota olen nyt käyttänyt kokeiluihin. Näöltään kangas on hyvin samanlaista kuin mustassa museotankissa.

Vuori ja päärmeet

Tankin voi halutessaan vuorittaa, mutta se ei ole pakollista. Vuorittaminen on ompelun vaativin vaihe, ja jos sen jättää pois, on tankki todella helppo ommeltava. Toisaalta vuori tekee tankista huolitellun näköisen ja antaa tukea, jos päällliskangas on ohutta. Historiallisista tankeista löytyy yhtä lailla vuorillisia että vuorittomia esikuvia, joten vuorittaminen on ihan itsestä kiinni. Kuvissa alla on yläririvissä vuorittomia tankkeja ja alarivissä vuorillisia.

Ylhäällä vasemmalla kangas on kauttaaltaan käännetty laidoistaan päärmeelle. Päärme on kiinnitetty nurjalle päärmepistoin. Pistojen alla kulkee lanka, jonka tarkoitus on estää päärmepistoja uppoamasta kankaan reunaan. Samaa tekniikkaa käytetään jääskeläisten hameiden helmaveran ompelussa. Keskimmäisessä kuvassa päärmeen peittona on musta nauha tai kangaskaitale. Näyttäisi siltä, että musta suikale on ommeltu oikeat yhteen tankin kanssa, sitten suikaleen toinen laita on käännetty päärmeeksi nurjalle. Päärme on ommeltu niin kauaksi laidasta, että tankkikankaan ja suikaleen sauma on siirtynyt nurjalle puolelle. Oikealle puolelle ei jää näkyviin muuta kuin korkeintaan päärmepistojen jättämät painaumat.

Kuvissa alhaalla vasemmalla ja keskellä näkyy valkoinen vuorikangas. Todennäköisesti tankit on ommeltu siten, että ensin päällyskangas on päärmätty, sitten vuori on kiinnitetty päällykseen päärmepistoin. Vuoren kiinnittävät päärmepistot ovat näkyvissä kummassakin tankissa. Oikeimmanpuoleinen tankki on vuoritettu, mutta vuorin kiinnitys näyttää erilaiselta kuin edeltävissä kuvissa.

Tyypillisimmin vuorikangas on valkoinen ja koristelematon. Jos laajennetaan tarkastelua Jääsken alueen ulkopuolelle, on tässä ruokolahtelaisessa tankissa käytetty vuorina vanhaa nyytinkiesiliinaa ja tässä kaukolaisessa siniraidallista pellavapalttinaa. Nämä ovat ainoat poikkeukset, jotka tiedän. Jos siis haluat tosi historianmukaisen tankin, kannattaa vuoriksi valita tavallinen pellavakangas.

Vuoreen on mahdollista ommella tasku. Jääsken kihlakunnasta vuoreen ommeltu tasku löytyy tankeista: Ruokolahti KA3743, KA3741, KA3742 ja KA3744 sekä Jääsken kansallispuvun tankin mallina ollut KA1415.

*Vuorikankaaseen ommellussa taskussa kulkevat mukana vaikkapa kortit ja narikkaliput.*

Ideana on että vuorikangas ei vilku näkyviin oikealle puolelle. Silloinhan vuorikangasta ei käytännössä näe kukaan muu kuin sinä päälle pukiessasi. Miten siis olisi: Jääskeläisissä puvuissa pääsee kovin harvoin käyttämään painokuviollisia puuvillankaita tai silkkiä… Olisiko tämä hyvä hetki.. käyttää niitä?

*Liivin vuorikankaana on vanha silkkipaita.*

Vuorittaminen on ompelun vaativin vaihe, eikä tämän artikkelin puitteissa ole mahdollista käsitellä vuorittamista enempää.

Pituus ja leveys

Lähdemateriaalina olleista tankeista viidestä on tiedoissa mittoja. Tankkien pituudet vaihtelevat 41–45 cm. Sikäli kuin tiedän, pisin kaikista Jääsken kihlakunnan (pl. Joutseno) tankeista on tämä ruokolahtelainen, 46,5 cm.

Wrightin ja Falkmanin piirrosten (ks. edellinen artikkeli) perusteella tankin helma ulottuu esiliinan ja hameenkauluksen päälle parin sentin matkalta. Tankista ei kannata tehdä liian pitkää, sillä silloin sen tunnistettavuus heikkenee. Tankin kuuluu olla vyötäröltä hieman kapeampi ja sitten levitä hameen helman päällä – ei kuitenkaan niin pitkänä kuin Laatokan Karjalan tankit (ks. piirros Kurkijoelta).

Entä voiko tankki olla liian lyhyt? Saako paitaa vilkkua helman alta? En ole ainakaan nähnyt Jääskestä piirroksia, joissa tankin helma jää hameenkaulan yläpuolelle niin kuin tässä piirroksessa Kaukolasta.

Kuvia kansallispukujen esittelytilaisuudesta Kansallismuseon pihalla vuonna 1966. Todennäköisesti näytteillä on aito kansanpuvun tankki, veikkaan Kansallismuseon tankkia KA1416. Kuvat: Constantin Grünberg. Helsingin kaupunginmuseo kuva 1 , kuva 2 ja kuva 3.

Tavoitteena on, että tankki myötäilee vartalon muotoja. Siluetin ei kuulu näyttää Diorin new lookilta: vaikutelman ei tarvitse olla pinkeä. Täydellistä vartalonmyötäisyyttä on muutenkin turha tavoitella, sillä leikkaukseen eivät kuulu muotolaskokset. Tankin kuitenkin kuuluu olla vähän “pieni” siinä mielessä, että etuliepeiden ei ole tarkoitus yltää kiinni koko matkalta. Riittää, että saat suljettua tankin vyötärön kapeimmasta kohdasta tai hieman ylempää. Vähistä piirroksista ei voi päätellä tarkkaa kohtaa, josta tankki yleisimmin suljettiin.

*Antrealaisen tankin (K11101.2) mittoja. Huom. mitat otettu valokuvasta.*

Rakenne

Kahdeksasta esikuvana olleesta tankista seitsemässä on sama rakenne: olkasaumat ja sivusaumat. Tankkia varten leikataan siten kaksi etukappaletta ja yksi takakappale.

Historiallisissa tankeissa saattaa olla enemmänkin saumoja vaikka rakenne käytännössä olisi sama. Esimerkiksi sinisessä antrealaisessa tankissa (K11101:2) on kummallakin kyljellä ylimääräiset kaitaleet, mutta tulkitsin niiden olevan jatkopaloja etukappaleille, ei että ne antavat vaatteelle muotoa. Tankissa KA1418 on sivu- ja olkasaumojen lisäksi takasauma. Takasauma on suora, eli sekään ei näytä muotoilevan vaatetta. Nämä “ylimääräiset saumat” ovat todennäköisesti johtuneet siitä, että kangasta on haluttu säästää.

Takakappaleen muoto

Vain kahdesta tankista on saatavilla takakuva (K11101:2 ja NM.0011158). Nämä ovat molemmat antrealaisia, toinen sininen ja toinen musta. Tankin muotoa ei voi hahmottaa kunnolla pelkästä etukuvasta, ja siksi tulen myös myöhemmin tässä artikkelissa tarkastelemaan näitä kahta tankkia, joista takapuolen kuva on olemassa.

*Selkäkappaleen muoto kahdessa antrealaisessa tankissa (NM.0011158 ja K11101:2)*

Näiden kahden tankin takakappaleet ovat hieman eri malliset. Mustassa tankissa on tehty vyötärön kohdalla jyrkempi kavennus. En osaa valmiista tankista sanoa, onko vyötärön kavennus leikattu kappaleisiin pehmeästi kaartaen vai kuin viivottimella vetämällä. Omiin tankkeihini olen leikannut vyötärön kavennuksen kulmikkaasti (kuten piirretty mustan tankin kuvassa), mutta ommellut sauman tätä pehmeämmin.

Sinisessä tankissa helmaa on kaarrettu, mustassa tankissa takahelma on nähdäkseni suora.

Yleisimmin olkasaumat osuvat tankin selkäpuolelle. Ruskeassa Kunstkameran tankissa etukappaleessa näkyy saumat, jotka mahdollisesti ovat olkasaumat (tankista ei ole takapuolen kuvaa saatavilla).

Etukappaleen muoto

Etukappaleen muodon hahmottaminen valokuvien perusteella on haastavaa, ja siihen tarvitaan kuva myös tankin selkäpuolesta. Rekonstruoin etukappaleiden muodon kahdesta antrealaisesta tankista jotakuinkin seuraavanlaiseksi:

*Etukappaleiden muoto antrealaisessa tankissa (NM.0011158)*

Jouduin vähän arvaamaan etukappaleiden kylkilaitojen muotoa. Näyttäisi siltä, että mustassa tankissa etukappaleet on viistottu levenemään alaspäin mentäessä, kyljen puolella. Sinisessä tankissa puolestaan etukappaleet ovat kyljen puolelta suorat ja lievepuolelta helmaa kohden levenevät. Kummassakin tankissa etukappaleet siis näyttäisivät levenevän alaspäin mentäessä, mutta levitys on tehty eri laitaan.

Sinisessä antrealaisessa tankissa (K11101:2) etuliepeet kaartuvat sisäänpäin, mutta vaikuttaisi siltä, että yleisemmin etuliepeet ovat olleet suorat. Joutsenon kansallispuvun tankissa sekä tässä joutsenolaisen näköisessä tankissa liepeet levenevät helmaa kohti. Mahdollisesti levitetyt etuliepeet ovat enemmän joutsenolainen juttu.

Etulievettä on kaarrettu niin, että liepeet ovat helmassa lähempänä toisiaan. Helmaa on kaarrettu siten, että etukappaleet ovat pidemmät keskeltä kappaleita. Keltaiset viivat = langansuunta.

Joissain tankeissa etukappaleiden helmoja on kaarrettu, ei kuitenkaan kaikissa tankeissa. Helman kaartamisella on merkittävä vaikutus siihen, miten tankin kyljet asettuvat. Katso kuvia alla:

*Vasemmalla etu- ja takakappaleiden helmat on kaarrettu. Oikealla suorat kappaleet.*

Kaula-aukko on toisinaan enemmän V:n, toisissa O:n muotoinen. Kaula-aukon ja etuliepeen yhtymäkohdassa on kulma, vertaa muotoa vaikkapa viinilasiin. Kaula-aukon tulisi olla sen kokoinen, että solki ja paidan kauluksen kirjailut näkyvät tankin alta.

Jos tankki on riittävän pitkä ja leveä muttei siitäkään huolimatta istu, on ongelma todennäköisesti kädenteissä. Kädentien muotoon on onneksi helppo tehdä muutoksia sovitusvaiheessa. Jääskeläisissä tankeissa käsiaukot ovat naftit, joten aukkoa ei tule höylätä liian suureksi. Kädentiestä saa korkeamman, kun lisää senttejä olkaan etukappaleessa.

Antrealaisen mustan tankin (NM.0011158) kädentien muoto

Kaavakuvista yllä ja alla näette, että piirtämäni malli on vähän eri mallinen kuin ne kaksi esikuvaa, joista on valokuvat etu- sekä takapuolelta. Tajusin laatia nämä kaaviot vasta nyt artikkelia kirjoittaessa, mikä on harmi, sillä erot havainnollistuvat näissä selvästi: Kahdessa museotankissa etukappale on pidempi kuin takakappale. Lisäksi etukappaleen olka ei ole lankasuora, vaan se kääntyy kohti kädentietä. Jos olisin tajunnut tämän aiemmin, olisin tehnyt omasta mallistani enemmän esikuvien kaltaisen.

Antrealaisen mustan tankin olkien kulma (NM.0011158)

Hakaset ja napit

Piirrosten sekä museoesineiden perusteella tankit on kiinnitetty yleisemmin napilla tai pienillä hakasilla kuin isoilla hakasilla. Kolmessa tuntemassani liivissä on kiinnittimenä hakaset (KA141, 1416 ja 1417). Liivissä K11101:2 näkyy lenkkipuoli kahdesta hakasparista.

Vuorelmalta saa hakasia Kivennavan liiviin, hyvin samanlaisia kuin liivissä KA1416, ja Jääsken tarkistamattomaan pukuun, hyvin samanlaiset kuin liivissä KA1417. Myös Räisälän kansallispuvusta löytyy sopivan tyyliset hakaset. Nämä hakaset maksavat useita kymppejä: jos haet halvempaa vaihtoehtoa, kävisivätkö neule- ja nappikauppojen myymät norjalaiset hakaset? Budjettivaihtoehto – ja aivan historiallinen sellainen – on käyttää pieniä rautalankahakasia, joita saa ompelukaupoista ja jopa ruokakaupoista.

“Savakkoliivin hakaset” KA1416. Piirros teoksessa Kaukonen 1985. Tällaiset kolmion malliset hakaset löytyvät Kivennavan kansallispuvun liivistä.

Schvindtin mukaan (1913, 142) ennenvanhaan tankit suljettiin hakasilla, myöhemmin napeilla. Nappia varten tehdään napinläpipistoilla päällystetty rihmalenkki, ks. esimerkiksi ohje jääskeläiseen esiliinaan. Todennäköisesti napin sijainti on yleisemmin ollut etuliepeen reunassa. Mustassa tankissa nappi on kauempana reunasta.

Kahdessa tankissa (KA1416, 1418) nappeja on kaksi. Alla on kuvattuna näistä toinen, vasemmalla Toini-Inkeri Kaukosen pukukirjassa (1985) ja oikealla Sireliuksen (1915). Miksiköhän Sireliuksen kirjan piirroksessa ei näy hakasparia?

Ompelukaavan taustaa

Olen parin vuoden ajan käyttänyt riikineissäni Jääsken tarkistetun kansallispuvun ohjeiden mukaan tehtyä verkakoristeista tankkia. Ohjeet ja kaava ovat todella hyvät ja niitä saa tilattua Sojalta. Verkareunainen tankki palveli käytössä oikein hyvin, vaikka en olekaan takahalkioiden suuri fani. Usein halkioiden väliin jäävä läppä nousee pystyyn tai kääntyy nurjalle puolelle tai muutoin asettuu jotenkin huonosti, ja sitten sitä saa miettiä kuinka pitkään sitä on kävellyt ympäriinsä hemulina.

Mitä enemmän kävin läpi vanhoja piirroksia ja museoesineitä, sitä varmemmaksi tulin siitä että tämänlainen tankki ei parhaiten edusta jääskeläistä pukeutumista. Jääsken kansallispukuun valittu halkeimellinen, punaverkakoristeltu tankki vaikuttaa olevan aika harvinainen, sillä sen esikuvan lisäksi en löytänyt muita vastaavia piirroksista tai museokokoelmista. Verkakoristeltu tankki kuitenkin mainitaan aikalaiskuvauksissa, ja kansallispuvussakin se perustuu historialliseen esikuvaan. Siten se on ihan “oikea”, vaikka esikuva olisikin cherrypickattu.

Tarkimmat mitat oli mahdollista ottaa antrealaisesta sinisestä tankista (K11101:2), ja toteutin ensimmäisen koeversion siitä saatujen mittojen perusteella. Ensimmäisten sovitusversioiden jälkeen lisäsin reilusti leveyttä selkään, minkä jälkeen malli alkoi istua. Kasvatin myös etukappaleiden leveyttä, vähän pituutta, lisäsin helmaan ympärysmittaa. Tein kuusi versiota, joista neljä viimeisintä ovat kaikki ihan käyttökelpoisia tankkeja. Vaikka malli poikkeaa esikuvista, istuvat viimeisimmät versiot hyvin olkapäiltä ja kädenteistä, joiden kaavoitus poikkeaa esikuvista.

Mietin kovasti, pitäisikö minun jakaa tankin kaavoja, en nimittäin ole edelleenkään täysin tyytyväinen kaavaan. Tankki istui päällä mukavasti, mutta kiinnityskohdan ympärille muodostui ryppyjä. Yritin ratkaista tätä kasvattamalla helman leveyttä, jolloin ryppyjä muodostuu edelleen vaikkakin vähemmän. Halusin kovasti saada tämän artikkelin yhteyteen jonkinlaisen kaavan, edes vaikka se olisikin epätäydellinen. Piirsin siis vielä yhdet, käyttäjäystävälliset kaavat ja toteutin näiden kaavojen kanssa vielä yhden tankin.

Kaava ei ole vielä täydellinen mutta ainakin se on. Kaava perustuu artikkelissa esiteltyihin historiallisiin esikuviin tosin kädenteiden malli on erilainen, kuten jo aiemmin selitin, ja mallia on helpotettu joissain kohdin: Ensinnäkin siirsin sivusauman selältä lähemmäksi kyljen keskikohtaa. Tein näin, sillä sivusauma on helpompi ommella, jos se on kädentien alimmassa kohdassa eikä kaarteessa. Toiseksi viistosin sivusaumat symmetrisesti niin, että etukappale ja takakappale ovat kyljestä täsmälleen saman malliset. Alkuperäisissä tankeissa etukappaleen ja takakappaleen sivut eivät välttämättä ole olleet symmetriset.

Tämä tankkimalli ei siis ole täydellinen kopio yhdestäkään esikuvasta. Sanoisin, että se on enemmän esikuvien mukainen kuin (näkemäni) Antrean, Kirvun ja Jääsken tarkistamattomien kansallispukujen liivit. Ainakaan siinä ei ole muotolaskoksia 😂. Jos olet suunnilleen samaa kokoa ja haluat riikineisiin jonkun muun liivin kuin tarkistetun kansallispuvun verkakoristeisen, voit kokeilla millainen liivi näillä kaavoilla tulee.

Kaavat jääskeläiseen tankkiin (M-koko)

Miten tankin kaavat saa piirrettyä ilman paperikaavoja? Jos käytössäsi on mittaruudukollinen leikkuualusta, on kaavojen piirtäminen käsin helppoa. Ilman mittaruudukkoa joudut käyttämään enemmän viivotinta ja myös kulmaviivottimesta on silloin hyötyä.

1. Leikkaa kaavoja varten kaksi suorakulmiota.

Ompelu

Vuorittamattoman tankin ompelu on yksinkertainen homma:

Leikkaa etukappaleet ja takakappale. Kaavoissa ei ole saumavaroja. Lisää 1–1,5 cm saumavara kauttaaltaan, saumavaran leveys riippuu kankaan paksuudesta ja siitä aiotko tehdä yksin- vai kaksinkertaisen päärmeen.
Ompele olkasaumat ja kylkisaumat.
Päärmää helma, etuliepeet, kädentiet ja kaula-aukko kauttaaltaan. Yksinkertainen risapäärme sopii paksuihin kankaisiin parhaiten. Katso mallia ylempää artikkelista.

Muutokset kaavaan

Tee ensin sovitusversio halvemmasta kankaasta ja tee tarvittavat muutokset.

Muutoksia pituuteen voit tehdä vartalon pituuden lisäksi myös olkaimen pituuteen.
Jos tankki ei istu olkapäältä, voit kokeilla muuttaa etukappaleen olan kulmaa, tai takakappaleen olan kulmaa.
Jos kädentie lörpöttää, kokeile madaltaa kädentietä.
Jos kädentie kiristää, kokeile höylätä etukappaleen kädentietä avarammaksi. Kädentien korkeuteen kannattaa tehdä muutoksia ensin etukappaleen puolelle.
Etu- ja takakappaleiden kylkipuolelle tehtävät muutokset:
- Jos tankki on väljä kädenteiden alta, kavenna rinnan leveyttä
- Vyötärön leveyttä on helppo muuttaa, samoin vyötärön korkeutta.
- Helman leveyttä voi muuttaa.
Jos tankki istuu kyljistä mutta etuliepeet eivät yllä yhteen, voit lisätä leveyttä etukappaleeseen myös lievepuolelle.
Jos tankki kiristää selästä, voit lisätä leveyttä takakappaleen keskikohtaan ts. selälle.
Muotoile kaula-aukko omaa silmää miellyttäväksi.

Lähteet

Halinius, Andreas. Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början. Päiväämätön/1816. Linkki.
Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. WSOY, 1985.
Schvindt, Theodor. Luettelo Suomen ylioppilas-osakuntien kansatieteellisistä kokoelmista I. 1883.
Schvindt, T. & Sirelius, U. T. Studentavdelningarnas etnografiska museum 1876-1893. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja XXXIII, 1922. Linkki.

Lue seuraavaksi

Jääsken tankkeja

Käsityöt

Jääsken tankkeja

Tällä hetkellä teen viidettä koeversiota Jääsken tankista, ja seuraava versio toivon mukaan on lopullinen. Nyt on siis hyvä aika julkaista paketti arkistotietoa Jääsken tankeista.

Kannaksen karjalaista perinteistä liiviä kutsutaan tankiksi. Tankki-termi sekä tankkiliivi on ollut käytössä Jääsken, Äyräpään (Schvindt 1913, 90; Lemmetty 1967) ja Käkisalmen (Schvindt 1913, 27, 36) kihlakunnissa. Jonkinlaisia tankkeja on siis käytetty myös Äyräpään kihlakunnassa, vaikka yleensä ajatellaan että tankkia ei käytetä rekkopaidan kanssa.

Termillä tankki voitiin viitata hihattomaan liiviin tai saman malliseen mutta hihalliseen takkiin. Hihallista tankkia saatettiin kutsuta hihaniekaksi tankiksi. Kesällä käytettiin hihatonta tankki, talvella hihallista (Akiander 1852).

Lehtinen ja Sihvo kertovat (2005) tankista seuraavaa:

Eteläkarjalaisissa liiveissä leikkaus oli samanlainen kuin sarkaviitassakin, eli taka- ja etuosa leikattiin yhtenä kappaleena. Kangas käännettiin olkapäiden kohdalta kahtia. Pääntie reunustettiin sarkaviittojen tavoin punaisella veralla tai villakoittanalla. Toisinaan suoraa leikkausta paranneltiin kaarroksin tai kiiloin.

Tämä on totta muttei koko totuus, sillä myös olkasaumallisia tankkeja tehtiin paljon. Olkasaumallisia hyvin perinteisiä tankkeja löytyy paljon Rautjärveltä ja Ruokolahdelta. Myös Kaukolasta löysin ainakin yhden, vaikka siellä tankit ovat useammin tätä Lehtisen ja Sihvon mainitsemaa yhtenä kappaleena leikattua tyyliä.

Kaukolassa ja Räisälässä on omat tunnistettavat tankkityylinsä. Jääsken kihlakunnan sisällä tankeissa on eroja siten, että Ruokolahti ja Rautjärvi muodostavat oman alueensa ja eteläiset pitäjät Jääski, Antrea ja Kirvu omansa. Kaikissa tapauksissa ei kuitenkaan ole mahdollista tehdä eroa kihlakunnan pohjois- ja eteläosan välillä. Myös Joutsenossa on oma tankkityylinsä.

Käsittelen tässä artikkelissa Jääsken, Antrean ja Kirvun alueella käytettyjä tankkeja. Koska ero Ruokolahteen ja Rautjärveen ei ole selkeä, on mahdollista että osa esitellyistä tankeista on näistä pitäjistä. Olen siinä käsityksessä että Joutsenon tankit ovat hieman eri mallisia ja niissä on usein sininen verkanauha koristeena. Lähdeaineistoa on kuitenkin sen verran vähän, että sekaannus jääskeläisten ja joutsenolaisten tankkien välillä on sekin mahdollinen.

Milloin tankkia käytettiin?

Liiviä pidetään suhteellisen tuoreena lisänä karjalaiseen pukuun. Jääsken alueella liivejä on kuitenkin käytetty vähintään 1800-luvun alusta alkaen, joten sen voidaan sanoa olevan hyvin kiinteä osa Jääsken tyylistä kansanpukua.

Kirvussa käytettiin mustia tai harmaita sarkaliivejä jo 1800-luvun alussa (Halinius, päiväämätön), ja myös Akiander (1852) kertoo tankeista. Schvindtin mukaan tankki oli yleisesti käytössä jo vuonna 1860 (Schvindt 1913, 142), mikä on hassusti ilmaistu, sillä Haliniuksen ja Akianderin teksteissä ei ilmene, että tankin käyttäminen olisi ollut 1800-luvun alkupuolellakaan epätavallista.

Todennäköisesti tankkia käytettiin kansanpukuajan loppuun asti, sillä niitä esiintyy 1800-luvun loppupuolen piirroksissa ja niitä on myös saatu runsaasti museokokoelmiin.

Lähteiden perusteella ei ole mahdollista päätellä, kuuluiko tankki arkipukuun vai pelkästään kirkkoasuun. 1800-luvun lopun kansanpuvun kuvaukset keskittyvät yleensä juhlapukuun. Joitain vaatekappaleita kuten huntua käytettiin päivittäin.

Eri tyylisiä tankkeja

Jääsken alueella on ollut vaihtelua tankkien tyyleissä vähintäänkin ajassa. Tyylejä voidaan erottaa ainakin kolme: valkoinen mustareunainen tankki, musta punareunainen tankki ja tumma koristelematon tankki. Mahdollisesti reunuskoristeiset tankit ovat vanhempaa tyyliä ja koristelematon tankki uudempaa. Suurin osa säilyneistä tankeista on koristelematonta tyyliä. Samoin 1800-luvun jälkimmäisen puoliskon piirroksissa esiintyy ainoastaan koristelemattomia tankkeja. Artikkelin loppuosa keskittyy esittelemään näitä tyylejä tarkemmin.

On mahdollista, että Ruokolahden ja Jääsken tyylit voi erottaa toisistaan tankin koristeiden sekä kiilojen ja laskosten perusteella: Ruokolahdelta on säilynyt verkakoristeisia tankkeja, joihin on tehty helmaan väljyyttä kolmella halkiolla. Jääsken tyylisissä koristelemattomissa tankeissa väljyys on saatu aikaan kaartamalla (ainakin) takakappaletta. Toisaalta, koska Ruokolahdelta on myös yksi kaarrettu ja koristelematon takki KA7683, ja puolestaan Jääskestä on ainakin yksi koristeltu tankki KA1415, joka on levitetty halkioilla, on mahdollista että Ruokolahdella on suosittu vanhempaa tankkityyliä ja Jääskessä uudempaa, mutta tankkien piirteet eivät itsessään ole sen enempää jääskeläisiä kuin ruokolahtelaisiakaan.

Miten tankkia käytettiin?

Yleensä ajatellaan, että tankkia ei käytetä hartuushameen tai rekkopaidan kanssa. Haliniuksen kertomuksen perusteella Kirvussa käytettiin 1800-luvun alussa hartuushameita sekä tankkeja. Hän ei kuitenkaan mainitse, käytettiinkö hartuushameita ja tankkeja samaan aikaan päällä.

Tankkia käytettiin paidan päällä mutta kostulin tai sarkaviitan alla. Naisen kallein pukuesine oli vaimon hopeasolki, joten luonnollisesti tankin kaula-aukon tuli jättää solki näkyviin. Saatavilla olevan aineiston valossa vaikuttaa siltä, että tankin kaula-aukko jätti myös paidan kirjaillun kauluksen näkyviin.

Tankki suljettiin edestä yleensä yhdellä napilla tai pienellä hakasparilla, myös isompia hakasia käytettiin. Säilyneistä tankeista kahdessa on edessä kaksi nappia allekkain.

Naisten puvuissa taskuja on yleensä vähän. Jääsken kihlakunnasta vuoreen ommeltu tasku löytyy tankeista: Ruokolahti KA3743, KA3741, KA3742 ja KA3744 sekä Jääsken kansallispuvun tankin mallina ollut KA1415.

Tietääkseni jääskeläisistä tankeista päälle puettuna ei ole säilynyt valokuvia. Magnus Von Wrightin (1861) ja Severin Falkmanin (1880) piirrosten perusteella tankki on ollut tyköistuva ja ulottunut hieman hameen kaulan alapuolelle. Tankki on suljettu rintojen alapuolelta, mahdollisesti hieman ylempää kuin vyötärön korkeudelta. Tytön sininen tankki, kuvattu alimpana, on eri mallinen.

Kansanpukuisia naisia vanhassa maalauksessa. — Magnus von Wright, 1861. yksityiskohta. KK988:17

Kaksi kansanpukuista tyttöä kuvattuna vanhassa maalauksessa. — Magnus von Wright, 1861. yksityiskohta. KK988:17

Seuraavat kuvat ovat museoista: tankit ovat samantyylisiä ja ne on puettu päälle samaan tyyliin kuin aikalaispiirroksissa yllä.

Mallinukke, jonka päällä on jääskeläinen vaimon asukokonaisuus. — Nikolay Vladimirovich Adlerbergin 1867 keräämiä esineitä esineitä, nykyisin Venäjän etnografisessa museossa. Kuva teoksessa **Этнографический отдел Румянцевского музея** eli
“Rumyantsev-museon etnografinen osasto” 1870.

Tarkemmin Jääsken tankkien piirteistä

Verkareunainen tankki

Halinius kertoi Kirvusta, että tankki oli mustaa sarkaa punaisella veralla reunustettuna (Halinius 1816, siteerattu Schvindt 1913, 148), siten punareunaisia tankkeja todennäköisesti on käytetty vähintäänkin 1800-luvun alussa. Jääsken tarkistetun kansallispuvun tankin esikuva on Kansallismuseon liivi KA1415, kuvia täällä. Tämä on tietääkseni ainut säilynyt jääskeläinen verkakoristeinen tankki.

Olen hieman epäileväinen, onko tämä kyseinen liivi KA1415 Jääskestä. Ylioppilaskuntien kansatieteellisen museon esineluettelossa kerrotaan esineistä numeroilla KA1415-1418: “Tankkeja, naisen, ei lie vanhaan aikaan käytetty. Ne ovat aivan mustasta (joskus sinisestä) villavaatteesta, ennen hakasilla, myöhemmin napeilla kiinni pantavat. Kaulus oli yhteen aikaan Ruokolahdella punainen.” (Schvindt 1883, 92.) Luettelossa kaikki Jääsken kihlakunnan esineet on listattu Jääski-otsikon alle. Mukana on Joutsenon, Rautjärven ja Ruokolahden pukuja, mikä mainitaan joidenkin esineiden kohdalla erikseen. Luettelossa nämä neljä tankkia on niputettu saman kuvauksen alle ilman mainintaa pitäjästä. Kun kuvauksessa mainitaan, että Ruokolahdella tankissa oli punainen verkareuna, voisi olettaa että kyseinen verkareunainen tankki olisi siten Ruokolahdelta.

Joka tapauksessa, tarkistetun kansallispuvun liivi on tehty hyvin esikuvansa näköiseksi. Myös esikuvassa on tasku vuoressa, vasemman liepeen puolella. Esikuvassa lohduttavaa on, että etuliepeiden verkakaitale on asettunut ommellessa epätasaisesti. Kansallispuvun mallipuvun tankki sen sijaan on täydellinen, kuvat alla:

Yllä kuvissa siis Jääsken tarkistetun kansallispuvun tankki, joka on hyvin näköinen esikuvansa kanssa. Alla vertailun vuoksi Ruokolahden ja Rautjärven liivejä.

Kuten sanottu, verkakoristeinen liivi mainitaan osaksi kansanpukua myös Kirvussa, ja siten verkakoristeinen tankki on historiallisesti joten kuten perusteltu myös Jääsken, Antrean ja Kirvun puvuissa, vaikka se onkin luonteenomaisempi Ruokolahden ja Rautjärven pukuille.

Korkearintainen koristelematon tankki

Musta tai sininen koristelematon tankki on ollut hyvin yleinen, ainakin 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Mustat ja harmaat liivit mainitsee myös Halinius (1800-luvun alku) ja mustat ja siniset Akiander (1852). Emme kuitenkaan tiedä tarkemmin, millaisia nämä tankit ovat olleet.

1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla tankki on ollut pyöreäkaula-aukkoinen ja koristelematon, se suljettiin napilla (tai kahdella napilla), huomaamattomilla hakasilla tai isoilla hakasilla. Yleensä tankki koostui kolmesta osasta: takakappaleesta ja kahdesta etukappaleesta. Saumat olivat kyljissä ja olilla. Liivi oli vyötäröltä kapeampi kuin helmasta ja kädenteiden alta. Muoto saatiin aikaan kaartamalla ainakin takakappaletta tai pienillä kiiloilla. Liivi saattoi olla vuoritettu tai vuorittamaton. Päärmeet saatettiin peittää nauhalla.

Tarkistamattomissa Jääsken, Antrean ja Kirvun kansallispuvuissa tankki on yksivärinen musta tai sininen. Schvindtin julkaisemassa (1902) Jääsken kansallispuvussa tankki on “mustasta tai sinisestä sarasta, takana kolmihalkeinen körtti, edestä hakasilla kiinnipantava”. Kuva ja ohjeistus eivät mene yksityiskohtiin kuten tankin leikkaukseen, ja siten on ymmärrettävää että 1900-luvun mittaan liiveihin kehiteltiin eksoottisia ratkaisuja kuten pitkittäisiä muotolaskoksia. Sekä Jääsken tarkistamattoman että tarkistetun kansallispuvun tankit voivat kuitenkin parhaimmillaan olla hyvin uskollisia esikuvilleen.

*Jääsken kansallispuku. Kuva: Schvindt 1902.*

Jääskeläinen tankki on koottu kolmesta kappaleesta: takakappale ja etukappaleet. Siinä on saumat sekä olilla että sivuilla. Sireliuksen piirroksessa näyttäisi, että tankkia on levitetty sivulta pienillä kiiloilla. Jääski, KA1416, teoksessa Sirelius 1915. Jostain syystä Sireliuksen kirjan piirroksessa tankissa ei ole hakasparia kuten Kaukosen kirjan piirustuksesta.

Toini-Inkeri Kaukonen nimittää (1985) Kansallismuseon liiviä KA1416 savakkonaisen liiviksi, “joka on korkearintaisempi kuin äyrämöisen tankki”. Savakkoasulla on tarkoitettu lännestä 1600-luvulta alkaen tulleiden uudisasukkaiden pukua. En kuitenkaan usko, että yksin savakot olisivat tämän mallista liiviä käyttäneet. Kuten aikalaiskuvissa näkyy, sekä von Wright että Falkman kuvasivat korkearintaisen “savakkoliivin” osana vanhaa jääskeläistä asua: varsinaiseen savakkopukuun ei kuulunut suurhuntu. *KA1416 , viimeistään vuodelta 1883, teoksessa Kaukonen 1985*.

*Jääskeläisessä tankissa takakappale koostuu kahdesta osasta, eli tankissa on olka- ja sivusaumojen lisäksi myös keskitakasauma.* *Jääski, KA1418, *viimeistään vuodelta 1883,* teoksessa Sirelius 1915*.

Antrealaisessa liivissä on sivusaumat sekä olkasaumat. Liiviä on levitetty joko kaartamalla kappaleita tai lisäämällä sivusaumojen alalaitaan pienet kiilat. Liivissä on vuori. Liivi kiinnitetään edestä napilla, jonka vastakappaleeksi on päällystetty *lankalenkki* *napinläpipistoilla. Liivin etuliepeet ovat suorat.* *NM.0011158 Antrea, viimeistään vuonna 1876.*

Liivissä ei ole lainkaan vuorta. Kangas on käännetty päärmeelle ja ommeltu paikalleen päärmepistoin. Pistojen alla kulkee lanka. Nappikiinnitystä varten on tehty napinläpipistoin päällystetty lankalenkki. Liivin etuliepeet ovat suorat. Jos liiviä on levitetty kiiloilla tai kappaleita kaartamalla, se ei tule kuvassa näkyviin. Takapuolesta ei ole kuvaa. Kunstkamera MAE323-25, *Jääski, Antrea tai Kirvu.*

*Napinläpipistoin päällystetty lankalenkki sekä nappi.* *Kunstkamera MAE323-25*, *Jääski, Antrea tai Kirvu.*

Kansallismuseon tankki KA1417 on tyylinsä ja arkistonumeronsa perusteella todennäköisimmin Jääskestä. Tankissa on olka- ja sivusaumat. Kangas on tummansinistä villapalttinaa ja vuori pellavaa. KA1417. Pituus 41 cm, takakappaleen leveys 31 cm. *Viimeistään vuodelta 1883.*

Seuraavista liiveistä ei ole paikkatietoja, mutta tyyliltään ne ovat samanlaisia kuin liivit yllä. Liivit REM 3054-67 ja REM 8762-33590 ovat minun silmääni sama liivi mutta jostain syystä museokatalogissa eri numerolla ja eri mitoilla. (REM= The Russian Museum of Ethnography.)

REM 8762-33590 pituus 43 cm, leveys 28 cm.

Halusin mainita tässä yhteydessä kaksi muistitietoa, vaikka en ole vielä varma, mitä niistä pitäisi päätellä:

Kahdessa muistitiedossa viitataan lastinkiliiviin, tummaan ostokankaasta valmistettuun hihattomaan liiviin, joka kertojien syntymävuosien perusteella olisi ollut käytössä 1870–1880-luvuilla, olettaen että informantit muistelevat omaa nuoruuttaan. 1860-luvun tienoilla syntynyt nainen Antrean kirkonkylältä kertoi käyttäneensä tyttönä poikkiraitaista hametta ja mustaa “lastinkiliiviä”. (Vahter 1924, 2.) Maria Kuisma (syntynyt n. 1852) Kirvun Lankilasta kertoo: “Kostelin päällä pidettiin tankkia, kapeaselkäistä, hihatonta liiviä, johon joskus ommeltiin myös koristeita ristipistoilla. Tankki valmistettiin kaupasta ostetusta ‘liivilastingista’.” (Pärssinen 1938.) Erikoista Kuisman muistelmassa on että liiviä koristeltiin kirjonnalla, toisekseen se että sitä pidettiin kostulin päällä.

Ehkä ostokankaiset liivit tulivat käyttöön myöhemmin kuin tässä esitellyt tankit. Vai olivatko myös lastingista valmistetut liivit perinteisen tankin mallisia?

Valkoinen mustareunainen liivi

K119:2 Emelie Winter, pukunukke. Jääski. 1850. “LIIVI valkoista villapalttinaa. Kaula-aukko ja etureuna vyötäröön saakka ruskealla sametilla kantattu, vuori valkoista pumpulikangasta. Etu- ja takaosat yhdestä kappaleesta, sivussa kiila.”

1800-luvun puolivälissä Jääsken alueella käytettiin myös valkoisia sarkatankkeja (Akiander 1852). Nukella sekä kivipiirroksen naisella on päällään sekä sarkaviitta että kostuli (minkä historiallisuudesta en ole varma) ja näiden alla valkea mustareunuksinen liivi sekä paita. Nukkea ja kivipiirrosta ei voi pitää toisistaan riippumattomina lähteinä: ne ovat samalta ajalta 1800-luvun puolivälissä ja asut ovat lähes identtiset. Samanlainen asu on kuvattu sanallisesti myös Matthias Akianderin aikalaiskertomuksessa. Veikkaisin, että nämä kolme antrealaisen asun kuvausta liittyvät kaikki toisiinsa.

Lahden museossa on valkea sarkatakki LHMVHMAE15234, joka saattaisi näyttää siltä miltä hihaniekat tankit ovat ehkä näyttäneet. Kaulassa on kuvauksen perusteella vinonauha – oikeasti vanhassa tankissa olisi kuitenkin varmaan käytetty verkaa, ja kuvauksen mukaan hihat ovat istutetut, mikä sekin on uudempi juttu. Älkää siis tekemääni rinnastusta liian vakavasti. Mutta jos joku haluaisi tehdä itselleen hihaniekan valkoisen sarkatankin (täysin historiallista) saattaisi se näyttää aikalailla tältä.

*LHMVHMAE15234* *takki, jossa istutetun hihat*, *pääntie huoliteltu mustalta vinokaitaleella.*

*Lisäys 1.10.2025: Vasemmanpuoleisen naisen päällysvaate lienee hihaniekka tankki. Kivipainokuva viimeistään 1852 KK2496:1.*

Jos kaikki sujuu hyvin, saan pian oman jääskeläisen tankkini sellaiseen kuntoon, jossa sitä kehtaa esitelläkin. Silloin käyn vielä tarkemmin läpi koristelemattoman jääskeläistankin piirteitä.

Lähteet

REM: Venäjän etnografinen museo; KA/K/KK: Kansallismuseo, Museovirasto; LHMVHMAE: Lahden museot; EKME: Etelä-Karjalan museo; NM.: Nordiska Museet; NM: Néprajzi Múzeum, MAE: Kunstkamera.

Akiander, Matthias. Naisien waateh-parresta Jääskessä. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1852.
Halinius, Andreas. Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början. Päiväämätön.
Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. WSOY, 1985.
Lemmetty, Johan. ”Muutamia lauseita ja muistelmia Itä-Suomen [etenkin Valkjärven] yhteisen kansan elämän waiheista, waatteinparsista ja niiten muutoksista ja muista käytännöistä.” SKS käsikirjoitus E71, 1867.
Pärssinen, Sirkka. ”Puvut.” SKS Käsikirjoitus E142. 1938.
Schvindt, Theodor. Luettelo Suomen ylioppilas-osakuntien kansatieteellisistä kokoelmista I. 1883.
Schvindt, Theodor. Suomalaisia kansallispukuja. Weilin & Göös, 1902.
Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia. Suomalais-ugrilainen seura, 1915. Linkki
Vahter Tyyni. ”Eräiden Karjalan pitäjien käsityöstä ja puvuista 1923–1924.” Virkamatka 1924. Museovirasto.

Lue seuraavaksi

Koristelematon Jääsken tankki

Hameet

Jääsken hame: ompelu

Pääsin viimeinkin kirjoittamaan jatkoa villakankaan vanuttamista käsittelevälle artikkelille. Vanutustulos oli keskinkertainen ja kaiken lisäksi kankaan ominainen kemikaalinhaju ei lähtenyt toisessakaan pesussa. Kangas sai odotella vuoden päivät, millä välin tein toisen onnistuneemman vanutuskokeilun ja ompelin pari muuta hametta. Artikkelikuvan hame on toinen näistä: kirkkaansininen verkahame, jonka kankaan ostin halvalla Torista. Itse vanutettu sarkahame on periaatteessa valmis mutta näyttää päälle puettuna säkiltä, eikä aika ole vielä kypsä julkaista siitä kuvia.

Tässä artikkelissa ommellaan Jääsken, Antrean ja Kirvun tyylinen yksivärinen villahame ja esitellään historialliset esikuvat, joihin malli perustuu. Olen koonnut kuvia Jääsken kihlakunnan eteläisten pitäjien (Jääski, Antrea ja Kirvu) hameista. Suuri osa kuvista on itse ottamiani Etelä-Karjalan sekä Lahden museoiden kokoelmista. Mukana on kuvia myös ruudullisista hurstuthameista, sillä ne yleensä poikkeavat yksivärisistä hameista ainoastaan hamekankaan puolesta.

Nykyajan olosuhteet on huomioitu siinä, että ohjeessa hame valmistetaan kahdesta kankaan leveydestä eli pietimestä. Ennen vanhaan jääskeläishameeseen tuli useita pietimiä, sillä kotikutoisen kankaan leveys oli alle metrin. Nykyiset kankaan ovat 140-150 cm leveitä, joten yleensä kaksi kankaan leveyttä riittää hyvin. Ohjeessa on myös osoitettu ne kohdat, joissa ompelukone on varteenotettava vaihtoehto käsin ompelulle.

Jos hameen ompeleminen ei ole ajankohtaista, voit siirtyä suoraan esikuvaosioon:

Hyppää suoraan esikuviin

Lyhyt ohje Jääsken tyylisen verkahelmushameen ompeluun

Hameen kokoaminen pietimistä vs. yhdestä kappaleesta on selitetty aiemmassa artikkelissa. Jos käytössäsi on 150 cm leveä kangas, voit koota hameen esimerkiksi kahdesta pietimestä. Hameen helman ympärysmitaksi tulee tällöin noin kolme metriä.

Materiaalit:

Villakangasta (leveys noin 150 cm) kaksi kertaa hameen tavoitepituus ilman helmaverkaa. Esimerkiksi 160 cm, jos tavoitteena on noin 80 cm pitkä hame ilman helmaverkaa. Saumavaraa voi laskea yhteensä 2 cm.
Pirtanauhaa: vyötärönympärys + vähintään 60 cm
Ompelulankaa: koneompelulankaa, tai käsin ompeluun voi käyttää myös nypläyslankaa tai muuta hyvälaatuista pellavalankaa.
Helmaan verkaa: esimerkiksi 18 cm kaistale 150 cm leveää verkaa.
Villalankaa (valinnainen).

1. Leikkaa kangas. (ks. kuva) Tässä esimerkissä leikataan kaksi palaa, jotka ovat leveydeltään 150 cm (leveys hulpiosta hulpioon) ja korkeudeltaan 80 cm. Hulpioita symboloi kuvassa vihreä viiva.

2. Jos kangas on purkautuvaista, huolittele palojen ylälaidat. Esimerkiksi verkakangasta ei välttämättä tarvitse siksakata. (Huolittelu on merkitty kuvaan valkoisella pisteviivalla.)

3. Ompele hameen takasauma, eli ompele kangaspalat hulpioistaan yhteen oikeat vastakkain. Perinteisesti saumat on ommeltu käsin jälkipistoilla. Ompeleet eivät jää näkyviin, joten voit halutessasi ommella sauman ompelukoneella.

4. Ompele hameen etusauma oikeat vastakkain, mutta pysähdy 20-25 cm päähän ylälaidasta. Tähän jää hameen etuhalkio. Voit halutessasi ommella päärmeet halkion laitoihin. Historiallisissa hameissa laitoja ei yleensä päärmätty, sillä reunassa on hulpio.

*Yksinkertaisella risapäärmeellä päärmätty hameen etuhalkio*. *Tämä päärme on ommeltu koneella, mutta voit kiinnittää päärmeen myös käsinommellen päärmepistoin.* *Yleensä en päärmää etuhalkion reunoja, jos reunassa on hulpio.*

5. Laskosta hameen vyötärö esimerkiksi 1,5 cm laskoksille. Esikuvissa laskosten leveys usein vaihtelee. Riippuu hameesi mitoista, paljonko kangasta jokaiseen laskokseen tulee upottaa. Neulaa jokainen laskos paikoilleen vähintään kahdesta kohtaa (eli siis ylempää ja muutaman sentin päästä alempaa).

Vinkki: Yleensä laitan laskostamattomaan hamekankaaseen merkit esimerkiksi 50 cm välein ja tarkkailen, kuinka paljon leveys kapenee laskostaessa. Minulla laskokset yleensä löystyvät ompelussa, joten tähtään todellista vyötärönympärystä kapeampaan mittaan (esimerkiksi 2 cm kapeampaan). Laskosten ei tarvitse jatkua aivan halkion laitaan asti, varsinkaan jos tulet käyttämään hameen päällä esiliinaa.

*Hameen vyötärölaskokset kiinnitettynä paikoilleen kahdella nuppineularivillä.*

6. Ompele laskokset paikoilleen. Todennäköisesti laskokset pysyvät paremmin kohdillaan, jos teet tämän käsin. Olen itse yleensä ommellut laskosten yli pariin kertaan ompelukoneella. Jos otat nuppineuloja pois, poista vain ylemmät nuppineulat. Alemmat nuppineulat kannattaa pitää paikallaan, kunnes olet saanut pirtanauhan ommeltua (seuraaava kohta).

7. Ompele pirtanauha laskosten päälle. Voit laittaa nauhan samaan tasoon hameen yläreunan kanssa tai hieman yläreunan yli. Jos haluat käyttää pirtanauhaa hameen solmimiseen, jätä kummallekin puolelle solmimispääksi vähintään 30 cm. Esikuvissa solmimisvaraa on jätetty tätä vähemmänkin, mutta itse ainakaan en tahdo saada tehtyä rusettia näin lyhyeen. Riippuen vähän minkä tyylistä hametta olet tekemässä, voit valita ommella pirtanauhan kiinnityspistot käsin (tällöin suosittelen käyttämään pellavaista nypläyslankaa) tai mahdollisimman huomaamattomasti ompelukoneella. Ompele pirtanauha kiinni vähintäänkin alalaidastaan. Voit lisäksi ommella nauhan kiinni ylälaidastaan luotospistoja käyttäen (ks. esikuvat).

Hameen vyötärönauhat

Lataa ohjevihko: Pirtanauhoja Jääsken kihlakunnan hameisiin

Vinkki: Jos käytät hametta ilman esiliinaa, toisessa päässä älä ompele vyötärönauhaa halkion reunaan asti (jätä etäisyyttä esimerkiksi 2-3 cm). Tällöin halkion laidat pääsevät hieman limittymään, kun vyötät hameen kiinni. Toisin sanoen alushame vilkkuu vähemmän näkyviin.

*Vyötärönauhan kiinnittäminen käsinompelemalla. Nauhan voi kiinnittää vielä ylälaidastaankin.*

8. Leikkaa helmaverkaa varten esimerkiksi kolme suikaletta 150 cm leveästä punaisesta verasta. Suikaleet voivat olla leveydeltään esimerkiksi 6 cm (sis. saumavara) tai hieman kapeampia.

9. Ompele hameen helman ja helmaveran sauma, oikeat vastakkain. Syötä verkaa siten, että se muodostaa pieniä poimuja. Poimutuksen runsaus vaihtelee esikuvissa. Jääsken tyylisissä hameissa poimutusta on kuitenkin aina jonkin verran. Voit ommella sauman käsin jälkipistoilla tai ompelukoneella. Sauma ei jää näkyviin. Todennäköisesti poimutus kuitenkin onnistuu kauniimmin, jos ompelet sauman käsin. Esikuvissa poimut ovat niin pieniä, että poimuharjoja ei ole tarvinnut kääntää. Verkasuikaleita ei tarvitse ommella päistään yhteen. Kun edellinen verkasuikale on loppumassa, lisää sen päälle uusi niin, että suikaleet menevät päällekkäin noin sentin matkalta (ks. esikuvat). Halutessasi voit jälkikäteen harsia verkakappaleiden päät yhteen.

10. Kiinnitä helmaveran ja hamekankaan saumavarat nurjalle puolelle. Tämä kannattaa tehdä käsin päärmepistoilla, sillä koneella tehty tikkaus jää näkyviin oikealle puolelle. Voit kuljettaa päärmepistojen alla värikästä villalankaa, joka toimii paitsi koristeena mutta estää myös pistoja uppoamasta veran reunaan.

Helmaveran sauma on ommeltu ompelukoneella. Verkaa on ommellessa syötetty pienille laskoksille. Saumavarat on käännetty ylöspäin ja kiinnitetty päärmepistoin. Alla kulkee vaaleanpunainen villalanka.

11. Voit halutessasi kiinnittää sepalukseen solmimisnauhan lisäksi parin metallihakasia.

Hakaspari on kiinnitetty piiloon solmimisnauhan alle. Toisella puolella sepalusta vyötärönauhaa ei ole ommeltu aivan reunaan asti (ks. vinkki kohdasta 7). Tämän ansiosta sepaluksen puoliskot pääsevät limittymään, eikä sepaluksesta tällöin vilku alushametta. Tässä hameessa sepaluksen laitoja ei ole päärmätty, koska kankaan hulpiot ovat siistit.

***

Vinkki: Haluatko hameeseesi taskut? Se on ihan mahdollista ja myös historiallista. Voit esimerkiksi leikata toisen helmakappaleista kahtia ja tehdä sivusaumoihin sivusaumataskut. Tällöin hameeseen tulee keski-etusauma ja kaksi sivusaumaa.

*Sivusaumataskut kahdessa sivusaumassa. Kaavion hame on koottu kolmesta kappaleesta: yksi 150 cm leveä kappale ja toinen 150 cm leveä kappale halkaistuna kahtia.*

Sivusaumatasku hameen oikealta puolelta.

Esikuvat

Nyt siirryn käsittelemään hameiden esikuvia. Ompeluohjeet yllä perustuvat näihin esikuviin. Osasta hameista puuttuu paikkatieto, mutta arvioin niiden tyylin vastaavan Jääsken, Antrean ja Kirvun hameita. Hameen LHMVHMAE2599:1012 alkuperää on pohdittu tarkemmin täällä.

Sivusaumat

Hameiden sivusaumat on yleensä ommeltu jälkipistoilla. Tällöin toiselle puolelle kangasta muodostuu etupistojen näköinen jono ja toiselle puolelle kiinni toisissaan olevia pistoja. Historiallisissa hameissa sivusaumoja on monta, sillä hame on koottu pietimistä. Pietimiä voi olla esimerkiksi neljä tai viisi.

Sivusauma antrealaisessa hameessa (EKME 1390).

Sivusaumatasku

Hameissa ei yleensä ollut sivusaumataskua, mutta sellaisestakin löytyy ennakkotapaus. Todennäköisesti Jääskestä, Antreasta tai Kirvusta olevassa hameessa EKME3103 on yksi tasku sivusaumaan ommeltuma. Muualta Kannakselta taskuja löytyy hameista Kivennapa KTMKTEE2766:1 ja Rautjärvi EKME1392.

Keski-etusauma

Hameessa on keskellä edessä halkio. Yleensä halkion reunoja ei ole päärmätty, sillä kankaan reunassa on hulpio.

Vyötärön poimutus

Usein hameiden vyötärön poimutus on epätasainen. Poimut ovat suunnilleen 1-2 cm leveitä. Poimuharjat on yleensä käännetty osoittamaan samaan suuntaan.

LHMVHMAE666:187 ei paikkatietoa (Jääsken, Antrean ja Kirvun tyyli)

Vyötärön poimujen kiinnitys

Museohameissa poimujen kiinnitys näkyy nurjalla puolella. Näissä kahdessa hameessa laskokset on kiinnitetty tiivistyspistoilla tai ainakin sinne päin. On mahdollista, että myös oikealla puolella on pistoja, mutta pirtanauhan takia emme näe niitä.

Vyötärönauhan kiinnitys

Pirtanauhan alareuna on ommeltu kiinni kankaan oikeaan puoleen. Pirtanauhan ylälaita on joskus kiinnitetty tasaan kankaanreunan kanssa luotospistoin (LHMVHMAE2599:1012). Joissain hameissa pirtanauhan ylälaitaa ei ole kiinnitetty ollenkaan.

Pirtanauhan ylälaita on ommeltu luotospistoin hameen yläreunaan. LHMVHMAE2599:1012

Yleisin tapa toteuttaa vyötärö on ollut ommella nauha suoraan poimujen päälle. Olen löytänyt tähän kaksi poikkeusta: Ensimmäisessä tapauksessa hameen vyötärön harja on päällystetty leveällä pirtanauhalla, joka peittää sekä oikean että nurjan puolen. Pirtanauhan päitä on käytetty solmimisnauhana.

*Hameen vyötärö on päällystetty leveällä pirtanauhalla. EKME1368 ei paikkatietoa*

Toisessa tapauksessa hameen suuhun on ommeltu valkoinen pellavainen vyötärökaitale (kyseisessä antrealaisessa hurstuthameessa vyötäröpoimut on vieläpä tehty toiseen erilliseen vyötärökaitaleeseen). Äyräpään kihlakunnan hameissa valkoinen pellavakaitale on tyypillinen vyötäröratkaisu.

Nauhan solmimispäät

Yleensä nauhan lankapäät on kynitty mahdollisimman lyhyiksi. Pirtanauhan päissä ei siis ole tupsuja tai lankaterttuja. Solmimispäät ovat myös melko lyhyet, parisenkymmentä senttimetriä. Kaikissa hameissa vyötärön kiinnitykseen ei käytetä solmimisnauhoja: sepaluksen sulkemiseen on käytetty myös metallihakasia.

Pirtanauhan päät on jätetty solmimispäiksi. LHMVHMAE2599:1012

Helmaveran ompelu

Muistitiedoissa ilmenee, että hurstuthametta pidettiin arvokkaampana, ja siinä helmaverka oli leveämpi 7,5-10 cm (Akiander 1852, Halinius 1826), sinisessä hameessa helmaveran leveyden kerrotaan olleen 3 cm (Ylönen 1954) ja vajaa 4 cm (Akiander 1852). Jääskeläisessä hameessa KA8130 helmaverka on leveydeltään 5 cm ja sen poimutus on runsas. Silmällä arvioiden runsain poimutus löytyy hameesta MAE No. 323-22.

Helmanveran ja hamekankaan yhdyssauma on ommeltu etupistoilla tai jälkipistoilla. Koska saumasta on näkyvissä aina vain toinen puoli, ei tästä voi olla varma. (Jos sauma on ommeltu jälkipistoin, näkyvissä on ainoastaan puoli joka näyttää etupistoilta.)

Yleensä verkakaitaleiden päät on ommeltu hieman lomittain. Kaitaleiden päitä ei siis ole ommeltu yhteen ennen helmasauma ompelua. Joissain hameissa verkakaitaleiden päät on jälkikäteen harsittu kiinni toisiinsa.

Sauman ompelun jälkeen helmaveran ja hamekankaan saumavarat on ommeltu kiinni hamekankaaseen päärmepistoilla. Päärmepistojen painaumat ja välillä myös pistot itse näkyvät hameen oikealla puolella. Päärmepistojen alla kuljetetaan yleensä värillistä villalankaa. Päärmepistot ommellaan hameen värisellä langalla.

Helmaveran alareunaa ei päärmätä. Näin tehdään Sakkolan ja Raudun hameissa sekä ainakin joissain Äyräpään kihlakunnan hameissa.

Lisää kuvia tämän artikkelin hameista

Suurin osa esikuvien lähikuvista on itse ottamiani. Löydät lisää kuvia sekä samat kuvat paremmalla resoluutiolla Flickristä.

Lopuksi

Tässä siis tietopaketti Jääsken kihlakunnan eteläpitäjien (Jääski, Antrea, Kirvu) yksivärisistä verkahelmushameista. Tämän artikkelin ompeluohjeilla voi ommella yksivärisen sinisen tai mustan hameen, Halinius (1826) mainitsee Kirvusta myös punaiset hameet. Hurstuthameen voi myös ommella saman mallin mukaan sillä erotuksella, että hurstuthameen helmaverka saa olla leveämpi.

Olen tehnyt itselleni hameita sinisen verkaisen juhlahameen, mustan sarkaisen sunnuntaihameen sekä helmaverattoman harmaan arkihameen, joista jälkimmäistä haluaisin esitellä ihan omassa artikkelissaan. Hameet ovat muhkeita, niiden kuuluu olla, mutta vaatekaappiin niitä ei enää tahdo mahtua enempää. Lisää muhkeutta hameeseen saa alushameella.

Punaverkainen sininen kansanpuvun hame kuvattuna mallin päällä ylhäältä päin.

Lähteet

Akiander, Matthias (Matti Akkanen). Naisien waateh-parresta Jääskessä. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1852. Linkki.
Halinius, Andreas. Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början. Päiväämätön. Linkki.
Ylönen, Aulikki. Kirvun kirja. Helisevä-säätiö, 1954.

Lue myös

Jääsken hame: hamekangas

Jääsken hame: villakankaan vanuttaminen

Hameet

Päivitetty: Lapsen hartuushame

Tein pari vuotta sitten tyttärellemme hartuuksin varustetun hameen. Nyt tekisin monta asiaa toisin, ja siksi ajattelin kirjoittaa jatkoa lasten hameisiin liittyen. Olen sittemmin vakiintunut käyttämään yksinomaan Jääsken tyylistä pukua ja nykyisin teen myös lastenvaatteet jääskeläisittäin. Toisekseen olen nykyisin tarkempi vaatteiden historiallisuuden kanssa, ja kehitystä on tapahtunut ompelutaidoissakin. Vuoden 2022 artikkelissa mainitsemani Pyhäjärven kansallispuvun hartuushame muuten roikkuu edelleen odottamassa käsittelyä. En ole enää kärryillä, montako vuotta kyseinen projekti on ollut vaiheessa.

Julkaisin jo päivitettyä teoriatietoa artikkelissa Mihin Kannaksen pukuihin kuuluu hartuushame? Jos hartuushameet kiinnostavat, suosittelen tutustumaan artikkeliin. Totean siinä Jääsken suhteen, että mallia voi ottaa Kirvun tyylistä. Kirvun tyylistä puolestaan tiedetään sen verran, että hameissa oli hartuukset vielä 1800-luvun alussa, ja väriltään ne olivat siniset tai valkoiset. Totean myös että:

“Jos tietoa hartuuksien historiallisesta ulkonäöstä ei ole, tekisin niistä silloin mahdollisimman huomaamattomat.”

Kuten kuvista näkyy, en aina malta elää niin kuin opetan. Hartuusten kultakanttaukset ovat flamboijantimmat kuin niiden olisi tarvinnut olla.

Halusin tehdä tytöllemme hartuushameen, koska mielestäni se on lapsen käytössä kätevämpi kuin vyötäröhame. Lapsen on helppo pukea hame itse, eikä se varmasti purista vyötäröltä. Tällä hetkellä hame istuu väljästi, ja helma on todella runsas käyttäjän kokoon nähden. Toivoin, että hame ei heti jäisi pieneksi ja lopulta olisi myös mahdollista purkaa hartuukset kokonaan pois ja käyttää hametta tavallisena vyötäröhameena. Tästä syystä hame on pitkä ja runsas. Helman ympärysmitta on sama mitä laitan aikuisten hameeseenkin, kaksi kankaan leveyttä (à 140-150 cm). Myös vyötärönympärystä on varattu runsaasti, jotta vyötärölaskoksia ei tarvitse heti olla purkamassa.

Hameen hameosa edustaa jääskeläistä tyyliä: hamekangasta ei ole vetopoimutettu ja helmassa on noin viiden sentin levyinen poimutettu verkakaitale. Hartuuksiin otin mallia käkisalmelaisesta hameesta KA8825. Keskellä edessä on halkio samaan tyyliin kuin käkisalmelaisessa hameessa. Hartuuksien kanttaamiseen käytetyt vinonauhat on valinnut tyttäreni. Kirvulaisen tyylin mukaista olisi ollut valita hartuuksiin sininen tai valkoinen kangas. Tämä tieto kuitenkin on 1800-luvun alusta, ja myöhemmällä ajalla jääskeläisten asujen verkakoristeet ovat olleet enimmäkseen punaisia. Siksi punainen tuntui luonnollisimmalta valinnalta hartuuksien väriksi.

Jos voisin palata ajassa taaksepäin, leikkaisin hartuukset sirommiksi. Erityisen tyytyväinen puolestaan olen siihen, kuinka hartuukset lähtevät yhtymäkohdasta juuri oikeassa kulmassa.

Hartuuksien selkäkappaleeseen on otettu mallia käkisalmelaisesta hameesta (KA8825).

En noudattanut ompelujärjestyksessä perinteistä tapaa, sillä tykkään ommella mahdollisimman paljon koneella. Jos vielä teen lisää saman mallisia hartuushameita, laadin siinä samoilla tulilla kunnollisen ompeluohjeen. Tekniikka on tosi kätevä ja nopea. Lyhyesti pantuna: hameen vyötärö ommellaan hartuuksien verkapuolen ja vuoripuolen väliin, sitten hartuusosan reunat kantataan vihonauhalla. Tein kanttaamisen vähän typerässä järjestyksessä, minkä takia lopputulos ei ole elegantein mahdollinen.

Tekemäni hame yhdistää kahden eri alueen tyyliä, ja siten se asettuu fantasiapukujen kategoriaan. “Jääskeläinen” hartuushame on nykytiedon valossa pakostakin fantasiapuku, sillä Jääsken hartuuksista ei ole kuvia tai tarkkoja kuvauksia. Jos hartuushameen haluaa, on silloin pakko säveltää itse. Tämä on toistaiseksi paras yritelmäni. Aion jatkaa kehitystyötä, mutta väliin tulee monta muuta projektia, jotka pitäisi nekin saattaa valmiiksi.

Lue myös

Mihin Kannaksen pukuihin kuuluu hartuushame?

Lapsen hartuushame “Pyhäjärvi”

Käsityöt

Kansanpuku Jääskessä 1800-luvun puolivälissä

Matthias Akiander (Matti Akkanen) 1802-1871 oli juuriltaan jääskeläinen talonpoika, mutta päätyi yliopistouralle. Hän on kirjoittanut yhden harvoista karjalaisten kansanpukujen kuvauksista siltä ajalta, kun pukuja vielä käytettiin. Akiander kuvaa naisen kirkkopukua ja lyhyesti myös arkipukua 1800-luvun puolivälissä. Tekstissä viitataan kuvaan, joka todennäköisesti on tämä painokuva.

Olen ladannut vanhoja kirjoja omalle sivulleen. Akianderin kirjoitus on painettu fraktuuralla, sitä ei skanneri tunnista kunnolla tekstiksi ja siksi tässä teksti kokonaisuudessaan uudelleen litteroituna.

Lisäys 3.4.2025. Matthias Akianderin nimestä: “Vastaanottaessaan hänet [saksankieliseen] kouluun johtaja muutti nuoren Akkasen nimen »Akiander»iksi. Niin vaati ajan tapa, sillä katsottiin sopimattomaksi, että sivistyneeseen luokkaan kuuluvalla henkilöllä oli suomalaiselta kajahtava nimi.” (Kaukomieli 1912.)

Alkuperäinen teksti

Akiander, Matthias. Naisien waateh-parresta Jääskessä. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1852.

Akiander – Naisien waateh-parresta Jääskessä 1852 Lataa

[Kaksoisveet kirjoitettu veiksi. Yhdyssanojen oikeinkirjoitusta saatettu korjata. Kappalejako lisätty. Lihavoinnit lisätty]

Suomen kansan vaateh-parsista ovat naisien vaatteet Jääsken kihlakunnassa Wiipurin läänissä sekä näöltänsä että teoltansa mainittavimmat. Jääsken kihlakunnat naiset ansaitsevat kiitoksen siintä, ett’ eivät ole ruvenneet koristeleimaan valtojen mukaan vaatteissansa, vaan tänäkin päivänä pitävät saman kuosisia vaatteita kuin esivanhempansa. Heidän vaatteensa parsi onki suomalaisesti sanottava ja sen tähden arvossansa pidettävä. Ja jos tuo, säädyn suhteen, on kaunis karvaltansa, vaikka erismuotoinen kuosiltansa, niin sen arvo ylenee vielä siintä, jotta kaikki tyyni nutut, joilla naiset ruumiinsa verhoittavat, ovat, kantajalle kunniaksi, omin käsin kudottuja, omin sormin ommeltuja. Nyt valmistetun kuvauksen [todennäköisesti KK989:1] selitykseksi panemme tähän muutamia sanoja ”naisien waateh-parresta Jääskessä”.

Kuvattuna seisoo tyttö vasemmalla ja akka oikealla puolella, kumpanenki kirkkovaatteissansa. Tytöllä ovat talvivaatteet päällä: valkea sarkaviitta päällimmäinen, jonka alla ovat kostoli ja sarkatankki, mutta akalla on kesänuttuin päällimmäisenä toimikkainen kostoli. Paidassa ovat rinnan kohdalla rakset, joissa pidetään suurta hopeista rintasolkea, naisien kalleinta koristusta ja ostokalua.

Lapsena ollessansa tytöt pitävät, kirkossa käydessään, tuumaa leveän mustan silkin hiuksiensa ympäri; mutta, ripille päästyänsä, he saavat sellaiset syköröt päähänsä, kuin kuva näyttää. Syköröt tehdään tahi, niin kuin siellä sanotaan, päätä syköröidään sillä tavoin, että hiukset harjataan molemmin puolin otsaa kokoon ja kääritään palmikolla letille, jonka sisään pannaan koivun varpuja, lettiä puhdissa pitämään; ja nämät letit väännetään ohimilta molemmin puolin päälletysten vempeleen ruovisiksi syköröiksi päälaelle ja köytetään tikutteella vahvasti kiini. Palmikko ja tikuteh ovat niin muotoin syköröin käärinnauhat, jotka ovat tehdyt langasta. Palmikko kudotaan punertavista ja muun karvaisista langoista sormea leveäksi, mutta tikuteh kierretään tahi tikutetaan ympyräiseksi. Sekä palmikko että tikuteh ovat niin pitkät, että niiden nenät, joihin ollaan tehtynä monennäköisistä langoista korttelia pitkät tupsut, joita tertuiksi sanotaan, riippuvat selän takana, vaikka ne tästä kuvasta eivät tule näkyviin. Ympäri päätä painetaan musta silkki peittämään tikutetta, joka niinikään juoksee ympäri pään. Entiseen aikaan tytöt pitivät silkin asemasta säppäliä. Säppäli oli tuumaa leveä rimssu punaisesta verasta, johon oli kiini pistelty tinasta valettuja nastoja.

Naimisihin mäntyänsä tyttö saapi syköröin ympärille hunnun päähänsä, osoitteeksi, jotta hän on akka, jota täällä toisinansa sanotaanki huntupääksi. Huntu on puolta toista kyynärää pitkä ja niin leveäki päävaateh hienoimmasta palttinasta, jonka neljäs kolkka kääritään syköröin ympärille, ja muu peittää päälaen ja riippuu hartioilta alaspäin selän takana, päällimmäisenä muista vaatteista. Hunnun kääriminen syköröin ympäri tahi, niin kuin täällä sanotaan, pään paneminen vaatii tottumista; sillä poimeet syköröin juurella pitää tehtämän tasaisiksi ja sikäli pienemmiksi, mitä ylempänä ne ovat syköröin juurelta. Syköröt ovat aika ajalta muuttaneet kuosinsa. Ne olivat ennen soukemmat ja korkeammat ja seisoivat otsan kohdalla; nyt ovat leventyneet, lääpistyneet ja vääntyneet päälaelle päin.

Paidan kaulus ja sepalus ovat tikatut monen näköisillä rihmoilla. Kirkkopaita on palttinainen; köyhemmät pitävät ylispaitaa, jonka ylimmäinen puoli hihoineen on palttinasta, mutta alapuoli ruohtiminen. Ylimmäistä puolta sanotaan ylisiksi.

Kostoli on aina toimikkainen, mutta tankki on sarkainen, olkoon se sitte musta tahi valkea taikka sininen karvaltansa. Jääsken (tahi Pietarin kirkon) ja Antrean kirkon pitäjissä on päällimmäinen vaateh valkea sarkaviitta, eres talvipakkaisessa, milloin lammasnahkainen pitkä turkki on päällimmäisenä. Ennen hankittiin turkkiin revonnahkainen kaulus, mutta nyt on turkin kauluksen koreus jäänyt pois. Kaikki naisen sarkavaatteet, niin kuin viitta, tankki ja sukat, jotka Jääsken ja Antrean kirkon pitäjissä ovat valkea, muuttuvat karvaltansa Joutsenon pitäjässä mustan ruskeiksi ja Ruokolahdella harmaiksi. Sillä tavalla eroittaa vaattein karva kunki pitäjän naiset toisistansa, ehkä heidän vaattensa parsi muiten on melkein yhtä ruovia.

Kirkkohameista on hustuuthameh sekä kallein arvoltansa että kaunein näöltänsä, (katso tytön kuvaa). Tämä on niin kirjava karvaltansa, ett’ei sitä ymmärrä joka tyttö kutoa. Mutta sepä tyttö onki muita muhkeampi, toimeltansa taitavampi, joka itse osaa langat painaa, kehiltä luoda kankaan ja sitte sen kutoa hurstuuthamesaraksi. Hameen helmaan ommellaan kolmea, toisinaan neljääki, tuumaa leveä liepeys punaisesta ostoverasta. Hameen liepeyden leveys näyttää, mistä arvosta hameh naisen päällä on; sillä sinisessä hameessa, jolla niinikään kirkossa käydään, ei liepeys ole muuta kuin puolta toista tuumaa leveä.

*Vasemmanpuoleinen esiliina on Akianderin mukaan Antrean tyylinen.*

Mutta jos hurstuuthameessa tytölle on työtä, niin ei hänellä ole sitä vähemmin esiliinaa tehdessä. Mitä soreamman esiliinan tyttö osaa itsellensä valmistaa, sitä pätevämpänä häntä pidetään. Esiliina tehdään sillä tavoin, jotta pari tuumaa leveäin palttinasiepalein välihin ommellaan nyytinkiä, jota myös pannaan esiliinan molemmille kupeille ja alapäähän (katso akan kuvaa). Tytön kuvassa on esiliina Antrea kirkon ruovia. Nyytingin teko on jäykkäsormisille äkkinäistä; sillä se vaatii taidollisuutta. Nyytinki on leveämpi ja kapeampi aina sitä myöten, mihin sitä milloinki ommellaan; ei se kuitenkaan ole milloinkaan tuumaa leveämpi. Monennäköisiä rihmoja kääritään pienille papeloille, jotka riippuvat nyytinkityynystä tahi pussista, kuki papelo erisäikeessä ja näillä papeloilla nopeloidaan nyytinkiä. Kätevyyttänsä saavat siis tytöt näyttää sekä nyytinkiä papeloidessa että palmikkoa, tikutetteita ja virovöitä kutoessansa, kuin myös paidan kaulusta ja sepalusta tikatessansa. Virovyö kudotaan monenkarvaisista langoista milloin tuumaa leveäksi ja milloin taas kapeammaksi nauhaksi.

Sukat ovat talvisaikana lankaiset, mutta kesällä liinaiset. Sormikkaat olivat ennen niin pitkävartiset, jotta ylettyivät kyynnyspäähän asti, mutta nyt ne ovat varrettomat; ja niitä neulotaan langasta, niin kuin kintaitaki. Entiseen aikaan pitivät naiset ruohikenkiä jalkiminansa, sillä ummiskengillä (napastilla), joilla oli korkea apsatti keskijalan alla, naiset harvoin kävivät kirkossa. Nyt ovat taas valtojen kuosiset kengät jotenki tavalliset, ja jopa Jääsken naisien jalat alkavat siitää pieksyjäki. Ruohikengistä (katso akan kuvaa) on päällysnahka juhtinen. Päällysteen leikattuin reikien lävitse pujotetaan kaita nahkarimssu, jota ympäriköksi sanotaan, ja jolla päällysnahka vedetään jalkarintaan kiini. Ympärikkö juoksee kantalapun lävitse ja on ommeltu kiini paulaan. Paula on niinikään juhtinen ja vähä leveämpi ympärikköä. Ruohikengän kantalapusta juoksee paula yhdeltä ja ympärikkö toiselta puolelta ketroksen yläpuolitse monta kertaa sääriluun ympäri, ja estää kenkää jalasta putoamasta. Kovan pakkaisen aikana naiset pitävät kirkkotiellä suurta päävaatetta korviensa ja päänsä ympärillä.

Kirkkovaatteet muuttuvat kuluessansa ensin pyhäpäivänutuiksi ja sitte arkipäivinä pidettäviksi. Arkipäivänä pidetään ruohtimista paitaa ja mustaa hametta, jonka liepeys ole tuumaakaan leveä, ja ruohikenkiä. Esiliina on arkipäivinäki tavallinen. Kesän aikana pidetään hihatonta, mutta kylmempien ilmojen aikoina hihaniekkaa tankkia. Tankin muotoista hihatonta nuttua lammasnahoista sanotaan rystlapksi. Ylishameet ovat nykyiseen aikaan heitetyt pois. Hameen yliset olivat hihattomat. Kesäsaikana ja aina silloin kuin ei ole jalassa pitkävartisia sukkia, naiset pitävät kalsuja säärissänsä, pohkein peitteenä. Kalsut ovat neulotut järeästä liinaisesta rihmasta niin kuin liinasukatki, eivätkä ole sen väljemmät kuin sukan varret. Muutoin ovat naiset edesmenneihin vuosihin asti jokapäiväisessä elämässä pitäneet lapavyötä. Lapavyöksi sanotaan sellaista nahkaremelistä tehtyä vyötä, johon on pujotettu messingistä valettuja lapoja toinen toiseensa kiini. Tässä vyössä riippui tuppi, neulikko ja kukkaro. Tupessa pidettiin luupäätä veistä, sillä naisien veitsi oli luupäinen. Neulikossa säilytettiin neuloja ja kukkarossa kannettiin rihmaa ja muita ompeluskaluja hätätarpeen varaksi. Harvat naiset nyt enää pitäjät lapavyötä.

Lue seuraavaksi

Kansanpuku Kirvussa 1800-luvun alussa

J. Lemmetyn käsikirjoitus Valkjärveltä 1867

Käsityöt

Jääsken, Antrean ja Kirvun sarkaviitat

Kuluneen syksyn aikana olen yrittänyt olla aloittamatta uusia projekteja ja sen sijaan saattaa päätökseen keskeneräisiä. Keskeneräisten töiden koristani löytyi peräti kolmet viimeistelyä vaille valmiit villasukat, joiden valmiiksi saattaminen antoi sekä seesteisen tunteen tavaramäärän vähenemisestä että ilon valmiista käsityöstä. Eikä siinä kaikki, sillä keskeneräisten töiden koreja löytyi kotonta useampikin: omansa ompelutöille, neuleille ja sitten vielä sekalaisille ikuisuusprojekteille, näiden lisäksi eri kaappeihin on ripoteltuna koskemattomia kangaspakkoja, makuuhuoneemme lattialla lepää 80 metrin pellavakangasrulla tulevia vielä määrittelemättömiä projekteja varten. Puolivalmis Jääsken sarkaviitta löytyi jostain syystä vauvatavaroiden joukosta. Olen siis pyrkinyt ainakin vähentämään uusien materiaalien hankkimista ja sen sijaan louhinut keskeneräisten töiden kerrostumia.

Koska sarkaviittaprojekti ehti olla tauolla tovin, nyt valmistunut jääskeläinen sarkaviitta ei täytä niitä vaatimuksia materiaaleille ja kaavoitukselle, jotka nykyisin omille riikineilleni asetan. Esittelen vielä artikkelin lopussa valmistamaani viittaa, mutta sitä ennen seuraa tietoa Jääsken, Antrean ja Kirvun sarkaviittoihin liittyen.

Aiemmin olen usein käsitellyt Jääsken, Antrean ja Kirvun pitäjien pukuja rinnakkain Ruokolahden ja Rautjärven sekä jossain tapauksessa myös Joutsenon pukujen kanssa. Selkeyden vuoksi olen nyt jättänyt muut pitäjät käsittelyn ulkopuolelle ja keskityn tässä ainoastaan Jääskeen, Antreaan ja Kirvuun, joiden viitat ovat huomattavan erilaisia kuin muualla Jääsken kihlakunnassa mutta keskenään hyvin samanlaisia. En tutkimuksissani havainnut näiden kolmen pitäjän viittojen välillä sellaisia eroja, joiden avulla pitäjien viitat voitaisiin erottaa toisistaan.

Museoiden sivuilla on saatavilla kuva viidestä historiallisesta sarkaviitasta (Kunstkamera 323-21, Lahden museot LHMVHMAE824:247 ja LHMVHMAE493, Nordiska Museet NM.0011162A-B sekä Kansallismuseo KA3731). Lisäksi Finnasta löytyy kuva Jääsken tarkistetun kansallispuvun viitasta, jonka esikuvasta (KA7672) on nähtävissä kuvia täällä. Viittoja esiintyy myöhemmissäkin piirroksissa, mutta tässä olen käyttänyt lähteenä 1800-luvun puolivälissä tehtyjä kuvia (KK2496:1, KK989:1, KK988:17). Ainoat löytämäni valokuvat jääskeläisestä sarkaviitasta päälle puettuna ovat kolme M. Seifertin ottaman studiovalokuvaa vuodelta 1867 (KK990:1, KK990:2, KK994:1). Lisäksi tietoa viitoista saadaan aikalaiskuvauksista (Andreas Halinius 1800-luvun alussa, Matthias Akiander 1852) sekä Theodor Schvindtin (1913) ja U. T. Sireliuksen (1916) pukukirjoista. Schvindt kuvaa Antrean pukua ja Halinius Kirvun. Schvindtin ja Sireliuksen tapauksessa ei usein ole selvää, perustuvatko tiedot kerättyyn muistitietoon vai vanhempiin lähteisiin.

Tiivistelmä:

1800-luvun lopussa Jääsken, Antrean ja Kirvun sarkaviitat ovat olleet valkoisia, aiemmin mahdollisesti toisenkin värisiä.
Kaikki viitat ovat suunnilleen saman mallisia: niissä on kaitaleet sivuilla sekä kummassakin liepeessä edessä. Todennäköisesti viitat ovat olkasaumattomia.
Viitta ulottuu noin puoleen reiteen asti. Helman ympärys on yli kaksi metriä.
Kaula-aukko on pyöreähkö ja sitä koristaa musta kangas sekä punaiset verkatilkut kummallakin puolella. Verkatilkkuja ei yleensä ole koristeltu.
Viitan etumusta on koristeltu villalangoilla sekä kirjonnoilla. Kirjonnat ovat osassa viitoissa kolmivärisiä (punainen, vihreä, keltainen) ja osassa pelkästään punaisia.
Viitta suljetaan hakasilla, joiden alla on joskus punaiset verkatilkut.
Helmassa on kummallakin sivulla halkio eli pykälä, jonka tyvessä on punainen tai musta verkatilkku.
Rohkamoita tai hihansuita ei ole koristeltu
Ei ole varmaa, käytettiinkö viitan kanssa vyötä. Vöistä ei ole kirjallisia mainintoja.

Väri ja kangas

Museoissa säilyneet sekä piirrosten ja valokuvien sarkaviitat ovat kaikki valkoisia. Tätä tukevat myös kirjalliset lähteet. Matthias Akianderin kertomuksen mukaan naisten sarkavaatteet kuten viitta ja tankki olivat Jääskessä ja Antreassa valkeita (Akiander 1852). Schvindt kertoo, että talvella Antrean naiset käyttivät päällysvaatteena viittaa, joka oli tehty paksusta valkeasta sarasta (Schvindt 1913, 142). Ainoastaan kaikista vanhimmassa lähteessä, Haliniuksen kertomuksessa 1800-luvun alun Kirvusta, mainitaan vaaleanharmaat sarkaviitat. Sireliuksen mukaan valkoisia viittoja alettiin käyttää Kirvussa vuoden 1821 tienoilla, mutta hänen tekstissään ei ilmene, mihin oudon tarkka vuosiluku perustuu (Sirelius 1916, 110). Tulkitsen, että Halinius on kirjoittanut kertomuksensa Kirvusta vasta vuonna 1826.

Malli

Kaikki viitat ovat malliltaan samanlaisia. Viittaa on levitetty kaitaleilla edessä sekä kupeilla. Kuvekaitaleet alkavat pian hihojen alapuolelta. Kaitaleita on yhteensä neljä. Viitan edessä käyttäjästä katsoen oikean puoleinen etukaitale tulee päälle. Tämä kaitale alkaa kiinnityshakasten alapuolelta. Vasemmanpuoleinen kaitale ulottuu ylemmäksi, lähes kaula-aukkoon asti. Kaula-aukko on suunnilleen pyöreä.

Kuvien perusteella en osaa sanoa, onko viitoissa olkasaumoja. Lahden museon metatietojen mukaan kumpikin heidän sarkaviitoistaan on olkasaumaton eli etu- ja takapuoli viitasta ovat samaa kappaletta. Lisäksi Jääsken kansallispuvun esikuvana ollut viitta on olkasaumaton, samoin Sireliuksen kansanpukukirjassa (1916) kuvattu kirvulainen viitta. Sirelius kirjoittaa myös, että karjalaiset naisten viitat valmistettiin kansanpukuajan loppuun asti yhdestä kappaleesta (1916, 108). Todennäköisesti viitat ovat siis olleet olkasaumattomia.

*Kunstkamera 323-21 Jääski, Antrea tai Kirvu. Tässä viitassa etuliepeessä jatkuu punainen koristelanka helmaan asti.*

Kuvia viittojen takapuolista ei juuri ole saatavilla. Mahdollisesti viitan takakappaletta on kavennettu vyötärön kohdalta. Näissä kahdessa kuvassa (alla) viitta näyttäisi kapenevan vyötärön kohdalla.

Mitat

Museoviitoista neljän tapauksessa on ilmoitettu mittoja. Olen laskenut kuvasta myös muita mittoja perustuen tunnettuihin mittoihin (joka yleensä on viitan pituus).

Sirelius siteeraa Haliniuksen kuvausta 1800-luvun alun Kirvusta väittäen, että viitat olivat aikoinaan polvipituisia (1916, 111). Itse luen Haliniusta siten, että turkit olivat kyllä polvipituisia, mutta viittojen pituuteen Halinius ei tässä kohtaa tekstiä ota kantaa. Oli miten oli, 1800-luvun puolesta välistä alkaen tietoa on enemmän, ja näiden tietojen mukaan viitat ovat ulottuneet suurin piirtein puoleen väliin reittä. Säilyneet viitat ovat pituudeltaan 81–88 senttisiä (kaikkien mittojen yhteydessä ei ole ilmoitettu, onko pituusmitta selän pituus vai pituus olkapäältä). Seifertin valokuvissa sarkaviitan pituus suhteessa käyttäjän mittoihin vaihtelee siten, että viitta on noin puolikkaasta kahteen kämmenenleveyttä pidempi kuin mihin käyttäjän sormenpäät ulottuvat.

Aikalaispiirrosten perusteella sarkaviitan kuuluu olla vyötäröltä tyköistuva. Lähteenäni käyttämät piirrokset ovat 1800-luvun puolivälistä, ja tyyliltään ne ovat koulutaulumaisian, eivät täysin realistisia. Mahdollisesti ajan tyyli piirtää naisvartalo on vaikuttanut tapaan kuvata pukuja. Seifertin valokuvissa vuodelta 1867 viitat eivät istu yhtä napakasti.

Viitoista Kunstkameran ja Lahden museon viitat ovat keskenään melko saman kokoisia: hartioiden leveys on noin 42 cm, kaula-aukon korkeus 12 cm, hihan pituus noin 50 cm, hihan korkeus 22–25 cm, käsiaukon korkeus 12–15 cm ja viitan pituus 81–85 cm. Kansallismuseon viitta KA3731 on näitä kolmea hieman isompi. Lisäksi kolmesta viitasta on tiedossa helman ympärys, noin 220 cm. Tämä tarkoittaa, että yhden kuvekiilan (yhteensä kiiloja on neljä) leveys tulee olla noin 25 cm.

Vyö?

Minun viittani on vyötäröltä liian väljä, minkä takia olen valinnut käyttää sitä vyön kanssa. Piirroksissa sarkaviitta on suljettu edestä hakasilla, eikä sen kanssa ole käytetty vyötä. Kahdessa vanhassa valokuvassa naisella on sarkaviitan päällä vyö ja irtotasku. Varmaa ei ole, käytettiinkö niitä todella viitan päällä, vai onko ne pidetty esillä juuri valokuvaa varten. Lisäksi piirroksessa KK997:1a naisella on viittansa päällä polviniekka vyö, mutta todennäköisesti piirros on laadittu nimenomaan Seifertin valokuvien perusteella.

Vöistä ei ole myöskään kirjallisia mainintoja. Useissa lähteissä mainitaan, että turkkien kanssa käytettiin vyötä. Koska viitoista ei ole vastaavia mainintoja, ei niiden kanssa todennäköisesti yleensä käytetty vyötä.

*Pehr Adolf Kruskopf, viimeistään 1852, KK2496:1*

Koristelut

Schvindtin mukaan viitassa oli kauluksessa musta nauha, joka saattoi olla samettinen (Schvindt 1913, 142). Myös Sirelius kirjoittaa, että Jääsken, Antrean ja Kirvun viitoissa kauluskaitaleet olivat mustia (Sirelius 1916, 109). Lahden museon viittojen kuvausteksteissä kauluksen tumman kaitaleen kerrotaan olevan tummansininen. Mahdollisesti väri on muuttunut alkuperäisestä.

Sepalukset koristeltiin punaisella tai muun värisellä villalangalla ja joskus myös punaisella veralla (Schvindt 1913, 142). Sepalusten koristeita on kuvattu pikkukuvissa alla. Näissä kaikissa paitsi yhdessä viitassa on mustan (tai hyvin tumman) kauluskaitaleen alaosassa kummalakin puolella punaiset verkatilkut. Tilkut ovat suunnilleen saman kokoisia ja muotoisia kaikissa viitoissa. Ainoastaan yhdessä viitassa, Jääsken tarkistetun kansallispuvun viitan esikuvana olleessa, tilkkuja on koristeltu kirjontapistoilla. Verkatilkkujen alta alkavat villalangalla tehdyt koristelut. Punaisella villalangalla on muodostettu sisäkkäisiä suorakulmioita kummallekin puolelle sepalusta. Yleensä kummallakin puolella on kaksi sisäkkäistä kuviota. Niissä viitoissa, joiden kuvista on mahdollista havaita teknisiä yksityiskohtia, villalanka on kiinnitetty toista lankaa käyttäen. Etukiiloista korkeamman ulkolaidassa on napinläpipistoja muistuttavaa kirjontaa, joka joissain viitoissa on tehty punaisella ja toisissa vuorotellen punaisella, keltaisella ja vihreällä langalla. Niissä viitoissa, joissa kirjontaan on käytetty kolmea väriä, myös sepalusten ulkolaidat on koristeltu kirjonnalla. Viitoista voidaan siis hahmottaa kaksi tapaa koristella sepalus: yksivärinen punainen sekä kolmivärinen. Jääsken, Antrean ja Kirvun pitäjistä on kaikista tallennettu yksi kolmivärisesti koristeltu viitta. Yksivärisesti punaisella koristeltujen viittojen alkuperä ei ole tiedossa.

Sireliuksen mukaan viittojen “rintapielet olivat milloin molemmat, milloin vain toinen kirjatut” (Sirelius 1916, 109). Piirrosten, kuvien ja säilyneiden viittojen perusteella viittojen kirjonnat eivät kuitenkaan ole olleet toispuoleisia. Jos Sirelius ei tarkoita tässä korkeamman etukiilan kirjontoja (niitä jotka jäävät piiloon kun viitan sulkee edestä), en löydä tukea hänen väitteelleen.

Viitta kiinnitettiin hakasilla kuten tankkikin. Ennen vanhaan hakaset olivat enimmäkseen tinaisia (Schvindt 1913, 142). Useassa viitassa hakaset on kiinnitetty punaisten verkalappujen päälle. Kaikissa viitoissa ei kuitenkaan ole verkalappuja hakasten alla. Matalampi etukaitale (eli oikeanpuoleinen) alkaa hakasten alta.

Helmassa oli kummallakin sivulla halki eli pykälä, jonka yläpää oli koristeltu punaisella veralla (Schvindt 1913, 142). Jääsken kansallispuvun viitassa nämä tilkut ovat mustat ja ne on kiinnitetty punaisella langalla. Tilkun reunaan on leikattu kuviota. Muissa viitoissa ja piirroksissa (joissa tilkut ovat näkyvissä) ovat ne punaiset tai mustat.

Muut koristeet: Viitoissa ei ollut nahkakoristeita rohkamoissa tai hihansuissa (Schvindt 1913, 142). Muissakaan kuvauksissa, tai säilyneissä viitoissa, piirroksissa, valokuvissa ei ilmene, että viittojen rohkamoita olisi koristeltu. Kunstkameran viitassa 323-21 viitan oikeanpuoleisen etukaitaleen reuna on koristeltu punaisella langalla hakasista helmaan asti, mutta tämä on poikkeus.

Robert Ekmanin maalauksessa naisen sarkaviitan koristeet ovat sinisiä: kaikki viitan reunat helmaa, etulievettä ja hihansuita myöten on kantattu sinisellä. 1800-luvun alusta on tieto, että sinistä verkaa käytettiin Kirvussa koristamaan punaisten hameiden helmoja, hameiden hartuuksissa sekä tyttöjen päänauhoina (Halinius, päiväämätön). Ekmanin maalaus on 1870-luvulta. Siniset koristukset – jos niitä vielä 1870-luvullakin olisi käytetty – olisivat kuitenkin varmaan tulleet ilmi 1800-luvun puolivälin piirroksissa sekä Akianderin kertomuksessa.

*Robert Wilhelm Ekman, Kirkkomatkalla Jääsken pitäjässä, 1872, Reitzin taidemuseo*. Ekmanin maalaamassa naisen asussa jännittäviä piirteitä ovat sarkaviitan siniset koristelut sekä kaksi päällekkäin puettua hametta. Päällekkäisissä hameissa ei muutoin ole mitään outoa, mutta tässä helmukseton ja siten vähempiarvoinen hame on puettu helmusniekan päälle. Sinisiin koristeisiin liittyen haluaisin huomioida myös Kansallismuseon kokoelmista löytyvän liivin K10139:138, joka on kauttaaltaan ympäröity sinisellä nauhalla. Liivissä on koneompeleita ja pystysuuntaiset muotolaskokset, ja siten se tuskin on peräisin ainakaan 1800-luvulta. Liivin yhteydessä ei ole tietoja esineen alkuperässä, mutta toisessa samalla koodilla tallennetussa esineessä, hame K10139:135, on metatiedoissa maininta ”Kuuluu Suomen käsityön ystävien 90-vuotisnäyttelyn muistoksi Kansallismuseolle lahjoitettuun kokoelmaan.” 90-vuotisjuhla on Suomen Käsityön ystävien perustamisvuoden perusteella ollut vuonna 1969. Mainittu hame näyttää hieman erikoiselta, samoin kokoelmaan kuuluva hame K10139:137. Mietin että ne voisivat olla myöhemmin tehtyjä vaatteita esim. näytelmiä varten. Samassa lahjoituserässä on kuitenkin tullut myös vanhaa Sakkolan-Raudun esineistöä.

Ompelu

Sarkaviitassa on paljon päärmeitä ja saumavaroja, joiden ompeleet jäävät näkyviin oikealle puolelle. Siten niiden ompeleminen käsin on suositeltavaa. Museoviittojen kuvista voi päätellä jonkin verran viitan ompelusta. Helmassa näyttäisi olevan risapäärme. Viitan sivusaumojen saumavarat näyttävät olevan kiinnitetty päärmepistoilla, joiden jättämät painaumat ovat joissain tapauksissa nähtävissä kummallakin puolella saumaa myös viitan päällispuolella. Koska viittasarka on paksua, ei viitoihin todennäköisesti ole ommeltu tavallisia päärmeitä tai katesaumoja. Suurin osa museoiden kuvista on kuitenkin niin epäselviä, että niistä ei voi varmasti sanoa.

Minun viittani

Selvitin siis jääskeläisten viittojen piirteitä arkistolähteistä. Tutkimuksissa jäi avoimeksi kysymykseksi esimerkiksi se, onko sarkaviittojen takakappaleita yleensä muotoiltu siten, että viitta on takapuolelta kapeampi kuin edestä. Tavoitteenani oli kuitenkin ennen kaikkea saada viitta valmiiksi ja siten saada viimein täysi asukokonaisuus talveksi. Oma Jääsken viittani on siten valmistettu saatavilla olleen tiedon valossa niin jääskeläiseksi kuin mahdollista.

Jääsken kansallispuvusta on saatavilla tarkistettu versio, ja sen viittaa varten laaditut kaavat ja ohje ovat todennäköisesti erinomaiset. Tarkistetut kansallispuvut kuitenkin perustuvat yleensä (laajaan tietämykseen, mutta sen lisäksi ainoastaan) yhteen historialliseen esikuvaan. Pidemmän ajan tavoitteenani on tietenkin päästä tutustumaan alkuperäisiin viittoihin museossa ja ottaa tarkemmin selvää niiden rakenteesta, ei vain yhden viitan tapauksessa vaan yleisesti ottaen.

Vaikka viitan valmistamiseen käyttäisikin tarkistetun kansallispuvun ohjeita ja kaavoja, on koristeluita mahdollista muunnella historiallisten esikuvien innoittamana ja siten saada sarkaviitasta omansa näköinen. Sepaluksen koristeluiden muoto ja koko saa vähän vaihdella. Ja jos puna-kelta-vihreä värimaailma ei miellytä (mieheni yhdisti värit halveksimaansa tricolori-pastaan), voi viitan koristella pelkällä punaisella villalangalla. Mitä itse tekisin koristeluiden kanssa ensi kerralla toisin, niin kiinnittäisin villalangat rinnukseen kireämmälle ja hienovaraisemmilla ompeleilla, esimerkiksi pistämällä ompeleet villalangan läpi. Tein koristelut suurin piirtein mutta en tarkalleen Nordiska Museetin viitan mukaisesti. Kauluksessa kiinni olevia verkatilkkuja on koristeltu ainoastaan kansallispuvun mallina olleessa viitassa, joten en toteuttanut näitä koristeluita. Jännä että kansallispukuun on juuri tämä viitta valittu, tilkkujen koristeleminen kun vaikuttaa olleen harvinaisempaa kuin koristelematta jättäminen.

Tätä projektia varten en päässyt Kansallismuseoon, jonka kokoelmapalvelut ovat remontin vuoksi kiinni, enkä myöskään raaskinut hyödyntää Lahden museon kalliihkoja palveluita uudelleen. Käytin siis Leena Pursiaisen Karjalaisia kansallispukuja -kirjasta löytämiäni Jääsken tarkistamattoman kansallispuvun viitan mittoja. Jälkikäteen vertasin mittoja museoviittojen mittoihin. Tarkistamattomassa kansallispuvussa kuvekaitaleet ovat kohtuuttoman kapeat, vain 11 cm leveät, kun ne historiallisten viittojen perusteella voisivat olla leveydeltään 25 cm. Perinteisesti viitan kuuluisi siis olla paljon muhkeampi, ja tähän olen eniten pettynyt omassa viitassani. Toinen pettymykseni kohde on kangas, mutta se on ihan omaa syytäni.

Olin ostanut viittaa varten Eurokankaasta Moss-villasekoitekangasta. Kangas tuntuu ja näyttää tekokuituisen halvalta, mutta se oli ostohetkellä ainut vaihtoehto, jonka löysin. Vasta myöhemmin tajusin, että villakankaat kannattaa tietysti tilata eurooppalaisista historiallisen pukeutumisen erikoiskaupoista. Se olisi halvempaakin kuin villasekoitekangas kivijalkakaupasta ostettuna. Myös verkkokaupoissa ongelmana kuitenkin on paksun valkoisen saran saatavuus. Nyt (lokakuussa 2024) valkoinen paksumpi 600g/m2 sarka on lopussa kaikkialla. Saatavilla on kuitenkin hyvin 300g/m2 sarkaa. Valmistamani viitta on suunnilleen tätä paksuutta, ja mielestäni kangas on liian ohutta. Koska sopivaa kangasta on vaikea löytää, harkitsin myös saran kutomista käsin. Kotikutoisen tai muuten parempilaatuisen villakankaan kanssa olisi mahdollista hyödyntää kankaan hulpioita etuliepeiden reunoihin. Jotenkin kuitenkin ajattelen, että paksu valkoinen sarka on niin perustuote, että sitä kuuluisi löytyä myös tehdasvalmisteisena. Toivottavasti siten ensi kerralla pääsen myös vinkkaamaan hyvän viittasaran teille lukijoille.

Lähteet

Akiander, Matthias (Matti Akkanen). Naisien waateh-parresta Jääskessä. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1852. Linkki
Halinius, Andreas. Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början. Päiväämätön.
Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. Linkki
Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia: sisältää 439 tekstikuvaa ja 24 kuvataulua, joista 5 värillistä. Suomalais-ugrilainen seura, 1916. Linkki

Esiliinat, Esseet

Ensimmäinen kudontaprojekti: Jääsken esiliina

Halusin käyttää riikineitä myös juhlavissa tilaisuuksissa. Esiliina oli se, jonka kanssa seinä nousi pystyyn. Valmiskankaat vain eivät olleet sopivia. Olin kyllä ommellut kangaskaupan puuvillakankaasta edullisemman esiliinan, joka viikoittaisessa käytössä on ollut ihan hyvä (ja rento ja pestävä), mutta joka ei ole tarpeeksi hieno juhlakäyttöön. Olen myös käyttänyt Rautjärven kansallispuvun esiliinaa, joka tyylinsä puolesta on sopiva, mutta omistamani esiliina on minulle liian lyhyt. Paitoja ja hameita varten olen löytynyt hyviä kankaita kangaskaupasta tai käytettynä. Valkoinen paitakangas ja sininen hamekangas on helppo löytää, mutta mistä löytyisi juuri sopivasti raidallinen kangas esiliinaan?

Esiliinan tarve sai minut ajattelemaan kutomista. En ollut koskaan ollut kovin kiinnostunut siitä. Haluan käyttää aikaani mieluummin asujen käyttämiseen kuin koko niiden valmistamisen kaareen: karstaamiseen, kehräämiseen, vyyhteämiseen, kutomiseen ja vasta sitten lopulta ompelemiseen. Mutta koska en halunnut maksaa valmiista kankaasta kolmeasataa euroa (esiliina päällä piti myös voida istua piknikillä ja juoda punaviiniä) ajattelin että no miksei: ryhtyisin kutomaan ja kutoisin esiliinoja. Kappalehinta ei olisi niin suolainen. Paitsi liinoja pitäisi tietysti kutoa monta, koska kangaspuiden hankkiminen maksaisi.

Vahdin muutaman viikon ajan Toria, odotin sopivia kangaspuita myyntiin. Minun tosiaan täytyi saada puut itselleni, sillä ehtisin harrastaa kutomista tunnin täällä toisen siellä, eikä siihen ikkunaan mahtunut matka-aika kudontakeskukseen. Puolisoni ei ollut lainkaan innoissaan siitä, että meille, kerrostaloon, tulisi kangaspuut. Vaikka pienethän ne ovatkin, leveydeltään alle metrin ja ne taittuisivat kokoonkin. Tässä vaiheessa voin myöntää, että eivät ne ole olleet kokoontaitettuina kuin yksien kotibileiden ajan.

Kangaspuut (Toikan Laila) saapuivat. Ne olivat käytetyt mutta maksoivat enemmän kuin olisin halunnut maksaa (kangaspuita on tarjolla mielin määrin, mutta harvoin niitä tulee myyntiin Helsingissä). Nyt seurasi vähän nolo puolen vuoden vaihe, jossa kangaspuut enimmäkseen keräsivät pölyä ja minä motivaatiota panna ne kudontakuntoon esiliinaa varten.

Lyhyet somevideot eivät ole vieneet kykyäni pitkäjänteiseen toimintaan. Luen kuitenkin kirjoja ja kirjoitan useinkin yli 280 merkin tekstejä. Mutta teen minäkin mieluiten nopeita käsitöitä. Sellaisia, joihin voi tarttua telkkaria katsoessa tai kun odottaa pitsaa uunista. Eikä pelkästään nopeasti käteen otettavia töitä vaan myös sellaisia, joiden alkuun panemiseen ei kulu tuntia kauemmin. Sellaisia, että saman illan aikana on mahdollista aloittaa työ ja myös saada se vauhtiin. On ajan henkeä käyttää älylaitteita ja samaan aikaan valittaa niiden haitallisuudesta. Minulle itselleni älylaitteisiin uppoutuminen on kuitenkin ollut vähemmän syy saamattomuudelle ja ennemmin oire jostain muusta.

Lopulta otin töistä vapaata, jotta pääsin Taito-keskukseen luomaan loimen. Kesäkuun alussa jäin työttömäksi. Se varmasti oli se kognitiivinen avautuminen, joka lopulta sai minut laittamaan kankaan kudontakuntoon. Pidin kameraa mukana työvaiheissa (ks. video), sillä halusin tuoda esiin jokaisen työvaiheen. Tämä ei ollut pientä tekemistä käsille television katsomisen lomassa – tämä oli projekti, joka kosketti koko perhettä!

Uuden loimen laittaminen on aina ollut iso juttu. Tekstiilien valmistaminen monine vaiheineen muodosti suuren osan kotitalouksissa talviaikana tehtävästä työssä. Tämä ilmeni myös sanonnoissa ja uskomuksissa. Useilla paikkakunnilla Karjalassa eli uskomus, että jos vieras tuli loimen laittamisen alussa, tiesi tämä pitkää elinikää – jos lopussa niin lyhyttä. Samoin laajalle ovat levinneet variaatiot sanonnasta juosta kuin loimen luoja (ennen vanhaan loimi luotiin pitkäksi tuvan seinälle eikä luomapuihin). Loimessa on myös kiinni arvoa siinä mielessä, että jo pelkästään kuitujen käsittely ja kehrääminen langaksi on teettänyt uskomattoman määrän työtä. Mummoni antoi minulle vanhoilla päivillään kotikutoisen pellavapyyhkeen sekä siihen liittyvän anekdootin: toiset olivat sanoneet, että elkee laittako uutta loimea, sota tulloo. En tiedä missä vaiheessa vuotta 1939 lointa oltiin laittamassa, mutta talvisodasta oli kyse.

Minulle pelkkä kangaspuiden saaminen kutomakuntoon oli iso projekti. Tein karkean laskelman, että aikaa kului kymmenen tuntia ja näiden lisäksi mittaamaton määrä tunteja erään viriöongelman korjaamiseen (ks. video). Itse kutominen on kuitenkin helppoa, kivaa ja koukuttavaa. Kutoessa saattaa kuunnella äänikirjoja ja vahtia lasten leikkiä. Ja mikä tärkeintä: kutomaan saattoi ryhtyä vaikka vain vartiksi kerrallaan.

Jääsken tyyliin tehdyn esiliinan helmapitsi ja hapsut. — *Esiliina, joka on ommeltu ensimmäisestä kutomastani kankaasta.*

Ensimmäinen esiliinakangas sekä siitä valmistettu esiliina ovat nyt valmiita. Aikaa kului kymmeniä tunteja, ja alkuhankintoihin myös huomattava summa rahaa – tarkkaa summaa en ole uskaltanut laskea. Kaikki lisävarusteet, rahdit ja langat mukaanlaskettuna rahaa meni varmasti yli tonni. En myöskään ole uskaltanut ajatella liian tarkkaan, onko koko touhussa mitään järkeä.

Jääsken puku on luterilainen samassa mielessä kuin mitä protestanttikirkon interiööri on verrattuna katoliseen. Se on raikas, minun silmiini tylsä. Siinä ei ole kaluunanauhoja, ei painokankaita. Olen aina pitänyt kullasta ja krumeluurista ja sitä omassa puvussani ei todellakaan ole. Jääsken puvussa väri-ilottelu ja piperrys löytyvät työläistä kudonnaisista: näitä ovat esiliina, hurstuthame ja polviniekat pirtanauhat. Lisäksi ovat esiliinojen värikkäät nyytingit ja neulakintaat. Kun mitään näistä ei valmisteta teollisesti, on valittava työlään itse tekemisen ja etäisesti jääskeläistä muistuttavien teollisten tekstiilien välillä.

Olin toivonut, että taito kutoa vapauttaisi minut kangaskaupoista. On totta, että itse kutomalla saan esiliinaani juuri sellaiset raidat kuin haluan. Nyt minua kuitenkin rajoittaa teollisten lankojen tarjonta. Satutko sinä tietämään, mistä saisi NeL 60/2 pellavalankaa ”edullisesti”, sanotaan alle 200 € kilolta?

Käsityöharrastus on täynnä portteja ja kaltevia pintoja. Kutomisesta olisi mahdollista siirtyä vielä syvemmälle tekstiilien tuotantoketjussa. Siitäkin huolimatta uskallan vannoa, että en ala kehrätä omia pellavarihmoja, en ainakaan kudontaa varten. Ehkä pieniä määriä villaa, silkasta käsityöhistoriallisesta mielenkiinnosta. Olen kuitenkin havainnut saman ilmiön sekä käsin ompelun, pirtanauhojen ja nyt viimeisimpänä kutomisen kohdalla: turha tuhertaminen muuttuu vähemmän turhaksi ja vähemmän näpräämiseksi, kun siihen pääsee sisälle. Vasta tekniikkaan sisään päästyään näkee sen tuotosten todellisen kauneuden. Minun silmääni monimutkaiset taalainsidokset näyttävät edelleenkin menevän teknisessä kikkailussaan estetiikan edelle, mutta näillä sidoksilla itse kutoneet osaavat varmasti arvostaa niitäkin.

Jos ei muuta, niin itse kutominen on vähintäänkin opettanut katsomaan kudottuja tekstiilejä oikealla silmällä. Koska tutkin kansanpukujen esikuvia, minulle on tärkeä taito pystyä analysoimaan kankaasta sen kateriaaleja ja kudontatekniikkaa.

***

*Vasemmalla neulomani pitsi ja oikealla esiliinan KA1428* *(kansallispuvun esikuva) pitsi. Minun pitsini näyttää muutoin samalta kuin alkuperäinen, mutta se on peilikuvana.*

Minun esiliinani on tehty sinne päin tarkistetun Jääsken kansallispuvun ohjeen mukaan. Helmaa koristava neulottu pitsi ei ole tehty kansallispuvun ohjeen mukaan ja siksipä voinkin sen neulomistavan tässä paljastaa:

Kerroksen alkuun yksi silmukka oikein,
langankierto ja ylivetokavennus oikein (toista tämä sarja niin monta kertaa kuin haluat pitsistä korkean)
kerroksen loppuun neulo yksi silmukka oikein
käännä työ ja toista toisella puolella.

Kansallispuvun ohjeessa oli pitsiin selkeä ohje, mutta en osannut sitä seurata ja siten kokeilin, miten helpoiten saan tehtyä saman tyylistä. En yleensä harrasta pitsineuleita enkä muitakaan pitsejä.

Jääsken tyyliin tehty esiliina. — *Kymmenien tuntien työ viimein päällä*

Lue myös

Jääsken kihlankunnan kudonnaisesiliinat