Vähän aikaa sitten julkaisin artikkelin tekemistäni ruohikengistä. Yleensä julkaisen ensin taustatutkimuksen ja vasta sitten varsinaisen käsityötuotoksen, koska tämä on se järjestys jossa yleensä teen asiat: ensin tutkitaan, sitten hutkitaan. Tällä kertaa aineisto oli kuitenkin niin vaikeaselkoista, että taustoittavan artikkelin kokoaminen vaati poikkeuksellisen paljon aikaa.

Naisten kenkämuoti kehittyi suurin piirtein siten, että 1800-luvun puoliväliin saakka käytettiin yksinkertaisia, yksipohjaisia paulakenkiä, ja vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla tyylivalikoima runsastui. Tässä artikkelissa käsittelen 1800-luvun alkupuolen kenkiä, joihin usein viitataan kurpposina ja ruojukenkinä. Jalkineiden nimet ovat vaikeita: samaa jalkinetta on kutsuttu eri nimillä ja eri jalkineita samalla nimellä, pitäjästä riippuen, haastetta ovat aiheuttaneet esimerkiksi kaikenlaiset pieksu- ja lipokas-nimiset jalkineet. Juurikin tästä syystä pieksuihin ja lipokkaisiin päästään käsiksi vasta artikkelin jatko-osassa, joka on edelleen työn alla.

Museokokoelmista tiedossani on ainakin 32 Kannaksen, Keski-Karjalan ja Suomenlahden ulkosaarien nahkakenkää. Tulkintani mukaan näistä 11 on ruojukengän tai kurpposen tapaisia kenkiä. Pääasiallisia lähteitäni ovat nämä säilyneet kengät sekä yleisesti käytetyt toisen käden lähteet, Theodor Schvindtin (1913) ja U. T. Sireliuksen (1915) pukukirjat, sekä Osmo Vuoriston seminaariesitelmä kurpposista (1953).

Piirämäni kaavakuvat jalkineista havainnollistavat kengän rakennetta, eli mistä osista se koostuu. Kaaviot on piirretty museokokoelmissa olevien kenkien kuvien ja piirrosten perusteella. Kaaviot ovat suuntaa antavia eivätkä sellaisenaan sovellu kenkien kaavoiksi.

Tuohijalkineita käytettiin pitkälle 1800-luvulle

Ennen kuin pureudun tarkemmin nahkakenkiin, on paikallaan sanoa sananen kenkien käyttämisestä ylipäätänsä. Vielä 1800-luvulla naisten nahkakengät oli varattu juhlakäyttöön eli esimerkiksi kirkkokengiksi. Naisten nahkakengät myös olivat matalia, ja varrelliset kengät olivat pääsääntöisesti miesten kenkiä. Nahan sijaan arkikenkien raaka-aine oli tuohi, jota oli joka puolella saatavilla ja se oli käytännössä ilmaista. Toisaalta, myös nahkaa saatiin omista eläimistä, joten on erikoista ja lisäperehtymisen arvoista selvittää, miksei nahkajalkineita käytetty enemmän. Yksi syistä saattaa piillä siinä, että yksipohjaiset nahkajalkineet kuluivat nopeasti puhki pohjistaan: tässä artikkelissa kuvatuissa alkuperäisissä kengissä monessa on pohjassaan aukko.

Kesällä tehtiin töitä paljain jaloin tai tuohijalkineissa – tämä ei koskenut pelkästään naisia vaan myös miehiä. Mainintoja virsujen tai tohveleiden käyttämisestä kesäisinä arkikenkinä löytyy ainakin Räisälästä (Schvindt 1913, 29, 32; ), Viipurin maalaiskunnasta (ibid., 137), Äyräpään kihlakunnasta (ibid., 95). Muolaasta on maininta virsujen käyttämisestä niinkin myöhään kuin 1890-luvulla (Väkiparta 1896), Rautjärveltä 1880-luvun tienoilta (Jurva 1960). Vuodelta 1873 on lehtikirjoitus, jonka mukaan vasta tässä vaiheessa jotkut morsiamet olivat luopumassa tavasta valmistaa tuohijalkineita orsikoksi ja sen sijaan varustautua nahkakengillä (nimimerkki Ruokolahtelainen 1873:104).

Tuohijalkineita käytettiin jopa pyhäkenkinä. Joutsenossa vanhaan aikaan [eli mahdollisesti 1800-luvun alussa] ei ollut mitenkään tavatonta nähdä kesällä naisia kirkossa virsut jalassa (Schvindt 1913, 160). Haliniuksen käsikirjoituksen perusteella kaikilla ei edes ollut nahkakenkiä vielä 1800-luvun alussa, sillä naiset saattoivat tulla kirkkoon paljasjaloin, kun eivät kehdanneet tulla sisään tuohijalkineissa (Halinius 1826). Vuonna 1816 Jääsken kirkkoherra kielsi tuohijalkineiden käytön kirkossa, minkä jälkeenkin niitä pidettiin kirkkomatkoilla ainakin 1840-luvun lopulle saakka (Sirelius 1915, 242). Kirkkoon mennessä kannettiin paikoin (Valkjärvi, Uusikirkko) vielä 1870-luvulla nahkakengät vanhan tavan mukaan kainalossa. Ne pantiin jalkaan vasta kirkon lähistöllä, mistä Uudenkirkon kirkon pohjoispuolella sijaitseva Virsumäki sai nimensä. (ibid., 229.)

Lasten vaatetuksesta on yleisesti ottaen vähän tietoa. Valkjärveltä löytyy kiinnostava muistitieto, jonka mukaan kengät sai vasta, kun meni rippikouluun (Varpu Koiranen lähteessä Vahter 1930b, 5).

Yhden kappaleen kurpposet

Yksinkertaisimmillaan kenkä tehtiin yhdestä nahkapalasta, johon ommeltiin sauma eteen sekä taakse. Kenkä sidottiin jalkaan nahkapauloilla, jotka oli pujotettu pohjakappaleen reunaan. 1800-luvulla yhden palan kurpposia tehtiin vielä ainakin Pyhäjärvellä ja Räisälässä, ja ainakin Pyhäjärvellä malli oli nokallinen: kengän kärkeen muodostuu terävä nokka. (Sirelius 1915, 230; Schvindt 1913, 22, 30). Pyhäjärveltä on säilynyt tiettävästi yksi nokkakurpponen (KA431), muita säilyneitä nokkakurpposia ei ole minulla tiedossa.

Samantyylisiä mutta nokattomia ja takaa avoimia kurpposia on säilynyt Inkeristä, Finnassa esimerkiksi SU4524:77 ja SU4849:13. En ole asiaa tarkemmin tutkinut mutta Google-haun perusteella tämän tyylisiä nokattomia kurpposia käytetään joidenkin virolaisten pukujen sekä suomalaisten muinaispukujen ja rautakautisten elävöityspukujen kanssa. Tylppäkärkisiä kurpposia saa ostettua uutena Virosta, ja niitä ilmestyy satunnaisesti myyntiin jopa Toriin.

Osmo Vuoristo esittelee Sortavalan kurpposena yhden kappaleen kurpposen, joka

“valmistettiin siten, että nahasta leikattiin suorakaiteen muotoinen levy, joka oli niin paljon pitempi ja leveämpi jalkaa, että reunat ylös käännettyinä osapuoleen peittivät jalkaterän. Kärkeen ja kantaan leikeltiin lovia, jotta nahka sopisi paremmin kääntymään. Nahan reunoissa oli reiät, joihin pujotettiin niinestä tai nahasta leikattu kurenauha. Kannan takana oli eri nauhat. Tällainen jalkine vaikuttaa jalassa melko koristeelliselta, koska nahka on jalkaterän päällä säännöllisissä poimuissa.” (Vuoristo 1953.)

Myös Kurkijoelta on muistitietoa ruohikengistä, “jotka tehtiin mustaamattomasta nahasta, pohja ja sivut yhtenä nahkana, ja köytettiin nilkkaan nahkapauloilla” (Schvindt 1913, 55). Ymmärsin tämän siten, että kuvauksen kengässä ei ollut erillistä päälliskappaletta.

Kahden kappaleen kurpposet

Sireliuksen mukaan seuraava kehitysaste oli kahdesta osasta, pohjakappaleesta ja iltistä (aka lappi, kauto) kootut kurpposet. Niidenkin suuaukon ympäri kulki paula. (Sirelius 1915, 230-232,235.) Nykykengissä iltillä tarkoitetaan yleensä nauhoituksen alapuolella olevaa nahkalärpäkettä, mutta tässä iltillä tarkoitetaan kengän päälliskappaletta.

“Valkjärveläisessä kurpposessa, (K676), päättyy iltti jalkarintaan; ikäänkuin jälkielänteenä tällä kohdalla ennen olleesta saumasta on nahkaan painettu koristejuova.” (Sirelius 1915, 230-232,235)

Ruojukengät eli ruohikengät

Sireliuksen mukaan seuraava kehitysaste oli lisätä kenkään erilliset varsikappaleet eli ruojut. Milloin ruojukengät tulivat käyttöön, on epäselvää. Niitä käytettiin Räisälässä ainakin1830-luvulta alkaen (Sirelius 1915, 236), Kaukolassa ainakin 1800-luvun alkupuolelta (Schvindt 1913, 39), samoin Koivistolla (ibid., 121) ja Kirvussa (Halinius 1826).

Schvindt kutsuu ruojua Koiviston kontekstissa myös päärmäksi (1913, 121), mutta kyse ei ole päärmeestä, ei ainakaan tässä artikkelissa kuvattujen ruojukenkien tapauksessa. Aiemmin paula kulki pohjassa ja iltissä, nyt se kulkee ruojuissa ja iltissä. Kaavakuvassa alla ruoju koostuu kahdesta palasta, vaikka teoriassa ruoju voidaan tehdä yhdestäkin palasta. Museokenkien kuvista huomaatte, että kantaan on ilmestynyt nahkalenkki, jonka kautta köyttöpaula kulkee. Koska lenkki joka tapauksessa peittää ruojujen takaosat, ei varmaan ole suurta väliä onko ruojussa takasauma vai ei.

Myöhemmin ruojut kasvoivat yhteen iltin kanssa (Sirelius 1915, 230-232,235). Se että iltti ja ruojut alettiin leikata yhtenä kappaleena säästi hieman vaivaa ompelussa, mutta lisäsi kuitenkin nahan menekkiä. En osaa sanoa, miksi näin on päädytty tekemään. Tässä artikkelissa kuvatuissa museokengissä on nähdäkseni kaikissa tehty ruojut ja iltti samasta palasta.

Näin syntynyttä kenkämallia on kutsuttu eri nimillä. Kutsun niitä itse ruohikengiksi, koska nimi oli käytössä Jääsken alueella. Nimityksiä olivat (jos lähdettä ei ole erikseen mainittu niin Sirelius 1915, 230-232,235; tai Schvindt 1913, 153):

• Puoliruojunen kenkä: Pyhäjärvi; Ruojukenkä: Koivisto
• Paulakengät: Koivisto, Räisälä. Koivistolla paulakenkien osien nimet olivat päärmä, lappi ja pohja (Schvindt 1913, 121).
• Kurpposet: Pyhäjärvi, Rautjärvi. Schvindtin mukaan Rautjärvellä naiset pitivät vanhaan aikaan kurpposia eli lääväkenkiä, jotka olivat ruohikenkien tapaisia, matalia ja pauloilla varustettuja.
• Ruohikengät: Jääski, Ruokolahti, Kurkijoki, Hiitola, Kaukola; Ruohikkaat: Jääski, Antrea, Kirvu

Joissain lähteissä kurpposet ja ruojukengät on erotettu toisistaan, mutta en ole itse saanut täyttä varmuutta siitä, oliko kyseessä ero ulkonäössä vai pelkästään ero nimessä. Lisäksi lähteissä (Sirelius 1915 tai Vuoristo 1953) viitataan seuraaviin jalkineisiin, jotka ovat matalia, paulallisia kenkiä, mutta en tiedä vastaavatko ne täsmälleen tässä esitettyä ruojukengän mallia.

• Uulettimet: Äyräpää, Uulattimet: Uusikirkko
• Kautaiset: Sakkola, Rautu. Schvindt mainitsee (1913, 9) Sakkolasta ja Raudusta käytetyt kautaiset, jotka olivat “mataloita paulakenkiä, joiden paulat köytettiin kiinni nilkkaan”. Vuoristo (1953) pitää kautosia samana jalkineena kuin kurpposet ja ruohikengät. (Sirelius kutsuu näitä kantaisiksi.)
• Passelkenkä: Lavansaari, Seiskari (Vuoristo 1953). Myös Sirelius (1910) mainitsee passelkengät Lavansaarelta ja Seiskarista, mutta ei kuvaa niitä tarkemmin.
• Pieksut: Parikkala

Nämä neljä kenkäparia, Kansallismuseon KA620 Räisälä, KA1447 Jääsken kk, KA4352 Räisälä ja Venäjän etnografisen museon REM 8762-31014 Koivisto/Jääski, ovat nähdäkseni kaikki samaa mallia. Kengät on toteutettu siten, että sivusaumat on ommeltu oikeat vastakkain, minkä jälkeen kenkä on käännetty oikein päin ja sen kärkisauma on ommeltu oikealta puolelta. Ne näyttäisivät olevan ommeltuja kahdesta palasta, ruoju ja iltti yhdessä siis. Näkemäni ruojukengät ovat muodoltaan pyöreäkärkisiä. Hiitolasta kuitenkin mainitaan teräväkärkiset ruohikengät (Schvindt 1913, 47).

Matti Akkasen Jääskestä peräisin olevan kertomuksen mukaan ruojuihin pujotettiin ohut nahkanauha, ympärikkö, ja ympärikön päihin tulivat kiinni varsinaiset paulat, jotka kierrettiin moneen kertaan säären ympärille. “Ympärikkö juoksee kantalapun lävitse ja on ommeltu kiini paulaan. Paula on niinikään juhtinen ja vähän leveämpi ympärikköä.” (Akiander 1852.) Pyhäjärvellä paulaa kutsuttiin paklaksi (Varpu Hynninen lähteessä Arponen 1932).

Ruojukengät ovat todennäköisesti olleet yleensä värjäämättömiä eli siis luonnollisen nahan värisiä (Kaukola: Schvindt 1913, 39; Kurkijoki: ibid., 55, Hiitola: ibid. 47).

Kenkiä saatettiin ainakin paikoin koristella. Kirjallisissa lähteissä koristeet mainitaan Hiitolasta, ylälaidassa tikkaukset ympäri koko kengän (Schvindt 1913, 47). Räisäläisissä paulakengissä (KA4352) reuna on pykälöity, siis leikattu sahalaitaiseksi ja päällisessä on tikkausta. Koivistolla lapin pää oli pykälöity ja käännetty eteenpäin (Schvindt 1913, 121). Jääskeläisissä ruohikengissä (KA1447) iltin päällä on pykälittäin leikattu nahkapalanen koristeena.

Ruojukengän malliset kengät ilman pauloja

Vanhemmat naiset käyttivät ruojukenkiä 1800-luvun puoliväliin asti, nuoremmat siirtyivät paulattomiin kenkiin jo varhemmin. Jääsken kihlakunnassa ja Räisälässä ruohikengät alkoivat jäädä pois käytöstä 1800-luvun puolivälin tienoilla (Sirelius 1915, 236; Schvindt 1913, 153). Jotkut vanhat naiset käyttivät paulakenkiä 1800-luvun puolivälin aikoihin Kurkijoella (Schvindt 1913, 55) ja Kivennavalla (ibid., 102). ”Paulakengät olj mammallain, mie piin kottasii”, sanoi kahdeksankymmenvuotinen nainen vuonna 1910 kertoessaan Räisälän naisten vaatetuksesta (ibid., 30).

Vuoriston mukaan hyvin valmistetuista kurpposista paula voitiin jättää pois ja kenkä edelleenkin pysyi jalassa (Vuoristo 1953). Sireliuksen mukaan paulojen poisjääminen oli jälleen yksi kenkien kehitysvaihe (Sirelius 1915, 236). Schvindt ei tee selkeää johtopäätöstä kenkien evoluutiosta, mutta hänenkin keräämänsä aineisto tukee käsitystä, että paulalliset kengät korvautuivat paulattomilla. Schvindt mainitsee, että Hiitolassa paulat jäivät aikanaan ruohikengistä pois: kenkä oli siis edelleen ruojukengän mallinen, mutta siinä ei ollut pauloja (Schvindt 1913, 47). Sortavalaiset lipokkaat (KA1053) ovat nekin saman malliset, ilman pauloja.

Tässä esitellyt sortavalaiset lipokkaat ja hiitolaiset ruohikkaat ovat siinä mielessä vielä perinteisen tyylisiä, että ne ovat yksipohjaisia, luonnollisen nahan värisiä ja niiden iltti on umpinainen. Artikkelin jatko-osassa käsitellään 1800-luvun jälkimmäisen puoliskon kenkiä, joissa esiintyy uusia piirteitä: niissä on ulkopohja, ne on saatettu värjätä mustaksi ja iltissä saattaa olla halkio.

Lähteet

Akiander, Matthias (Matti Akkanen). Naisien waateh-parresta Jääskessä. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1852. Linkki.
Arponen, Aino. ”Vaatetuksesta Pyhäjärvellä ja Sakkolassa.” SKS käsikirjoitus E100, 1932.
Halinius, Andreas. Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början. Päiväämätön mutta noin 1826. Linkki.
Jurva, Mirjam. Tiedot koottu Rautjärven kansallispuvun suunnittelun yhteydessä. Käsikirjoitus, Museovirasto, 1960.
Kettunen, Lauri. “Ruoju(-kenkä) sanan alkumerkityksestä.” Kalevalaseuran vuosikirja, 1952, pp. 104-109.
Lehtinen, Ildikó, ja Pirkko Sihvo. Rahwaan Puku: Näkökulmia Suomen Kansallismuseon Kansanpukukokoelmiin. Museovirasto, 2005.
Nimimerkki Ruokolahtelainen. Suomalainen virallinen lehti, 1873:104.
Schvindt, Theodor. Luettelo Suomen ylioppilas-osakuntien kansatieteellisistä kokoelmista I. 1883. Linkki.
Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. Linkki
Sirelius, U. T. Luettelo Suomen ylioppilas-osakuntien (nykyään valtiolle kuuluvista) kansatieteellisistä kokoelmista. Lisävihko II. 1902. Linkki.
Sirelius, U.T. “Vanhanaikainen naispuku Lavansaarella ja Seiskarissa.” Suomen museo, 1910.
Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia. Suomalais-ugrilainen seura, 1915. Linkki
Vahros, Igor. ”Venäjän ja suomen kielen kosketuksista jalkaverhojen nimitysten alalla,” Virittäjä, 12.12.1959. Linkki
Vahter, Tyyni. ”Metsäpirtin, Muolaan, Raudun ja Valkjärven naisten käsitöistä”. Museovirasto, käsikirjoitus, 1930a.
Vahter, Tyyni. ”Kansanomaisesta lastenhoidosta Metsäpirtissä, Muolaassa ja Valkjärvellä.” Käsikirjoitus, Museovirasto, 1930b.
Vuoristo, Osmo. “Kurpponen”. seminaariesitelmä, 1953. Linkki
Väkiparta, Eero. “Vanhoja muistoja”. Vuoksi, 1896:89. Linkki.