Kurpposet ja ruojukengät

Vähän aikaa sitten julkaisin artikkelin tekemistäni ruohikengistä. Yleensä julkaisen ensin taustatutkimuksen ja vasta sitten varsinaisen käsityötuotoksen, koska tämä on se järjestys jossa yleensä teen asiat: ensin tutkitaan, sitten hutkitaan. Tällä kertaa aineisto oli kuitenkin niin vaikeaselkoista, että taustoittavan artikkelin kokoaminen vaati poikkeuksellisen paljon aikaa.

Naisten kenkämuoti kehittyi suurin piirtein siten, että 1800-luvun puoliväliin saakka käytettiin yksinkertaisia, yksipohjaisia paulakenkiä, ja vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla tyylivalikoima runsastui. Tässä artikkelissa käsittelen 1800-luvun alkupuolen kenkiä, joihin usein viitataan kurpposina ja ruojukenkinä. Jalkineiden nimet ovat vaikeita: samaa jalkinetta on kutsuttu eri nimillä ja eri jalkineita samalla nimellä, pitäjästä riippuen, haastetta ovat aiheuttaneet esimerkiksi kaikenlaiset pieksu- ja lipokas-nimiset jalkineet. Juurikin tästä syystä pieksuihin ja lipokkaisiin päästään käsiksi vasta artikkelin jatko-osassa, joka on edelleen työn alla.

Museokokoelmista tiedossani on ainakin 32 Kannaksen, Keski-Karjalan ja Suomenlahden ulkosaarien nahkakenkää. Tulkintani mukaan näistä 11 on ruojukengän tai kurpposen tapaisia kenkiä. Pääasiallisia lähteitäni ovat nämä säilyneet kengät sekä yleisesti käytetyt toisen käden lähteet, Theodor Schvindtin (1913) ja U. T. Sireliuksen (1915) pukukirjat, sekä Osmo Vuoriston seminaariesitelmä kurpposista (1953).

Piirämäni kaavakuvat jalkineista havainnollistavat kengän rakennetta, eli mistä osista se koostuu. Kaaviot on piirretty museokokoelmissa olevien kenkien kuvien ja piirrosten perusteella. Kaaviot ovat suuntaa antavia eivätkä sellaisenaan sovellu kenkien kaavoiksi.

Tuohijalkineita käytettiin pitkälle 1800-luvulle

Ennen kuin pureudun tarkemmin nahkakenkiin, on paikallaan sanoa sananen kenkien käyttämisestä ylipäätänsä. Vielä 1800-luvulla naisten nahkakengät oli varattu juhlakäyttöön eli esimerkiksi kirkkokengiksi. Naisten nahkakengät myös olivat matalia, ja varrelliset kengät olivat pääsääntöisesti miesten kenkiä. Nahan sijaan arkikenkien raaka-aine oli tuohi, jota oli joka puolella saatavilla ja se oli käytännössä ilmaista. Toisaalta, myös nahkaa saatiin omista eläimistä, joten on erikoista ja lisäperehtymisen arvoista selvittää, miksei nahkajalkineita käytetty enemmän. Yksi syistä saattaa piillä siinä, että yksipohjaiset nahkajalkineet kuluivat nopeasti puhki pohjistaan: tässä artikkelissa kuvatuissa alkuperäisissä kengissä monessa on pohjassaan aukko.

Kesällä tehtiin töitä paljain jaloin tai tuohijalkineissa – tämä ei koskenut pelkästään naisia vaan myös miehiä. Mainintoja virsujen tai tohveleiden käyttämisestä kesäisinä arkikenkinä löytyy ainakin Räisälästä (Schvindt 1913, 29, 32; ), Viipurin maalaiskunnasta (ibid., 137), Äyräpään kihlakunnasta (ibid., 95). Muolaasta on maininta virsujen käyttämisestä niinkin myöhään kuin 1890-luvulla (Väkiparta 1896), Rautjärveltä 1880-luvun tienoilta (Jurva 1960). Vuodelta 1873 on lehtikirjoitus, jonka mukaan vasta tässä vaiheessa jotkut morsiamet olivat luopumassa tavasta valmistaa tuohijalkineita orsikoksi ja sen sijaan varustautua nahkakengillä (nimimerkki Ruokolahtelainen 1873:104).

Tuohijalkineita käytettiin jopa pyhäkenkinä. Joutsenossa vanhaan aikaan [eli mahdollisesti 1800-luvun alussa] ei ollut mitenkään tavatonta nähdä kesällä naisia kirkossa virsut jalassa (Schvindt 1913, 160). Haliniuksen käsikirjoituksen perusteella kaikilla ei edes ollut nahkakenkiä vielä 1800-luvun alussa, sillä naiset saattoivat tulla kirkkoon paljasjaloin, kun eivät kehdanneet tulla sisään tuohijalkineissa (Halinius 1826). Vuonna 1816 Jääsken kirkkoherra kielsi tuohijalkineiden käytön kirkossa, minkä jälkeenkin niitä pidettiin kirkkomatkoilla ainakin 1840-luvun lopulle saakka (Sirelius 1915, 242). Kirkkoon mennessä kannettiin paikoin (Valkjärvi, Uusikirkko) vielä 1870-luvulla nahkakengät vanhan tavan mukaan kainalossa. Ne pantiin jalkaan vasta kirkon lähistöllä, mistä Uudenkirkon kirkon pohjoispuolella sijaitseva Virsumäki sai nimensä. (ibid., 229.)

Lasten vaatetuksesta on yleisesti ottaen vähän tietoa. Valkjärveltä löytyy kiinnostava muistitieto, jonka mukaan kengät sai vasta, kun meni rippikouluun (Varpu Koiranen lähteessä Vahter 1930b, 5).

Yhden kappaleen kurpposet

Yksinkertaisimmillaan kenkä tehtiin yhdestä nahkapalasta, johon ommeltiin sauma eteen sekä taakse. Kenkä sidottiin jalkaan nahkapauloilla, jotka oli pujotettu pohjakappaleen reunaan. 1800-luvulla yhden palan kurpposia tehtiin vielä ainakin Pyhäjärvellä ja Räisälässä, ja ainakin Pyhäjärvellä malli oli nokallinen: kengän kärkeen muodostuu terävä nokka. (Sirelius 1915, 230; Schvindt 1913, 22, 30). Pyhäjärveltä on säilynyt tiettävästi yksi nokkakurpponen (KA431), muita säilyneitä nokkakurpposia ei ole minulla tiedossa.

Pyhäjärveläinen nokkakurpponen museossa. — Nokkakurpponen, Pyhäjärvi (KA431)

Piirroskuva nokkakurpposesta. — Nokkakurpponen, Pyhäjärvi (KA431)

Samantyylisiä mutta nokattomia ja takaa avoimia kurpposia on säilynyt Inkeristä, Finnassa esimerkiksi SU4524:77 ja SU4849:13. En ole asiaa tarkemmin tutkinut mutta Google-haun perusteella tämän tyylisiä nokattomia kurpposia käytetään joidenkin virolaisten pukujen sekä suomalaisten muinaispukujen ja rautakautisten elävöityspukujen kanssa. Tylppäkärkisiä kurpposia saa ostettua uutena Virosta, ja niitä ilmestyy satunnaisesti myyntiin jopa Toriin.

Osmo Vuoristo esittelee Sortavalan kurpposena yhden kappaleen kurpposen, joka

“valmistettiin siten, että nahasta leikattiin suorakaiteen muotoinen levy, joka oli niin paljon pitempi ja leveämpi jalkaa, että reunat ylös käännettyinä osapuoleen peittivät jalkaterän. Kärkeen ja kantaan leikeltiin lovia, jotta nahka sopisi paremmin kääntymään. Nahan reunoissa oli reiät, joihin pujotettiin niinestä tai nahasta leikattu kurenauha. Kannan takana oli eri nauhat. Tällainen jalkine vaikuttaa jalassa melko koristeelliselta, koska nahka on jalkaterän päällä säännöllisissä poimuissa.” (Vuoristo 1953.)

Myös Kurkijoelta on muistitietoa ruohikengistä, “jotka tehtiin mustaamattomasta nahasta, pohja ja sivut yhtenä nahkana, ja köytettiin nilkkaan nahkapauloilla” (Schvindt 1913, 55). Ymmärsin tämän siten, että kuvauksen kengässä ei ollut erillistä päälliskappaletta.

Kahden kappaleen kurpposet

Sireliuksen mukaan seuraava kehitysaste oli kahdesta osasta, pohjakappaleesta ja iltistä (aka lappi, kauto) kootut kurpposet. Niidenkin suuaukon ympäri kulki paula. (Sirelius 1915, 230-232,235.) Nykykengissä iltillä tarkoitetaan yleensä nauhoituksen alapuolella olevaa nahkalärpäkettä, mutta tässä iltillä tarkoitetaan kengän päälliskappaletta.

Kahdesta palasta kootun kurpposen kaavakuva.

“Valkjärveläisessä kurpposessa, (K676), päättyy iltti jalkarintaan; ikäänkuin jälkielänteenä tällä kohdalla ennen olleesta saumasta on nahkaan painettu koristejuova.” (Sirelius 1915, 230-232,235)

Kahdesta palasta kootusta kurpposesta piirroskuva. — *Kahdesta kappaleesta koottu kurpponen (K676) Valkjärveltä. Lähde: Sirelius 1915.*

Ruojukengät eli ruohikengät

Sireliuksen mukaan seuraava kehitysaste oli lisätä kenkään erilliset varsikappaleet eli ruojut. Milloin ruojukengät tulivat käyttöön, on epäselvää. Niitä käytettiin Räisälässä ainakin1830-luvulta alkaen (Sirelius 1915, 236), Kaukolassa ainakin 1800-luvun alkupuolelta (Schvindt 1913, 39), samoin Koivistolla (ibid., 121) ja Kirvussa (Halinius 1826).

Schvindt kutsuu ruojua Koiviston kontekstissa myös päärmäksi (1913, 121), mutta kyse ei ole päärmeestä, ei ainakaan tässä artikkelissa kuvattujen ruojukenkien tapauksessa. Aiemmin paula kulki pohjassa ja iltissä, nyt se kulkee ruojuissa ja iltissä. Kaavakuvassa alla ruoju koostuu kahdesta palasta, vaikka teoriassa ruoju voidaan tehdä yhdestäkin palasta. Museokenkien kuvista huomaatte, että kantaan on ilmestynyt nahkalenkki, jonka kautta köyttöpaula kulkee. Koska lenkki joka tapauksessa peittää ruojujen takaosat, ei varmaan ole suurta väliä onko ruojussa takasauma vai ei.

Kaavakuva ruojukengästä, jossa on erillinen kauto.

Myöhemmin ruojut kasvoivat yhteen iltin kanssa (Sirelius 1915, 230-232,235). Se että iltti ja ruojut alettiin leikata yhtenä kappaleena säästi hieman vaivaa ompelussa, mutta lisäsi kuitenkin nahan menekkiä. En osaa sanoa, miksi näin on päädytty tekemään. Tässä artikkelissa kuvatuissa museokengissä on nähdäkseni kaikissa tehty ruojut ja iltti samasta palasta.

Kaavakuva ruojukengästä, jossa iltti ja ruojut ovat samaa kappaletta.

Piirros räisäläisestä ruohikengästä. — Ruohikenkä, jossa iltti ja ruojut ovat leikattu erikseen. Räisälä (KA545). Sirelius 1915. (Sireliuksen mukaan kengät ovat Jääskestä, mutta esineluettelon perusteella Räisälästä.)

Piirros koivistolaisesta paulakengästä eli ruojukengästä. — Ruohikenkä, jossa iltti ja ruojut ovat leikattu erikseen. Räisälä (KA545). Sirelius 1915. (Sireliuksen mukaan kengät ovat Jääskestä, mutta esineluettelon perusteella Räisälästä.)

Näin syntynyttä kenkämallia on kutsuttu eri nimillä. Kutsun niitä itse ruohikengiksi, koska nimi oli käytössä Jääsken alueella. Nimityksiä olivat (jos lähdettä ei ole erikseen mainittu niin Sirelius 1915, 230-232,235; tai Schvindt 1913, 153):

Puoliruojunen kenkä: Pyhäjärvi; Ruojukenkä: Koivisto
Paulakengät: Koivisto, Räisälä. Koivistolla paulakenkien osien nimet olivat päärmä, lappi ja pohja (Schvindt 1913, 121).
Kurpposet: Pyhäjärvi, Rautjärvi. Schvindtin mukaan Rautjärvellä naiset pitivät vanhaan aikaan kurpposia eli lääväkenkiä, jotka olivat ruohikenkien tapaisia, matalia ja pauloilla varustettuja.
Ruohikengät: Jääski, Ruokolahti, Kurkijoki, Hiitola, Kaukola; Ruohikkaat: Jääski, Antrea, Kirvu

Joissain lähteissä kurpposet ja ruojukengät on erotettu toisistaan, mutta en ole itse saanut täyttä varmuutta siitä, oliko kyseessä ero ulkonäössä vai pelkästään ero nimessä. Lisäksi lähteissä (Sirelius 1915 tai Vuoristo 1953) viitataan seuraaviin jalkineisiin, jotka ovat matalia, paulallisia kenkiä, mutta en tiedä vastaavatko ne täsmälleen tässä esitettyä ruojukengän mallia.

Uulettimet: Äyräpää, Uulattimet: Uusikirkko
Kautaiset: Sakkola, Rautu. Schvindt mainitsee (1913, 9) Sakkolasta ja Raudusta käytetyt kautaiset, jotka olivat “mataloita paulakenkiä, joiden paulat köytettiin kiinni nilkkaan”. Vuoristo (1953) pitää kautosia samana jalkineena kuin kurpposet ja ruohikengät. (Sirelius kutsuu näitä kantaisiksi.)
Passelkenkä: Lavansaari, Seiskari (Vuoristo 1953). Myös Sirelius (1910) mainitsee passelkengät Lavansaarelta ja Seiskarista, mutta ei kuvaa niitä tarkemmin.
Pieksut: Parikkala

Kartta paulakengistä käytetyistä nimityksistä Karjalan kannaksella, Suomenlahden ulkosaarilla. — Kurpposen nimityksiä: Jääsken ja Käkisalmen kihlakunnassa ruohikenkä, Sakkolassa ja Raudussa kautonen, Suomenlahden ulkosaarilla passelkenkä, Äyräpään kihlakunnassa uulatin ja monin paikoin myös paulakenkä. *Kartta: Vuoristo 1953, muokattu alkuperäisestä.*

Räisäläinen paulakenkä museossa. — Paulakenkä, Räisälä (KA620). Paulakenkä. Samaa muotoa kuin Pyhäjärven kurpposet ja puolruojuset kengät (Schvindt 1883).

Nämä neljä kenkäparia, Kansallismuseon KA620 Räisälä, KA1447 Jääsken kk, KA4352 Räisälä ja Venäjän etnografisen museon REM 8762-31014 Koivisto/Jääski, ovat nähdäkseni kaikki samaa mallia. Kengät on toteutettu siten, että sivusaumat on ommeltu oikeat vastakkain, minkä jälkeen kenkä on käännetty oikein päin ja sen kärkisauma on ommeltu oikealta puolelta. Ne näyttäisivät olevan ommeltuja kahdesta palasta, ruoju ja iltti yhdessä siis. Näkemäni ruojukengät ovat muodoltaan pyöreäkärkisiä. Hiitolasta kuitenkin mainitaan teräväkärkiset ruohikengät (Schvindt 1913, 47).

Kivipainokuva naisesta, jolla on ruojukengät jalassaan. — *Ruohikengät jääskeläisen vaimon jalassa, piirros KK989:1* *1852.* *Punainen paula on kiedottu moneen kertaan nilkan ympärille.*

Matti Akkasen Jääskestä peräisin olevan kertomuksen mukaan ruojuihin pujotettiin ohut nahkanauha, ympärikkö, ja ympärikön päihin tulivat kiinni varsinaiset paulat, jotka kierrettiin moneen kertaan säären ympärille. “Ympärikkö juoksee kantalapun lävitse ja on ommeltu kiini paulaan. Paula on niinikään juhtinen ja vähän leveämpi ympärikköä.” (Akiander 1852.) Pyhäjärvellä paulaa kutsuttiin paklaksi (Varpu Hynninen lähteessä Arponen 1932).

Lähikuva räisäläisen paulakengän kantalapusta. — Paulakengän kanta (KA620 Räisälä)

Lähikuva jääskeläisen ruohikengän kantalapusta. — Paulakengän kanta (KA620 Räisälä)

Ruojukengät ovat todennäköisesti olleet yleensä värjäämättömiä eli siis luonnollisen nahan värisiä (Kaukola: Schvindt 1913, 39; Kurkijoki: ibid., 55, Hiitola: ibid. 47).

Kenkiä saatettiin ainakin paikoin koristella. Kirjallisissa lähteissä koristeet mainitaan Hiitolasta, ylälaidassa tikkaukset ympäri koko kengän (Schvindt 1913, 47). Räisäläisissä paulakengissä (KA4352) reuna on pykälöity, siis leikattu sahalaitaiseksi ja päällisessä on tikkausta. Koivistolla lapin pää oli pykälöity ja käännetty eteenpäin (Schvindt 1913, 121). Jääskeläisissä ruohikengissä (KA1447) iltin päällä on pykälittäin leikattu nahkapalanen koristeena.

Lähikuva jääskeläisen ruohikengän iltti-osasta, jossa on koristeena kuvioleikattu nahkapala. — *Ruohikengän päällisosassa koristeellisesti leikattua nahkaa. KA1447, Jääsken kihlakunta.*

Ruojukengän malliset kengät ilman pauloja

Vanhemmat naiset käyttivät ruojukenkiä 1800-luvun puoliväliin asti, nuoremmat siirtyivät paulattomiin kenkiin jo varhemmin. Jääsken kihlakunnassa ja Räisälässä ruohikengät alkoivat jäädä pois käytöstä 1800-luvun puolivälin tienoilla (Sirelius 1915, 236; Schvindt 1913, 153). Jotkut vanhat naiset käyttivät paulakenkiä 1800-luvun puolivälin aikoihin Kurkijoella (Schvindt 1913, 55) ja Kivennavalla (ibid., 102). ”Paulakengät olj mammallain, mie piin kottasii”, sanoi kahdeksankymmenvuotinen nainen vuonna 1910 kertoessaan Räisälän naisten vaatetuksesta (ibid., 30).

Vuoriston mukaan hyvin valmistetuista kurpposista paula voitiin jättää pois ja kenkä edelleenkin pysyi jalassa (Vuoristo 1953). Sireliuksen mukaan paulojen poisjääminen oli jälleen yksi kenkien kehitysvaihe (Sirelius 1915, 236). Schvindt ei tee selkeää johtopäätöstä kenkien evoluutiosta, mutta hänenkin keräämänsä aineisto tukee käsitystä, että paulalliset kengät korvautuivat paulattomilla. Schvindt mainitsee, että Hiitolassa paulat jäivät aikanaan ruohikengistä pois: kenkä oli siis edelleen ruojukengän mallinen, mutta siinä ei ollut pauloja (Schvindt 1913, 47). Sortavalaiset lipokkaat (KA1053) ovat nekin saman malliset, ilman pauloja.

Piirroskuva hiitolaisesta ruohikkaasta eli ruojukengästä. — Ruohikkaat, Hiitola (KA958). Näissä ruohikkaissa ei ole paulaa, mutta “jonkinlaisena jälkielänteenä siitä on ruojuissa, ikäänkuin sen ääriviivoja osoittamassa, kaksi rinnakkaista tikkausta” (Sirelius 1915, 236).

Ruohikkaat, Hiitola (KA958). Näissä ruohikkaissa ei ole paulaa, mutta “jonkinlaisena jälkielänteenä siitä on ruojuissa, ikäänkuin sen ääriviivoja osoittamassa, kaksi rinnakkaista tikkausta” (Sirelius 1915, 236).

Tässä esitellyt sortavalaiset lipokkaat ja hiitolaiset ruohikkaat ovat siinä mielessä vielä perinteisen tyylisiä, että ne ovat yksipohjaisia, luonnollisen nahan värisiä ja niiden iltti on umpinainen. Artikkelin jatko-osassa käsitellään 1800-luvun jälkimmäisen puoliskon kenkiä, joissa esiintyy uusia piirteitä: niissä on ulkopohja, ne on saatettu värjätä mustaksi ja iltissä saattaa olla halkio.

Lähteet

Akiander, Matthias (Matti Akkanen). Naisien waateh-parresta Jääskessä. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1852. Linkki.
Arponen, Aino. ”Vaatetuksesta Pyhäjärvellä ja Sakkolassa.” SKS käsikirjoitus E100, 1932.
Halinius, Andreas. Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början. Päiväämätön mutta noin 1826. Linkki.
Jurva, Mirjam. Tiedot koottu Rautjärven kansallispuvun suunnittelun yhteydessä. Käsikirjoitus, Museovirasto, 1960.
Kettunen, Lauri. “Ruoju(-kenkä) sanan alkumerkityksestä.” Kalevalaseuran vuosikirja, 1952, pp. 104-109.
Lehtinen, Ildikó, ja Pirkko Sihvo. Rahwaan Puku: Näkökulmia Suomen Kansallismuseon Kansanpukukokoelmiin. Museovirasto, 2005.
Nimimerkki Ruokolahtelainen. Suomalainen virallinen lehti, 1873:104.
Schvindt, Theodor. Luettelo Suomen ylioppilas-osakuntien kansatieteellisistä kokoelmista I. 1883. Linkki.
Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. Linkki
Sirelius, U. T. Luettelo Suomen ylioppilas-osakuntien (nykyään valtiolle kuuluvista) kansatieteellisistä kokoelmista. Lisävihko II. 1902. Linkki.
Sirelius, U.T. “Vanhanaikainen naispuku Lavansaarella ja Seiskarissa.” Suomen museo, 1910.
Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia. Suomalais-ugrilainen seura, 1915. Linkki
Vahros, Igor. ”Venäjän ja suomen kielen kosketuksista jalkaverhojen nimitysten alalla,” Virittäjä, 12.12.1959. Linkki
Vahter, Tyyni. ”Metsäpirtin, Muolaan, Raudun ja Valkjärven naisten käsitöistä”. Museovirasto, käsikirjoitus, 1930a.
Vahter, Tyyni. ”Kansanomaisesta lastenhoidosta Metsäpirtissä, Muolaassa ja Valkjärvellä.” Käsikirjoitus, Museovirasto, 1930b.
Vuoristo, Osmo. “Kurpponen”. seminaariesitelmä, 1953. Linkki
Väkiparta, Eero. “Vanhoja muistoja”. Vuoksi, 1896:89. Linkki.

Käsityöt

Näin valmistuivat ruohikengät

Tiesitkö että supikkaat eivät ole perinteisin valinta eteläkarjalaisen kansanpuvun kengiksi? En löytänyt tietoja, että supikkaan (niin kuin esim. Töysän kenkätehtaan supikkaat) näköisiä kenkiä olisi käytetty Etelä-Karjalassa, sen sijaan tietoja löytyi kurpposen ja ruohikengän nimellä tunnetuista yksipohjaisista paulakengistä. Muunkinlaisia kenkiä tehtiin – näistä malleista kirjoitan lisää myöhemmin. Nyt esittelen tekemääni ruohikenkäparia.

Tein ruohikengät eli ruohikkaat Helsingin työväenosion perinnekenkäkurssilla. Oli tärkeää päästä opettelemaan kengän tekoa kurssille, koska nahkatyöt olivat minulle täysin uusi alue. Yksikään työvaihe ei ollut kauhean vaikea – lukuun ottamatta kengän ottamista pois lestiltä, mikä ei minulta onnistunut ollenkaan. Voisi kuvitella, että hyvillä kirjallisilla ohjeilla kenkien tekemisen voisi aloittaa itsenäisestikin. Tietääkseni suomalaisista perinnekengistä ei ole kirjoitettu kirjaa, joten kenkien teon opetteleminen yksikseen olisi kuitenkin käytännössä vaikeaa. (Jos luet tätä ja olet perinnesuutari, ehkä tässä olisi seuraava projekti juuri sinulle?)

Kaavan suunnittelu

Homma alkaa siitä, että valitaan parhaiten omiin mittoihin sopiva lesti. Lestin ympärille vedettiin maalarinteippiä ja tähän luonnosteltiin oma malli. Minun ruohikengässäni on kaksi osaa: pohja ja päällinen.

Lesti, jonka päälle on piirretty kengän kaava. — *Ruohikkaan malli luonnosteltuna lestille.*

Maalarinteipistä muodostunut teippikenkä leikattiin varovasti pois lestin päältä siten, että saatiin mallit pohjaa ja päällistä varten. Pohjan reunaan leikattiin lovet, jotta se saatiin tasoitettua kaksiulotteiseen muotoon. Pohjan ja päällisen kaavat piirrettiin teippimallien avulla.

Lestille piirretty kaava avattuna auki. — *Pohjan teippimalli auki leikattuna.*

Tässä näkyvät piirtämäni kaavat. Kaavoihin lisättiin saumavarat, ja kappaleet leikattiin nahasta. Kurssilla käytettiin 18 mm:n kasviparkittua nahkaa, mikä tuntui olevan sopiva paksuus tähän malliin. Tässä ruohikasmallissa sivusaumojen saumavarat jäävät nurjalle puolelle, kengän kärki ommellaan oikealta puolelta. Vaihtumiskohta on merkitty kaavakappaleisiin pienillä poikkiviivoilla. Saumavarojen leveys riippuu siitä, minkälaiset saumat kenkään on tulossa. Esimeriksi kengän takapystysaumaan ei välttämättä tarvitse jättää saumavaraa ollenkaan, jos siihen on tulossa puskusauma (puoliskot asetetaan vastakkain päät yhteen).

Leikatut nahkakappaleet ohennettiin, eli niiden nurjalta puolelta viillettiin reunat ohuemmaksi. Kaikkia sivuja ei tarvinnut ohentaa, esimerkiksi tässä mallissa en ohentanut jalantietä. Ohentaminen oli inhokkivaiheeni koko valmistusprosessin aikana. Ohentamiseen oli mahdollista käyttää monenlaisia veitsiä, mutta en saanut tuntumaa niistä mihinkään. Veistä myös piti teroittaa jatkuvasti. Tässä vaiheessa siis oppii veitsenteroittamisen taidon, jos se ei ole hallussa jo ennestään.

Ruohikenkien päälliskappaleeseen oli tietenkin saatava viillot paulaa varten. Kävin askartelukaupan työkalut tarkkaan läpi, ja sieltä sattui löytymään sopiva n. 6 mm leveä puukaiverrustaltta. Taltalla iskemällä reiät syntyivät vaivattomasti.

Nahasta leikatut kengän päällis- ja pohjakappaleet. — *Ohennettu päällis- ja pohjakappale. Päälliseen on lyöty viillot taltalla.*

Ruohikkaiden ompeleminen

Sitten tehdään reiät sivusaumojen ja kärkisauman ompelua varten. Koska sivusaumat ommellaan nurjalta puolelta, tehdään myös reiät pistoja varten nurjalta puolelta. Reiät pistetään käyrällä naskalilla kostutettuun nahkaan. Tarkoitus oli, että naskali tulisi ulos oikealta puolelta hyvin läheltä nahan reunaa. Oli tosi vaikea saada reiät kaikki samaan kulmaan. Kärkeä varten reijät tehdään oikealta puolelta, hieman viistoon. Reiän kulma vaikuttaa siihen, kuinka sileä saumasta tulee. Jos reijät pistäisi läpi suorassa kulmassa, tulisi saumasta paksumpi.

Kengän pohjakappale nurjalta puolelta. — Sivusaumojen reijät tehtiin nurjalta puolelta.

Ruohikengän pohjakappale oikealta puolelta. — Sivusaumojen reijät tehtiin nurjalta puolelta.

Kun kappaleet oli rei’itetty, pääsin ompelemaan. Saumoihin käytettiin satulasepän ommelta ja väliin tehtiin lukkopistoja. Pistot pitää kiristää tiukkaan, ja luulinkin kiristäneeni tosi kovaa, mutta valmiissa kengissä saumat osoittautuivat väljiksi. Tästäkin huolimatta ompeleminen oli lempivaiheeni kengän valmistamisessa. Kuten jo mainitsin, näissä ruohikkaissa sivusaumat ommellaan nurjalta puolelta. Koska reijät ompeleita varten oli pistetty viistoon, tulee saumasta suhteellisen matala. Olisikin ikävää, jos kengän sisäpuolelle jäisi paksu törösauma.

Ruohikengän sivusauman ompelu. — Sivusauman ompelua. Nahkan nurjasta puolesta irtoaa nukkaa erityisesti reunoja ohentaessa.

Valmis ruohikengän sivusauma nurjalta puolelta. — Sivusauman ompelua. Nahkan nurjasta puolesta irtoaa nukkaa erityisesti reunoja ohentaessa.

Kun sivusaumat oli ommeltu, oli aika kääntää kenkä oikein päin ja vetää se lestille. Tätä varten kenkä kasteltiin kokonaan. Tuntui hurjalta työntää kengäntekele veteen, mutta kasteleminen kuuluu asiaan.

Nahka kastellaan lavuaarissa. — Ennen lestille vetämistä kenkä kastellaan läpikotaisin.

Kenkä lestin päällä. — Ennen lestille vetämistä kenkä kastellaan läpikotaisin.

Sitten ompelin kärjen. Kärki ommellaan siis kengän oikealta puolelta. Päälliskappaleessa reiät ovat valmiiksi pisteltyinä, pohjaan niitä pistellään sitä mukaa, kun ompeleminen etenee. Pohjan voi lyödä parilla naulalla kiinni lestiin, jotta se pysyy ommellessa paikoillaan. Tässä vaiheessa tulee katsoa, että pohjan väljyys asettuu tasaisesti.

Kengän kärjen ompelu on kesken. — *Ruohikkaan kärkisauman ompelua.*

Sitten siirrytään kannan puolelle. Ruohikkaani vaikutti tässä vaiheessa siltä, että sen suuaukosta oli tulossa väljä. Tämän takia suuaukkoa nipistettiin pienemmäksi ottamalla takasaumaa sisään. Taakse voisi tehdä myös sileän puskusauman, tässä taakse on tehty törösauma. Kannan vaakasauma ommellaan viimeisenä.

Kengän kannan ompelu. — Kannan pystysauman rei’ittämistä.

Kengän vielä ollessa märkä ja lestillä sitä siistitään luun ja pyöröpäisen vasaran avulla. Saumojen rypyt painetaan mahdollisimman sileiksi. Minulla jäi kärkeen sellaisia ryppyjä, joita ei saanut enää oikenemaan. Monet kurssilaiset saivat paineltua supikkaiden kärjet todella sileiksi.

Pohjan liimaaminen

Kun lestillä oleva kenkä on kuivunut, voidaan siihen liimata pohja. Perinteiset ruohikkaat ovat yksipohjaiset – niissä tosiaan on vain se yksi ainut nahkapohja, jonka ruohikkaan pohjakappale muodostaa. Museoissa olevat ruohikengät ovat yleensä kuluneet pohjasta puhki, ja koska en halua omille ruohikkailleni käyvän näin, laitoin niihin nykyaikaiset kumipohjat. Ennen pohjien liimaamista on kengän pohja karhennettava hiomapaperilla.

Kannan alle on mahdollista lisätä kantakoroke. Käytössä olevan lestin mitoista riippuu se, kuinka korkea koroke kannattaa laittaa. Minulle tuli näihin ruohikkaisiin noin sentin paksuinen koroke. Koroke viistettiin ja sen reunat hiottiin nauhahiomakoneella. Tämä oli ainut kone, jota ruohikkaan valmistuksessa tarvittiin. Kaikki muu tehtiin käsityökaluilla.

Kantakoroke paikoilleen liimattuna. — Kantakoroke, jonka pää on hiottu viistoksi.

Pohjiin oli valittavana erilaisia kumeja. Valitsin mahdollisimman sitkeän pohjan, jotta kengät kestäisivät ulkokäytössä mahdollisimman pitkään. Olen ostellut lapsille Torista supikkaita, ja näissä pohjat ovat yleensä kuluneet vaikka muutoin kengillä olisikin käyttöikää jäljellä. Halusin tosiaan että pohjat kestäisivät yhtä pitkään kuin muukin kenkä, ja siksi valitsin rumemman ja kestävämmän pohjamateriaalin.

Ruohikenkä pohja ylöspäin. — *Pohja paikoilleen liimattuna.*

Ruohikkaiden viimeistely

Kuvien perusteella en saanut selvää, onko historiallisissa kurpposissa ja ruohikkaissa käytetty kantakappeja. Kurssilla laitettiin kenkiin kapit, ja laitoin sellaiset myös näihin ruohikkaisiin. Nämä kapit ovat poikkeuksellisen muotoiset senkin takia, että leikkasin ne vahingossa väärin päin, mutta myös siksi että niistä muodostuu kengän taakse tuleva nahkalenkki. Lenkin pää on ommeltu kiinni kenkään, ja kappi on liimattu sisäpuoleen kontaktiliimalla.

Ruohikengän kantakappi ylös nostettuna. — *Kantakappi paikoilleen ommeltuna, ennen liimaamista. Leikkasin kapit vahingossa ylösalaisin 😀*

Jes! Nyt ruohikkaat ovat viimeistelyä vaille valmiit. Vahalangan päät poltetaan pois sytkärillä ja kengät rasvataan. Päälliskappaleen viiltoihin piti tulla nahkanauhaa, noin 4 mm leveää, mutta nauhaa varten ei löytynyt sopivan laatuista ja kokoista nahkapalaa. Leikkasin 2 m pitkät nauhat ohuesta nahkasta, mutta nahka antoi periksi ensimmäiseen viiltoon pujottaessa, ja se siitä sitten.

Valmiit ruohikengät edestä ja takaa. — *Rasvaa ja pauloja vaille valmiin ruohikkaat.*

Käsittelin kengät kotikeittoisella kenkärasvalla, jossa on suurin piirtein puolet ja puolet oliiviöljyä ja mehiläisvahaa. Pelkäsin, että rasva saattaisi tummentaa nahkaa paljonkin, mutta näin ei käynyt. Mielestäni nahan väri jopa parani voitelulla. Olen huoltanut samalla rasvaseoksella vanhoja supikkaita ja lapikkaita, ja jotkut niistä ovat tummentuneet käsittelyssä huomattavasti. Kuluneempi nahka näyttäisi imevän enemmän öljyä, joten ehkä voimakkaat värimuutokset selittyvät nahan kunnolla. Näissä uunituoreissa ruohikkaissa nahan väri ei tosiaankaan tummennut montaa astetta.

Muutama päivää asiaa sulateltuani päätin yrittää uudestaan katkenneen nahkanauhan kanssa. Kävin nauhat saksien kanssa läpi ja huolellisesti tasasin kaikki poikkeamat leveydessä. Nyt nauha kesti pujottamisen ongelmitta. Kovetin nauhan päät erikeepperillä, ja sen jälkeen nauhan pää tuli paremmin viilloista läpi. Aikamoista nyrhäämistä oli, mutta mielestäni nauhalla on suuri vaikutus ruohikkaiden ulkonäköön.

Ensimmäistä ruohikkaistani tuli nyt tämmöiset. Tilasin jo kotiin omat lestit, jotta pääsen kehittelemään mallia kaikessa rauhassa ja kokeilemaan myös muunlaisia perinnekenkiä. Tässä artikkelissa en vielä käsitellyt esikuvia, mutta kyllä niistäkin on jokin setti luvassa.

Kaplaan kotipaja

Tag Archives: ruohikengät