Tein pari vuotta sitten tyttärellemme hartuuksin varustetun hameen. Nyt tekisin monta asiaa toisin, ja siksi ajattelin kirjoittaa jatkoa lasten hameisiin liittyen. Olen sittemmin vakiintunut käyttämään yksinomaan Jääsken tyylistä pukua ja nykyisin teen myös lastenvaatteet jääskeläisittäin. Toisekseen olen nykyisin tarkempi vaatteiden historiallisuuden kanssa, ja kehitystä on tapahtunut ompelutaidoissakin. Vuoden 2022 artikkelissa mainitsemani Pyhäjärven kansallispuvun hartuushame muuten roikkuu edelleen odottamassa käsittelyä. En ole enää kärryillä, montako vuotta kyseinen projekti on ollut vaiheessa.
Julkaisin jo päivitettyä teoriatietoa artikkelissa Mihin Kannaksen pukuihin kuuluu hartuushame? Jos hartuushameet kiinnostavat, suosittelen tutustumaan artikkeliin. Totean siinä Jääsken suhteen, että mallia voi ottaa Kirvun tyylistä. Kirvun tyylistä puolestaan tiedetään sen verran, että hameissa oli hartuukset vielä 1800-luvun alussa, ja väriltään ne olivat siniset tai valkoiset. Totean myös että:
“Jos tietoa hartuuksien historiallisesta ulkonäöstä ei ole, tekisin niistä silloin mahdollisimman huomaamattomat.”
Kuten kuvista näkyy, en aina malta elää niin kuin opetan. Hartuusten kultakanttaukset ovat flamboijantimmat kuin niiden olisi tarvinnut olla.
Halusin tehdä tytöllemme hartuushameen, koska mielestäni se on lapsen käytössä kätevämpi kuin vyötäröhame. Lapsen on helppo pukea hame itse, eikä se varmasti purista vyötäröltä. Tällä hetkellä hame istuu väljästi, ja helma on todella runsas käyttäjän kokoon nähden. Toivoin, että hame ei heti jäisi pieneksi ja lopulta olisi myös mahdollista purkaa hartuukset kokonaan pois ja käyttää hametta tavallisena vyötäröhameena. Tästä syystä hame on pitkä ja runsas. Helman ympärysmitta on sama mitä laitan aikuisten hameeseenkin, kaksi kankaan leveyttä (à 140-150 cm). Myös vyötärönympärystä on varattu runsaasti, jotta vyötärölaskoksia ei tarvitse heti olla purkamassa.
Hameen hameosa edustaa jääskeläistä tyyliä: hamekangasta ei ole vetopoimutettu ja helmassa on noin viiden sentin levyinen poimutettu verkakaitale. Hartuuksiin otin mallia käkisalmelaisesta hameesta KA8825. Keskellä edessä on halkio samaan tyyliin kuin käkisalmelaisessa hameessa. Hartuuksien kanttaamiseen käytetyt vinonauhat on valinnut tyttäreni. Kirvulaisen tyylin mukaista olisi ollut valita hartuuksiin sininen tai valkoinen kangas. Tämä tieto kuitenkin on 1800-luvun alusta, ja myöhemmällä ajalla jääskeläisten asujen verkakoristeet ovat olleet enimmäkseen punaisia. Siksi punainen tuntui luonnollisimmalta valinnalta hartuuksien väriksi.
Jos voisin palata ajassa taaksepäin, leikkaisin hartuukset sirommiksi. Erityisen tyytyväinen puolestaan olen siihen, kuinka hartuukset lähtevät yhtymäkohdasta juuri oikeassa kulmassa.
Hartuuksien selkäkappaleeseen on otettu mallia käkisalmelaisesta hameesta (KA8825).Hame on muutoin siististi ommeltu sekä oikealta että nurjalta puolelta, mutta olkainten kiinnityskohtaan saumavarat jäävät näkyviin nurjalle puolelle. Tässä kohtaa on toisaalta mahdollisuus jättää olkaimiin jatkovaraa, joka on helppo ottaa käyttöön myöhemmin. Helmaosa ja hartuukset on ommeltu yhteen siten, että vyötärösauman saumavarat jäävät hartuuksien sisäpuolelle. Tämä ei ole perinteinen tapa.Helmaverka on Jääsken tyyliä.
En noudattanut ompelujärjestyksessä perinteistä tapaa, sillä tykkään ommella mahdollisimman paljon koneella. Jos vielä teen lisää saman mallisia hartuushameita, laadin siinä samoilla tulilla kunnollisen ompeluohjeen. Tekniikka on tosi kätevä ja nopea. Lyhyesti pantuna: hameen vyötärö ommellaan hartuuksien verkapuolen ja vuoripuolen väliin, sitten hartuusosan reunat kantataan vihonauhalla. Tein kanttaamisen vähän typerässä järjestyksessä, minkä takia lopputulos ei ole elegantein mahdollinen.
Tekemäni hame yhdistää kahden eri alueen tyyliä, ja siten se asettuu fantasiapukujen kategoriaan. “Jääskeläinen” hartuushame on nykytiedon valossa pakostakin fantasiapuku, sillä Jääsken hartuuksista ei ole kuvia tai tarkkoja kuvauksia. Jos hartuushameen haluaa, on silloin pakko säveltää itse. Tämä on toistaiseksi paras yritelmäni. Aion jatkaa kehitystyötä, mutta väliin tulee monta muuta projektia, jotka pitäisi nekin saattaa valmiiksi.
Missä pitäjissä käytettiin olkaimilla eli hartuuksilla varustettua hametta? Minkä pitäjien riikineisiin voi yhdistää hartuushameen? Tässä artikkelissa on päivitettyä tietoa hartuushameista. Kirjoitin edellisen kerran aiheesta vuonna 2022, ja tässä teille laajempi ja tarkempi esitys.
Hartuukselliset hameet yhdistetään Käkisalmen, Pyhäjärven, Sakkolan ja Raudun (sekä Metsäpirtin) pukuihin. Näiden pitäjien kansallispukuihin kuuluu hartuushame, ja myös esikuva-aineisto tukee sen käyttämistä. Minun tietääkseni näistä pitäjistä ei ole edes säilynyt vyötäröhameita.
U. T. Sirelius (1915) pitää hartuushametta kehitysvaiheena muinaisen avohameen ja nykyisen vyötäröhameen välillä. Jos uskomme tähän väittämän, muuallakin Kannaksella on käytetty hartuushametta ennen vyötäröhameiden keksimistä. Tietoja hartuushameista on säilynyt vähän. Muistitietoa puvuista on kerätty enimmäkseen vasta 1900-luvun alussa, ja valtaosa tiedosta käsittelee 1800-luvun jälkimmäistä puoliskoa. Koska 1800-luvun lopun tiedoissa hartuushameita ei mainita, ovat ne jääneet pois käytöstä jo 1800-luvun alkupuolella tai aiemmin. Kirvun tapauksessa tiedetään tämän tapahtuneen 1820–1850-lukujen välisenä aikana (Halinius 1826, Akiander 1852). Muualta ei ole saatavilla näin tarkkaa muistitietoa.
Mainituissa Itä-Kannaksen pitäjissä (Käkisalmi, Pyhäjärvi, Sakkola, Rautu, Metsäpirtti) hartuushame on historiallisesti perustelluin hamemalli. Hartuuksien toteuttamiseen löytyy historiallisia esikuvia, jotka on tässä artikkelissa esitetty pitäjittäin. Metsäpirtistä ei ole saatavilla esikuvia, mutta todennäköisesti siellä on käytetty samanlaista hametta kuin Sakkolassa.
Muissakin Kannaksen pitäjissä hartuushametta on todennäköisesti käytetty joskus aiemmin, eikä sen käyttäminen nyky-riikineissä ole epähistoriallista. Meillä ei kuitenkaan ole tietoa siitä, miten olkaimet perinteisesti toteutettiin. Minkä väriset ne olivat? Millaisella mallilla ne oli leikattu? Minkälaista kanttinauhaa käytettiin? Oliko niissä kirjailuja? Jos omiin riikineisiinsä haluaa toteuttaa hartuukset, joutuu ne keksimään uudelleen itse. Avaan tätä hieman artikkelin lopussa.
Vielä yksi juttu: onko se hartiushame vai hartuushame? Muistitietoaineistossa kertojat puhuvat hartuushameesta. Kansatieteellisessä tutkimuksessa on käytetty kumpaakin muotoa. Käytän itse kansankielistä muotoa hartuus. Pyhäjärvellä sana on voinut kääntyä myös muotoon hartoos (Arponen 1932, 3, 38, 51).
Pitäjät, joissa hartuushametta käytettiin 1800-luvun loppupuolella: Käkisalmi, Pyhäjärvi, Sakkola, Rautu ja Metsäpirtti (Sakkolasta 1894).
Tiivistelmä
Käkisalmi ja Pyhäjärvi
Sakkola, Rautu ja Metsäpirtti
Hameen väri
Sininen tai musta
Sininen, musta tai punainen
Hamekangas
Vetopoimutettu koko pituudeltaan. Villainen tai puolivillainen
Ei vetopoimutusta. Villainen tai puolivillainen
Hartuuksien väri
Punainen
Tummassa hameessa punainen, punaisessa hameessa tumma
Hartuusten koristeet
–
Joskus kirjontaa
Etumus
Halkio
Ei halkiota
Hartuuksien yhtymäkohta takana
Korkealla
Matalalla
Vyöttämiskohta
Todennäköisesti rintojen alta
Rintojen yläpuolelta
Helmaverka
Kapea, poimuttamaton
Leveä, poimutettu, alalaidassa päärme
Helmanauha
–
Punaisessa hameessa keltaraitainen pirtanauha
Sakkola, Rautu ja Metsäpirtti
Sakkolassa ja Raudussa hameet olivat punaisia, sinisiä tai mustia. Hameita oli kokovillaisia talvihameita sekä puolivillaisia, joissa loimi oli pellavaa ( Schvindt 1913, 5). Säilyneiden hameiden perusteella sinisissä ja mustissa hameissa oli punainen verkahelmus. Helmaverat ovat tyypillisesti runsaasti poimutettuja ja jopa 10 cm leveitä. Verka oli yleensä päärmätty. Punaisissa hameissa oli helmassa keltaraitainen pirtanauha, leveys noin 5–6 cm. U. T. Sireliuksen (1915, 94) mukaan punainen helmaniekka hame oli arkihame ja sininen puolestaan juhlahame. Vaskelan ortodoksit käyttivät hekin punaisia hameita, mutta niissä ei ollut helmassa pirtanauhaa vaan kapeampi keltainen kaitale (Vahter 1930, 1).
KA218 Sakkola tai Rautu. Helmanauhan leveys 5 cm.KA219 Sakkola tai Rautu. Helmanauhan leveys 6 cm.EKME7029 Rautu. Helmanauhan leveys 6 cm.KA3339 Sakkola tai Rautu. Verkahelmus 8 cm.KA220 Sakkola tai Rautu. Verkahelmus on 10 cm leveä.KA221 Sakkola tai RautuHartuushameiden poimutettuja helmaverkoja. Verkaa poimutettiin huomattavasti enemmän kuin ympäröivissä pitäjissä (Suomen puolella).Sakkolassa ja Raudussa helmaverat päärmättiin. Päärmepistojen alla kulkee villalanka.Punaisten hameiden helman pirtanauhoja (huom. kuvien värejä on käsitelty, jotta yksityiskohdat erottuisivat paremmin). Keltaviiruinen helmanauha kuuluu Sakkolan ja Raudun tyyliin. Kuvissa erottuu myös hamekankaan vaalea pellavaloimi.Nämä hameet ovat siten puolivillaisia.
Hartuukset ovat väriltään tummat punaisissa hameissa ja päinvastoin punaiset tummissa hameissa. Hartuuksia koottiin joskus erilaatuisista kangastilkuista. Tyypillisesti ne kantattiin ostokankaalla. Joskus Sakkolan ja Raudun hartuuksia kirjottiin. Muistitiedon mukaan “se ken ymmärs, se kirutt kirssilöill korreuksii” (Vappu Tenkanen, Vahter 1924). Kirssit tarkoittavat tässä [todennäköisesti ostettua] värikästä villalankaa. Säilyneiden hameiden perusteella hartuuksia kirjottiin maltillisemmin kuin esimerkiksi Inkerin Tuutarissa.
Yksityiskohta KA222: hartuuksien ristipistokirjontaa.Hameiden KA3339 ja KA222 hartuuksista löytyy kirjontaa.Sinisissä hameissa hartuukset ovat punaiset.Punaisissa hameissa hartuukset ovat mustat tai muutoin tummat.
Miten hametta käytettiin?
Todennäköisesti Sakkolassa ja Raudussa hartuushame vyötettiin rintojen yläpuolelta. (Sirelius 1915, 94; Keinänen K10303:13; valokuva KK1157:29). Todennäköisesti esiliina vyötettiin samaan kohtaan mistä hame alkoi. (Vahter 1930, 4; K10303:13; KK1157:29.) Hilda Olsonin kivipainokuvassa vuodelta 1868 hameenkaulus jostain syystä roikkuu rintojen alapuolella. Tähän tyyliin hame puettiin Pyhäjärvellä.
Sakkolassa ja Raudussa perinteistä hametta käytettiin yleisesti vielä ainakin 1870-luvulla (Söderhjelm 1879; muistitietoaineisto Vahter 1924).
Todennäköisesti rajan toisella puolella Inkerin Vuoleessa ja Miikkulaisessa käytettiin samantyylisiä hartuushameita kuin Sakkolassa ja Raudussa. Vuoleesta on mainintoja sinisestä punaverkahameesta sekä punaisesta viiruhelmahameesta (Vahter 1924). Miikkulaisesta on säilynyt punainen viiruhelmahame (SU5954:1).
Schvindt 1913. Sakkola, Rautu. KK1157:29 Metsäpirtti. Sohvia Tuokko l. Sutelainen poimuaa huntua. U. T. Sirelius 1915.HK19400503:141 Hilda Olson, 1868. Vaimo Sakkolasta.K10303:13, K10303:16, maalaukset Sigfrid August Keinänen vuodelta 1873, sekä KA383, KA224
Käkisalmi ja Pyhäjärvi
Käkisalmesta ja Pyhäjärveltä on paljon vähemmän aineistoa, minkä takia pitäjiä koskevat päätelmät ovat epävarmempia. Aineistoa on sen verran vähän, että eroa Pyhäjärven ja Käkisalmen hameiden välillä ei ole mahdollista tehdä. Sen sijaan ero Sakkolan ja Raudun hameisiin on ilmeinen. Käkisalmessa ja Pyhäjärvellä hartuushame on selvästi eri mallinen kuin Sakkolassa ja Raudussa. Sakkolassa ja Raudussa hameen etupuolella hartuuksien välissä on ylimääräistä kangasta, Käkisalmessa ja Pyhäjärvellä edessä on halkio. Hameen takapuolella hartuuksien yhtymäkohta on Käkisalmen ja Pyhäjärven hameissa korkeammalla. Sakkolan ja Raudun hameet ovat laskostamattomia, Pyhäjärven ja Käkisalmessa kangas on laskostettu koko matkalta helmaan asti. Kaiken lisäksi Pyhäjärvellä ja Käkisalmessa helmaverka on kapea ja poimuttamaton (tosin se on mahdollisesti laskostettu muun hamekankaan mukana).
Käkisalmesta on säilynyt ainakin yksi musta puolivillainen hame. Tämä hartuushame muistuttaa Kaukolan ja Räisälän vyötäröhameita: Se on musta, laskostettu ja helmassa on ohut punainen verka. Hameiden kuvista laskostusta on vähän vaikea nähdä, koska laskostus on ajan myötä oiennut. Samantyylinen hame näkyy päälle puettuna valokuvassa Adolf Aarnion valokuvassa (KA12.1) Käkisalmelta.
Pyhäjärvellä hartuushame tehtiin tummansinisestä (Sirelius 1915, 94) tai mustasta (ks. kuvat; Arponen 1932, 2; Kaukomieli 1876, 122) kankaasta. Hameita tehtiin kokovillaisia eli kokolankasia, ja puolivillaisia eli ärmäkkäisiä. Kaikilla ei välttämättä ollut täys-sarkahametta lainkaan. Hamekangas oli poimutettu ja prässätty. Hameiden hartuukset olivat punaista verkaa. Hameen helman yhden tai kahden sormen levyistä verkakaitaletta kutsuttiin Pyhäjärvellä listiksi (Schvindt 1913, 17; Arponen 1932). Yksittäisen muistitiedon mukaan hartuukset olivat vanhoilla naisilla leveämmät kuin nuorilla (Arponen 1932, 57).
Venäjän etnografisesta museosta löytyy käkisalmelaisen tai pyhäjärveläisen näköinen hame (REM3054-73).
KA8825 Käkisalmi, Norsjoki. Mahdollisesti hameen ostettiin Viipurilaisen osakunnan keruumatkalla vuonna 1876.REM3054-73. Ei paikkatietoa, mutta helmaveran leveyden sekä hamekankaan laskostuksen takia todennäköisesti Käkisalmi tai Pyhäjärvi. Hametta REM 3054-73 ennen museoluettelossa on paita, jonka hyvin voi olla Käkisalmen kihlakunnasta. Seuraavalla numerolla kuitenkin on esiliina, jonka Venäjän etnografinen museo on pukenut nuken ylle osaksi inkeriläistä pukua.KA12.1 Adolf Reinhold Aarnio: kauran niittoa Käkisalmen pitäjässä 1800-luvun lopulla.KA8825 helmaverka. Tässä kankaassa näkyy myös jälkiä laskoksista.KA8825
Miten hametta käytettiin?
Pyhäjärvellä hame vyötettiin kiinni rintojen alapuolelta (Sirelius 1915, 94). Todennäköisesti näin tehtiin myös Käkisalmessa (KA12.1). Hameen vyöttämiseen käytettiin Pyhäjärvellä kokkaniekkaa vyötä (Sirelius 1915, 94). Esiliina saatettiin pukea siten, että se peitti hameen halkion (K10303:14). Tässä kuvassa näette, miltä hameen halkio näyttää, jos esiliina on puettu alas vyötärölle. Vähäisen aineiston valossa vaikuttaa siltä, että hame on rinnasta hyvin avonainen ja hartuukset ovat suhteessa kapeat, ja ne vetäytyvät huomaamattomiin kohti kainaloa.
Todennäköisesti Pyhäjärvellä käyttiin hartuushametta ainakin 1870-luvulle asti (muistitieto Vahter 1924). Käkisalmessa 1890-luvulla otetussa valokuvassa (KA12.1) naisella on päällään hartuushame. Emme voi kuitenkaan tietää, onko kuva lavastettu.
Mahdollisesti hartuushame oli Pyhäjärvellä ainut hametyyppi, ennen kuin vyltäröhame alkoi syrjäyttää sitä. Yksittäisen muistitiedon (Arponen 1932, 2) mukaan Pyhäjärvellä ei aikoinaan käytetty kauluksella varustettuja körttihameita ollenkaan.
Jos vertaatte historiallisia hameita Pyhäjärven kansallispukuun, huomaatte että istuvuus on hyvin erilainen. Vuorelman versio Pyhäjärven hameesta on muutenkin suoranainen abominaatio. Käkisalmen kansallispuvun hameesta on liikkeellä hyvinkin kauniita versioita, ja varmaan siihen on saatavilla myös kelvolliset ohjeet. Näitä kannattanee hyödyntää myös Pyhäjärven tyylisissä hameissa.
K10303:14 S. A. Keinänen, Pyhäjärvi 1873. Maalauksessa näkyy hamekankaan poimutus.Pyhäjärveläinen ja sakkolalainen asukokonaisuus Kansallismuseossa. Kuva teoksessa Kaukonen 1985. Mahdollisesti same hame toisella tapaa puettuna.Pyhäjärvi, Schvindt 1913.
Muut alueet
Jääsken kihlakunnan Kirvussa käytettiin hartuushameita vielä 1800-luvun alussa. Kirvun kappalaisen Andreas Haliniuksen kuvauksen mukaan hame oli sarkaa ja väriltään punainen, sininen tai musta. Hartuukset ovat siniset tai valkoiset, ja ne on valmistettu sarasta. Helmassa oli tuuman leveä verka, joka oli punaisessa hameessa sininen ja tummassa hameessa punainen. Mustassa hameessa saattoi olla helmassa veran sijaan keltainen villanauha. Hameessa on keskellä leveä sepalus (kuten Käkisalmen/Pyhäjärven tyylisessä hameessa). Se ulottuu noin 7 cm pohkeen alapuolelle. Tässä en ole ihan varma mitä Halinius tarkoittaa: Hänen mukaansa hame riippuu navan alapuolella. Pidetäänkö hametta siis todella näin matalalla? (Halinius 1826.) Halinius ei anna ymmärtää, että hartuushamemuoti olisi hänen aikanaan ollut hiipumassa. Matti Akkanen kuitenkin kirjoittaa vuosisadan puolivälistä, että hartuushameita ei enää käytetty. (Akiander 1852.)
Kun kerta Käkisalmen kihlakunnan itäisissä pitäjissä Käkisalmessa ja Pyhäjärvellä käytettiin hartuushameita, olisi houkuttelevaa olettaa, että näin tehtiin myös Räisälässä ja Kaukolassa. Räisälästä ja Kaukolasta säilyneet hameet ovat vyötäröhameita, jotka tyylinsä puolesta muistuttavat käkisalmelaista hartuushametta muuten paitsi hartuuksien osalta. Kolmessa kaukolaisessa hameessa (KA808, KA807, MAE No. 323-11) ja yhdessä räisäläisessä hameessa (KA585) on punainen vyötärökaitale. Ehkä vanhat hartuushameet katkaistiin muodin muuttuessa vyötäröhameiksi, ja punaisista hartuuksista jäi muistuttamaan punainen vyötärökaitale?
Rannan kihlakunnasta on säilynyt runsaasti hurstuthameita, kaikki säilyneet vyötärömallisia. Schvindt (1913, 117) mainitsee ohimennen, että Koiviston hurstuthameiden kerrotaan olleen aiemmin hartuuksin varustettuja.
En ole törmännyt hartuushameisiin Äyräpään kihlakuntaa käsittelevissä aineistoissa.
Voiko hartuushametta käyttää muissa kuin itäisen Kannaksen puvuissa?
Pidän itse todennäköisenä, että koko Kannaksen alueella on käytetty hartuushameita, mutta siitä ei ole säilynyt tietoa. Jos näin uskoo, ei ole epähistoriallista valita riikineisiin hartuushame. Täysin ongelmatonta tämä ei kuitenkaan ole:
Jos tietoa hartuuksien ulkonäöstä ei ole, miltä niiden pitäisi näyttää?
Asun tunnistettavuus tietyn pitäjän riikineinä kärsii.
Ensimmäinen ongelma voidaan Räisälän ja Kaukolan kohdalla (minun mielestäni) ratkaista siten, että otetaan mallia Käkisalmen ja Pyhäjärven hameista. Koska hameet ovat muutoin samannäköisiä, ovat myös niiden hartuukset hyvällä tuurilla olleet ainakin sinne päin samaa tyyliä. Kirvun hartuuksista tiedämme jotain, ja todennäköisesti Jääsken ja Antrean pitäjien tyyli on ollut hyvin samanlainen. Joidenkin pitäjien hartuukset voitaisiin siis rekonstruoida vaillinaisen tiedon varassa. Lopputulos olisi tietenkin ns. fantasiapuku.
Itse ajattelen että puvun tunnistettavuus on sekin osa onnistunutta kansanpukua. Esimerkiksi Jääsken alueen hameet ovat viimeiset 150 vuotta olleet vyötäröhameita ja siten hartuuksellinen hame tekee puvusta vähemmän jääskeläisen näköisen. En tiedä lisäisikö hartuushameen käyttäminen kuitenkaan “mikä kansallispuku tuo on” -kyselyiden määrää, todennäköisesti ei.
Joissain tilanteissa hartuushameen käyttäminen voi olla mukavampaa kuin vyötäröhameen. Raskausaikana ajattelin, että ison vatsan kanssa olisi mukavampaa ilman ylimääräistä vyötärön ympärille köytettyä painolastia. En ehtinyt toteuttaa tätä ideaa. Omalle tytölleni olen tehnyt pelkästään hartuushameita. Lapselta vyötärönympäryksen mittaaminen on jotenkin vaikeaa, sillä vatsalihaksettoman taaperopötsin koko on aina vähän epämääräinen. Aikuisena kärsin joskus ihan mielelläni tiukasta vyötäröstä mutta lasta en halua tähän tilanteeseen asettaa. Lisäksi aikuisen naisen puvussa esiliina peittää hameen halkion, silloinkin kun vyötärön puoliskot eivät yllä kiinni toisiinsa. Lapsen pukuun esiliina ei kuulu, joten hameen tulisi pysyä edestä kiinni. Ajattelen että hame on lapselle mukavampi käyttää ja mittoihin saa enemmän kasvuvaraa, kun hame roikkuu olkien eikä vyötärön varassa.
Minulla ei ole mitään auktoriteettia vastata tyhjentävästi siihen, saako riikineissä käyttää hartuushametta (paitsi niiden Itä-Kannaksen pitäjien tapauksessa, jossa sitä kiistatta on käytetty). Minun mielipiteeni on, että sitä “saa” käyttää muissakin pitäjäpuvuissa, jos pyrkii muutoin olemaan mahdollisimman uskollinen oman pitäjänsä pukuperinteelle. Tämä tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että Jääsken alueella hartuuksiin ei tule kirjontaa, koska Jääskessä on kirjottu tosi vähän. Jos tietoa hartuuksien historiallisesta ulkonäöstä ei ole, tekisin niistä silloin mahdollisimman huomaamattomat.
Lähteet
Akiander, Matthias (Matti Akkanen). Naisien waateh-parresta Jääskessä. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1852. Linkki. Arponen, Aino. ”Vaatetuksesta Pyhäjärvellä ja Sakkolassa.” SKS käsikirjoitus E100, 94 sivua, 1932. G.H. (nimimerkki). ”Från en forakningsresa.” Kaukomieli 1876 . Linkki. Halinius, Andreas (Antti Komoinen). Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början. Päiväämätön. Linkki. Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. WSOY, 1985. Lehtinen, Ildikó, ja Pirkko Sihvo. Rahwaan Puku: Näkökulmia Suomen Kansallismuseon Kansanpukukokoelmiin. Museovirasto, 2004. Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. Linkki Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia. Suomalais-ugrilainen seura, 1915. Linkki Söderhjelm, Werner. ”Kertomus Wiipurilais-Osakunnan v. 1879 lähettämän kansatieteellisen lähetyskunnan toimesta,” julkaistu nimellä ”Keruuretkellä Raudussa ja Valkjärvellä 1879”. Kotiseutu 1938:2. s. 69 (linkki) Vahter Tyyni. ”Eräiden Karjalan pitäjien käsityöstä ja puvuista 1923–1924.” Virkamatka 1924. Museovirasto.
Voit nyt ladata tulostamiseen sekä puhelimella selailuun optimoidun vihkosen kokkaniekkakuvioiduista pirtanauhoista. Vihkosesta löydät tietoa kokkaniekkavöiden käyttämisestä ja rakenteesta, vinkkejä lankoihin sekä ohjeet yhdeksään pirtanauhaan. Mallit ovat Sakkolasta, Raudusta, Pyhäjärveltä, Valkjärveltä ja Käkisalmelta.
Voit tutustua kaikkiin esineisiin Flickrissä, jossa voit myös ladata kuvista korkearesoluutioiset versiot. Minulle on ok, jos haluat käyttää kuvia omissa projekteissasi, kunhan mainitset kuvan lähteenä minut tai tämän blogin.
Vierailin joulun alla Etelä-Karjalan museolla tutkimassa Jääsken kihlakunnan hameita sekä Käkisalmen kihlakunnan pirtanauhoja. Henkilökohtaisesti reissu oli merkittävä, sillä pääsin ensimmäistä kertaa näkemään kansanpukujen esikuvia omin silmin. Vierailun elämyksellisyys on kuitenkin toissijaista siihen nähden, miten paljon aineistoa sain kerättyä historiallisista nauhamalleista.
Julkaisen malleja museon pirtanauhoihin sitä mukaa, kun saan niitä valmiiksi. Palaankin siis nauhojen yksityiskohtiin pienen hauduttelun jälkeen. Nyt nopeina nostoina kolme löydöstä:
1. Useissa nauhoissa värit ovat haalistuneet tai ehkä alun alkaenkin olleet luonnollisen väirisiä. Muutamissa villalankaisissa nauhoissa loistavat kuitenkin uskomattoman kirkkaat sininen, punainen, keltainen ja vihreä.
EKME1312 ja 1313. Osassa nauhoista värit ovat säilyneet kirkkaina.
2. Ostokankaista leikatuista kangastilkuista on tehty tehty nauhojen päihin töpsyjä erilaisilla tekniikoilla ja erityyppisistä kankaista.
Ostokankaasta leikattuja tupsuja: vasemmalla kiinnitetty parilla pistolla, oikealla päälle kieritetty kangasta. EKME1313 ja 1314
3. Käkisalmen kihlakunnan ohuenohuet sykerönauhat ovat ehkä läntisen kannaksen hienostuneimpia pirtanauhoja. Mutta esivanhempammekin ovat kuitenkin kutoneet välillä epätasaista käsialaa, tehneet virheitä ja joskus joutuneet jatkamaan loimilankoja.
EKME1307
Päätarkoituksenani ei ollut tehdä hametutkimusta, mutta sain runsaasti kiinnostavaa aineistoa myös Jääsken kihlakunnan hameisiin liittyen. Hameista haluaisin tässä vaiheessa todeta, ettei yksikään hame ollut identtinen toisen kanssa. Rakenteelliset piirteet olivat hameissa aika lailla yhdenmukaisia, tosin Ruokolahdella ja Rautjärvellä hameita poimutettiin, eteläisessä Jääsken kihlakunnassa ei. Kussakin hameessa oli kuitenkin omanlaisensa vyötärönauha ja myös kangaslaatu.
Huimimpia yksityiskohtia hameissa olivat sivusaumasta löytynyt tasku sekä vyötäröpoimutuksen yli käännetty leveä pirtanauha. Kumpikin rakenne sopii loistavasti hyödynnettäväksi myös nykyajan kansanpukujen hameissa. Itselleni merkittävin esine oli kuitenkin antrealainen tummansininen sarkahame, todellinen käsityötaidon näyte. Tästä hameesta kirjoitan lisää myöhemmin, sillä aion käyttää sitä mallina omissa ruutissani.
Tasku hameen saumassa.EKME3103Epätyypillinen vyötärörakenne Jääsken kihlakunnan (todennäköisesti) alueen hameessa. Museovierailulla alkoi aika loppua kesken, eikä tästä hameesta ole minulla valitettavasti tämän parempia kuvia. EKME1368.
Enimmäkseen Itä-Kannaksella sekä Laatokan etelärannalla käytettyjä silmävöitä sekä niitä läheisesti muistuttavia säärisiteitä on nyt esitelty yhdeksän kappaleen verran ladattavassa ohjevihkosessa. Kunkin nauhan kohdalla löytyvät ohjeet loimen luomiseen sekä kuvion poimimiseen – vaikka näiden nauhojen kuvioiden poimiminen onkin hyvin helppoa! Ohjeet perustuvat Theodor Schvindtin piirroskuviin 1800-1900-lukujen taitteesta. Museoissa vastaavia nauhoja on suomenkieliseltä alueelta (tietääkseni) neljä kappaletta, joista yksi on Räisälästä, toinen Inkeristä ja lisäksi kaksi “Valkjärveltä”, tosin tässä tapauksessa epäilen museon metatietoja.
Silmävöitä on nimensä mukaisesti käytetty vöinä, kuten usein myös säärisiteitä. Museokokoelmissa olevien nauhojen pituus vaihtelee 70 cm:n ja 2,5 metrin välillä. Pituudeksi suosittelisin vähintään kahta metriä, toki käyttäjän koosta riippuen. Nauhojen päitä on saattanut koristaa ostokankaisista tilkuista koottu terttu. Tällaisia ei ole toteutettu mallinauhoihin, mutta ne ovat täysin historiallisten esikuvien mukaisia!
Ohjevihkon mallit ovat aiemminkin olleet saatavilla tällä sivustolla. Kokosin vihkon sillä ajatuksella, että ohjeet olisivat mukavasti tulostettavassa muodossa. Vihkosta ei ole erityisesti optimoitu puhelimelle, mutta ehkäpä ensi kerralla kokeilen pienelle ruudulle paremmin sopivaa formaattia. Mikäli näihin tulee korjauksia tai jopa lisää malleja, päivitän muutokset silmävöiden sivulle.
Jos kaipaat vielä lisää tietoa silmävöistä, katso video!
Kehitin itselleni hassunhauskan somehaasteen syödä viikon ajan vain ja ainoastaan rautakauden aineksista valmistettua ruokaa. Ajallisesti fokus on myöhäisessä rautakaudessa (1000–1200) ja sijaintina tietenkin Karjala. Tiedot saatavilla olleista ravintoaineista perustuvat niin pitkälti Käkisalmen linnoituksen muinaisten tunkioiden tutkimukseen, joten rajataan paikkaa vielä lisää: larppaan siis noin 1100-luvun käkisalmelaista. Jee. Tästä tulee hauskaa.
Ennen kuin päästään mukaviin kokkaushetkiin, niin tässä minun ja varmaan kaikkien muidenkin lempiosuus: raskas fakta.
Tässä artikkelissa esitellään, mitä maataloustuotteita karjalaisella talonpojalla olisi ollut käytössään rautakauden lopulla (1000–1200). Mahdollisimman pitkälti yritän nojata tutkimusdataan, mutta mutta: Ongelmana useimmissa lähteissä on, että ne perustuvat Etelä- ja Länsi-Suomesta tehtyihin arkeologisiin löytöihin. On Karjalassakin kaivettu esiin rautakautisia mäkilinnoja ja kalmistoja, mutta nämä kaivaukset ajoittuvat enimmäkseen 1800-luvun lopulle. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen olisi rajan taakse varmaan ollut asiaa useammallakin, mutta näiden alueiden historia ei tutkimuksen näkökulmasta enää tunnu kuuluvan suomalaisille – eikä sen puoleen venäläisillekään. Uhkana siis on, että Karjalasta ei tulevaisuudessa saada enää enempää arkeologista tutkimustietoa.
Erityisesti Karjalassa tehtyjen kaivausten viimeaikainen vähäisyys on ongelma siinä mielessä, että läntiset ja itäiset perinteet eivät ole keskenään vertailukelpoisia. Jos Turussa on syöty leipää 1000-luvulla, ei se tarkoita, että niin olisi ollut Käkisalmessa.
Miten varhaisesta maataloudesta on saatu tietoa?
Tiedot varhaisesta maataloudesta perustuvat arkeologisiin löytöihin ja kielitieteellisiin havaintoihin. Kaivauksissa on löytynyt jälkiä maaperän varhaisesta muokkauksesta, luita sekä työkaluja. Maanäytteistä on voitu tutkia makrofossiileja, eli siis säilyneitä jyviä, tai siitepölyjäämiä. Kasken polttaminen on myös kerrostanut järvien pohjaliejuun nokea (Huurre 2012, s. 31).
Kaikesta ei kuitenkaan jää jälkiä: jyvät säilyvät vain hiiltyneinä. Eikä juurikkaista ja kaalista löydy todennäköisesti siemen- tai siitepölylöytöjä, koska nämä kasvit pyrittiin korjaamaan ennen kukkimista (Huurre 2012, s. 48). Jälkiä ei myöskään ole siitä, minkälaisia ruokia näistä aineksista tarkalleen valmistettiin.
Viljely oli jo monin paikoin vakiintunutta
Siitepölylöytöjä on tehty Hiitolasta ja Kurkijoelta vuoden 400 tienoilta, Valamosta noin 650-luvulta ja Sortavalasta ja Valkjärveltä viikinkiajan alusta. Valamossa kaikista varhaisimmat siitepölylöydöt on ajoitettu 800-luvulle eaa., mutta tämän jälkeen viljelyssä on ilmeisesti tullut pitkä katkos. (Huurre 2003, s. 32–34.) Muillakin alueilla viljelyä on tietenkin voinut olla jo aiemmin, mutta syystä tai toisesta taito on välissä unohtunut, tai ainakaan siitepölykerrostumaa ei viljelystä ole jäänyt.
1000–1200-luvuilla maanviljely oli vakiintunutta ainakin Laatokan pohjoispuolisille alueille ja Mikkeliin asti, eli siis Etelä-Karjala, Kannas ja Laatokan Karjala olivat maanviljelysaluetta, Pohjois-Karjala ja Raja-Karjala eivät. (Huurre 2003, s. 32–34.)
Viljely oli tietysti enimmäkseen kaskiviljelyä, mutta tämänhän me kaikki muistamme peruskoulun historiantunneilta.
Varhaisimmat viljelykasvit
Alla olevassa taulukossa on tehty koonti Suomen ja Luoteis-Venäjän esihistoriallisen ajan viljakasveista. Nämä tiedot perustuvat makrofossiilisiin aineistoihin eli hiiltyneisiin jyviin ja siemeniin. Minun kiinnostuksenkohteenani on erityisesti Käkisalmesta (1100–1300) tehdyt löydöt.
Alsleben 2012, s. 348. Alslebenin siteeraa Lempiäinen, T. (1995) ‘Medieval plant remains from the fortress of Käkisalmi, Karelia, Russia’, in Fennoscandia archaeologica XII, 83–94.
Taulukon koonnut Almuth Alsleben (2012) toteaa viljelykasvien kirjon olleen Suomessa vaatimattomampi kuin mitä samanaikaisesti Luoteis-Venäjällä. Ja siltähän se taulukon perusteella näyttää. Mutta katsotaan tarkemmin Lempiäisen tutkimusta, jossa tutkittu maa-aines oli siis peräisin Käkisalmen linnoituksesta 1100–1300-luvun kerrostumasta.
Maa-aineiden makrofossiilien tutkimuksessa löytyi noin 9000 siementä tai hedelmää. Näiden joukosta löytyi 34 hiilitynyttä jyvää, jotka voitiin tunnistaa, sekä 165 jyvää, jotka jäivät tunnistamatta. Tunnistettujen jyvien joukossa oli:
16 ohraa
6 ruista
5 kauraa
1 vehnää
Hamppua elikkäs cannabis sativaa löytyi 53 siementä. Myös humalaa ja pellavaa oli runsaasti. (Lempiäinen 1995, s. 84.) Humalan viljely alkoi keskieurooppalaisissa luostareissa 1000-luvulla ja levisi sieltä Suomeen jo seuraavalla vuosisadalla (Huurre 2003, s. 50). Tästä humalan läsnäolosta voidaan tietenkin vetää johtopäätös: jos on humalaa, on myös kaljaa.
Omenaa löytyi vain yksi siemen. Aivan äärimmäisen mielenkiintoista on, että näytteistä löytyi myös yksi siemen ficus caricaa eli viikunaa. Miten viikunakasvin siemen oli päätynyt näin pohjoiseen? Tätä selittää se, että viikunaa on (1400-luvulla) käytetty lääkekasvina. Viikunan siemeniä on löytynyt myös keskiaikaisesta Turusta. (Lempiäinen 1995, s. 87.)
Viljoista oli käytössä jo ohra, ruis ja kaura sekä vähissä määrin myös vehnä
Näistä Käkisalmen linnan löydöksistä voi ainakin näin viihteellisessä mielessä vetää johtopäätöksiä: ohraa löytyi eniten, joten se lienee myös ollut yleisin vilja. Tämä on myös historiantutkijoiden mielestä fakta: ohra syrjäytti rukiin vasta myöhään. Ja vehnääkin oli jo esihistoriallisella ajalla, mutta hyvin vähän.
Ohra alkoi väistyä rukiin tieltä 1500-luvulla, mutta rukiilla kuitenkin kesti pitkään syrjäyttää ohra pääviljana, ja pohjoisessa ruista ei viljelty ollenkaan. Vasta 1700-luvun alussa ruis oli päävilja suurimmassa osassa maata. (Niemelä 2008, s. 74–75.) Yhden väitteen mukaan ruis on tullut Suomeen todennäköisesti lännestä, sillä sana ruis on lainaa germaanisista kielistä. Toisaalta korpiruis eli siis kuusimetsästä kaskettava runsassatoinen ruis levisi Itä-Suomeen kaakosta 1100-luvulla. (Huurre 2003, s. 48.)
Tästä ruis-asiasta on olemassa myös toisenlainen käsitys. Hannu Ahokkaan mukaan viljelty ruis on voinut syntyä Savo-Karjalan alueella. Väitteensä hän perustaa arkeologisiin löytöihin sekä Karjalassa palvottuun rukiin jumalaan. Arkeologisten tietojen perusteella ruista on hänen mukaansa viljelty Suomessa jo 4000 vuotta. Rukiin jumalaa hän kertoo palvotun “Karjalassa” (tässä ei selviä, missä siellä tarkemmin). Hauskana lisäfaktana tähän: rukiin jumalan nimiä olivat Runkoteivas, Runkateivas, Rokateevas, Ronkateus, Ruukoteera, Rogateus ja Rongoteus. (Ahokas 2010, s. 96–97.)
Suomesta ruis on levinnyt Ahokkaan mukaan laajalle Itämeren kaupan, suomalaisten siirtolaisuuden ja venäläisten julmien sotaretkien seurauksena (Ahokas 2010, s. 99–103). Selvästi hänen tavoitteenaan on todistaa, että ruis tosiaan syntyi Suomesta ja levisi täältä kaikkialle muualle maailmaan. Arkeologisia todisteita en näin valtiotieteilijänä osaa arvioida ja muutenkin juttu haiskahtaa vähän Suomen muinaiskuninkailta.
Vehnää tosiaan viljeltiin ohran ohella jo rautakaudella, jopa ennen ajanlaskun alkua. Lajeja olivat tällöin emmer- ja pölkkyvehnä. Tavallinen vehnä syrjäytti emmerin rautakauden lopulla ja pölkkyvehnän keskiajalla. (Huurre 2012, s. 47.) Käkisalmen siemenlöydöissä kyse oli nimenomaan tavallisesta vehnästä
Kauraa on myöhempinä aikoina käytetty lähinnä rehuksi, eikä esimerkiksi Käkisalmen linnoituksessa tehdyssä maaperäanalyysissa selvinnyt, käytettiinkö kauraa siellä vain eläinten ravinnoksi. Kaakkois-Suomessa kauraa on kuitenkin käytetty ihmisravinnoksi myöhempinä aikoina (Niemelä 2008, s. 76), joten näin on hyvin voinut olla myös Käkisalmessa.
Naurista ei Käkisalmen tutkimuksessa löytynyt, mutta aivan varmasti sitä syötiin
Niin kuin ylempänä jo mainittiin, eivät kaikki kasvilajit jätä samalla tavalla havaittavia jälkiä. Nauris on yksi tällainen laji, eikä sen saapumisajankohdasta Karjalaan voida siten saada varmuutta. Nauris kuitenkin on ikivanha kasvi, sillä nauris sana tunnetaan kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä. Siten on todennäköisesti vanhempaa perua, kuin milloin nämä kielet ovat erkaantuneet toisistaan (Huurre 2003, s. 48).
Nauriita on viljelty Pohjois-Euroopasta ainakin 300-luvulta eaa., tästä on väitetysti kerrottu kreikkalaisen Pytheaan matkakertomuksessa. Ja siis ihan tosissaan, vuoden 80 jaa. tienoilta on Elimäeltä löytynyt maahan hautauneen hiiltyneen nauriin jäänteet. (Ahokas 2010, s. 86, 88.)
Nauris oli erityisesti kaskimaan laji, eikä se pelto-pellossa viihtynytkään. Ja nauriista tykättiin Suomessa niin, että nauriita varten saatettiin polttaa pieni rieskamaa, vaikka muuten ei olisikaan kaskettu. 1800-luvun alussa peruna lopulta voitti nauriin suosiossa varmaankin juuri sen takia, että naurista ei voinut viljellä muussa kuin kaskimaassa. (Niemelä 2008, s. 81.)
Mistä kasviproteiineja?
Entä sitten härkäpapu ja herne? Kummastakaan ei mainittu Lempiäisen tutkimuksessa, mutta mahdollisesti niitä on voitu viljellä 1000-luvun taitteen paikkeilla.
Nykyistä vihreää hernettä alettiin viljellä Suomessa vasta 1800-luvulla. Tätä ennen herne oli ns. harmaata hernettä, jonka siemenet olivat pienempiä. (Niemelä 2008, s. 77–78) Tätä hernettä on viljelty Ruotsissa jo kivikaudella ja Turun Niuskalasta on löytynyt siitepölyjäämiä 500 eaa. Ajanlaskun alun jälkeen on jo säilynyt kokonaisia herneitä useilla asuinpaikoilla. (Huurre 2012, s. 49.)
Ilmeisesti palturiksi on todistettu se, että kiertelevät munkit olisivat tuoneet pavun vasta 1200-luvulla. Härkäpavun varhaishistoriasta ei löytynyt millään kunnollista dataa, mutta maatiaiskasviyhdistyksen mukaan niitä oli Varsinais-Suomessa jo 600–700 luvuilla. Näin vaivaa tämän selvittämiseksi mutta ei selvinnyt.
Sekä pavun että herneen viljelyä on toki voinut rajoittaa se, palkokasvit eivät viihtyneet kaskessa, vaan ne olivat pelkästään peltokasveja (Niemelä 2008, s. 77–78). Kaskiseuduilla ei kuitenkaan koskaan pelkästään kaskettu, vaan kasken lisäksi pidettiin myös pientä vihannesmaata.
Uuni kehitetään vasta myöhemmin, joten leipiä ei tällä viikolla syödä! Mutta eikö karjalainen ruoka perustu uunipatoihin ja leipään? Mitä sitten voi enää syödä?
Uunit alkoivat yleistyä Länsi-Suomessa viimeistään rautakauden lopulla. Länsi-Suomessa oli jo tällöin käytössä avolakinen kiuasuuni sekä tätä hieman nuorempi savikupoliuuni. Kivestä ja tiilestä muuratut umpilakiset uunit yleistyivät vasta keskiajalla, ja ne vaativat holvikaaren muuraustaitoa. (Mikkanen 2016, s. 8.) Ensimmäinen Suomesta löytynyt leipä on muuten ohrakakkara ensimmäisen vuosituhannen loppupuolelta, Ahvenanmaalta Sundin Långängsbackenin kalmistosta. Sitä ei kuitenkaan ollut ilmeisesti paistettu uunissa. (Huurre 2003, s. 62–63).
Itä- ja Länsi-Suomessa on kuitenkin kansantieteellisen aineiston perusteella käytetty erilaisia uuneja, minkä takia lännessä tehtyjä haivaintoja ei voi yleistää koskemaan itää. (Mikkanen 2016, s 18.)
Luoteis-Venäjällä oli käytössä savikupoliuunit (Judelson 1992, s. 37–38, 45), ja viimeistään Novgorodin 1200-luvulla kasvaneen vaikutuksen myötä ne olisivat voineet yleistyä myös Karjalassa. Mitään arkeologista aineistoa ei kuitenkaan löytynyt tukemaan tätä hypoteesia. Niin tai näin, uunit olivat joka tapauksessa vasta myöhäisen rautakauden juttu, ja sen takia pidättäydyn leivästä ja uuniruuista ainakin nyt alkuun. Vaikka leipäuuneja onkin varmasti alkanut olla rautakauden loppupuolella, olisi historiallisempaa jättää leipä juhlaruuaksi ja nauttia vilja arkena puuron muodossa.
Pientä epähistoriallisuutta omaan rautakausihaasteeseeni aiheuttaa se, etteivät nykyjauhot tietenkään vastaa kotona jauhettuja saati sitten rautakautisia. Jauhinkiviä on kuitenkin ollut käytössä jo ainakin Kiukaisten kulttuurin ajoista lähtien, joten niillä varmasti on jyrnytelty myös rautakautisessa Karjalassa.
Pronssikaudella yleistyivät yhdellä kädellä käytettävät ns. kuutiokivet, joilla saatiin rouheista jauhoa puuroihin. Ei ole varmaa, olivatko kehittyneemmät, kierrettävät jauhinkivet käytössä jo rautakaudella. Räisälästä Hovinsaaresta on löytynyt tällainen kierrettävä kivipari, mutta se saattaa olla keskiaikainen. (Huurre 2003, s. 61–62.)
On ilmiselvää, että tällaisillakaan jauhinkivillä jauhosta ei kuitenkaan saatu sihtilaatuista.
Karja
Ruotsissa ja Virossa on pidetty jo kivikaudella nautoja, lampaita, vuohia ja sikoja. Suomen alueella karjanhoito on alkanut yleistyä viimeistään pronssikaudella, ainakin rannikolla siis. Luulöytöjä on naudasta, lampaasta ja/tai vuohesta ja siasta. (Huurre 2003, s. 54–55) Näiden löytöjen yhteydessä ei kuitenkaan mainita Karjalan aluetta. Sen sijaan Käkisalmen linnoituksesta löytyneiden kasvifossiilien perusteella tiedetään, että karjan ravinnoksi käytettiin luonnonrehua, ei viljeltyä heinää (Lempiäinen 1995).
Ei tiedetä sitä, milloin maidosta on opittu valmistamaan voita (Huurre 2003, s. 63). Kansantieteellisen aineiston pohjalta on selvää, että juustoa ei Karjalassa valmistettu myöhempinä aikoinakaan. Maitoa on muutenkin käytetty vähän ja lähinnä hapatettuna.
Myöhemmin tulen käsittelemään tätä vielä lisää, mutta karja on ollut pienikokoista ja vähätuottoista verrattuna nykyiseen. Vaikka olisikin historiallista syödä ainakin nautaa ja lammasta, ei niiden päivittäinen syöminen tule kysymykseen. Sitä paitsi tuoretta lihaa syötiin ani harvoin, sillä teurastus hoidettiin yleensä syksyllä, kun eläimet kesän jälkeen olivat tuhdeimmillaan.
Lihaa voitiin säilöä myöhemmälle kuivattamalla. Savustus ei kuitenkaan ollut Karjalassa käytössä kuin vasta 1800-luvulla (Sallinen-Gimpl 2009, s.16).
Luonnon antimet
Käkisalmen linnoituksesta löytyneiden kasvijäänteiden joukosta löytyi viljelykasvien lisäksi jälkiä villikasveista: pähkinöitä, pihlajanmarjoja, metsämansikoita, vadelmia ja puolukkaa (Lempiäinen 1995, s. 87). Myös metsästys on ollut ilmeinen ravinnonlähde. Myöhemmin riistaa ovat rajoittaneet uskonnolliset ruokarajoitukset (ortodoksien keskuudessa), mutta rautakautisista tabueläimistä ei ole tietoa.
Yksi ruoka-aine melkein unohtui tästä listasta: kala. Kalaa on myöhempinäkin aikoina käytetty runsain mitoin, sillä se on soveltunut ortodoksien ruokavalioon. Itse pystyn syömään imetyksen takia kotimaista kalaa harvoin, mutta muussa tapauksessa kala olisi keskeinen ravinnonlähde tämän haasteen aikana.
Vielä yksi takaisku: suola
Meille monelle tulee keskiaikaisesta ruuasta ensimmäisenä mieleen tönkkösuolattu kala, mutta tällaista meininkiä ei ollut vielä rautakaudella. Suolaus säilömismenetelmänä yleistyi Karjalassakin vasta keskiajalla, vaikka siellä suolan saatavuutta paransivat Vienanmeren suolakeittämöt. (Sallinen-Gimpl 2009, s.16.) Tosin, se että suolaa ei käytetty säilömiseen ei tarkoita, että sitä ei olisi käytetty hienoista hippusta maustamiseen.
Tällaisista raaka-aineista tullaan siis valmistamaan ruokaa tämän viikon aikana. Täällä blogissa ilmestyvien juttujen lisäksi julkaisen fiiliksiä instaan @rajatiede.
Lähteet
Ahokas, Hannu. “Suomi viljarukiin, kaskinauriin ja lantun geenikeskuksena.” Varhainen viljely Suomessa/toim. Juha Hirvilammi (2010). Alsleben, A. “The Plant Economy Of Northern Medieval Russia.” Teoksessa Brisbane, M.A., Makarov, N.A. and Nosov, E.N eds. The archaeology of medieval Novgorod in context: studies in centre/periphery relations. Oxbow Books 2012. Huurre, Matti. “Viljanviljelyn Varhaisvaiheet.” ja “Maatalouden Alku Suomessa.” Suomen Maatalouden Historia. 1, Perinteisen Maatalouden Aika Esihistoriasta 1870-luvulle, 2003. Judelson, Katharine. “The Archaeology of Novgorod, Russia: recent results from the town and its hinterland.” (1992). Lempiäinen, Terttu. “Medieval plant remains from the fortress of Käkisalmi, Karelia (Russia).” Fennoscandia archaeologica 12 (1995): 83–94. Mikkanen, Tiina. “”Rakennuksen Keskivaiheilla Sijaitsi Tulisija”.” SKAS, 3, 2016, pp. 3–21. Niemelä, Jari. Talonpoika Toimessaan: Suomen Maatalouden Historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. Sallinen-Gimpl, Pirkko. Karjalainen keittokirja. Tammi, 2009.