Käsityöt

A. Ahlqvistin matkakertomus Itä-Kannakselta v. 1854

August Ahlqvist, osan ajasta matkakumppaninaan Kaarle Slöör, kiersi kesällä 1854 itäisellä Kannaksella keräämässä kansanrunoutta ja siinä sivussa myös muuta tietoa alueen oloista. Ahlqvistin matkan aikoina Venäjä ja Iso-Britannia olivat juuri aloittaneet sodan keskenään, ja Krimin sodan taisteluita käytiin myös Itämerellä. Ahlqvistin kuvaamat epäluulot häntä kohtaan (ettei vain olisi englantilainen vakooja!) liittyvät tähän kontekstiin. Onkin kiinnostavaa lukea, miten kansa pahimmillaan saattoi ottaa runonkerääjät vastaan. Se että tällaisia sattumuksia ei käynyt enempää, kertoo että kiertelevät opiskelijat otettiin yleensä hyvin vastaan.

Ahlqvistin päätehtävä oli kerätä runoja. Vanhoja runoja löytyi ainoastaan “puhdaskarjalaisissa pitäjissä” Pyhäjärveltä, Sakkolasta ja Raudusta. Ahlqvist mainitsee, että Raudun inkerikot taisivat vanhoja runoja erityisen hyvin. Sen sijaan Muolaasta, Kivennavalta ja Valkjärveltä oli turha yrittää löytää Kalevala-tyyppistä runoutta. Ahlvist kirjoittaa myös hieman kansanpuvuista, ja tämä osuus savakoista ja äyrämöisistä onkin useaan siteerattu. Ahlqvist pitää pukuihin liittyvän tiedon tallentamista tärkeänä, vaikka hän lausuukin selvän mielipiteensä äyrämöispuvuista: ne ovat rumia.

Ahlqvist pitää rahvasta ei nyt suoranaisesti saamattomana mutta kevytmielisenä, epäluuloisena, epärehellisenä (ei kylläkään rosvoina), tuhlaavaisena ja siivottomana. Hänen mielestään maataloustöitä laiminlyödään ja tienestiä sen sijaan hankitaan erilaisilla sivutoimilla, esimerkiksi rahdinajolla. Eikä siinä mitään, mutta palkkatulotkin tuhlataan sitten herkkuihin ja vaatteisiin. Periaatteessa kansa on ihan siveellistä, mutta vanhojen kunnon runojen sijaan lauletaan loppusoinnullisia renkutuksia, joissa sanatkin ovat hävyttömät. (Samantyylistä mussutusta voit lukea myös Lemmetyn käsikirjoituksesta 1860-luvulta.)

Seuraavassa kevyesti muokattu ote teoksesta Ahlqvist, August. Muistelmia matkoilta Venäjältä vuosina 1854-1858. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1859. s. 3 alkaen. Muokkaukset alkuperäiseen: w-> v, yhdyssanoja, välimerkitystä ja isoja alkukirjaimia korjattu vastaamaan nykyistä oikeinkirjoitusta. Äänneasuun ei ole puututtu. Alkuperäinen versio tekstistä on painettu fraktuuralla tms., jota automaattinen tekstintunnistus ei täysin ymmärrä. Olen korjannut mahdollisimman paljon näitä tunnistusvirheitä, mutta esimerkiksi v:t ovat saattaneet muuttua m:iksi, ja nämä jäävät minulta helposti huomaamatta.

Artikkelikuvan sakkolaisella naisella ei ole yhteyttä Ahlqvistin käsikirjoitukseen.

Artikkelia on muokattu 20.1.2026 siten, että olen lisännyt siihen johdannon, kartan Ahlqvistin matkareitistä sekä pidemmän otteen matkakertomuksesta.

August Ahlqvistin suurpiirteinen matkareitti itäisellä Kannaksella vuonna 1854.

Matka etelä-osassa Viipurin lääniä v. 1854.

I. Matka

(s. 3–9)

Sota on kylmine rauta-kynsinensä jo kouristellut meidänkin maatamme, sota palaa kaikkein mielessä, sodasta vaan kyselevät kaikki tietoja ja sanomia. Vähän taitaa siis tällä kertaa olla toivomista, että kellään olisi halua ja malttia tarkkuudella seurata niin peräti rauhallista toimitusta kuin runojen keräämistä, eli lukea niitä vähäisiä mietteitä, joita tätä vasten matkanneella olisi muille kertoa. Vaan ei luontokaan aina jaksa myrskytä, eikä ihmiset aina sotia. Rauha tulee sodan perästä kuin tyyni päiväpaiste rajuilman perästä. Ihmisten ajatukset, rienteet ja toivot kääntyvät sitten entiselle ladullensa, ja tällöin saavat rauhan työt taas entisen arvonsa. Tämä toivo – sillä kanssaihmisten hyväksyminen on jokaiselle tarpeen – tämä toivo on palkinnut ja ylläpitänyt minuakin, kuin mun matkassani useasti on täytynyt painua salomaihin, missä niiltä tienoin, joissa ihmisyyden tärkeimmät asiat nyt miekalla ratkaistaan, pitkiin aikoin ei ole kuulunut muita sanomia, kuin niitä ereskummaisia maineita, joita rahvaan seassa aina liikkuu tämmöisinä aikoina. Tämä samainen toivo saattaa minun nytkin Suomettaren palstoihin tallelle panemaan eräitä muistelmia alkupuolelta matkaani, joista kukaties on jotakuta johdatusta vastaisille tutkijoille, vaan jotka kauemman aikaa lyhykäisissä muistokirjoissani oltuansa laimenisivat ja mieleni muihin asioihin puututtua ehkä vielä jäisivät laveammasti kirjoittamattakin. Aika ja tilaisuus eivät kuitenkaan nytkään myöten-anna näitä muistelmia taiteellisesti järestää; niitä olen kirjoitellut vähän kussai paikassa, Pohjais-Inkerissä matkatessani, niillä väliajoilla, joita runon-kerääjällä on kyllä joko laulajia odottaessansa eli muusta syystä yhdessä kohden viipyessänsä, ja jokainen tämmöisillä matkoilla käymätöinkin arvaa että, lasten lattialla hälistessä, vaimojen ovessa hönnätessä ja miesten penkillä latturia laskiessa, kirjoittajan on vaikea pitää ajatuksensa koossa. Elköön siis lukija pahastuko, jos kaikki paikat kirjoituksessani eivät ole niin tasaista ja säntillensä, kuin ne olisivat voineet tulla tavallisessa olennossa ja totutuissa tiloissa kirjoittaen.

Jo kauan on tiedetty, että Inkerinmaahankin on säilynyt Suomen kansan muinais-runollisuutta samoin kuin muihin osiin Suomalaisten maata, joissa Karjalaisia elää, ja onkin jo useampia miehiä Suomesta täällä matkustellut runoja keräämässä. Erittäinkin ovat oppilainen Europaeus ja lisensiaatti Reinholm jo koonneet täältä isot joukot runoja. Edellinen, joka mennä talvena viimeksi matkaeli Inkerin etelä- ja länteisissä osissa, oli kuitenkin tällöin havainnut, että Inkerinmaan runot eivät olleet vielä likimaillenkaan kaikki kerätyt, jonkatähden hän sekä yksinäisissä että yleisöllekin julastuissa kirjoituksissa kehoitti suomalaisuuden ystäviä tästä asiasta huolta pitämään, ennenkuin laulut täältäkin häviäisivät perikatoon samoin kuin muista osista Suomea. Tämän johdosta ilmoitin minä Suom. Kirj. Seuralle Helsingissä aikovani vielä kerran lähteä runon-keruussa onneani koettamaan, ja pyysin Seuralta matka-rahaa. Seura, jonka varat tällöin olivat melkein vähässä, määräsi tähän tarpeeseen sen matka-rahan, tekevä 50 rupl. hop., jonka entinen Savo-Karjalaisten osakunta hajotessansa perusti kassansa lahjoittamalla Seuralle, tähän matka-rahaan lisäsi majisteri Tikkanen omista varoistansa lahjassa Seuralle 75 rupl. ja jälemmin Viipurinkin Kirj. Seura yhtä suuren summan. Minulla oli kumminkin tarkoituksena ei ainoastaan runojen kerääminen, vaan myös Inkerissä ja muuallakin Venäjän maassa löytyvien suomalaisten kieli-murretten tutkiminen, ja sen vuoksi kauempi aikaa matkalla viivyttävä kuin minkä mainituilla rahoilla olisi tullut aikaan. Tätä jälkimäistä tarkoitusta vasten määräsi Hänen Keisarillinen Korkeutensa Perintö-ruhtinas, Yliopiston Kansleri, Hänen annettavinansa olevista kanslerin-varoista matkakseni 300 ruplaa hop. Näin varustettuna voin runon-keruuta vasten kumppalinkin ottaa kanssani, ja oppilainen Kaarle Slöör on se, joka tälle huvituksista köyhälle matkalle uskalsi lähteä kerallani.

Mutta runon-keruu Inkerinmaasta ilman Wiipurin läänin etelä-puolta tunnustelematta olisi ollut vaillinainen ja vaan keskoinen, ja sentähden päätin menettää muutamia viikkoja viimeksi mainitun tienoon laulu-taidon tutkimiseen. Täällä oli minun myös odoteltava kumppaliani, joka vasta paria viikkoa myöhemmin kuin minä jousi matkalle, ja täällä oli meidän kummankin ensin totuttava tämmöisen matkan toimihin ja vaikeuteen, sillä varsin paha olisi ollut lähteä pelkkänä helsinkiläisenä ihan oudossa ja vieraassa maassa matkustamaa

Alkupuolella toukokuuta Helsingistä tultuani Pyhäristin kirkolle läksin tästä matkalle 16 p. mainittua kuuta, ja vaelsin halki tämän pitäjän Valkjärven kirkolle. Tästä käänsin tieni pohjaista kohti Pasurin, Metsävirkin (Valkjärven pitäjää), Kuninkaanristin (Sakkulan pit.) ja Puukkalan kautta Haaparannan taloloihin lähellä Tiuriinkoskea (Räisälän pit.). Aikomukseni oli Vuosta pitkin kylä kylältä matkata Räisälän ja Kaukolan kautta Käkisalmeen. Vaan näillä seuduin kuin ei puuttunut minulle kelpaavata juuri muuta tuin vähän arvoituksia, päätin Haaparannasta lähteä suorinta tietä Käkisalmeen ja täältä kääntyä etelätä kohti matkaamaan, pitkin Laatokan rannetta, jossa saaliin toivoin tulevan paremmaksi kuin Vuoksen tienoissa. Sentähden erosin päiväksi tämän joen kauniista rannoista, ja potkaisin suoraan kuin linjalla Käkisalmea kohti Särkisalon kylään, myöskin Räisälätä. Päivä oli lauantai-päivä, ja Haaparannassa oli minun sanottu tästä kylästä kirkkomiesten venheessä hyvästi pääseväni ”linnaan”, joka tapahtuikin seuraavana eli 21 p. toukokuuta. Tämän kaupunkisen olin jo edeltä päin määrännyt matkani pohjaisimmaksi paikaksi, ja tästä käännyin siis etelätä kohti rientämään. Vaellukseni kulki siitä lähtien seuraavien mainittavampain kylien ja paikkojen kautta, nimittäin: Pörtsikkö ja Vuohensalo (Käkisalmen pitäjää), Riiska, Sortanlaks, Vernitsa (josta käsin kävin Konevitsankin pyhää paikkaa katsomassa), Yläjärvi, Ryhmänkylä, Enkkua (Pyhäjärven pitäjää), Saapro, Haitermaa ja Röykkylä (Sakkulan pitäjää), josta viimeisestä kylästä palasin Valkjärven kautta takaisin Pyhäristin kirkolle. Vähää ennen oli matka-kumppanikin ennen tehtyä päätöstämme myöten tullut tähän, ja siitä kulimme nyt yhtenä Kivennavan kirkolle. Tästä siirryimme taas hiljanverkkaan Ahjärven, Vuottaan, Kaukseman, Miettilän ja Lipolan kautta Anttolan myllylle, joka jo on Raudun pitäjää. Tässä erosimme pariksi päiväksi. Kumppalini matkusti Kuusenkannan ja muiden kylien kautta yhtymä-paikkaamme kirkolle, minä taas Orjansaaren ja Mäkrän kautta. Raudun kirkolla ystävällisessä paikassa levättyämme, erosimme taas niin, että Slöör poikkesi siihen osaan Sakkulaa eli tämän pitäjän itä-puoleen, jossa minä vielä en ollut käynyt, minä sitä vastaan läksin vielä Rautulaisia laulattamaan, joka tapahtui enimmin Keripadan, Kattilan, Liippuan, Raasselin (aivan rajalla) ja Palkealan kylissä. Raudulta palasimme samaa tietä, jota tulleetkin olimme, takaisin Kivennavalle, jossa matkamme loppuikin Suomen rajojen sisässä. Syy, minkätähden koko länsi-osan eteläistä Viipurin lääniä jätimme tutkimatta, tulee alempana kerrotuksi.

Näin kuiva-kiskoisesti olen luetellut matkani juoksun sentähden, että se kerralla selvenee sille, joka sen tahtoo tuntea, ja ett’en sitten enää tarvitse lukijata kuletella kylä kylältä kaikkein niiden seikkojen kautta, mitä matkalla on tapahtunut, joita, ehkä ne kyllä voisivat olla huvittavaiset lukea, monestakin syystä ei käy kaikkia kertominen. Se vaan olkoon vielä matkasta yleisesti sanottu, että meidän kaikin paikoin on ollut hyvin rauhallinen ja hyvä kulkea, vaikka meille ennen matkaan lähdettyämme kyllä paljonkin kuvitettiin rahvaan muka pitävän meitä minä vihollisen lähettiläisinä eli katsastelijoina j. n. e. Tätä ei ole tapahtunut muualla kuin minulle vielä yksin ollessani, yhdessä paikassa Räisälän pitäjää, jossa puheiksi saatua tavallisen vieraalta kysymisen aineen: sodan, muuan ämmä viskasi kysymykseksi: ”jos lienet siekin niitä eklantilaisia? lienet tänne lähtenyt viisautta ottamaan!” Hänen ja muutkin hänen sanoistansa pelästyneet sain kuitenkin sillä samalla tyyntymään, että osotin heille, kuinka selvä suomalainen olin, ja vakuutin myös olevani ”tätä yhtä suomen uskoa”, jota vasten myös jakelin tuvassa oleville muutamia suomenkielisiä kirjasia. Jälkeenpäin kuulin tämän talon väkeä olevan useammat ruokakunnat, jotka ei kuuluneet elävän varsin hyvässä sovussa keskenänsä, ja paha ihminen on aina kärkkäämpi toisestakin pahaa luulemaan. Nämä samat ihmiset olivat muutamia vuosia takaperin luulevaisuudestansa joutuneet häpeään. Eräs luonnon-tutkija Pietarista oli nim. talossa käymättä metsää myöten kulkenut suoraan Vuoksen rannalle. Paimenet näkivät hänen, antoivat sanan taloon oudosta metsässä kävelijästä, ja kohta oli rahvasta niin paljo koolla, että miehistä voitiin otollinen jahti-linja asettaa jokeen pistävän niemen tyvelle, josta sitten kiini otettavaa petoa ruvettin ahdistamaan niemen nenään. Hän istuikin veden rannalla kiveä särkien ja katsellen, ja rahvas töytäsi hänen päällensä. Vaikka kiini-ottajista muuan oli vähän venäjätäkin ollut ymmärtävinänsä, ei vanki kuitenkaan voinut selittää rantaansa sen puhtammaksi kuin että häneltä sidottiin kädet selän taakse kiini. Viimein ymmärsivät talonpojat kumminkin hänen puhettansa sen verran, että hänellä oli passi lakkarissa. Sen nähtyä alkoivat miehet katua tekoansa, yksi toisensa perästä luiskahti metsään, ja viimein oli luonnon-tutkija taas aivan yksinänsä, mutta kädet kiini ja niinmuodoin mihinkään kykenemätöinä. Paimenko vai muu eläjä, joka siihen oli sattunut tulemaan, lienee viimeinkin mies-paran päästänyt nuorista, joihin rahvaan yksinkertaisuus ja osaksi paha-ilkisyyskin oli hänen lyönyt.

Melkein samallainen seikka, ehkä ei talonpoikain tekemä, oli minulle tapahtua Pörtsikön kylässä, 6 virstaa Käkisalmen kaupungista. Minä olin päättänyt tässä ensi kerran koetella, mitä etelä-puolella Käkisalmen osattaisiin runoja laulaa, ja sentähden katsoin jo kylään tullessani paraammalta näyttävän talon majatalokseni. Talon pihalle tultuani näin kumminkin, että se oli herrastalo, jonkatähden jo päätinkin lähteä toiseen taloon, vaan pistäysin kuitenkin tupaan kysymään rahvaalta, ken talossa eli. Täällä sanoi eräs nainen, muistaakseni talon-isännän sisar, joka loi leipiä uuniin, tässä elävä sen ja sen virantapaisesta eronneen herrasväen miehen. Onko se itse kotona? kysyin minä. Ei, vastasi nainen, vaan minun käännyttyäni puhuttelemaan muutamia tuvassa lepääviä miehiä, joista eräitä oli Juvalta, toisia litistä, ja jotka täällä kävelivät työtä etsimässä, pujahti eukko herran-pytinkiin, ja yhtäkkiä pölähti se muka poissa oleva herra makuu-nuttu päällä tupaan. Nyt syntyi meidän keskemme seuraava kanssapuhe, jossa mainittu vaimo oli tulkkina. ”Mistä sie kulet?” – Helsingistä. – ”No mikä mies sie Helsingistä olet?” – Tutentti. – ”A kunnepa matkaat, näin syrjäkylissä käyden?” – Täällä vaan kävelen. – ”Mitä etsimässä?” – Lauluja, ja laulatan teitäkin, kuin osannette suomea laulaa. – ”Mitä lauluja sie etsit! Mikä lienetkin maan karkulainen; onko pasporttia?” – On kyllä, vaan on täällä kontissani (joksi täällä laukkua sanotaan) niin syvässä, ett’en sitä nyt rupea kaivamaan sieltä, varsinkin koska te ette ole mikään ruununmies, jolla olisi oikeus passia kysyä. Vaan ilman sitä pitäisi teidän jo tutentti-merkistänikin nähdä, että minä passitta saan matkata jos missä Suomen rajojen sisässä. – Tästä uppiniskaisuudesta vihastui herra julmasti, ja tutentti-merkistä puhuminen johdatti hänelle mieleen hyvän välikappaleen, jolla muka saisi minun passin näytäntään. Hän juoksi huoneesensa ja tuli heti takaisin virka-lakki päässä, jonka rannun nyt piti minusta karkoittaa kaiken ylpeyden. Näin varustettuna töytäsi hän minulle eteen, eikä enää malttanut tulkinkaan kautta puhua, vaan kiljasi uhkaavilla liikenneillä: ”pasportti pitää näyttämäs, muuten talonpoika sitomas kiini.” – Nyt loppui minultakin kärsivällisyys, ja minä vastasin yhtä kovalla äänellä: ”pasporttia ei näytetä. Vaan jos kuka ei anna minun rauhassa olla, niin sille kirjoitan minä pasportin tällä sauvallani selkään.” Ukko taisi pelästyä sitä raskaanlaista oksaniekkaa sauvaa, joka minulla oli kädessä, sillä hän läksi sukkelasti ulos tulvasta muka ”lautamiestä hakemaan”. Minä odottelin vielä vähän aikaa lautamiehen tuloa, vaan sitä ei kuulunut, ja viimein läksin pois toisiin taloihin. Mennessäni tapasin lähellä eräitä miehiä huonetta salvamassa, ja kerroin koko herran jutun niille. Ne sanoivat, että semmoinen se on ilkeä roisto, se ei anna kenenkään olla rauhassa, ja kertoivat hänestä monta hyvää seikkaa, joiden puhumisesta tässä ei läksisi mitään hyötyä.

Mutta paitse näitä kahta tapausta ei meillä, niinkuin jo edellä sanoin, ole ollut mitään vastuksia eli haittoja matkallamme. Pikemmin on kansa meitä kaikin paikoin kohdellut hyvästi, ja virkamiehet sekä muut maalla asuvat herrat ovat neuvoilla ja työllä kukin seudussansa edestäneet matkaamme, josta heille tässä mainitsen nöyrimmän kiitoksemme.

II. Savakot ja äyrämöiset

s.9-14

Harva voinee enemmältä matkata etelä-itäisessä osassa Viipurin lääniä, ettei pian kuulisi puhuttaman savakoista ja äyrämöisistä. Tiedon halu näistä on viime vuosina vielä enennyt sen kautta, että akateemikko Köppen Pietarissa v. 1849 toimitti Inkerinmaasta kansallisuuskartan, jossa Venäläiset, Saksalaiset ynnä muut tämän maan eri kansat ovat merkityt eri värillä, ja niiden seassa peittävät savakot ja äyrämöisetkin suuret alat, kumpikin omalla värillänsä. Köppenin selitys ei kuitenkaan oikein tyydytä tiedonhaluista ja lukijan täytyy hänestäkin erottuansa vielä kerran kysyä: mitä ovat nämä savakot ja äyrämöiset? Viipurin läänissä on se minun tietääkseni vaan Äyräpään kihlakunta (jolla, kesken puheen sanoen, on nimensä Äyräpään järvestä, joka on Vuoksen, Pyhäristin pitäjään pistävä lahti) eli tarkemmin, ainoastaan Pyhäristin, Valkjärven ja Kivennavan pitäjät, joissa savakkoisuus ja äyrämöisyys tulevat kysymykseen, sentähden että ne näissä pitäjissä yhtyvät toinen toiseensa ja niillä siis niissä juoksee rajansa. Uusikirkko, Koivisto ja Viipuri, eli kaikki mikä on länteen päin näistä rajapitäjistä, on savakkojen alustaa, jota vastaan taas toisella puolen Pyhäjärvi, Sakkula ja Raudun pitäjä ovat niin synkkiä äyrämöisiä, että täällä koko näistä nimistäkään ei tiedetä mitään, tahi jos ketä vaimoa sanotaankin savakoksi, niin on samalla myös sanottu hänestä kaikki, mitä vaimo-ihmisestä ilkeintä sanoa voipi.

Kysymyksessä oleva eroitus Savakkojen ja Äyrämöisten välillä ei meidän aikoina enää näyttäydy muussa kuin vaimojen pukimissa. Tätä myöten on se vaimo äyrämöinen, jolla on seuraavat tunnusmerkit. Ensinkin pitää hänellä olla yksivärinen (ei juovikas eli viirukas) hame, joko harmaa, joka on tavallisin hameen karva, sininen, musta eli vieläpä tulipunainenkin; ja hameessa pitää paistaa noin kahta sormea leveä helmus, joka harmaissa, sinisissä ja mustissa on punainen, vaan punaisissa hameissa, joita kuitenkaan ei paljon pidetä, keltainen. Toinen omituinen merkki, josta äyrämöis-vaimon heti tunnet, on se niinkutsuttu rekko, s. o. leuan alle paidan rintaan keltaisella eli punalangalla tikattu neliskulmainen paikka, noin korttelia korkea ja sen levyinenkin alapäästä, vaan yläpuolelta vähän kapeneva, joka laitos äkkinäisestä näyttää melkein yhdenlaiselta kuin lasten rinta-lappu. Tämän rekon toisessa ylä-kolkassa kiiltää suuri summatoin hopeasolki, joka yhdistää sen, ei keskellä rintaa, vaan rinnan toispuolitse kulkevan sepaluksen eli rinta-halkaseman nurkat yhteen. Paitse näitä koristuksia äyrämöis-vaimot hyvin rakastavat sini-, puna- taikka kelta-langalla ommeltuja kirjoituksia hihojen suussa, kainalojen alla, nästyykissä, pyihe-liinoissa j. m. Mainitsematta on vielä huntu, joka on äyrämöisyyden kruunu ja kukkainen, ja josta vaatteenparsien tuntija näissä tienoin heti voipi sanoa, mistä pitäjästä huntuniekka vaimo on kotoisin. Huntu, joka on naidun vaimon merkki, on pohjais-puolella Vuosta pitkä, päälaelta selän takana riippuva valkea vaate. Sertingistä eli muusta hienommasta kankaasta tehtynä se ei ole ensinkään ruma, vieläpä kauniskin, jos se, niinkuin esim. Räisälän vaimojen nähdään työssä ollessansa tekevän, asetetaan päälaelle matalaksi neliskokkaiseksi lakiksi, joka pääverho on aivan yhdenlainen sen lakin kanssa, mikä Ekmanin Osteriassa nähdään sen aasin (vaiko hevosen) selässä istuman ihanan italiattaren päässä. Mutta lähdepäs Vuokselta etelätä kohti, niin pian loppuu tämä huntu-ihastuksesi! Pyhäristin pitäjässä ja Valkjärvellä on se jo supistunut korttelia pitkäksi ja yhtä leveäksi liinapalaksi, joka peittää hiukset; Pyhäjärvellä on se melkein yhtä pitkä, vaan ei kuin paria eli kolmea sormea leveä ja milt’ei sen päärakkineen näköinen, joka Mäntyharjussa niin oudostuttaa äkkinäistä, ja joka ei ole muu kuin olleen suuremman hunnun jäännös. Mutta vasta Sakkulassa ja Raudulla huntu on oikein osannut kutistua! Sillä nuorilla vaimoilla ei se ole kuin entisen 5 kopeekan pätäkän kokoinen, otsalla riippuva valkoinen ympyrä. Vaan vaimon vanhetessa laajenee vähän huntukin, sekä tämänlainen että Pyhäjärvellä pidettävä. Tämän pätäkkä-hunnun valta ulottuu Inkeriinkin, kaiketikin nähdään se pohjais-Inkerin äyrämöisillä Lempäälässä, Vuoleella ja Toksovassa.

Paljon olisi vielä lisättävää tarkoin selittäessä kaikkia äyrämöis-naisen vaatteuksessa löytyviä salaisuuksia ja koristuksia, kuin myös erilaisuuksia varsinkin pään pukemisessa, joilla tytöt eroitetaan vaimoista, ja tyttölöissä ripillä käyneet ripillä käymättömistä. Vaan tähän on minulla liian vähän tietoa yleisessä pukuopissa, ja vielä vähemmin halua, sillä näin paperilla puhuen ei tämänkaltaisia asioita saa kuitenkaan niin selkeästi näkymään kuin sen lukija vaatisi. Epäilemättä olisi maalari näihin seutuihin lähetettävä, joka tarkoin kuvaileisi jokaisen poimunlajin, ennenkuin se käypi myöhäksi. Sillä savakkoisuus voittaa minun katsoessani alaa enemmän ja enemmän, ja savakkojen määrä niissä pitäjissä, joissa heitä on sekaisin äyrämöisten kanssa, isonee isonemistansa näiden vähenemisellä. Savakkoisuus on nim. lyhimmästi sanoen vaateparren uudemmaksi muuttuminen. ”Ken rikas on, se tekee tyttärensä savakoksi,” sanoi minulle Valkjärvellä eräs äyrämöis-nainen, kukaties vähän kateudella, ett’ei ikä ja varat myötenantaneet hänen itsensä ruveta savakoksi. Savakot tunnetaan siitä, että heillä on juovikkaiset (s. o. pummuliset eli muut osto-) hameet, jotka myös omat pitemmät ja somemmasti tehdyt kuin äyrämöisillä; että he ovat enimmin paikoin jättäneet pois sen eriskummaisen hunnun, jonka siassa heillä on tavallinen huivi, pois myöskin heittäneet vaatteistansa ne niin isotöiset rekot ja muut kirjat, ja ylipäätään puvussansa lähenevät muun Suomen asujamia. Vastainen aika onkin siis epäilemättä heidän kädessänsä. Ja vaikka äyrämöiset kyllä tietävät olevansa vanhan ja kotisyntyisen puolella, eivät savakot kuitenkaan kunnioita tätä heidän esi-isien toivoissa pysymistänsä sitä enemmän kuin että, jos savakko-mies naipi äyrämöis-tytön, tämän oikein eri välipuheen kautta täytyy luvata luopuvansa äyrämöispuvusta. Tämmöisiä naimisia ei kuitenkaan tapahdukaan kuin hyvin harvoin, ja Kivennavalla kysyttyäni eräältä mieheltä, mikä siihen oli syynä, että heille niin harvoin naitiin Raudulta, sanoi hän: ”se kuin on heillä äyrämöisillä niin hirveä vaatteen manieri, niin siihen ei meidän pojat uskalla puuttua.” Eikä taitaisikaan ketään surettaa, jos äyrämöisyys vähitellen loppuisi kokonansakin. Sillä on monta vikaa, ja enimmiten se, että se rumentaa naiset, kuulkaapas se, kauniit äyrämöttäret! He esim. käyvät kesät talvet paljain päin, joka arvattavasti on suuri paha tukalle, joka ilman mitäkään varjoa päivän ja ilman vaikutusta vastaan muuttuu monenkarvaiseksi ja murenee onnettomasti, ja tämän jälkimäisen seikan tähden täytyykin tyttöjen pitää lyhyt tukka, siihen tapaan leikattuna kuin Savossa on miehillä, sillä eroituksella kuitenkin, että jakauksen kohdasta riippuu otsalla hiustupsu ikäskuin hevosilla (elköön kukaan pahastuko tästä vertauksesta, sillä sen sattuvampaa en löytänyt). Naiseksi päästyä kyllä annetaan tukkien kasvaa rauhassa, vaan nyt palmikoidaan hivukset sykerölle hunnun alle niin lujasti, että useammalla naisella, kuin joutuu noin vähän päälle 30 vuoden, alkaa pää paljastua, jota rumentavaa vikaa sitten koetaan huntua laajentamalla peittää. Tämmöinen pään pukeminen urostaa tyttöjen näön liiaksi, ja vaimojen hiukset, kun ei sitä vaikeatekoista sykerötä voi jokapäiväisessä elannossa alinomaa korjata, hapsottavat hajallansa, joten ei enemmän tyttölöillä kuin naisillakaan löydy sitä, joka niin jalosti ylentää vaimon kauneutta, nim. kaunista tukkaa. Suuri vika äyrämöisten vaatetuksessa on sekin, että tytön hoikkuus, jota muualla niin suuressa arvossa pidetään, sen kautta peräti katoaa, taikka, oikeammin sanoen, ei voi tulla kysymykseenkään. Hameissa on nim. niin lyhyet liivit, että hame alkaa jo hartioilla ja vyöllisnauha vedetään juuri rintain kohdalle. Tämä tekee tyttörukat kyyryseliksi, jota täällä toki kaikeksi onneksi ei pidetä vikana, vaan suurimpana kauneutena.

Mutta jo liiaksikin puhuttuamme niistä vähäisistä välikappaleista, joissa savakkojen ja äyrämöisten eroitus ilmoitaksen, voimme nyt kysyä: onko tämä eroitus alkujansakin ollut näin vähäpätöinen, vai onko sillä ollut suurempikin ja arvoisempi syy, kuin vaan tämänkaltainen erilaisuus vaatetuksessa? Olisivatko savakot ehkä jotakuta toista kansanlahkoa kuin äyrämöiset? Kielestä yksinäisten savakkojen ja äyrämöisten kesken ei nyt enää voi mitään päättää, ja kuinkapa olisi ollutkaan mahdollista että he yksissä asuen ja yhtä kieltä puhuen olisivat voineet säilyttää kumpikin murteensa toiseen sekoimatta, josko olisivatkin eri lahkoihin kuuluneet ja josko murteilla olisikin alussa ollut eroitusta. Vaan merkillistä on kumminkin, että ne pitäjät, joissa savakkoisuus on vallan päällä, niinkuin Uusikirkko, Koivisto ja Viipuri, puhutaan jotensakin hämäläistynyttä kieltä, ja hämäläisyys tuntuu hyvin hyvästi Pyhäristinkin, Valkjärven ja Kivennavan murteessa, joissa savakkoisuus vielä paraillaan sotii äyrämöisyyden kanssa. Sangen ihmeellinen on se jyrkkä erilaisuus kielessä, jonka Vuoksen reunalla muutamissa paikoin tapaa. Niin sanottiin esim. Metsävirkin kylässä Valkjärveä, Vuoksen vasemmalla rannalla: maa, hakkaa, tupaa, kaula, eilen, mutta kuin tästä tulin 3 tahi 4 virstaa Vuoksen poikki Kuninkaanristin kylään Sakkulaa, kuuluivat nämä sanat jo: moa, halkoa, tupoa, kakla, eklen. Niin on mainituissa kolmessa pitäjässä loppuhengähdys e:n perästä hyvin vieno eli tuskin ensinkään löytyväkään, jota myöten niissä esim. sanotaan menekään, tulepas, otahan, ei: menekkään, tuleppas, otahhan. Sitä vastaan kuului sama hengähdys hyvin hyvästi Pyhäjärvellä, Sakkulassa ja Raudulla. Näiden pitäjien murre on muutenkin puhdasta karjalaista, lähes yhdenlaista kuin se kieli, mitä Korpiselillä ja Ilomantsin Venäjän rajaa vasten olevissa kreikkalais-kylissä puhutaan, ja minun katsoessani ovat koko etelä-Viipurin asujamet olleet puhtaita Karjalaisia, sillä savakko-pitäjienkin kieli on kuitenkin kaikkine hämäläisyyksineen pääväylältänsä karjalaista. Vaan myöhemmin, kukaties pitkällisten sotavainojen kautta rahvaan hävittyä rajan tienoilta, alkoi tänne pohjan puolelta siirtyä hämäläisiä, joita Savosta päin tulijoita entiset asujat rupesivat kutsuinaan savakoiksi. Pääte -kko nim. merkitsee jotakin (enimmiten ihmis-) olentoa, niinkuin sanoissa: nuorikko nuori vaimo, linnakko linnan eli kaupungin asukas, koirakko koiranhammas, emakko emisä sika j. n. e. Karjalaisten kanssa yhteyteen joutuneet Hämäläiset eivät myöskään arvattavasti voineet säilyttää kieltänsä karjalaisuudelta, ja näin syntyi vähitellen tämä hämäläis-karjalainen murre, jota nyt puhutaan Viipurin läänin lounas-osassa. Karjalaisia ehkä asuu paksummalta edellä mainitun Äyräpään eli, oikein karjalaksi, Äkräpään järven tienoilla, josta he, eroittuaksensa näistä tulleista vieraista, rupesivat nimittämään äkrämöisiksi, äyrämöisiksi. Nimi levisi sitten sitä myöten kuin nimitetty lahkokin, ulottuen viimein Inkerinkin maahan.

Tämänkaltaiselta näyttää minusta savakkojen ja äyrämöisten kyllä arvoisista syistä syntynyt, vaan nyt enää vähäisissä asioissa näyttäytyvä eroitus. Tämän asian tarkempaan selittämiseen tarvittaisiin kuitenkin hyvin tarkkoja kielentutkinnoita niillä tienoin, joissa heidän rajansa kulkee; tämmöiset tutkinnot ottaisivat taas paljoa enemmän aikaa, kuin mitä minä, toiselle asialle lähtenyt, voin näillä seuduin viipyä, jonkatähden edellä olemat lauseeni ovatkin pidettävät pikemmin puheenalkajaisina asiasta kuin varmoina päätteinä.

III. Runollisuus

(s. 14-17)

Ne, jotka ennen oivat näillä seuduin runoja keränneet, ovat jättäneet ilmoittamatta, millä paikoin niitä enimmin löytyy. Helposti tulee se kuitenkin täällä matkaavalle tutuksi, että oikean runolaulun (rekivirtten, leikillä myös reki-raamatun) rajat omat aivan yhdet kuin Karjalaistenkin, nim. puhdasten Karjalaisten, s. o. vanhoja runoja eli niiden kaltaisia ei eteläisessä osassa Viipurin lääniä löydy muualla kuin Pyhäjärven, Sakkulan ja Raudun pitäjissä. Turhaan koettelin laulajiksi kiitettyjä sekä miehiä että naisia niin Pyhäristin kuin Valkjärvenkin pitäjissä, turhaan kyselimme laulajia Kivennavalla. Saattaa olla, että näissäkin pitäjissä kuulee jonkun poikkinaisen runopalasen. Myös osaa nuorempi kansa paljon nykyisiä tekorunoja, niinkuin Puhakan, Makkosen ja Vihta-Paavon teelmiä, ja muitakin runoja, mitä Mehiläisessä löytyy. Mutta ylipäätään sammuttavat niiden asujamet lauluhimonsa niinkutsutuilla lenkkivirsillä eli lenkkilöillä (jotka ovat yhtä kuin arkkiveisut muualla Suomessa), eli laulavat he niiden tapaan loppumyötäisyyksillä koristettuja mitättömiä renkutuksia, joita näiltä seuduin saisi tukulta, ken niitä viitsisi kerätä. Tämä kyllä todistaa, että nykyisemmät mietteet ovat jo alkaneet juurtua, ja lukutaito enennyt kansassa, vaan näistä ei meidän asialle ollut etua. Ja tästä näkee lukija, että Pyhäristiä ja Kivennapaa lännemmäksi matkaaminen ei tee runonkerääjälle muuta kuin että ”aika kultainen kuluupi”.

Peräti toisin on laulun laita edellä mainituissa puhdaskarjalaisissa pitäjissä. Niin pian kuin vaan astut jalkasi näiden seurakuntain rajan sisään, tulee vanhanaikuinen runolaulu vastaasi, yhtä täyteläisenä, yhtä suloisena kuin pohjais-Karjalassakin. Ilomantsin pitäjän tietää jokainen siellä lauluja keräämässä käynyt kyllä runorikkaaksi. Mutta nämä seurakunnat eivät jää yhtään jälelle Ilomantsista tässä asiassa. Olletikin on Raudun pieni pitäjä oikea runola. Tässä pitäjässä löytyy nim. muutamissa kylissä (Keripata, Vakkila, Sirkeinsaari ja Palkeala Inkerikkoja eli Ischoria s. o. kreikan-uskoisia Karjalaisia, joiden ainoana kirjallisuutena ja hengellisyyden toimittajana esi-isiltä peritty runonlaulu on. Näillä on laulu alinomaa huulilla, ja joka varsinkin pyhän seutuna joutuu heidän pariinsa, niinkuin minä satuin tulemaan kolmantena päivänä neliä pyhiä eli helluntaina, se saa kuulla runoa ja runonlaulantoa vähän liiaksikin, liiaksi sentähden, että laulannat eli nuotit ovat hirmuisen rumia, niinkuin se näissä seuduin muuallakin pyytää olla laulantojen kanssa. Kuitenkin ovat lenkit inkerikkojenkin seassa enenemässä ja runolaulu vähenemässä. Nuoremmat naiset kuin esim. laulavat ”liekussa” (kiikussa, heiussa) liekkumisen aikana keväällä, joka tapa on yleinen täällä, Inkerinmaassa ja Virossa, liittävät he joka runo-säkeen perään pitkän, ”nuotin kannatukseksi” kutsutun loilotuksen, joka, ennen toisen säkeen sanomista, kerrotaan kolmasti ja lauletaan tavuilla: tuulaillallej, hoila-illallej. Tämä loilotus arvattavasti ottaa paljon aikaa, ja näin kelpaa vähempimuistoinenkin esilaulajaksi, vaan – ”entiseen aikaan”, sanoi muuan vanha ämmä, ”oli virttäkin kyllä laulaa, ei silloin tarvinnut tuula-illalla laulua jatkaa, niinkuin nyt”.

Runot täällä ovat vähemmin kuin muissa laulutienoissa kertomarunoa. Kalevalan runoista ei ylipäätään muisteta muuta kuin palaisittain sen kovaosaisen Kullervon tapauksia, ja niistäkin vaan sitä onnetointa kohtausta, jossa hän ”pillasi emonsa tuoman”. Kullervon nimeä ei täällä kuitenkaan tunneta; häntä kutsutaan enimmiten Tuirettuisen eli Tuurikkiisen tuhmaksi pojaksi. Muita kertomusrunoja löytyy enemmän, hirmuisista tapauksista muinaisissa sodissa, naisten myömisistä ja rosvoamisista j. n. e. Historiallisia runoja on myös ”jalo herra Puntuksesta”, keisarinna Katarinasta (alkaen sanoilla: ”Kuoli meiltä kunnon rouva, katoi Katrina kuningas”), ja muista. Mutta parhaasta päästä on Kanteletar hyötyvä täältä saaduista lauluista. Kaikissa tiloissa ja mielialoissa karjalainen täälläkin keventää ja tyhjentää sydämensä laululla, ja epäilemättä syntyy täänkaltaisia lauluja vieläkin uusia, pilkkarunoista virkkamattakaan mitään, joita joka kylässä vuosittain ilmestyy vereksiä, vaan joiden tutkain useimmin on vaan yhtä paikkakuntaa koskeva, yhdessä paikkakunnassa ymmärretty, jonkatähden ne olemmekin enimmäksi osaksi jättäneet keräämättä. Omituista laatuansa, josta muualla Karjalassa en ole kuullut, ovat täällä tavattavat moninaiset leikilliset ja lasten virret; myös löytyy epigrammin tapaisia runoja, jotka vasta viimeisellä skteellä ilmoittamat koko virren tarkoituksen. Näistä ovat muutamat hyvin ”kokkaniekat” vaan tilan vähyys estää minun tässä lukijalle antamasta joitakuita esimerkkiä niin näistä kuin muistakin lauluista.

Vaan josko Kalevalan runoja näillä seuduin vielä löytyykin merkki, niin kelvollisia loihtu-runoja emme ole tavanneet nimeksikään. Loihturuno ei hyöstykään muualla kuin missä kamala ja jylhä luonto, niinkuin korkeat vuoret, syvät ja aallokkaat järvet, jyrkät ja pauhaavat kosket, avarat ja synkät metsät, jonkalaisista luonnon kamotuksista loihturunossa onkin alinomaa puhe, pakottaa ihmisen epäilemään ruumiillisista voimistansa, ja saattaa hänen näiden vallattomia vaikutuksia vasten sotimaan hengen, mielen, sanan aseilla. Geijer uskoo niistä moninaisista Ruotsin vuorimaakuunissa tavattavista kummitus- ja peikkotarinoista, että niitä ei voi kansasta hävittää mikään sivistys, sillä kamoittava luonto, väkevästi vaikuttava ihmisen mielessä, synnyttää ne uudellensa, uudessa muodossa, jos joku heistä katoaisikin joksi kuksi ajaksi. Näin lienee osiksi loihturunojenkin kanssa maamme itäisissä ja pohjaisosissa. Ja sitä myöten ei karjalaisilla etelä Viipurin läänissä loihtu-runo ole koskaan ollut oikeassa voimassaan, sillä luonto täällä on tasainen, matala, pikemmin sorea kuin ihana, ei missään ylhäinen eli hirvittävä. Yksin Laatokan järvikään, vaikka kyllä aava ja aallokas, josta jälkimäisestä sanasta sillä on nimensäkin, ei nosta mielessä sitä petollista tuntoa, jonka ankara luonto muuten aina vaikuttaa, joka tullee siitä, että sen rannat tällä puolen omat matalat hietikot, ei hyvät näyttämään sitä luonnottarien kamppausta toinen toisensa kanssa, joka se lienee pääsyynä mainittuihin ihmisen tunteihin, ollessaan suuren luonnon parissa. Tämä luonnon mataluus on ihmisenkin luonnon mataloittanut, vienontanut, niin että siinä ei löydy sitä intoa, sitä ”haltiaa”, jota loihtiessa on välttämättömästi tarpeellinen. Tämän maan entinen ulkonainen tila on myös tehnyt kansan mellommaksi, ja jos ei muu, niin olisi sen sammumatoin kaupan halu ja alinomainen maantiellä ”loikuminen”, käyttääkseni sanaa maan omasta murteesta, vierauttanut mielen niin syvistä aineista kuin loihturuno on.

IV. Tapoja

(s. 17-22)

Joku lukija saattaa arvella, että loihturunojen olemattomuus tässä osassa maatamme todistaa maan sikäläisen kansan taipumattomuutta epäluuloihin. Vaan tässä erehtyy hän isosti. Jos runo-loihdun syvällinen taito, joka on korkeampi ja jalompi kuin tavallinen epäluuloisuus, ei ole juurtunut tässä kansassa, niin on vähäpätöinen, lapsellinen ja jonkin joutava taian tekeminen sitä yleisemmin kaikissa taudissa ja tapaturmaisissa tiloissa koeteltava keino pahaa kartoittaa. Pahan (taudin eli muun) synnyn tietäminen näyttää taian teossakin samoin kuin loihtien parantaessa olevan ensimmäisenä ja pääasiana. Se keino, jolla tämän synnyn perille tavallisesti pyritään, on arpominen. Muutaman arpomisen laadun kertoi minulle eräs sakkulainen seuraavalla tavalla. Seula asetetaan alas-suin maahan ja nelikantaan seulan ympärille pannan kaksi hiiltä ja kaksi savipalaista, niin että niistä tulee risti ja että hiili on hiilen vastassa ja savi vastapäätä savea. Seulan pohjan keskikohdalla riiputetaan nyt harjaa, varteen siotusta rihmasta, ja harjalta kysytään taudin syntyä esim. näin: ”jos tauti lienee maasta tullut, niin käy hiileen! tahihan lienee vedestä tullut, niin käy saveen!” Harja, joka tähän asti on seisonut yhdessä kohden, rupeaa nyt häilymään, häilyy aina kovemmin ja kovemmin joko savi- tahi hiililinjaa pitkin taudin luontoa myöten, sillä sen se malttamattomasti ainakin ilmoittaa, ja siitä näkee arpoja, mistä paha on puuttunut. Samaan tapaan arvotaan myös virsikirjan sisään haitta-puolestansa siotulla avaimella, jota riiputetaan sormella lehtiäisestä ja joka niin ikään sanoo, mistä tauti on lähtenyt. – Tämmöisiksi pahanpäiväisiksi taioiksi on muinaisten Suomalaisten ankara loihteminen täällä kutistunut, jossa tietäjä rohkeasti astuu poisajettavan pahan kanssa taistelemaan, ja lujasti luottaen sanojensa tehollisuuteen, hengen innolla manaa hänen kipu-mäkeen, tulikoskiin eli muihin pahoihin paikkoihin.

Vaan näistä kolkoista aineista kääntykäämme iloisempia puolia täkäläisen rahvaan elossa katselemaan. Tanssi eli ”tantsu” on täällä hyvin rakastettu huvitus laulun rinnalla. Tätä iloa ei minulla ole ollut tilaisuutta nähdä kuin yhden ainoan kerran, ja tunnustaakseni täytyy, ett’en tällöin sen rakennuksesta saanut oikeata selvää, oliko se niitä vanhanaikuisia kansallisia tanssia, joita melkutus eli melkutin, hapan-lohko j. m. ovat, ja joita vielä paikoin muualla Suomessa tanssitaan, vai lienee hän ollut muualta tuotu, jolta se minusta näytti, sillä sitä hypättiin melkein ”enkeliskan” tavoin. Liikkeet olivat miesten puolelta sangen notkeat ja somat, naiset taas menivät tasaisesti ”kuin sorsat veden päällä”, niinkuin siitä muutamassa lenkkilaulussa sanotaan. Viulut ovat täälläkin hävittäneet vanhan kantelen soiton. Kantelen soittajia kysyttäessä tiettiin kyllä aina mainita siitä ja siitä ”varmasta ja selvästä” soittajasta, vaan kuin hänen kotiseutuunsa tulimme, oli taideniekka joko kuollut eli kantelensa hävittänyt, vieläpä viuluksikin muuttanut. Viulun soittajia sitä vastaan löytyy melkein joka kylässä, sillä herännäisyyskään, joka muualla tylyllä jumalistelemisellaan karkoittaa viattoman ilon, ei tartu vähällä karjalaiseen. Soittoa ja laulua täälläkin tarvitaan enimmin häissä. Ja häät kerran puheiksi saatua en voi olla kertomatta Valkjärven pitäjän häätapoja, jotka minulle puhui näissä asioissa paljon kokenut mies. Hänen lausettansa myöten pitämät savakot ja äyrämöiset, muun erilaisuuden ohessa, häänsä melkein yksillä käytöksillä, ja seuraavasta kertomuksesta näkee siis lukija koko tämän puolen häätavat.

Kuin lemmen kipuna on sytyttänyt pojan sydämen palamaan rakkaudesta kehen neitoon, ja hän siis ei näe tulevansa aikaan ilman tätä toveriksensa saamatta, ei hän itse mene kosimaan, vaan lähettää joko isänsä eli emonsa morsiamen kotiin, tietämään tokko itse saapi tulla neitoa kosiin, vai ei. Sieltä kuin annetaan lupa, niin se sananviejä antaa rahaa morsiamelle, ja viepi sen iloisen sanoman, että raha otettiin vastaan, kotona odottavalle. Ensimmäisenä lauantaina sen jälkeen menevät sitten sulhanen ja morsian pappilaan ”lukemaan” s. o. itsiänsä kuulutuksiin panettamaan. Pyhänä palajaa kumpikin kotiinsa, vaan iltapuolella menee sulhanen kahden taikka kolmen naitto- eli puhemiehen kanssa morsiamen kotiin ja antaa juhlallisesti hänelle kihloiksi solen, sormuksen ja rahaa. Outo luulisi kihlauksen jo päättyneenkin tähän, vaan niin ei kuitenkaan ole. Sillä vasta sulhaisten s. o. sulhasen ja hänen miestensä syötyä, oikeata naimisen kauppaa, tämän sanan alkuperäisessä merkityksessä, ruvetaan pitämään. Taloon on nim. kerinnyt kotoutua kylältä rahvasta, ja nämä myövät nyt morsiamen sulhaselle. Ensin kysytään suurta summaa, sataa ja enempääkin; vaan toiset tinkivät puoleltansa, ja hyvän aikaa näin kauppaa hierottua, synnytään viimein hinnoilla. Morsian annetaan, mikä kymmenestä, mitä viidestä ruplasta, jonka rahan sulhanen heti suorittaa morsiamelle. Kaupan tehtyä antaa hän morsiamen emollenkin niinkutsuttua ”juottorahaa”, ja puhemies viskaa rahvaalle lanttia ”kissanrahaksi”, jolla nimi on siitä, että katsojat tässä tilassa naukuvat kuin kissat. Siitä panevat sulhaset rahvaan polttaa tupakkaa pöytään, ”karkeata tupakkaa sekä kartuusia, ken mitenkin”. Joku talonmies lukee ikäskuin tupakan siunaukseksi sen niinkutsutun ”tupakkaluvun”, joka on runomittaan tehty kertomus tupakan synnystä, vaan niin ruokotoin, ett’en sitä tässä voi julaista. Sen luettua lauletaan vielä ”tupakkavirsi”, uusimuotisempi loppumyötäisyyksillä tehty laulu tupakan hyvistä avuista, vaan joka on niin mittäkään arvotta ja sen ohessa loppupuolellansa, joten sitä minulle laulettiin, myöskin niin kelvotoin, etten sitäkään huoli tähän panna. Vasta sen laulettua käypi rahvas tupakkaan käsin, ja tästä tupakan nautitsemisesta kutsutaankin kihlajaisin yleisesti koko tässä osassa maata tupakoiksi, ja niissä olon tupakoilla käymiseksi. Morsiamen kotona yötä oltua lähtevät sulhaset maanantaiaamuna pois. Morsian lähtee heidän joukossansa sulhasen kotia katsomaan, ja hänen kanssansa seuraa nainen, jota kutsutaan sauvaksi. Morsian ja sauva ovat sen päivää sulhasen vieraina, vaan lähtevät sitten seuranvana päivänä sulhasen lankoloihin*) susimaan eli antimia keräämään, viipyivät tällä matkalla jonkun 3 taikka 4 päivää ja käyvät kaikkein luona, kutka vaan häihin kutsutaan.

*) Sanaa lanko käytetään täällä sen pipliällisessä merkityksessä: sukulainen, heimolainen. Toinen pipliassa löytyvä sana, jota rahvaan kielessä en ole muualla kuin täällä kuullut, on hamaan, esim. hän meni hamaan Pietariin asti.

Jonkun 3 eli 4 viikon perästä tulevat sitten häät, ja vihkiminen tapahtuu pyhänä kirkolla. Vihittyä menevät nuori parikunta kumpikin kotiinsa, vaan iltapäivällä tulee sulhanen joukkoneen, morsianta ottamaan. Morsiamen kotitalon pihalle tultua jääpi sulhanen ulos ja lähettää vaan yhden puhemiehen tupaan kysymään, saapiko talossa yösiaa. Rahvas eivät sitä ensin antaisi, käskevät toiseen taloon. Hyvän aikaa tästäkin asiasta leikitellen juteltua, lasketaan sulhaiskansa sisään, ja talonmies ottaa heidät vastaan laulaen värsyn eli kaksi jotain jumalista virttä. Puhemiehet vastaavat puoleltansa värsyn eli parin laulamalla. Sen tehtyä ei tulijoiden vielä anneta rauhassa olla, sillä rahvas kysyy nyt heiltä tiekirjaa eli passia. Puhemiehet antavat heille jonkun paperin, olipa se mikä tahaan. Rahvas, joka siitä on lukevinaan, loruaa kaikenlaista muka näistä matkamiehistä, ja tässä ei taas, sanota puututtavan hävittömiä juoruja tiekirjan lukijoilta. Sitten tuovat morsiamen sauva ja niin monta muuta naista, kuin sulhasia on, näille tyhjän kapan (kiulun) kullenkin, jossa on nästyykki päällä. Sulhaset ottavat nästyykin ja panevat kappaan rahaa, mikä mitenkin, jotka rahat jäävät morsiamelle. Syötyä sitten käydään tanssimaan, ja näin menee koko yö ilossa ja riemussa. Häihin keräytyy tavallisesti paljon rahvasta kuokkimaan, joita kuokkavieraitakin tapa vaatii edes kerran syöttämään. Nämä laulavat nuorelle parikunnalle mikä hyvää, mikä pahaa, enimmän kuitenkin jälkimäistä, ja usein koskevat laulajien kuokkasanat niin kipeästi laulettuun eli hänen heimolaisiinsa, että ilosta erotaan tappelulla. – Maanantaiaamuna ottaa sulhanen saaliinsa omaksensa, ja morsiamen puolesta lähtevät kaaset ja hänen lähimäisiä sukulaisiansa noude-miehinä häntä uuteen kotiinsa saattamaan. Täällä on vastaanotto, tiekirjan kysyminen ja kaikki muut käytökset aivan samanlaiset kuin sulhasenkin tullessa morsiamen kotiin. Yön tullen saatetaan nuori parikunta ”tupaseen” eli aittaan (jota paikoin myös kutsutaan ”huoneheksi”) makaamaan. Siellä annetaan heidän olla noin pari tuntia ja sitten viedään heille sinne ruoka. Vielä jonkun puoli tuntia saavat he olla kahden kesken, vaan nyt menevät kaaset ja hunnuttavat morsiamen, näin tehden hänen täydeksi vaimoksi. Morsiamen nimeä hän kantaa kuitenkin vielä nuorikkonakin hyvän aikaa, muutamissa paikoin Inkerinmaalla aina siksi, kunne anoppi kuolee ja hän saapi emännyyden käteensä. Hunnun saatuansa tulee morsian tupaan, ja laulettua taas jotakuta jumalista käydään syömään, jonka perästä ne lahjat, mitkä morsian susimassa täydessänsä on saanut, ”lauletaan tupaan”. Nämä oivat enimmin nästyykkiä, kintaita, esiliinoja ja muita semmoisia. Morsiamen veli eli joku muu heimolainen jakaa ne hääväelle sillä keinoin, että huutaa sukunimeltään jokaisen, jonka luullaan kykenevän lahjaa vastaan ottamaan, sillä siitä on raha annettava. Sulhasen isä, veljet ja sisaret saavat, niinkuin muuallakin on tavallista, antimiksi paidan, josta heidän myös täytyy antaa morsiamelle rahaa, ja enemmän kuin muiden. Morsiamen noudemiehet saavat hyvät nästyykit, vaan nekin antavat enemmän rahaa kuin muut vieraat. Lahjukset kuin ovat jaetut, käydään sitten syömään, juomaan, tanssimaan ja kaikella tavalla iloa tekemään. Seuraavana aamuna syötäessä viimeistä atriaa, joka pitää olla munamaitoa ja talkkunaa, ajetaan vaivaisenrahaa, joka annetaan kirkon kassaan ja ilmoitetaan tulevana pyhänä saarnastuolilta. Niille noudemiehille, jotka ovat morsianta auttaneet hänen ompeluksissansa, tavallisesti hänen lapsuudenystäviänsä, annetaan poislähtiessä hääravinnoita kanssa niinkuin leipää, lihaa, putelli viinaa j. n. e. Nämä kuin tulevat kotikyläänsä, josta morsiankin on, menevät iltaisella morsiamen kotitaloon, johon kylän nuori rahvas keräytyy, ja tässä pidetään häistä tuomisista vielä pienet pidot. Tätä kutsutaan kurikoilla käymiseksi. Ja häät sekä niitä seuranneet ilot ja pidot päättyivätkin tähän.

V. Rahvas

(s. 22-28)

Monista tässä mainitsemattomista syistä ei rahvaan ulkonainen tila ole kiitettävä. Paitse Kivennapaa, joka kuuluu Rajajoen kivääripajan alle ja jolla on hyvin huokeat verot, ja poisluettua vähäinen osa Valkjärveä ja Sakkulaa, jotka ovat tavallista kruunun maata, ovat Viipurin läänin koilliset pitäjät herrojen alustaa. Talonpojat ovat heidän lampuotiansa, jotta moisniekka eli pehtori, jos liian huolimattomasti tilaansa hoitavat eli muuten rikkoivat hänen mielensä, voipi ilman lähtöpäivättä luovuttaa maasta. Tähän epävakaiseen oloon ovat talonpojat itset syypäät. Sillä joku aika takaperin tahtovat sekä isännät että esivalta saada heidät kontrahdin tekoon, jonka kautta he määrättyä veroa vastaan olisivat edes kontrahdissa määrätyn pitemmin tahi lyhemmän ajan olleet tiloillansa pysyväiset. Vaan onnettomat epäluulot villitsivät rahvaan niin, että kontrahtia ei uskaltanut tehdä kuin hyvin harvat, ja yleinen epäluuloisuus tätä vastaan oli ollut niin suuri, että kontrahdin tehneiltä perheet pakenivat metsiin ja jättivät perheenmiehen yksinänsä talossa istumaan. Arvattavasti on kontrahdin pelko nyt jo paljon asettunut, kuin on keritty nähdä, että siitä sen tehneitä ei ole ollut vahinkoa, vaan suuri hyöty. Jos siis moni talonpoika nyt jo on katunut silloista tuhmuuttansa ja olisi valmis kontrahdin tekoon, niin pitivät he tällöin parempana entiseen epävakaisuuteensa jäämisen. Ja tässä onkin täkäläisen talonpojan elämässä nähtävän huolimattomuuden, laiskuuden ja ventouden juuri. Sillä arvellen: mitä minä huolin niin paljon työtä panna maahan, josta kukaties huomenna olen poisluovutettu! laiminlyöpi hän maanviljelyksen ja heittäytyy muille helpommille elatuskeinoille. Juuri samasta syystä ei hän rakenna kartanoansakaan, vaan rypee esi-isien aikaan tehdyissä, maahan kaatuvissa tuvantöllissä, joihin hän ei paljon saa nauttiakseen edes ilman saatavaa Jumalan valoakaan, sillä lasit ovat harvoissa paikoin isommat nelisnurkkaista puolta kyynärää, enimmäksi osaksi paljoa pienemmät. Tämmöisessä hämärässä elettäessä hyöstyy siivottomuuskin sanomattoman hyvästi, eikä lienekään Suomessa missään niin siistitöintä kansaa kuin tämän puolen rahvas on. Porsaat, kukot ja kanat liikkuvat, kuin perheen jäsenet konsanaankin, tuvassa valloillansa. Eikä se emäntätä hämmästytä yhtään, jos kukko minkä tekisi taikina-saahviinkin, jolla on samoin kuin pöydällä eli penkkilöillä alinomainen paikkansa tuvassa, nim. pöydän alapäässä. Siinä pidetään sitä eli sen kantta vielä jokapäiväisenä pöytänäkin, joten se arvattavasti nuolautuu ja pinttyy ympärillä istujien likaisista jaloista ja vaatteista niin paksuun tahrakkaan, että liasta ulkopuolelta milt’ei voisi lastuja vuolla.

Syrjä-elatusteinot ovat monenlaiset. Maanviljelyksen eli pikemmin karjanhoidon etuihin lienee kuitenkin vielä se luettava, että täältä vedetään Pietariin vasikkoja, porsaita, kanoja, kananmunia ja rajapitäjistä maitoakin sekä ”liyhkiä” eli päällistä; jälkimmäistä niin tarkkaan, että monin paikoin et löydä voinmurua koko kylästä. Tämä kauppa tuottaisi suuren edun rahvaalle, jos sitä oikein osattaisiin hallita. Vaan hyvin arvaa jokainen, että yleinen köyhyys ei anna aikaa eikä varaa syöttää teurastettavia eläimiä niin, eli pitää maitotuottamia siinä korjuussa, että niistä olisi pantavaa semmoisten pöydälle, jotka kalliimman hinnan maksavat. Sen ohessa harjoitetaan tässä kaupassa kaikenlaista petturuutta, joka kaikki yhteisesti tekee, että ostaja varovasti käypi näiden kanssa kauppaan ja polkee hinnan niin alas kuin suinkin voipi.

Muuan elatuskeino, jota valkjärveläiset olletikin harjoittavat, on rätin keruu. Minä satuin näkemään tämmöisen rätti-saksan Palkealan kylässä Raudulla. Hänellä oli vähän saippuata, nauhaa ja muuta pientä tavaraa kirstussa, jota hän antoi ämmille rätistä. Hän luki rätti-puudasta vaan 15 eli 20 kop. hop., ja tavarana hinnan antaen sai hän sen arvattavasti vielä huokeammasta. Tämmöiset kerääjät myövät tämän tavaran sitten rajan takana oleviin paperiruukkiin suurella edulla, ja jotakuta viikkokautta myöhemmin käydessämme semmoisessa tehtaassa Valkeasaaren seurakunnassa kuulimme rätti-puudasta silloin maksettavan 80 kop. hop.

Yleinen työ keväällä maan sulettua ja ennen kiireempiä töitä on parkin kiskominen. Tänä vuonna kuului parkilla kumminkin olevan huono hinta Pietarissa, johon sitä vedetään, eikä kuormalta saatavan juuri päälle 6 hopearuplan, joka ei suinkaan ole iso hinta, kuin muistelemme, mikä työ parkkia on kiskoessa raalla kevätilmalla metsässä ja sitten vetäessä 10 ja 12 peninkulman päästä kauppapaikkaan.

Paljoa varmempi ja myöskin paljoa isompi rahan tulo on näiden pitäjien rahvaalla niinkutsuttujen ruununlasten elättämisestä. Pietarissa löytyy nim. suuri löytölasten huone, ja tästä annetaan lapsia talonpoikain elättää sekä Venäjän että Suomen puolelle. Kuin talonpojan vaimo on tehnyt lapsen, menee hän niin pian kuin voimat myötenantavat Pietariin ja annaksen mainittuun löytölasten huoneeseen imettäjäksi. Täällä on hän 3 eli 4 viikkoa, saapi ruuan ja hyvän palkan, noin 30 tahi 35 kop. hop. päivältä, ja lapsi, jota hän siellä on imettänyt, annetaan sitten hänelle kotiin hoidettavaksi. Lapsien elatuksesta maksetaan kymmenenteen vuoteen asti 1 rupl. 50 kop. ja sitä myöhemmistä 1 rupl. hop. kuukaudelta. Vaan ne pitääkin sitten hyvästi ruokkia, ja varsinaiset virkamiehet ovat säätyt kahdesti kuukaudessa pitämään niinkutsuttua ”motrua” eli katselmusta, tokko lapset ovat terveet ja puhtaat, ja jos kuka hänelle annettua lasta ei ole hyvästi hoitanut, otetaan se häneltä pois. Arvattavasti tästä on suuri rahan tulokki maalle, sillä ainoastaan Raudun pienoisessa pitäjässä arveli kirkkoherra elätettävän noin 800 kappaletta näitä isättömiä lapsia. Mutta kuinkas käypi omille lapsille, jotta äiti voiton pyynnön tähden heti synnytettyä jättää vieraan varaan, sarvella imetettäviksi, ja joiden lihavuudesta ja puhdasna pitämisestä ei tarvitse vastata kellenkään ”motru-herralle”, kellä omatunto ei motrua pidä? Tätä kysymystä on tässä vaikea vastata; se kuitenkin on varma ja todenperäinen asia, että täällä kuolee mahdottoman paljo pieniä lapsia, ja että väkiluku muutamin paikoin, esim. Raudulla, juuri sen (ei muuttojen eikä muun) kautta, on viimeisinä vuosikymmeninä tuntuvasti vähentynyt.

Kaikilla näillä keinoilla ja myöskin, jos muu ei auta, sillä alinomaisella rahdinvedolla pysytäksen etelä-Viipurilainen aina rahassa. Vaan tämä raha kuluukin häneltä huvasti. Jauhokulia vedetään lakkaamatta jo kaiken talvea ja sitten aina uutiseen asti Pietarista. Sen ohessa on hän kaiken puolin herkullinen. Jolta vaan kopeekkakaan joutaa, se syöpi monenlaiset ryynipuurot, piirakkaiset ja muut ruokaherkut, se juopi ”kohvit”, juopi ”sajut”, ja sen tyttärillä löytyy aina takana rinkeliä, kauruskoja (mesileipää) ja saikkoja (vehnäpullia), niinkuin eräässä runossakin sanotaan: Tiivi on tyttöjen eleä, syövät saikkoa salissa, kauruskoa kammarissa.

Vaatteihin menettävät sekä miehet että naiset paljon. Äyrämöisnaisten monenlaiset kirjat ja tikkaukset omat kaikki ostolangasta tehdyt, ja niiden paljas tekeminen jo maksaa paljon, sillä se ottaa paljon aikaa. Miehet, joilla pyhäpukuna on tavallinen Venäjän vaatteus, taikka semmoiset ”leäpät” (lakit) ja viitat kuin Helsingissäkin nähdään kutsariloilla, ostavat saappaansakin valmiina Pietarista. Tieltä tuodaan kaikki hevoisenkin kalut, yksin ne paksut vempeleetkin, joilla Viipurilaisen nähdään ympäri maata koreilevan.

Jos helposti saatua rahaa siis säästyykin jollakulla saiturilla siihenkin määrään, että hän voipi panna jonkun summan ”lampartiinkin”, elää enin osa rahvasta köyhyydessä, ja tämän puolen tavallisia rikkaita ei ensinkään voi vetää niiden rinnalle, joita länsi- ja pohjais-Suomessa rikkaiksi kutsutaan.

Alinomainen rahan kanssa liikkuminen synnyttää viipurilaisessa monta pahaa taipumusta. Jos vaan hyvän hinnan saapi, on hän valmis myömään vaikka oman äitinsä, kaupassansa harjoittaa hän valhetta ja petosta, ja on kärkäs oudon ja äkkinäisen kukkarosta hyötymään, vaikka hän varkaudesta on yhtä puhdas kuin muukin Suomalainen. Varkautta parempi ei kuitenkaan millään taivalla ole väärä todistus oikeuden edessä, ja jos tosi lienee mitä tuomarien ja virkamiesten kuulee valittavan, niin saadaan vieraat miehet täällä moninkin paikoin puhumaan, mitä asiamies panee heille suuhun. Se siveys tavoissa, josta tämän puolen naisväkeä kiitetään, ei myöskään taida olla muuta kuin se yksinkertaisuus, joka aina on tavattava raaemman kansan elannossa; jossa vähän on houkutusta, siinä tullaan vähemmiin erehtymäänkin. Vaan että läheinen rajanaapurius kansan kanssa, jossa liiallista vapautta mies- ja vaimopuolten välillä ei pidetä minäkään vikana, ei ole ollut vaikutuksettansa etelä-viipurilaisten tavoissa, sen havaitsee jokainen siinä maassa matkustava pian. Omasta kokemuksestani tiedän, että runoja kerätessä kevytmieliset laulut omat vaimoilla ensimäisinä, kuin vaan laulattajaan kerran ovat perehtyneet, ja heidän kanssansa olet työllä saadessasi heidät ymmärtämään, ett’ei semmoiset virret ”kirjaan kelpaa”.

Jumalan sanan tuntemattomuus ei kuitenkaan ole syynä näihin hänen käskyjensä rikkomisiin. Sillä joka paikassa, missä laukkuni olen avannut ja laukussa olevat kirjaset, joita rahvasta  vasten olen pitänyt kanssani, ovat tulleet näkyviin, ovat sekä nuoret että vanhat olleet hyvin näpyljäät niitä joko ostamaan eli muuten ansaitsemaan, ja näissä tiloissa näyttänyt lukutaito on ollut kiitettävä, varsinkin mitä lapsiin tulee. Vaan tämän kansan keveämpi mieli ei kauan pidä enemmän kirjan kuin papinkaan opetusta tallella, ja sama mielen keveys, jos en huoline sanoa kevytmielisyys, varjelelee sen herännäisyydestäkin, sillä siementä tähän ohdakkeita kantavaan kasvuun ja sen kylväjiä ei täälläkään ole puuttunut. Taikka jos etelä-viipurilainen kerran kääntyy heränneeksi, on hän tässäkin kevytmielinen ja palvelee silloin Jumalala ”hyppimällä”, niin kuin niiden muutamissa paikoin ilmestyneiden ”lukijain” sanotaan salassa tekevän. Kansan luonto estää kuitenkin tämän ainoastaan rajakylissä näyttäneen vaarallisen villityksen laajemmalle levenemästä, ja seurakuntien paimenet ovat myös kiitettävällä valppaudella siitä lammaslaumansa varjelleet.

Mielen keveydeksikö lienee täkäläisen rahvaan luonnossa sekin luettava, että se kernaasti apinoipi muita kansoja sekä vaatteissansa, niinkuin jo miehistä sanoin, että kielessänsäkin. Harva mies löytyy, joka ei, vaikka edes solventamalla, puhuisi venäjän kieltä. Sen ohessa ja juuri sen kautta onkin kieleen tullut paljo venäjänkielisiä sanoja. Molempaan seikkaan niin venäjän puhumiseen kuin sanojen siitä lainaamiseen on kumminkin tarviskin pakoittanut Viipurilaista, silla kaupparetkillänsä tarvitsee hän mainittua kieltä välttämättömästi, ja lainatut sanat ovat taas melkein yksiä, mitä muissa maakunnissa on lainattu ruotsinkielestä. Tämän todistavat semmoiset sanat tuin: lääppä (leäppä), kormano, läjät, jassikka, pristani, perevosa, rokona, satu, liyhki j. m., joilla toisissa paikoin maatamme omat ruotsinkieliset vastaavaisensa: hattu eli myssy, tasku, silat, tori eli aski, ryki, lossi (saksankielisestä sanasta Floss), kyiti- eli holliraha, ryytimaa eli vieläpä rekoolikin, reta. On tähän murteesen ruotsinkielestäkin lainattu sanoja, niinkuin esimerkiksi: vollit helmat, sunti salmi, kaappi sekä kaappi että pöytälaatikko, liivit j. n. e.

Viime aikoina on kansa jo kumminkin puhdaskielisten kirjojen enemmän levettyä maahan, ruvennut vähentämään näitä ulkokielisiä sanoja puheestansa. Pappien ja virkamiesten esimerkki, jotka täällä niinkuin muissakin osissa maata puhuttavat lapsillansa aina kouluun lähettämiseen asti rahvaan kieltä, kuluttaa kansasta vähitellen sen oman kielen häpeilemisen, joka suomalaisen täälläkin on saattanut vierailla korestilla omaa ihanuutta peittämään. Varmaan parempaa kansallisuuden tuntoa lapsissansa herättääkseen on muuan kirkkoherra eronnut tässä asiassa virkavelistänsä ja ottanut lapsillensa hoitaja-naisen Kyyrölän venäläisestä kylästä, josta seikasta hän toivoi perheellensä paljon etuja, mitä sitten tulleekin, koska mainittu nainen jo oli oppinut sitä kieltä, jota kirkkoherra itse puhui rouvansa kanssa, ja näin tyhjäksitehnyt ne toivot, jotka olivat liikutelleet rakastavaista isänsydäntä.

Viipurin läänistä poikkesi kirjoittaja sitten matkakumppaninsa kanssa Inkerinmaahan, jossa he kävellen tätä maata useammissa suunnissa keräsivät kelvollisen runokokouksen. Erottuaan mainitusta kumppalistansa työskenteli kirjoittaja syksypuolen samaa kesää Vatjan kielen kanssa, josta hän seuraavana vuonna Ruotsin kielellä toimitti kieli-opin, ja vielä syksymmällä oleskeli hän Tartonlinnan (Dorpat’in) kaupungissa, Viron kieltä ja kirjallisuutta oppimassa, josta hedelmä, kirjoitus Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta, löytyy painettuna aikakautisessa kirjassa Suomi vuodelta 1855 (sivv. 1–109). Mutta kuin näillä matkoilla ei tullut muita erinäisiä matkamuistelmia kirjoitetuksi, niin ei niiltä tässäkään voida sen enempää kertoa, vaan saapi lukija heti lähteä kanssa sille matkalle, jonka kirjoittaja teki seuraavana vuonna Aunuksessa.

Standard
Käsityöt

J. Lemmetyn käsikirjoitus Valkjärveltä 1867

Valkjärven kirkkoherran poika, opiskelija Johan Magnus Salenius tilasi valkjärveläiseltä talonpojalta Johan Lemmetyltä käsikirjoituksen Valkjärven oloista. Vuodelle 1867 päivätty käsikirjoitus sisältää tietoja Valkjärven vaateparresta ja häiden vietosta. Kansatieteellisesti hyvin arvokkaan osuuden lisäksi käsikirjoitus sisältää kovin tutun kuuluista jurputusta siitä, kuinka nuoriso on pilalla ja ennen oli kaikki paremmin.

Tässä artikkelissa on kevyesti muokattu versio alkuperäisen käsikirjoituksen digitoidusta versiosta. Lemmetyn käyttämä murre sekä sanojen oikeinkirjoitus (joka ajoittain horjuu) on säilytetty sellaisenaan. Olen tehnyt lukemista helpottavia muutoksia siten, että olen yhdistellyt yhdyssanoja, muuttanut w:t tavallisiksi v:iksi, lisännyt kappalejakoa sekä muuttanut väli- ja loppumerkkejä. Lihavoinnit ovat omiani. Lemmetyn käsiala on sinällään helppolukuista, mutta o:t ja a:t on välillä mahdoton erottaa toisistaan. Huomioi, että Lemmetty käyttää sanaa “eli” merkityksessä “tai”.

Joissain tapauksissa sanojen loppuja on jäänyt digitoidun kuvan rajojen ulkopuolelle. Siirtokirjoitusta laatiessani huomasin, että joitain käsikirjoituksen sivuja puuttui. En tiedä, onko tämä minun virheeni vai digitoinnissa tapahtunut virhe. Puuttuvat osat on haettu J. M. Saleniuksen yleiskielelle kääntämästä käsikirjoituksen versiosta, ja ne on kirjattu tähän kursiivilla.

Lemmetyn käsikirjoitus, kuten se tässä on esitetty, sopii hyvin ns. omaan käyttöön. Jos olet tekemässä tutkimusta tai muusta syystä haluat tehdä sanatarkkoja sitaatteja, suosittelen mieluummin tutustumaan käsikirjoituksen alkuperäiseen digitoituun versioon. Käsikirjoituksen digitoitu kopio on tilattavissa tutkittavaksi SKS:n arkistoon Helsingissä. Käsikirjoitus sisältää muutamia pienenpieniä piirroskuvia, mutta niissä ei ilmene mitään niin yllättävää, että olisin sisällyttänyt ne tähän. Lemmetyn käsikirjoituksen yhteydestä löytyy Saleniuksen laatima yleiskielinen versio.

Salenius kirjoittaa käsikirjoituksen mukana tulleessa huomautuksessa: Tämä Lemmetyn tekemä kirjoitus antaa paljon esimerkkiä Walkjärvöisten kielistä ja sisältää myös tietoja etnografillisista seikoista, vaatteenparsista jne. Lemmetyn käsiala ja esitystapa on jotenkin sekava, olen kuitenkin katsonut sopivaksi antaa tämän kirjallisen tuotteen Kielitieteelliselle osakunnalle. Hän kirjoitti sen sillä ehdolla, että hänelle maksettiin tavallinen päiväpalkka niin kuin päiväläiselle ainakin (14 päivää työ kesti). Pari vuotta takaperin annettiin Kirjallisuuden seuralle korjattu kopio tästä teoksesta, mutta alkuperäinen kappale voi kenties olla osakunnalle suuremmaksi hyödyksi. Porvoossa jouluk. 1872, J. M. Salenius.

❗​ Artikkelin kuvat, bannerikuva mukaan lukien, eivät ole käsikirjoituksen alkuperäistä kuvitusta. Bannerikuva: Valkjärven äyrämöinen ja savakko pukunukke.

Lemmetty, Johan. ”Muutamia lauseita ja muistelmia Itä-Suomen [etenkin Valkjärven] yhteisen kansan elämän waiheista, waatteinparsista ja niiten muutoksista ja muista käytännöistä.” SKS käsikirjoitus E71, 1867.

Minä ole jo kauvan aikaa ajatellut ylös panna muutamia lauseita Itä-Suomen kansakunnan elämästä – kuin ei siihen ollut kehoitusta, niin on se aina jäänyt. Kyllähä minä olen vähin lukenut Venäjän ja Suomen maan historiaa, vaan en minä ole vissi niiten päälle. Vaan se kuin minä muistan ja olen kuullut lapsuutestani ja vuotesta 1812 saakkaa hyvin muistan vanhojen tarinat. Ja siihen aikaan kuulin lausuttavan, että ovat olleet suuret sotat 1700 ja seuraavinna vuosinna. Ja ajan tieto näyttää, niin että ne sotat ovat kestäneet päälle 13 vuotta Ruotsin kuninkaan Kaarle XII:n ja Venäjän keisari Pietär ensimmäisen välillä, niin ovat vanhat jutelleet, että kansa on siihen eli niinä aikainna tullut niin hävijöön, ettei asujii ole paljo jäänytkään Itä-Suomen pitäjiin – ja näinhän historjatkiin näyttää ja luultavasti niin on, koska puhuvat ja haastelevat että täällä pitäis aarteita oleman [Lisäys:] Raha aarteita luultavasti ovat sota-aikoina jotain kätkeneet maahan. [päättyy] maassa ja on niitä muutamat löytäneetkiin: Kuparipannuja ja vähän rahoja niin kuin silloin kansa mäni hävijöön, niin tänne tuli muista kaukapitäjistä asujita – sanottiin tullee Hämmeestä, Savosta ja Ingerin maalta.

Ja ne jotka Savosta tulivat, asettuivat Äyräpään eli Mualaan pitäjän ja Kivennavan pitäjän, enemmiten maantienvarsikylliin ja Valkjärvellä ei ollut kuin yksi kylä (Kosteela) Savosta tulleita savakkoi; vaatteen parren mukkaan kutsutaan savakko. Ja mitä tuli Ingeromaalta, ne kutsutaan äyrämöine. Vanhaan aikaan ei niiten vaatteilla suurta eroitusta ollut, vaan se nimi savakko ja äyrämöine teki eroituksen. Siintä on nähtävä ja arvattava, että ne ovat muuvaalta tulleet.

Valkoinen koristelematon naisen kostuli.
Naisen kostuli Valkjärveltä. Koristelmaton, mahdollisesti savakkotyylinen. MAE No. 323-32.

Niin kuin jo on sanottu, vaatteissa suurta eroitusta ei ollut, vaan savakot eivät pitäneet rekkopaitaa eikä savakkotytöt sellaista päänkääröä eikä akat semmoista huntua, kuin äyrämöiset. Savakoilla oli paita, su[??] sepalus keskellä rintoja, kaita kaulus, valkea, niin kuin tavallista on. Vaimoväki pitivät täällä siniset hameet, kolme tuumaa leveät, punaiset verkahelmat; mustat körtit, helma punaisesta verasta, kaksi tahi kolme tuumaa leveänä; kosteli oli valkea, ei yhtään kirjoitettu; viitta oli valkea, lyhyt, ulottui vähän yläpuolelle polvia, säämyskänahkaa oli hihansuissa, kainaloissa ja oikealla puolella rintoja myös kohdalla, ryntäiltä oli jo kahden puolen kirjoitettu punaisella langalla ja ympäri helmoja oli punainen lanka. Heillä oli valkea esiliina, sen alapuolessa oli nyytinkiä eli pitsiä [kuva] niin että tämä oli yksi viiru valkeaa, toinen nyytinkiä, yläpuoli oli kaikki valkeaa vaatetta. Nyytingit olivat tvalkaisemattomasta rihmasta.

Valkoinen nyytinkiesiliina, jossa ei ole kirjontaa.
Tämän tyylistä esiliinaa Lemmetty saattaisi tarkoittaa. Käsikirjoituksessa oleva pieni piirros näyttää tältä. K676:1a.

Sukat olivat valkeat tahi siniset. Sinistä väriä ämmät itse painoivat sinihiilistä. Kaulavaate oli omatekoinen, valkia [kuva neliön muotoisesta kankaasta] niinikään nyytinkiä ympäri, vähän valkeaa vaatetta välissä ja sitte taas nyytinkiviiru. Päässä he pitivät myssyn eli lakin, joka oli niin suuri että tapasi korville asti, ympäri pään. Talvella heillä oli uulattikengät (uulottimet) jaloissa, kesällä virsut, mustat lankapaulat kumpaisissakin. Miehen vaatteet olivat valkea viitta tahi harmaa kaita semmoinen, joka ryntäiltä oli hyvin auki eikä siinä ollut mitään kaulusta. Turkki oli saman sorttinen ilman päällysvuoritta; kosteli valkeasta vaatteesta, kaita, hyvin auki edestä.

Koko eroitus savakkoin ja äymöisten miehien vaatteissa oli se, että savakkomiehillä oli paidansepalus suora ja kaulus leveä, niin kuin tavallisesti ruukataan, vaan äyrämöisillä miehillä oli paidan sepalus vasemmalla puolella liki olkapäätä, kaulus vähemmin kuin tuuman leveä, monta kertaa tikattu.

Äyrämöisien vaatteissa on ollut paljonkin kirjutuksia ja koristuksia, vaan kaikki oli omatekoista, omaa kutomista. Ei savakoilla eikä äyrämöisillä ollut vaatteissaan niin mitään ostettua, kuin hameen ja körtin kaksi tahi kolme tuumaa leveä helma ja viitan puolentoista tuumaa leveä kaulus ja tyttölöin pääpalmikko ja säppälverka; muuta mittää ei ostettu, vaan kaikki itse kehräsivät ja kutoivat omista pellavaista ja omista villoista.

Kyllä äyrämöiset paljo värrii ruukkasiit, vaan niitä kaikkii sai omasta maasta, muuta kuin sinihiili toivat kaupunkista. Mustaa saivat niityiltä lähteistä; pellon pientareet ja vaunijot kasvoit mataroi, millä painoit punaista – hammeita ja punasii lankoi – punasista lankoista tehtiin rekko naisiin paitoi, kostelin kaulukset ja sepalukset. Punaiset sukat ja kalsut eli säärykset painettiin mataroilla.

Ja punasista lankoista tehtiin esiiliina. Se oli kutottu, noin kolme korttelii[1]pitkä ja puolen kolmatta leviä. Punasista lankoista, pari tuumaa levijä viiru, siitte sinistä kolme neljä lankaa, sitte viskattii muutama säije valkija rihma ja tais punaista. Niin tehtiin viirukasta. Siihen pantiin yks pala punaista verkaa poikki puolin alapäähän viirujen mukkaa, siitte yks palane vaatetta hyvin tiukkaa kirjoitettu punasella lankalla, molemmat kaks tuumaa levijä, ja sitten röpyt punasesta lankasta alimaiseksi röpyt eli tupsut. Se sanottiin kirjava esiliina, ja se mikä oli nyytinkin kansa tehty, se kutsuttiin valkia esiliina. Äyrämöiset pitivät molempii, savakot ei pitäneet kirjavaa.

Niin olii äyrämöisiin vaatteen sortti:

Naisilla oli rekkopaita keskellä ryntäitä leuva alla; rekko punasesta lankasta noin 7 eli kahteksa tuumaa levijä ja korkia 6 tuumaa. Vanhemmanaikaiset, sepalus vasemmalla puolella, kaita kaulus tuuman leveys punasella lankal kirjoitettu, pien solki vaan sulhaisten piti antaa morsijammelle suur hopjane ruplan maksava solki.

Punainen hame keltane verka helmas, sinine hame punainen verkahelma ja punane körtti sanottiin kirjava körtti sen tähten, kuin siinä oli jakkuu viiru viskattu mustaa lankaa, puolen korttelii punaista ja siitte yksi musta lanka ja punainen verka helmas, kaks tuumaa leviä.

Lähikuva punaisesta puolivillaisesta körttikankaasta, jossa kulkee säännöllisin välein musta raita.
Kirjava körtti, kankaan lähikuva K6721:1

Valkijasta sarasta semmonen pintaliivi. Sanotaa tankki; samanlaine liivi tehty lammasnahasta nimeltä rystlappi.

Viitta ja turkki lyhyt yläpuolen polvii ilman pälyksetä. Turkissa oli revon koipinahasta kaulus; kynnetkiin piti oleman siinä, noin neljä tuumaa levijä käännetty niskasta alas hartijoille. Mustavillasesta nahasta oli pantu puolen tuuman leveys kaksi viiru ympär helmai [kuva]; ensi helmaa, sitte kaksi tuumaa valkia nahkaa ja sitte taas mustaa. Siitte oli turkkivyö, sanottii vironvyö, punasista lankoista tehty kolme tuumaa leviä. Viitta oli tehty valkiasta sarasta, säämyskänahkaa hihansuis ja kainalon alla etessä päi oikjalla puolella vyö kohtalla, vaikka vyötä ei koskaan pitetty viitan päällä, vaan siinä säämyskässä oli nappi ja vasemmalla puolella oli nauha millä kiini pitettii, ei saanut olla yhtää pääletyksen. Punainen lanka ympäri helmaa ja napista ylöspäin pantu kolme raittii [?] – punaista lankaa molemmille puolille ja muuta kirukkeita vällii [kuva]. Punanen verkakaulus tuuman leveys.

Kaksi valkjärveläistä sarkaviittaa kuvattuna edestäpäin sovitusnuken päällä.
Sarkaviittoja Valkjärveltä KA6158 ja MAE No. 323-31.

Punaset sukat ja punaset kalsut. Uulattikenkät, toine sortti kotikkaata. Kesällä virsut, mustat paulat villalankasta, yhtäläiset kenkissä kuin virsuisakiin. Siitte oli lappavyö, nahkane remeli eli hiihna.  Se oli kaiki vaskisii lappoi täynää ja suuret lukot päissä, millä kiinni pitettii. Siinä oli vasemmalla puolella suuri renkas [kuva]. Siinä viipotti neulapyssy ja veitsen tuppi, se oli aina vyölä paijan päälä.

Piirroskuva kotikaskengistä.
Sirelius 1915

Niin on nyt joka vaatteen sortti mainittu, vaan tytöt kuin käivät kirkossa, niin heillä oli päässä hiukset kääritty ylös punaisen tumpuran paksun veran kansa hyvin paksu käärö niiskasta ylöspäin. Se verka palmikko oli kahta tuumaa leviä ja niin pitkä että molemmat päät jäivät kahtavaaksaa niskasta alaspäin hartijoile. Sen päälle pantiin säppäl ympäri käärön tehty punaisesta hienommasta verasta, sama kaksi tuumaa leviä; siinä olivat tinaset nastat [kuva]; peukalon kynnen suuruset pienet piikit keskellä. Ripillä kävijät pitivät sellaista kääröö päässää, se kutsuttii kääröpää tyttö. Se kuka ei ollut käynyt rippiskoulus eikä ripille laskettu, se kutsuttiin levällä pää tyttö. Joka päivä sitä kääröö ei pitetty; se oli raskas pittää. Akat pitivät huntuu joka päivä.

Sellainen oli vanhanaikane vaatteenparsen sortti. Rekkopaita, punaine hame eli sinine kirjava körtti eli musta, valkia tankki vähän punaisella lankalla kirjutettu etestäpäi, lammasnahkane rystlappi talviaikanna, kirjava esiliina eli valkia nytinkin kans, valkija kostel kaulus ja sepalukset etestäpäi kirjutettu punaisella lankalla, punaiset sukat, punaiset kalsut, uulottikenkät eli kotikkaat, kesäaikoina virsut mustiin pauloin kansa – virsussa morsijammetki käivät – joka lauvantaki piti saaman uuvet virsut ihotuohiset. Valkija viitta säämyskän ja punaisen lankan kans koristeltu, valkia päävaate nyytinkin kans tehty [2] käärö pääs tyttölöil, huntu akoilla. Valkiat sormikkaat hyvin suuret kolme tuumaa pitkät töpyt joka sormen päässä. Turkki talviaikoinna ilman päälyksetä. Käärö pääs tyttölöil, huntu akoilla. Valkiat sormikkaat hyvin suuret kolme tuumaa pitkät töpyt joka sormen päässä. Turkki talviaikoinna ilman päälyksetä.

Miehen vaatteen sortti tulis vähä mainittavaksi. Miehillä oli viitta saman sorttine kuin naisillakin. Vähän pitempi, ryntäiltä auki, koristettu säämyskän ja punaisen lankan kans. Se oli eroitus, että säämyskä tuli vyön kohtalta aina ylös kaulukseen asti ja siin oli kuus nappii vaskista tinalla silattui. Polvipöksyt mustasta sarasta pikkuisen polvista alaspäin. Niis olivat nauhat millä pantiin kiini alapuolelta polvee. Siitte olivat säärykset, sanottiin kalsut. Ne pantiin polvipöksyjen suun ala nauhoilla kiini. Se terävä sikka, kuin oli housuin yläpääsä, käänettiin alaspäin; se oli vähän kirjuteltu punasella lankalla. Ruojukenkät tahi upokkaat. Ruojukenkät olivat ommeltu niin kuin saappaat; varsi oli takansa auki. Upokkaat olivat ommeltu toisviisii. Niissä olivat nahkanauhat molemmissa kenkiin sortissa, ja toisen nauhan päässä oli vaskine renkas (sanottiin sirkka) [kuva] millä pantiin kiini. Ja polvipöksyin nauhoissa oli töpyt, jotka viipottiit alas. Turkki niin kuin viitta ja kostel, ne olivat iestäpäin niin kapijat että ryntäät jäivät auki. Oli kans vähän toista sorttii viitta; se kutsuttiin suhmana viitta, vyön kohasta vähän levijempi; ei sekkään mennyt ryntäiltä kiini. Kaulavaatetta ei koskaan pitetty. Karvahattu mustasta sarasta ja mustan lampaan nahasta tehty levijät korvalliset. Kuin oli kova ilma talvella, niin korvat käänettiin alas. Kesällä piitettiin huopahattuja; ne olivat monta sorttia. Vanhaan aikaan ei niitä kalleita pitetty (40 k maksavii), vaan siitte niitä pitettiin semmosiin kuin maksoivat 5, 6 ja seitsemän ruplaa pankkorahassa; ne olivat hyvin korkijat [kuva], sanottiin ympyrläanturaine; toine sortti oli päältäpäi levijä sanottii terävä anturaine; niissä oli kuus suurta tinaista lappaa kullan näköiseksi siilattu, kaks etessä ja kaks takanna ja yksi kummallai puolla korvan kohalla, mustan kaks tuumaa levijän samettinauhan kansa. Ja oli kans talvihattuja kalleita 6 R pankossa; kutsuttii röllihattu yks sortti, toinen siperska, kolmais pelkkavoi. Röllihattu oli musta nahka päällä eli sametti; suuret korvalliset mustan ja ruskijan kirjavat sanottii olevan ahman hännästä.

Piirroskuva upokaskengistä.
Valkjärvi, upokas. Nahkapaulan päässä näkyy sellainen metallinen sirkka, jonka Lemmetty mainitsee tekstissä. Sirelius 1915.

Se oli se kaik vanhin vaatteen muoti kuin minä olen saanut tietova vanhoilta, vaan miehijen hatut 5 ja 6 R maksavat, niitä pitettii noin 1824 ja aina 1830. [Lisäys:] Se jäi mainitsemata että miehillä oli sanottii kalmikkivyö kussakka, 6 rup maksava, punaisen ja sinertävä viiruin [?] [päättyy] Vaan siitä etespäin – niin kuin on jo sanottu – ettei vanhaan aikaan ollut suurta eroitusta savakoilla ja äyrämöisillä – vaan siit vuotesta 1825 aina 1836 ast olivat äyrämöiset täytessä kuninvormussa, rupesivat ostamaa kaupunnista kallista punaista ja sinistä verkaa hammeiksi ja kirssilankaa punaista, keltaista ja ruohonpäistä sulkkuu silkkii, millä rekkoa tekivät ja kostelin sepaluksii. Kultapitsit, mitä pantiin kirjavii esiliinoin. Kirjava esiliinavaate kans kutottii niistä kalleista kirssilankoista enemiten punaisista. Siihen pantii kultapitsi, kakstuumaa levijä, ja punaine verka, kolme tuumaa leviä, ja kirjutusvaate, kolme tuumaa hyvin tiukkaa kirjuteltu punaisella kirssilankalla, ja taas kultapitsi, siitte röpyt alimaiseksi hyvin paksulti punaisesta kirssilankasta. Tulipa jo maksamaa. Kalleet kaupunnin kenkät. Punaiset sukat; ostettii konsselvärrii, millä painettii punaiset sukat, kalsut ja kirjava körtti, ei ennää tarvinnut mennä Räisälää niin pitkää matkaa mataroi saamaa eikä tarvinnut tonkii oman pellon pientareita. Mies kuin meni viemää riepukuormaa eli muuhun rahtii, se toi Pietarista värrii ja muita aneita, millä saatii ehtapunaista. Matarakuokat jäivät kaikki ruostuma ja hävisiit tykkänää. Viellä mänivät tytöt ja morsijammet itse Pietarii ja toivat mielensä mukkaa kalleita kapineita.

Niin oli savakkoinkii kansa, vaikka niiten värillä ja vaattensortilla oli suuri eroitus. Savakot rupesivat pitämää viirukkaita hammeita kaupunnin värillä painetuista kankaista ja sinisii vaatteita, kaupunnin kankaasta tehty liivit, röijyt, esiliinat, kaulavaatteet, kalleet turkin päälykset ja verkaviitat, miehille kalleet saappaat 7 ja 8 R maksavii. Kaikkii paljo rahhaa tarvittii.

Se ylpijä ja kallis vaatten muoti kesti usijampii vuosii, noin vuoteen 1837 asti. Silloin oli pappi R- E Kivennavalla Provastin viran toimittaja ja Valkjärvellä M – H Provastin viran toimittaja; niiten aikanna olivat suuret herätykset liikkeellä ja niinä aikoinna alkoivat vaatteen varret muuttuva. Se oli Valkjärvellä Oravaniemen kylässä kuin kaksi sisärystä tulivat herätyksee; yks niistä, joka oli vielä naimata, jätti pois rekkopaijan ja kirjutetun kostelin ja kirjavan esiliinan ja ei niitä ennää päällee pannut. Se sortti alkoi näyttää muistaki hyvälle kuin olivat valkijat paijat ilman rekota, valkijat kostelit ja esiliinat. Siintä ajasta alkain alkoivat vähitellen jäätä paissi rekkopaijat ja muut sellaiset kostelit ja kirjavat esiliinat.

Niinä aikoinna ei sen tähtee paljo verkaviittoi pitetty, vaan miehillä olivat valkijat pitkät viitat, levijät ja ryntäiltä, menivät niin paljo pääletykse, ettei paljo kaulaakaan näkynnyt. Niissä oli kolme mustaa samettinauhaa tuuman leveyttä ympäri kaulan [kuva tämän tyylisistä viitan koristeista] aina vyöhön asti ja yks alas helmaa päälimäisessä liepeessä. Ja olivat valkijat kostelit, pitkät, miehillä saman sorttiset kuin viitatkiin.

Vaan jälkee sen ajan noin 1845 aina nykyseen aikaan asti rupesivat melkein kaikki pitämää sinisii ja kaupunnin kankaasta tehtyi vaatteita, niin miehet kuin naisetkki. Äyrämöiset naiset jättivät kaikki pois rekkopaijat, kirjavat esiliinat ja kaikki muut sellaiset ja kaikki ne kapineet ostettii kaupunnista. Niin nyt ei enään ole paljon eroitusta kuka on äyrämöine kuka savakko.  Niin ovat olleet muutteet vanhoista ajoista nykyiseen aikaan asti.

Vaan nytki vasta nykyinen kansa oikein mutkitella ossaa vaatteihen kansa. Nyt ei kelpaa ennää kahta vuotta yks vaatteen sortti, vaan pitää oleman joka vuosi uus muoti, enemmite miespuolissa. Se oli noin vuonna 1840 paikoil kuin alkoivat kaikki pittää sinisii. Se ensimäinen sortti oli omakutomasta hienommasta sarasta, painettu siniseks, tehty vähän sertukin mukainen, helma takantapäi auki; se kutsuttii jäntrikki. Niitä oli toisilla kaupunnin verasta, toisilla taas omatekoista. Se kesti sentähe muutaman vuoten, siitte tuli toinen sortti. Se tehtii vyön kohtalta ympäri ruumiin paljo poimui eli kurreita polviin asti pitkä; se sanottii kuitsaveikka [katsaveikka]. Ei se kauvan kelvannut; siitte ostettii Pietarista valmeita, saman sorttinen teoltaa kuin kutsaveikka, vaan oli pitkä, liki maata vetoine – ei se kauvan kelvannut eikä sitä saanut yhessä vuotes riki pitetyksi, niin täyty antaa räätänin kättee purkaa ja tehtä paltto. “Kuin näkkyy muillakii olevan palttu, niin en minä käy tätä pitämää”. Niitä tehtii verasta, niitä tehtii nantkista; “ei tää kelpaa, eihän nantki ole vahvaa,” siitte tehtii satinasta; ”no kas sehä nyt on sorjaa ja vahvaa”. Eipä sekään kauvan kelvannut. Verka on parasta. Nykyiseen aikaan kutovat itse verkaa jotenkii hyyvää ja painattaat kaupunnissa, toiset taas ostaat. Vaan se räätänin työ, se pitää oleman vähän ajan perästä taas uus sortti ettei niitä ossaa sannoo. Niin on naisiinkii vaatteen kansa; ensimmältä pitivät nantkiliivit ja -röijyt, satina ja vihtoorii, vaan nyt kuin palttui pitetää, niin ei kelpaa naisillekaa muu kuin verka. Esiliinat ja kaulavaattet kaikki ostetaa. Niin on vaatteen kauneus ja ylpeys saanut vallan. Nuoret ja keski-ikäiset ei nyt muusta huoli kuin vaan osajaisiit niin käyttää, että näkyis kaikista ylimäine vaatteissa, hevoisiin ajo kaluissa, raskissa, kiessissä, sahkaissa [?] ja muissa kapineissa. Näin on nyt vaatteenparren muoti tällä ajalla; vanhanaikane vaatteet sortti on niin katonnut, ettei nykyinen kansa ensinkää usko, että sellaine vaatteenparren muoti on ensinkää ollut.

Edestäpäin kuvattuna miehen puolipitkä takki.
Katsaveika, ei paikkatietoa. LHMVHMAE15231

Nykyisen ajan käytännöistä ja häiten pitoista vanhan ja nykyisen ajan suhteen. Ja kuinka on ollut käytös vanhempain ja lasten suhteen

Niin kuin jo on kerrottu kahtesa etellisessä osassa, niin nyt tässä kolmannessa osassa sanotaan, kuinka vanhaan aikaan häitä pitettiin vuosinna 1800 ja ennen sitä. Niillä ajoilla oli morsiammilla ruunu päässä kuin menivät vihille ja aina siihen asti kuin tulivat sulhaisen talloo. Se oli tehty sinisestä verasta niin kuin tuohirotti, siinä olivat vaskiset heltuttimet niin kuin puolan lehet.

Ne häät pitettii syksyllä, enemmite joulun aikanna. Kuin tulivat hääaamunna puhteen aikanna sulhaisen talloo, niin puhemies meni ensin tuppaa kysymää kortteerii. Siinä kuin haastelivat ja juttelivat mitä osasivat, niin meni puhemies ulos ja tuvassa hääväki alkoivat laulaa. Sitten menivät vieraat tuppaa ja pöytää perämaalle ja kuin talon väki lopetti laulun, niin vieraat alkoivat, ja niin vuorotelle lauloivat monet värssyt virsikirjasta ja sijonista. Siitte syötii ensimmäine ruoka. Hääväjen perreemies siunais ruuvan ja kiitti. Siitte menivät maate huoneehe vuuville. Morsijan vietiin ensi, siinä lauloivat nuuvemiehet jonkuun värssyn aviojosäätyvirsistä ja menivät huoneesee nuuvemiehet etellä ja morsijan ja kaaso perästä. Siitte kaaso otti morsijammelta ruunun päästä ja riisu päälysvaatteet ja pani vuoteehen, siitte annettiin sana tuppaan ja puhemies lauloi muutaman värssyn ja menivät puhemies etellä ja sulhaine perässä ja toine puhemies huoneesen. Puhemies riisui sulhaselta päälysvaatteet ja sai männä vuotesen. Siitte lauloivat värssyn ja menivät tuppaa ja puhemies pani huoneen oven lukkoon. Hääväki olivat tuvassa ja ottivat ryyppyy. Viinaa oli vaan, kahvii ei ollut ensinkän. Miehet istuivat pöytässä ja laulelivat kauneita runovirsijä ja olivat hiljaisutessa. Kuin päivä tuli, niin sulhaine ja morsija herätettiin ylös. Morsijammelle kaase pani hunnun päähä ja kaikki vaatteet: rekkopaita, valkija sarkatankki, kostel, punane hame mataroilla painettu, punaiset sukat, uulattikenkät, kirjava esiliina, viitta päälle ja suuret röpykkäät sormikkaat kättee; ja menivät tuppaa morsijan sulhaisen rinalle. Pöytää tuotii ruoka, lauloivat muutaman värssyn avijosäätyvirsistä, siitte siunattii ruoka ja syötii, kiitettii ja laulettii värssy ruokavirsistä. Siitte mentii huoneese ja kaase ja morsijan panivat lahjukset vakkaa ja morsijammen veli eli jokkuu muu sukulaine vei tuppaa ja sulhaine ja morsijan ja muu joukko menivät perässä. Ensi laulettii värssy ja ruvettii jakamaa lahjoi. Sulhaisen vanhemmille annetti paita ja muille likisukulaisille isännille kintaat, emännille sukat, miehille nästyykkii, naisille esiliinoi ja niin etes päin. Lahjoi jakamisen aikanna lauloivat miehet kauneita runovirsii, ei mittää hävytöintä, vaan neuvoksi sulhaiselle ja morsijammelle. Siitte kuin oli lahjat jaettu, niin menivät huoneese ja veivät vakan ja tähteet pois. Huoneessa oli ruokaa, sai syötä kuka tahtoi. Taas menivät tuppaa ja käivät syömää kaikki hääväki. Tavallisesti aina ruoka siunattii ja kiitettii ja laulettii.

Siitte tuotii pöytälle seula ja ruvettii kertaa juomaa. Morsijan oli täytessä vaatteessa, sormikkaat kätessä, talteriki oikijassa kätessä ja viinaryyppy talterikin päällä ja käivät kaasen kanssa ympäri tuppaa. Joka hengen etessä kaase kehoitti ottamaa ryyppyy ja panemaa rahhaa ja kuin panivat kuka mitenkii, niin morsijan vei ne pöytälle seulaa ja taas toisen ettee talterikin ja viinalasin kansa. Sitä tehtiin niin kauva kuin tuli joka hengen etestä käytyksi kolme kertaa. Siitte viskoivat viimeiseksi rahoja seulaa vuorotelle nuuvemiehet ja hääväki. Siitte vietii rahat huoneesen ja käivät syömää ja siitte oli vähän joutoaikaa. Vanhemmat miehet lauleliit runovirsijä. Nuoret miehet jos jokkuu vähän tanssais, yks eli kaks kerrastee. Suuri joukko ei koskaan tantsinnut. Naiseläjät ja tytöt ei ensinkää osanneet tanssii ja tytöt ei paljon käynetkää häissä, mitä jokkuu liki sukulaine. Vijonin soittoa ei ollut ensinkää.

Kaikki oli hiljaisuus ja niin oltii päivää asti. Siitte laitettii viimine ruoka. Siinä oli keitetty munamaitoo ja talkkuna ja kaikenlaista muuta ruokaa, vaan vehnäisii ei ollut. Vieraat piti toimittaa ruokasiunaus ja kiittää viimisillä ruvalla ja laulaa morsijammen veli eli jokkuu nuuvemiehistä. Siitte jokahine pois kottii.

Niin oli häiten muoti vanhaan aikaan. Suntakiltanna menivät morsijammen talloo, maantakaamunna varhain sulhasen kottii ja tiistakaamunna pois.

Niin elivät ihmiset entisinä aikoinna, vaan nyt on kaikki toisin muuttunnut. Kuin on turhuus ja ylpeyys saanut vallan vaatteenparessa ja muussa elämässä. Entiset ihmiset pitivät omatekoista vaatetta. Villat saivat omista lampaista. Pellot kasvoit pellavasta. Värit saivat omista maista. Lahjukset häissä olivat omatekoista. Mitä häissä tarvittii ruokaa ja juomaa, kaikki oli oman maan kasvaa. Mittää ei tarvinnut ostaa. Jos niissä vanhanaikaisissa vaatteissa oli turhaa koristusta, niin ne kuitenkiin olivat omatekoista.

Ihmiset elivät sovinnolla, olivat suuret talot, maanviljelykset ja työsijat olivat hyvässä meininkissä. Elatuksen saivat omasta maasta. Rahtii ja muuta reisuu ei käyty. Mitä tarvittii rahhaa, se saatii omasta elämästä. Möivät voita, vasikkoi ja porsaita. Saivat niin paljo kuin tarvitti ostaa suolaa ja rautaa. Eikä rautaakaa niin paljo tarvittu, kuin ei ollut roskii eikä kiessii. Vanhaan aikaan ei ollut ensinkään kärrii. Portissa (hollissa) käytii purilaihen kansa. Sonta vetettii reen kansa ja puut ja kaikki metsän tarpeet vetettii talven aikanna.

Oli se kyllä hyvä ja kiitettävä vanhan ja nykyisen aja suhteen, kuin siihen aikaan ei herrain hallituksesta mittään tijetty, metsät olivat jokkaitsen omassa hallituksessa, saivat raata kaskee niin kuin tahtoit, metsät olivat sentähe paremmat, polttopuita sai suomailta ja poltettii kaski puita ja aitanikkoo; lehot saivat kasvaa, niin sai hakata kaskee joka vuosi. Nyt ei anneta kaskee, metsät ovat sentähe huonommat, pellon kasvut eivät piisaa elatukseks. Ajat ovat kovat kaikin puolin. Ennen olivat verot helpot, ei ollut kolmattakaan ossaa sen suhtee kuin nyt. Mitä vähän oli, se maksettii luonnossa. Nyt on verot kalleet ja kaikki tarvitaa rahassa maksaa. Ennen ei ryöstöherroi tunnettukaan, nyt ne on joka päivä kylässä. Vanhaan aikaan ei tunnettu tuomariikaan, kuin käräjää ei ollut likempännä kuin Viipurissa. Jos on syy herroissa, niin on asujissakiin, kuin on ylpeys ja koreus ja muu turhuus saanut vallan. Nyt tarvitaan paljo kallessa vaatteissa, hevosiin ajo kapineis. Täytyy mennä rahan pyytää rahtii ja rievun aijo. Siellä ollaa koko talvet ja viellä puolen kessää. Millä ne työt kotonna tehtää. Maan ruukkaamine ja viljellys jääpi huonolle meininkille, leivästä tule puutos. Mikäs muu etteen tule kuin velateko ja ryöstö.

Suurimmasti on se valitettava, että lasten huono kasvatus saattaa monet turmijot sen tähtee kuin ei vanhemmat ota pahaksi, jos lapset mitä tekevät ja miten elävät. Sen tähteen ovat monet häpijällisetkii työt tulleet maakuntaa, kuin ei lapsia pitetä kurin alla vaan viellä kehuvat ja kiittelävät niiten elämää. Moni isä kehhuu ja sannoo: Kas minulla on sukkela poika, kyllä se ossa kottii tuota, vaikka se pojan sukkeluus on saattanut isän vanhanna kerjäämää. Kyllä voisin totistaa vaan ei sovi näihin kertomuksii ylös ottaa. Kuin poika tulee sille isälle, että se ossaa hevoisen valjastaa, niin isä antaa sille rahat ja se männöö rievun aijoo eli vain ostaa ja kuin se saapi vähän voittoa, niin ei se tarvitse enään tehtä lukkuu eikä litvinkii isällee. Se meni tois[??] eikä kysy isältää, jos kotonna on mitä tehtävä taikka ei ja niin viettää aikansa reissun päällä, vaihtaa hevosii, ostaa kalleita kapineita ja niin tulevat suuret velat talloo. Ja jos isä on viellä riski mies, niin tule ero pojan kansa, poika saap mennä mihin tahtoo. Niin tulevat monet kulkuläksijämmet. Ja kuin ei ne ole tottuneet työtä tekemää isän kotonna, niin ei ne taivu läksijämmennäkään työhön. Jos niitä menet pyytämää päivätyöhön maksoa vastaa, niin ei ne tule, vaan ne menevät omillee kuka Viipurii säkin kansa rievun aijoo, kuka komustammaa. Täällä on semmoisii jokkii (Salenius: Sadejoki Valkjärven ja Raudun rajalla, Lintulanjoki Kivennavalla ja eräs joki Uudellakirkolla)niissä on sellaisii kommui (näkinkenä). Niiten siisässä on semmoisii pärly (päärly) kiyvii. Jokkuu sattuu löytämää sellaisen että maksaa paljon, 15 ruplaa ja niin etespäin, vaan ei niitä saa joka mies. Yks saap, kymmenä jääp ilma. Ei joen pohjasta ole niin otettava. Kyllä kommui on paljon, vaan ei joka komus ole päärlykiyvee. On sellaisiikiin seikkoi isän ja pojan välillä, että isä ottaa ja tekkee velkaa niin paljo kuin saapi pojan tahtosta ja käskystä. Ja kuin näkevät ettei enään saa velaks, niin poika toimittaa itsellensä hovin kautta isännän hallituksen ja isä pannaa renkiiksi ja kuin velkamiehet alkavat tahtoa omijaa, niin poika sannoo: en minä ole sinulta ottanut. Kuin isä on tehnyt velkaa, niin maksakoo. Talo on minun, hän on reki, minä olen nyt isäntä. Ja niin sujuvat ihmisten velat ja muut asijat.

Näin on ajat ja ajan käytännöt nykyisinnä aikainnen vanhan ajan suhteen sekä vaatetten koreutesta ja muusta itsevaltaisuutesta. Se käsky on tullut unhotuksee kuin sannoo: sinun pittää kunnijoittaman isäi ja äitijäs, ettäs menestyisit. Se tahtoo sannoo, ettäs olisit onnelline eläissäs maan päällä.

Lisäys näihin kertomuksiin Itä-Suomen elämän vaiheista waatteen parren ja häiten pitämisen suhteen:

Niin kuin se on sanottu, ettei nykyiseen aikaan ole suurta eroitusta savakkoin ja äyrämöisten vaatteilla, miesväellä ei ole mittään eroitusta; kyllä nyt pitävät harmaita viittoi ja paltui, vaan niitä pitävät molemmat, niin savakot kuin äyrämöisetkii, vaan onha niissä naisväen vaattes se eroitus, että äyrämöiset pitävät yksvärisii hammeita ja körttilöi, punaisii hammeita keltane verka helmassa ja punaisi ja mustii körttilöi, punais verka helmassa. Se on eroitus hammeen ja körtin välillä, että hammeet ovat kaikki villalankoista vaan körtti on loimet rihmoista ja kutteet ovat villalankoista. Vaan savakkoin hammeet ovat kaikki loimet rihmaista ja kutteet villalankasta ja kutsutan sentähe hameeksi savakkoin sotissa, vaan äyrämöiset sanovat puolvillaista körtiksi. Savakkoin hammeet ovat kutotut moniväriset, viirukkaat. Viirut ovat pitkin ruumista. Niissä ei pitetä mittää helmusta, ja nyt alkavat kuttoo poikki viirusii. Se on nyt eroitus niissä hammeissa äyrämöisten ja savakkoin vaatteissa.

Nyt ei ennää rekkopaitoi kukkaan ole tehnyt yli kymmenän vuoten, jos jokkuu viellä on vanhoi. Vaan liivit ja paltut ovat kaikki yhtäläisii sinisii, esiliinat ja kaulavaatteet ovat kaikki kaupunnista ostettu, turkit kaikki sinisen verkapäällyksen kansa. Vielä on muutamii valkeita viittoi äyrämöisillä etestä kirjutettu punaisen lankan kansa, vaan ei niitä joka räätäni enään tee. Ja niin kuin on jo mainittu kaikista vaatteen sortista etellisissä osissa, niin alkaan nyt jo kylläksi sanottu vaatteenparsista.

Nyt oli vähän lisäksi sanottava häiten pitosta ja alasta. Se on jo vanha tapa, ja yli kolmekymmentä vuotta kuin lahjat ensi jaettii ja välillä syötiin ja siitte morsijan kävi kertarahhoi ajamassa talterikin kansa ympäri tuppaa. Nyt tämän kansan aikanna ei niin tehtä, vaan kuin lahjat annetaa niin siinä samassa pitä paneman raha seulaa ja jos jokkuu juop jonkuun muu kappaleen kertaa niin pitä nimitettämän siinä samassa. Ja niin kuin on myös sanottu, että pantiin vuvville, se on morsijan ja sulhaine vietiin tupaisee makkaamaa (täällä Itä-Suomessa kutsutaan vaateaittaa tupaseks) vaan sitä vuvville panemisen tappaa ei enään pitetä. Se tapa on jäänyt pois jo viis vuotta takaperin. Vaan mitä nyt häiten pitoin ja alai tule, niin nyt on se kahvin juomine vallan päällä ja vehnäiset muut kalleet kaupunnista ostetut syötävät ja juotavat. Vanhaa aikaan ei mittään ostettu. Nyt on vijonin soitto ja tantsu vallan päälä, niin että koko hääjoukko tantsiivat paitsi vanhat. Nyt ei lauleta mittää runovirsii, vaan jos on saatu jokkuu turha ja mitätöin sana, niin sitä yhtä sannaa huutaa mojottaa koko hää ajan. Minä olin yksissä häissä naapurissa. Kuin sulhaisjoukko aamulla tulivat, niin kuulu laulu jo virstan päästä. Minä ajattelin kuinka pitkähä toi virsi lienöö, kuin se niin kauvaa kuuluis ja kuin ne tulivat häätalon pihalle, niin yksi mies laulo, mojotti, eikäs muut siit laulakka kuin lukkari ja kukka eikäs muut siit laulakkaa kuin lukkari ja kukka [sic]. Ja sitä kahta sannaa kesti koko hää ajaksi. Muutamii vanhoi miehii on viellä kuin vähän muistavat runovirsii, vaan ei nuori kansa niistä huoli, vaan heillä pitä oleman kaksisanaiset joka vuosi uutet laulut ja sellaiset mitkä ei ole mittää. Tällä paikalla on yksi vanha mies, joka laulaa niitä mitä on vanhoista sanomalehissä präntätyi. Jos muistasin, niin ottasin ylös muutaman sanan.

Tuopa likka kaunis likka kanteletta soittaa
Monen miehen hyvän mielen sillä sitte voittaa
tuon käsissä, tuon näpissä kielet kauniist kapsaat
tuon nuo sormet sekä kynnet nopijasti napsaat
soita likka kanteletta ja jaanittele juttui
nuoren ilot naisen naurut pijan sulta puuttuu
siin se leikin loppu on kuin piika vaimoks muuttuu
soita siitte kaunis vaimo viellä kanteletta
tuuvittele lapsijai ja ilahuta miestäis
soita sorsan kanteletta vesillä kuins kuljet
niin sä monen pahan mielen ulos sillä suljet.

Kyllä Sakkolassa lauletan paljo runovirsii, vaan ne ovat sellaisii kakspuolisii. Ensin hyö moittivat ja parjaavat sulhaisen ja morsijammen niin että ne on paljo kehnommat kyntyvättii, niin että välistä tule kova riita ja rähinä hääväen kansa ja kuin hyö saavat kaikki haukkumissee lauletuksi, niin hyö kääntävät toisen lehen ja rupijaat kiittelemmää ja kiittävät ja kaunistavat, niin etei ole maasa vertaista. Tällä paikkakunnalla vanhaan aikaa lauloivat kauneita runovirsii, niin kuin huoneen speilii ja taitavainen talon mies, jotka ovat vanhaan aikaan präntättynnä. Ja jos mitä laulaavat toisiltaa opittui ja kuultui, niin ne ovat kaikki yks puolisii sulhaiselle ja morsijammelle nevoksi. Kyllä minä niitä paljonkii kuulin nuorenna ollessain, vaan enhä minä niitä ennään muista. Jos taitasin saata, niin ottasin ylös muutaman sanan. Voivat ne jo präntistäkiin olla, sitä en tietä, ja olkoon kuinka hyvänsä. [3]

Hääruno morsijammelle neuvoksi

Kuuletse neito kuimie laulan
Kuuletse neito kuimie laulan
ota itselleis apiksi
mitä mie tässä sanelen
sinulle sitä puheelen
älä niin suostu sulhoheisi
ettes muista muita töitä
ajatella askareita
ala aamusta vanahin
nouse ylös enne muita
käy sie ulkoonna usehin
käy sie kuuta katsomassa
ilmaa ihailemassa
jokos on nuoren nousun aika
otavas on nuoren nousu
ei oo kuussa ei kukassa
kuin on pursto ?ahjaseene
sarvet on suvehen piini
silloin on nuoren nousun aika
Kuin tulet ulkoonta tupaana
ota siit tuli tupaanna
lähe siitte läävän töille
olet lehmille olaata
laita lehet lampahille
heitä heinät hienommille
eläville ensi työksi
vasikoille valmihiksi
hevoisille tarpeheksi
tule siit kolmenna tupaana
lehtiluuta kainalossa
vesikoppane kätessä
pyyhi penkit pyyhi pöyvät
lakasele lattijaine
ole aina ahkerasti
talon töissä toimelline
kanna puita kiukuvaana
älä halkoi valitse
ota halko haapanenki
koppaa halko koivunenki
ettei anoppiis sanoisi
jokos on piru pinolla
pinojaini purkamassa
halkojai valitsemassa
ole nöyrä kuulijaine
kaiken päivän käskylöille
ahkeraitse aina olla
talon töissä toimelline
ole liukas liinnolle
sekä neuvolle nopija
ole aina kuulijaine
anopilleis ja apelle
sulholleis sitä paremmin
viellä muillekiin väelle
kuin käyvät kylän emännät
sekä naiset naapurista
nuo siitte kohta kysyvät
anopiltais ahkerasti
millen on minjä mielestäisi
onko tuo nöyrä neuvolleisi
käskylleisi kuulijaine
sanoilleisi suostuvaine
anoppi hyvän tapaine
tuo totella vastajaapi
jos on kaunis kasvoiltaase
ja ihaana varreltaasi
tavoiltaa sitä parempi
käytännöiltä taitavampi
tuo on aina aamusilla
ylähällä enne muita
ahkerasti askareissa
kaiken päivän käskemäätä
talon töitä toimittapi
aina mielellä hyvällä
sekä vähän nauru suussa
viell on illaksi iloine
viellä miehetkii puhuvat
on tuo tuossakiin talossa
minjä muiten mieltä myöten
taipuvaine tahtoltansa
talon vääjen tahton kansa
ei oo suunna eik uo päännä
eik uo kieli l?kk?rinna
hiljaisesti hallitsoopi
tapojasa tahtovansa
kotonnansa naapurissa
viellä muissakiin kylissä


Kuuletse sulho kuimie laulan
sinulle vähän puhelen
kuin sie neuvot nuorta neittä
älä huuva muiten kuullen
jos on tuossa neuvomista
neuvo nelisnurkkasessa
sano sammal huonehessa
ettei kuulusi kylälle
kyllä nuo kylän asujat
juttelevat joutavija
älä sie sulho nuosta huoli
itse sie kotonna tijät
tunnet puolisois paremmin
olkaat aina kahten puolen
toinen toisellen avuksi
yksinnään on aina yksin
jos oot kohta lankemassa
ei uo toista auttamassa
kahten on aina parempi
talon työitä toimitella
askareita ajatella
kuule sulho taitavaine
mitä mie viellä sanelen
älä sie liiku niillä teillä
missä viina viivyttääpi
viina viepi miehen mielen
viisahankii villitsääpi
mies kuin velkaa vetäpi
joka ryyppääpi rysyltä
kohta jäävät konnun toimet
työt talossa turmijolle
ole aina uskolline
kaupunnissa käytessäisi
toimellinen talossaisi
kotonnasi pellollaisi
ahkeroitse aina olla
sulho kaunis taitavaine
asjoissaisi onnelline
osasit valita vaimon
löysit oikijan avijon
toveritsan toimellisen
se on itselleis iloksi
muille mieli suosijoksi
kuin sie valjastat hevoisen
kirkon luokse männäkseisi
vaimo on valmis p?julle
rehelline rinnallaisi
saahkassais sorija neito
neito kaunis kannoillaisi
komijasti kaunistettu
vaattehilla valmistettu
vaatteet on oma tekoiset
ommeltu omin kätöisin
tikkaeltu taitavasti
kirjuteltu kaunosesti
sorijasti sommiteltu
se on itselleis iloksi
sekä nähtä muittenkii
vaimo kaunis ja vakaine
toveritsa toimelline
taitava talon eläjä
kauniist kankahat kutopi
vaattehiksi valmistaapi
suokoon teille suuri luoja
onnee omassa kotonna
rakkautta raitijutta
terveyttä ja ilova
rakkaus ja terve ruummis
t?v?na on täytelline
kumppaneilla keskennänsä
olkoon sillää jääkään tällää
paremmille laulajille
runsahammille runoille
se on aina virren loppu


[1] Ruotsalainen kyynärä on noin 60 cm, venäläinen noin 70 cm. Kortteli on neljännes kyynärää. Säilyneet Äyräpään kihlakunnan talviesiliinat ovat pituudeltaan 60–81 cm, keskimäärin 67,6 cm, ja leveydeltään 51–63 cm, keskimäärin 59,5 cm.

[2] Lemmetty ei muualla tekstissä mainitse valkeaa päävaatetta, jossa on nyytinkiä

[3] Ymmärsin tämän niin, että Lemmetyn seuraavaksi kirjaama runovirsi saattaa olla peräisin kirjallisuudesta eikä elävää suullista perinnettä enää tuohon aikaan.

Lähteet

REM: Venäjän etnografinen museo; KA/K/KK: Kansallismuseo, Museovirasto; LHMVHMAE: Lahden museot; EKME: Etelä-Karjalan museo; NM.: Nordiska Museet; NM: Néprajzi Múzeum, MAE: Kunstkamera.

Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia. Suomalais-ugrilainen seura, 1915. Linkki

Lue myös

Standard
Yleinen

Karjalaisia pukuja käsitteleviä käsikirjoituksia yms. Suomalaisen kirjallisuuden seuran (SKS) arkistossa

Kävin vastikään SKS:n arkistossa Helsingissä tutustumassa karjalaisia kansanpukuja käsitteleviin käsikirjoituksiin. Siinä samalla kävin läpi perinnelajikortistoa naisten käsitöiden ja vaatetuksen osalta. Tähän on listattuna karjalaista pukuhistoriaa ja tekstiilejä käsitteleviä käsikirjoituksia. Kävin kortistoa läpi vauhdilla, joten jos olet vakavissasi tekemässä tutkimusta aiheeseen liittyen, suosittelen tutustumaan kortistoon myös omin käsin. Korttien läpikäyminen käsin on tosi tunnelmallista, ja toivon että kortistot säilytetään tutkijasalissa tunnelmaa luomassa… Mutta: tärkeää olisi saada aineistot saavutettavaksi. Siksi jaan tekemäni listauksen.

Huom.! Olen saattanut lyhentää nimikkeitä alkuperäisestä. Käsikirjoituksen löytymisen kannalta tärkein tieto kuitenkin on sen arkistonumero esim. “KJ37:15857” tai “E5”.

Edit. 22.10.2025: valtava määrä SKS:n käsikirjoituksia löytyy Finnasta. Lisäilen linkkejä niihin otsikoihin, jotka löytyvät Finnasta.

Jääsken kihlakunta

Utriainen, Ida. ”Naisten päähineistä ja hunnuista. Jääski, Joutseno.” SKS KT162:138, 1 s, 1938.

Antrea

Backman, Eeva-Riitta. ”Sadetakeista.” (Antrea) SKS 3518, 1 s, 1976.

Paajanen, Aino. ”Vaatteiden valmistaminen – pellava ja hamppu raaka-aineena.” (Antrea) SKS KT436:29, 1 s, 1969.

Jääski

Partanen, Aug. ”Asuinrakennuksista, huonekaluista, ruokataloudesta, puhtaanapidosta.” (Jääski) SKS E5, 27 s, 1889.

Kirvu

Konttinen, Eila. ”Pellavan (liinan) viljely ja valmistaminen.” (Kirvu) SKS E142, 7 s, 1938.

Konttinen, Eila. ”Lampaanvillan muokkaus langaksi.” (Kirvu) SKS E142, 3 s, 1938.

Konttinen, Eila. ”Rihmojen ja lankojen värjääminen + värikartta.” (Kirvu) SKS E142, 4 s, 1938.

Konttinen, Eila. ”Kankaan kutominen (kehiminen, luominen, kankaan aloittaminen, kutominen, kangaslaadut) + piirroksia.” (Kirvu) SKS E142, 20 s, 1938.

Konttinen, Eila. ”Nauhojen valmistaminen ja piirroksia erilaisista nauhoista.” (Kirvu) SKS E142, 7 s, 1938.

Konttinen, Eila. ”Sukat, “lapikkaat” ja kintaat; piirroksia.” (Kirvu) SKS E142, 9 s, 1938.

Konttinen, Eila. ”Ompelutyöt ja nyytingit (+piirroksia).” (Kirvu) SKS E142, 5 s, 1938.

Vuoksenranta

Heikkonen, Aino. ”Naisten käsityötalkoot.” (Vuoksenranta) SKS KJ2:364, 1 s, 1957.

Ravantti, Aino. ”Pukeutumisesta.” (Vuoksenranta) SKS 114, 1 s, 1964.

Keski-Karjala

Mattila, Martti. ”Esineiden kuvia Sortavalan ja Suistamon museoista. 60 kpl.” SKS E99, 1932.

Harlu

Jaatinen, Maija. ”Naisten käsitöistä.” (Harlu) SKS 1760, 1 s, 1967.

Jaatinen, Maija. ”Kankaan kudonnasta.” (Harlu) SKS 1761, 22 s, 1967.

Jaatinen, Maija. ”Käsitöistä.” (Harlu) SKS 1912, 1 s, 1970.

Jaatinen, Maija. ”Pellavan kasvatus ja jalostus.” (Harlu) SKS 1998, 12 s, 1974.

Jaakkima

Backman, Eeva-Riitta. ”Neitti.” (Jaakkima) SKS 3353, 1976.

Kurkijoki

Arponen, Aino. ”Pellavain, hamppuin ja villain valmistuksesta vaatteiksi, puvuista, kosinta- ja häämenoista.” (Kurkijoki) SKS E101, 24 s, 1933.

Kulmala, Toini. ”Ruokataloudesta, kansanomaisesta värjäyksestä.” (Kurkijoki) SKS E114, 40 s, 1933.

Ovaska, Helmi. ”Värjäyksestä.” (Kurkijoki) SKS E292, 1972.

Poutanen, Herman. ”Naisten käsitöistä.” (Kurkijoki) SKS KJ17:5869, 1 s, 1957.

Ölander, Ines. ”Puvuista 1860-luv.” (Kurkijoki) SKS E58, 3 s, 1913.

Lumivaara

Sääski, Sylvi. ”Naisten käsitöistä.” (Lumivaara) SKS 7202, 7204, 7211, 7221, 7225, 7238, 6 s, 1956.

Parikkala

Pajari, Matti. ”Pellavain, hamppuin ja villain sekä vaatteiden valmistuksesta; vaatteiden pesusta.” (Parikkala) SKS E52, 72 s, 1897.

Pajari, Matti. ”Puvut Parikkalassa vanhimmista ajoista nykyaikaan.” (Parikkala) SKS E58, 87 s, 1899.

Pälkjärvi

Leskinen, Juho. ”Hiusten kampaamisesta.” (Pälkjärvi) SKS 982-983, 1 s, 1973.

Sortavala

Hyvärinen, Juho. ”Miesten ns. liippatukka.” (Sortavala) SKS 2148, 1 s, 1940.

Moilanen, Matti. ”Pellavan kylvöstä.” (Sortavala) SKS KRK 146:405, 1 s, 1935.

Moilanen, Matti. ”Värjäyksestä.” (Sortavala) SKS PK29:5361, 1 s, 1938.

Oulasmaa, Siiri. ”Miesten juhlapuvut entisaikaan.” (Sortavala) SKS KJ37:15857, 2 s, 1957.

Pitkänen, Antti. ”Pellavain, hamppuin ja villain valmistuksesta, vaatteiden pesusta. Puvuista.” (Sortavala) SKS E53, 33 s, 1896.

Saikkonen, Juho. ”Vaatetuksesta.” (Sortavala) SKS PK30:5397, 1 s, 1938.

Uukuniemi

Backman, Eeva-Riitta. ”Uilot jalkineet tieto.” (Uukuniemi) SKS 1864, 1975.

Toiviainen, Eino. ”Vaatetus.” (Uukuniemi) SKS 2172, 2 s, 1965.

Käkisalmen kihlakunta

Arponen, Aino. ”Vaatetuksesta Pyhäjärvellä ja Sakkolassa.” SKS E100, 94 s, 1932.

Hiitola

Mannonen, Ulla. ”Suutarin töistä. Naisten jalkineista.” (Hiitola) SKS 5212, 7364, 2 s, 1937.

Kaukola

Hämeenlinnan alakansakouluseminaari.  ”Vaatetuksesta.” (Kaukola) SKS 6621, 2 s, 1938.

Sihvo, Antti. ”Rakennuksista; puutarhanhoidosta; asumussuhteista; makuu- ja nousuajoista, huoneiden ja niiden ympäristön sekä vaatteiden puhtaanapidosta, ruokataloudesta.” (Kaukola) SKS E6, 26 s, 1899.

Räisälä

Räsänen, Matti. ”Vaatetus ja muoti.” (Räisälä) SKS KJ53:19315, 4 s, 1957.

Väkiparta, Eero. ”Pellavain, hamppuin ja villain valmistamisesta ja nyytinginteosta Räisälässä.” (Räisälä) SKS E53, 79 s, 1896.

Pohjois-Karjala

Kortelainen, Helmi. ”Naisten hiustenhoidosta.” (Nurmes) SKS 378, 2 s, 1938.

Hyvärinen, A. ”Pellavain, hamppuin ja villain valmistuksesta, nauhan kudonnasta, sukkien ja käsineiden valmistuksesta, saippuan ja suovan keitosta, vaatteiden pesusta.” (Rääkkylä) SKS E52, 73 s, 1895.

Raja-Karjala

Pohjanvalo, Pekka. ”Vaatetuksesta. Salmi, Suistamo.” SKS 241, 247, 2 s, 1936.

Ilomantsi

Purmonen, Martta. ”Puvustosta + piirroksia.” (Ilomantsi) SKS E139, 16 s, 1937.

Impilahti

Backman, Eeva-Riitta. ”Peretniekka.” (Impilahti) SKS 3339, 1976.

Helenius, Mirjam. ”Vaatetus ym.” (Impilahti) SKS KT430:71, 1969.

Helenius, Mirjam. ”Pellavan käsittely.” (Impilahti) SKS KT430:73, 2 s, 1969.

Helenius, Mirjam. ”Naisten hiusmuodista.” (Impilahti) SKS KT488:130, 1 s, 1976.

Jaatinen, Elsa. ”Nukeri, poppana.” (Impilahti) SKS 450, 1 s, 1962.

Jaatinen, Elsa. ”Pellavan käsittelystä ja vaatteiden valmistus.” (Impilahti) SKS 1416, 15 s, 1966.

Jaatinen, Elsa. ”Pukeutumisesta.” (Impilahti) SKS 1003-1004, 3 s, 1964.

Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. ”Kankaan värjäys.” (Impilahti) SKS 138, 1966.

Salmi

Jaakkola, Kaisu. ”Hiukset.” (Salmi) SKS KT409:436,438, 1 s, 1968.

Jaakkola, Kaisu. ”Päähineet.” (Salmi) SKS KT409:437,439, 1 s, 1968.

Jaatinen, Elsa. ”Pukeutumisesta ym.” (Salmi) SKS 1897, 3 s, 1967.

Mannonen, Ulla. ”Vaatetuksesta.” (Salmi) SKS E157, 1 s, 1939.

Mannonen, Ulla. ”Vaatetuksesta.” (Salmi) SKS E157, 2 s, 1939.

Niiranen, Lyyli. ”Kampauksista ja vaatetuksesta.” (Salmi) SKS KJ36:15677, 1 s, 1957.

Pohjanvalo, Pekka. ”Pellavan valmistuksesta.” (Salmi) SKS 537, 3 s, 1936.

Pohjanvalo, Pekka. ”Päähineistä.” (Salmi) SKS 256-257, 4 s, 1936.

Rantsi, Klaudia. ”Vaatetuksesta.” (Salmi) SKS KJ38:16285, 3 s, 1957.

Soanlahti

Oulasmaa, Siiri. ”Naisten vaatetuksesta.” (Soanlahti) SKS 2923, 1 s, 1954.

Oulasmaa, Siiri. ”Miesten solkipaita.” (Soanlahti) SKS 3642, 2 s, 1957.

Oulasmaa, Siiri. ”Jalkineista.” (Soanlahti) SKS 3643, 3646, 5 s, 1957.

Oulasmaa, Siiri. ”Entisaikainen vaatetus. Suistamo-Soanlahti.” (Soanlahti) SKS E206, 3 s, 1954.

Oulasmaa, Siiri. ”Verkonkutojia, kehrääjiä.” (Soanlahti) SKS E229, 3 s, 1958.

Oulasmaa, Siiri. ”Lankakintaan neulonta.” (Soanlahti) SKS E229, 3 s, 1958.

Oulasmaa, Siiri. ”Saran tamppaus, huovan teko.” (Soanlahti) SKS E229, 4 s, 1958.

Suistamo

Haavio, Martti. ”Merkkipäivien vietosta, maanviljelyksestä, kerjäämisestä, värjäyksestä.” (Suistamo) SKS KA, 1935.

Hämeenlinnan alakansakouluseminaari. ”Karjalaisia kankaankudontatapoja.” (Suistamo) SKS 16602, 2 s, 1943.

Kähmi, Martta. ”Naisten koristukset.” (Suistamo) SKS 142, 1 s, 1936.

Kähmi, Martta. ”Vaatteiden nimityksiä.” (Suistamo) SKS 143-144, 2 s, 1936.

Kähmi, Martta. ”Kehruuilloista.” (Suistamo) SKS KRK 143:227, 1935.

Oulasmaa, Siiri. ”Naisten hiuslaitteet ja päähineet + piirros.” (Suistamo) SKS 3550-3551, 4889, 5 s, 1957.

Oulasmaa, Siiri. ”Vyön kudonta ja nauhojen teko.” (Suistamo) SKS E238, 4 s, 1958.

Oulasmaa, Siiri. ”Vaatetuksesta.” (Suistamo) SKS E246, 6 s, 1959.

Oulasmaa, Siiri. ”Vaatetuksesta.” (Suistamo) SKS E253, 7 s, 1959.

Oulasmaa, Siiri. ”Vaatetuksesta.” (Suistamo) SKS KJ37:15921-15922, 2 s, 1957.

Pehkoranta, Heikki. ”Vaatetuksesta.” (Suistamo) SKS 1491, 1 s, 1976.

Suojärvi

Home, Lyyli. ”Naisten vaatetuksesta.” (Suojärvi) SKS E301, 7 s, 1980.

Rannan kihlakunta

Kanneljärvi

Havia, Otto. ”Nuorison vaatetuksesta.” (Kanneljärvi) SKS KJ2:289, 3 s, 1957.

Mannonen, Ulla. ”Pitsin virkkaamisesta + piirroksia.” (Kanneljärvi) SKS 11438, 3 s, 1940.

Vesterinen, Aino. ”Jalkineista.” (Kanneljärvi) SKS KT403:26, 1 s, 1967.

Koivisto

Hilska, Lahja. ”Vaatetuksesta ym.” (Koivisto) SKS 220-223, 1 s, 1969.

Hoikkala, Gunilla. ”Naisten vaateparresta.” (Koivisto) SKS KRK 124:491, 4 s, 1935.

Mannonen, Ulla. ”Piirroksia pellavan käsittelyssä tarvittavista työvälineistä.” (Koivisto) SKS 1028, 1 s, 1936.

Mannonen, Ulla. ”Naisten hiuslaitteet; hunnut.” (Koivisto) SKS 3295, 1 s, 1937.

Mannonen, Ulla. ”Kankaan vanuttaminen.” (Koivisto) SKS 5290, 1 s, 1937.

Mannonen, Ulla. ”Kintaan teko + piirroksia.” (Koivisto) SKS 8193, 2 s, 1938.

Mannonen, Ulla. ”Vaatetuksesta + piirroksia.” (Koivisto) SKS 365, 1031, 1458, 3303, 3306, 3324-3325, 9 s, 1936.

Mannonen, Ulla. ”Lankojen teosta; pitsin nypläys, sukkien ja käsineiden valmistus, koruompeluksia + piirroksia.” (Koivisto) SKS E133, 5 s, 1936.

Mannonen, Ulla. ”Vaatteista.” (Koivisto) SKS E133, 1 s, 1936.

Piironen, Eliisa. ”Käsitöistä.” (Koivisto) SKS KT397:25, 1 s, 1967.

Vaara, V. B. ”Hiuslaite hiuskoriste sykerrykset ja säppäli.” (Koivisto) SKS 537, 1961.

Mannonen, Ulla. ”Putkenjuurilla värjääminen. Tuohen kettäminen. Parkin keitto, naisten kevättöistä, pellavan loukutuksesta.” (Koivisto) SKS E157, 7 s, 1939.

Kuolemajärvi

Mannonen, Ulla. ”Vaatetuksesta.” (Kuolemajärvi) SKS 3320, 2 s, 1937.

Mannonen, Ulla. ”Nauhojen kutominen.” (Kuolemajärvi) SKS 4422, 2 s, 1937.

Mannonen, Ulla. ”Kankaanluomiseen liittyvä tapa.” (Kuolemajärvi) SKS 9200, 1 s, 1938.

Mannonen, Ulla. ”Koivistolaiset lakit.” (Kuolemajärvi) SKS E157, 1 s, 1939.

Sirkiä, Abram. ”Kansallispuvuista.” (Kuolemajärvi) SKS E147, 4 s, 1938.

Uusikirkko

Backman, Eeva-Riitta. ”Jalkineista.” (Uusikirkko) SKS 1829, 1 s, 1975.

Mannonen, Ulla. ”Vöiden kutominen + piirros.” (Uusikirkko) SKS 1872, 1 s, 1936.

Mannonen, Ulla. ”Vaatetuksesta; kirkkomatkoista.” (Uusikirkko) SKS 12134-12135, 5 s, 1941.

Mannonen, Ulla. ”Naisten päähineet. Kansallispuvut + piirroksia.” (Uusikirkko) SKS 1871, 7335-7336, 11284, 7 s, 1936.

Marjamaa, Ester. ”Jalkineista sana.” (Uusikirkko) SKS 198, 1 s, 1964.

Marjamaa, Ester. ”Vaatetuksesta sana hame.” (Uusikirkko) SKS 299, 1 s, 1964.

Paulaharju, Samuli. ”Miesten puvuista.” (Uusikirkko) SKS E58, 28 s, 1902.

Pukonen, Elsa. ”Kangaspuista ja kankaan kutomisesta.” (Uusikirkko) SKS 157, 10 s, 1957.

Pukonen, Elsa. ”Saran (villakankaan) valmistus.” (Uusikirkko) SKS E242, 6 s, 1959.

Pukonen, Elsa. ”Vokki (rukki).” (Uusikirkko) SKS E275, 2 s, 1963.

Vaittinen, Alina. ”Alina Vaittisen kokoelma: Uudenkirkon ja Viipurin perinnettä. Haastatteluja vuosilta 1968-1972.” SKS, 1968.

Viipuri ympäristöineen

Säkkijärvi

Mannonen, Ulla. ”Vaatetuksesta.” (Säkkijärvi) SKS 7369, 9349, 9351, 4 s, 1938.

Mannonen, Ulla. ”Vaatetuksesta.” (Säkkijärvi) SKS E157, 3 s, 1939.

Viipuri

Vaittinen, Alina. ”Alina Vaittisen kokoelma: Uudenkirkon ja Viipurin perinnettä. Haastatteluja vuosilta 1968-1972.” SKS, 1968.

Mikkonen, Annikki. ”Pukeutumisesta tieto korvarenkaat.” (Viipuri) SKS KT395:216, 1967.

Muuronen, Viktor. ”Pukeutumisesta.” (Viipuri) SKS 1014, 1 s, 1964.

Virolainen, Pekka. ”Vaatetuksesta.” (Viipuri) SKS 159, 1 s, 1963.

Vaittinen, Alina. ”Vaatetus.” (Viipurin maalaiskunta) SKS E294, 3 s, 1976.

Sakkola, Rautu, Metsäpirtti

Metsäpirtti

Klaus, Helena. ”Vaatetuksesta.” (Metsäpirtti) SKS KJ8:2510, 1 s, 1957.

Ryyppö, Aulis. ”Vaatetuksesta.” (Metsäpirtti) SKS 1015-1018, 1 s, 1964.

Rautu

Haavio, Martti. ”Kuolemaan liittyvistä tavoista, parannustavoista.” (Rautu) SKS E97, 84 s, 1932.

Laine, Ida. ”Kotikutoiset kankaat, vanuttaminen.” (Rautu) SKS KJ10:3372, 1 s, 1957.

Onttonen, Helena. ”Naisten päähineistä.” (Rautu) SKS 1644, 1974, 2 s, 1936.

Onttonen, Helena. ”Vaatetuksesta. Kirkossa käynnistä.” (Rautu) SKS 1975, 1978, 2438-2439, 2441, 4 s, 1936.

Onttonen, Helena. ”Luonnonväreistä.” (Rautu) SKS 2005, 2431, 2 s, 1936.

Onttonen, Helena. ”Matkavaatteista.” (Rautu) SKS PK27:5024, 2 s, 1938.

Onttonen, Helena. ”Kerinpuut.” (Rautu) SKS PK27:5030, 1 s, 1938.

Onttonen, Helena. ”Kankaiden nimityksiä.” (Rautu) SKS PK27:5031, 1 s, 1938.

Snellman, Kirsti. ”Kasveilla värjääminen.” (Rautu) SKS E134, 2 s, 1936.

Viipurilainen osakunta. ”Vaatetuksesta ym.” (Rautu) SKS 161, 3 s, 1967.

Viipurilainen osakunta. ”Hiusmuodoista koruista.” (Rautu) SKS 171, 1967.

Viipurilainen osakunta. ”Vaatetuksesta.” (Rautu) SKS 176, 1 s, 1967.

Viipurilainen osakunta. ”Vaatetuksesta.” (Rautu) SKS 156, 180, 182, 3 s, 1967.

Viipurilainen osakunta. ”Pellavan viljely, käsittely, kankaat ym.” (Rautu) SKS 228,231-243, 354, 3 s, 1967.

Viipurilainen osakunta. ”Vaatetuksesta.” (Rautu) SKS 229-230, 1 s, 1967.

Sakkola

Kallonen, Alma. ”Pellavan viljelystä ja käsittelystä.” (Sakkola) SKS 209, 6 s, 1963.

Sääski, Sylvi. ”Naisten käsitöistä.” (Sakkola) SKS 7571, 1 s, 1956.

Suomenlahden ulkosaaret

Lavansaari

Backman, Eeva-Riitta. ”Naisten käsitöistä.” (Lavansaari) SKS 2996, 1 s, 1976.

Tytärsaari

Yrjönen, Teodor. ”Pukeutumisesta.” (Tytärsaari) SKS 212, 1 s, 1963.

Äyräpään kihlakunta

Heinjoki

Järvi, Hanna. ”Puvuista; karjanhoidosta.” (Heinjoki) SKS E58, 38 s, 1913.

Vanhanen, Lempi. ”Naisten käsityötaidosta.” (Heinjoki) SKS 173, 1 s, 1957.

Vanhanen, Lempi. ”Saran kutominen ja vanuttaminen, puvun teko.” (Heinjoki) SKS 176, 10 s, 1957.

Vanhanen, Lempi. ”Räsytäkeistä, rekitäkeistä, hevosloimista, saaleista.” (Heinjoki) SKS 177, 3 s, 1957.

Vanhanen, Lempi. ”Kankaan kudonnasta.” (Heinjoki) SKS 723, 1 s, 1961.

Vanhanen, Lempi. ”Vaatetuksesta.” (Heinjoki) SKS 1393, 2 s, 1964.

Vanhanen, Lempi. ”Kangaspuut, kankaan kutominen, pellavain valmistus.” (Heinjoki) SKS KJ30:12587-12594, 9 s, 1957.

Vanhanen, Lempi. ”Vaatetuksesta.” (Heinjoki) SKS KJ30:12699-12700, 6 s, 1957.

Kivennapa

Mannonen, Ulla. ”Naisten päähine + piirros.” (Kivennapa) SKS 10042, 1 s, 1938.

Paasonen, Aino. ”Pellavan valmistaminen.” (Kivennapa) SKS KJ15:5482, 1 s, 1957.

Paavolainen, Oma M. ”Naisten vaatetuksesta.” (Kivennapa) SKS 1970, 6 s, 1970.

Pimiä, Mikko. ”Vaatetuksesta.” (Kivennapa) SKS 1356, 10 s, 1965.

Pulliainen, Liina. ”Naisten housut.” (Kivennapa) SKS 2525, 1964.

Pulliainen, Liina. ”Pellavasauna.” (Kivennapa) SKS 2631, 2 s, 1965.

Pulliainen, Liina. ”Naisten housut + piirros.” (Kivennapa) SKS 2715, 1 s, 1966.

Pulliainen, Liina. ”Orsikko ja piirrokset eri vaateparsista.” (Kivennapa) SKS E179, 8 s, 1948.

Rämö, Tenho. ”Turvikkaat.” (Kivennapa) SKS 1315, 1 s, 1965.

Seppänen, Hilma. ”Viippi.” (Kivennapa) SKS 3160, 1961.

Seppänen, Hilma. ”Jalkineista.” (Kivennapa) SKS 4103, 1 s, 1967.

Seppänen, Hilma. ”Lasten vaatetuksesta.” (Kivennapa) SKS 3032, 3035, 1 s, 1961.

Seppänen, Hilma. ”Vaatetuksesta.” (Kivennapa) SKS 3038-3039, 1 s, 1961.

Seppänen, Hilma. ”Vaatetuksesta.” (Kivennapa) SKS 4058, 4089, 4146, 2 s, 1967.

Taponen, Juho. ”Kansantavoista.” (Kivennapa) SKS KA, 9 s, 1934.

Vihtari, Eine. ”Vaatetuksesta; terveysoloista.” (Kivennapa) SKS PK26:4900, 1 s, 1938.

Muolaa

Jussila, Hilma. ”Vaatetus.” (Muolaa) SKS KT391:139, 2 s, 1967.

Kilpelä, Eeva. ”Vaatetuksesta.” (Muolaa) SKS KJ6:1860, 3 s, 1957.

Kortemaa, Sylvi. ”Pellavan käsittelystä.” (Muolaa) SKS KT353:55, 8 s, 1965.

Toukkari, Eemil. ”Verhon kutomisesta.” (Muolaa) SKS KJ26:9414, 3 s, 1957.

Vaari, Saima. ”Kankaan kudonta.” (Muolaa) SKS KT322:46,52, 1962.

Terijoki

Backman, Eeva-Riitta. ”Täkkien teosta.” (Terijoki) SKS 1781, 1 s, 1975.

Backman, Eeva-Riitta. ”Kävelykeppi.” (Terijoki) SKS 1785, 1975.

Backman, Eeva-Riitta. ”Pukeutuminen suruaikana.” (Terijoki) SKS 1791, 1 s, 1975.

Backman, Eeva-Riitta. ”Päivävarjojen käytöstä.” (Terijoki) SKS 1792, 1 s, 1975.

Backman, Eeva-Riitta. ”Miesten hiusmuodista.” (Terijoki) SKS 1806, 1975.

Backman, Eeva-Riitta. ”Sukan kutomisesta + piirros.” (Terijoki) SKS 2424, 1975.

Backman, Eeva-Riitta. ”Lasten jalkineista.” (Terijoki) SKS 2429, 1975.

Valkjärvi

Backman, Eeva-Riitta. ”Maton kutomisesta.” (Valkjärvi) SKS 5259, 1980.

Lemmetty, Johan. ”Vaatetuksesta; häitten vietosta…” (Valkjärvi) SKS E71, 36 s, 1867.

Lemmetty, Johan. ”Kansatieteellisiä kirjoituksia. Valkjärven pitäjän seurakuntaelämästä‎.” (Valkjärvi) SKS SP 2023:17, 1864.

Mannonen, Ulla. ”Vaatetuksesta.” (Valkjärvi) SKS 3321, 1 s, 1937.

Vuoksela

Inkiläinen, Esa. ”Vaatetus, sarkaviitat, virsut.” (Vuoksela) SKS 18, 1 s, 1936.

Standard
Kirvun vuonna 1816 valmistunut kirkko mustavalkokuvassa.
Käsityöt

Kansanpuku Kirvussa 1800-luvun alussa

Kirvun kappalaiselta Andreas Haliniukselta (Antti Komoinen) on säilynyt kertomus kirvulaisesta kansanpuvusta 1800-luvun alussa. Todennäköisesti katkelma on peräisin käsikirjoituksesta “Hushållnings Calender för Kirvus Kapellgäll År 1816” [edit 3.7.2025: ei ole], mutta otsikostaan huolimatta käsikirjoitus lienee myöhemmältä ajalta, kirjoituksessa mainitaan vuosi 1826.

Edit. 9.4.2025: Katkelmasta löytyy ainakin osia Haliniuksen muistiinpanoista Kirvun haudattujen ja kuolleiden luettelosta 1763-1796
Edit. 3.7.2025: Nyt viimein löytyi mainittu Kirvun talouskalenterin teksti vuodelta 1916.

Andreas Halinius syntyi Halisen kylässä (siitä nimi Halinius) Maarian pitäjässä Turun läänissä vuonna 1768. Halinius opiskeli Turussa, jonka jälkeen vuonna 1795 hänet nimitettiin apulaispastoriksi Taipalsaarelle ja 1799 Vehkalahdelle. Halinius osasi venäjää, minkä takia hänet lähetettiin juuri vanhaan Suomeen. Vuonna 1802 Halinius siirtyi Kirvuun. Kirvussa hän papintyönsä ohella paitsi tallensi kirvulaista kansanperinnettä, pyrki hän myös parantamaan paikkakunnan oloja perunanviljelyn edistämisen ja rokotuskampanjan muodossa. (Borgå Tidning 1844:28.) Lisäksi Halinius kirjoitti päiväkirjaa 1803–1834 – varmasti arvokas lähde, jota en ole onnistunut paikantamaan [edit. paikannettu].

Teksti on käännetty ruotsinkielisestä käsikirjoituksen kopiosta (Museovirasto). Käsikirjoitus on ihan hyvää käsialaa mutta kieli vanhahtavaa. Tekstissä käytetään esimerkiksi vanhoja kirjoitusmuotoja sanoista, ja minusta tuntuu että sanoja käytetään myös eri merkityksessä kuin nykyruotsissa. Tässä on paras mihin itse pystyin. Tekstiin on hakasulkeilla merkitty ne kohdat, joita en osannut kääntää sanatarkasti, yleensä tässä on kyse muutamasta sanasta. Vyöllisiin liittyen poistin kokonaisen lauseen, koska en siinä kohtaa ollut ihan varma miten asia tarkalleen on ilmaistu. Alkuperäisen tekstin kopioon pääsee tutustumaan Museovirastolla. En voi ladata kopiota tästä kopiosta nettiin – tekisin niin jos saisin – sillä Museoviraston aineistojen käyttöehdot kieltävät kuvatun aineiston uudelleenjulkaisemisen.

Lisäksi, tekstin perään on lisätty katkelma Kirvun talouskalenterin v. 1816 käännöstä, joka on peräisin Aulikki Ylösen Kirvun kirjasta. Kirjaan otetussa versiossa on kokonainen kappale, jota museoviraston kopiossa ei ole. Löysin tämän käännöksen vasta, kun olin tehnyt omani ja käyttänyt siihen monta tuskaista tuntia aikaa. Muutoin Ylösen kirjan käännös on hyvin samanlainen omaan käännökseeni verrattuna, paitsi mielestäni se muutamassa kohtaa oikoo ja ainakin minun lähteenä käyttämässäni käsikirjoituskopiossa paljinsoljen leveys on yhden sormen mitta eikä kolmen sormen leveys niin kuin Ylösen kirjan käännös väittää.

Alkuperäinen teksti (käännös)

Halinius, Andreas. Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början. Päiväämätön.

1802. Kirvun kappeliseurakunnan miesten ulkoasu koostuu vaaleanharmaasta sarkakauhtanasta, ”viitta”, jossa on leveät kädentiet, messinkinappien kanssa tai ilman, niskasta polveen pitkä ja ei peitä rintaa, samasta kankaasta olevasta ja saman värisestä liivistä, jossa oli kaksi taskua, tai sen sijaan hihoilla varustetusta liivistä, jota käytetään sään mukaan kauhtanan sijasta, siksi se on varustettu messinkinapeilla. Musta huopahattu jossa pyöreä, matala kupu ja aika leveät reunat, mutta talvella sininen sarkamyssy, jossa on musta lampaannahkareunus ja lampaannahkavuori. Talvella käytetään lampaannahkaturkkia, joka on samankokoinen kuin kauhtana, kuten myös lyhyempää lampaannahkaturkkia, jota käytetään edellä mainitun vaatteen alla, ja jossa yleensä ei ole hihoja. Pari mustia sarkahousuja, jotka ulottuvat kantapäähän, joissa on solki tai nauha kauluksessa ja leveä sepalus. Polven alapuolella housut on köytetty villalangasta kudotulla nauhalla, aikaisemmin nahkaremmeillä, joissa oli monia messinkiholkkeja. Lyhyet villasukat ja/tai käytetty pellavariepu. Korottomat kengät, joissa on leveä ja pitkä varsi, joka avautuu kantapään yläpuolella ja pitkät mutta kapeammat nahkaremmit, joitain kortteleita pitkät, joilla varret sidotaan. Nahkavyö, tai villalankainen nauha, jossa on solki, joka on vyötärön ympärillä housunkauluksen yläpuolella. Tässä vyössä on kiinni pieni nahkapussi, jossa on lukko, joka suljetaan messinkinapilla. Tässä pussissa säilytetään tuluksia. Vyössä roikkuu myös tuppi, jossa on vuolupuukko, jota voidaan käyttää pöytäveitsenä, puukahvalla. Sarkaisten kauhtanan ja housujen sijaan käytetään samoja vaatteita myös palttinasta tehtyinä. Missään vaatteissa ei ole vuorta. Valkoinen paita, hienompi tai karkeampi, ilman kaulusta. Kaulavaatetta ei käytetä. Aikaisemmin käsiteltyjen kenkien, joita kutsutaan nimellä ”upokkaat”, sijaan käytettiin erityisesti menneinä aikoina ja kesäisin tuohikenkiä. Kauhtanoissa ei ole taskuja. Samoin turkit, jotka ovat myös ilman päällyskangasta. Miehet kulkevat kaikki leikkaamattomilla hiuksilla, mutta vain harvat eivät aja partaansa tai leikkaa partaansa.

Konfirmoimattomat tytöt kulkevat hiukset avoinna ja päässään kahden keskisormen levyinen nauha punaista verkaa, ennen sinistä verkaa, jollaista jotkut vanhat piiat (“ålderstigna pigor”) vieläkin käyttävät. Nämä nauhat on nastoitettu tuuman leveällä, ¾ tuumaa pitkällä tinaisella väkäsellä. Sellainen kuuluu heidän kirkkopukuunsa ja sitä kutsutaan ”säppäliksi”.

Konfirmoidut tytöt letittävät hiuksensa kummaltakin puolelta päänauhalla. Letit kohotetaan toisiaan vasten, ja ne yhdistyvät toisiinsa siten, että ne muodostavat kaksikätiset korkeat länget. Nämä kääritään uudelleen kirjavalla villalankaisella nauhalla, jossa on enemmän punaista kuin sinistä. Kummankin letin juuresta kulkee kapeampi nauha, keltaista villalankaa, niskaan josta ne ovat lujasti kiinni, niskasta roikkuu kaksi tuuman leveää ja kolme korttelia [45 cm] pitkää nauhaa punakeltaista villanauhaa, ja samanväriset tupsut. Edellä mainittu säppäli ympäröi lettien juuria ja peittää ohuemman keltaisen nauhan. Se kuuluu heidän kirkkoasuunsa, mutta säppäli on vain heidän pyhäpäivän hiuslaitteensa. Arkipäivinä he kulkevat kuten kaikki nuoremmat hiukset auki ja alaskammattuna. Kauppiaalta ostettuja lasihelmiä. Keho ympäröidään hamppupalttinaisella kankaalla, mutta pyhäpäivinä ovat yliset hienompaa kangasta, pellavapalttinaa. Pyhinä käytetään myös erityistä ylispaitaa, jopa hihojen kanssa, ja leveä, lyhyempi kuin äsken mainittu, joka ulottuu pohkeeseen asti. Näiden paitojen sepalus kiinnitetään leuan alta. Alapuolella oleva paita pienellä hopeasoljella mutta ylempi paita, ja jos se on ainut paita, suurella pyöreällä vähintäänkin halkaisijaltaan sormen mittaisella hopeasoljella. Köyhemmät käyttävät tinasolkea. Valkoisia pellava- tai villasukkia käytetään vuodenaikojen mukaan, erityisesti kirkossa. Syksyisin ja keväisin käytetään myös villaisia puolisukkia, jotka ovat mustia, samoin kirkossa ja aina tuohikenkien kanssa. Pellavalankaisia puolisukkia tuohikenkien kanssa tai ilman, mikä useimmiten tapahtuu arkena ja pyhäpäivinä kotiympäristössä. Ja ne naisista, jotka haluavat olla kohteliaita mutta eivät ole pukeutuneet kenkiin, niin jättävät he tuohikenkänsä eteiseen ja tulevat paljasjaloin, kuten myös talvella jonkun arvohenkilön luokse.

Hame sarkaa, punainen, sininen tai musta, jossa oli helmassa tuuman levyinen sininen verka silloin, kun hame on punainen, mutta muutoin saman levyinen punainen verka tai myös keltainen villanauha mustan hameen kanssa. Hame riippuu navan alapuolella, siinä on leveä sepalus vasten napaa, ulottuu vain puoli korttelia [n. 7 cm] pohkeen alapuolelle. Sellainen hame roikkuu yleensä kiinniommeltuna, erityisesti kun se on uusi, siniseen tai valkoiseen sarkaliiviin. Puolihameet ovat myös sarkaa, niissä on leveät valkoiset, siniset ja punaiset raidat ja kolme tuumaa leveä punainen verka helmassa. Tämä hame peittää vartalon yhden puolen ylhäältä alas, [sivu on suurelta osin peittämätön, ja sitä peittää vain pellavavaate]. Tämä hame riippuu leveän kirjavan nauhan varassa, vironvyöksi kutsuttu, kustakin hameen yläreunasta sen puolen olkapään yli, jota hame ei peitä. Tämä hame, tai puolihame, ulottuu olkapäältä vastapuolelle lähelle kantapäätä. Sellainen puolihame vyötetään vyötärön ympäri pari tuumaa leveällä nahkaremmillä, jossa on lähes 20 kappaletta leveitä, lähes neliskanttisia messinkiheloja ja solki, asetettuna navan alapuolelle. Tästä vyöstä riippuu suuri messinkirengas, neljä tuumaa halkaisijaltaan [?!], sekä ympäröi messinkiristiä. Tästä renkaasta riippuu tuppi, jossa on veitsi, jossa [on puu- tai luukahva], jota käytetään pöytäveitsenä ja myös vuolupuukkona; sekä neljä tuumaa pitkä messinkisylinteri, jota ympäröi kapeampi valkoinen nauha, jossa säilytetään ompelulankaa, nappeja, neulaa ei käytetä [sekä pieni nahkakukkaro]. Sellainen vyö kaikkine varusteineen ympäröi vyötä kaiken aikaa paitsi öisin ja peittää hameen kauluksen, myös itse paidan, kun hametta ei käytetä erityisesti naimisissa olevilla, kuten kesäaikaan ja talviaikaan lämpimissä huoneissa, ja on niin tarpeellinen, ja sitä ei millään tapaa voida olla pukematta.

Kenkiä, joissa on korot, käytetään ainoastaan suurimmissa juhlissa, kuten esimerkiksi häissä, mutta useammin ilman korkoja, kuten talviaikaan ja lämpimänä ja kuivana kesänä kirkossa. Nämä kengät ilman korkoa kiinnitetään pitkillä remmeillä pohkeeseen. Joko mustaa tai harmaata sarkaliiviä käytetään vyön alla. Kaikki nämä peittää polveen ulottuva lampaannahkaturkki talvisin, sekä sarkakauhtana, joka on valkoisenharmaa, myös pellavakaftaani, jota erityisesti vanhemmat henkilöt käyttävät kesäaikaan, jotka ovat niin tiukkoja, että ne eivät peitä rintaa. Turkeissa ei ole päälliskangasta ja muutkin vaatteet ovat ilman vuorta. Kaikki naimisissa olevat ja ”lägrade personer” käyttävät valkoista liinaa, joka on kulmastaan taitettu [sykerön ympäri] ja vastakkainen kulma roikkuu selällä, mutta kaksi vastakkaista kulmaa sidotaan päälaen päälle. Suurina juhlapäivinä tämä liina on suurempi kuin tavallinen arkiliina, joka ulottuu hädin tuskin niskan alapuolelle.

Kapea esiliina, joka peittää edellä mainitun veitsen, sylinterin ja kukkaron, ja ulottuu hieman polven alapuolelle, on valkeaa palttinaa, joka on useisiin kaitaleisiin leikattu, ja jokainen leikattu kaitale, joiden näkyvissä oleva ympärys on ympäröity tummanharmailla pitseillä, pellavalangasta nyplättyjä. Talviaikaan käytetään sitä paitsi mainitussa päälaitteessa, jota kutsutaan ”hunnuksi”, päällä isompaa liinaa, jossa on useampia pitsejä, sitä kutsutaan ”päänästyykiksi”. Talvella käytetään reessä isoa musta- ja valkoraitaista villatäkkiä suojaamassa rouvaa ja lapsia säältä. Hunnutetut naiset eivät käytä säppäliä. Kaulavaatetta ei käytetä. Piiat eivät peitä koskaan päätään.

Nyt (1826) ovat naimattomat alkaneet jättää pois säppäliä, eli sitä parin sormen leveää punaista verkaa, jossa on tinanastoja, sen sijaan he käyttävät päässään melkein yhtä leveää mustaa silkkinauhaa, jossa päät riippuvat niskassa. Kuten myös ollaan lopettamassa messinkihelaisen nahkavyön käyttäminen, siihen kuuluvan veitsen, tupen, nahkakukkaron ja messinkisylinterin kanssa. Sen sijaan käytetään värikkäästä verasta tai muusta hienosta kankaasta tehtyä taskua. Nyt jopa yöpaidat ovat hienoa palttinaa. Kummankin tavan ovat omaksuneet sekä naimisissa olevat että naimattomat naiset.

***

Seuraava katkelma on oletettavasti peräisin samasta käsikirjoituksesta. Lähde: Ylönen, Aulikki. Kirvun kirja. Helisevä-säätiö, 1954.

“Talvella 1810–1811 alkoivat Kirvun miehet käyttää saappaita, leveitä venäläisiä turkkeja ja vaaleanharmaita kauhtanoita. Noin kymmentä vuotta myöhemmin tulivat muotiin leveät, mustat huopahatut, joissa sekä reunoissa että itse hatun kuvussa oli musta samettinauha ja suuri leveä solki. Samoihin aikoihin vaihtuivat entiset viitat rinnan peittäviin, valkoisiin, pitkiin sarkaviittoihin, sinisiin sarkaliiveihin, pitkiin, valkoisiin sarkahousuihin ja värikkäät pumpulikaulaliinat alkoivat koristaa kirvulaisen miehen kaulaa. Kirjavat kamelinkarvalankaiset vyöt, kaikkialla saappaat sekä kääntöpääveitset olivat silloin ‘viimeistä huutoa’. Hiuksia ruvettiin leikkaamaan. Naisväki alkoi myös pukeutua valkoisiin sarkaviittoihin ja valko-, puna- ja siniraitaisiin sarkahameisiin, joiden helmassa oli 3–4 tuumaa leveä punainen verkareunus. Vihreät, punaisella veralla reunustetut verkaliivit ja leveämmät, pitemmät ja laajemmat valkoiset palttinaesiliinat, joissa musta-harmaitten pitsien sijaista oli vihreitä, punaisia, sinisiä tai leimuavan keltaisia, tekivät kirvulaisen naisen entistä paljon värikkäämmäksi. Suuret valkoiset päähuivit valmistettiin nyt juhlatilaisuuksiin ulkolaisesta karttuuni-kankaasta.

Artikkelikuva: Kirvun vuosina 1815-1816 rakennettu kirkko. Kuva: Kansallismuseo.

Lue seuraavaksi

Standard