Koristelematon Jääsken tankki

Edellisessä artikkelissa käsittelin Jääsken tankkeja laajemmin. Tässä artikkelissa keskityn koristelemattomaan tankkityyppiin.

On epäreilua niputtaa omiksi kategorioikseen ensinnäkin verkakoristeiset valkoiset tankit ja toisekseen verkakoristeiset tummat ja sitten yhdeksi isoksi kategoriaksi ne loput, joita ei ole somistettu verkakaistalein. Onhan koristelemattomien tankkien kategorian sisällä paljon vaihtelua. Tummat, koristelemattomat, sivuilta levitetyt tankit vaihtelevat muodoiltaan ja väreiltään, mutta en siltikään keksinyt miten tämän tyylin tankkeja voi enää jakaa alaluokkiin.

Tutkin koristelemattomia tankkeja museokokoelmissa ja niiden perusteella laadin oman tankkini. M-koon tankin kaavat löydät artikkelin lopussa. Aineistona olivat nämä seuraavat tankit, joita käsittelen nyt tarkemmin. Miten jääskeläinen tankki kannattaa valmistaa, jos halutaan sen muistuttavan historiallisia esikuviaan mahdollisimman paljon?

Jääski, Antrea tai Kirvu, MAE No. 323-25, Pituus 45 cm, helmanleveys 115 cm.

Lisäksi aineistoon kuuluvat:

Jääski tai muu Jääsken kihlakunnan pitäjä, KA1418, teoksessa Sirelius 1915- Ennen vuotta 1883.

Taustatietoja lähteenä käytetyistä tankeista

Varma paikkatieto on sinisessä tankissa K11101:2, Antrean Ahvola. Todennäköisesti musta liivi (NM.0011158) on Antreasta ja ruskea liivi (MAE No. 323-25) Jääskestä, Antreasta tai Kirvusta, sillä tankkien metatiedoissa ilmoitetaan näin. Sininen tankki REM 8762-33590 on osa “Jääskestä” kerättyä pukua. Liivi saattaa kuitenkin olla jostain muustakin Jääsken kihlakunnan pitäjästä. Sama pätee liiviin KA1417 sekä piirroksien tankkeihin KA1416 ja KA1418, jotka kaksi jälkimmäistä ovat Sireliuksen mukaan Jääskestä. Koska kaikkia Jääsken kihlakunnan pukuja kutsuttiin välillä jääskeläiseksi, voivat jääskeläisiksi kutsutut esineet olla mistä vain Jääsken kihlakunnan pitäjästä (paitsi eivät Joutsenosta).

Esineiden historiasta tiedämme sen verran, että KA1416–18 ovat Wiipurilaisen osakunnan keräämiä tai lahjoituksena saamia ennen vuotta 1883. Myös Kunstkameran ruskea tankki on Theodor Schvindtin (tai nuorempien osakuntalaisten) keräämä. Nordiska Museetin kokoelmissa oleva musta tankki tuli Ruotsiin Gustav Retziuksen mukana 1870-luvulla, toinen Venäjän etnografisen museon tankeista on osa Suomen kenraalikuvernöörinä toimineen Adlerberg Nikolai Vladimirovichin keräämää kokoelmaa. Tankkia esiteltiin etnografisessa näyttelyssä Venäjällä vuonna 1867, mistä on peräisin tämä edellisessä artikkelissa ollut valokuva.

Tarkimmin käytön konteksti tunnetaan antrealaisen sinisen liivin tapauksessa, sillä tankin tekijän nimi on kirjattu ylös. Anna Heikintytär Ahvonen syntyi Antrean Ahvolassa vuonna 1832. Ahvosten suku asutti nimikkokyläänsä Ahvolaa vähintäänkin siitä lähtien kun kirjallisia lähteitä ylipäätänsä on saatavilla, eli 1500-luvulta. Anna Ahvonen meni 18-vuotiaana naimisiin itseään pari vuotta vanhemman Juho Juhonpoika Ahvosen kanssa ja asettui asumaan Raunion tilalle. Ahvolan kylä siirtyi Antreasta Jääskeen 1860-luvulla ja Ahvosten pariskunta siinä mukana, vuodesta 1870 eteenpäin he löytyvät Jääsken kirkonkirjoista. Heidän elämästään tiedämme sen verran, että heillä oli ainakin yksi lapsi, Anna (s. 1857), jonka mies Antti Antinpoika Pöhö (s. 1845) tuli Raunion tilalle kotivävyksi. Raunion tila oli Ahvolan rikkaimpia ja vanhimpia. Sen iso tupa vuokrattiin Ahvolan kansankoulun käyttöön n. 1897–1902, ennen kuin koulu sai omat tilat. Anna Heikintytär kuoli vuonna 1906. Kuinka hänen tekemänsä tankki päätyi museoon, ei ole tiedossa.

Kangas

Kun puhutaan tankista, puhutaan usein sarkatankista. Aineiston valossa vaikuttaa siltä, että tankki on saattanut olla villaista sarkaa mutta myös puolivillaista vanutettua kangasta.

Tässä on lähikuvat niistä neljästä tankista, joista on saatavilla riittävän korkearesoluutioinen kuva. Kaikissa neljässä kangas on palttinasidoksista. Kolmessa sekä kude että loimi ovat villaa, yhdessä loimi on kasvikuitua (Finnan mukaan vihreää puuvillaa) ja kude villaa. Tunnistatte tämän puolivillaisen kankaan helposti: niissä kohdin joissa villavanu on kulunut pois, paistaa vaalea puuvillaloimi.

Kaikkia kankaita on nähdäkseni vanutettu, ei kuitenkaan samoissa määrin. Ylärivillä ruskeassa ja sinisessä kankaassa sidos on edelleen selvästi näkyvissä. Alarivillä sinisessä ja mustassa kankaassa sidos on näkyvissä ainoastaan niissä kohdin, missä villavanu on kulunut pois.

*MAE No. 323-25; KA1417; K11101:2; NM.0011158*

Minkälainen kangas sopii riikineiden tankkiin? Tankkiin sopivat parhaiten sarkana myytävät historialliset kankaat. Tankin voi vuorittaa, joten villakankaan ei välttämättä tarvitse olla paksua. Ennenmuinoinkin verkaa pyrittiin käyttämään niin paljon kuin omat varat sallivat, ja yleensä sitä on käytetty lähinnä koristuksissa. Ei ole kuitenkaan täysin epähistoriallista käyttää verkaa tankkikankaana. Jos tankin tekeminen on kiinni siitä ettei oikeanlaista sarkaa tahdo löytyä, ilman muuta sanoisin että mieluummin käyttää mitä vain kangasta mitä sattuu olemaan saatavilla. Tankin tunnistaa Jääsken tankiksi niin kauan kuin se on oikein leikattu, oli se sitten tehty sarasta tai verasta, sametista tai vaikka vanhasta villakangastakista.

1800-luvun jälkipuoliskolla tankkien väreinä suosittiin sinistä ja mustaa, ja tunnistettavuuden vuoksi käyttäisin ensisijaisesti näitä värejä. Mielestäni ei ole ongelmallista tehdä Jääsken pukuun ruskeaa tai harmaata tankkia, sekin on historiallisesti perusteltua. Yleisesti ottaen ruskeaa ja harmaata väriä käytettiin enemmän Ruokolahdella ja Rautjärvellä, minkä takia tämänväriset tankit saatetaan yhdistää näihin pitäjiin.

Kankaan valitseminen tankkiin on itse asiassa tosi kivaa. Jos käytät täysleveää (140 cm) kangasta, riittää kangasta tankin pituutta vastaava määrä. Tankki on hyvä tilaisuus hyödyntää pieniä kierrätyskangaspaloja – tai törkyisen kalliita kankaita. Vuoren ansiosta ohuehkokin kangas käy. Tankissa kangas ei joudu kovalle kulutukselle, eikä kestävyyttä siten tarvitse huomioida samalla tavalla kuin hameessa (jos esim. haluat voida istua maassa, kallioilla tms.). Itse ostin kierrätyskeskuksesta 18 metrin erän takkikangasta, jota olen nyt käyttänyt kokeiluihin. Näöltään kangas on hyvin samanlaista kuin mustassa museotankissa.

Vuori ja päärmeet

Tankin voi halutessaan vuorittaa, mutta se ei ole pakollista. Vuorittaminen on ompelun vaativin vaihe, ja jos sen jättää pois, on tankki todella helppo ommeltava. Toisaalta vuori tekee tankista huolitellun näköisen ja antaa tukea, jos päällliskangas on ohutta. Historiallisista tankeista löytyy yhtä lailla vuorillisia että vuorittomia esikuvia, joten vuorittaminen on ihan itsestä kiinni. Kuvissa alla on yläririvissä vuorittomia tankkeja ja alarivissä vuorillisia.

Ylhäällä vasemmalla kangas on kauttaaltaan käännetty laidoistaan päärmeelle. Päärme on kiinnitetty nurjalle päärmepistoin. Pistojen alla kulkee lanka, jonka tarkoitus on estää päärmepistoja uppoamasta kankaan reunaan. Samaa tekniikkaa käytetään jääskeläisten hameiden helmaveran ompelussa. Keskimmäisessä kuvassa päärmeen peittona on musta nauha tai kangaskaitale. Näyttäisi siltä, että musta suikale on ommeltu oikeat yhteen tankin kanssa, sitten suikaleen toinen laita on käännetty päärmeeksi nurjalle. Päärme on ommeltu niin kauaksi laidasta, että tankkikankaan ja suikaleen sauma on siirtynyt nurjalle puolelle. Oikealle puolelle ei jää näkyviin muuta kuin korkeintaan päärmepistojen jättämät painaumat.

Kuvissa alhaalla vasemmalla ja keskellä näkyy valkoinen vuorikangas. Todennäköisesti tankit on ommeltu siten, että ensin päällyskangas on päärmätty, sitten vuori on kiinnitetty päällykseen päärmepistoin. Vuoren kiinnittävät päärmepistot ovat näkyvissä kummassakin tankissa. Oikeimmanpuoleinen tankki on vuoritettu, mutta vuorin kiinnitys näyttää erilaiselta kuin edeltävissä kuvissa.

Tyypillisimmin vuorikangas on valkoinen ja koristelematon. Jos laajennetaan tarkastelua Jääsken alueen ulkopuolelle, on tässä ruokolahtelaisessa tankissa käytetty vuorina vanhaa nyytinkiesiliinaa ja tässä kaukolaisessa siniraidallista pellavapalttinaa. Nämä ovat ainoat poikkeukset, jotka tiedän. Jos siis haluat tosi historianmukaisen tankin, kannattaa vuoriksi valita tavallinen pellavakangas.

Vuoreen on mahdollista ommella tasku. Jääsken kihlakunnasta vuoreen ommeltu tasku löytyy tankeista: Ruokolahti KA3743, KA3741, KA3742 ja KA3744 sekä Jääsken kansallispuvun tankin mallina ollut KA1415.

*Vuorikankaaseen ommellussa taskussa kulkevat mukana vaikkapa kortit ja narikkaliput.*

Ideana on että vuorikangas ei vilku näkyviin oikealle puolelle. Silloinhan vuorikangasta ei käytännössä näe kukaan muu kuin sinä päälle pukiessasi. Miten siis olisi: Jääskeläisissä puvuissa pääsee kovin harvoin käyttämään painokuviollisia puuvillankaita tai silkkiä… Olisiko tämä hyvä hetki.. käyttää niitä?

*Liivin vuorikankaana on vanha silkkipaita.*

Vuorittaminen on ompelun vaativin vaihe, eikä tämän artikkelin puitteissa ole mahdollista käsitellä vuorittamista enempää.

Pituus ja leveys

Lähdemateriaalina olleista tankeista viidestä on tiedoissa mittoja. Tankkien pituudet vaihtelevat 41–45 cm. Sikäli kuin tiedän, pisin kaikista Jääsken kihlakunnan (pl. Joutseno) tankeista on tämä ruokolahtelainen, 46,5 cm.

Wrightin ja Falkmanin piirrosten (ks. edellinen artikkeli) perusteella tankin helma ulottuu esiliinan ja hameenkauluksen päälle parin sentin matkalta. Tankista ei kannata tehdä liian pitkää, sillä silloin sen tunnistettavuus heikkenee. Tankin kuuluu olla vyötäröltä hieman kapeampi ja sitten levitä hameen helman päällä – ei kuitenkaan niin pitkänä kuin Laatokan Karjalan tankit (ks. piirros Kurkijoelta).

Entä voiko tankki olla liian lyhyt? Saako paitaa vilkkua helman alta? En ole ainakaan nähnyt Jääskestä piirroksia, joissa tankin helma jää hameenkaulan yläpuolelle niin kuin tässä piirroksessa Kaukolasta.

Kuvia kansallispukujen esittelytilaisuudesta Kansallismuseon pihalla vuonna 1966. Todennäköisesti näytteillä on aito kansanpuvun tankki, veikkaan Kansallismuseon tankkia KA1416. Kuvat: Constantin Grünberg. Helsingin kaupunginmuseo kuva 1 , kuva 2 ja kuva 3.

Tavoitteena on, että tankki myötäilee vartalon muotoja. Siluetin ei kuulu näyttää Diorin new lookilta: vaikutelman ei tarvitse olla pinkeä. Täydellistä vartalonmyötäisyyttä on muutenkin turha tavoitella, sillä leikkaukseen eivät kuulu muotolaskokset. Tankin kuitenkin kuuluu olla vähän “pieni” siinä mielessä, että etuliepeiden ei ole tarkoitus yltää kiinni koko matkalta. Riittää, että saat suljettua tankin vyötärön kapeimmasta kohdasta tai hieman ylempää. Vähistä piirroksista ei voi päätellä tarkkaa kohtaa, josta tankki yleisimmin suljettiin.

*Antrealaisen tankin (K11101.2) mittoja. Huom. mitat otettu valokuvasta.*

Rakenne

Kahdeksasta esikuvana olleesta tankista seitsemässä on sama rakenne: olkasaumat ja sivusaumat. Tankkia varten leikataan siten kaksi etukappaletta ja yksi takakappale.

Historiallisissa tankeissa saattaa olla enemmänkin saumoja vaikka rakenne käytännössä olisi sama. Esimerkiksi sinisessä antrealaisessa tankissa (K11101:2) on kummallakin kyljellä ylimääräiset kaitaleet, mutta tulkitsin niiden olevan jatkopaloja etukappaleille, ei että ne antavat vaatteelle muotoa. Tankissa KA1418 on sivu- ja olkasaumojen lisäksi takasauma. Takasauma on suora, eli sekään ei näytä muotoilevan vaatetta. Nämä “ylimääräiset saumat” ovat todennäköisesti johtuneet siitä, että kangasta on haluttu säästää.

Takakappaleen muoto

Vain kahdesta tankista on saatavilla takakuva (K11101:2 ja NM.0011158). Nämä ovat molemmat antrealaisia, toinen sininen ja toinen musta. Tankin muotoa ei voi hahmottaa kunnolla pelkästä etukuvasta, ja siksi tulen myös myöhemmin tässä artikkelissa tarkastelemaan näitä kahta tankkia, joista takapuolen kuva on olemassa.

*Selkäkappaleen muoto kahdessa antrealaisessa tankissa (NM.0011158 ja K11101:2)*

Näiden kahden tankin takakappaleet ovat hieman eri malliset. Mustassa tankissa on tehty vyötärön kohdalla jyrkempi kavennus. En osaa valmiista tankista sanoa, onko vyötärön kavennus leikattu kappaleisiin pehmeästi kaartaen vai kuin viivottimella vetämällä. Omiin tankkeihini olen leikannut vyötärön kavennuksen kulmikkaasti (kuten piirretty mustan tankin kuvassa), mutta ommellut sauman tätä pehmeämmin.

Sinisessä tankissa helmaa on kaarrettu, mustassa tankissa takahelma on nähdäkseni suora.

Yleisimmin olkasaumat osuvat tankin selkäpuolelle. Ruskeassa Kunstkameran tankissa etukappaleessa näkyy saumat, jotka mahdollisesti ovat olkasaumat (tankista ei ole takapuolen kuvaa saatavilla).

Etukappaleen muoto

Etukappaleen muodon hahmottaminen valokuvien perusteella on haastavaa, ja siihen tarvitaan kuva myös tankin selkäpuolesta. Rekonstruoin etukappaleiden muodon kahdesta antrealaisesta tankista jotakuinkin seuraavanlaiseksi:

*Etukappaleiden muoto antrealaisessa tankissa (NM.0011158)*

Jouduin vähän arvaamaan etukappaleiden kylkilaitojen muotoa. Näyttäisi siltä, että mustassa tankissa etukappaleet on viistottu levenemään alaspäin mentäessä, kyljen puolella. Sinisessä tankissa puolestaan etukappaleet ovat kyljen puolelta suorat ja lievepuolelta helmaa kohden levenevät. Kummassakin tankissa etukappaleet siis näyttäisivät levenevän alaspäin mentäessä, mutta levitys on tehty eri laitaan.

Sinisessä antrealaisessa tankissa (K11101:2) etuliepeet kaartuvat sisäänpäin, mutta vaikuttaisi siltä, että yleisemmin etuliepeet ovat olleet suorat. Joutsenon kansallispuvun tankissa sekä tässä joutsenolaisen näköisessä tankissa liepeet levenevät helmaa kohti. Mahdollisesti levitetyt etuliepeet ovat enemmän joutsenolainen juttu.

Etulievettä on kaarrettu niin, että liepeet ovat helmassa lähempänä toisiaan. Helmaa on kaarrettu siten, että etukappaleet ovat pidemmät keskeltä kappaleita. Keltaiset viivat = langansuunta.

Joissain tankeissa etukappaleiden helmoja on kaarrettu, ei kuitenkaan kaikissa tankeissa. Helman kaartamisella on merkittävä vaikutus siihen, miten tankin kyljet asettuvat. Katso kuvia alla:

*Vasemmalla etu- ja takakappaleiden helmat on kaarrettu. Oikealla suorat kappaleet.*

Kaula-aukko on toisinaan enemmän V:n, toisissa O:n muotoinen. Kaula-aukon ja etuliepeen yhtymäkohdassa on kulma, vertaa muotoa vaikkapa viinilasiin. Kaula-aukon tulisi olla sen kokoinen, että solki ja paidan kauluksen kirjailut näkyvät tankin alta.

Jos tankki on riittävän pitkä ja leveä muttei siitäkään huolimatta istu, on ongelma todennäköisesti kädenteissä. Kädentien muotoon on onneksi helppo tehdä muutoksia sovitusvaiheessa. Jääskeläisissä tankeissa käsiaukot ovat naftit, joten aukkoa ei tule höylätä liian suureksi. Kädentiestä saa korkeamman, kun lisää senttejä olkaan etukappaleessa.

Antrealaisen mustan tankin (NM.0011158) kädentien muoto

Kaavakuvista yllä ja alla näette, että piirtämäni malli on vähän eri mallinen kuin ne kaksi esikuvaa, joista on valokuvat etu- sekä takapuolelta. Tajusin laatia nämä kaaviot vasta nyt artikkelia kirjoittaessa, mikä on harmi, sillä erot havainnollistuvat näissä selvästi: Kahdessa museotankissa etukappale on pidempi kuin takakappale. Lisäksi etukappaleen olka ei ole lankasuora, vaan se kääntyy kohti kädentietä. Jos olisin tajunnut tämän aiemmin, olisin tehnyt omasta mallistani enemmän esikuvien kaltaisen.

Antrealaisen mustan tankin olkien kulma (NM.0011158)

Hakaset ja napit

Piirrosten sekä museoesineiden perusteella tankit on kiinnitetty yleisemmin napilla tai pienillä hakasilla kuin isoilla hakasilla. Kolmessa tuntemassani liivissä on kiinnittimenä hakaset (KA141, 1416 ja 1417). Liivissä K11101:2 näkyy lenkkipuoli kahdesta hakasparista.

Vuorelmalta saa hakasia Kivennavan liiviin, hyvin samanlaisia kuin liivissä KA1416, ja Jääsken tarkistamattomaan pukuun, hyvin samanlaiset kuin liivissä KA1417. Myös Räisälän kansallispuvusta löytyy sopivan tyyliset hakaset. Nämä hakaset maksavat useita kymppejä: jos haet halvempaa vaihtoehtoa, kävisivätkö neule- ja nappikauppojen myymät norjalaiset hakaset? Budjettivaihtoehto – ja aivan historiallinen sellainen – on käyttää pieniä rautalankahakasia, joita saa ompelukaupoista ja jopa ruokakaupoista.

“Savakkoliivin hakaset” KA1416. Piirros teoksessa Kaukonen 1985. Tällaiset kolmion malliset hakaset löytyvät Kivennavan kansallispuvun liivistä.

Schvindtin mukaan (1913, 142) ennenvanhaan tankit suljettiin hakasilla, myöhemmin napeilla. Nappia varten tehdään napinläpipistoilla päällystetty rihmalenkki, ks. esimerkiksi ohje jääskeläiseen esiliinaan. Todennäköisesti napin sijainti on yleisemmin ollut etuliepeen reunassa. Mustassa tankissa nappi on kauempana reunasta.

Kahdessa tankissa (KA1416, 1418) nappeja on kaksi. Alla on kuvattuna näistä toinen, vasemmalla Toini-Inkeri Kaukosen pukukirjassa (1985) ja oikealla Sireliuksen (1915). Miksiköhän Sireliuksen kirjan piirroksessa ei näy hakasparia?

Ompelukaavan taustaa

Olen parin vuoden ajan käyttänyt riikineissäni Jääsken tarkistetun kansallispuvun ohjeiden mukaan tehtyä verkakoristeista tankkia. Ohjeet ja kaava ovat todella hyvät ja niitä saa tilattua Sojalta. Verkareunainen tankki palveli käytössä oikein hyvin, vaikka en olekaan takahalkioiden suuri fani. Usein halkioiden väliin jäävä läppä nousee pystyyn tai kääntyy nurjalle puolelle tai muutoin asettuu jotenkin huonosti, ja sitten sitä saa miettiä kuinka pitkään sitä on kävellyt ympäriinsä hemulina.

Mitä enemmän kävin läpi vanhoja piirroksia ja museoesineitä, sitä varmemmaksi tulin siitä että tämänlainen tankki ei parhaiten edusta jääskeläistä pukeutumista. Jääsken kansallispukuun valittu halkeimellinen, punaverkakoristeltu tankki vaikuttaa olevan aika harvinainen, sillä sen esikuvan lisäksi en löytänyt muita vastaavia piirroksista tai museokokoelmista. Verkakoristeltu tankki kuitenkin mainitaan aikalaiskuvauksissa, ja kansallispuvussakin se perustuu historialliseen esikuvaan. Siten se on ihan “oikea”, vaikka esikuva olisikin cherrypickattu.

Tarkimmat mitat oli mahdollista ottaa antrealaisesta sinisestä tankista (K11101:2), ja toteutin ensimmäisen koeversion siitä saatujen mittojen perusteella. Ensimmäisten sovitusversioiden jälkeen lisäsin reilusti leveyttä selkään, minkä jälkeen malli alkoi istua. Kasvatin myös etukappaleiden leveyttä, vähän pituutta, lisäsin helmaan ympärysmittaa. Tein kuusi versiota, joista neljä viimeisintä ovat kaikki ihan käyttökelpoisia tankkeja. Vaikka malli poikkeaa esikuvista, istuvat viimeisimmät versiot hyvin olkapäiltä ja kädenteistä, joiden kaavoitus poikkeaa esikuvista.

Mietin kovasti, pitäisikö minun jakaa tankin kaavoja, en nimittäin ole edelleenkään täysin tyytyväinen kaavaan. Tankki istui päällä mukavasti, mutta kiinnityskohdan ympärille muodostui ryppyjä. Yritin ratkaista tätä kasvattamalla helman leveyttä, jolloin ryppyjä muodostuu edelleen vaikkakin vähemmän. Halusin kovasti saada tämän artikkelin yhteyteen jonkinlaisen kaavan, edes vaikka se olisikin epätäydellinen. Piirsin siis vielä yhdet, käyttäjäystävälliset kaavat ja toteutin näiden kaavojen kanssa vielä yhden tankin.

Kaava ei ole vielä täydellinen mutta ainakin se on. Kaava perustuu artikkelissa esiteltyihin historiallisiin esikuviin tosin kädenteiden malli on erilainen, kuten jo aiemmin selitin, ja mallia on helpotettu joissain kohdin: Ensinnäkin siirsin sivusauman selältä lähemmäksi kyljen keskikohtaa. Tein näin, sillä sivusauma on helpompi ommella, jos se on kädentien alimmassa kohdassa eikä kaarteessa. Toiseksi viistosin sivusaumat symmetrisesti niin, että etukappale ja takakappale ovat kyljestä täsmälleen saman malliset. Alkuperäisissä tankeissa etukappaleen ja takakappaleen sivut eivät välttämättä ole olleet symmetriset.

Tämä tankkimalli ei siis ole täydellinen kopio yhdestäkään esikuvasta. Sanoisin, että se on enemmän esikuvien mukainen kuin (näkemäni) Antrean, Kirvun ja Jääsken tarkistamattomien kansallispukujen liivit. Ainakaan siinä ei ole muotolaskoksia 😂. Jos olet suunnilleen samaa kokoa ja haluat riikineisiin jonkun muun liivin kuin tarkistetun kansallispuvun verkakoristeisen, voit kokeilla millainen liivi näillä kaavoilla tulee.

Kaavat jääskeläiseen tankkiin (M-koko)

Miten tankin kaavat saa piirrettyä ilman paperikaavoja? Jos käytössäsi on mittaruudukollinen leikkuualusta, on kaavojen piirtäminen käsin helppoa. Ilman mittaruudukkoa joudut käyttämään enemmän viivotinta ja myös kulmaviivottimesta on silloin hyötyä.

1. Leikkaa kaavoja varten kaksi suorakulmiota.

Ompelu

Vuorittamattoman tankin ompelu on yksinkertainen homma:

Leikkaa etukappaleet ja takakappale. Kaavoissa ei ole saumavaroja. Lisää 1–1,5 cm saumavara kauttaaltaan, saumavaran leveys riippuu kankaan paksuudesta ja siitä aiotko tehdä yksin- vai kaksinkertaisen päärmeen.
Ompele olkasaumat ja kylkisaumat.
Päärmää helma, etuliepeet, kädentiet ja kaula-aukko kauttaaltaan. Yksinkertainen risapäärme sopii paksuihin kankaisiin parhaiten. Katso mallia ylempää artikkelista.

Muutokset kaavaan

Tee ensin sovitusversio halvemmasta kankaasta ja tee tarvittavat muutokset.

Muutoksia pituuteen voit tehdä vartalon pituuden lisäksi myös olkaimen pituuteen.
Jos tankki ei istu olkapäältä, voit kokeilla muuttaa etukappaleen olan kulmaa, tai takakappaleen olan kulmaa.
Jos kädentie lörpöttää, kokeile madaltaa kädentietä.
Jos kädentie kiristää, kokeile höylätä etukappaleen kädentietä avarammaksi. Kädentien korkeuteen kannattaa tehdä muutoksia ensin etukappaleen puolelle.
Etu- ja takakappaleiden kylkipuolelle tehtävät muutokset:
- Jos tankki on väljä kädenteiden alta, kavenna rinnan leveyttä
- Vyötärön leveyttä on helppo muuttaa, samoin vyötärön korkeutta.
- Helman leveyttä voi muuttaa.
Jos tankki istuu kyljistä mutta etuliepeet eivät yllä yhteen, voit lisätä leveyttä etukappaleeseen myös lievepuolelle.
Jos tankki kiristää selästä, voit lisätä leveyttä takakappaleen keskikohtaan ts. selälle.
Muotoile kaula-aukko omaa silmää miellyttäväksi.

Lähteet

Halinius, Andreas. Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början. Päiväämätön/1816. Linkki.
Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. WSOY, 1985.
Schvindt, Theodor. Luettelo Suomen ylioppilas-osakuntien kansatieteellisistä kokoelmista I. 1883.
Schvindt, T. & Sirelius, U. T. Studentavdelningarnas etnografiska museum 1876-1893. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja XXXIII, 1922. Linkki.

Lue seuraavaksi

Jääsken tankkeja

Käsityöt

Jääsken tankkeja

Tällä hetkellä teen viidettä koeversiota Jääsken tankista, ja seuraava versio toivon mukaan on lopullinen. Nyt on siis hyvä aika julkaista paketti arkistotietoa Jääsken tankeista.

Kannaksen karjalaista perinteistä liiviä kutsutaan tankiksi. Tankki-termi sekä tankkiliivi on ollut käytössä Jääsken, Äyräpään (Schvindt 1913, 90; Lemmetty 1967) ja Käkisalmen (Schvindt 1913, 27, 36) kihlakunnissa. Jonkinlaisia tankkeja on siis käytetty myös Äyräpään kihlakunnassa, vaikka yleensä ajatellaan että tankkia ei käytetä rekkopaidan kanssa.

Termillä tankki voitiin viitata hihattomaan liiviin tai saman malliseen mutta hihalliseen takkiin. Hihallista tankkia saatettiin kutsuta hihaniekaksi tankiksi. Kesällä käytettiin hihatonta tankki, talvella hihallista (Akiander 1852).

Lehtinen ja Sihvo kertovat (2005) tankista seuraavaa:

Eteläkarjalaisissa liiveissä leikkaus oli samanlainen kuin sarkaviitassakin, eli taka- ja etuosa leikattiin yhtenä kappaleena. Kangas käännettiin olkapäiden kohdalta kahtia. Pääntie reunustettiin sarkaviittojen tavoin punaisella veralla tai villakoittanalla. Toisinaan suoraa leikkausta paranneltiin kaarroksin tai kiiloin.

Tämä on totta muttei koko totuus, sillä myös olkasaumallisia tankkeja tehtiin paljon. Olkasaumallisia hyvin perinteisiä tankkeja löytyy paljon Rautjärveltä ja Ruokolahdelta. Myös Kaukolasta löysin ainakin yhden, vaikka siellä tankit ovat useammin tätä Lehtisen ja Sihvon mainitsemaa yhtenä kappaleena leikattua tyyliä.

Kaukolassa ja Räisälässä on omat tunnistettavat tankkityylinsä. Jääsken kihlakunnan sisällä tankeissa on eroja siten, että Ruokolahti ja Rautjärvi muodostavat oman alueensa ja eteläiset pitäjät Jääski, Antrea ja Kirvu omansa. Kaikissa tapauksissa ei kuitenkaan ole mahdollista tehdä eroa kihlakunnan pohjois- ja eteläosan välillä. Myös Joutsenossa on oma tankkityylinsä.

Käsittelen tässä artikkelissa Jääsken, Antrean ja Kirvun alueella käytettyjä tankkeja. Koska ero Ruokolahteen ja Rautjärveen ei ole selkeä, on mahdollista että osa esitellyistä tankeista on näistä pitäjistä. Olen siinä käsityksessä että Joutsenon tankit ovat hieman eri mallisia ja niissä on usein sininen verkanauha koristeena. Lähdeaineistoa on kuitenkin sen verran vähän, että sekaannus jääskeläisten ja joutsenolaisten tankkien välillä on sekin mahdollinen.

Milloin tankkia käytettiin?

Liiviä pidetään suhteellisen tuoreena lisänä karjalaiseen pukuun. Jääsken alueella liivejä on kuitenkin käytetty vähintään 1800-luvun alusta alkaen, joten sen voidaan sanoa olevan hyvin kiinteä osa Jääsken tyylistä kansanpukua.

Kirvussa käytettiin mustia tai harmaita sarkaliivejä jo 1800-luvun alussa (Halinius, päiväämätön), ja myös Akiander (1852) kertoo tankeista. Schvindtin mukaan tankki oli yleisesti käytössä jo vuonna 1860 (Schvindt 1913, 142), mikä on hassusti ilmaistu, sillä Haliniuksen ja Akianderin teksteissä ei ilmene, että tankin käyttäminen olisi ollut 1800-luvun alkupuolellakaan epätavallista.

Todennäköisesti tankkia käytettiin kansanpukuajan loppuun asti, sillä niitä esiintyy 1800-luvun loppupuolen piirroksissa ja niitä on myös saatu runsaasti museokokoelmiin.

Lähteiden perusteella ei ole mahdollista päätellä, kuuluiko tankki arkipukuun vai pelkästään kirkkoasuun. 1800-luvun lopun kansanpuvun kuvaukset keskittyvät yleensä juhlapukuun. Joitain vaatekappaleita kuten huntua käytettiin päivittäin.

Eri tyylisiä tankkeja

Jääsken alueella on ollut vaihtelua tankkien tyyleissä vähintäänkin ajassa. Tyylejä voidaan erottaa ainakin kolme: valkoinen mustareunainen tankki, musta punareunainen tankki ja tumma koristelematon tankki. Mahdollisesti reunuskoristeiset tankit ovat vanhempaa tyyliä ja koristelematon tankki uudempaa. Suurin osa säilyneistä tankeista on koristelematonta tyyliä. Samoin 1800-luvun jälkimmäisen puoliskon piirroksissa esiintyy ainoastaan koristelemattomia tankkeja. Artikkelin loppuosa keskittyy esittelemään näitä tyylejä tarkemmin.

On mahdollista, että Ruokolahden ja Jääsken tyylit voi erottaa toisistaan tankin koristeiden sekä kiilojen ja laskosten perusteella: Ruokolahdelta on säilynyt verkakoristeisia tankkeja, joihin on tehty helmaan väljyyttä kolmella halkiolla. Jääsken tyylisissä koristelemattomissa tankeissa väljyys on saatu aikaan kaartamalla (ainakin) takakappaletta. Toisaalta, koska Ruokolahdelta on myös yksi kaarrettu ja koristelematon takki KA7683, ja puolestaan Jääskestä on ainakin yksi koristeltu tankki KA1415, joka on levitetty halkioilla, on mahdollista että Ruokolahdella on suosittu vanhempaa tankkityyliä ja Jääskessä uudempaa, mutta tankkien piirteet eivät itsessään ole sen enempää jääskeläisiä kuin ruokolahtelaisiakaan.

Miten tankkia käytettiin?

Yleensä ajatellaan, että tankkia ei käytetä hartuushameen tai rekkopaidan kanssa. Haliniuksen kertomuksen perusteella Kirvussa käytettiin 1800-luvun alussa hartuushameita sekä tankkeja. Hän ei kuitenkaan mainitse, käytettiinkö hartuushameita ja tankkeja samaan aikaan päällä.

Tankkia käytettiin paidan päällä mutta kostulin tai sarkaviitan alla. Naisen kallein pukuesine oli vaimon hopeasolki, joten luonnollisesti tankin kaula-aukon tuli jättää solki näkyviin. Saatavilla olevan aineiston valossa vaikuttaa siltä, että tankin kaula-aukko jätti myös paidan kirjaillun kauluksen näkyviin.

Tankki suljettiin edestä yleensä yhdellä napilla tai pienellä hakasparilla, myös isompia hakasia käytettiin. Säilyneistä tankeista kahdessa on edessä kaksi nappia allekkain.

Naisten puvuissa taskuja on yleensä vähän. Jääsken kihlakunnasta vuoreen ommeltu tasku löytyy tankeista: Ruokolahti KA3743, KA3741, KA3742 ja KA3744 sekä Jääsken kansallispuvun tankin mallina ollut KA1415.

Tietääkseni jääskeläisistä tankeista päälle puettuna ei ole säilynyt valokuvia. Magnus Von Wrightin (1861) ja Severin Falkmanin (1880) piirrosten perusteella tankki on ollut tyköistuva ja ulottunut hieman hameen kaulan alapuolelle. Tankki on suljettu rintojen alapuolelta, mahdollisesti hieman ylempää kuin vyötärön korkeudelta. Tytön sininen tankki, kuvattu alimpana, on eri mallinen.

Kansanpukuisia naisia vanhassa maalauksessa. — Magnus von Wright, 1861. yksityiskohta. KK988:17

Kaksi kansanpukuista tyttöä kuvattuna vanhassa maalauksessa. — Magnus von Wright, 1861. yksityiskohta. KK988:17

Seuraavat kuvat ovat museoista: tankit ovat samantyylisiä ja ne on puettu päälle samaan tyyliin kuin aikalaispiirroksissa yllä.

Mallinukke, jonka päällä on jääskeläinen vaimon asukokonaisuus. — Nikolay Vladimirovich Adlerbergin 1867 keräämiä esineitä esineitä, nykyisin Venäjän etnografisessa museossa. Kuva teoksessa **Этнографический отдел Румянцевского музея** eli
“Rumyantsev-museon etnografinen osasto” 1870.

Tarkemmin Jääsken tankkien piirteistä

Verkareunainen tankki

Halinius kertoi Kirvusta, että tankki oli mustaa sarkaa punaisella veralla reunustettuna (Halinius 1816, siteerattu Schvindt 1913, 148), siten punareunaisia tankkeja todennäköisesti on käytetty vähintäänkin 1800-luvun alussa. Jääsken tarkistetun kansallispuvun tankin esikuva on Kansallismuseon liivi KA1415, kuvia täällä. Tämä on tietääkseni ainut säilynyt jääskeläinen verkakoristeinen tankki.

Olen hieman epäileväinen, onko tämä kyseinen liivi KA1415 Jääskestä. Ylioppilaskuntien kansatieteellisen museon esineluettelossa kerrotaan esineistä numeroilla KA1415-1418: “Tankkeja, naisen, ei lie vanhaan aikaan käytetty. Ne ovat aivan mustasta (joskus sinisestä) villavaatteesta, ennen hakasilla, myöhemmin napeilla kiinni pantavat. Kaulus oli yhteen aikaan Ruokolahdella punainen.” (Schvindt 1883, 92.) Luettelossa kaikki Jääsken kihlakunnan esineet on listattu Jääski-otsikon alle. Mukana on Joutsenon, Rautjärven ja Ruokolahden pukuja, mikä mainitaan joidenkin esineiden kohdalla erikseen. Luettelossa nämä neljä tankkia on niputettu saman kuvauksen alle ilman mainintaa pitäjästä. Kun kuvauksessa mainitaan, että Ruokolahdella tankissa oli punainen verkareuna, voisi olettaa että kyseinen verkareunainen tankki olisi siten Ruokolahdelta.

Joka tapauksessa, tarkistetun kansallispuvun liivi on tehty hyvin esikuvansa näköiseksi. Myös esikuvassa on tasku vuoressa, vasemman liepeen puolella. Esikuvassa lohduttavaa on, että etuliepeiden verkakaitale on asettunut ommellessa epätasaisesti. Kansallispuvun mallipuvun tankki sen sijaan on täydellinen, kuvat alla:

Yllä kuvissa siis Jääsken tarkistetun kansallispuvun tankki, joka on hyvin näköinen esikuvansa kanssa. Alla vertailun vuoksi Ruokolahden ja Rautjärven liivejä.

Kuten sanottu, verkakoristeinen liivi mainitaan osaksi kansanpukua myös Kirvussa, ja siten verkakoristeinen tankki on historiallisesti joten kuten perusteltu myös Jääsken, Antrean ja Kirvun puvuissa, vaikka se onkin luonteenomaisempi Ruokolahden ja Rautjärven pukuille.

Korkearintainen koristelematon tankki

Musta tai sininen koristelematon tankki on ollut hyvin yleinen, ainakin 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Mustat ja harmaat liivit mainitsee myös Halinius (1800-luvun alku) ja mustat ja siniset Akiander (1852). Emme kuitenkaan tiedä tarkemmin, millaisia nämä tankit ovat olleet.

1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla tankki on ollut pyöreäkaula-aukkoinen ja koristelematon, se suljettiin napilla (tai kahdella napilla), huomaamattomilla hakasilla tai isoilla hakasilla. Yleensä tankki koostui kolmesta osasta: takakappaleesta ja kahdesta etukappaleesta. Saumat olivat kyljissä ja olilla. Liivi oli vyötäröltä kapeampi kuin helmasta ja kädenteiden alta. Muoto saatiin aikaan kaartamalla ainakin takakappaletta tai pienillä kiiloilla. Liivi saattoi olla vuoritettu tai vuorittamaton. Päärmeet saatettiin peittää nauhalla.

Tarkistamattomissa Jääsken, Antrean ja Kirvun kansallispuvuissa tankki on yksivärinen musta tai sininen. Schvindtin julkaisemassa (1902) Jääsken kansallispuvussa tankki on “mustasta tai sinisestä sarasta, takana kolmihalkeinen körtti, edestä hakasilla kiinnipantava”. Kuva ja ohjeistus eivät mene yksityiskohtiin kuten tankin leikkaukseen, ja siten on ymmärrettävää että 1900-luvun mittaan liiveihin kehiteltiin eksoottisia ratkaisuja kuten pitkittäisiä muotolaskoksia. Sekä Jääsken tarkistamattoman että tarkistetun kansallispuvun tankit voivat kuitenkin parhaimmillaan olla hyvin uskollisia esikuvilleen.

*Jääsken kansallispuku. Kuva: Schvindt 1902.*

Jääskeläinen tankki on koottu kolmesta kappaleesta: takakappale ja etukappaleet. Siinä on saumat sekä olilla että sivuilla. Sireliuksen piirroksessa näyttäisi, että tankkia on levitetty sivulta pienillä kiiloilla. Jääski, KA1416, teoksessa Sirelius 1915. Jostain syystä Sireliuksen kirjan piirroksessa tankissa ei ole hakasparia kuten Kaukosen kirjan piirustuksesta.

Toini-Inkeri Kaukonen nimittää (1985) Kansallismuseon liiviä KA1416 savakkonaisen liiviksi, “joka on korkearintaisempi kuin äyrämöisen tankki”. Savakkoasulla on tarkoitettu lännestä 1600-luvulta alkaen tulleiden uudisasukkaiden pukua. En kuitenkaan usko, että yksin savakot olisivat tämän mallista liiviä käyttäneet. Kuten aikalaiskuvissa näkyy, sekä von Wright että Falkman kuvasivat korkearintaisen “savakkoliivin” osana vanhaa jääskeläistä asua: varsinaiseen savakkopukuun ei kuulunut suurhuntu. *KA1416 , viimeistään vuodelta 1883, teoksessa Kaukonen 1985*.

*Jääskeläisessä tankissa takakappale koostuu kahdesta osasta, eli tankissa on olka- ja sivusaumojen lisäksi myös keskitakasauma.* *Jääski, KA1418, *viimeistään vuodelta 1883,* teoksessa Sirelius 1915*.

Antrealaisessa liivissä on sivusaumat sekä olkasaumat. Liiviä on levitetty joko kaartamalla kappaleita tai lisäämällä sivusaumojen alalaitaan pienet kiilat. Liivissä on vuori. Liivi kiinnitetään edestä napilla, jonka vastakappaleeksi on päällystetty *lankalenkki* *napinläpipistoilla. Liivin etuliepeet ovat suorat.* *NM.0011158 Antrea, viimeistään vuonna 1876.*

Liivissä ei ole lainkaan vuorta. Kangas on käännetty päärmeelle ja ommeltu paikalleen päärmepistoin. Pistojen alla kulkee lanka. Nappikiinnitystä varten on tehty napinläpipistoin päällystetty lankalenkki. Liivin etuliepeet ovat suorat. Jos liiviä on levitetty kiiloilla tai kappaleita kaartamalla, se ei tule kuvassa näkyviin. Takapuolesta ei ole kuvaa. Kunstkamera MAE323-25, *Jääski, Antrea tai Kirvu.*

*Napinläpipistoin päällystetty lankalenkki sekä nappi.* *Kunstkamera MAE323-25*, *Jääski, Antrea tai Kirvu.*

Kansallismuseon tankki KA1417 on tyylinsä ja arkistonumeronsa perusteella todennäköisimmin Jääskestä. Tankissa on olka- ja sivusaumat. Kangas on tummansinistä villapalttinaa ja vuori pellavaa. KA1417. Pituus 41 cm, takakappaleen leveys 31 cm. *Viimeistään vuodelta 1883.*

Seuraavista liiveistä ei ole paikkatietoja, mutta tyyliltään ne ovat samanlaisia kuin liivit yllä. Liivit REM 3054-67 ja REM 8762-33590 ovat minun silmääni sama liivi mutta jostain syystä museokatalogissa eri numerolla ja eri mitoilla. (REM= The Russian Museum of Ethnography.)

REM 8762-33590 pituus 43 cm, leveys 28 cm.

Halusin mainita tässä yhteydessä kaksi muistitietoa, vaikka en ole vielä varma, mitä niistä pitäisi päätellä:

Kahdessa muistitiedossa viitataan lastinkiliiviin, tummaan ostokankaasta valmistettuun hihattomaan liiviin, joka kertojien syntymävuosien perusteella olisi ollut käytössä 1870–1880-luvuilla, olettaen että informantit muistelevat omaa nuoruuttaan. 1860-luvun tienoilla syntynyt nainen Antrean kirkonkylältä kertoi käyttäneensä tyttönä poikkiraitaista hametta ja mustaa “lastinkiliiviä”. (Vahter 1924, 2.) Maria Kuisma (syntynyt n. 1852) Kirvun Lankilasta kertoo: “Kostelin päällä pidettiin tankkia, kapeaselkäistä, hihatonta liiviä, johon joskus ommeltiin myös koristeita ristipistoilla. Tankki valmistettiin kaupasta ostetusta ‘liivilastingista’.” (Pärssinen 1938.) Erikoista Kuisman muistelmassa on että liiviä koristeltiin kirjonnalla, toisekseen se että sitä pidettiin kostulin päällä.

Ehkä ostokankaiset liivit tulivat käyttöön myöhemmin kuin tässä esitellyt tankit. Vai olivatko myös lastingista valmistetut liivit perinteisen tankin mallisia?

Valkoinen mustareunainen liivi

K119:2 Emelie Winter, pukunukke. Jääski. 1850. “LIIVI valkoista villapalttinaa. Kaula-aukko ja etureuna vyötäröön saakka ruskealla sametilla kantattu, vuori valkoista pumpulikangasta. Etu- ja takaosat yhdestä kappaleesta, sivussa kiila.”

1800-luvun puolivälissä Jääsken alueella käytettiin myös valkoisia sarkatankkeja (Akiander 1852). Nukella sekä kivipiirroksen naisella on päällään sekä sarkaviitta että kostuli (minkä historiallisuudesta en ole varma) ja näiden alla valkea mustareunuksinen liivi sekä paita. Nukkea ja kivipiirrosta ei voi pitää toisistaan riippumattomina lähteinä: ne ovat samalta ajalta 1800-luvun puolivälissä ja asut ovat lähes identtiset. Samanlainen asu on kuvattu sanallisesti myös Matthias Akianderin aikalaiskertomuksessa. Veikkaisin, että nämä kolme antrealaisen asun kuvausta liittyvät kaikki toisiinsa.

Lahden museossa on valkea sarkatakki LHMVHMAE15234, joka saattaisi näyttää siltä miltä hihaniekat tankit ovat ehkä näyttäneet. Kaulassa on kuvauksen perusteella vinonauha – oikeasti vanhassa tankissa olisi kuitenkin varmaan käytetty verkaa, ja kuvauksen mukaan hihat ovat istutetut, mikä sekin on uudempi juttu. Älkää siis tekemääni rinnastusta liian vakavasti. Mutta jos joku haluaisi tehdä itselleen hihaniekan valkoisen sarkatankin (täysin historiallista) saattaisi se näyttää aikalailla tältä.

*LHMVHMAE15234* *takki, jossa istutetun hihat*, *pääntie huoliteltu mustalta vinokaitaleella.*

*Lisäys 1.10.2025: Vasemmanpuoleisen naisen päällysvaate lienee hihaniekka tankki. Kivipainokuva viimeistään 1852 KK2496:1.*

Jos kaikki sujuu hyvin, saan pian oman jääskeläisen tankkini sellaiseen kuntoon, jossa sitä kehtaa esitelläkin. Silloin käyn vielä tarkemmin läpi koristelemattoman jääskeläistankin piirteitä.

Lähteet

REM: Venäjän etnografinen museo; KA/K/KK: Kansallismuseo, Museovirasto; LHMVHMAE: Lahden museot; EKME: Etelä-Karjalan museo; NM.: Nordiska Museet; NM: Néprajzi Múzeum, MAE: Kunstkamera.

Akiander, Matthias. Naisien waateh-parresta Jääskessä. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1852.
Halinius, Andreas. Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början. Päiväämätön.
Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. WSOY, 1985.
Lemmetty, Johan. ”Muutamia lauseita ja muistelmia Itä-Suomen [etenkin Valkjärven] yhteisen kansan elämän waiheista, waatteinparsista ja niiten muutoksista ja muista käytännöistä.” SKS käsikirjoitus E71, 1867.
Pärssinen, Sirkka. ”Puvut.” SKS Käsikirjoitus E142. 1938.
Schvindt, Theodor. Luettelo Suomen ylioppilas-osakuntien kansatieteellisistä kokoelmista I. 1883.
Schvindt, Theodor. Suomalaisia kansallispukuja. Weilin & Göös, 1902.
Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia. Suomalais-ugrilainen seura, 1915. Linkki
Vahter Tyyni. ”Eräiden Karjalan pitäjien käsityöstä ja puvuista 1923–1924.” Virkamatka 1924. Museovirasto.

Lue seuraavaksi

Koristelematon Jääsken tankki

Hameet

Jääsken hame: ompelu

Pääsin viimeinkin kirjoittamaan jatkoa villakankaan vanuttamista käsittelevälle artikkelille. Vanutustulos oli keskinkertainen ja kaiken lisäksi kankaan ominainen kemikaalinhaju ei lähtenyt toisessakaan pesussa. Kangas sai odotella vuoden päivät, millä välin tein toisen onnistuneemman vanutuskokeilun ja ompelin pari muuta hametta. Artikkelikuvan hame on toinen näistä: kirkkaansininen verkahame, jonka kankaan ostin halvalla Torista. Itse vanutettu sarkahame on periaatteessa valmis mutta näyttää päälle puettuna säkiltä, eikä aika ole vielä kypsä julkaista siitä kuvia.

Tässä artikkelissa ommellaan Jääsken, Antrean ja Kirvun tyylinen yksivärinen villahame ja esitellään historialliset esikuvat, joihin malli perustuu. Olen koonnut kuvia Jääsken kihlakunnan eteläisten pitäjien (Jääski, Antrea ja Kirvu) hameista. Suuri osa kuvista on itse ottamiani Etelä-Karjalan sekä Lahden museoiden kokoelmista. Mukana on kuvia myös ruudullisista hurstuthameista, sillä ne yleensä poikkeavat yksivärisistä hameista ainoastaan hamekankaan puolesta.

Nykyajan olosuhteet on huomioitu siinä, että ohjeessa hame valmistetaan kahdesta kankaan leveydestä eli pietimestä. Ennen vanhaan jääskeläishameeseen tuli useita pietimiä, sillä kotikutoisen kankaan leveys oli alle metrin. Nykyiset kankaan ovat 140-150 cm leveitä, joten yleensä kaksi kankaan leveyttä riittää hyvin. Ohjeessa on myös osoitettu ne kohdat, joissa ompelukone on varteenotettava vaihtoehto käsin ompelulle.

Jos hameen ompeleminen ei ole ajankohtaista, voit siirtyä suoraan esikuvaosioon:

Hyppää suoraan esikuviin

Lyhyt ohje Jääsken tyylisen verkahelmushameen ompeluun

Hameen kokoaminen pietimistä vs. yhdestä kappaleesta on selitetty aiemmassa artikkelissa. Jos käytössäsi on 150 cm leveä kangas, voit koota hameen esimerkiksi kahdesta pietimestä. Hameen helman ympärysmitaksi tulee tällöin noin kolme metriä.

Materiaalit:

Villakangasta (leveys noin 150 cm) kaksi kertaa hameen tavoitepituus ilman helmaverkaa. Esimerkiksi 160 cm, jos tavoitteena on noin 80 cm pitkä hame ilman helmaverkaa. Saumavaraa voi laskea yhteensä 2 cm.
Pirtanauhaa: vyötärönympärys + vähintään 60 cm
Ompelulankaa: koneompelulankaa, tai käsin ompeluun voi käyttää myös nypläyslankaa tai muuta hyvälaatuista pellavalankaa.
Helmaan verkaa: esimerkiksi 18 cm kaistale 150 cm leveää verkaa.
Villalankaa (valinnainen).

1. Leikkaa kangas. (ks. kuva) Tässä esimerkissä leikataan kaksi palaa, jotka ovat leveydeltään 150 cm (leveys hulpiosta hulpioon) ja korkeudeltaan 80 cm. Hulpioita symboloi kuvassa vihreä viiva.

2. Jos kangas on purkautuvaista, huolittele palojen ylälaidat. Esimerkiksi verkakangasta ei välttämättä tarvitse siksakata. (Huolittelu on merkitty kuvaan valkoisella pisteviivalla.)

3. Ompele hameen takasauma, eli ompele kangaspalat hulpioistaan yhteen oikeat vastakkain. Perinteisesti saumat on ommeltu käsin jälkipistoilla. Ompeleet eivät jää näkyviin, joten voit halutessasi ommella sauman ompelukoneella.

4. Ompele hameen etusauma oikeat vastakkain, mutta pysähdy 20-25 cm päähän ylälaidasta. Tähän jää hameen etuhalkio. Voit halutessasi ommella päärmeet halkion laitoihin. Historiallisissa hameissa laitoja ei yleensä päärmätty, sillä reunassa on hulpio.

*Yksinkertaisella risapäärmeellä päärmätty hameen etuhalkio*. *Tämä päärme on ommeltu koneella, mutta voit kiinnittää päärmeen myös käsinommellen päärmepistoin.* *Yleensä en päärmää etuhalkion reunoja, jos reunassa on hulpio.*

5. Laskosta hameen vyötärö esimerkiksi 1,5 cm laskoksille. Esikuvissa laskosten leveys usein vaihtelee. Riippuu hameesi mitoista, paljonko kangasta jokaiseen laskokseen tulee upottaa. Neulaa jokainen laskos paikoilleen vähintään kahdesta kohtaa (eli siis ylempää ja muutaman sentin päästä alempaa).

Vinkki: Yleensä laitan laskostamattomaan hamekankaaseen merkit esimerkiksi 50 cm välein ja tarkkailen, kuinka paljon leveys kapenee laskostaessa. Minulla laskokset yleensä löystyvät ompelussa, joten tähtään todellista vyötärönympärystä kapeampaan mittaan (esimerkiksi 2 cm kapeampaan). Laskosten ei tarvitse jatkua aivan halkion laitaan asti, varsinkaan jos tulet käyttämään hameen päällä esiliinaa.

*Hameen vyötärölaskokset kiinnitettynä paikoilleen kahdella nuppineularivillä.*

6. Ompele laskokset paikoilleen. Todennäköisesti laskokset pysyvät paremmin kohdillaan, jos teet tämän käsin. Olen itse yleensä ommellut laskosten yli pariin kertaan ompelukoneella. Jos otat nuppineuloja pois, poista vain ylemmät nuppineulat. Alemmat nuppineulat kannattaa pitää paikallaan, kunnes olet saanut pirtanauhan ommeltua (seuraaava kohta).

7. Ompele pirtanauha laskosten päälle. Voit laittaa nauhan samaan tasoon hameen yläreunan kanssa tai hieman yläreunan yli. Jos haluat käyttää pirtanauhaa hameen solmimiseen, jätä kummallekin puolelle solmimispääksi vähintään 30 cm. Esikuvissa solmimisvaraa on jätetty tätä vähemmänkin, mutta itse ainakaan en tahdo saada tehtyä rusettia näin lyhyeen. Riippuen vähän minkä tyylistä hametta olet tekemässä, voit valita ommella pirtanauhan kiinnityspistot käsin (tällöin suosittelen käyttämään pellavaista nypläyslankaa) tai mahdollisimman huomaamattomasti ompelukoneella. Ompele pirtanauha kiinni vähintäänkin alalaidastaan. Voit lisäksi ommella nauhan kiinni ylälaidastaan luotospistoja käyttäen (ks. esikuvat).

Hameen vyötärönauhat

Lataa ohjevihko: Pirtanauhoja Jääsken kihlakunnan hameisiin

Vinkki: Jos käytät hametta ilman esiliinaa, toisessa päässä älä ompele vyötärönauhaa halkion reunaan asti (jätä etäisyyttä esimerkiksi 2-3 cm). Tällöin halkion laidat pääsevät hieman limittymään, kun vyötät hameen kiinni. Toisin sanoen alushame vilkkuu vähemmän näkyviin.

*Vyötärönauhan kiinnittäminen käsinompelemalla. Nauhan voi kiinnittää vielä ylälaidastaankin.*

8. Leikkaa helmaverkaa varten esimerkiksi kolme suikaletta 150 cm leveästä punaisesta verasta. Suikaleet voivat olla leveydeltään esimerkiksi 6 cm (sis. saumavara) tai hieman kapeampia.

9. Ompele hameen helman ja helmaveran sauma, oikeat vastakkain. Syötä verkaa siten, että se muodostaa pieniä poimuja. Poimutuksen runsaus vaihtelee esikuvissa. Jääsken tyylisissä hameissa poimutusta on kuitenkin aina jonkin verran. Voit ommella sauman käsin jälkipistoilla tai ompelukoneella. Sauma ei jää näkyviin. Todennäköisesti poimutus kuitenkin onnistuu kauniimmin, jos ompelet sauman käsin. Esikuvissa poimut ovat niin pieniä, että poimuharjoja ei ole tarvinnut kääntää. Verkasuikaleita ei tarvitse ommella päistään yhteen. Kun edellinen verkasuikale on loppumassa, lisää sen päälle uusi niin, että suikaleet menevät päällekkäin noin sentin matkalta (ks. esikuvat). Halutessasi voit jälkikäteen harsia verkakappaleiden päät yhteen.

10. Kiinnitä helmaveran ja hamekankaan saumavarat nurjalle puolelle. Tämä kannattaa tehdä käsin päärmepistoilla, sillä koneella tehty tikkaus jää näkyviin oikealle puolelle. Voit kuljettaa päärmepistojen alla värikästä villalankaa, joka toimii paitsi koristeena mutta estää myös pistoja uppoamasta veran reunaan.

Helmaveran sauma on ommeltu ompelukoneella. Verkaa on ommellessa syötetty pienille laskoksille. Saumavarat on käännetty ylöspäin ja kiinnitetty päärmepistoin. Alla kulkee vaaleanpunainen villalanka.

11. Voit halutessasi kiinnittää sepalukseen solmimisnauhan lisäksi parin metallihakasia.

Hakaspari on kiinnitetty piiloon solmimisnauhan alle. Toisella puolella sepalusta vyötärönauhaa ei ole ommeltu aivan reunaan asti (ks. vinkki kohdasta 7). Tämän ansiosta sepaluksen puoliskot pääsevät limittymään, eikä sepaluksesta tällöin vilku alushametta. Tässä hameessa sepaluksen laitoja ei ole päärmätty, koska kankaan hulpiot ovat siistit.

***

Vinkki: Haluatko hameeseesi taskut? Se on ihan mahdollista ja myös historiallista. Voit esimerkiksi leikata toisen helmakappaleista kahtia ja tehdä sivusaumoihin sivusaumataskut. Tällöin hameeseen tulee keski-etusauma ja kaksi sivusaumaa.

*Sivusaumataskut kahdessa sivusaumassa. Kaavion hame on koottu kolmesta kappaleesta: yksi 150 cm leveä kappale ja toinen 150 cm leveä kappale halkaistuna kahtia.*

Sivusaumatasku hameen oikealta puolelta.

Esikuvat

Nyt siirryn käsittelemään hameiden esikuvia. Ompeluohjeet yllä perustuvat näihin esikuviin. Osasta hameista puuttuu paikkatieto, mutta arvioin niiden tyylin vastaavan Jääsken, Antrean ja Kirvun hameita. Hameen LHMVHMAE2599:1012 alkuperää on pohdittu tarkemmin täällä.

Sivusaumat

Hameiden sivusaumat on yleensä ommeltu jälkipistoilla. Tällöin toiselle puolelle kangasta muodostuu etupistojen näköinen jono ja toiselle puolelle kiinni toisissaan olevia pistoja. Historiallisissa hameissa sivusaumoja on monta, sillä hame on koottu pietimistä. Pietimiä voi olla esimerkiksi neljä tai viisi.

Sivusauma antrealaisessa hameessa (EKME 1390).

Sivusaumatasku

Hameissa ei yleensä ollut sivusaumataskua, mutta sellaisestakin löytyy ennakkotapaus. Todennäköisesti Jääskestä, Antreasta tai Kirvusta olevassa hameessa EKME3103 on yksi tasku sivusaumaan ommeltuma. Muualta Kannakselta taskuja löytyy hameista Kivennapa KTMKTEE2766:1 ja Rautjärvi EKME1392.

Keski-etusauma

Hameessa on keskellä edessä halkio. Yleensä halkion reunoja ei ole päärmätty, sillä kankaan reunassa on hulpio.

Vyötärön poimutus

Usein hameiden vyötärön poimutus on epätasainen. Poimut ovat suunnilleen 1-2 cm leveitä. Poimuharjat on yleensä käännetty osoittamaan samaan suuntaan.

LHMVHMAE666:187 ei paikkatietoa (Jääsken, Antrean ja Kirvun tyyli)

Vyötärön poimujen kiinnitys

Museohameissa poimujen kiinnitys näkyy nurjalla puolella. Näissä kahdessa hameessa laskokset on kiinnitetty tiivistyspistoilla tai ainakin sinne päin. On mahdollista, että myös oikealla puolella on pistoja, mutta pirtanauhan takia emme näe niitä.

Vyötärönauhan kiinnitys

Pirtanauhan alareuna on ommeltu kiinni kankaan oikeaan puoleen. Pirtanauhan ylälaita on joskus kiinnitetty tasaan kankaanreunan kanssa luotospistoin (LHMVHMAE2599:1012). Joissain hameissa pirtanauhan ylälaitaa ei ole kiinnitetty ollenkaan.

Pirtanauhan ylälaita on ommeltu luotospistoin hameen yläreunaan. LHMVHMAE2599:1012

Yleisin tapa toteuttaa vyötärö on ollut ommella nauha suoraan poimujen päälle. Olen löytänyt tähän kaksi poikkeusta: Ensimmäisessä tapauksessa hameen vyötärön harja on päällystetty leveällä pirtanauhalla, joka peittää sekä oikean että nurjan puolen. Pirtanauhan päitä on käytetty solmimisnauhana.

*Hameen vyötärö on päällystetty leveällä pirtanauhalla. EKME1368 ei paikkatietoa*

Toisessa tapauksessa hameen suuhun on ommeltu valkoinen pellavainen vyötärökaitale (kyseisessä antrealaisessa hurstuthameessa vyötäröpoimut on vieläpä tehty toiseen erilliseen vyötärökaitaleeseen). Äyräpään kihlakunnan hameissa valkoinen pellavakaitale on tyypillinen vyötäröratkaisu.

Nauhan solmimispäät

Yleensä nauhan lankapäät on kynitty mahdollisimman lyhyiksi. Pirtanauhan päissä ei siis ole tupsuja tai lankaterttuja. Solmimispäät ovat myös melko lyhyet, parisenkymmentä senttimetriä. Kaikissa hameissa vyötärön kiinnitykseen ei käytetä solmimisnauhoja: sepaluksen sulkemiseen on käytetty myös metallihakasia.

Pirtanauhan päät on jätetty solmimispäiksi. LHMVHMAE2599:1012

Helmaveran ompelu

Muistitiedoissa ilmenee, että hurstuthametta pidettiin arvokkaampana, ja siinä helmaverka oli leveämpi 7,5-10 cm (Akiander 1852, Halinius 1826), sinisessä hameessa helmaveran leveyden kerrotaan olleen 3 cm (Ylönen 1954) ja vajaa 4 cm (Akiander 1852). Jääskeläisessä hameessa KA8130 helmaverka on leveydeltään 5 cm ja sen poimutus on runsas. Silmällä arvioiden runsain poimutus löytyy hameesta MAE No. 323-22.

Helmanveran ja hamekankaan yhdyssauma on ommeltu etupistoilla tai jälkipistoilla. Koska saumasta on näkyvissä aina vain toinen puoli, ei tästä voi olla varma. (Jos sauma on ommeltu jälkipistoin, näkyvissä on ainoastaan puoli joka näyttää etupistoilta.)

Yleensä verkakaitaleiden päät on ommeltu hieman lomittain. Kaitaleiden päitä ei siis ole ommeltu yhteen ennen helmasauma ompelua. Joissain hameissa verkakaitaleiden päät on jälkikäteen harsittu kiinni toisiinsa.

Sauman ompelun jälkeen helmaveran ja hamekankaan saumavarat on ommeltu kiinni hamekankaaseen päärmepistoilla. Päärmepistojen painaumat ja välillä myös pistot itse näkyvät hameen oikealla puolella. Päärmepistojen alla kuljetetaan yleensä värillistä villalankaa. Päärmepistot ommellaan hameen värisellä langalla.

Helmaveran alareunaa ei päärmätä. Näin tehdään Sakkolan ja Raudun hameissa sekä ainakin joissain Äyräpään kihlakunnan hameissa.

Lisää kuvia tämän artikkelin hameista

Suurin osa esikuvien lähikuvista on itse ottamiani. Löydät lisää kuvia sekä samat kuvat paremmalla resoluutiolla Flickristä.

Lopuksi

Tässä siis tietopaketti Jääsken kihlakunnan eteläpitäjien (Jääski, Antrea, Kirvu) yksivärisistä verkahelmushameista. Tämän artikkelin ompeluohjeilla voi ommella yksivärisen sinisen tai mustan hameen, Halinius (1826) mainitsee Kirvusta myös punaiset hameet. Hurstuthameen voi myös ommella saman mallin mukaan sillä erotuksella, että hurstuthameen helmaverka saa olla leveämpi.

Olen tehnyt itselleni hameita sinisen verkaisen juhlahameen, mustan sarkaisen sunnuntaihameen sekä helmaverattoman harmaan arkihameen, joista jälkimmäistä haluaisin esitellä ihan omassa artikkelissaan. Hameet ovat muhkeita, niiden kuuluu olla, mutta vaatekaappiin niitä ei enää tahdo mahtua enempää. Lisää muhkeutta hameeseen saa alushameella.

Punaverkainen sininen kansanpuvun hame kuvattuna mallin päällä ylhäältä päin.

Lähteet

Akiander, Matthias (Matti Akkanen). Naisien waateh-parresta Jääskessä. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1852. Linkki.
Halinius, Andreas. Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början. Päiväämätön. Linkki.
Ylönen, Aulikki. Kirvun kirja. Helisevä-säätiö, 1954.

Lue myös

Jääsken hame: hamekangas

Jääsken hame: villakankaan vanuttaminen

Hameet

Mihin Kannaksen pukuihin kuuluu hartuushame?

Missä pitäjissä käytettiin olkaimilla eli hartuuksilla varustettua hametta? Minkä pitäjien riikineisiin voi yhdistää hartuushameen? Tässä artikkelissa on päivitettyä tietoa hartuushameista. Kirjoitin edellisen kerran aiheesta vuonna 2022, ja tässä teille laajempi ja tarkempi esitys.

Hartuukselliset hameet yhdistetään Käkisalmen, Pyhäjärven, Sakkolan ja Raudun (sekä Metsäpirtin) pukuihin. Näiden pitäjien kansallispukuihin kuuluu hartuushame, ja myös esikuva-aineisto tukee sen käyttämistä. Minun tietääkseni näistä pitäjistä ei ole edes säilynyt vyötäröhameita.

U. T. Sirelius (1915) pitää hartuushametta kehitysvaiheena muinaisen avohameen ja nykyisen vyötäröhameen välillä. Jos uskomme tähän väittämän, muuallakin Kannaksella on käytetty hartuushametta ennen vyötäröhameiden keksimistä. Tietoja hartuushameista on säilynyt vähän. Muistitietoa puvuista on kerätty enimmäkseen vasta 1900-luvun alussa, ja valtaosa tiedosta käsittelee 1800-luvun jälkimmäistä puoliskoa. Koska 1800-luvun lopun tiedoissa hartuushameita ei mainita, ovat ne jääneet pois käytöstä jo 1800-luvun alkupuolella tai aiemmin. Kirvun tapauksessa tiedetään tämän tapahtuneen 1820–1850-lukujen välisenä aikana (Halinius 1826, Akiander 1852). Muualta ei ole saatavilla näin tarkkaa muistitietoa.

Mainituissa Itä-Kannaksen pitäjissä (Käkisalmi, Pyhäjärvi, Sakkola, Rautu, Metsäpirtti) hartuushame on historiallisesti perustelluin hamemalli. Hartuuksien toteuttamiseen löytyy historiallisia esikuvia, jotka on tässä artikkelissa esitetty pitäjittäin. Metsäpirtistä ei ole saatavilla esikuvia, mutta todennäköisesti siellä on käytetty samanlaista hametta kuin Sakkolassa.

Muissakin Kannaksen pitäjissä hartuushametta on todennäköisesti käytetty joskus aiemmin, eikä sen käyttäminen nyky-riikineissä ole epähistoriallista. Meillä ei kuitenkaan ole tietoa siitä, miten olkaimet perinteisesti toteutettiin. Minkä väriset ne olivat? Millaisella mallilla ne oli leikattu? Minkälaista kanttinauhaa käytettiin? Oliko niissä kirjailuja? Jos omiin riikineisiinsä haluaa toteuttaa hartuukset, joutuu ne keksimään uudelleen itse. Avaan tätä hieman artikkelin lopussa.

Vielä yksi juttu: onko se hartiushame vai hartuushame? Muistitietoaineistossa kertojat puhuvat hartuushameesta. Kansatieteellisessä tutkimuksessa on käytetty kumpaakin muotoa. Käytän itse kansankielistä muotoa hartuus. Pyhäjärvellä sana on voinut kääntyä myös muotoon hartoos (Arponen 1932, 3, 38, 51).

*Pitäjät, joissa hartuushametta käytettiin 1800-luvun loppupuolella: Käkisalmi, Pyhäjärvi, Sakkola, Rautu ja Metsäpirtti (Sakkolasta 1894).*

Tiivistelmä

	Käkisalmi ja Pyhäjärvi	Sakkola, Rautu ja Metsäpirtti
Hameen väri	Sininen tai musta	Sininen, musta tai punainen
Hamekangas	Vetopoimutettu koko pituudeltaan. Villainen tai puolivillainen	Ei vetopoimutusta. Villainen tai puolivillainen
Hartuuksien väri	Punainen	Tummassa hameessa punainen, punaisessa hameessa tumma
Hartuusten koristeet	–	Joskus kirjontaa
Etumus	Halkio	Ei halkiota
Hartuuksien yhtymäkohta takana	Korkealla	Matalalla
Vyöttämiskohta	Todennäköisesti rintojen alta	Rintojen yläpuolelta
Helmaverka	Kapea, poimuttamaton	Leveä, poimutettu, alalaidassa päärme
Helmanauha	–	Punaisessa hameessa keltaraitainen pirtanauha

Sakkola, Rautu ja Metsäpirtti

Sakkolassa ja Raudussa hameet olivat punaisia, sinisiä tai mustia. Hameita oli kokovillaisia talvihameita sekä puolivillaisia, joissa loimi oli pellavaa ( Schvindt 1913, 5). Säilyneiden hameiden perusteella sinisissä ja mustissa hameissa oli punainen verkahelmus. Helmaverat ovat tyypillisesti runsaasti poimutettuja ja jopa 10 cm leveitä. Verka oli yleensä päärmätty. Punaisissa hameissa oli helmassa keltaraitainen pirtanauha, leveys noin 5–6 cm. U. T. Sireliuksen (1915, 94) mukaan punainen helmaniekka hame oli arkihame ja sininen puolestaan juhlahame. Vaskelan ortodoksit käyttivät hekin punaisia hameita, mutta niissä ei ollut helmassa pirtanauhaa vaan kapeampi keltainen kaitale (Vahter 1930, 1).

KA218 Sakkola tai Rautu. Helmanauhan leveys 5 cm.

*Hartuushameiden poimutettuja helmaverkoja. Verkaa poimutettiin huomattavasti enemmän kuin ympäröivissä pitäjissä (Suomen puolella).* *Sakkolassa ja Raudussa helmaverat päärmättiin. Päärmepistojen alla kulkee villalanka.*

Punaisten hameiden helman pirtanauhoja (huom. kuvien värejä on käsitelty, jotta yksityiskohdat erottuisivat paremmin). Keltaviiruinen helmanauha kuuluu Sakkolan ja Raudun tyyliin. Kuvissa erottuu myös hamekankaan vaalea pellavaloimi. *Nämä hameet ovat siten puolivillaisia.*

Hartuukset ovat väriltään tummat punaisissa hameissa ja päinvastoin punaiset tummissa hameissa. Hartuuksia koottiin joskus erilaatuisista kangastilkuista. Tyypillisesti ne kantattiin ostokankaalla. Joskus Sakkolan ja Raudun hartuuksia kirjottiin. Muistitiedon mukaan “se ken ymmärs, se kirutt kirssilöill korreuksii” (Vappu Tenkanen, Vahter 1924). Kirssit tarkoittavat tässä [todennäköisesti ostettua] värikästä villalankaa. Säilyneiden hameiden perusteella hartuuksia kirjottiin maltillisemmin kuin esimerkiksi Inkerin Tuutarissa.

Yksityiskohta KA222: hartuuksien ristipistokirjontaa.

Miten hametta käytettiin?

Todennäköisesti Sakkolassa ja Raudussa hartuushame vyötettiin rintojen yläpuolelta. (Sirelius 1915, 94; Keinänen K10303:13; valokuva KK1157:29). Todennäköisesti esiliina vyötettiin samaan kohtaan mistä hame alkoi. (Vahter 1930, 4; K10303:13; KK1157:29.) Hilda Olsonin kivipainokuvassa vuodelta 1868 hameenkaulus jostain syystä roikkuu rintojen alapuolella. Tähän tyyliin hame puettiin Pyhäjärvellä.

Sakkolassa ja Raudussa perinteistä hametta käytettiin yleisesti vielä ainakin 1870-luvulla (Söderhjelm 1879; muistitietoaineisto Vahter 1924).

Todennäköisesti rajan toisella puolella Inkerin Vuoleessa ja Miikkulaisessa käytettiin samantyylisiä hartuushameita kuin Sakkolassa ja Raudussa. Vuoleesta on mainintoja sinisestä punaverkahameesta sekä punaisesta viiruhelmahameesta (Vahter 1924). Miikkulaisesta on säilynyt punainen viiruhelmahame (SU5954:1).

Käkisalmi ja Pyhäjärvi

Käkisalmesta ja Pyhäjärveltä on paljon vähemmän aineistoa, minkä takia pitäjiä koskevat päätelmät ovat epävarmempia. Aineistoa on sen verran vähän, että eroa Pyhäjärven ja Käkisalmen hameiden välillä ei ole mahdollista tehdä. Sen sijaan ero Sakkolan ja Raudun hameisiin on ilmeinen. Käkisalmessa ja Pyhäjärvellä hartuushame on selvästi eri mallinen kuin Sakkolassa ja Raudussa. Sakkolassa ja Raudussa hameen etupuolella hartuuksien välissä on ylimääräistä kangasta, Käkisalmessa ja Pyhäjärvellä edessä on halkio. Hameen takapuolella hartuuksien yhtymäkohta on Käkisalmen ja Pyhäjärven hameissa korkeammalla. Sakkolan ja Raudun hameet ovat laskostamattomia, Pyhäjärven ja Käkisalmessa kangas on laskostettu koko matkalta helmaan asti. Kaiken lisäksi Pyhäjärvellä ja Käkisalmessa helmaverka on kapea ja poimuttamaton (tosin se on mahdollisesti laskostettu muun hamekankaan mukana).

Käkisalmesta on säilynyt ainakin yksi musta puolivillainen hame. Tämä hartuushame muistuttaa Kaukolan ja Räisälän vyötäröhameita: Se on musta, laskostettu ja helmassa on ohut punainen verka. Hameiden kuvista laskostusta on vähän vaikea nähdä, koska laskostus on ajan myötä oiennut. Samantyylinen hame näkyy päälle puettuna valokuvassa Adolf Aarnion valokuvassa (KA12.1) Käkisalmelta.

Pyhäjärvellä hartuushame tehtiin tummansinisestä (Sirelius 1915, 94) tai mustasta (ks. kuvat; Arponen 1932, 2; Kaukomieli 1876, 122) kankaasta. Hameita tehtiin kokovillaisia eli kokolankasia, ja puolivillaisia eli ärmäkkäisiä. Kaikilla ei välttämättä ollut täys-sarkahametta lainkaan. Hamekangas oli poimutettu ja prässätty. Hameiden hartuukset olivat punaista verkaa. Hameen helman yhden tai kahden sormen levyistä verkakaitaletta kutsuttiin Pyhäjärvellä listiksi (Schvindt 1913, 17; Arponen 1932). Yksittäisen muistitiedon mukaan hartuukset olivat vanhoilla naisilla leveämmät kuin nuorilla (Arponen 1932, 57).

Venäjän etnografisesta museosta löytyy käkisalmelaisen tai pyhäjärveläisen näköinen hame (REM3054-73).

KA8825 Käkisalmi, Norsjoki. Mahdollisesti hameen ostettiin Viipurilaisen osakunnan keruumatkalla vuonna 1876.

Miten hametta käytettiin?

Pyhäjärvellä hame vyötettiin kiinni rintojen alapuolelta (Sirelius 1915, 94). Todennäköisesti näin tehtiin myös Käkisalmessa (KA12.1). Hameen vyöttämiseen käytettiin Pyhäjärvellä kokkaniekkaa vyötä (Sirelius 1915, 94). Esiliina saatettiin pukea siten, että se peitti hameen halkion (K10303:14). Tässä kuvassa näette, miltä hameen halkio näyttää, jos esiliina on puettu alas vyötärölle. Vähäisen aineiston valossa vaikuttaa siltä, että hame on rinnasta hyvin avonainen ja hartuukset ovat suhteessa kapeat, ja ne vetäytyvät huomaamattomiin kohti kainaloa.

Todennäköisesti Pyhäjärvellä käyttiin hartuushametta ainakin 1870-luvulle asti (muistitieto Vahter 1924). Käkisalmessa 1890-luvulla otetussa valokuvassa (KA12.1) naisella on päällään hartuushame. Emme voi kuitenkaan tietää, onko kuva lavastettu.

Mahdollisesti hartuushame oli Pyhäjärvellä ainut hametyyppi, ennen kuin vyltäröhame alkoi syrjäyttää sitä. Yksittäisen muistitiedon (Arponen 1932, 2) mukaan Pyhäjärvellä ei aikoinaan käytetty kauluksella varustettuja körttihameita ollenkaan.

Jos vertaatte historiallisia hameita Pyhäjärven kansallispukuun, huomaatte että istuvuus on hyvin erilainen. Vuorelman versio Pyhäjärven hameesta on muutenkin suoranainen abominaatio. Käkisalmen kansallispuvun hameesta on liikkeellä hyvinkin kauniita versioita, ja varmaan siihen on saatavilla myös kelvolliset ohjeet. Näitä kannattanee hyödyntää myös Pyhäjärven tyylisissä hameissa.

K10303:14 S. A. Keinänen, Pyhäjärvi 1873. Maalauksessa näkyy hamekankaan poimutus.

Muut alueet

Jääsken kihlakunnan Kirvussa käytettiin hartuushameita vielä 1800-luvun alussa. Kirvun kappalaisen Andreas Haliniuksen kuvauksen mukaan hame oli sarkaa ja väriltään punainen, sininen tai musta. Hartuukset ovat siniset tai valkoiset, ja ne on valmistettu sarasta. Helmassa oli tuuman leveä verka, joka oli punaisessa hameessa sininen ja tummassa hameessa punainen. Mustassa hameessa saattoi olla helmassa veran sijaan keltainen villanauha. Hameessa on keskellä leveä sepalus (kuten Käkisalmen/Pyhäjärven tyylisessä hameessa). Se ulottuu noin 7 cm pohkeen alapuolelle. Tässä en ole ihan varma mitä Halinius tarkoittaa: Hänen mukaansa hame riippuu navan alapuolella. Pidetäänkö hametta siis todella näin matalalla? (Halinius 1826.) Halinius ei anna ymmärtää, että hartuushamemuoti olisi hänen aikanaan ollut hiipumassa. Matti Akkanen kuitenkin kirjoittaa vuosisadan puolivälistä, että hartuushameita ei enää käytetty. (Akiander 1852.)

Kun kerta Käkisalmen kihlakunnan itäisissä pitäjissä Käkisalmessa ja Pyhäjärvellä käytettiin hartuushameita, olisi houkuttelevaa olettaa, että näin tehtiin myös Räisälässä ja Kaukolassa. Räisälästä ja Kaukolasta säilyneet hameet ovat vyötäröhameita, jotka tyylinsä puolesta muistuttavat käkisalmelaista hartuushametta muuten paitsi hartuuksien osalta. Kolmessa kaukolaisessa hameessa (KA808, KA807, MAE No. 323-11) ja yhdessä räisäläisessä hameessa (KA585) on punainen vyötärökaitale. Ehkä vanhat hartuushameet katkaistiin muodin muuttuessa vyötäröhameiksi, ja punaisista hartuuksista jäi muistuttamaan punainen vyötärökaitale?

Rannan kihlakunnasta on säilynyt runsaasti hurstuthameita, kaikki säilyneet vyötärömallisia. Schvindt (1913, 117) mainitsee ohimennen, että Koiviston hurstuthameiden kerrotaan olleen aiemmin hartuuksin varustettuja.

En ole törmännyt hartuushameisiin Äyräpään kihlakuntaa käsittelevissä aineistoissa.

Voiko hartuushametta käyttää muissa kuin itäisen Kannaksen puvuissa?

Pidän itse todennäköisenä, että koko Kannaksen alueella on käytetty hartuushameita, mutta siitä ei ole säilynyt tietoa. Jos näin uskoo, ei ole epähistoriallista valita riikineisiin hartuushame. Täysin ongelmatonta tämä ei kuitenkaan ole:

Jos tietoa hartuuksien ulkonäöstä ei ole, miltä niiden pitäisi näyttää?
Asun tunnistettavuus tietyn pitäjän riikineinä kärsii.

Ensimmäinen ongelma voidaan Räisälän ja Kaukolan kohdalla (minun mielestäni) ratkaista siten, että otetaan mallia Käkisalmen ja Pyhäjärven hameista. Koska hameet ovat muutoin samannäköisiä, ovat myös niiden hartuukset hyvällä tuurilla olleet ainakin sinne päin samaa tyyliä. Kirvun hartuuksista tiedämme jotain, ja todennäköisesti Jääsken ja Antrean pitäjien tyyli on ollut hyvin samanlainen. Joidenkin pitäjien hartuukset voitaisiin siis rekonstruoida vaillinaisen tiedon varassa. Lopputulos olisi tietenkin ns. fantasiapuku.

Itse ajattelen että puvun tunnistettavuus on sekin osa onnistunutta kansanpukua. Esimerkiksi Jääsken alueen hameet ovat viimeiset 150 vuotta olleet vyötäröhameita ja siten hartuuksellinen hame tekee puvusta vähemmän jääskeläisen näköisen. En tiedä lisäisikö hartuushameen käyttäminen kuitenkaan “mikä kansallispuku tuo on” -kyselyiden määrää, todennäköisesti ei.

Joissain tilanteissa hartuushameen käyttäminen voi olla mukavampaa kuin vyötäröhameen. Raskausaikana ajattelin, että ison vatsan kanssa olisi mukavampaa ilman ylimääräistä vyötärön ympärille köytettyä painolastia. En ehtinyt toteuttaa tätä ideaa. Omalle tytölleni olen tehnyt pelkästään hartuushameita. Lapselta vyötärönympäryksen mittaaminen on jotenkin vaikeaa, sillä vatsalihaksettoman taaperopötsin koko on aina vähän epämääräinen. Aikuisena kärsin joskus ihan mielelläni tiukasta vyötäröstä mutta lasta en halua tähän tilanteeseen asettaa. Lisäksi aikuisen naisen puvussa esiliina peittää hameen halkion, silloinkin kun vyötärön puoliskot eivät yllä kiinni toisiinsa. Lapsen pukuun esiliina ei kuulu, joten hameen tulisi pysyä edestä kiinni. Ajattelen että hame on lapselle mukavampi käyttää ja mittoihin saa enemmän kasvuvaraa, kun hame roikkuu olkien eikä vyötärön varassa.

Minulla ei ole mitään auktoriteettia vastata tyhjentävästi siihen, saako riikineissä käyttää hartuushametta (paitsi niiden Itä-Kannaksen pitäjien tapauksessa, jossa sitä kiistatta on käytetty). Minun mielipiteeni on, että sitä “saa” käyttää muissakin pitäjäpuvuissa, jos pyrkii muutoin olemaan mahdollisimman uskollinen oman pitäjänsä pukuperinteelle. Tämä tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että Jääsken alueella hartuuksiin ei tule kirjontaa, koska Jääskessä on kirjottu tosi vähän. Jos tietoa hartuuksien historiallisesta ulkonäöstä ei ole, tekisin niistä silloin mahdollisimman huomaamattomat.

Lähteet

Akiander, Matthias (Matti Akkanen). Naisien waateh-parresta Jääskessä. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1852. Linkki.
Arponen, Aino. ”Vaatetuksesta Pyhäjärvellä ja Sakkolassa.” SKS käsikirjoitus E100, 94 sivua, 1932.
G.H. (nimimerkki). ”Från en forakningsresa.” Kaukomieli 1876 . Linkki.
Halinius, Andreas (Antti Komoinen). Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början. Päiväämätön. Linkki.
Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. WSOY, 1985.
Lehtinen, Ildikó, ja Pirkko Sihvo. Rahwaan Puku: Näkökulmia Suomen Kansallismuseon Kansanpukukokoelmiin. Museovirasto, 2004.
Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. Linkki
Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia. Suomalais-ugrilainen seura, 1915. Linkki
Söderhjelm, Werner. ”Kertomus Wiipurilais-Osakunnan v. 1879 lähettämän kansatieteellisen lähetyskunnan toimesta,” julkaistu nimellä ”Keruuretkellä Raudussa ja Valkjärvellä 1879”. Kotiseutu 1938:2. s. 69 (linkki)
Vahter Tyyni. ”Eräiden Karjalan pitäjien käsityöstä ja puvuista 1923–1924.” Virkamatka 1924. Museovirasto.

Aiheeseen liittyvää

Päivitetty: Lapsen hartuushame

Lapsen hartuushame “Pyhäjärvi”

Kirvun vuonna 1816 valmistunut kirkko mustavalkokuvassa.

Käsityöt

Kansanpuku Kirvussa 1800-luvun alussa

Kirvun kappalaiselta Andreas Haliniukselta (Antti Komoinen) on säilynyt kertomus kirvulaisesta kansanpuvusta 1800-luvun alussa. Todennäköisesti katkelma on peräisin käsikirjoituksesta “Hushållnings Calender för Kirvus Kapellgäll År 1816” [edit 3.7.2025: ei ole], mutta otsikostaan huolimatta käsikirjoitus lienee myöhemmältä ajalta, kirjoituksessa mainitaan vuosi 1826.

Edit. 9.4.2025: Katkelmasta löytyy ainakin osia Haliniuksen muistiinpanoista Kirvun haudattujen ja kuolleiden luettelosta 1763-1796
Edit. 3.7.2025: Nyt viimein löytyi mainittu Kirvun talouskalenterin teksti vuodelta 1916.

Andreas Halinius syntyi Halisen kylässä (siitä nimi Halinius) Maarian pitäjässä Turun läänissä vuonna 1768. Halinius opiskeli Turussa, jonka jälkeen vuonna 1795 hänet nimitettiin apulaispastoriksi Taipalsaarelle ja 1799 Vehkalahdelle. Halinius osasi venäjää, minkä takia hänet lähetettiin juuri vanhaan Suomeen. Vuonna 1802 Halinius siirtyi Kirvuun. Kirvussa hän papintyönsä ohella paitsi tallensi kirvulaista kansanperinnettä, pyrki hän myös parantamaan paikkakunnan oloja perunanviljelyn edistämisen ja rokotuskampanjan muodossa. (Borgå Tidning 1844:28.) Lisäksi Halinius kirjoitti päiväkirjaa 1803–1834 – varmasti arvokas lähde, jota en ole onnistunut paikantamaan [edit. paikannettu].

Teksti on käännetty ruotsinkielisestä käsikirjoituksen kopiosta (Museovirasto). Käsikirjoitus on ihan hyvää käsialaa mutta kieli vanhahtavaa. Tekstissä käytetään esimerkiksi vanhoja kirjoitusmuotoja sanoista, ja minusta tuntuu että sanoja käytetään myös eri merkityksessä kuin nykyruotsissa. Tässä on paras mihin itse pystyin. Tekstiin on hakasulkeilla merkitty ne kohdat, joita en osannut kääntää sanatarkasti, yleensä tässä on kyse muutamasta sanasta. Vyöllisiin liittyen poistin kokonaisen lauseen, koska en siinä kohtaa ollut ihan varma miten asia tarkalleen on ilmaistu. Alkuperäisen tekstin kopioon pääsee tutustumaan Museovirastolla. En voi ladata kopiota tästä kopiosta nettiin – tekisin niin jos saisin – sillä Museoviraston aineistojen käyttöehdot kieltävät kuvatun aineiston uudelleenjulkaisemisen.

Lisäksi, tekstin perään on lisätty katkelma Kirvun talouskalenterin v. 1816 käännöstä, joka on peräisin Aulikki Ylösen Kirvun kirjasta. Kirjaan otetussa versiossa on kokonainen kappale, jota museoviraston kopiossa ei ole. Löysin tämän käännöksen vasta, kun olin tehnyt omani ja käyttänyt siihen monta tuskaista tuntia aikaa. Muutoin Ylösen kirjan käännös on hyvin samanlainen omaan käännökseeni verrattuna, paitsi mielestäni se muutamassa kohtaa oikoo ja ainakin minun lähteenä käyttämässäni käsikirjoituskopiossa paljinsoljen leveys on yhden sormen mitta eikä kolmen sormen leveys niin kuin Ylösen kirjan käännös väittää.

Alkuperäinen teksti (käännös)

Halinius, Andreas. Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början. Päiväämätön.

1802. Kirvun kappeliseurakunnan miesten ulkoasu koostuu vaaleanharmaasta sarkakauhtanasta, ”viitta”, jossa on leveät kädentiet, messinkinappien kanssa tai ilman, niskasta polveen pitkä ja ei peitä rintaa, samasta kankaasta olevasta ja saman värisestä liivistä, jossa oli kaksi taskua, tai sen sijaan hihoilla varustetusta liivistä, jota käytetään sään mukaan kauhtanan sijasta, siksi se on varustettu messinkinapeilla. Musta huopahattu jossa pyöreä, matala kupu ja aika leveät reunat, mutta talvella sininen sarkamyssy, jossa on musta lampaannahkareunus ja lampaannahkavuori. Talvella käytetään lampaannahkaturkkia, joka on samankokoinen kuin kauhtana, kuten myös lyhyempää lampaannahkaturkkia, jota käytetään edellä mainitun vaatteen alla, ja jossa yleensä ei ole hihoja. Pari mustia sarkahousuja, jotka ulottuvat kantapäähän, joissa on solki tai nauha kauluksessa ja leveä sepalus. Polven alapuolella housut on köytetty villalangasta kudotulla nauhalla, aikaisemmin nahkaremmeillä, joissa oli monia messinkiholkkeja. Lyhyet villasukat ja/tai käytetty pellavariepu. Korottomat kengät, joissa on leveä ja pitkä varsi, joka avautuu kantapään yläpuolella ja pitkät mutta kapeammat nahkaremmit, joitain kortteleita pitkät, joilla varret sidotaan. Nahkavyö, tai villalankainen nauha, jossa on solki, joka on vyötärön ympärillä housunkauluksen yläpuolella. Tässä vyössä on kiinni pieni nahkapussi, jossa on lukko, joka suljetaan messinkinapilla. Tässä pussissa säilytetään tuluksia. Vyössä roikkuu myös tuppi, jossa on vuolupuukko, jota voidaan käyttää pöytäveitsenä, puukahvalla. Sarkaisten kauhtanan ja housujen sijaan käytetään samoja vaatteita myös palttinasta tehtyinä. Missään vaatteissa ei ole vuorta. Valkoinen paita, hienompi tai karkeampi, ilman kaulusta. Kaulavaatetta ei käytetä. Aikaisemmin käsiteltyjen kenkien, joita kutsutaan nimellä ”upokkaat”, sijaan käytettiin erityisesti menneinä aikoina ja kesäisin tuohikenkiä. Kauhtanoissa ei ole taskuja. Samoin turkit, jotka ovat myös ilman päällyskangasta. Miehet kulkevat kaikki leikkaamattomilla hiuksilla, mutta vain harvat eivät aja partaansa tai leikkaa partaansa.

Konfirmoimattomat tytöt kulkevat hiukset avoinna ja päässään kahden keskisormen levyinen nauha punaista verkaa, ennen sinistä verkaa, jollaista jotkut vanhat piiat (“ålderstigna pigor”) vieläkin käyttävät. Nämä nauhat on nastoitettu tuuman leveällä, ¾ tuumaa pitkällä tinaisella väkäsellä. Sellainen kuuluu heidän kirkkopukuunsa ja sitä kutsutaan ”säppäliksi”.

Konfirmoidut tytöt letittävät hiuksensa kummaltakin puolelta päänauhalla. Letit kohotetaan toisiaan vasten, ja ne yhdistyvät toisiinsa siten, että ne muodostavat kaksikätiset korkeat länget. Nämä kääritään uudelleen kirjavalla villalankaisella nauhalla, jossa on enemmän punaista kuin sinistä. Kummankin letin juuresta kulkee kapeampi nauha, keltaista villalankaa, niskaan josta ne ovat lujasti kiinni, niskasta roikkuu kaksi tuuman leveää ja kolme korttelia [45 cm] pitkää nauhaa punakeltaista villanauhaa, ja samanväriset tupsut. Edellä mainittu säppäli ympäröi lettien juuria ja peittää ohuemman keltaisen nauhan. Se kuuluu heidän kirkkoasuunsa, mutta säppäli on vain heidän pyhäpäivän hiuslaitteensa. Arkipäivinä he kulkevat kuten kaikki nuoremmat hiukset auki ja alaskammattuna. Kauppiaalta ostettuja lasihelmiä. Keho ympäröidään hamppupalttinaisella kankaalla, mutta pyhäpäivinä ovat yliset hienompaa kangasta, pellavapalttinaa. Pyhinä käytetään myös erityistä ylispaitaa, jopa hihojen kanssa, ja leveä, lyhyempi kuin äsken mainittu, joka ulottuu pohkeeseen asti. Näiden paitojen sepalus kiinnitetään leuan alta. Alapuolella oleva paita pienellä hopeasoljella mutta ylempi paita, ja jos se on ainut paita, suurella pyöreällä vähintäänkin halkaisijaltaan sormen mittaisella hopeasoljella. Köyhemmät käyttävät tinasolkea. Valkoisia pellava- tai villasukkia käytetään vuodenaikojen mukaan, erityisesti kirkossa. Syksyisin ja keväisin käytetään myös villaisia puolisukkia, jotka ovat mustia, samoin kirkossa ja aina tuohikenkien kanssa. Pellavalankaisia puolisukkia tuohikenkien kanssa tai ilman, mikä useimmiten tapahtuu arkena ja pyhäpäivinä kotiympäristössä. Ja ne naisista, jotka haluavat olla kohteliaita mutta eivät ole pukeutuneet kenkiin, niin jättävät he tuohikenkänsä eteiseen ja tulevat paljasjaloin, kuten myös talvella jonkun arvohenkilön luokse.

Hame sarkaa, punainen, sininen tai musta, jossa oli helmassa tuuman levyinen sininen verka silloin, kun hame on punainen, mutta muutoin saman levyinen punainen verka tai myös keltainen villanauha mustan hameen kanssa. Hame riippuu navan alapuolella, siinä on leveä sepalus vasten napaa, ulottuu vain puoli korttelia [n. 7 cm] pohkeen alapuolelle. Sellainen hame roikkuu yleensä kiinniommeltuna, erityisesti kun se on uusi, siniseen tai valkoiseen sarkaliiviin. Puolihameet ovat myös sarkaa, niissä on leveät valkoiset, siniset ja punaiset raidat ja kolme tuumaa leveä punainen verka helmassa. Tämä hame peittää vartalon yhden puolen ylhäältä alas, [sivu on suurelta osin peittämätön, ja sitä peittää vain pellavavaate]. Tämä hame riippuu leveän kirjavan nauhan varassa, vironvyöksi kutsuttu, kustakin hameen yläreunasta sen puolen olkapään yli, jota hame ei peitä. Tämä hame, tai puolihame, ulottuu olkapäältä vastapuolelle lähelle kantapäätä. Sellainen puolihame vyötetään vyötärön ympäri pari tuumaa leveällä nahkaremmillä, jossa on lähes 20 kappaletta leveitä, lähes neliskanttisia messinkiheloja ja solki, asetettuna navan alapuolelle. Tästä vyöstä riippuu suuri messinkirengas, neljä tuumaa halkaisijaltaan [?!], sekä ympäröi messinkiristiä. Tästä renkaasta riippuu tuppi, jossa on veitsi, jossa [on puu- tai luukahva], jota käytetään pöytäveitsenä ja myös vuolupuukkona; sekä neljä tuumaa pitkä messinkisylinteri, jota ympäröi kapeampi valkoinen nauha, jossa säilytetään ompelulankaa, nappeja, neulaa ei käytetä [sekä pieni nahkakukkaro]. Sellainen vyö kaikkine varusteineen ympäröi vyötä kaiken aikaa paitsi öisin ja peittää hameen kauluksen, myös itse paidan, kun hametta ei käytetä erityisesti naimisissa olevilla, kuten kesäaikaan ja talviaikaan lämpimissä huoneissa, ja on niin tarpeellinen, ja sitä ei millään tapaa voida olla pukematta.

Kenkiä, joissa on korot, käytetään ainoastaan suurimmissa juhlissa, kuten esimerkiksi häissä, mutta useammin ilman korkoja, kuten talviaikaan ja lämpimänä ja kuivana kesänä kirkossa. Nämä kengät ilman korkoa kiinnitetään pitkillä remmeillä pohkeeseen. Joko mustaa tai harmaata sarkaliiviä käytetään vyön alla. Kaikki nämä peittää polveen ulottuva lampaannahkaturkki talvisin, sekä sarkakauhtana, joka on valkoisenharmaa, myös pellavakaftaani, jota erityisesti vanhemmat henkilöt käyttävät kesäaikaan, jotka ovat niin tiukkoja, että ne eivät peitä rintaa. Turkeissa ei ole päälliskangasta ja muutkin vaatteet ovat ilman vuorta. Kaikki naimisissa olevat ja ”lägrade personer” käyttävät valkoista liinaa, joka on kulmastaan taitettu [sykerön ympäri] ja vastakkainen kulma roikkuu selällä, mutta kaksi vastakkaista kulmaa sidotaan päälaen päälle. Suurina juhlapäivinä tämä liina on suurempi kuin tavallinen arkiliina, joka ulottuu hädin tuskin niskan alapuolelle.

Kapea esiliina, joka peittää edellä mainitun veitsen, sylinterin ja kukkaron, ja ulottuu hieman polven alapuolelle, on valkeaa palttinaa, joka on useisiin kaitaleisiin leikattu, ja jokainen leikattu kaitale, joiden näkyvissä oleva ympärys on ympäröity tummanharmailla pitseillä, pellavalangasta nyplättyjä. Talviaikaan käytetään sitä paitsi mainitussa päälaitteessa, jota kutsutaan ”hunnuksi”, päällä isompaa liinaa, jossa on useampia pitsejä, sitä kutsutaan ”päänästyykiksi”. Talvella käytetään reessä isoa musta- ja valkoraitaista villatäkkiä suojaamassa rouvaa ja lapsia säältä. Hunnutetut naiset eivät käytä säppäliä. Kaulavaatetta ei käytetä. Piiat eivät peitä koskaan päätään.

Nyt (1826) ovat naimattomat alkaneet jättää pois säppäliä, eli sitä parin sormen leveää punaista verkaa, jossa on tinanastoja, sen sijaan he käyttävät päässään melkein yhtä leveää mustaa silkkinauhaa, jossa päät riippuvat niskassa. Kuten myös ollaan lopettamassa messinkihelaisen nahkavyön käyttäminen, siihen kuuluvan veitsen, tupen, nahkakukkaron ja messinkisylinterin kanssa. Sen sijaan käytetään värikkäästä verasta tai muusta hienosta kankaasta tehtyä taskua. Nyt jopa yöpaidat ovat hienoa palttinaa. Kummankin tavan ovat omaksuneet sekä naimisissa olevat että naimattomat naiset.

***

Seuraava katkelma on oletettavasti peräisin samasta käsikirjoituksesta. Lähde: Ylönen, Aulikki. Kirvun kirja. Helisevä-säätiö, 1954.

“Talvella 1810–1811 alkoivat Kirvun miehet käyttää saappaita, leveitä venäläisiä turkkeja ja vaaleanharmaita kauhtanoita. Noin kymmentä vuotta myöhemmin tulivat muotiin leveät, mustat huopahatut, joissa sekä reunoissa että itse hatun kuvussa oli musta samettinauha ja suuri leveä solki. Samoihin aikoihin vaihtuivat entiset viitat rinnan peittäviin, valkoisiin, pitkiin sarkaviittoihin, sinisiin sarkaliiveihin, pitkiin, valkoisiin sarkahousuihin ja värikkäät pumpulikaulaliinat alkoivat koristaa kirvulaisen miehen kaulaa. Kirjavat kamelinkarvalankaiset vyöt, kaikkialla saappaat sekä kääntöpääveitset olivat silloin ‘viimeistä huutoa’. Hiuksia ruvettiin leikkaamaan. Naisväki alkoi myös pukeutua valkoisiin sarkaviittoihin ja valko-, puna- ja siniraitaisiin sarkahameisiin, joiden helmassa oli 3–4 tuumaa leveä punainen verkareunus. Vihreät, punaisella veralla reunustetut verkaliivit ja leveämmät, pitemmät ja laajemmat valkoiset palttinaesiliinat, joissa musta-harmaitten pitsien sijaista oli vihreitä, punaisia, sinisiä tai leimuavan keltaisia, tekivät kirvulaisen naisen entistä paljon värikkäämmäksi. Suuret valkoiset päähuivit valmistettiin nyt juhlatilaisuuksiin ulkolaisesta karttuuni-kankaasta.

Artikkelikuva: Kirvun vuosina 1815-1816 rakennettu kirkko. Kuva: Kansallismuseo.

Lue seuraavaksi

Kansanpuku Jääskessä 1800-luvun puolivälissä

Käsityöt

Jääsken, Antrean ja Kirvun sarkaviitat

Kuluneen syksyn aikana olen yrittänyt olla aloittamatta uusia projekteja ja sen sijaan saattaa päätökseen keskeneräisiä. Keskeneräisten töiden koristani löytyi peräti kolmet viimeistelyä vaille valmiit villasukat, joiden valmiiksi saattaminen antoi sekä seesteisen tunteen tavaramäärän vähenemisestä että ilon valmiista käsityöstä. Eikä siinä kaikki, sillä keskeneräisten töiden koreja löytyi kotonta useampikin: omansa ompelutöille, neuleille ja sitten vielä sekalaisille ikuisuusprojekteille, näiden lisäksi eri kaappeihin on ripoteltuna koskemattomia kangaspakkoja, makuuhuoneemme lattialla lepää 80 metrin pellavakangasrulla tulevia vielä määrittelemättömiä projekteja varten. Puolivalmis Jääsken sarkaviitta löytyi jostain syystä vauvatavaroiden joukosta. Olen siis pyrkinyt ainakin vähentämään uusien materiaalien hankkimista ja sen sijaan louhinut keskeneräisten töiden kerrostumia.

Koska sarkaviittaprojekti ehti olla tauolla tovin, nyt valmistunut jääskeläinen sarkaviitta ei täytä niitä vaatimuksia materiaaleille ja kaavoitukselle, jotka nykyisin omille riikineilleni asetan. Esittelen vielä artikkelin lopussa valmistamaani viittaa, mutta sitä ennen seuraa tietoa Jääsken, Antrean ja Kirvun sarkaviittoihin liittyen.

Aiemmin olen usein käsitellyt Jääsken, Antrean ja Kirvun pitäjien pukuja rinnakkain Ruokolahden ja Rautjärven sekä jossain tapauksessa myös Joutsenon pukujen kanssa. Selkeyden vuoksi olen nyt jättänyt muut pitäjät käsittelyn ulkopuolelle ja keskityn tässä ainoastaan Jääskeen, Antreaan ja Kirvuun, joiden viitat ovat huomattavan erilaisia kuin muualla Jääsken kihlakunnassa mutta keskenään hyvin samanlaisia. En tutkimuksissani havainnut näiden kolmen pitäjän viittojen välillä sellaisia eroja, joiden avulla pitäjien viitat voitaisiin erottaa toisistaan.

Museoiden sivuilla on saatavilla kuva viidestä historiallisesta sarkaviitasta (Kunstkamera 323-21, Lahden museot LHMVHMAE824:247 ja LHMVHMAE493, Nordiska Museet NM.0011162A-B sekä Kansallismuseo KA3731). Lisäksi Finnasta löytyy kuva Jääsken tarkistetun kansallispuvun viitasta, jonka esikuvasta (KA7672) on nähtävissä kuvia täällä. Viittoja esiintyy myöhemmissäkin piirroksissa, mutta tässä olen käyttänyt lähteenä 1800-luvun puolivälissä tehtyjä kuvia (KK2496:1, KK989:1, KK988:17). Ainoat löytämäni valokuvat jääskeläisestä sarkaviitasta päälle puettuna ovat kolme M. Seifertin ottaman studiovalokuvaa vuodelta 1867 (KK990:1, KK990:2, KK994:1). Lisäksi tietoa viitoista saadaan aikalaiskuvauksista (Andreas Halinius 1800-luvun alussa, Matthias Akiander 1852) sekä Theodor Schvindtin (1913) ja U. T. Sireliuksen (1916) pukukirjoista. Schvindt kuvaa Antrean pukua ja Halinius Kirvun. Schvindtin ja Sireliuksen tapauksessa ei usein ole selvää, perustuvatko tiedot kerättyyn muistitietoon vai vanhempiin lähteisiin.

Tiivistelmä:

1800-luvun lopussa Jääsken, Antrean ja Kirvun sarkaviitat ovat olleet valkoisia, aiemmin mahdollisesti toisenkin värisiä.
Kaikki viitat ovat suunnilleen saman mallisia: niissä on kaitaleet sivuilla sekä kummassakin liepeessä edessä. Todennäköisesti viitat ovat olkasaumattomia.
Viitta ulottuu noin puoleen reiteen asti. Helman ympärys on yli kaksi metriä.
Kaula-aukko on pyöreähkö ja sitä koristaa musta kangas sekä punaiset verkatilkut kummallakin puolella. Verkatilkkuja ei yleensä ole koristeltu.
Viitan etumusta on koristeltu villalangoilla sekä kirjonnoilla. Kirjonnat ovat osassa viitoissa kolmivärisiä (punainen, vihreä, keltainen) ja osassa pelkästään punaisia.
Viitta suljetaan hakasilla, joiden alla on joskus punaiset verkatilkut.
Helmassa on kummallakin sivulla halkio eli pykälä, jonka tyvessä on punainen tai musta verkatilkku.
Rohkamoita tai hihansuita ei ole koristeltu
Ei ole varmaa, käytettiinkö viitan kanssa vyötä. Vöistä ei ole kirjallisia mainintoja.

Väri ja kangas

Museoissa säilyneet sekä piirrosten ja valokuvien sarkaviitat ovat kaikki valkoisia. Tätä tukevat myös kirjalliset lähteet. Matthias Akianderin kertomuksen mukaan naisten sarkavaatteet kuten viitta ja tankki olivat Jääskessä ja Antreassa valkeita (Akiander 1852). Schvindt kertoo, että talvella Antrean naiset käyttivät päällysvaatteena viittaa, joka oli tehty paksusta valkeasta sarasta (Schvindt 1913, 142). Ainoastaan kaikista vanhimmassa lähteessä, Haliniuksen kertomuksessa 1800-luvun alun Kirvusta, mainitaan vaaleanharmaat sarkaviitat. Sireliuksen mukaan valkoisia viittoja alettiin käyttää Kirvussa vuoden 1821 tienoilla, mutta hänen tekstissään ei ilmene, mihin oudon tarkka vuosiluku perustuu (Sirelius 1916, 110). Tulkitsen, että Halinius on kirjoittanut kertomuksensa Kirvusta vasta vuonna 1826.

Malli

Kaikki viitat ovat malliltaan samanlaisia. Viittaa on levitetty kaitaleilla edessä sekä kupeilla. Kuvekaitaleet alkavat pian hihojen alapuolelta. Kaitaleita on yhteensä neljä. Viitan edessä käyttäjästä katsoen oikean puoleinen etukaitale tulee päälle. Tämä kaitale alkaa kiinnityshakasten alapuolelta. Vasemmanpuoleinen kaitale ulottuu ylemmäksi, lähes kaula-aukkoon asti. Kaula-aukko on suunnilleen pyöreä.

Kuvien perusteella en osaa sanoa, onko viitoissa olkasaumoja. Lahden museon metatietojen mukaan kumpikin heidän sarkaviitoistaan on olkasaumaton eli etu- ja takapuoli viitasta ovat samaa kappaletta. Lisäksi Jääsken kansallispuvun esikuvana ollut viitta on olkasaumaton, samoin Sireliuksen kansanpukukirjassa (1916) kuvattu kirvulainen viitta. Sirelius kirjoittaa myös, että karjalaiset naisten viitat valmistettiin kansanpukuajan loppuun asti yhdestä kappaleesta (1916, 108). Todennäköisesti viitat ovat siis olleet olkasaumattomia.

*Kunstkamera 323-21 Jääski, Antrea tai Kirvu. Tässä viitassa etuliepeessä jatkuu punainen koristelanka helmaan asti.*

Kuvia viittojen takapuolista ei juuri ole saatavilla. Mahdollisesti viitan takakappaletta on kavennettu vyötärön kohdalta. Näissä kahdessa kuvassa (alla) viitta näyttäisi kapenevan vyötärön kohdalla.

Mitat

Museoviitoista neljän tapauksessa on ilmoitettu mittoja. Olen laskenut kuvasta myös muita mittoja perustuen tunnettuihin mittoihin (joka yleensä on viitan pituus).

Sirelius siteeraa Haliniuksen kuvausta 1800-luvun alun Kirvusta väittäen, että viitat olivat aikoinaan polvipituisia (1916, 111). Itse luen Haliniusta siten, että turkit olivat kyllä polvipituisia, mutta viittojen pituuteen Halinius ei tässä kohtaa tekstiä ota kantaa. Oli miten oli, 1800-luvun puolesta välistä alkaen tietoa on enemmän, ja näiden tietojen mukaan viitat ovat ulottuneet suurin piirtein puoleen väliin reittä. Säilyneet viitat ovat pituudeltaan 81–88 senttisiä (kaikkien mittojen yhteydessä ei ole ilmoitettu, onko pituusmitta selän pituus vai pituus olkapäältä). Seifertin valokuvissa sarkaviitan pituus suhteessa käyttäjän mittoihin vaihtelee siten, että viitta on noin puolikkaasta kahteen kämmenenleveyttä pidempi kuin mihin käyttäjän sormenpäät ulottuvat.

Aikalaispiirrosten perusteella sarkaviitan kuuluu olla vyötäröltä tyköistuva. Lähteenäni käyttämät piirrokset ovat 1800-luvun puolivälistä, ja tyyliltään ne ovat koulutaulumaisian, eivät täysin realistisia. Mahdollisesti ajan tyyli piirtää naisvartalo on vaikuttanut tapaan kuvata pukuja. Seifertin valokuvissa vuodelta 1867 viitat eivät istu yhtä napakasti.

Viitoista Kunstkameran ja Lahden museon viitat ovat keskenään melko saman kokoisia: hartioiden leveys on noin 42 cm, kaula-aukon korkeus 12 cm, hihan pituus noin 50 cm, hihan korkeus 22–25 cm, käsiaukon korkeus 12–15 cm ja viitan pituus 81–85 cm. Kansallismuseon viitta KA3731 on näitä kolmea hieman isompi. Lisäksi kolmesta viitasta on tiedossa helman ympärys, noin 220 cm. Tämä tarkoittaa, että yhden kuvekiilan (yhteensä kiiloja on neljä) leveys tulee olla noin 25 cm.

Vyö?

Minun viittani on vyötäröltä liian väljä, minkä takia olen valinnut käyttää sitä vyön kanssa. Piirroksissa sarkaviitta on suljettu edestä hakasilla, eikä sen kanssa ole käytetty vyötä. Kahdessa vanhassa valokuvassa naisella on sarkaviitan päällä vyö ja irtotasku. Varmaa ei ole, käytettiinkö niitä todella viitan päällä, vai onko ne pidetty esillä juuri valokuvaa varten. Lisäksi piirroksessa KK997:1a naisella on viittansa päällä polviniekka vyö, mutta todennäköisesti piirros on laadittu nimenomaan Seifertin valokuvien perusteella.

Vöistä ei ole myöskään kirjallisia mainintoja. Useissa lähteissä mainitaan, että turkkien kanssa käytettiin vyötä. Koska viitoista ei ole vastaavia mainintoja, ei niiden kanssa todennäköisesti yleensä käytetty vyötä.

*Pehr Adolf Kruskopf, viimeistään 1852, KK2496:1*

Koristelut

Schvindtin mukaan viitassa oli kauluksessa musta nauha, joka saattoi olla samettinen (Schvindt 1913, 142). Myös Sirelius kirjoittaa, että Jääsken, Antrean ja Kirvun viitoissa kauluskaitaleet olivat mustia (Sirelius 1916, 109). Lahden museon viittojen kuvausteksteissä kauluksen tumman kaitaleen kerrotaan olevan tummansininen. Mahdollisesti väri on muuttunut alkuperäisestä.

Sepalukset koristeltiin punaisella tai muun värisellä villalangalla ja joskus myös punaisella veralla (Schvindt 1913, 142). Sepalusten koristeita on kuvattu pikkukuvissa alla. Näissä kaikissa paitsi yhdessä viitassa on mustan (tai hyvin tumman) kauluskaitaleen alaosassa kummalakin puolella punaiset verkatilkut. Tilkut ovat suunnilleen saman kokoisia ja muotoisia kaikissa viitoissa. Ainoastaan yhdessä viitassa, Jääsken tarkistetun kansallispuvun viitan esikuvana olleessa, tilkkuja on koristeltu kirjontapistoilla. Verkatilkkujen alta alkavat villalangalla tehdyt koristelut. Punaisella villalangalla on muodostettu sisäkkäisiä suorakulmioita kummallekin puolelle sepalusta. Yleensä kummallakin puolella on kaksi sisäkkäistä kuviota. Niissä viitoissa, joiden kuvista on mahdollista havaita teknisiä yksityiskohtia, villalanka on kiinnitetty toista lankaa käyttäen. Etukiiloista korkeamman ulkolaidassa on napinläpipistoja muistuttavaa kirjontaa, joka joissain viitoissa on tehty punaisella ja toisissa vuorotellen punaisella, keltaisella ja vihreällä langalla. Niissä viitoissa, joissa kirjontaan on käytetty kolmea väriä, myös sepalusten ulkolaidat on koristeltu kirjonnalla. Viitoista voidaan siis hahmottaa kaksi tapaa koristella sepalus: yksivärinen punainen sekä kolmivärinen. Jääsken, Antrean ja Kirvun pitäjistä on kaikista tallennettu yksi kolmivärisesti koristeltu viitta. Yksivärisesti punaisella koristeltujen viittojen alkuperä ei ole tiedossa.

Sireliuksen mukaan viittojen “rintapielet olivat milloin molemmat, milloin vain toinen kirjatut” (Sirelius 1916, 109). Piirrosten, kuvien ja säilyneiden viittojen perusteella viittojen kirjonnat eivät kuitenkaan ole olleet toispuoleisia. Jos Sirelius ei tarkoita tässä korkeamman etukiilan kirjontoja (niitä jotka jäävät piiloon kun viitan sulkee edestä), en löydä tukea hänen väitteelleen.

Viitta kiinnitettiin hakasilla kuten tankkikin. Ennen vanhaan hakaset olivat enimmäkseen tinaisia (Schvindt 1913, 142). Useassa viitassa hakaset on kiinnitetty punaisten verkalappujen päälle. Kaikissa viitoissa ei kuitenkaan ole verkalappuja hakasten alla. Matalampi etukaitale (eli oikeanpuoleinen) alkaa hakasten alta.

Helmassa oli kummallakin sivulla halki eli pykälä, jonka yläpää oli koristeltu punaisella veralla (Schvindt 1913, 142). Jääsken kansallispuvun viitassa nämä tilkut ovat mustat ja ne on kiinnitetty punaisella langalla. Tilkun reunaan on leikattu kuviota. Muissa viitoissa ja piirroksissa (joissa tilkut ovat näkyvissä) ovat ne punaiset tai mustat.

Muut koristeet: Viitoissa ei ollut nahkakoristeita rohkamoissa tai hihansuissa (Schvindt 1913, 142). Muissakaan kuvauksissa, tai säilyneissä viitoissa, piirroksissa, valokuvissa ei ilmene, että viittojen rohkamoita olisi koristeltu. Kunstkameran viitassa 323-21 viitan oikeanpuoleisen etukaitaleen reuna on koristeltu punaisella langalla hakasista helmaan asti, mutta tämä on poikkeus.

Robert Ekmanin maalauksessa naisen sarkaviitan koristeet ovat sinisiä: kaikki viitan reunat helmaa, etulievettä ja hihansuita myöten on kantattu sinisellä. 1800-luvun alusta on tieto, että sinistä verkaa käytettiin Kirvussa koristamaan punaisten hameiden helmoja, hameiden hartuuksissa sekä tyttöjen päänauhoina (Halinius, päiväämätön). Ekmanin maalaus on 1870-luvulta. Siniset koristukset – jos niitä vielä 1870-luvullakin olisi käytetty – olisivat kuitenkin varmaan tulleet ilmi 1800-luvun puolivälin piirroksissa sekä Akianderin kertomuksessa.

*Robert Wilhelm Ekman, Kirkkomatkalla Jääsken pitäjässä, 1872, Reitzin taidemuseo*. Ekmanin maalaamassa naisen asussa jännittäviä piirteitä ovat sarkaviitan siniset koristelut sekä kaksi päällekkäin puettua hametta. Päällekkäisissä hameissa ei muutoin ole mitään outoa, mutta tässä helmukseton ja siten vähempiarvoinen hame on puettu helmusniekan päälle. Sinisiin koristeisiin liittyen haluaisin huomioida myös Kansallismuseon kokoelmista löytyvän liivin K10139:138, joka on kauttaaltaan ympäröity sinisellä nauhalla. Liivissä on koneompeleita ja pystysuuntaiset muotolaskokset, ja siten se tuskin on peräisin ainakaan 1800-luvulta. Liivin yhteydessä ei ole tietoja esineen alkuperässä, mutta toisessa samalla koodilla tallennetussa esineessä, hame K10139:135, on metatiedoissa maininta ”Kuuluu Suomen käsityön ystävien 90-vuotisnäyttelyn muistoksi Kansallismuseolle lahjoitettuun kokoelmaan.” 90-vuotisjuhla on Suomen Käsityön ystävien perustamisvuoden perusteella ollut vuonna 1969. Mainittu hame näyttää hieman erikoiselta, samoin kokoelmaan kuuluva hame K10139:137. Mietin että ne voisivat olla myöhemmin tehtyjä vaatteita esim. näytelmiä varten. Samassa lahjoituserässä on kuitenkin tullut myös vanhaa Sakkolan-Raudun esineistöä.

Ompelu

Sarkaviitassa on paljon päärmeitä ja saumavaroja, joiden ompeleet jäävät näkyviin oikealle puolelle. Siten niiden ompeleminen käsin on suositeltavaa. Museoviittojen kuvista voi päätellä jonkin verran viitan ompelusta. Helmassa näyttäisi olevan risapäärme. Viitan sivusaumojen saumavarat näyttävät olevan kiinnitetty päärmepistoilla, joiden jättämät painaumat ovat joissain tapauksissa nähtävissä kummallakin puolella saumaa myös viitan päällispuolella. Koska viittasarka on paksua, ei viitoihin todennäköisesti ole ommeltu tavallisia päärmeitä tai katesaumoja. Suurin osa museoiden kuvista on kuitenkin niin epäselviä, että niistä ei voi varmasti sanoa.

Minun viittani

Selvitin siis jääskeläisten viittojen piirteitä arkistolähteistä. Tutkimuksissa jäi avoimeksi kysymykseksi esimerkiksi se, onko sarkaviittojen takakappaleita yleensä muotoiltu siten, että viitta on takapuolelta kapeampi kuin edestä. Tavoitteenani oli kuitenkin ennen kaikkea saada viitta valmiiksi ja siten saada viimein täysi asukokonaisuus talveksi. Oma Jääsken viittani on siten valmistettu saatavilla olleen tiedon valossa niin jääskeläiseksi kuin mahdollista.

Jääsken kansallispuvusta on saatavilla tarkistettu versio, ja sen viittaa varten laaditut kaavat ja ohje ovat todennäköisesti erinomaiset. Tarkistetut kansallispuvut kuitenkin perustuvat yleensä (laajaan tietämykseen, mutta sen lisäksi ainoastaan) yhteen historialliseen esikuvaan. Pidemmän ajan tavoitteenani on tietenkin päästä tutustumaan alkuperäisiin viittoihin museossa ja ottaa tarkemmin selvää niiden rakenteesta, ei vain yhden viitan tapauksessa vaan yleisesti ottaen.

Vaikka viitan valmistamiseen käyttäisikin tarkistetun kansallispuvun ohjeita ja kaavoja, on koristeluita mahdollista muunnella historiallisten esikuvien innoittamana ja siten saada sarkaviitasta omansa näköinen. Sepaluksen koristeluiden muoto ja koko saa vähän vaihdella. Ja jos puna-kelta-vihreä värimaailma ei miellytä (mieheni yhdisti värit halveksimaansa tricolori-pastaan), voi viitan koristella pelkällä punaisella villalangalla. Mitä itse tekisin koristeluiden kanssa ensi kerralla toisin, niin kiinnittäisin villalangat rinnukseen kireämmälle ja hienovaraisemmilla ompeleilla, esimerkiksi pistämällä ompeleet villalangan läpi. Tein koristelut suurin piirtein mutta en tarkalleen Nordiska Museetin viitan mukaisesti. Kauluksessa kiinni olevia verkatilkkuja on koristeltu ainoastaan kansallispuvun mallina olleessa viitassa, joten en toteuttanut näitä koristeluita. Jännä että kansallispukuun on juuri tämä viitta valittu, tilkkujen koristeleminen kun vaikuttaa olleen harvinaisempaa kuin koristelematta jättäminen.

Tätä projektia varten en päässyt Kansallismuseoon, jonka kokoelmapalvelut ovat remontin vuoksi kiinni, enkä myöskään raaskinut hyödyntää Lahden museon kalliihkoja palveluita uudelleen. Käytin siis Leena Pursiaisen Karjalaisia kansallispukuja -kirjasta löytämiäni Jääsken tarkistamattoman kansallispuvun viitan mittoja. Jälkikäteen vertasin mittoja museoviittojen mittoihin. Tarkistamattomassa kansallispuvussa kuvekaitaleet ovat kohtuuttoman kapeat, vain 11 cm leveät, kun ne historiallisten viittojen perusteella voisivat olla leveydeltään 25 cm. Perinteisesti viitan kuuluisi siis olla paljon muhkeampi, ja tähän olen eniten pettynyt omassa viitassani. Toinen pettymykseni kohde on kangas, mutta se on ihan omaa syytäni.

Olin ostanut viittaa varten Eurokankaasta Moss-villasekoitekangasta. Kangas tuntuu ja näyttää tekokuituisen halvalta, mutta se oli ostohetkellä ainut vaihtoehto, jonka löysin. Vasta myöhemmin tajusin, että villakankaat kannattaa tietysti tilata eurooppalaisista historiallisen pukeutumisen erikoiskaupoista. Se olisi halvempaakin kuin villasekoitekangas kivijalkakaupasta ostettuna. Myös verkkokaupoissa ongelmana kuitenkin on paksun valkoisen saran saatavuus. Nyt (lokakuussa 2024) valkoinen paksumpi 600g/m2 sarka on lopussa kaikkialla. Saatavilla on kuitenkin hyvin 300g/m2 sarkaa. Valmistamani viitta on suunnilleen tätä paksuutta, ja mielestäni kangas on liian ohutta. Koska sopivaa kangasta on vaikea löytää, harkitsin myös saran kutomista käsin. Kotikutoisen tai muuten parempilaatuisen villakankaan kanssa olisi mahdollista hyödyntää kankaan hulpioita etuliepeiden reunoihin. Jotenkin kuitenkin ajattelen, että paksu valkoinen sarka on niin perustuote, että sitä kuuluisi löytyä myös tehdasvalmisteisena. Toivottavasti siten ensi kerralla pääsen myös vinkkaamaan hyvän viittasaran teille lukijoille.

Lähteet

Akiander, Matthias (Matti Akkanen). Naisien waateh-parresta Jääskessä. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1852. Linkki
Halinius, Andreas. Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början. Päiväämätön.
Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. Linkki
Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia: sisältää 439 tekstikuvaa ja 24 kuvataulua, joista 5 värillistä. Suomalais-ugrilainen seura, 1916. Linkki

Nauhat

Karjalaiset polviniekkavyöt

Kudottua sahalaitakuviota on Karjalassa kutsuttu polviksi, ja tästä johtuu adjektiivi polviniekka. Eteläisen Jääsken kihlakunnan alueella kudottiin omalaatuisia sinipunaisia polviniekkavöitä. Vyöt ovat väritykseltään ja sommittelultaan sellaisia, että ne erottuvat omana tyyppinään. Tässä vihossa on ohjeet neljään tämän tyyliseen vyöhön. Kolme niistä on Antreasta tai Kirvusta ja yksi jostain kihlakunnan eteläosan pitäjästä.

Jääsken kihlakunnan nauhojen ohella tähän on sisällytetty kaikki tuntemani nauhamallit, joissa esiintyy polvikuvio. Nämä nauhat ovat Räisälästä, Pyhäjärveltä ja mahdollisesti Valkjärveltä. Niiden nauhojen välillä ei ole muuta selkeästi yhdistävää tekijää kuin polvikuvio.

Lataa ohjevihko alta –>

Karjalaiset polviniekkavyöt Lataa

Lisää ohjeita pirtanauhoihin löytyy pirtanauhojen omalta sivulta. Ohjeet näihinkin nauhoihin on julkaistu jo aiemmin nauhasivuilla.

Aiemmin julkaistut ohjevihot:

Käsityöt

Jääsken kihlakunnan hunnut

Tässä artikkelissa: Huntu on eteläkarjalainen luterilainen vaimon päähine. Huntuja käytettiin eri alueilla eri kokoisia ja eri tavalla taiteltuja. Jääsken kihlakunnassa hunnut olivat isoja ts. suurhuntuja, ja näihin perehdytään tarkemmin. Lopussa kerron vähän hunnun ompelemisesta oman huntuprojektini innoittamana.

Huntujen yleiset piirteet

Vaimon päähine Kannaksen Karjalan puvuissa (ei savakkopuvuissa) on huntu. Huntujen muodot ja koot vaihtelevat pitäjittäin, mutta yhteistä niille on valkoinen väri sekä se, että ne peittävät suuren osan hiuksista.

Hiukset olivat hunnun alla käärittyinä jonkinlaiselle aluslaitteelle. Yleensä käärittyjä hiuspiiskoja kutsuttiin sykeröiksi, mutta Kurkijoella tikutteiksi (Sirelius 1916, 8), Parikkalassa palmikoiksi (Schvindt 1913, 62). Nimityksiä saattaa olla lisääkin. Hiusten pituus kulki käsi kädessä hunnun koon kanssa siten, että siellä missä huntu pieneni koossa, myös hiukset leikattiin lyhyemmäksi. Jääsken kihlakunnassa käytettiin suuria huntuja, joiden alla pitkät hiukset olivat sykeröille käärittyinä. Pyhäjärvellä ja Sakkolassa hunnut peittivät vain pienen osan päästä, mutta toisaalta hiuksetkin olivat lyhyemmät. Todennäköisesti naimisissa olevilla naisilla hiusten pituuteen ja näkymiseen liittyi uskomuksia, joihin lupaan palata, kun löydän lisää tietoa.

Kaikki kuvissa esiintyvät sekä säilyneet hunnut ovat valkoisia. Muun kuin valkoisen hunnun käyttämisestä löytyy maininta ainoastaan Sakkolasta/Raudusta, jossa sitä on käytetty rangaistuksena. Lilli Vuorela kirjoittaa (1958) mummonsa aikoinaan kertoman perusteella:

”Nuorikko sai otsaansa hunnun, valkoisen vanhan markan kokoisen, pyörylän; mutta yksinäisen lapsen tehnyt nainen oli velvoitettu kantamaan punaista huntua häpeänsä merkiksi ja istumaan kirkon jalkapuussa määrättyinä pyhinä kunnes oli vapautunut rangaistuksestaan.”

Keskityn tässä artikkelissa syvemmin Jääsken kihlakunnan suurhuntuihin. Tässä vertailun vuoksi pienempiä huntuja Sigfrid August Keinäsen maalaamana:

Sakkolainen nainen huntu päässään. — *Vaimo päässään nappihuntu, Sakkola. Kansallismuseo K10303:13. S. A. Keinänen, 1873.*

Maalaus pyhäjärveläisestä naisesta, jolla jakauksen peittävä pieni huntu. — *Vaimo päässään nappihuntu, Sakkola. Kansallismuseo K10303:13. S. A. Keinänen, 1873.*

Milloin huntua käytetään?

Huntu siis kuului naimisissa olevalle naiselle. Naimattomat mutta naimaikäiset, eli rippikoulun käyneet, naiset käyttivät sykeröitä ja joissain pitäjissä lisäksi säppäliä tai pinteliä. Vain lapset kulkivat hiukset avoinna. Sykeröiden ja säppälin käyttäminen ei siis liittynyt niinkään ikään vaan statukseen: kaikki eivät välttämättä olleet saman ikäisiä päästessään ripille. Samoin huntu otettiin käyttöön vasta osana häärituaaleja, eli sen käyttäminen merkitsi naiselle siirtymistä vaimojen joukkoon. Tähän mennessä en ole löytänyt tietoa siitä, miten naimattomiksi jääneet naiset menettelivät. Normaalisti avioliitto kuului naisen elämään, mutta tähänkin on pakko olla poikkeuksia. Lähteet eivät kerro, millaista päähinettä he ovat käyttäneet.

Milloin riikineisiin kuuluu huntu?

Lähteet eivät myöskään kerro, missä tilanteissa huntua käytettiin. Kansatieteelliset kuvaukset keskittyvät juhlapuvun kuvaamiseen, eivät arkipukuun. Meillä ei siis ole ihan tarkkaa tietoa siitä, kuinka huntua käytettiin arkena. Severin Falkman kirjoittaa (1885) Joutsenosta, että naiset laittoivat huntunsa vain kerran viikossa ja pitivät niitä sitten koko viikon. Falkman totesi tähän, että muutaman päivän kuluttua hunnut eivät enää näyttäneet niin komeilta. Falkman ei ollut kansatieteilijä vaan taiteilija, mutta häneltä saamme tärkeän tiedon siitä, että samaa huntua käytettiin arkena ja sunnuntaina. Falkmanin tieto tosin koskee asuiltaan hyvin konservatiivista Joutsenon pitäjää, eikä sitä välttämättä voi yleistää. Ruokolahdelta ja Rautjärveltä Schvindt kertoo, että huntuja säilytettiin usein “valmiina panoksella” eli siis tärkättyinä ja taiteltuina, käyttövalmiina (Schvindt 1913, 153). Tästä ei kuitenkaan selviä, kuinka kauan ja usein panostettua huntua käytettiin. Kirvun Lankilasta on muistitieto, että pyhäpäivähuntu oli erikseen ja se oli tärkätty, ja sitten oli erikseen arkihuntu. Huntu päässään ”ihan tul ihminen sorjemmaks”, kertoo noin 1849 syntynyt vaimo. (Vahter 1924, 7-8.)

Huntu on vaikea päähine, koska se usein ei pysy päässä täysin paikallaan ja koska huivin tavoin sitä ei voi helposti silittää ennen käyttöä. Minulla itselläni huntu on suurimman osan ajasta rypyssä ja roikkuu kaukana takaraivolla.

1870-1880-luvulla naiset saattoivat Ruokolahdelta olevien piirrosten perusteella käyttää perinteistä kansanpukua tai sen osia mutta yhdistää siihen hunnun sijaan ruutuhuivin. Tästä olen päätellyt, että vaikka huntu onkin aina valkoinen, on ainakin joissain pitäjäpuvuissa mahdollista käyttää arkipäähineenä muunkin väristä huivia. Toisaalta Kirvusta vuodelta 1880 olevissa piirroksissa helmusniekkahametta käyttävät vanhat rouvat ovat pukeneet valkoisen huivin. Itse olen menetellyt niin, että kansanpuvun kanssa käytän ainoastaan valkoista huntua tai huivia. Mutta varmasti on oikein käyttää kirjavaakin huivia. Ajattelisin, että enemmän vaimon puvun mukaista on peittää pää jotenkin, oli se huntu tai huivi tai jopa kirjava huivi, kuin kulkea paljain päin.

Severin Falkmanin piirroksia huivipäisistä naisista Kirvussa. — *Severin Falkman on piirtänyt Kirvussa naisia, joilla on perinteinen helmusniekkahame mutta hunnun sijaan huivi. Piirrokset ovat vuodelta 1880. Museovirasto KK1011:171a KK1011:178c KK1011:170a*.

Severin Falkmanin piirroksia ruokolahtelaisista naisista huivi päässä. — Kuten Kirvustakin, myös Ruokolahdelta Falkman on piirtänyt perinteisiä vaatteita käyttäviä (kuvan perusteella) vaimoja, jotka ovat hunnun sijaan pukeneet huivin. Nämä huivit ovat ruudullisia. Falkman, I östra finland 1885.

Hunnut Jääsken kihlakunnassa

Kuten muuallakin Etelä-Karjalassa, oli huntu naineen naisen päähine. Jääskessä, Antreassa ja Kirvussa huntu asetettiin eli “poimittiin” päähän sykeröiden päälle vihkimisen jälkeen. Jos nainen oli tähän asti käyttänyt pinteliä, riisuttiin se viimeistään nyt. (Schvindt 1913, 143.) Ruokolahdella ja Rautjärvellä, kun morsian vietiin vanhempien kodista miehelään, hänelle pantiin lähtiessä huntu päähän. Hunnun alla olivat sykeröt. (Ibid.,152.) Joutsenossa morsiamella oli ensin päässä erityinen tirkathuntu, ja tavallinen huntu pantiin päähän vasta miehelässä (ibid., 159). Joutsenossa hunnun panemista nuorikon päähän kutsuttiin “morsiamen pään kääntämiseksi” (Stenberg & Vuori 2009, 42).

Jääsken kihlakunnassa pisimpään huntua käytettiin Joutsenossa, tosin muuallakin kihlakunnan alueella huntuja käytettiin suhteellisen pitkään. Joutsenossa kansanpukuja käyttivät vanhat vaimot vielä silloin, kun pitäjäpukujen perusteella alettiin koota kansallispukuja, pitkälle 1900-lukua siis. Muistitiedon mukaan nuorilla hunnut alkoivat jäädä pois käytöstä 1900-luvun taitteessa (Vahter 1924, 1). Joutsenolainen hunnunpanija Vappu Kaivola os. Martikka (1865–1930) osasi laittaa huntuja vielä 1920-luvulla ja oli asuinseutunsa yksi viimeisiä hunnun käyttäjiä. (Stenberg & Vuori 2009, 41). Jääsken pitäjästä ovat 1840-luvulla syntyneet vaimot kertoneet, että käyttivät nuorena ollessaan huntua. Antreassa kaksi vaimoa kertoo käyttäneensä huntua vielä 1870–1880-luvuilla. (Vahter 1924, 1–3.)

Meille on säilynyt runsaasti kuvia Joutsenosta ja Ruokolahdelta Severin Falkmanin piirtämänä. Todennäköisesti Falkman vieraili Joutsenossa 1871, sillä tälle vuodelle on päivätty hänen piirroksiaan. Severin Falkman kiersi piirtämässä myös Kirvun ja Jääsken pitäjissä vuonna 1880, josta hän piirsi muutamia huntupäisiä sekä huivipäisiä naisia. Näissä piirroksissa ei ole täysin varmaa, tarkoittaako “nainen” juuri vaimoa vai ketä tahansa naimaiän saavuttanutta henkilöä. Emme siis tiedä varmasti, onko huivi korvannut tässä hunnun vai naimattoman naisen hiuslaitteen. Ilmeisesti huntua kuitenkin käytettiin jonkin aikaa rinnakkain muiden päänpeitteiden kanssa.

Käytän tässä artikkelissa paljon Falkmanin piirroksia, sillä hän tosiaan kiersi Karjalan pitäjiä ja piirsi elävien mallien mukaan. Kansanpukupiirrokset ovat usein ongelmallisia siinä, että niitä on saatettu tehdä valokuvien tai olemassaolevien piirrosten pohjalta. Esimerkiksi Agathon Reinholm on joskus 1880-luvulla luonnostellut karjalaisia kansanpukuja, mutta hän lienee käyttänyt materiaalinaan Falkmanin piirroksia. Eivät Falkmaninkaan piirrokset tosin edusta elämää sellaisena kuin hän oli sen todistanut. Osa piirroksista esittää täysiä asukokonaisuuksia, ja näihin kuviin mallit ovat saattaneet vasiten tällätä itsensä. Falkman kuitenkin piirsi myös kokonaisuuksia, joissa yhdistyivät perinteinen kansanpuku ja ajan muoti.

Vertailu Severin Falkmanin ja Agathon Reinholmin kansanpukupiirrosten välillä. — *Useat kansanpukukuvat on todennäköisesti laadittu vanhempien piirrosten perusteella, kuten tässä Severin Falkmanin ja Agathon Reinholmin piirrosten vertailussa ilmenee.* *S. Falkman KK1011:7b, I Östra Finland 1885; A. Reinholm SKS:n arkistossa oleva piirros sekä KK1120:21*

Kaikkine taitteineen huntu on hyvin kolmiulotteinen esine, ja sen rekonstruoiminen valokuvien ja erityisesti piirrosten perusteella on haastavaa. Piirtäjälle, joka itse ei ole perehtynyt hunnun sitomiseen, vaatii äärimmäistä tarkkaavaisuutta saada piirrettyä jokainen laskos oikealle kohdalleen. Tämän takia kokonaisena säilyneet hunnut ovat arvokkaita. Näitä ovat Joutsenosta säilyneet hunnut KA3947 ja NM.0033544B sekä Ruokolahden KA3717, joista näette kuvia alempana. Lisäksi Joutsenon kansallispukuun on käytetty mallina Vappu Kaivolalle kuulunutta huntua KM:KE A 1727 (Stenberg & Vuori 2009, 74). Suurin osa meidän päiviimme säilyneistä hunnuista on kuitenkin säilynyt kankaana, esimerkiksi Jääsken huntuja on säilynyt kankaana (ks. linkki). Kankaan taitteista pukututkijat ovat voineet päätellä jotain hunnun sidonnasta.

Seuraavaksi esittelen tarkemmin Jääsken kihlakunnan hunnuille ominaisia piirteitä. Taulukosta käy ilmi, että hunnut ovat aika samanlaisia muuten, mutta Joutsenossa (kuten yleensä kansanpukujen kanssa) on oma meininkinsä. Kaikki hunnut joka tapauksessa taitellaan neliön muotoisesta kankaasta, jonka yksi kulma on käännetty sisään. Tämä taitettu kulma tulee otsalle. Kaksi vastakkaista sivua kiinnitetään pään taakse ja neljäs kulma jää roikkumaan vapaana pitkin selkää. Hunnulle antaa muodon sykerö, joka kuvien ja piirrosten perusteella näyttää laskeutuvan hunnun alla pitkin päälakea. Joutsenossa korkean päälaen sisässä saattoi olla muutakin täyteainetta.

*Kuvat Severin Falkman, Magnus von Wright. Museovirasto KK995:1; KK989:1; KK988:17; KK1011:35a; KK1011:183g; KK1011:274b, KK1011:35a, KK983:13-14, 16, I östra Finland; valokuvat M. Seifert KK994:1*. Tietääkseni säppäleistä ei ole säilynyt kuvia, joten säppäleitä ei ole myöskään taulukossa mukana. Kirvun kappalainen Halinius tosin kuvasi säppälin käyttöä Kirvusta vuonna 1816 (siteerattu Schvindt 1913, 148.)

Jääski, Antrea ja Kirvu

Vaimo Eeva Skyttä Vuoksenrannasta kertoi, että hänen nuoruudessaan mahdollisesti 1870-luvulla hunnut olivat pitkiä, helmaan asti. Hänellä tosin itsellään oli nuorikkona “hattu”. (Vahter 1934.) Schvindtin mukaan hunnut Jääskessä, Antreassa ja Kirvussa olivat kuitenkin pienempiä kuin Ruokolahdella (Schvindt 1913, 153.)

Jääskestä olevien kuvien ja piirrosten perusteella hunnun etureuna tulee hiusrajaan tai hiukan sen yläpuolelle. Hiukset saavat näkyä hunnun alta hieman. Alhaalla oikealla Falkmanin piirroksessa hunnun nurkat roikkuvat vapaana, eli niitä ei ole sidottu pään taakse. Sireliuksen Jääskessä 1914 ottamassa valokuvassa (KK1125:11) huntu on kuvattuna sivusta. Huntu ei todennäköisesti kuulu sitä kantavalle naiselle, sillä hunnun alareunaan on kirjailtu kansallismuseon arkistonumero, todennäköisesti A4953.

Valokuva naisesta jääskeläisessä kansanpuvussa. — *Museovirasto KK994:1 valmistusaika 1867 M. Seifert*

Studiovalokuva naisesta jääskeläisessä kansanpuvussa. — *Museovirasto KK994:1 valmistusaika 1867 M. Seifert*

Severin Falkmanin piirroksia huntupäisistä naisista Jääskessä. — *Piirroksia Jääskestä. Severin Falkman 1880, Museovirasto KK1011:228a,b; KK1011:224; KK1011:226*.

Antreasta löysin ainoastaan Magnus von Wrightin piirroksen sekä sen pohjalta tehdyn maalauksen. Huntu ulottuu lantion seudulle asti. Tässä piirroksessa näkyy hyvin solmu, jolla hunnun sivut on kiinnitetty sykerön alapuolelle.

Magnus von Wrightin vaalaus huntupäisistä naisista. — *Antrea. Yksityiskohta maalauksessa Magnus von Wright 1860. Museovirasto KK988:17*

Falkmanin piirroksessa kirvululainen huntu näyttää lyhyemmältä kuin von Wrightin kuvaama antrealainen. Yksittäisten piirrosten perusteella ei voi vielä päätellä, että tämä olisi sääntö. Malliltaan huntu näyttää samanlaiselta kuin Jääskessä ja Antreassa.

Severin Falkmanin piirroksia huntupäisistä naisista Kirvussa. — *Kirvu. Falkman 1880 Museovirasto KK1011:183c KK1011:182d KK1011:183g KK1011:183a KK1011:186c*

Ruokolahti ja Rautjärvi

1860-luvulla hunnut olivat Ruokolahdella ja Rautjärvellä niin pitkät, “että niiden alapäät miltei tavoittelivat hameen helmaa.” Sittemmin hunnut pienenivät mutta olivat kuitenkin suurempia kuin Jääskessä ja Antreassa. (Schvindt 1913, 153.) Wrightin piirroksessa (KK983:16) naisen huntu onkin huomattavasti pidempi kuin yllä kuvatut. Kansallispukujen perusteella tiedän, että Ruokolahden huntu sidotaan eri tavalla kuin Jääskessä. Harmillisesti yhdessäkään piirroksessa ei kunnolla kuvata ruokolahtelaista huntua takaapäin. Hunnun KA3717 kuvasta (myöhemmin artikkelissa) näette, että hunnun sivut on koottu taakse vekeille ja mahdollisesti ommeltu kiinni. Eroa kihlakunnan eteläisten ja pohjoisten pitäjien välillä löytyy siis hunnun koossa sekä tavassa kiinnittää sivut takaraivolle.

Piirroksessa huntupäinen nainen sivusta kuvattuna. — *Magnus von Wright 1860(?), Museovirasto KK983:16*.

Severin Falkmanin piirroksia huntupäisistä naisista Ruokolahdella. — *Falkman, I östra finland 1885*

Joutseno

Joutsenon huntu on selvästi erilainen kuin muissa Jääsken kihlakunnan pitäjissä. Huntu on korkeampi, monimutkaisemmin laskostettu ja siihen tulee taakse nauhaa.

Kansallispuvussa ja joutsenolaisessa hunnussa KA3947 olevat vaaleansiniset nauhat ovat ostonauhaa. Nauha voi kuitenkin olla muunkin värinen kuin vaaleansininen. Vaaleaa sinistä – kuten ei vaalean punaistakaan tai violettia – ei juuri esiinny karjalaisissa käsitöissä. 1800-luvun alussa hunnun kiinnitysnauhat ovat siis todennäköisesti olleet jonkin muun kuin vaalean sinisen värisiä. Schvindtin mukaan nauhat olivat “1860 tehdyssä kuvassa ovat punaiset [ja] vanhempina aikoina valkeat” (1913, 159.) Falkmanin piirroksessa hunnun nauha ovat punaiset, piirros on 1870- tai 1880-luvulta. En ole löytänyt piirrosta Joutsenon hunnusta vuodelta 1860, joten Schvindtin lähde jää mysteeriksi. Magnus von Wrightin Karjala-tauluja on päivätty tuolle vuodelle, joten todennäköisimmin kyseessä on hänen piirroksensa.

Joutsenon hunnussa päälaki nousee korkeammalle kuin muissa Jääsken kihlakunnan hunnuissa. Schvindt kertoo hunnun käytöstä: “Jotta huntu pysyisi hyvin kuvallaan, pantiin ainakin myöhempinä aikoina sen alle kankeaa (esim. sokertoppa-) paperia”(Schvindt 1913, 159.)

Studiovalokuva naisesta joutsenolaisessa kansanpuvussa. — *Museovirasto KK23:1 M. Seifert, kuvaaja 1860–1869*

Sidottuna säilyneen hunnun vertailu kansallispuvun huntuun. — *Vasemmalla puolella joutsenolainen huntu KA3947. Oikealla kansallispuvun huntu Suomen käsityön museo D0014/001/1. Huntu vasemmalla ei ole kansallispuvun esikuva.*

Yksityiskohta sidottuna säilyneessä hunnussa. — *Vasemmalla puolella joutsenolainen huntu KA3947. Oikealla kansallispuvun huntu Suomen käsityön museo D0014/001/1. Huntu vasemmalla ei ole kansallispuvun esikuva.*

Severin Falkmanin piirroksia joutsenolaisista naisista huntu päässä. — *Falkman, I östra Finland, 1885*

Joutsenossa hunnun päällä saatettiin talvella käyttää huivia. Falkmanin piirroksissa näkyy naisia, jotka ovat pukeneet hunnun päälle ruudullisen huivin. Schvindtin mukaan näin tehtiin talvella kirkkoon mennessä mutta ei arkena (Schvindt 1913, 159). En ole löytänyt tietoja tästä tyylistä muualta Jääsken kihlakunnasta. Seiskarilta on valokuva naisesta, jolla on hunnun päällä huivi. Nainen on pukeutunut koivistolaisittain.

Severin Falkmanin piirroksia naisista päässään huntu sekä sen päällä ruutuhuivi. — *Hunnun päällä saatettiin talvella käyttää huivia. Falkman, I östra Finland, 1885*

Hunnun valmistaminen

Joutsenosta on maininta, että huntu oli valkeinta ja hienointa pellavakangasta, mitä kotona osattiin tehdä (Schvindt 1913, 159). Huntukankaan tulee siis olla parasta mahdollista. Ruokolahtelaisen hunnun (KA3717) kuvassa alla näkyy, kuinka tiivistä kangas on. Tällaisen tiiviin ja ohuen pellavan löytäminen kangaskaupoista vaikeaa, ja siksi voikin olla paikallaan kääntyä kansallispukukankaita tarjoavien myyjien puoleen. Ostin itse huntuja varten kahta Eurokankaan pellavaa: perusvalikoimaan kuuluvaa Linnaa sekä toista paremmanlaatuista pellavaa, josta kuitenkaan en säilyttänyt pesulappua (minkä yleensä aina säilytän, jotta voin myöhemmin tarkistaa kankaan tiedot). Näistä Linna on oikein hyvä vaikka vähän harvahko peruskangas paitoihin, mutta huntuun se osoittautui liian paksuksi. Mysteeripellava oli Linnaa ohuempaa ja tiheämpää ja toimi hunnussa muuten ihan hyvin, mutta siitä kuultaa melko paljon läpi.

Jääsken kihlakunnan kansallispukujen hunnut ovat yksipietimisiä. Ne koostuvat siis yhdestä ainoasta pellavakappaleesta, jossa ei ole saumoja. Historiallisesti näin ei kuitenkaan ole ollut. Schvindtin mukaan ostokankaasta tehdyt hunnut olivat Ruokolahdella ja Rautjärvellä yhdestä kankaasta, mutta niitä edeltäneet kotitekoisesta kankaasta valmistetut hunnut olivat kaksipietimisiä. Huntu oli siis valmistettu yhdistämällä kaksi kangaskappaletta. (Schvindt 1913, 153.) Ruokolahtelainen huntu KA3717 koostuu kahdesta kappaleesta, jotka on yhdistetty toisiinsa huomaamattomalla saumalla. Jääsken pitäjästä on säilynyt U. T. Sireliuksen ottama kuva, jossa nainen poseeraa kaksipietiminen huntu päässään. Kangaskappaleita yhdistää pitsimäinen kappale, joka varmaankin on yhdistävää reikäommelta. En tunne näitä ompelutekniikoita niin hyvin, että varmaksi lähtisin sanomaan.

Hunnun voi siis koota kahdesta kangaskappaleesta, ja niiden väliin voi jopa harkita yhdistävää reikäommelta (tai välipitsin lisäämistä). Yhdistävä reikäommel esiintyy ainoastaan yhdessä valokuvassa, jossa huntu on sidottu Jääsken tyyliin. Koska esikuvia on tässä tapauksessa vain yksi, enkä tunne hunnun taustaa, en ensimmäisenä valmistaisi jääskeläistä huntua tähän tyyliin. Mutta se kannattaa pitää korvan takana esimerkkinä siitä, kuinka monimuotoisia kansanpuvut ovat.

Ruokolahtelaisen hunnun yksityiskohtia. — *Ruokolahtelainen huntu.* *Nuolilla on osoitettu pietimet yhdistävän sauman paikka. Pikkukuvassa oikeassa yläreunassa on sauma hunnun nurjalta puolelta. Kansallismuseo KA3717*.

Jääskeläisen hunnun yksityiskohtia. — *Jääski. Vaimo huntu päässä, Sirelius 1914. Museovirasto KK1125:12. Huntu mahdollisesti kansallismuseon A4953.*

Yleensä ompelen kaiken ompelukoneella. Huntu on arvokas osa asua, ja olen poikkeuksellisesti ommellut niiden päärmeet käsin. Reunapäärmeen kuuluu olla kapea, kuvassa alla se on muutamia millejä. Jos ajatellaan, että arkihuntu ja juhlahuntu ovat erikseen, voisi arkihunnun ehkä päärmätäkin koneella. Toisaalta ei käsin päärmäämiseenkään kovin montaa tuntia kulu.

Ruokolahtelaisen hunnun reunan päärme. — *Hunnun reunan päärme. Kansallismuseo KA3717.*

Hunnun sitomista varten tarvitaan toinen pää, huntua ei siis voi panna omassa päässään. Vuoksenrannasta Katri Kuisma kertoi, että hän teki hunnun äidilleen, vaikka itse ei enää käyttänyt huntua (Vahter 1934), samoin Kirvusta on tieto, että emäntä osasi laittaa hunnun toisen päähän vaikka ei itse sitä käyttänyt (Vahter 1924). On siis ollut tavan mukaista tehdä huntu toiselle. Myös tekopään käyttämisestä on tieto kansanpukuajalta: Falkmanin kertomuksen (1885) mukaan Joutsenossa huntu laskostettiin tuohen päällä. Koska hunnun laskoksia pistellään paikalleen neulalla, voi tekopään käyttäminen olla ihan viisasta. Nykyisin tarkoitusta varten voi hankkia esimerkiksi styroxpään, joita myydään peruukkien säilytykseen naamiaisasuliikkeissä. Muotoilualustana käytettyä puutukkia kutsutaan pulvanaksi (Vuorela 1979). Pulvanaksi voidaan kutsuta pientä tai vähän isompaakin muotoilutukkia.

Minun huntuni

Ennen oikean hunnun valmistamista olin käyttänyt pään peittona valkoista huivia, siten kuin huivia yleensäkin päässä käytetään. Tein kaksi huntua Soja Murron huntukurssilla Imatralla. Kurssi oli tosi hyvä paikka opetella hunnun tekeminen, koska kuten jo totesin, huntu on hyvin kolmiulotteinen vaatekappale. Harmillista on, että vastaavia kursseja ei varmaankaan joka vuosi järjestetä.

Hunnun saamisen jälkeen olen pyrkinyt myös käyttämään sitä aina, kun pidän riikineitä. Käytössä huntu ryttääntyy, latistuu ja likaantuu, ja sitä pitääkin säännöllisesti huoltaa. Upotteen videolla näytän, kuinka tärkkään ja sidon hunnun. Ja siis ollakseni rehellinen, olen käyttänyt pitkään ryttääntynyttä huntua, jonka liepeitä olen aina välillä vähän silittänyt, niin pitkälle kuin silitysrauta mahtuu. Ja siis tärkkäyksen ja sitomisen voisi tehdä paljon huolellisemminkin.

Lähteet

Falkman, Severin. I Östra Finland / Itä-Suomessa. 1885. https://www.doria.fi/handle/10024/43451
Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913.
Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia: sisältää 439 tekstikuvaa ja 24 kuvataulua, joista 5 värillistä. Suomalais-ugrilainen seura, 1916.
Stenberg, Leena & Petri Vuori. Joutsenon naisen kansallispuku. 2009, Tulentallojain tarinoita XVI.
Vahter, Tyyni. ” Eräiden Karjalan pitäjien käsityöstä ja puvuista 1923–1924.” Virkamatka 1924. Museovirasto.
Vahter, Tyyni. ”Eräiden Karjalan pitäjien Vuoksenrannan naisten käsitöistä ja puvusta.” Virkamatka 1934, Museovirasto.
Vuorela, Lilli. ”Orsikot ja alasniekka-paidat Raudussa” 1958, Kansallismuseo tiedonantajanverkoston lähetys, Museovirasto.
Vuorela, Toivo. Kansanperinteen sanakirja. WSOY, 1979.

Hameet

Jääsken hame: villakankaan vanuttaminen

Artikkeli on jatkoa Jääsken hamekankaan valintaa käsittelevälle artikkelille.

Yleensä sarka määritellään toimikkaiseksi pinnastaan vanutetuksi täysvillakankaaksi. Historiallisesti Jääsken kihlakunnan alueella hameita tehtiin muistakin kangastyypeistä kuin sarasta. Ruokolahdella ja Rautjärvellä hameisiin käytettiin pellavaloimista sarssia. Jääsken, Antrean ja Kirvun alueelta on säilynyt kaksi vanutettua villahametta, jotka kuitenkin näyttävät olleet palttinasidoksisia (vaikka tekijät itse ovat ehkä kutsuneet kangasta saraksi).

Tässä artikkelissa kerron historiallisista esikuvista sekä kankaan vanuttamisesta ennen vanhaan ja nykyisin. Lopussa näette tuloksia omista yrityksistäni vanuttaa kangasta.

Historialliset esikuvat

Lyhyesti: todennäköisesti Jääskessä, Antreassa ja Kirvussa hamekangas vanutettiin. Ruokolahdella ja Rautjärvellä näin ei välttämättä tehty, mutta myös puolivillaista kangasta vanutettiin.

Jääskestä, Kirvusta tai Antreasta peräisin olevia yksivärisiä kansanpuvun hameita on minulla tällä hetkellä tiedossa kolme. Yksi Etelä-Karjalan museossa, yksi Lahdessa ja yksi Pietarissa Kunstkamerassa. Jos huonon kuvan perusteella pitää jotain arvata, sanoisin että Kunstkameran hame on mustaa huopunutta kokovillakangasta. Parissa kohtaa helmaa näkyy viistottaista raidoitusta, minkä takia kangas saattaisi olla toimikasta. Tämän enempää en Kunstkameran hamekankaan materiaaleista ja käsittelystä osaa sanoa.

Kirvulainen hame LHMVHMAE666:187 on “mustaa hieman huovutettua villapalttinaa”. Laskosten harjojen kohdalta huopaisuus on hieman kulunut pois paljastaen palttinasidoksen.

Kirvulainen hame, jossa palttinainen hamekangas on sarkautettu. — *Kirvulainen hame. Lahden museo LHMVHMAE666:187*

Kuvat alla ovat antrealaisesta hameesta EKME1390 Etelä-Karjalan museossa. Kuvat suurikokoisina. Hameen helmassa kangas on niin huopunutta, että sidos on kadonnut näkyvistä. Hameen vyötärön korkeudella sidos on paikoin näkyvissä oikealla sekä nurjalla puolella. Minun silmääni sidos näyttää palttinalta.

Kansanpuvun hamekangas, antrealainen huovutettu palttinahame.

Kansanpuvun hameen vyötärö, antrealainen hame.

Sarkakangasta, jossa kankaan sidos on kadonnut kokonaan näkyvistä.

Eteläisen Jääsken kihlakunnan alueella hameita siis tehtiin vanutetusta kankaasta, myös palttinasta. Yleisen määritelmän mukaan sarka on toimikasta. Ehkä myös palttinaista kangasta kutsuttiin saraksi. Jääsken Pajarin kylässä asunut henkilö kertoi vuonna 1923–1924, että hamekangas kudottiin neljällä varrella mutta palttinaksi. Kangasta kuitenkin kutsutaan saraksi. (Vahter 1924.)

Ruokolahdelta ja Rautjärveltä on säilynyt vanuttamattomia hameita sekä sellaisia puolivillaisia hameita, joista on vähän vaikea sanoa, onko niitä vanutettu (EKME1392, EKME4068, EKME1389, KA3747, LHMVHMAE2402:943 ). Näistä EKME4068 on vanuneimman näköinen. Rautjärvellä ja Ruokolahdella hameita tehtiin villa–pellavasekoitteesta, ja tällaisesta kankaasta en välttämättä havaitse, jos sitä on yritetty huovuttaa. Vaikka villakude huopuu, pellavaloimi pysyy ennallaan. Muistitiedon perusteella puolivillaistakin kangasta on kuitenkin vanutettu: Riitta Häyhä kertoi Rautjärven Kiiskinkylästä vuonna 1935, että ennen myös hamesarssia vanutettiin. Sarssi oli villakangasta, jossa loimi oli pellavaa. (Vahter 1935). Sitä en tiedä, viitattiinko Rautjärvellä palttinasidoksiseen villa–pellavakankaaseen aina sarssina.

Ruokolahtelainen hame, jossa näkyy villakuteen sarkautuminen. — *Ruokolahtelainen hame, jonka kudevillassa näkyy vanumista. Tästä kuvakulmasta vanuminen korostuu. EKME4068.*

Kuvassa alla on ruokolahtelainen hame EKME1389, jossa molemmat loimi sekä kude ovat samaa tummansinistä villalankaa. Kangasta ei selvästikään ole vanutettu. Muut tuntemani Ruokolahden ja Rautjärven hameet ovat villa–pellavakangasta.

Ruokolahtelainen hame museossa. — *Hame Ruokolahti, EKME1389*

Säilyneiden hameiden perusteella Jääsken kihlakunnassa siis suosittiin Ruokolahdella Rautjärvellä (n=5) vähän vanuneita tai vanuttamattomia hamekankaita, usein villa–pellavakangasta, ja kihlakunnan eteläosissa Jääskessä, Kirvussa ja Antreassa (n=3) hyvin vanutettua täysvillakangasta. Huomatkaa otoskoot tämän päätelmän takana.

Miten sarkaa valmistettiin ennen?

Ennen pyykinpesukoneita saran vanuttaminen oli kovaa (vaikka ehkä hauskaa) työtä, jota tekivät nuoret ja varsinkin miehet. Kangasta on vanutettu polkemalla lattialla tai sarkarullan avulla. Kangas voitiin myös kuivata rullalla. Kaikissa taloissa ei vanutettu kangasta itse, vaan työ saatettiin antaa ammattilaiselle.

Rautjärvellä sarkaa vanutettiin rullassa eli sarkarullalla. Vanuttamiseen osallistui viidestä kuuteen henkeä, yleensä nuoria, ja se oli hauskaa. Mukana oli evästä ja kahvia. Välillä kangasta kasteltiin kuumassa vedessä. “Pittää olla varmat miehet päissä ja kaksi henkee kummallaki kuppeella ainakii.” Omia kankaita käytiin ilmeisesti myös vanuttamassa naapurissa. Toisen rautjärveläisen kertojan mukaan vanuttamista varten oli sarkamylly, mutta pöksysarka vanutettiin jaloilla. (Vahter 1935.)

Vuoksenrannasta Ruosteikosta vuonna 1934 saadun tiedon mukaan sarkaa ei ollut enää noin kymmeneen vuoteen vanutettu. Sarkaa tehtiin myös sellaista, jossa oli kertaamaton musta loimi ja kudelanka siniseksi värjättyä. “Kun Pekko-vainaa eli, nii hää ol utala vanuttamaa. — Nyt eivät jaksa ku nykyajan ihmiset ovat nii heikkoi.” Vanuttaessa lähtee nahka pois “keträsiist” [kehräsluut]. Kotona sarkaa vanutettiin lattialla potkien ja pöydästä pidettiin molemmilla käsillä kiinni. Sitten kangas “pöpelöll [todennäköisesti papelo eli mikä vain patukka] käärittii ja kaulattii [kaulittiin], pantu kostea vaate ja sitte uunii, kun se kuivi uuniss, niin se valla rätisi”. Parempaa sarkaa varten voitiin kangas viedä ammattilaiselle vanutettavaksi. (Vahter 1934.)

Jääsken Pajarin kylässä hamekangas vanutettiin siten, että se kasteltiin ja sitä jaloin poljettiin. Hurstuthameita ei vanutettu. (Vahter 1924.)

Kankaan vanuttaminen ilman rullakuivatusta

Sarkaa ei tarvitse enää polkea, varsinaisen vanuttamisen työn tekee pyykinpesukone. Minulla ongelmana on ollut, että en ole uskaltanut myllyttää kankaita koneessa tarpeeksi pitkään sekä se, että minulla ei ole ollut muoviputkea, jonka ympärillä kuivattaa kangas.

Olen aiemmin pessyt kaksi villakangasta 60 asteessa villapesuaineen kanssa. Näissä projekteissa päätarkoitus ei ole ollut vanuttaa kangasta vaan poistaa siitä haju ja tai prässäykset. Kaksi pyöritystä tunnin ohjelmalla on mielestäni riittänyt hyvin kankaan siloittamiseen sekä mummolan hajun (tetrakloorianisoli) poistamiseen. Minun kankaistani toinen vanuttui täysin, mutta se oli aika sarkainen jo lähtöjään, toinen kangas vanuttui hieman pinnasta. Blogissa Kaijan käsin kangasta on pesty koneessa vielä pidempään.

Kuivasin nämä kaksi kangasta pyykkinarulla. Pyykkinarukuivaaminen toimi ihan hyvin. Narusta jääneet painaumat lähtivät kankaasta silittämällä. Erityisesti sininen kangas kutistui epätasaisesti, toisesta päästä enemmän kuin toisesta.

Pesty Räisälän kansallispuvun hamekangas. — Huonokuntoisesta Räisälän hameesta otettu hamekangas pestynä ja kuivattuna ilmassa. Kahden tunnin pesu jätti kankaan rakenteen näkyviin, mutta tästäkin huolimatta kangas tiivistyi (kutistui noin 7 % suuntaansa). Ennen pesua hamekangas oli harvahkoa ja siinä oli pari katkennutta loimilankaa. Pesemisen jälkeen langat eivät ole enää lähteneet purkautumaan. Hameeseen prässätyt taitteet katosivat lähes täysin. Vanhan talon haju lähti kankaasta täysin. Vaikka kangas ei olekaan täysin vanunutta, olen hameeseen hyvin tyytyväinen. Lisää kuvia artikkelisarjan seuraavassa osassa.

Vertailu pestyn ja pesemättömän villakankaan välillä. — Woolsomelta ostettu villatoimikas (Wool Thin Twill – Dark Navy – WKT 11/07), josta kahden tunnin pesussa katosi sidos hyvin näkyvistä. Myös tämä kangas on kuivattu narulla. Kangas ei ole järin laadukasta (metrihinta 25,50€) ja vanumisen lisäksi se myös paikoin nyppyyntyi. Perus sunnuntaihameeseen laatu olisi riittänyt aivan mainiosti. Kankaan kemikaalinen haju ei kuitenkaan lähtenyt pesussa mihinkään. Omaan nenääni se on ommellessa käynyt niin, että projekti on edelleen kesken.

Projekti: vanhan hamekankaan vanuttaminen

Nyt kuitenkin olin saanut haltuuni halkaisijaltaan 11-senttisen viemäriputken. Tämän putken ympärillä pesukoneessa vanutettu kangas on mahdollista kuivattaa rullalla siten, että siitä tulisi enemmän sarkainen. En ole aivan varma, mitä kankaan ominaisuuksia rullakuivattamisen pitäisi parantaa. Olen ajatellut, että kankaasta tulee tällöin tiiviimpi. Ehkä kangas myös pysyy tasakokoisempana, kun se ei virutu narulla. Ja ehkä villan on tarkoitus huopua vielä hieman lisää, kun kangasta kääritään rullalle ja takaisin.

Kokeilen rullalla kuivattamista vanhalla Kaukolan kansallispuvun hameella. Hamekangas on siistissä kunnossa, mutta laskokset ovat helmaa kohti auenneet ja päälle puettuna hame näyttää luttaantuneelta. Helman ympärysmitta on vain 244 senttiä, mikä osaltaan selittää sitä, että hame näyttää päällä vaatimattomalta erityisesti alushameen kanssa (joka entisestään levittää vekkejä helmaa kohden). Hame on Vuorelman tuotantoa ja Vuorelman retropukujen tyyliin lyhyt. Pituutta on kuitenkin piilotettu helmapäärmeeseen. Loimi on mustaa puuvillaa ja kude kaksisäikeistä ohutta villalankaa. Kankaan sidos näyttää nurjalta puolelta palttinalta mutta oikealta puolelta katsottuna se on selvästi jotain satiininkaltaista. Oikealla puolella loimilanka ei ole lainkaan näkyvissä.

Kaukolan tarkistamaton kansallispuku hame. — *Tarkistamaton Kaukolan kansallispuvun hame, joka kaipaa huoltoa.*

Kaukolan kansallispuvun hamekangas purettuna ja levitettynä. — *Purettu hamekangas. Värejä on muokattu, jotta laskokset ja helmapäärmeen taite näkyvät paremmin.* *Käsittelemättömän kankaan mitat ovat 244 cm x 87 cm.*

Kerron videolla tarkemmin, miten kankaan vanuttaminen ja kuivattaminen sujui. Laitoin kankaan peseytymään tunnin ohjelmalle, jonka jälkeen huomasin kankaan purkautuneen molemmista päistä (vaikka suurimmalta osalta matkaa reunat oli harsittu). Tämän takia en toteuttanut alkuperäistä suunnitelmaa pyörittää kangas vielä uudelleen koneessa. Lisäksi minun oli ohjeiden vastaisesti lingottava kangas pesukoneen matalimmalla asetuksella. Meidän pesukoneemme ei anna avata luukkua niin kauan, kuin se tulkitsee rummussa olevan vettä. Olen aiemmin yrittänyt valuttaa vettä rummusta pois hätäpoistoletkusta, mutta kangas ennemmin mätänee koneeseen kuin luovuttaa tarpeeksi siihen sitoutunutta vettä. Saatuani kankaan ulos koneesta käärin sen pyyhkeiden kanssa muoviputken päälle, ensin yhdessä pyyhkeen kanssa päällekkäin ja sitten luettuani ohjeet ensin koko kangas rullalle ja sitten päällimmäiseksi käärin pyyheliinan. Kankaassa ei linkouksen jäljiltä ollut järin paljon vettä jäljellä, ja pyyhkeet tarvitsi vaihtaa ainoastaan kolme kertaa, 12 tunnin välein. Avatessani pötköä neljättä kertaa, oli kangas jo niin kuiva, että otin sen pois rullalta ja silitin pois kankaaseen rullalla ollessa syntyneet taitteet.

Pesun ja kuivatuksen jälkeen kankaan mitat olivat 235 cm x 83,5 cm (ennen pesua 244 x 87). Kangas kutistui sekä loimen että kuteen suunnassa kummassakin noin neljä prosenttia. Tämä kangas oli jo valmiiksi tiivistä, joten enempi tiivistyminen ei ollut edes tarpeen.

Hamekangas käsittelyn jälkeen. — Kaukolan kansallispuvun hamekangas pesun ja rullalla kuivatuksen jälkeen. Kankaan nurja puoli on enimmäkseen puuvillaa, eikä siinä juuri näy vanumista. Kuvassa oikealla kankaan oikea puoli, jossa villan huopumista on hieman näkyvissä.

Onko rullakuivatus tarpeellista?

Olen aiemmin kuivattanut koneessa sarkautettuja kankaita ilmassa pyykkinarulla ja nyt oikeaoppisesti rullalla putken ympärillä. Järkevää koeasetelmaa tässä ei synny, sillä kaikki kolme kangasta ovat olleet ihan erilaisia. Rullalla kuivatusta kankaasta tuli tiivispintainen, mutta se oli sitä jo valmiiksi. Kangas kutistui tasaisesti, mutta niin kutistui myös toinen narulla kuivatuista kankaista. Narulla kuivattaminen jätti kankaaseen pyykkinarun painaumia, samoin rullan ympärillä kuivaaminen. Kummallakin menetelmällä kuivatusta kankaasta piti lopuksi silittää parit painaumat pois.

Siten en ole varma, onko rullakuivatuksesta miten paljon hyötyä. Ymmärrän rullakuivatuksen aikana, jona kangaskäärön on saanut kuivumaan leivinuuniin. Minulla ei ole leivinuunia – sen sijaan taloyhtiö tarjoaa kuivaushuoneen, jossa hurputtimen avulla saa paksunkin kankaan kuivaksi yhdessä päivässä.

Aion tietenkin kokeilla rullalla kuivattamista vielä uudelleen. Tällöin toivottavasti käsinkudotulla palttina- tai toimikaskankaalla, joka todella tarvitsee sarkauttamista. Villakangas on kallis materiaali, ja kaiken lisäksi minulla tällä hetkellä on enemmän hamekankaita mitä ehdin käyttämään. En siis aio enää sarkauttaa lisää pelkän kokeilemisen vuoksi. Viemäriputkin jää odottamaan tulevia vuosia.

***

Arvatkaa muistinko ottaa kuvia sarkauttamisprosessin aikana? No en muistanut. Mikäli olette kiinnostuneita siitä, miltä homma näytti, niin katsokaa video upotteessa.

Lähteet

Vahter Tyyni. ” Eräiden Karjalan pitäjien käsityöstä ja puvuista 1923–1924.” Virkamatka 1924. Museovirasto.
Vahter Tyyni. ” Vuoksenrannan naisten käsitöistä ja puvusta.” Virkamatka 1934. Museovirasto.
Vahter Tyyni. ” Rautjärven naisten käsitöistä ym. pitäjiä.” Virkamatka 1935. Museovirasto. (minulla ei ole tästä koko tekstiä, joten tiedonantajan nimi ei tässä tapauksessa ole tiedossa.)

Lue myös

https://rajatiede.wordpress.com/2024/01/14/jaasken-hame-hamekangas

https://rajatiede.wordpress.com/2025/07/08/jaasken-hame-ompelu/

Hameet

Jääsken hame: hamekangas

Olen parin vuoden ajan käyttänyt ruutissani vanhoja kansallispuvun hameita tai tavallisia villakangashameita muokattuna. Viime syksynä otin tavoitteeksi uudistaa vaatevalikoimaani uusilla Jääsken tyylin mukaisilla kansanpuvun hameilla. Sitä varten selvittelin ja mietin jonkin verran hameasioita, ja nyt haluaisin jakaa nämä mietinnöt teille. Tässä artikkelissa keskityn hameen kankaan valintaan ja käsittelyyn, seuraavissa sarkauttamiseen ja hameen rakenteeseen. Artikkelikuva: EKME1390.

Jääsken, Kirvun ja Antrean hameet ovat suunnilleen samanlaisia ja selkeästi ympäröivistä pitäjistä erottuvia. Käsittelen siis tässä Jääsken, Kirvun ja Antrean hameita yhdessä. Ruokolahdella ja Rautjärvellä on hameilla omat erityispiirteensä, mutta joissain tapauksissa niiden hameita on vaikeaa erottaa Jääsken, Kirvun ja Antrean hameista.

Viittaan tässä artikkelissa muutamaan museokokoelmissa olevaan historialliseen esikuvaan: Lahden museon hametta (LHMVHMAE666:187) yritän vielä päästä tutkimaan, Etelä-Karjalan museon hametta EKME1390 kävin jo tarkastalemassa. Kolmas tuntemani Jääsken alueen yksivärinen hame on Kunstkameran hame 323-22. Näiden lisäksi on olemassa Jääsken kansallispuvun esikuvana toiminut Kansallismuseon hame KA8130 (ei luetteloitu Finnassa). Mahdollisesti Etelä-Karjalan museossa säilytettävä hame EKME3103 on eteläisen Jääsken kihlakunnan alueelta. Se voi kuitenkin olla myös Ruokolahdelta tai Rautjärveltä.

Sininen on varma valinta väriksi

Schvindtin (1913, 141) mukaan Jääskessä, Antreassa ja Kirvussa hameet olivat tummansinistä paksua villakangasta, jos ne eivät olleet ruudukkaita hurstuthameita. Lahden museossa on kuitenkin Kirvusta peräisin oleva hame (LHMVHMAE666:187), joka metatietojen perusteella on väriltään musta. Kirvun kappalaisena toimineen Andreas Haliniuksen kertomuksen mukaan 1800-luvun alussa hame oli Kirvussa lyhyt sininen sarkahame, jossa oli kahden sormen levyinen punainen verkahelmus. (Halinius 1816, Siteerattu Schvindt 1913, 148.) Toisessa lähteessä Haliniuksen kerrotaan kertoneen, että 1800-luvun alussa käytössä olivat myös mustat hartuushameet. Vielä 1870-luvun jälkeenkin Kirvussa kerrotaan käytetyn mustia hameita, mutta näitä nimitetään körttihameiksi. (Sirelius 1915, 100.) Körtillä mahdollisesti viitataan tässä kankaan tyyppiin: villa–pellava-sekoitteeseen, jossa loimi on pellavaa ja kude villaa.

Hameet siis olivat sinisiä, mutta joskus aiemmin ja ehkä vähän myöhemminkin käytettiin myös mustia, ainakin Kirvussa. Koska hameen sininen saatiin aikaan ostovärillä, olivat hameet väistämättä olleet aiemmin jonkun muunkin värisiä kuin sinisiä myös Antreassa ja Jääskessä. Antreasta ja Jääskestä ei kuitenkaan ole säilynyt havaintoja 1800-luvun alusta. Dataa siis puuttuu, eikä minun mielestäni värin kanssa tarvitse olla niin tarkka, kun kyse on arkihameesta. Luonnolliset tumman lampaanvillan sävyt ovat varmasti erittäin historiallisia.

Tummaa sinistä käytettiin myös joissain ympäröivissä pitäjissä. Äyräpään kihlakunnan Muolaasta, Äyräpäästä, Heinjoelta ja Valkjärveltä on Finnassa punaisia hameita sekä yksi musta. Schvindtin mukaan sielläkin käytettiin sinisiä (1913, 90, 97). Räisälässä ja Kaukolassa hameet olivat mustia tai mustanharmaita (Schvindt 1913, 26, 35–36), mutta ainakin yksi sininen hame on tallennettu myös Käkisalmen/Kaukolan alueelta (KA808). Joutsenossa käytettiin pelkästään tummia lampaanvärisiä hameita (Schvindt 1913, 157), mutta Ruokolahdella ja Rautjärvellä käytettiin mustia ja harmaita hameita, mahdollisesti myöhemmin sinisiäkin (Ibid. 1913, 150–151, Sirelius 1915, 100).

Sinistä siis käytettiin muuallakin, mutta erityisesti sitä käytettiin Jääsken kihlakunnan eteläosissa. Jossa kyllä käytettiin myös mustaa. Kuitenkin jos juhlatilanteessa haluaa erottautua puvullaan jääskeläisenä (tai kirvulaisena tai antrealaisena), hameen väriksi voi valita sinisen.

Paksua hieman huovutettua toimikasta

Pääasialliset lähteeni kansanpukuasioissa ovat Theodor Schvindtin (1913) ja U. T. Sireliuksen (1915) kansanpukukirjat. Schvindt oli työssään järjestelmällinen, mutta ei antanut kaikille pitäjille ja vaatekappaleille samaa painoarvoa. Jääsken alueen hameista hän toteaa, että ne ovat “paksusta villavaatteesta”. Kuvaus ei kerro, oliko kangas toimikasta vai palttinaa tai oliko sitä huovutettu. Hamekankaan rakenne on siis pääteltävä säilyneiden hameiden perusteella.

Jääsken tarkistettuun kansallispukuun kankaaksi on valittu paksuhko sarka, pinnastaan huovutettu toimikkainen villakangas. Todennäköisesti tällaista kangasta on käytetty kansallispuvun hameen esikuvana olleessa hameessa (KA8130). Paksua tummansinistä sarkaa on myös antrealainen hame (EKME 1390), josta näette kuvia alla.

Antrealainen kansanpuvun hameen pirtanauha. — Vyötärön pirtanauha on vihreää, keltaista ja punaista villalankaa. Kude pellavaa.

Antrealaisen kansanpuvun hameen helma. — Vyötärön pirtanauha on vihreää, keltaista ja punaista villalankaa. Kude pellavaa.

Tämä ei tarkoita, että vain toimikkainen sarka kelpaa hamekankaaksi. Esimerkiksi Lahden museon hame on metatietojen mukaan palttinaa. Kirvulainen musta hame voitaisiinkin valmistaa villa–pellava-sekoitteesta eli körtistä. Kuvissa alla hamekankaan (ei kirvulainen) loimi on pellavaa ja kude villaa. Rautjärveläisessä hameessa kude on ruskea. Toisessa lähikuvassa on Jääsken kihlakunnan alueen hame, jonka alkuperäinen pitäjä ei ole tiedossa. Kude on musta. Kuvassa erottuu myös hyvin kankaan palttinasidos.

Palttinasidoksinen hamekangas Jääsken kihlakunnasta. — Tuntematon pitäjä Jääsken kihakunnan alueella EKME3103

Palttinasidoksinen hamekangas rautjärveltä, kude ruskeaa villalankaa. — Tuntematon pitäjä Jääsken kihakunnan alueella EKME3103

Vertailun vuoksi alla on kuvat kahdesta ruokolahtelaisesta hameesta, joista ensimmäisessä sekä kude että loimi ovat sinistä villalankaa ja jälkimmäisesessä kude mustaa ja loimi sinistä.

Palttinasidoksinen hamekangas Ruokolahdelta. — *Ruokolahtelainen hame EKME 1389*

Kuinka paljon kangasta tarvitaan?

Hameen ympärysmitta: Etelä-Karjalan museon antrealainen hame on ympärysmitaltaan 250 cm, Kunstkameran 292 cm. Vajaa kolme metriä onkin todennäköisesti esikuvien mukainen ympärysmitta hameelle. Jos kangas on ohutta, laittaisin sitä enemmän, ja jos taas kovin paksua, sitten vähän vähemmän.

Hameen pituus: Etelä-Karjalan ja Lahden museon hameet ovat pituudeltaan 85 ja 90 cm. Ehkä absoluuttista pituutta tärkeämpää on pituus suhteessa hameen käyttäjään. Magnus von Wrightin piirroksen sekä Seifertin ottaman valokuvan (KK995:1) perusteella hameen helma asettuu hieman nilkan yläpuolelle. Kangasta tarvitaan muutama sentti hameen tavoitepituutta vähemmän, sillä helmaa jatkaa vielä 5–7 cm pitkä verkakaitale.

Hameeseen siis tarvitaan ompeluvalmista kangasta omista mitoista riippuen pituuteen noin 90 cm ja helman ympärykseen kolmisen metriä. Jos käytät hameeseen valmista sarkaa, voit hankkia kangasta juuri tarvitsemasi verran (plus saumavarat). Jos kuitenkin olet aikeissa ostaa toimikaskangasta ja sarkauttaa sen itse, on mukaan laskettava kutistuma. Minulla villakankaat kutistuivat pesussa 7–10 prosenttia.

Wrightin maalaus, jossa kaksi kansanpukuista naista Antreassa. — *Antrealaisia* *kansanpukuja. Magnus von Wright, Museovirasto KK988:17*

Hame voidaan koota yhdestä tai useasta kappaleesta

Länsi-Suomessa kankaan leveys oli yhtä kuin hameen pituus, Hame siis koottiin poimuttamalla yksi pitkä kangas vyötärölle. Länsisuomalaisissa raitahameissa pystysuorat raidat ovat siis kuderaitoja. Karjalasisilla kangaspuilla ei yleensä pystytty kutomaan yhtä leveitä tekstiileitä kuin lännessä (Sihvo & Lehtinen 1983.) Museokokoelmissa olevat yksiväriset karjalaiset hameet onkin pääsääntöisesti koottu pietimistä, eli ompelemalla useita pätkiä kangasta hulpioistaan yhteen. Etelä-Karjalan ja Lahden museoiden hameissa pietimien määrä on neljä. Muualta Karjalasta on tallennettu myös hameita, joissa pietimien määrä on viisi tai kuusi.

Kansanpuvun hameen voi toteuttaa perinteeseen tapaan useasta yhteenliitetystä kankaan leveydestä (ks. piirros 2) TAI oikaista ja ommella läntiseen tapaan hame yhdestä kappaleesta (ks. piirros 1). Nykyiset ostokankaat ovat lähes aina niin leveitä, että hameen voi tehdä yhdestä kappaleesta. Tällöin toki leikkuusta jää yli noin 50 sentin kaitale kangasta.

Hameen kokoaminen yhdestä kankaasta tai neljästä kankaan leveydestä eli pietimestä.

Piirroksessa on esitetty hameen kokoaminen yhdestä palasta (1) ja useasta kankaan leveydestä eli pietimestä (2). Hulpioita eli kankaaseen kudottaessa syntynyttä reunaa symboloivat punaiset viivat. Esimerkiksi jos kudotun kankaan leveys on käsiteltynä 65 cm, on kangasta kudottava neljän pituuden verran (65 cm x 4 = 260 cm).

Mistä kankaita saa ostettua?

Haastavinta oli löytää kangas oikean värisenä sinimustana. Indigonsiniset ovat aina liian vihertäviä. Samoin petroolinsiniset. Kobolotinsiniset saattavat sopiva jonkun toisen makuun. Itse pidin niitä liian vaaleina, mutta jälkikäteen ajatellen olisi sekin voinut toimia. Todennäköisesti parhaan värit löytyvät laivastonsinisistä ja tummista laivastonsinisistä.

Tilasin hametta ja liiviä varten Puolasta Woolsomen ohutta villatoimikasta, painoltaan 290 g/m². Tämä kangas on sellaisenaan mielestäni sopivan sarkapintaista, sillä toimikassidos erottuu kankaasta edelleen jonkin verran. Olisin mieluummin kuitenkin ottanut asteen paksumpaa ja huopapintaisempaa kangasta, joka Woolsomella olisi ollut medium merinovilla painoltaan 370 g/m². Tämä kangas on pehmeä ja paksu, eikä kankaan sidos enää näy. Omasta mielestäni kankaan väri kuitenkin on liian vihertävä. Hyvin samanlainen melko hyvä kangas löytyy myös Korpsilta Ruotsista, ohut tummansininen sarka. Verkkokaupalla kuitenkin kesti pelkkien kangasnäytteiden toimittamisessa niin pitkään (muutamia viikkoja), että en uskaltanut tehdä sieltä isoa tilausta. Woolsomesta sen sijaan sekä näytteet että kankaat saapuivat pikavauhtia. Woolsomen ja Korpsin lisäksi maininnan edullisista (alle 30€/metri) villakankaista ansaitsee saksalainen Naturtüche, jonka valikoimissa on useampikin paksu luonnonvalkoinen toimikas, ei kuitenkaan sopivan sinistä kangasta.

Loppujen lopuksi olen tyytymätön tilaamaani Woolsomen kankaaseen. Sen väri menettelee vaikka onkin hieman liian vihertävä. Ja 25 euron metrihinnan huomioiden on laatu erinomainen. Suurin ongelma on haju: tuuletus tai pesu ei vienyt mukanaan väriaineen hajua!

***

Sarjan seuraavassa osassa käsittelen hamekankaan sarkauttamista kotona.

Lähteet

Schvindt, T. (1913). Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala.
Sirelius, U. T. (1916). Suomen kansanpukujen historia: sisältää 439 tekstikuvaa ja 24 kuvataulua, joista 5 värillistä. Suomalais-ugrilainen seura.

Lue seuraavaksi

Jääsken hame: villakankaan vanuttaminen

Jääsken hame: ompelu

Pitäjä	Pinteli	Sykerö	Huntu
Jääski
Antrea
Kirvu
Ruokolahti
Rautjärvi
Joutseno