Jääsken kihlakunnan nyytinkiesiliinat

Jääsken kihlakunnalla (Joutsenoa lukuun ottamatta) on oma esiliinatyylinsä, joka selvästi erottuu ympäröivistä alueista. Esiliinoja on sekä ku(d)onnaisiksi kutsuttuja punaraitaisia esiliinoja että arvostettuja nyytinkiesiliinoja. Tässä artikkelissa käsitelen ainoastaan nyytinkiesiliinoja. Lue kudonnaisesiliinoista aiemmasta artikkelista.

Samantyylisiä esiliinoja käytettiin Jääsken, Kirvun, Antrean, Ruokolahden ja Rautjärven pitäjissä. Mahdollisesti nyytinkien eli pitsien kuviot olivat erilaiset Ruokolahdella ja Rautjärvellä, kuitenkin riittävän samanlaiset, että niiden esiliinoja ei voi satavarmasti erottaa Jääsken, Kirvun ja Antrean esiliinoista. Todennäköisesti tyylit vaihtelivat myös ajassa siten, että vanhemmissa esiliinoissa nyytinkipitsit olivat ruskeita, harmaita tai valkoisia ja uusimmissa sinisiä.

Käytön konteksti

Nyytinkiesiliinat olivat siinä mielessä arvokkaita, että niiden valmistaminen vaati kymmeniä tunteja työtä. Esiliinaa käytettiin myös arkena (Akiander 1852), mutta nyytinkiesiliinat olivat pyhäesiliinoja (Schvindt 1913, 151). Sokan emäntä Vuoksenrannasta (entistä Antreaa) kertoi, että rippikirkkoon puettiin nyytinkiesiliinat, vaikka muuten käytettiin “kuonnaisii” (Vahter 1934).

Jostain syystä esiliinaan käytetyn työn määrä ei näkynyt sen rahallisessa arvossa. 1800-luvun puolivälissä esiliina arvioitiin perunkirjoissa keskimäärin 25 kopeekan arvoiseksi (sarkaviitta 64 kopeekkaa ja hame 79 kopeekkaa). Olen tutkinut jonkin verran Jääsken perukirjoja 1800-luvulta. 1800-luvun loppua kohti esiliinoja omistettiin useampia kuin vuosisadan alussa, mutta ne laskettiin perunkirjoissa halvempiarvoisiksi. Mahdollisesti määrän nousu mutta arvon lasku selittyy sillä, että 1800-luvun alkupuolella esiliinat olivat arvokkaampia nyytinkiniekkoja ja loppupuolella vähempiarvoisia kudonnaisraitaisia. Muidenkin vaatekappaleiden keskimääräinen arvo kuitenkin näyttää laskeneen 1800-luvun mittaan, joten syy saattaa löytyä rahan arvon vaihteluista.

Nyytinkejä tekivät tytöt. Nyytinkiesiliinat olivat hurstuthameiden ohella näytön paikka nuorelle naiselle: “Mitä soreamman esiliinan tyttö osaa itsellensä valmistaa, sitä pätevämpänä häntä pidetään. — Nyytingin teko on jäykkäsormisille äkkinäistä; sillä se vaatii taidollisuutta.” (Akiander 1852). Käsityöt on usein ymmärretty tyttöjen kelpoisuuden näytteinä, vaikka todellisuudessa kaikkea ei välttämättä valmistettu itse: Anni Hikipään ollessa nuori [1860-luvulla] talonpoikaistytyöt ostivat pastori Winterin tyttäriltä pitsiä esiliinoihinsa. Hikipää kertoo myös ettei itse tehnyt nyytinkejä, koska oli köyhä palvelusihminen. (Vahter 1924, 18.)

Nyytinkien käytön lasku näyttää sijoittuvan 1850–1870 luvulle. Schvindtin mukaan Ruokolahdella ja Rautjärvellä nyytinkiesiliinat alkoivat jäädä pois käytöstä 1800-luvun puolivälin tienoilla, kun taas kudonnaisesiliinoja käytettiin kansanpukuajan loppuun asti (Schvindt 1913, 151). Sireliuksen mukaan nyytinkejä valmistettiin Jääsken kihlakunnassa 1870-luvulle asti. Kudonnaisia esiliinoja alettiin Sireliuksen mukaan käyttää vasta 1860-luvulla (1915, 135), mikä kuitenkaan ei todennäköisesti pidä paikkaansa (ks. kaksi viimeistään vuodelta 1852 olevaa kivipainokuvaa myöhemmin artikkelissa). Tyyni Vahterin vuonna 1924 haastattelemat vanhat naiset muistivat nyytinginteon mutta kaikki eivät itse osanneet tehdä sitä, ja nyytinginteon kerrottiin päättyneen suunnilleen 1860–1870-luvulla. Antrean Liikolan kylästä kotoisin oleva 82-vuotias nainen sekä Kirvun Mertjärveltä kotoisin oleva Elli Heija, 73 vuotta, olivat tyttönä tehneet nyytinkiä. (Vahter 1924, 17-19.)

Nyytinkien käytön loppuminen on tapahtunut vain hieman aiemmin tai samoihin aikoihin, kun kansanpuku muutenkin jäi pois käytöstä. Todennäköisesti samoja syitä vaikuttaa nyytinkien kuin kansanpukujenkin häviämisen taustalla. Nyytingit olivat erityisen työtä vaativa osa pukeutumisessa, minkä takia niiden häviäminen on helppo ymmärtää. Antrean Ikävalkolassa 75-vuotias Anttilan emäntä kertoi, että hänen äitinsä ei ollut antanut hänen tehdä nyytinkiä, oli vain sanonut, että se oli tarpeeksi hänen omia harteitaan pakottanut, kun koko talven sai istua nyytinkirukin ääressä, että sai yhteen esiliinaan. (Vahter 1924, 17-19.)

Senkin jälkeen, kun uusia nyytinkejä ei enää valmistettu, saatettiin käyttää vanhoja esiliinoja ja jopa siirtää vanhoja nyytinkejä uusiin esiliinoihin. Museokokoelmiin nyytinkiesiliinoja on saatu runsaasti.

Säilyneet nyytinkiesiliinat

Galleriassa alla ovat esillä kaikki nyytinkiesiliinat, joista löytyi kokokuva. Esiliinoja on monessa eri museossa: niitä on riittänyt myös ulkomaille vaihdettavaksi.

Kunstkamera 323-26 ja 323-101
Venäläinen etnografinen museo REM 8762-31036 ja REM 8762-31034
Lahden museot, Viipuri-kokoelma 582:167, 717:201 ja 10667:1481
Kansallismuseo KA7510, KA7541, K7619 (tarkistetun kansallispuvun esiliinan esikuva)
Nordiska Museet NM.0077445 ja NM.0048360
Lappeenrannan museot EKME3136 ja EKME1861
Penn Museum 19515.2
Néprajzi Múzeum: NM 4131

Esiliinoista KA1481, KA3760 Kirvu, KA3769 Jääski ja KA3758 Rautjärvi ei ole kokokuvaa saatavilla. Lisäksi Kansallismuseossa on esiliinat KA1424, KA1425 ja KA1426 Jääsken kihlakunnasta; KA3752, KA3753, KA3754 ja KA3756 Ruokolahdelta; KA3763 Rautjärveltä; KA3755, KA3757, KA3759, KA3761, KA3762 ja KA3764-KA3767 Kirvusta; KA3768 ja KA3770 Jääskestä. Näistä luetelluista Kansallismuseon esiliinoista on saatavilla ainoastaan tiedot, jotka niistä on kirjattu Osakuntien kansatieteellisen museon luetteloon.

Jääskeläinen nyytinkiesiliina, jonka raidat ovat tiheästi asetellut. — Sihvo, Pirkko. “Karjalaiset Kansanpuvut Ja Tekstiilit.” *Karjala. 1, Portti Itään Ja Länteen*, 1981, pp. 151–173.

Sihvo, Pirkko. “Karjalaiset Kansanpuvut Ja Tekstiilit.” *Karjala. 1, Portti Itään Ja Länteen*, 1981, pp. 151–173.

Nyytinkiraitaisia esiliinoja ei tiettävästi näy aikalaisvalokuvissa, lukuunottamatta Michel Seifertin studiovalokuvia vuodelta 1867. Kahdessa oheisessa kivapainokuvassa (viimeistään vuodelta 1852) nyytinkiesiliinoissa on helmassa hapsut, mikä on erikoista, sillä yhdessäkään säilyneessä esiliinassa ei ole helmahapsuja.

Kivipainokuva kahdesta kansanpukuisesta naisesta. — *KK2496:1 Museovirasto. Kruskopf, Pehr Adolf*, *viimeistään vuodelta 1852. Jääskeläinen vaimo ja tyttö.*

Kivipainokuva, jossa jääskeläinen vaimo on kesäisessä juhlapuvussa. — *KK2496:1 Museovirasto. Kruskopf, Pehr Adolf*, *viimeistään vuodelta 1852. Jääskeläinen vaimo ja tyttö.*

Esiliinan rakenne

Nyytinkiesiliinan väleissä oli koristuksina kuusi tai seitsemän nyytinkiä (Halinius 1816, Siteerattu Schvindt 1913, 148). “Pari tuumaa leveäin palttinasiepalein välihin ommellaan nyytinkiä, jota myös pannaan esiliinan molemmille kupeille ja alapäähän — Nyytinki on leveämpi ja kapeampi aina sitä myöten, mihin sitä milloinki ommellaan; ei se kuitenkaan ole milloinkaan tuumaa leveämpi. (Akiander 1852.) Kun ”oltiin oikeen ylpeit, pantii monen sortillist ylhäälle kapeampia, sitte aina leveämpiä nyytinkejä helmaan päin”. (Antrea, Liikola. Vahter 1924, 17.)

Yleensä raitojen järjestys on sama siten, että ylimpänä on ripsiraita, sitten nyytinki, ja nämä ripsiraidat ja nyytingit vuorottelevat helmaan asti. Helmassa alimpana on nyytinki. Helmanyytinki mukaan luettuna on esiliinoissa 6-7 vaakasuoraa nyytinkiä. Esiliinoissa KA7510 ja LHMVHMAE717:201 on alkuun kaksi raitaa ennen ensimmäistä nyytinkiä. Parissa esiliinassa ylimmäinen ripsiraita on erilainen kuin alemmat ripsiraidat. Esiliinassa Kunstkamera 323-101 näyttäisi olevan nyytinki ylimpänä.

Nyytinkien, palttinan ja ripsiraitojen välinen suhde vaihtelee. Joissain esiliinoissa valkoista palttinaa on vähemmän kuin raitaa, toisissa esiliinoissa toisinpäin.

Vertailukuva kahdesta jääskeläisestä nyytinkiesiliinasta. — *Esiliinojen raitojen ja nyytinkien suhde vaihtelee. Kuvat: NM.0048360 ja Sihvo 1981.*

Mitat

Sireliuksen mukaan esiliina oli Kirvussa kapea ja lyhyt vielä 1800-luvun alussa ja piteni “sitten 1821:n tienoilla” (1915, 138). Sirelius todennäköisesti siteeraa jotain Andreas Haliniuksen tekstiä. Halinius kertoo mahdollisesti vuonna 1816 kirjoittamassaan tekstissä Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början, että esiliina on kapea ja ulottuu hieman polven alapuolelle.

Muutamista esiliinoista on saatavilla sekä pituus- että leveysmitta (kaavio 1). Suurin osa museoiden esiliinoista on keskenään suunnilleen samankokoisia. Oheisessa kaaviossa niiden ympärille on piirretty ympyrä. Leveys vaihtelee noin 55-65 cm välillä ja pituus 70-80 cm välillä. Kudonnais- ja nyytinkiraitaiset esiliinat ovat suunnilleen saman kokoisia. Jos jätetään tarkastelun ulkopuolelle kaksi poikkeuksellisen kapeaa esiliinaa, on keskimääräinen nyytinkiesiliinojen pituus 74,5 cm ja leveys 60,9 cm, kudonnaisraitaisten pituus 75,5 cm ja leveys 59,5 cm.

Kaavio jääskeläisten esiliinojen pituuksista ja leveyksistä tyylin mukaan. — Kaavio 1. *Nyytinkiesiliinat:* Jääski (EKME3136); Jääsken kihlakunta (LHMVHMAE10667.1481) ; Jääski (LHMVHMAE582.167 ); Kirvu (LHMVHMAE717.201); Jääsken kihlakunta (MAE No. 323-101); Jääsken kihlakunta (MAE No. 323-26); Antrea (NM 4131); Jääski (NM 6060) ; Jääsken kihlakunta (Penn Museum 19515.2); Jääsken kihlakunta (REM 8762-31034); Jääski (REM 8762-31036) *Kudonnaisesiliinat:* Jääski (KA1428) ks. Finna; Ruokolahti (LHMVHMAE2430.968); Jääsken kihlakunta (MAE No. 323-102); Jääsken kihlakunta (MAE No. 323-27); Jääski (NM 6061); Jääsken kihlakunta (REM 3054-35); Jääsken kihlakunta (REM 3054-36); Jääski (REM 8762-31035)

Jos verrataan tätä kokonaiskuvaan, ovat Jääsken kihlakunnan kudonnais- ja nyytinkiesiliinat keskimittaisia suhteessa muihin karjalaisiin esiliinoihin. Ne ovat keskimäärin pidempiä kuin Äyräpään kihlakunnan esiliinat, kapeampia ja lyhyempiä kuin Rannan ja Käkisalmen kihlakuntien esiliinat ja lyhyempiä kuin Joutsenon revinnäisesiliinat.

Kaavio Karjalan Kannaksen esiliinojen pituuksista ja leveyksistä tyylin mukaan. — *Kaavio 2. Kaikki datasetin esiliinat. Näitä on niin paljon että en laittanut kaikista esinenumeroita. Mutta tässä vertailun vuoksi.*

Nyytingit

Karjalaisia nyplättyjä pitsejä kutsutaan nyytingeiksi, nypläämistä papeloimiseksi ja nypylöitä papeloiksi (Linnove 1947, 224, 268).

Nyytinkien koristeita kutsui Antrean Liikolasta oleva emäntä “kirssilöiksi” niissä käytetyn langan mukaan (Vahter 1924, 17). Kirvussa siniseen nyytinkiin tehtiin värilangoilla “koukkia” “potrukkeiksi” eli koristeiksi (Vahter 1924, 19). Todennäköisesti “potrake” tai “potruke” on yleisesti merkinnyt langalla tehtyä koristusta, sillä termi esiintyy muistitiedossa myös muiden tekstiilien yhteydessä. Toivo Vuorelan Kansanperinteen sanakirjassa (1979) sana “potra” merkitsee muun muassa kaunista tai koreaa, venäjän sanasta bodryj “uljas” tai “rivakka”.

Usein potrukkeet ovat yksinkertaista siksak-kuviota. Joissain esiliinoissa kuviointi koostuu yksinomaan varsin yksinkertaisesta kuviosta. Lisäksi reunanyytingit ovat usein yksinkertaista siksakkia, vaikka esiliinan nyytingit olisivat muutoin monimutkaisempia. Nyytinkien leveys vaihtelee, ja näyttäisi kuin ne levenesivät helmaa kohden. Katso seuraavia kuvia: kunkin esiliinan viisi nyytinkiä ovat pystyssä, esiliinan helman alin nyytinki vaakatasossa vasemmalla ja reunanyytinki vaakatasossa oikealla.

Jääskeläisiä esiliinan nyytinkejä lähikuvissa. — Kirvu. Nordiska museet NM.0048360

Yleensä yksi nyytinkiraita on yhdenlaista nyytinkiä. Jääskeläisessä esiliinassa (NM.0077445) ylimpään nyytinkiraitaan on yhdistetty viittä erilaista kuviota.

Nyytinkiesiliinoja on säilynyt paljon, mutta useiden esiliinojen kohdalla ei ole säilynyt paikkatietoa. Lisäksi “Jääskestä” olevien esiliinojen tapauksessa emme voi aina tietää varmasti, onko Jääskellä tarkoitettu Jääsken pitäjää vai kihlakuntaa. Ruokolahdella nyytinkien koukut olivat Aino Linnoven (1947, 270) mukaan vaihtelevamman muotoisia kuin Jääskessä, Antreassa ja Kirvussa. Minulla ei ole tarpeeksi dataa, että voisin tehdä tällaisen johtopäätöksen. On totta, että osassa esiliinoista koukuista muodostuu suurikokoisia kuvioita, osassa vain pientä siksak-kuviota.

Mustavalkokuva esiliinan nyytingistä, jossa monimutkainen koristekuvio. — Jääsken kihlakunta KA1481. Hokkanen 1992.

Yleensä Jääsken kihlakunnan esiliinanyytingit on tehty siniselle pohjalle (Schvindt 1913, 141-142, 151), kuten nyytinkien lähikuvissa yllä. Tällaisia esiliinoja on myös toteutettu Jääsken kihlakunnan alueen kansallispukuihin.

Sinisellä pohjalla kulkevat koristelangat ovat monenkirjavia. Schvindtin mukaan (1913, 141-142, 151) kuviointi oli enimmäkseen punaista tai keltaista, Linnove mainitsee (1947, 268) myös vaaleansinisen ja vihreän. Voitte katsoa värejä myös esimerkkikuvista yllä.

Värillistä villaista tai puuvillaista koristelankaa nyytingissä kutsutaan kirssilangaksi (Linnove 1947, 224, 268). Kirvun kirkonkyläläinen 87-vuotias Katri Karhinen kertoi, että on tehnyt nyytinkiä Käkisalmesta tuodusta kirssi- eli villalangasta (Vahter 1924, 19). Esimerkiksi Äyräpään kihlakunnassa kirssi viittaa yleensä ostettuun, usein kirkkaan väriseen lankaan – yleensä nimenomaan villalankaan, sillä kasvikuituisia lankoja kutsuttiin rihmaksi. Suunnilleen sama merkitys kirssillä on ollut myös Jääsken kihlakunnassa.

Kuten sanottu, oli nyytinkien pohjaväri yleensä sininen. Sininen oli arvostettu väri, koska se oli ostoväriä. Kirvun kirkonkyläläinen 87-vuotias Katri Karhinen kutsui uudempia sinisiä nyytinkejä ”markkinasinisiksi” (Vahter 1924, 19). Sinistä ostoväriä kutsuttiin myös “kaupunginsiniseksi” (Sihvo & Lehtinen 2005). Erään muistitiedon mukaan lanka oli pääasiassa sinistä puuvillalankaa, jota ostettiin Viipurista (Antrea, Liikola. Vahter 1924, 17).

Ostettu sininen on todennäköisesti ollut uusi väri, ja vanhimmat nyytingit olivat harmaita tai valkoisia. Muistitiedon mukaan ennen sinisiä nyytinkejä Kirvussa värjättiin mataranjuurilla harmaata rihmaa (Vahter 1924, 19). Halinius kertoo, että nyytingit olivat vuonna 1802 mustanharmaat mutta vuoden 1821 tienoilla alettiin tehdä punaisia, sinisiä ja ruskeankeltaisia (Linnove 1947, 268). Myöhemminkin nyytinkiä tehtiin sinisen ostolangan sijaan myös kotona kehrätystä ja värjätystä mustasta langasta, silloin koristeet eli koukut olivat “sorjempia” (Vahter 1924, 19).

Mainintoja on myös valkoisista nyytingeistä: Jääskessä nyytingit olivat vanhastaan valkoisia (Sihvo & Lehtinen 2005). Ruokolahdella nyytinkiesiliina oli muuten valkea, paitsi nyytinkien koukeroissa muutama lanka oli musta tai sininen (Schvindt 1913, 155). Schvindt siteeraa tässä Aino Hämäläisen kirjettä vuodelta 1910, Hämäläinen oli kuullut vuoden 1840 tienoilla syntyneen mummon kertovan tämän isoäidin aikana käytetystä puvusta. Tieto on siis kulkenut kahden välikäden kautta, ja sijoittuu todennäköisesti 1800-luvun alkuun.

On myös säilynyt esiliinoja, joissa nyytingit ovat muun kuin sinisen värisiä. Lahden museoiden esiliinassa 717:201 nyytingit ovat ruskealla ja harmaalla pohjalla, esiliinassa 10667:1481 punaisella pohjalla. Ruokolahtelaisessa esiliinassa EKME1861 nyytingit ovat vaaleanrusehtavalla pohjalla.

Lähikuva Jääsken kihlakunann esiliinasta, jossa nyytingit ovat ruskeita ja harmaita. — Ruskeita ja harmaa esiliinan nyytinki. Lahden museot LHMVHMAE717:201

Lähikuva Jääsken kihlakunann esiliinasta, jossa nyytingit ovat punaisia . — Ruskeita ja harmaa esiliinan nyytinki. Lahden museot LHMVHMAE717:201

Lisäksi Kansallismuseon kokoelmista löytyvät seuraavat esiliinat, joissa nyytinkien pääväri on jokin muu kuin sininen (ks. Schvindt 1885):

Ruskeat tai kellertävät nyytingit: Ruokolahti KA3753, Jääski KA3769 ja KA3770
Valkopohjaiset nyytingit: Ruokolahti KA3754
Harmaat nyytingit: Jääski KA3768
Lisäksi ruokolahtelaisessa esiliinassa KA3756 nyytingit ovat sinisestä, punaisesta ja valkeasta rihmasta tehdyt, paitsi reunanyytingit, jotka ovat valkoisesta ja punaisesta.

Ripsiraidat

Esiliinan palttinaosuuksien keskellä kulkee aina jonkinlaisia poikkiraitoja. Raidat voivat olla:

hyvin kapeita punaisia kolmiraitoja
vähän leveämpiä ja värikkäämpiä mutta silti pääsävyltään punaisia, yleensä kolmiraitoja
pujoteltuja täpliä, vaihtelevan värisiä.

Katsotaan näitä raitatyyppejä tarkemmin:

Alla kuvatuissa esiliinoissa punaiset ripsiraidat ovat kapeita ja ilmavasti aseteltuja.

Niissä esiliinoissa, joissa ripsiraidat ovat hieman leveämpiä, on mukana tavallisesti muitakin värejä kuin punaista. Jääskeläisessä esiliinassa (NM.0077445) ripsiraitojen laidat ovat poikkeuksellisen sahalaitaisia.

Jääski, Antrea tai Kirvu. Kunstkamera 323-26

Mitä mutkikkaammiksi esiliinan kudonnaisraidat menevät, sitä pienemmällä todennäköisyydellä ne ovat kaikki keskenään samanlaisia. Alla kuvassa näette, kuinka Lahden museon esiliinan (582:167) jokainen ripsiraita on hieman erilainen. Tässä esiliinassa raitojen leveys myös vaihtelee melko paljon, välillä 2,8–4,3 cm.

Lähikuvia jääskeläisestä esiliinasta. — *Esiliinan ripsiraidat lähikuvissa. Lahden museot LHMVHMAE582:167*

Nyytinkiesiliinoissa esiintyy omintakeinen, jännittävä, täplikäs raitatyyppi. Täplikkäitä raitoja esiintyy kolmessa alla kuvatussa esiliinassa. Nämä raidat eivät ole ripsiraitaa, vaan näyttävät pujotetulta joko jälkikäteen tai kutoessa. Täplikkäät raidat esiintyvät yhdessä rusehtavien nyytinkien kanssa. Koska siniset nyytingit ovat uudempaa perua kuin harmaat, on mahdollista että täpläraidat ovat samoin vanhempaa tyyliä.

Reunat

Yleensä nyytinkiraitaisten esiliinojen sekä helmassa että sivulaidoissa on nyytinkiä. Poikkeus tähän on Etelä-Karjalan museon esiliina EKME3136, jonka sivuilla ei ole nyytinkiä. Nyytingin lisäksi laitoja koristavat ripsiraitakaitaleet, samaan tyyliin kuin kudonnaisraitaisissa esiliinoissa. Osassa esiliinoista sivua koristavat ripsiraitakaitale ja nyytinki jatkuvat aina helmasta vyötärökaitaleeseen asti. Ehkä tyypillisempää on, että ripsiraitakaitale ei ulotu aivan vyötärökaitaleeseen asti. Joissain esiliinoissa myös reunanyytinki on vajaamittainen. Kuvassa alla on esimerkkejä reunoista.

Jääsken nyytinkiesiliinan reunoja. — *Usein reunaa koristava ripsiraitakaitale ja nyytinki eivät ulotu aivan vyötärökaitaleeseen asti.*

Vyötärö

Vyötärön rakenne on samanlainen kuin kudonnaisissakin esiliinoissa: Kaitale on ommeltu oikeat yhteen esiliinakankaan kanssa ja sitten käännetty taakse, kiinnitetty nurjalle todennäköisesti päärmepistoin. Vyötärökaitaleiden kuvioinnissa on jonkin verran vaihtelua siten, että joskus vyötärökaitaleena on valkoista palttinaa, parissa tapauksessa ripsiraitaista kangasta ja yhdessä tapauksessa, tässä jääskeläisessä nyytinkiesiliinassa, vyötärökaitaleen raidat kulkevat pystysuorassa. Poimuryhmiä voi olla vyötäröllä kaksi, kolme tai neljä.

Jääsken kihlakunnan esiliinan vyötärökaitale. — *Ripsiraitaisen vyötärökaitaleen päät on käännetty lenkille solmimisnauhaa varten.*

Jääsken, Antrea, Kirvun, Rautjärven ja Ruokolahden kansallispukuihin kaikkiin kuuluu nyytinkiesiliina. Ainut tarkistettu versio on tämä Jääsken pukuun kuuluva, mutta ovat tarkistamattomatkin esiliinat ihan päteviä. Kaikkiin näkemiini tarkistamattoman puvun esiliinoihin nyytingit on toteutettu muutoin kuin käsin nypläämällä. Välttämättä se ei haittaa, vaikka teolliset pitsit kyllä erottaa nyytingeistä.

Minulla on tällä hetkellä työn alla ripsiraitainen kangas nyytinkiesiliinaa varten. Suunnittelin toteuttavani nyytingit pujottelemalla valmiiseen pohjaan, mutta haluan kokeilla myös nypläämistä. Katsotaan miten siinä käy!

*Jääsken tarkistetun kansallispuvun nyytinkiesiliina* *Suomen käsityön museo*

Lähteet

Halinius, Andreas. Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början. Päiväämätön.
Hokkanen, Leena. Nyytinki, karjalainen pitsi. Lappeenrannan kaupunki, 1992.
Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. WSOY, 1985.
Linnove, Aino. Suomalaisen pitsinnypläyksen vaiheita 1500-luvulta 1850-luvulle. WSOY, 1947.
Schvindt, Theodor. Luettelo Suomen ylioppilas-osakuntien kansatieteellisistä kokoelmista II. 1885.
Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. Linkki
Sihvo, Pirkko. “Karjalaiset Kansanpuvut Ja Tekstiilit.” Karjala. 1, Portti Itään Ja Länteen, 1981, pp. 151–173.
Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia. Suomalais-ugrilainen seura, 1915. Linkki
Vahter, Tyyni. “Vuoksenrannan naisten käsitöistä ja puvusta. Virkamatka 1934.
Vahter Tyyni. ” Eräiden Karjalan pitäjien käsityöstä ja puvuista 1923–1924.” Virkamatka 1924. Museovirasto.
Vuorela, Toivo. Kansanperinteen sanakirja. WSOY, 1979.

Esiliinat

Ohje: Ruokolahtelainen esiliina

Esittelin aiemmassa artikkelissa Jääsken kihlakunnan kudonnaisesiliinoja keskittyen niiden eroihin ja yhtäläisyyksiin. Tällöin käytin kuvituksessa runsaasti ruokolahtelaista esiliinaa (Lahden museot, Viipuri-kokoelma LHMVHMAE2430:968). Tässä artikkelissa näytän, kuinka tämä ruokolahtelainen esiliina on valmistettu. Kudonnaisesiliinoissa kappaleet on todennäköisesti koottu yhteen suunnilleen samalla tavalla, ja siten tämän artikkelin ompeluohjeita voi mahdollisesti hyödyntää laajemminkin Jääsken kihlakunnan esiliinoissa.

Työskentelen tässä kotikutoisen kankaan kanssa, mutta voit käyttää myös teollista kangasta. Tällä on vaikutusta esiliinan ompelemiseen lähinnä siinä, että et voi hyödyntää kankaan hulpioita.

Mitä jos itse kutominen ei ole mahdollista?
Esiliinakangas on mahdollista tilata kankurilta tai kansallispukumyyjältä. Tässä tapauksessa kankaasta on oltava valmis maksamaan parista useampaan satasen verran. Tavallisilta kangaskaupoilta on erittäin epätodennäköistä löytää juuri sopivaa valmiskangasta. Kankaan voi toki valita sinne päin, ja olen myös itse tehnyt niin. Tällöin kiinnittäisin huomiota siihen, että kangas on punavalkoraidallista ja raidat suunnilleen oikean levyisiä. Olen käyttänyt arkiesiliinaan Eurokankaan Pehtooria, jota ehkä saattaa vielä löytyä kaupan varastoista. Kangas ei ole missään nimessä täydellinen, mutta siinä on paksuja ja väljiä punaisia raitoja suunnilleen sopivin välimatkoin. Olen myös tilannut Virosta Karnaluksilta raitakangasta. Tätä artikkelia varten kävin läpi joitain virolaisia kangaskauppoja, mutta en löytänyt sopivia kankaita. Virolaisiakin kauppoja kannattaa kuitenkin pitää silmällä.

Kuvia alkuperäisestä esiliinasta on saatavilla korkearesoluutioisena Flickrissä:

Kangas ja tarvikkeet

Ohjeistan ensin kotikutoisen kankaan ja sen jälkeen, kuinka paljon kangasta tarvitaan noin yleensä ottaen.

1. Ruokolahtelainen kangas

(Tarkemmat kudontaohjeet löytyvät ladattavista tiedostoista)

Esiliinakangas ruokolahtelaiseen esiliinaan ennen leikkuuta. — *Leikkaamaton esiliinakangas. Vasemmassa päässä ovat kolme reunakaitaletta. Oikeassa päässä on varattu 6 cm palttinaa vyötärökaitaletta varten sekä ns. alkupalttina.*

Esiliinakankaan rakenne on seuraava: ylälaitaan on kudottu valkoista palttinaa (“alkupalttina”). Tämän jälkeen alkaa raidallinen osuus. Sitä koristavat ripsiraidat, joita on kahta laatua. Ripsiraitaosuuden lopuksi tässä esiliinassa on vielä yksi eriparinen ripsiraita sekä hieman palttinaa. Esiliinakankaan lisäksi vyötärökaitaletta varten tulee kutoa noin 6 cm valkoista palttinaa. Esiliinan ylälaitaan tulee kutoa noin 1 cm saumavaraa ja loppuun 1–1,5 cm päärmevaraa. Sivukaitaleita kudotaan kolme sauma- ja päärmevaroineen.

Tärkeintä on, että kangas vastaa omia mittojasi. Alkuperäisen esiliinan koko pituus on 69 cm, josta vyötärökaitaletta on 1,6 cm, pitsiä 2 cm ja hapsuja 2,5 cm. Jos tarvitset pidemmän esiliinan kuin 69 cm, on järkevintä lisätä pituus kankaaseen. Tässä esiliinamallissa pituus kannattaa lisätä raitojen ja välipalttinoiden leveyteen, mutta ei alkupalttinan korkeuteen tai kasvattamalla raitojen määrää. Sen sijaan esiliinaa voi lyhentää alkupalttinasta tai vähentämällä raitojen määrää. Selitän seuraavassa miksi:

Alkupalttina: Alkuperäisen esiliinan ylälaidassa on 9,7 cm tavallista valkoista palttinaa. Tämä on jo melkoinen määrä palttinaa, enemmän kuin esiliinoissa yleensä. Lisäpituutta ei siis tässä tapauksessa kannata lisätä alkupalttinaan. Sen sijaan jos haluat lyhyemmän esiliinan, on tämä erinomainen paikka nipistää pituutta.
Ripsiraidat: Mallikerta koostuu leveästä raidasta, kapeasta raidasta ja niiden väliin jäävästä kahdesta palttinakaitaleesta (välipalttina). Esiliinassa on seitsemän mallikertaa eli siis 14 raitaa plus kapea eriparinen raita helmassa. Koska raitoja on jo valmiiksi tosi paljon, esiliinaan ei kannata lisätä pituutta raitojen määrää kasvattamalla. Raidat ovat kuitenkin aika kapeita ja tiheään kudottuja. Pituutta esiliinaan kannattaa lisätä leventämällä raitoja ja/tai niiden väliin jääviä palttinaosuuksia.

Alkuperäisessä esiliinassa samantyylisetkään raidat eivät ole täysin identtisiä, sillä kudelankojen määrä sekä raitojen leveys vaihtelee. Kapeampi raita on noin 15–18 mm leveä ja leveämpi 25–28 mm. Tiheys vaihtelee, mutta palttinassa kuteen tiheys on suunnilleen 30 lankaa/cm ja loimen 17 lankaa/cm. Ripsiraidat on kudottu todella ohuella langalla ja tiheään, jopa 60 lankaa/cm. Minun kutomassani esiliinassa ripsikuteen tiheys on melkein puolet vähemmän. Jälki ei ole yhtä hienoa, mutta toisaalta kudottavaa jää vähemmän ja sopivia kudelankoja on paremmin saatavilla. Käytin ripsiraitoihin puuvillalankaa (tex 30×2, 100g=1600m), sillä ohutta värikästä pellavalankaa ei löytynyt. Käyttämäni Blomqvist & Nordiskan muutoin ihan hyvä lanka päästikin pesussa väriä. Vuorelman Pouta on värivalikoimaltaan rajattu mutta saman vahvuista ja pitää värinsä todella hyvin.

Alkuperäisessä esiliinassa ripsiraitojen värit ovat punainen, vaalea indigo, tummansininen tai musta, voimakas keltainen ja vihreä. Kapeiden raitojen sininen saattaa tosiasiassa olla myös musta. Leveissä raidoissa käytetään vaaleampaa sinistä kuin kapeissa raidoissa. Tämä sininen kudelanka vaihtuu vihreään kesken työn, varmaan koska kutojalta on jompikumpi väri loppunut kesken. Leveissä raidoissa voikin käyttää oman maun mukaan joko vihreää tai sinistä, ohjeeseen väri on kirjattu vihreänä.

Lataa ohje:

Voit ladata pdf-ohjeen, joka on tehty kutomaani kangasta varten. Ohje on noin 80-senttiseen esiliinaan. Loimen tiedot löytyvät ohjeelta.
Jos haluat muokata esiliinan mittoja ja raitojen tiheyttä, lataa excel-laskuri. Jos käytössäsi on tietokone ja excel-ohjelmisto, suosittelen lataamaan makroja käyttävän taulukon (lataa työkirja, linkki vie Megaan). Tiedoston avaamisen jälkeen muista sallia makrot. Voit käyttää automatisoituja työkaluja mutta myös muokata lukuja käsin.
Jos käytät muuta taulukko-ohjelmistoa tai puhelinta, suosittelen valitsemaan taulukon ilman makroja (lataa työkirja ilman makroja). Tästä karvalakkiversiostakin löytyy laskuri ripsiraitoja varten.

Excel-laskureista: Olen testannut laskureita eri mitoilla ja moneen kertaan. Niiden pitäisi toimia. En kuitenkaan voi taata, että niihin ei ole jäänyt virheitä. Laskureiden arpomia lukuja tulee tarkastella kriittisesti.

Ruokolahtelaisen esiliinan kudontaohje Lataa

Alkuperäisen ruokolahtelaisen ripsiraitaesiliinan kangas lähikuvassa, jossa raitojen leveydet näkyvät. — *Alkuperäisen esiliinan raitoja.*

2. Mikä tahansa kangas

Jos käytät tehdasvalmisteista tai muuta kuin mallin mukaan kudottua kangasta, tarvitset:

Esiliinakangasta tarvitsemasi pituus, mieluiten siten, että leveiden ja kapeampien raitojen kuviokertoja mahtuu kankaaseen 5–7 (eli 10-14 raitaa). Plus, jätä sauma/päärmevaraan 1–1,5 cm kumpaankin päähän. Esiliinakankaan leveys on esikuvassa 53 cm plus saumavarat. Niissä tapauksissa, joissa historiallisten esiliinojen kankaan leveys on tiedossa, on se yleensä 50–60 cm.
Noin 6 cm valkoista palttinaa vyötärökaitaleeseen (saman levyisenä kuin esiliinakangas).
Reunakaitaleet: joko kaksi kappaletta yhtä pitkiä kuin esiliinakankaan pituus (tämä on toki yksinkertaisempi ommella) TAI kolme kappaletta yhtä pitkää kuin mitä esiliinakangas on leveä (näin on tehty historiallisesti, mutta näin ei tarvitse välttämättä menetellä). Kunkin kaitaleen leveys on noin 4,5 cm. Katso tarkemmin kohdasta Leikkuu.

Taustatietoa reunakaitaleista: Perinteisesti reunakaitaleet on kudottu esiliinakankaan kanssa samaan loimeen. Esiliina on korkeampi mitä se on leveä, ja sen takia yksi kankaanleveys ei riitä koko reunan matkalle. Siksi reunakaitaleita kudotaan kolme, ja yksi niistä katkaistaan jatkopaloiksi kummalekin puolelle. Jos käytät muuta kuin käsin kudottua kangasta, kankaan leveys ei välttämättä rajoita sinua. Tällöin reunakaitaleet on ihan ok tehdä yhdestäkin palasta.

Ruokolahtelaisen esiliinan kangas leikattuna osiin. — *Esiliinan osat leikattuina. Yksi reunakaitaleista on leikattu kahtia.*

Leikkuu

Jätä helmaan päärmeeseen 1–1,5 cm vara. 1 cm on kunnianhimoiselle ompelijalle; 1,5 cm on helppo ommella. Alkuperäisessä esiliinassa päärmeet ovat 3–4 mm leveitä, jolloin päärmevaraksi riittää sentti. Itse olen jättänyt 1,5 cm, koska olen huono ompelemaan käsin.
Leikkaa noin 6 cm levyinen kaitale vyötäröksi. Jätä esiliinakankaan yläosaan saumavara 1 cm.
Reunakaitaleisiin jätä päärmevara ja saumavara. Päärme tulee reunakaitaleen ulkosyrjälle (ks. kuva alla). Jätä sisäsyrjälle saumavaraa vajaa sentti. Sisäsyrjällä esiliinan laita kattaa saumavaran, joten saumavaraa ei tosiaan tarvitse jättää yhtään sen enempää. Minulla kangas purkautuu helposti, joten siksi leikkaan noin 0,7 cm saumavaran.
Katkaise yksi kolmesta reunakaitaleesta kahtia.

Havainnekuva esiliinan reunakaitaleen mitoista. — Reunaraitojen leikkaaminen. 1 cm saumavara ja 1,5 cm päärmevara ovat maksimimittoja. Esiliinasta tulee hienompi, jos pystyt tekemään kapeamman päärmeen. Huomioi myös, että kapea 1 cm saumavaraa tulee kaitaleen sisälaidalle eli siis sille laidalle, jolla punaisen raidan läpi kulkee valkea ripsiraita. *Ripsiraidan leveys on tässä 1,8 cm, mutta raita saa olla kapeampikin.*

Siksakkaan kaikki leikatut reunat.

Ompelu

Esiliinan ompelujärjestys on sikäli vapaa, että sillä ei ole merkittävää vaikutusta esiliinan ulkonäköön. Esikuvassa lienee ommeltu ensin helmapäärme sekä sivukaitaleiden ja jatkopalojen päärmeet ja vasta sen jälkeen ommeltu jatkopala yhteen sivukaitaleen kanssa, ja sitten sivut yhteen esiliinan kanssa. Alla on esitetty vaiheet siinä järjestyksessä, jossa itse tykkään ne tehdä.

1. Ompele sivukaitaleet yhteen jatkopalojensa kanssa. Voit ommella tämän lyhyen sauman koneella. Aseta kappaleet oikeat vastakkain siten, että toiseen kappaleista jää hieman leveämpi saumavara. Jos toinen reunoista on risareuna, jätä tämä saumavara lyhyemmäksi ja käytä kattamiseen hulpiota. (Jos käytät tehdasvalmisteista kangasta, voit tähän kohtaan tehdä kunnollisen katesauman.) Tee reunakaitaleista toistensa peilikuvat siten, että kummassakin kaitaleessa jatkopala jää esiliinan ylälaitaan.

Havainnekuva esiliinan reunakaitaleiden yhteen liittävästä saumasta. — *Jatkopalaan on jätetty pitempi saumavara, jotta tämä saumavara voidaan kääntää peittämään vastakkainen saumavara.*

Reunakaitaleet yhteen liittävä sauma alkuperäisessä ruokolahtelaisessa esiliinassa. — *Jatkopalaan on jätetty pitempi saumavara, jotta tämä saumavara voidaan kääntää peittämään vastakkainen saumavara.*

2. Ompele reunakaitaleet kiinni esiliinaan. Voit ommella tämän sauman ompelukoneella. Jätä esiliinan saumavara pari milliä leveämmäksi tai kavenna reunakaitaleen saumavaraa jälkikäteen. Esikuvassa esiliinan saumavara on vain 4 mm leveä, eli reunakaitaleen saumavara on tätäkin kapeampi. Reunakaitaleessa valkoinen ripsiraita tulee esiliinan puolelle. Ompele esiliinan ja kaitaleen välinen sauma mahdollisimman läheltä kaitaleen punaisen ripsiraidan laitaa. Kun tulet kaitaleen ja jatkopalan saumakohtaan, käännä saumavarat valitsemallesi puolelle siten, että hulpio peittää risareunan tai vähemmän siistin hulpion. Kannattaa varmaan kääntää saumavarat samaan suuntaan kummallakin puolella esiliinaa.

Reunakaitaleen ja esiliinan välinen sauma. — *Reunakaitale on ommeltu kiinni esiliinaan. Sauma ommellaan mahdollisimman lähelle ripsiraidan laitaa (tässä kuvassa alimman punaisen raidan alapuolella).*

3. Kun reunakaitaleet ovat kiinni esiliinassa, kannattaa esiliinan saumavarat silittää sivukaitaleiden saumavarojen päälle, jotta saumavarat on mahdollisimman helppo kiinnittää reunakaitaleeseen. Tarvittaessa kavenna reunakaitaleen saumavaraa niin, että se jää esiliinakankaan saumavaran peittoon. Ompele esiliinan saumavara sivukaitaleeseen päärmepistoin. Parhaassa tapauksessa saumavaran reuna taittuu sivukaitaleen valkoisen ripsiraidan päälle. Näin on alkuperäisessä esiliinassa. Minulla esiliinan saumavarat ovat tätä leveämmät, joten ne osuvat punaisen ripsiraidan päälle. Siksi käytän saumavarojen kiinnittämiseen punaista lankaa. (Jos käytät teollista kangasta, tee tähän ihan oikea katesauma.)

Reunakaitaleen ja esiliinan välinen sauma oikealta ja nurjalta puolelta. — Esiliinakankaan saumavara on kiinnitetty päärmepistoilla sivukaitaleeseen. Sivukaitaleen ulkosyrjän päärme on kiinnitetty sekin päärmepistoilla. Kuvassa näkyy valmis sivukaitale myös oikealta puolelta.

Alkuperäisessä esiliinassa reunakaitaleen ja esiliinan välinen sauma oikealta ja nurjalta puolelta. — Esiliinakankaan saumavara on kiinnitetty päärmepistoilla sivukaitaleeseen. Sivukaitaleen ulkosyrjän päärme on kiinnitetty sekin päärmepistoilla. Kuvassa näkyy valmis sivukaitale myös oikealta puolelta.

4. Ompele reunakaitaleiden ulkolaitojen päärmeet päärmepistoin. Pistojen tulisi seurata punaisen ripsiraidan laitaa, mutta osua valkoisen palttinan päälle. Esikuvassa päärmeen leveys on 3 mm. Minulla päärme on lähempänä 5 mm. Jos reunakaitaleiden rakenne vielä mietityttää, niin nämä kaaviot ehkä auttavat:

Kaavakuva reunakaitaleen ja esiliinakankaan kiinnittämisestä. — NURJA PUOLI: Reunakaitaleen ulkosyrjälle tulee päärme, mahdollisimman kapea. Reunakaitaleen sisäsyrjällä esiliinan saumavara kattaa reunakaitaleen saumavaran.

Kaavakuva reunakaitale ja esiliina nurjalta puolelta. — NURJA PUOLI: Reunakaitaleen ulkosyrjälle tulee päärme, mahdollisimman kapea. Reunakaitaleen sisäsyrjällä esiliinan saumavara kattaa reunakaitaleen saumavaran.

5. Ompele esiliinan helmapäärme päärmepistoin. Esikuvassa päärmeen leveys on 4 mm.

Seuraavat vaiheet kannattaa tehdä siinä järjestyksessä, kuin ne on tässä esitetty:

6. Laskosta esiliina vyötäröltä. Laskosten määrä/leveys riippuu siitä, miten haluat saada esiliinan istumaan vyötärölle. Ompele laskokset paikoilleen. Esikuvassa laskokset ovat kahdessa ryhmässä, toinen kullakin laidalla. Laskoksia on puolellaan noin 15. Laskosharja on painettu oikealle päin eli laskosharjat ovat kummallakin puolella samaan suuntaan.

Esiliinan vyötärölaskokset ennen vyötärökaitaleen kiinnittämistä. — *Vyötärölaskokset ommeltuna paikoilleen.*

7. Ompele laskostettu esiliinakangas yhteen vyötärökaitaleen kanssa oikeat vastakkain. Voit ommella tämän sauman ompelukoneella.

Esiliinan vyötärölaskokset vyötärökaitale kiinnitettynä. — *Vyötärön ja vyötärökaitaleen välinen sauma* *nurjalla puolella.*

Esiliinan vyötärölaskoksia. — *Vyötärön ja vyötärökaitaleen välinen sauma* *nurjalla puolella.*

Seuraavaa työvaihetta helpottaaksesi voit silittää yksinkertaisen päärmeen vyötärökaitaleen vapaaseen laitaan sekä jo ommellun laidan vapaaksi jääneisiin päihin, sekä silittää kaitaleen harjan taitteen (ks. piirros).

Kaavakuva ripsiraitaesiliinan vyötäröstä. — NURJA PUOLI: *Vyötärökaitaleen rakenne. Esiliinan nurja puoli on näkyvillä.*

8. Ompele kaitaleen reuna päärmeelle esiliinan nurjalle puolelle päärmepistoin. Kaitaleen vapaaksi jäävissä päissä ompele päärmereunat yhteen siten, että päät sulkeutuvat. Myös vyötärökaitaleen päissä käännä reunat sisälle ja ompele päärmeet yhteen.

Vyötärökaitaleen päät. — *Vyötärökaitaleen pään alareunat ommeltuna yhteen* *(oikea puoli)*

Ripsiraitaesiliinan vyötärökaitaleen pää. — *Vyötärökaitaleen pään alareunat ommeltuna yhteen* *(oikea puoli)*

9. Esikuvassa on tehty solmimisnauhaa varten reiät vyötärökaitaleen päihin. Leikkaa 2–3 cm viilto vyötärökaitaleen päähän. Harsi viillon reunat, jotta ne eivät purkaudu. Seuraava vaihe on haastava: Käännä kankaanpuoliskot leikkaamasi aukon laidalta sisäänpäin, yksinkertaisiksi päärmeiksi toisiaan vasten. Ompele kankaan puoliskot kiinni toisiinsa. (Harsimasi risareunat jäävät vyötärökaitaleen sisälle, eivät näkyviin.) Tämä on mielestäni tosi vaikea vaihe. Alkuperäisessä esiliinassa päärmeitä ei ole käännetty viillon päistä, ja se olisikin hyvin vaikea toteuttaa. Jos päärmeiden kääntäminen tuntuu vaikealta, vaihtoehtona on päällystää leikkaamasi aukko napinläpipistoilla. Voit myös jättää reikien leikkaamisen sikseen ja tehdä vyötärökaitaleen päihin kiinnityslenkit.

Solmimisnauhaa varten tehty reikä vyötärökaitaleen päähän. — *Solmimisnauhaa varten tehty reikä.*

Alkuperäisessä esiliinassa solmimisnauhaa varten tehty reikä vyötärökaitaleen päähän. — *Solmimisnauhaa varten tehty reikä.*

Helmapitsi

Kiitän Lauriččaa (Instagramissa @Meccylaukku), joka kokeneempana virkkaajana osasi neuvoa kuvion kanssa.

Helmapitsi on virkattu melko ohuella puuvillalangalla. Tässä on käytetty Ne 8/2 puuvillalankaa (tex 76×2, 100g=658m).

kerros: Virkkaa ketjusilmukkaa pitsin pituuden verran. Huomioi kutistuminen.
kerros: Virkkaa pylväitä ketjusilmukoihin. Virkkaa kaksi pylvästä, tee yksi ketjusilmukka. Jätä yksi ensimmäisen kerroksen ketjusilmukka väliin ja toista.
kerros: Tee kaksi pylvästä alemman kerroksen ketjusilmukan kohdalle, tee ketjusilmukka, toista. Pylväissä vedä lanka ketjusilmukan alta, ei silmukan läpi. Samalla tavalla kuin isoäidin neliöissä siis.
kerros: sama
kerros: sama

Kerrosten välissä tee päihin noin 3 ketjusilmukkaa kerroksen vaihtamista varten, niin kuin normaalisti virkatessa pylväitä tasona.

Päättele ja kutista pitsi. (Minulla meni pari yritystä saada pitsistä oikean pituinen. Onneksi se on nopea virkata.) Kiinnitä helmapitsi esiliinan alareunaan aivipistoilla, oikeat puolet vastakkain.

Esiliinan helmapitsin kiinnittäminen aivimalla.

Helmahapsut

Tee helmaan iskuhapsua. Käytä kuteena värikkäitä villalankoja ja iskulankana valkeaa puuvillalankaa. Vaihda väriä parin sentin välein. Ohje iskuhapsun tekemiseen. Kiinnitä iskuhapsu pitsin alalaitaan aivimalla, oikeat puolet vastakkain.

Esiliinan helmahapsujen kiinnittäminen aivimalla.

Alkuperäisen esiliinan helmapitsi ja helmahapsut.

Valmista

Alkuperäinen Lahden museon esiliina. — Alkuperäinen esiliina

Alkuperäisen esiliinan mukaan valmistettu kopio. — Alkuperäinen esiliina

Vaikka itse sanonkin, niin valmistamani “kopio” ruokolahtelaisesta esiliinasta on aika lähellä esikuvaansa. Kansanpuvun idea ei kuitenkaan ole olla tarkka kopio yhtään mistään: riittävän samanlainen riittää, ja on ihan hyväkin, jos oma kansanpuku on oman näköisensä. Näitä ohjeita siis voi ja kannattaakin soveltaa. Mallia voi muokata esimerkiksi virkkaamalla helmapitsin punaisesta langasta, tekemällä iskuhapsun valkeasta puuvillalangasta tai jakamalla vyötärölaskokset vaikka kolmeen ryhmään. Jääsken kihlakunnan kudonnaisesiliinoja käsittelevästä artikkelista voit katsoa lisää ideoita siihen, millä tyyleillä esiliinoja on tehty. Samoja ompeleluohjeita voi myös hyödyntää yleisesti Jääsken alueen kudonnaisesiliinoissa.

Lue myös

Esiliinan nauhat

Jääsken kihlankunnan kudonnaisesiliinat

Esiliinat

Jääsken kihlankunnan kudonnaisesiliinat

Jääsken kihlakunnalla (Joutsenoa lukuun ottamatta) on oma esiliinatyylinsä, joka selvästi erottuu ympäröivistä alueista. Esiliinoja on sekä kudonnaisiksi kutsuttuja punaraitaisia esiliinoja että arvostettuja nyytinkiesiliinoja. Tässä artikkelissa käsitelen ainoastaan punaraitaisia kudonnaisesiliinoja.

Artikkelia päivitetty palmikkonyytingistä 8.12.2024 ja 5.9.2025 Jääsken pitäjän esiliinoista.

Kirvussa, Antreassa ja Jääskessä kudonnaiset liinat tehdään punaraitaisesta kankaasta. Schvindtin mukaan (1913, 151) Ruokolahdella ja Rautjärvellä käytettiin melko samanlaisia esiliinoja kuin Jääskessä ja Antreassa. Nyytinkiesiliinat alkoivat jäädä pois muodista 1800-luvun puolivälissä, mutta ripsiraitaisia esiliinoja käytettiin kansanpukuajan loppuun asti. Ruokolahden länsiosissa lähellä Joutsenon rajaa käytettiin myös Joutsenon tyyliin tehtyjä revinnäisesiliinoja, joissa revinnäiset tosin olivat valkoisia, eivät mustia. Joutsenossa ei käytetty punavalkoraitaisia kudonnaisliinoja, vaan ainoastaan revinnäisliinoja (Ibid., 157).

Analyysini perustuu etupäässä kuuteen Jääsken kihlakunnan alueelta säilyneeseen ripsiraitaesiliinaan, jotka ovat Ruokolahdelta, Jääskestä ja Antreasta. Esiliinoista on netissä kuvia museoiden sivuilla. Kuvien kanssa työskennellessä ongelmana on, että esiliinat on kuvattu vain oikealta puolelta ja kaiken lisäksi kuvat ovat pienikokoisia. Yksityiskohtia kuten ompelutekniikoita ei näistä kuvista siten pysty päättelemään. Näitä yksityiskohtia on havainnollistettu ruokolahtelaisen esiliinan (LHMVHMAE2430:968) avulla. Kävin tutkimassa esiliinaa Lahden museoilla, ja otin siitä tällöin yksityiskohtaisempia kuvia. Jääskeläinen esiliina KA1428 on esikuva Jääsken tarkistetun kansallispuvun esiliinalle. Kansallispuvun ohjeet eivät kuitenkaan välttämättä ole yksiyhteen alkuperäisen esiliinan kanssa, joten niiden perusteella ei voi tehdä varmoja johtopäätöksiä alkuperäisestä liinasta.

Myönnän, että esiliinoihin ja pitäjiin viittaileminen käy artikkelissa vähän sekavaksi. Olen sen tähden tehnyt jokaisen osion alkuun pienen tiivistelmälaatikon. Huomioikaa, että yleistykset perustuvat pienenpieneen aineistoon esiliinoja ja kuvia.

Jääskeläinen ripsiraitaesiliina. — Pituus 73 cm, leveys 55 cm. Jääski, Kansallismuseo KA1428

Yleiset piirteet

Esiliinat ovat kapeita, esimerkiksi 56 cm leveitä. Esiliinojen pituus vaihtelee käyttäjän mittojen mukaan.
Raitojen määrä esiliinoissa vaihtelee myös pitäjän sisällä. Raitojen määrä kannattaa valita sen mukaan, miten pitkän esiliinan haluaa.

Kuudesta esiliinasta viisi on keskenään melko samanlaisia, Kunstkameran esiliina (323-27) on erilaisin suhteessa muihin. Viidessä esiliinassa yhteisiä piirteitä ovat valkoinen palttinainen vyötärökaitale, helmassa pitsi sekä lankatupsut ja esiliinan sivuilla ripsiraitareunat. Kunstkameran esiliinasta nämä piirteet puuttuvat, mutta sen ripsiraitakangas on kudottu samaan tyyliin kuin antrealaisessa esiliinassa NM.0011160.

Kuudesta esiliinasta kolmesta on tiedossa leveys sekä pituus. Nämä kolme esiliinaa ovat 55-56 cm leveitä. Kaksi esiliinoista on pituudeltaan 73 cm ja kolmas 66 cm. Yritin arvata muiden esiliinojen mittoja kuvien perusteella, mutta tämä on vain arvailua. Bannerikuvassa esiliinat on skaalattu samaan leveyteen.

Jääskeläisissä esiliinoissa toiseen on kudottu viisi ja toiseen seitsemän kuviokertaa ripsiraitoja. Kahdessa antrealaisessa liinassa kuviokertoja on kummassakin kuusi, mutta kudontakuviot ovat vähän eri tyyppisiä. Eteläisestä Jääsken kihlakunnasta olevassa Kunstkameran esiliinassa kudontakuvio on hyvin samanlainen kuin toisessa antrealaisessa liinassa, mutta niissä on eri määrä kuviokertoja. Jo näin pienestä aineistosta on siis mahdollista havaita, että raitojen lukumäärä ja tyyli ei välttämättä ole samanlainen edes yhden pitäjän sisällä. Seuraavissa osioissa käyn tarkemmin läpi eroja ja yhtäläisyyksiä esiliinojen välillä.

Kudottu kangas

Ennen raitakuvion alkamista esiliinan yläpäähän on kudottu vaihteleva leveys tavallista palttinaa. Myös raitojen välissä on palttinaa.
Kuviokerran muodostavat ohut ja leveä ripsiraita välipalttinoineen. Yleensä ylimpänä esiliinassa on ohut raita ja alimpana paksu.
Raidoissa on eniten punaista väriä. Lisäksi niihin on käytetty sinistä, vihreää ja keltaista sekä yhdessä tapauksessa mustaa.
Yleensä ohuemman raidan jakaa osiin kaksi valkoista raitaa.
Ripsiraidat kudotaan ohuemmalla langalla kuin palttina. Saman esiliinan sisällä kudoksen tiheys sekä kudelankojen määrä raidoissa vaihtelee.

Kaikissa kuudessa esiliinassa vuorottelee ohuempi ja leveämpi ripsiraita. Yleensä esiliinassa on ylimpänä ohuempi raita ja alimpana paksumpi raita. Aivan alimpana paksumman raidan alapuolella on yleensä yksi eriparinen raita, joka on erilainen kuin kaikki muut esiliinan raidat. Poikkeus tähän ripsiraitojen järjestykseen on Kunstkameran esiliina 323-27.

Ennen raitojen alkamista esiliinaan kudotaan vaihteleva pituus yksiväristä valkoista palttinaa. Kuvien perusteella arvioituna ruokolahtelaisessa esiliinassa palttinaosuus on korkein. Ruokolahtelaisessa esiliinassa se on 9,5 cm. Palttinaa on myös ripsiraitojen välissä.

Antrean, Jääsken ja Kirvun esiliinoissa on museoesiliinojen perusteella käytetty väreinä punaista, sinistä, vihreää ja keltaista. Schvindt (1913, 151) kertoo, että Ruokolahdella ja Rautjärvellä raidoissa oli punaista, sinistä ja keltaista. Severin Falkmanin piirroksessa HK19640630:1.1 näkyy ripsiraidoissa lisäksi vihreää. Lahden museon ruokolahtelaisen esiliinan kapeissa raidoissa on lisäksi mustaa tai hyvin tumman sinistä lankaa. Leveissä raidoissa on esiliinan yläosassa vaaleampaa sinistä, mutta sininen vaihtuu kesken kankaan vihreäksi (ks. kuva).

Ohuemmassa ripsiraidassa saattaa olla mukana valkoista. Kahdessa jääskeläisessä sekä toisessa antrealaisessa esiliinassa nämä valkoiset raidat ovat suunnilleen samassa kohtaa. Ruokolahtelaisen esiliinan kapeissa raidoissa ei ole käytetty lainkaan valkoista. Severin Falkmanin piirroksessa ruokolahtelaisen esiliinan kuvioissa kuitenkin on mukana valkoistakin, ja valkoiset raidat on aseteltu samalla tavalla kuin Jääsken ja Antrean liinoissa.

Kahdessa esiliinoista (Kunstkamera 323-27 ja NM.0011160) kevyemmät raidat sisältävät hyvin paljon valkoista. Oikeastaan näissä esiliinoissa valkoista on välissä niin paljon, että ohuita ripsiraitoja voi ajatella olevan aina kolme kerrallaan. Nämä kaksi esiliinaa on muutenkin sommiteltu väljemmin kuin muut. Myös raitojen väliin jää enemmän valkoista palttinaa.

Jääsken kihlakunnan kudonnaisesiliinojen raitakuviointia.

Ruokolahtelaisen esiliinan kudotut raidat. — *Severin Falkman, esiliina Ruokolahdelta HK19640630:1.1*

Ripsiraidat kudotaan ohuemmalla langalla kuin palttina. Ripsiraidassa kudoksen tiheys on huomattavasti korkeampi. Ruokolahtelaisessa esiliinassa kuteen tiheys on palttinaosuuksilla 30 lankaa/cm, mutta ripsiraidoissa 60 lankaa/cm. Tiheys toki vähän vaihtelee.

Lähikuva ruokolahtelaisen esiliinan ripsiraidoista. — *Ruokolahtelainen esiliina, palttina- ja ripsikuteen tiheys.*

Lähikuva ruokolahtelaisen esiliinan kudonnaisraidoista.

Ruokolahtelainen esiliina on upeasti toteutettu käsityön taidonnäyte. Vaikka kangas on kudottu ja ommeltu huolella, ovat esiliinan ripsiraidat tästäkin huolimatta hieman eriparisia keskenään. Tiheyden lisäksi raidoissa voi vaihdella kudelankojen määrä.

Vyötärö

Vyötärökaitale on yleensä valkoista palttinaa
Vyötärökaitaleen päässä on lenkit tai napinlävet solmimisnauhaa varten.
Vyötärökaitaleen leveys vaihtelee, mutta monelle sopiva leveys on todennäköisesti 1,5-2 cm.
Esiliinaa kavennetaan vyötäröltä laskoksilla. Kavennettava määrä riippuu käyttäjän mitoista. Useimmiten laskosryhmiä on kolme.

Vertailluista esiliinoissa muissa paitsi Kunstkameran esiliinassa vyötärön rakenne on suunnilleen samanlainen. Vyötärökaitale on valkoista palttinaa. Sen päissä on lenkit solmimisnauhaa varten. Lenkit voivat olla napinlävet (kaksi jääskeläistä sekä ruokolahtelainen esiliina) tai lankalenkit (kaksi antrealaista esiliinaa). Vyötärökaitaleen leveys näyttää vaihtelevan. Ruokolahtelaisen esiliinan vyötärökaitale on 1,6 cm leveä. Muissa esiliinoissa leveys ei ole tiedossa.

Kunstkameran esiliina on aivan erilainen kuin muut: siinä vyötärökaitale on tehty kuviollisesta kankaasta. Kaitale on pidempi, 70 cm, ja sen päässä on nappi kiinnittämistä varten. Todennäköisesti kaitale on siis ulottunut vyötärön ympäri, eikä sen jatkona ole ollut solmimisnauhaa. Leveydeltään kaitale on 1,2 cm.

Osaa esiliinoista on kavennettu vyötäröltä enemmän ja osaa vähemmän. Kavennettava määrä riippuu omista mitoista, eikä siinä tarvitse seurata historiallisia esikuvia. Kaventaminen tehdään laskoksilla. Neljässä esiliinassa laskosryhmiä on kolme. Ruokolahtelaisessa esiliinassa laskosryhmiä on kaksi ja ne sijaitsevat sivuilla. Toisessa jääskeläisessä esiliinassa laskoksia on niin tiheästi, että erillisiä ryhmiä ei voi hahmottaa.

Jääsken kihlakunnan esiliinojen vyötärökaitaleita.

Todennäköisesti pellavapalttinaiset vyötärökaitaleet on kiinnitetty esiliinaan siten, että kaitale on ensin ommeltu yhteen esiliinan kanssa oikeat vastakkain, jonka jälkeen kaitaleen toinen laita on taitettu nurjalle ja kiinnitetty päärmepistoin. Tällöin oikealle puolelle ei jää näkyviin ompeleita ja nurjallekin ainoastaan huomaamattomat pistot kaitaleen alalaitaan. Myös kaitaleen päiden alalaidat ja päät on ommeltu yhteen. Kaitaleen päihin on ommeltu napinlävet vyön kiinnittämistä varten (tai lisätty lankalenkit). Kuvissa alla yksityiskohtia Lahden museoiden (Viipuri-kokoelma) esiliinasta LHMVHMAE2430:968.

Solmimisnauhan kiinnityslenkki ruokolahtelaisessa esiliinassa. — *Reikä vyötä varten. Ks. myös linkki*

Vyötärön laskoksia ruokolahtelaisessa esiliinassa. — *Vyötärön poimutus oikealta puolelta.*

Vyötärökaitaleen pään ompeleet ruokolahtelaisessa esiliinassa. — *Vyötärökaitaleen päiden alareunat on suljettu vasta, kun kaitale on kiinnitetty esiliinaan.*

Vyötärönauhat

Mahdollisesti esiliinoissa on suosittu punavalkoista solmimisnauhaa.

Esiliinojen mukana ei yleensä ole säilynyt niiden solmimiseen käytettyä nauhaa. Tämän artikkelin esiliinoista Kunstkameran esiliinassa ei ole koskaan nauhaa ollutkaan, muissa kyllä. Nauha on tallella kahdessa esiliinassa. Nämä kumpikin nauha ovat punavalkoisia. Toisessa on punavalkoista tasaraitaa ja toisessa pilkkuja samaan tyyliin kuin Jääsken kansallispuvun esiliinan nauhassa.

Jääsken kihlakunnan esiliinojen vyötärönauhoja.

Sivut

Esiliinan reunoja koristavat ripsiraitakaitaleet. Raidan kuvio on samantyylinen kuin esiliinassa, mutta ei täsmälleen sama. Reunakaitaleen sisälaidalla on valkoinen raita, jonka leveys vaihtelee. Muutoin väritys on punavoittoinen.
Reunakaitale on yleensä koottu kahdesta osasta, ja saumakohta on esiliinan yläpäässä.

Kaikissa muissa paitsi Kunstkameran esiliinassa on reunoissa kapeat kaitaleet ripsiraitaa. Ripsiraidan kuvio on saman tyylistä kuin muukin esiliinan raidoitus, mutta ei samanlaista. Ripsiraidassa on oma rytminsä. Se on pohjasävyltään punainen kuten muutkin esiliinan raidat. Esiliinan puoleisessa laidassa on valkea raita, joka voi koostua vain muutamasta tai useammasta valkoisesta langasta. Ruokolahtelaisessa esiliinassa valkoista ripsiä on kudottu seitsemän kerrosta. Kaitaleen ulkolaidassa esiliinan oikealla puolella jää näkyviin hieman peruspalttinaa.

Alla on lähikuvissa ruokolahtelaisen esiliinan (LHMVHMAE2430:968) reunakaitale. Reunakaitaleen ulkosyrjässä on päärme. Kaitaleen sisälaidassa näkyvät päärmepistot. Tässä kuvassa näkyy pistoja myös reunakappaleen ja esiliinan saumakohdassa. Näiden pistojen ei kuitenkaan kuuluisi näkyä oikealle puolelle. Nurjalla puolella päärmepistot sekä esiliinan ja sivukappaleen sauma ovat selvästi näkyvissä. Esiliinan saumavara peittää sivukaitaleen saumavaran mutta ei varsinaisesti kata sitä, sillä esiliinan hulpioreuna on näkyvissä Tähän ruokolahtelaiseen esiliinaan ei siis ole tehty varsinaista katesaumaa. Jos ompelet esiliinaa teollisesta kankaasta, kannattaa tehdä oikea katesauma. Mutta määrämittaan kudotussa kankaassa se ei ole tarpeellista.

Ruokolahtelaisen esiliinan reunakaitale oikealta ja nurjalta puolelta. — *Vasemmalla reunakaitale oikealta puolelta ja oikealla nurjalta puolelta kuvattuna. (LHMVHMAE2430:968)*

Vanhoilla kangaspuilla ei usein ollut mahdollista kutoa yhtä leveää kangasta, kuin mitä esiliina on pitkä. Tämän takia reunakaitaleessa on yleensä saumakohta. Yleensä sauma on esiliinan ylälaidassa. Näin on toimittu ruokolahtelaisessa sekä kahdessa jääskeläisessä esiliinassa. Toisessa antrealaisessa esiliinassa ripsiraita päättyy kesken reunan, ja esiliinan yläosassa ei ole reunassa lainkaan kaitaletta. Toisessa antrealaisessa esiliinassa ei puolestaan näy ollenkaan saumakohtaa reunakaitaleessa. Vertailin esiliinojen kokoja toisiinsa, ja mahdollisesti tämä esiliina (NM. 0011159) on aika lyhyt, selvästi alle 70 cm. Vanhojen puiden kudontaleveys siis saattoi riittää tämän mittaisiin kaitaleisiin.

Jääsken kihlakunnan esiliinojen reunakaitaleita erityishuomiona saumakohta kaitaleissa.

Ruokolahtelaisessa esiliinassa reunakaitaletta on jatkettu erityylisellä ripsiraidalla. Sauma on kuvattuna alla.

Ruokolahtelaisen esiliinan reunakaitaleen saumakohta. — *Reunakaitaleiden saumakohta oikealta ja nurjalta.* *(LHMVHMAE2430:968)*

Helman koristelut

Jääski, Antrea, Ruokolahti: valkoinen pitsi ja valkoiset hapsut
Antrea: värikäs pitsi, värikkäät hapsut
Ruokolahti: valkoinen pitsi, värikkäät hapsut
Pitsejä on voitu valmistaa neulomalla, virkkaamalla tai nypläämällä
Hapsuja on voitu valmistaa iskuhapsuna tai kiinnittämällä jokainen hapsu yksi kerrallaan.

Jääskestä ja Antreasta on säilynyt esiliinoja, joiden helmassa on valkoinen pitsi ja sen alareunassa lankahapsut. Samantyylinen esiliinan helma näkyy myös ruokolahtelaisella naisella Magnus von Wrightin piirroksessa (KK983:16) sekä jääskeläisellä naisella Seifertin ottamassa valokuvassa (KK20:1). Jääsken kansallispuvun esikuvana olleessa esiliinassa (KA1428) pitsi on neulottua ja hapsut ovat iskuhapsua. Tässä esiliinassa sekä pitsi että hapsut ovat tiheämpää työtä kuin kolmessa muussa kuvatussa esiliinassa. Mahdollisesti näissä kolmessa muussa pitsit ja hapsut on siis tehty eri tektiinkalla. Tuijottelin pikseleitä pitkään ja arvelisin, että hapsut Nordiska Museetin kokoelmassa oleviin esiliinoihin (NM.0011160 ja 0077446) on tehty sitomalla yksittäisiä lankatupsuja pitsin alalaitaan.

Jääsken kihlakunnan esiliinojen valkoisia helmakoristeita.

Ruokolahtelaisia naisia kuvattu esiliinoineen. — *Kaksi ruokolahtelaista esiliinaa Magnus von Wrightin piirroksissa. Esiliinojen raidat on sommiteltu eri tavalla. Oikeanpuoleisessa piirroksessa kapeiden raitojen sisälle jää enemmän valkoista.*

Antreasta ja Ruokolahdelta on säilynyt tietoa värikkäistä koristeluista. Von Wrightin piirroksessa yllä vasemmalla (KK983:13) esiliinaa koristevat vihreät, keltaiset ja punaiset hapsut. Hapsurivin yläpuolelle on kuvattu myös muuta koristelua vihreällä, keltaisella ja punaisella, mutta en tiedä mitä sen on tarkoitus esittää. Antrealaisessa esiliinassa (NM.0011159, alla vasemmalla) värikkäät lankatupsut näkyvät selvästi. Kuvasta näkyy myös, että lankalenkit on yksi kerrallaan solmittu esiliinan helmapitsin alalaitaan. Helmapitsi on tässä punainen. Von Wrightin maalauksessa (KK988:17) antrealaisen naisen esiliinassa hapsut ovat sinisiä ja punaisia ja niiden yläpuolelle kuvattu pitsi keltaista ja vihreää. Samassa Wrightin maalauksessa on kuvattu myös nainen, jonka ripsiraitaesiliinaa ovat kokonaan ilman helmakoristeita. Vuodelta 1852 olevassa painokuvassa (KK989:1) ripsiraitaisen esiliinan helmassa on punaisia ja keltaisia hapsuja. Matthias Akianderin (Matti Akkanen) mukaan tämän esiliinan tyyli on antrealainen, vaikka painokuva sanoo olevansa Jääskestä.

Todennäköisesti verkkomainen pitsi esiliinan helmassa on palmikkonyytinkiä. Kirvulaisessa esiliinassa 4808:33 nyytinkiä on tehty kahdella värillä (ks. Linnove 1947, 227).

Kunstkameran esiliina (323-27) poikkeaa myös helmakoristeluissaan muista tämän artikkelin esiliinoista, sillä siinä pitsiin on pujotettu vihreää ja todennäköisesti keltaista villalankaa. Jääsken kihlakunnan nyytinkiesiliinoissa sinisiä nyytinkejä on koristettu kirkkaan värisillä langoilla. Todennäköisesti tässä Kunstkameran esiliinassa helmapitsi on nyytinkiä.

Karjalaisten esiliinojen helmakoristeita.

Mahdollisesti Jääsken pitäjässäkin on käytetty kirjavilla hapsuilla koristeltuja esiliinoja, mutta siitä ei ole säilynyt kunnolla tietoa. Jääsken pukunukessa (K119:1) vuodelta 1850 helmassa on värikkäitä tupsuja, ja myös brokadinauhaa.

Päivitys 5.9.2025: Nyt löytyi tieto, että Jääsken pitäjässäkin käytettiin kirjavia rimssuja esiliinan helmassa. Theodor Schvindtin vuonna 1893 kokoamassa osakuntien museon luettelosta löytyy seuraava tieto: KA3882-KA3889. “Esiliinarimssuja; 6 ensimmäistä päättyy ripsuihin, 2 viimeistä ovat kokonaan pitsejä; ensimmäinen on kokonaan valkea, toiset kirjavia. Jääski.” Jääski tarkoittaa tässä nimenomaan Jääsken pitäjää.

Jääskeläisen pukunuken esiliinan helmakoristeet. — *Jääski, Pukunuket vuodelta 1850, K119:1 ja K119:2*

Mahdollista on ollut myös yhdistää toisiinsa valkoinen pitsi ja värilliset hapsut. Ruokolahtelaisessa esiliinassa (alla) helmassa on alimpana kapea eriparinen ripsiraita. Raidan jälkeen esiliinan alalaidasta on käännetty palttinaa päärmeelle ja kiinnitetty se päärmepistoin. Päärmeen leveys on n. 5 mm. Päärmeen alalaitaan on ommeltu kiinni 2 cm levyinen virkattu pitsi. Hapsut ovat n, 2,5 cm pitkiä ja monivärisiä. Hapsurimpsu on kiinnitetty pitsin alalaitaan.

Ruokolahtelaisen esiliinan virkattu helmapitsi sekä hapsut. — *Helman virkattu pitsi ja hapsut (LHMVHMAE2430:968)*

Lopuksi

Minun on tarkoitus palata Ruokolahtelaiseen esiliinaan vielä myöhemmin ja laatia ompeluohje esiliinan perusteella. Tällä hetkellä kudontahommat kuitenkin odottavat kudontalankoja sekä viileämpiä kelejä.

Päivitys 8.12.2024: Tämän artikkelin aineistosta jäi pois kaksikin hienoa kudonnaisesiliinaa:

Lähteet

Linnove, Aino. Suomalaisen pitsinnypläyksen vaiheita 1500-luvulta 1850-luvulle. WSOY, 1947.
Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913.

Lue myös

Esiliinan nauhat

Jääsken kihlakunnan nyytinkiesiliinat

Käsityöt

Jääsken kihlakunnan hunnut

Tässä artikkelissa: Huntu on eteläkarjalainen luterilainen vaimon päähine. Huntuja käytettiin eri alueilla eri kokoisia ja eri tavalla taiteltuja. Jääsken kihlakunnassa hunnut olivat isoja ts. suurhuntuja, ja näihin perehdytään tarkemmin. Lopussa kerron vähän hunnun ompelemisesta oman huntuprojektini innoittamana.

Huntujen yleiset piirteet

Vaimon päähine Kannaksen Karjalan puvuissa (ei savakkopuvuissa) on huntu. Huntujen muodot ja koot vaihtelevat pitäjittäin, mutta yhteistä niille on valkoinen väri sekä se, että ne peittävät suuren osan hiuksista.

Hiukset olivat hunnun alla käärittyinä jonkinlaiselle aluslaitteelle. Yleensä käärittyjä hiuspiiskoja kutsuttiin sykeröiksi, mutta Kurkijoella tikutteiksi (Sirelius 1916, 8), Parikkalassa palmikoiksi (Schvindt 1913, 62). Nimityksiä saattaa olla lisääkin. Hiusten pituus kulki käsi kädessä hunnun koon kanssa siten, että siellä missä huntu pieneni koossa, myös hiukset leikattiin lyhyemmäksi. Jääsken kihlakunnassa käytettiin suuria huntuja, joiden alla pitkät hiukset olivat sykeröille käärittyinä. Pyhäjärvellä ja Sakkolassa hunnut peittivät vain pienen osan päästä, mutta toisaalta hiuksetkin olivat lyhyemmät. Todennäköisesti naimisissa olevilla naisilla hiusten pituuteen ja näkymiseen liittyi uskomuksia, joihin lupaan palata, kun löydän lisää tietoa.

Kaikki kuvissa esiintyvät sekä säilyneet hunnut ovat valkoisia. Muun kuin valkoisen hunnun käyttämisestä löytyy maininta ainoastaan Sakkolasta/Raudusta, jossa sitä on käytetty rangaistuksena. Lilli Vuorela kirjoittaa (1958) mummonsa aikoinaan kertoman perusteella:

”Nuorikko sai otsaansa hunnun, valkoisen vanhan markan kokoisen, pyörylän; mutta yksinäisen lapsen tehnyt nainen oli velvoitettu kantamaan punaista huntua häpeänsä merkiksi ja istumaan kirkon jalkapuussa määrättyinä pyhinä kunnes oli vapautunut rangaistuksestaan.”

Keskityn tässä artikkelissa syvemmin Jääsken kihlakunnan suurhuntuihin. Tässä vertailun vuoksi pienempiä huntuja Sigfrid August Keinäsen maalaamana:

Sakkolainen nainen huntu päässään. — *Vaimo päässään nappihuntu, Sakkola. Kansallismuseo K10303:13. S. A. Keinänen, 1873.*

Maalaus pyhäjärveläisestä naisesta, jolla jakauksen peittävä pieni huntu. — *Vaimo päässään nappihuntu, Sakkola. Kansallismuseo K10303:13. S. A. Keinänen, 1873.*

Milloin huntua käytetään?

Huntu siis kuului naimisissa olevalle naiselle. Naimattomat mutta naimaikäiset, eli rippikoulun käyneet, naiset käyttivät sykeröitä ja joissain pitäjissä lisäksi säppäliä tai pinteliä. Vain lapset kulkivat hiukset avoinna. Sykeröiden ja säppälin käyttäminen ei siis liittynyt niinkään ikään vaan statukseen: kaikki eivät välttämättä olleet saman ikäisiä päästessään ripille. Samoin huntu otettiin käyttöön vasta osana häärituaaleja, eli sen käyttäminen merkitsi naiselle siirtymistä vaimojen joukkoon. Tähän mennessä en ole löytänyt tietoa siitä, miten naimattomiksi jääneet naiset menettelivät. Normaalisti avioliitto kuului naisen elämään, mutta tähänkin on pakko olla poikkeuksia. Lähteet eivät kerro, millaista päähinettä he ovat käyttäneet.

Milloin riikineisiin kuuluu huntu?

Lähteet eivät myöskään kerro, missä tilanteissa huntua käytettiin. Kansatieteelliset kuvaukset keskittyvät juhlapuvun kuvaamiseen, eivät arkipukuun. Meillä ei siis ole ihan tarkkaa tietoa siitä, kuinka huntua käytettiin arkena. Severin Falkman kirjoittaa (1885) Joutsenosta, että naiset laittoivat huntunsa vain kerran viikossa ja pitivät niitä sitten koko viikon. Falkman totesi tähän, että muutaman päivän kuluttua hunnut eivät enää näyttäneet niin komeilta. Falkman ei ollut kansatieteilijä vaan taiteilija, mutta häneltä saamme tärkeän tiedon siitä, että samaa huntua käytettiin arkena ja sunnuntaina. Falkmanin tieto tosin koskee asuiltaan hyvin konservatiivista Joutsenon pitäjää, eikä sitä välttämättä voi yleistää. Ruokolahdelta ja Rautjärveltä Schvindt kertoo, että huntuja säilytettiin usein “valmiina panoksella” eli siis tärkättyinä ja taiteltuina, käyttövalmiina (Schvindt 1913, 153). Tästä ei kuitenkaan selviä, kuinka kauan ja usein panostettua huntua käytettiin. Kirvun Lankilasta on muistitieto, että pyhäpäivähuntu oli erikseen ja se oli tärkätty, ja sitten oli erikseen arkihuntu. Huntu päässään ”ihan tul ihminen sorjemmaks”, kertoo noin 1849 syntynyt vaimo. (Vahter 1924, 7-8.)

Huntu on vaikea päähine, koska se usein ei pysy päässä täysin paikallaan ja koska huivin tavoin sitä ei voi helposti silittää ennen käyttöä. Minulla itselläni huntu on suurimman osan ajasta rypyssä ja roikkuu kaukana takaraivolla.

1870-1880-luvulla naiset saattoivat Ruokolahdelta olevien piirrosten perusteella käyttää perinteistä kansanpukua tai sen osia mutta yhdistää siihen hunnun sijaan ruutuhuivin. Tästä olen päätellyt, että vaikka huntu onkin aina valkoinen, on ainakin joissain pitäjäpuvuissa mahdollista käyttää arkipäähineenä muunkin väristä huivia. Toisaalta Kirvusta vuodelta 1880 olevissa piirroksissa helmusniekkahametta käyttävät vanhat rouvat ovat pukeneet valkoisen huivin. Itse olen menetellyt niin, että kansanpuvun kanssa käytän ainoastaan valkoista huntua tai huivia. Mutta varmasti on oikein käyttää kirjavaakin huivia. Ajattelisin, että enemmän vaimon puvun mukaista on peittää pää jotenkin, oli se huntu tai huivi tai jopa kirjava huivi, kuin kulkea paljain päin.

Severin Falkmanin piirroksia huivipäisistä naisista Kirvussa. — *Severin Falkman on piirtänyt Kirvussa naisia, joilla on perinteinen helmusniekkahame mutta hunnun sijaan huivi. Piirrokset ovat vuodelta 1880. Museovirasto KK1011:171a KK1011:178c KK1011:170a*.

Severin Falkmanin piirroksia ruokolahtelaisista naisista huivi päässä. — Kuten Kirvustakin, myös Ruokolahdelta Falkman on piirtänyt perinteisiä vaatteita käyttäviä (kuvan perusteella) vaimoja, jotka ovat hunnun sijaan pukeneet huivin. Nämä huivit ovat ruudullisia. Falkman, I östra finland 1885.

Hunnut Jääsken kihlakunnassa

Kuten muuallakin Etelä-Karjalassa, oli huntu naineen naisen päähine. Jääskessä, Antreassa ja Kirvussa huntu asetettiin eli “poimittiin” päähän sykeröiden päälle vihkimisen jälkeen. Jos nainen oli tähän asti käyttänyt pinteliä, riisuttiin se viimeistään nyt. (Schvindt 1913, 143.) Ruokolahdella ja Rautjärvellä, kun morsian vietiin vanhempien kodista miehelään, hänelle pantiin lähtiessä huntu päähän. Hunnun alla olivat sykeröt. (Ibid.,152.) Joutsenossa morsiamella oli ensin päässä erityinen tirkathuntu, ja tavallinen huntu pantiin päähän vasta miehelässä (ibid., 159). Joutsenossa hunnun panemista nuorikon päähän kutsuttiin “morsiamen pään kääntämiseksi” (Stenberg & Vuori 2009, 42).

Jääsken kihlakunnassa pisimpään huntua käytettiin Joutsenossa, tosin muuallakin kihlakunnan alueella huntuja käytettiin suhteellisen pitkään. Joutsenossa kansanpukuja käyttivät vanhat vaimot vielä silloin, kun pitäjäpukujen perusteella alettiin koota kansallispukuja, pitkälle 1900-lukua siis. Muistitiedon mukaan nuorilla hunnut alkoivat jäädä pois käytöstä 1900-luvun taitteessa (Vahter 1924, 1). Joutsenolainen hunnunpanija Vappu Kaivola os. Martikka (1865–1930) osasi laittaa huntuja vielä 1920-luvulla ja oli asuinseutunsa yksi viimeisiä hunnun käyttäjiä. (Stenberg & Vuori 2009, 41). Jääsken pitäjästä ovat 1840-luvulla syntyneet vaimot kertoneet, että käyttivät nuorena ollessaan huntua. Antreassa kaksi vaimoa kertoo käyttäneensä huntua vielä 1870–1880-luvuilla. (Vahter 1924, 1–3.)

Meille on säilynyt runsaasti kuvia Joutsenosta ja Ruokolahdelta Severin Falkmanin piirtämänä. Todennäköisesti Falkman vieraili Joutsenossa 1871, sillä tälle vuodelle on päivätty hänen piirroksiaan. Severin Falkman kiersi piirtämässä myös Kirvun ja Jääsken pitäjissä vuonna 1880, josta hän piirsi muutamia huntupäisiä sekä huivipäisiä naisia. Näissä piirroksissa ei ole täysin varmaa, tarkoittaako “nainen” juuri vaimoa vai ketä tahansa naimaiän saavuttanutta henkilöä. Emme siis tiedä varmasti, onko huivi korvannut tässä hunnun vai naimattoman naisen hiuslaitteen. Ilmeisesti huntua kuitenkin käytettiin jonkin aikaa rinnakkain muiden päänpeitteiden kanssa.

Käytän tässä artikkelissa paljon Falkmanin piirroksia, sillä hän tosiaan kiersi Karjalan pitäjiä ja piirsi elävien mallien mukaan. Kansanpukupiirrokset ovat usein ongelmallisia siinä, että niitä on saatettu tehdä valokuvien tai olemassaolevien piirrosten pohjalta. Esimerkiksi Agathon Reinholm on joskus 1880-luvulla luonnostellut karjalaisia kansanpukuja, mutta hän lienee käyttänyt materiaalinaan Falkmanin piirroksia. Eivät Falkmaninkaan piirrokset tosin edusta elämää sellaisena kuin hän oli sen todistanut. Osa piirroksista esittää täysiä asukokonaisuuksia, ja näihin kuviin mallit ovat saattaneet vasiten tällätä itsensä. Falkman kuitenkin piirsi myös kokonaisuuksia, joissa yhdistyivät perinteinen kansanpuku ja ajan muoti.

Vertailu Severin Falkmanin ja Agathon Reinholmin kansanpukupiirrosten välillä. — *Useat kansanpukukuvat on todennäköisesti laadittu vanhempien piirrosten perusteella, kuten tässä Severin Falkmanin ja Agathon Reinholmin piirrosten vertailussa ilmenee.* *S. Falkman KK1011:7b, I Östra Finland 1885; A. Reinholm SKS:n arkistossa oleva piirros sekä KK1120:21*

Kaikkine taitteineen huntu on hyvin kolmiulotteinen esine, ja sen rekonstruoiminen valokuvien ja erityisesti piirrosten perusteella on haastavaa. Piirtäjälle, joka itse ei ole perehtynyt hunnun sitomiseen, vaatii äärimmäistä tarkkaavaisuutta saada piirrettyä jokainen laskos oikealle kohdalleen. Tämän takia kokonaisena säilyneet hunnut ovat arvokkaita. Näitä ovat Joutsenosta säilyneet hunnut KA3947 ja NM.0033544B sekä Ruokolahden KA3717, joista näette kuvia alempana. Lisäksi Joutsenon kansallispukuun on käytetty mallina Vappu Kaivolalle kuulunutta huntua KM:KE A 1727 (Stenberg & Vuori 2009, 74). Suurin osa meidän päiviimme säilyneistä hunnuista on kuitenkin säilynyt kankaana, esimerkiksi Jääsken huntuja on säilynyt kankaana (ks. linkki). Kankaan taitteista pukututkijat ovat voineet päätellä jotain hunnun sidonnasta.

Seuraavaksi esittelen tarkemmin Jääsken kihlakunnan hunnuille ominaisia piirteitä. Taulukosta käy ilmi, että hunnut ovat aika samanlaisia muuten, mutta Joutsenossa (kuten yleensä kansanpukujen kanssa) on oma meininkinsä. Kaikki hunnut joka tapauksessa taitellaan neliön muotoisesta kankaasta, jonka yksi kulma on käännetty sisään. Tämä taitettu kulma tulee otsalle. Kaksi vastakkaista sivua kiinnitetään pään taakse ja neljäs kulma jää roikkumaan vapaana pitkin selkää. Hunnulle antaa muodon sykerö, joka kuvien ja piirrosten perusteella näyttää laskeutuvan hunnun alla pitkin päälakea. Joutsenossa korkean päälaen sisässä saattoi olla muutakin täyteainetta.

*Kuvat Severin Falkman, Magnus von Wright. Museovirasto KK995:1; KK989:1; KK988:17; KK1011:35a; KK1011:183g; KK1011:274b, KK1011:35a, KK983:13-14, 16, I östra Finland; valokuvat M. Seifert KK994:1*. Tietääkseni säppäleistä ei ole säilynyt kuvia, joten säppäleitä ei ole myöskään taulukossa mukana. Kirvun kappalainen Halinius tosin kuvasi säppälin käyttöä Kirvusta vuonna 1816 (siteerattu Schvindt 1913, 148.)

Jääski, Antrea ja Kirvu

Vaimo Eeva Skyttä Vuoksenrannasta kertoi, että hänen nuoruudessaan mahdollisesti 1870-luvulla hunnut olivat pitkiä, helmaan asti. Hänellä tosin itsellään oli nuorikkona “hattu”. (Vahter 1934.) Schvindtin mukaan hunnut Jääskessä, Antreassa ja Kirvussa olivat kuitenkin pienempiä kuin Ruokolahdella (Schvindt 1913, 153.)

Jääskestä olevien kuvien ja piirrosten perusteella hunnun etureuna tulee hiusrajaan tai hiukan sen yläpuolelle. Hiukset saavat näkyä hunnun alta hieman. Alhaalla oikealla Falkmanin piirroksessa hunnun nurkat roikkuvat vapaana, eli niitä ei ole sidottu pään taakse. Sireliuksen Jääskessä 1914 ottamassa valokuvassa (KK1125:11) huntu on kuvattuna sivusta. Huntu ei todennäköisesti kuulu sitä kantavalle naiselle, sillä hunnun alareunaan on kirjailtu kansallismuseon arkistonumero, todennäköisesti A4953.

Valokuva naisesta jääskeläisessä kansanpuvussa. — *Museovirasto KK994:1 valmistusaika 1867 M. Seifert*

Studiovalokuva naisesta jääskeläisessä kansanpuvussa. — *Museovirasto KK994:1 valmistusaika 1867 M. Seifert*

Severin Falkmanin piirroksia huntupäisistä naisista Jääskessä. — *Piirroksia Jääskestä. Severin Falkman 1880, Museovirasto KK1011:228a,b; KK1011:224; KK1011:226*.

Antreasta löysin ainoastaan Magnus von Wrightin piirroksen sekä sen pohjalta tehdyn maalauksen. Huntu ulottuu lantion seudulle asti. Tässä piirroksessa näkyy hyvin solmu, jolla hunnun sivut on kiinnitetty sykerön alapuolelle.

Magnus von Wrightin vaalaus huntupäisistä naisista. — *Antrea. Yksityiskohta maalauksessa Magnus von Wright 1860. Museovirasto KK988:17*

Falkmanin piirroksessa kirvululainen huntu näyttää lyhyemmältä kuin von Wrightin kuvaama antrealainen. Yksittäisten piirrosten perusteella ei voi vielä päätellä, että tämä olisi sääntö. Malliltaan huntu näyttää samanlaiselta kuin Jääskessä ja Antreassa.

Severin Falkmanin piirroksia huntupäisistä naisista Kirvussa. — *Kirvu. Falkman 1880 Museovirasto KK1011:183c KK1011:182d KK1011:183g KK1011:183a KK1011:186c*

Ruokolahti ja Rautjärvi

1860-luvulla hunnut olivat Ruokolahdella ja Rautjärvellä niin pitkät, “että niiden alapäät miltei tavoittelivat hameen helmaa.” Sittemmin hunnut pienenivät mutta olivat kuitenkin suurempia kuin Jääskessä ja Antreassa. (Schvindt 1913, 153.) Wrightin piirroksessa (KK983:16) naisen huntu onkin huomattavasti pidempi kuin yllä kuvatut. Kansallispukujen perusteella tiedän, että Ruokolahden huntu sidotaan eri tavalla kuin Jääskessä. Harmillisesti yhdessäkään piirroksessa ei kunnolla kuvata ruokolahtelaista huntua takaapäin. Hunnun KA3717 kuvasta (myöhemmin artikkelissa) näette, että hunnun sivut on koottu taakse vekeille ja mahdollisesti ommeltu kiinni. Eroa kihlakunnan eteläisten ja pohjoisten pitäjien välillä löytyy siis hunnun koossa sekä tavassa kiinnittää sivut takaraivolle.

Piirroksessa huntupäinen nainen sivusta kuvattuna. — *Magnus von Wright 1860(?), Museovirasto KK983:16*.

Severin Falkmanin piirroksia huntupäisistä naisista Ruokolahdella. — *Falkman, I östra finland 1885*

Joutseno

Joutsenon huntu on selvästi erilainen kuin muissa Jääsken kihlakunnan pitäjissä. Huntu on korkeampi, monimutkaisemmin laskostettu ja siihen tulee taakse nauhaa.

Kansallispuvussa ja joutsenolaisessa hunnussa KA3947 olevat vaaleansiniset nauhat ovat ostonauhaa. Nauha voi kuitenkin olla muunkin värinen kuin vaaleansininen. Vaaleaa sinistä – kuten ei vaalean punaistakaan tai violettia – ei juuri esiinny karjalaisissa käsitöissä. 1800-luvun alussa hunnun kiinnitysnauhat ovat siis todennäköisesti olleet jonkin muun kuin vaalean sinisen värisiä. Schvindtin mukaan nauhat olivat “1860 tehdyssä kuvassa ovat punaiset [ja] vanhempina aikoina valkeat” (1913, 159.) Falkmanin piirroksessa hunnun nauha ovat punaiset, piirros on 1870- tai 1880-luvulta. En ole löytänyt piirrosta Joutsenon hunnusta vuodelta 1860, joten Schvindtin lähde jää mysteeriksi. Magnus von Wrightin Karjala-tauluja on päivätty tuolle vuodelle, joten todennäköisimmin kyseessä on hänen piirroksensa.

Joutsenon hunnussa päälaki nousee korkeammalle kuin muissa Jääsken kihlakunnan hunnuissa. Schvindt kertoo hunnun käytöstä: “Jotta huntu pysyisi hyvin kuvallaan, pantiin ainakin myöhempinä aikoina sen alle kankeaa (esim. sokertoppa-) paperia”(Schvindt 1913, 159.)

Studiovalokuva naisesta joutsenolaisessa kansanpuvussa. — *Museovirasto KK23:1 M. Seifert, kuvaaja 1860–1869*

Sidottuna säilyneen hunnun vertailu kansallispuvun huntuun. — *Vasemmalla puolella joutsenolainen huntu KA3947. Oikealla kansallispuvun huntu Suomen käsityön museo D0014/001/1. Huntu vasemmalla ei ole kansallispuvun esikuva.*

Yksityiskohta sidottuna säilyneessä hunnussa. — *Vasemmalla puolella joutsenolainen huntu KA3947. Oikealla kansallispuvun huntu Suomen käsityön museo D0014/001/1. Huntu vasemmalla ei ole kansallispuvun esikuva.*

Severin Falkmanin piirroksia joutsenolaisista naisista huntu päässä. — *Falkman, I östra Finland, 1885*

Joutsenossa hunnun päällä saatettiin talvella käyttää huivia. Falkmanin piirroksissa näkyy naisia, jotka ovat pukeneet hunnun päälle ruudullisen huivin. Schvindtin mukaan näin tehtiin talvella kirkkoon mennessä mutta ei arkena (Schvindt 1913, 159). En ole löytänyt tietoja tästä tyylistä muualta Jääsken kihlakunnasta. Seiskarilta on valokuva naisesta, jolla on hunnun päällä huivi. Nainen on pukeutunut koivistolaisittain.

Severin Falkmanin piirroksia naisista päässään huntu sekä sen päällä ruutuhuivi. — *Hunnun päällä saatettiin talvella käyttää huivia. Falkman, I östra Finland, 1885*

Hunnun valmistaminen

Joutsenosta on maininta, että huntu oli valkeinta ja hienointa pellavakangasta, mitä kotona osattiin tehdä (Schvindt 1913, 159). Huntukankaan tulee siis olla parasta mahdollista. Ruokolahtelaisen hunnun (KA3717) kuvassa alla näkyy, kuinka tiivistä kangas on. Tällaisen tiiviin ja ohuen pellavan löytäminen kangaskaupoista vaikeaa, ja siksi voikin olla paikallaan kääntyä kansallispukukankaita tarjoavien myyjien puoleen. Ostin itse huntuja varten kahta Eurokankaan pellavaa: perusvalikoimaan kuuluvaa Linnaa sekä toista paremmanlaatuista pellavaa, josta kuitenkaan en säilyttänyt pesulappua (minkä yleensä aina säilytän, jotta voin myöhemmin tarkistaa kankaan tiedot). Näistä Linna on oikein hyvä vaikka vähän harvahko peruskangas paitoihin, mutta huntuun se osoittautui liian paksuksi. Mysteeripellava oli Linnaa ohuempaa ja tiheämpää ja toimi hunnussa muuten ihan hyvin, mutta siitä kuultaa melko paljon läpi.

Jääsken kihlakunnan kansallispukujen hunnut ovat yksipietimisiä. Ne koostuvat siis yhdestä ainoasta pellavakappaleesta, jossa ei ole saumoja. Historiallisesti näin ei kuitenkaan ole ollut. Schvindtin mukaan ostokankaasta tehdyt hunnut olivat Ruokolahdella ja Rautjärvellä yhdestä kankaasta, mutta niitä edeltäneet kotitekoisesta kankaasta valmistetut hunnut olivat kaksipietimisiä. Huntu oli siis valmistettu yhdistämällä kaksi kangaskappaletta. (Schvindt 1913, 153.) Ruokolahtelainen huntu KA3717 koostuu kahdesta kappaleesta, jotka on yhdistetty toisiinsa huomaamattomalla saumalla. Jääsken pitäjästä on säilynyt U. T. Sireliuksen ottama kuva, jossa nainen poseeraa kaksipietiminen huntu päässään. Kangaskappaleita yhdistää pitsimäinen kappale, joka varmaankin on yhdistävää reikäommelta. En tunne näitä ompelutekniikoita niin hyvin, että varmaksi lähtisin sanomaan.

Hunnun voi siis koota kahdesta kangaskappaleesta, ja niiden väliin voi jopa harkita yhdistävää reikäommelta (tai välipitsin lisäämistä). Yhdistävä reikäommel esiintyy ainoastaan yhdessä valokuvassa, jossa huntu on sidottu Jääsken tyyliin. Koska esikuvia on tässä tapauksessa vain yksi, enkä tunne hunnun taustaa, en ensimmäisenä valmistaisi jääskeläistä huntua tähän tyyliin. Mutta se kannattaa pitää korvan takana esimerkkinä siitä, kuinka monimuotoisia kansanpuvut ovat.

Ruokolahtelaisen hunnun yksityiskohtia. — *Ruokolahtelainen huntu.* *Nuolilla on osoitettu pietimet yhdistävän sauman paikka. Pikkukuvassa oikeassa yläreunassa on sauma hunnun nurjalta puolelta. Kansallismuseo KA3717*.

Jääskeläisen hunnun yksityiskohtia. — *Jääski. Vaimo huntu päässä, Sirelius 1914. Museovirasto KK1125:12. Huntu mahdollisesti kansallismuseon A4953.*

Yleensä ompelen kaiken ompelukoneella. Huntu on arvokas osa asua, ja olen poikkeuksellisesti ommellut niiden päärmeet käsin. Reunapäärmeen kuuluu olla kapea, kuvassa alla se on muutamia millejä. Jos ajatellaan, että arkihuntu ja juhlahuntu ovat erikseen, voisi arkihunnun ehkä päärmätäkin koneella. Toisaalta ei käsin päärmäämiseenkään kovin montaa tuntia kulu.

Ruokolahtelaisen hunnun reunan päärme. — *Hunnun reunan päärme. Kansallismuseo KA3717.*

Hunnun sitomista varten tarvitaan toinen pää, huntua ei siis voi panna omassa päässään. Vuoksenrannasta Katri Kuisma kertoi, että hän teki hunnun äidilleen, vaikka itse ei enää käyttänyt huntua (Vahter 1934), samoin Kirvusta on tieto, että emäntä osasi laittaa hunnun toisen päähän vaikka ei itse sitä käyttänyt (Vahter 1924). On siis ollut tavan mukaista tehdä huntu toiselle. Myös tekopään käyttämisestä on tieto kansanpukuajalta: Falkmanin kertomuksen (1885) mukaan Joutsenossa huntu laskostettiin tuohen päällä. Koska hunnun laskoksia pistellään paikalleen neulalla, voi tekopään käyttäminen olla ihan viisasta. Nykyisin tarkoitusta varten voi hankkia esimerkiksi styroxpään, joita myydään peruukkien säilytykseen naamiaisasuliikkeissä. Muotoilualustana käytettyä puutukkia kutsutaan pulvanaksi (Vuorela 1979). Pulvanaksi voidaan kutsuta pientä tai vähän isompaakin muotoilutukkia.

Minun huntuni

Ennen oikean hunnun valmistamista olin käyttänyt pään peittona valkoista huivia, siten kuin huivia yleensäkin päässä käytetään. Tein kaksi huntua Soja Murron huntukurssilla Imatralla. Kurssi oli tosi hyvä paikka opetella hunnun tekeminen, koska kuten jo totesin, huntu on hyvin kolmiulotteinen vaatekappale. Harmillista on, että vastaavia kursseja ei varmaankaan joka vuosi järjestetä.

Hunnun saamisen jälkeen olen pyrkinyt myös käyttämään sitä aina, kun pidän riikineitä. Käytössä huntu ryttääntyy, latistuu ja likaantuu, ja sitä pitääkin säännöllisesti huoltaa. Upotteen videolla näytän, kuinka tärkkään ja sidon hunnun. Ja siis ollakseni rehellinen, olen käyttänyt pitkään ryttääntynyttä huntua, jonka liepeitä olen aina välillä vähän silittänyt, niin pitkälle kuin silitysrauta mahtuu. Ja siis tärkkäyksen ja sitomisen voisi tehdä paljon huolellisemminkin.

Lähteet

Falkman, Severin. I Östra Finland / Itä-Suomessa. 1885. https://www.doria.fi/handle/10024/43451
Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913.
Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia: sisältää 439 tekstikuvaa ja 24 kuvataulua, joista 5 värillistä. Suomalais-ugrilainen seura, 1916.
Stenberg, Leena & Petri Vuori. Joutsenon naisen kansallispuku. 2009, Tulentallojain tarinoita XVI.
Vahter, Tyyni. ” Eräiden Karjalan pitäjien käsityöstä ja puvuista 1923–1924.” Virkamatka 1924. Museovirasto.
Vahter, Tyyni. ”Eräiden Karjalan pitäjien Vuoksenrannan naisten käsitöistä ja puvusta.” Virkamatka 1934, Museovirasto.
Vuorela, Lilli. ”Orsikot ja alasniekka-paidat Raudussa” 1958, Kansallismuseo tiedonantajanverkoston lähetys, Museovirasto.
Vuorela, Toivo. Kansanperinteen sanakirja. WSOY, 1979.

Käsityöt

Päivä museossa 2: Viipurin museon kokoelmia

Voit tutustua kaikkiin esineisiin Flickrissä, jossa voit myös ladata kuvista korkearesoluutioiset versiot. Minulle on ok, jos haluat käyttää kuvia omissa projekteissasi, kunhan mainitset kuvan lähteenä minut tai tämän blogin sekä Lahden museot, Viipuri-kokoelma.

Kävin viime joulukuussa tutustumassa karjalaisiin pirtanauhoihin Etelä-Karjalan museossa Lappeenrannassa. Nyt olin pyytänyt tutkimuslupaa Lahden museoihin, jossa säilytetään Viipurin museosta evakuoitua esineistöä. Halusin tutustua kansanpuvun vaatteisiin omien riikineiden ompelua ajatellen sekä saada uutta aineistoa pirtanauhoista. Edellisestä kerrasta oppineena olin laatinut valmiiksi pohjat muistiinpanoja varten. Esineiden kanssa työskennellessä helposti unohtuu mitata tai kuvata jokin yksityiskohta, ja halusin varmistaa, että niin ei tällä kerralla kävisi. Siitäkin huolimatta muutamia yksityiskohtia jäi mittaamatta ja kuvaamatta, enkä muistanut esimerkiksi ottaa kunnon kokokuvaa tutkimastani tankista. Toinen edellisellä kerralla oppimani asia oli, että yksityiskohtien kuvaamiseen tarvitsee paremman kameran. Nyt olin varustautunut uudella kameralla ja makro-objektiivilla, joten kuvista tuli paljon parempia kuin viime kerralla.

Palaan esineiden yksityiskohtiin siinä vaiheessa, kun valmistan niiden pohjalta kansanpuvun osia. Kuvailua ja mittoja löytyy jo nyt kuvien yhteydestä Flickristä.

Tutustu esineisiin Flickrissä

Jos olet valmistamassa itse riikineitä, voi oheisesta videosta olla hyötyä. Videolla käyn läpi kaikki esineet. Laita päälle tekstitykset, niin näet selitykset.

Muutamia havaintoja

Museoesineissä ompelutyön laatu usein vaihtelee. Läheskään kaikki vaatteet eivät ole ommeltuja säännöllisin ja pienin pistoin. Tässä tarkastelussa mukana olleet jääskeläinen nyytinkiesiliina sekä ruokolahtelainen ripsiraitaesiliina ja kostuli ovat kumpikin upeasti toteutettuja. Kostulin päärmeet ovat huippuohuet ja tasaiset. Ripsiraitainen esiliina on pientä kokoa, samoin kostuli. Esineiden tausta ei ole tiedossa, mutta ei ole mahdotonta, että ne ovat samalta henkilöltä peräisin. Kokoelmassa mukana olleet hameet ovat toisaalta suurpiirteisemmin ommeltuja. Erityisesti kaukolaisessa helmusniekkahameessa pistot ovat isoja ja näkyviä. Olen itse kamppaillut tankin vuorikankaan kiinnityksen kanssa. Oli hienoa nähdä alkuperäinen tankki, jossa vuorikankaan saaminen siististi kädenteiden ympärille on ollut yhtä lailla haastavaa.

Kostuli Ruokolahti. — Katesaumoja ja päärmeitä kostulin nurjalla puolella. LHMVHMAE490:132

Tankki liivi Ruokolahti. — Katesaumoja ja päärmeitä kostulin nurjalla puolella. LHMVHMAE490:132

Ruokolahtelaisessa tiuhakkohelmahameessa kaikki muut sivusaumat paitsi keskietusauma on ommeltu poikkeuksellisella tavalla. Pietimet eivät mene ollenkaan päällekkäin, vaan ne on yhdistetty toisiinsa reunoistaan. Saumakohta näkyy enemmän kankaan oikealle puolelle kuin tyypillinen hameissa käytetty sauma. Runsaassa hameessa kuitenkin saumat uppoavat helman poimuihin. Tällainen tapa tehdä sauma säästää saumavarojen verran kangasta jokaisen pietimen kohdalla. En keksi muuta syytä, miksi sauma olisi ommeltu tällä tavalla.

Kuvat alla: Tiuhakkohelmahame Ruokolahti LHMVHMAE2402:943 Lahden museot, Viipuri-kokoelma

Hameen sivusauma Ruokolahti. — *Sivusauma ruokolahtelaisessa hameessa.*

Hameen vyötärönauha Ruokolahti. — *Sivusauma ruokolahtelaisessa hameessa.*

Pirtanauhojen kannalta museovierailu oli ihan onnistunut. Ainut yllättävä löytö oli Kaukolan hameen (josta lisää alla) vyötärönauha, jonka tyylistä en ole nähnyt koskaan aiemmin. Ruokolahtelaisen tiuhakkohelmahameen sekä antrealaisen hurstuthameen nauhamallit ovat uniikkeja mutta tyyliltään jo ennestään tuttuja. Antrealaisessa hameessa on solmimisnauhana peräti kahta eri nauhaa. Ruokolahtelaisessa hameessa puolestaan on helmassa kahta erilaista samanlaista nauhaa. Aina kun samaan hameeseen on yhdistetty erilaisia nauhoja, herää epäilys. Mahdollisesti konservaattori on lisännyt hameeseen nauhaa puuttuvan tai pahasti kuluneen tilalle, jotta esine on saatu esille näyttelyyn. Antrealaisessa hameessa kumpikin solmimisnauha näyttää ja tuntuu kansanpuvun nauhalta. Ruokolahtelaisessa hameessa kirkkaamman sävyinen nauha näyttää ehkä vähän liian kirkkaalta?

Antrealainen hurstuthame. — *Antrea, hurstuthameen vyötärönauhat. LHMVHMAE575:163 Lahden museot, Viipuri-kokoelma*

“Kaukolainen” hame

Museon tiedoissa Kaukolasta kotoisin olevaksi merkitty verkahelmushame. — *Hame Kaukola LHMVHMAE2599:1012 Lahden museot, Viipuri-kokoelma*

Kaukolainen verkahelmushame oli esineistä kiinnostavin, sillä se ei muistuta tyypillistä kaukolaista hametta. Theodor Schvindt (1913, 35–36) kertoo, että hameet Kaukolassa olivat mustia ja helmaan asti poimutettuja. Magnus von Wrightin piirroksessa (Museovirasto KK988:14) vuodelta 1861 kaukolaisten hameiden helmassa näkyy kapea koristenauha tai -kangas, ja ne ovat helmaan asti poimutettuja. Hameet KA807 ja Kunstkameran 323-11 ovat juuri tällaisia. Hame KA808 on sininen ja todennäköisesti ollut aikoinaan helmaan asti poimutettu. Lisäksi näissä kolmessa hameessa on punainen vyötärökaitale, ei pirtanauhaa vyötäröllä. Naapuripitäjässä Räisälässä hameita on tehty samaan tyyliin, myös Käkisalmella, vaikka siellä hameet olivatkin hartuushameelta. Jos kaukolaisen vyötäröhameen tunnusmerkit siis ovat, että se on musta, helmaan asti poimutettu, helmakoriste on kapea nauha tai kangas ja vyötäröllä ei ole pirtanauhaa, ei Lahden museon hame täytä kriteereitä. Toisaalta (kuten yleensä) dataa on vähän, ja mahdollisesti käsillä vain onkin ensimmäinen kaukolainen hame, joka poikkeaa tästä. Kaukolan naapuripitäjässä Kirvussa, eteläistä Jääsken kihlakuntaa, kuitenkin käytettiin mustia poimuttamattomia verkahelmushameita, joissa on pirtanauhavyötärö. Hameen piirteet sopivat täydellisesti Jääsken kihlakunnan tyyliin. Todennäköisimmin hame on siis aikoinaan laputettu väärään pitäjään. Jääsken kihlakunnan hameista tarkemmin täällä.

Piirros kaukolaisia juhlapuvuissa. — *1861 Magnus von Wright. Museovirasto KK988:14.*

Hame Kaukolasta. — *Kansallismuseo KA807*

Lähteet

Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913.

Hameet

Jääsken hame: villakankaan vanuttaminen

Artikkeli on jatkoa Jääsken hamekankaan valintaa käsittelevälle artikkelille.

Yleensä sarka määritellään toimikkaiseksi pinnastaan vanutetuksi täysvillakankaaksi. Historiallisesti Jääsken kihlakunnan alueella hameita tehtiin muistakin kangastyypeistä kuin sarasta. Ruokolahdella ja Rautjärvellä hameisiin käytettiin pellavaloimista sarssia. Jääsken, Antrean ja Kirvun alueelta on säilynyt kaksi vanutettua villahametta, jotka kuitenkin näyttävät olleet palttinasidoksisia (vaikka tekijät itse ovat ehkä kutsuneet kangasta saraksi).

Tässä artikkelissa kerron historiallisista esikuvista sekä kankaan vanuttamisesta ennen vanhaan ja nykyisin. Lopussa näette tuloksia omista yrityksistäni vanuttaa kangasta.

Historialliset esikuvat

Lyhyesti: todennäköisesti Jääskessä, Antreassa ja Kirvussa hamekangas vanutettiin. Ruokolahdella ja Rautjärvellä näin ei välttämättä tehty, mutta myös puolivillaista kangasta vanutettiin.

Jääskestä, Kirvusta tai Antreasta peräisin olevia yksivärisiä kansanpuvun hameita on minulla tällä hetkellä tiedossa kolme. Yksi Etelä-Karjalan museossa, yksi Lahdessa ja yksi Pietarissa Kunstkamerassa. Jos huonon kuvan perusteella pitää jotain arvata, sanoisin että Kunstkameran hame on mustaa huopunutta kokovillakangasta. Parissa kohtaa helmaa näkyy viistottaista raidoitusta, minkä takia kangas saattaisi olla toimikasta. Tämän enempää en Kunstkameran hamekankaan materiaaleista ja käsittelystä osaa sanoa.

Kirvulainen hame LHMVHMAE666:187 on “mustaa hieman huovutettua villapalttinaa”. Laskosten harjojen kohdalta huopaisuus on hieman kulunut pois paljastaen palttinasidoksen.

Kirvulainen hame, jossa palttinainen hamekangas on sarkautettu. — *Kirvulainen hame. Lahden museo LHMVHMAE666:187*

Kuvat alla ovat antrealaisesta hameesta EKME1390 Etelä-Karjalan museossa. Kuvat suurikokoisina. Hameen helmassa kangas on niin huopunutta, että sidos on kadonnut näkyvistä. Hameen vyötärön korkeudella sidos on paikoin näkyvissä oikealla sekä nurjalla puolella. Minun silmääni sidos näyttää palttinalta.

Kansanpuvun hamekangas, antrealainen huovutettu palttinahame.

Kansanpuvun hameen vyötärö, antrealainen hame.

Sarkakangasta, jossa kankaan sidos on kadonnut kokonaan näkyvistä.

Eteläisen Jääsken kihlakunnan alueella hameita siis tehtiin vanutetusta kankaasta, myös palttinasta. Yleisen määritelmän mukaan sarka on toimikasta. Ehkä myös palttinaista kangasta kutsuttiin saraksi. Jääsken Pajarin kylässä asunut henkilö kertoi vuonna 1923–1924, että hamekangas kudottiin neljällä varrella mutta palttinaksi. Kangasta kuitenkin kutsutaan saraksi. (Vahter 1924.)

Ruokolahdelta ja Rautjärveltä on säilynyt vanuttamattomia hameita sekä sellaisia puolivillaisia hameita, joista on vähän vaikea sanoa, onko niitä vanutettu (EKME1392, EKME4068, EKME1389, KA3747, LHMVHMAE2402:943 ). Näistä EKME4068 on vanuneimman näköinen. Rautjärvellä ja Ruokolahdella hameita tehtiin villa–pellavasekoitteesta, ja tällaisesta kankaasta en välttämättä havaitse, jos sitä on yritetty huovuttaa. Vaikka villakude huopuu, pellavaloimi pysyy ennallaan. Muistitiedon perusteella puolivillaistakin kangasta on kuitenkin vanutettu: Riitta Häyhä kertoi Rautjärven Kiiskinkylästä vuonna 1935, että ennen myös hamesarssia vanutettiin. Sarssi oli villakangasta, jossa loimi oli pellavaa. (Vahter 1935). Sitä en tiedä, viitattiinko Rautjärvellä palttinasidoksiseen villa–pellavakankaaseen aina sarssina.

Ruokolahtelainen hame, jossa näkyy villakuteen sarkautuminen. — *Ruokolahtelainen hame, jonka kudevillassa näkyy vanumista. Tästä kuvakulmasta vanuminen korostuu. EKME4068.*

Kuvassa alla on ruokolahtelainen hame EKME1389, jossa molemmat loimi sekä kude ovat samaa tummansinistä villalankaa. Kangasta ei selvästikään ole vanutettu. Muut tuntemani Ruokolahden ja Rautjärven hameet ovat villa–pellavakangasta.

Ruokolahtelainen hame museossa. — *Hame Ruokolahti, EKME1389*

Säilyneiden hameiden perusteella Jääsken kihlakunnassa siis suosittiin Ruokolahdella Rautjärvellä (n=5) vähän vanuneita tai vanuttamattomia hamekankaita, usein villa–pellavakangasta, ja kihlakunnan eteläosissa Jääskessä, Kirvussa ja Antreassa (n=3) hyvin vanutettua täysvillakangasta. Huomatkaa otoskoot tämän päätelmän takana.

Miten sarkaa valmistettiin ennen?

Ennen pyykinpesukoneita saran vanuttaminen oli kovaa (vaikka ehkä hauskaa) työtä, jota tekivät nuoret ja varsinkin miehet. Kangasta on vanutettu polkemalla lattialla tai sarkarullan avulla. Kangas voitiin myös kuivata rullalla. Kaikissa taloissa ei vanutettu kangasta itse, vaan työ saatettiin antaa ammattilaiselle.

Rautjärvellä sarkaa vanutettiin rullassa eli sarkarullalla. Vanuttamiseen osallistui viidestä kuuteen henkeä, yleensä nuoria, ja se oli hauskaa. Mukana oli evästä ja kahvia. Välillä kangasta kasteltiin kuumassa vedessä. “Pittää olla varmat miehet päissä ja kaksi henkee kummallaki kuppeella ainakii.” Omia kankaita käytiin ilmeisesti myös vanuttamassa naapurissa. Toisen rautjärveläisen kertojan mukaan vanuttamista varten oli sarkamylly, mutta pöksysarka vanutettiin jaloilla. (Vahter 1935.)

Vuoksenrannasta Ruosteikosta vuonna 1934 saadun tiedon mukaan sarkaa ei ollut enää noin kymmeneen vuoteen vanutettu. Sarkaa tehtiin myös sellaista, jossa oli kertaamaton musta loimi ja kudelanka siniseksi värjättyä. “Kun Pekko-vainaa eli, nii hää ol utala vanuttamaa. — Nyt eivät jaksa ku nykyajan ihmiset ovat nii heikkoi.” Vanuttaessa lähtee nahka pois “keträsiist” [kehräsluut]. Kotona sarkaa vanutettiin lattialla potkien ja pöydästä pidettiin molemmilla käsillä kiinni. Sitten kangas “pöpelöll [todennäköisesti papelo eli mikä vain patukka] käärittii ja kaulattii [kaulittiin], pantu kostea vaate ja sitte uunii, kun se kuivi uuniss, niin se valla rätisi”. Parempaa sarkaa varten voitiin kangas viedä ammattilaiselle vanutettavaksi. (Vahter 1934.)

Jääsken Pajarin kylässä hamekangas vanutettiin siten, että se kasteltiin ja sitä jaloin poljettiin. Hurstuthameita ei vanutettu. (Vahter 1924.)

Kankaan vanuttaminen ilman rullakuivatusta

Sarkaa ei tarvitse enää polkea, varsinaisen vanuttamisen työn tekee pyykinpesukone. Minulla ongelmana on ollut, että en ole uskaltanut myllyttää kankaita koneessa tarpeeksi pitkään sekä se, että minulla ei ole ollut muoviputkea, jonka ympärillä kuivattaa kangas.

Olen aiemmin pessyt kaksi villakangasta 60 asteessa villapesuaineen kanssa. Näissä projekteissa päätarkoitus ei ole ollut vanuttaa kangasta vaan poistaa siitä haju ja tai prässäykset. Kaksi pyöritystä tunnin ohjelmalla on mielestäni riittänyt hyvin kankaan siloittamiseen sekä mummolan hajun (tetrakloorianisoli) poistamiseen. Minun kankaistani toinen vanuttui täysin, mutta se oli aika sarkainen jo lähtöjään, toinen kangas vanuttui hieman pinnasta. Blogissa Kaijan käsin kangasta on pesty koneessa vielä pidempään.

Kuivasin nämä kaksi kangasta pyykkinarulla. Pyykkinarukuivaaminen toimi ihan hyvin. Narusta jääneet painaumat lähtivät kankaasta silittämällä. Erityisesti sininen kangas kutistui epätasaisesti, toisesta päästä enemmän kuin toisesta.

Pesty Räisälän kansallispuvun hamekangas. — Huonokuntoisesta Räisälän hameesta otettu hamekangas pestynä ja kuivattuna ilmassa. Kahden tunnin pesu jätti kankaan rakenteen näkyviin, mutta tästäkin huolimatta kangas tiivistyi (kutistui noin 7 % suuntaansa). Ennen pesua hamekangas oli harvahkoa ja siinä oli pari katkennutta loimilankaa. Pesemisen jälkeen langat eivät ole enää lähteneet purkautumaan. Hameeseen prässätyt taitteet katosivat lähes täysin. Vanhan talon haju lähti kankaasta täysin. Vaikka kangas ei olekaan täysin vanunutta, olen hameeseen hyvin tyytyväinen. Lisää kuvia artikkelisarjan seuraavassa osassa.

Vertailu pestyn ja pesemättömän villakankaan välillä. — Woolsomelta ostettu villatoimikas (Wool Thin Twill – Dark Navy – WKT 11/07), josta kahden tunnin pesussa katosi sidos hyvin näkyvistä. Myös tämä kangas on kuivattu narulla. Kangas ei ole järin laadukasta (metrihinta 25,50€) ja vanumisen lisäksi se myös paikoin nyppyyntyi. Perus sunnuntaihameeseen laatu olisi riittänyt aivan mainiosti. Kankaan kemikaalinen haju ei kuitenkaan lähtenyt pesussa mihinkään. Omaan nenääni se on ommellessa käynyt niin, että projekti on edelleen kesken.

Projekti: vanhan hamekankaan vanuttaminen

Nyt kuitenkin olin saanut haltuuni halkaisijaltaan 11-senttisen viemäriputken. Tämän putken ympärillä pesukoneessa vanutettu kangas on mahdollista kuivattaa rullalla siten, että siitä tulisi enemmän sarkainen. En ole aivan varma, mitä kankaan ominaisuuksia rullakuivattamisen pitäisi parantaa. Olen ajatellut, että kankaasta tulee tällöin tiiviimpi. Ehkä kangas myös pysyy tasakokoisempana, kun se ei virutu narulla. Ja ehkä villan on tarkoitus huopua vielä hieman lisää, kun kangasta kääritään rullalle ja takaisin.

Kokeilen rullalla kuivattamista vanhalla Kaukolan kansallispuvun hameella. Hamekangas on siistissä kunnossa, mutta laskokset ovat helmaa kohti auenneet ja päälle puettuna hame näyttää luttaantuneelta. Helman ympärysmitta on vain 244 senttiä, mikä osaltaan selittää sitä, että hame näyttää päällä vaatimattomalta erityisesti alushameen kanssa (joka entisestään levittää vekkejä helmaa kohden). Hame on Vuorelman tuotantoa ja Vuorelman retropukujen tyyliin lyhyt. Pituutta on kuitenkin piilotettu helmapäärmeeseen. Loimi on mustaa puuvillaa ja kude kaksisäikeistä ohutta villalankaa. Kankaan sidos näyttää nurjalta puolelta palttinalta mutta oikealta puolelta katsottuna se on selvästi jotain satiininkaltaista. Oikealla puolella loimilanka ei ole lainkaan näkyvissä.

Kaukolan tarkistamaton kansallispuku hame. — *Tarkistamaton Kaukolan kansallispuvun hame, joka kaipaa huoltoa.*

Kaukolan kansallispuvun hamekangas purettuna ja levitettynä. — *Purettu hamekangas. Värejä on muokattu, jotta laskokset ja helmapäärmeen taite näkyvät paremmin.* *Käsittelemättömän kankaan mitat ovat 244 cm x 87 cm.*

Kerron videolla tarkemmin, miten kankaan vanuttaminen ja kuivattaminen sujui. Laitoin kankaan peseytymään tunnin ohjelmalle, jonka jälkeen huomasin kankaan purkautuneen molemmista päistä (vaikka suurimmalta osalta matkaa reunat oli harsittu). Tämän takia en toteuttanut alkuperäistä suunnitelmaa pyörittää kangas vielä uudelleen koneessa. Lisäksi minun oli ohjeiden vastaisesti lingottava kangas pesukoneen matalimmalla asetuksella. Meidän pesukoneemme ei anna avata luukkua niin kauan, kuin se tulkitsee rummussa olevan vettä. Olen aiemmin yrittänyt valuttaa vettä rummusta pois hätäpoistoletkusta, mutta kangas ennemmin mätänee koneeseen kuin luovuttaa tarpeeksi siihen sitoutunutta vettä. Saatuani kankaan ulos koneesta käärin sen pyyhkeiden kanssa muoviputken päälle, ensin yhdessä pyyhkeen kanssa päällekkäin ja sitten luettuani ohjeet ensin koko kangas rullalle ja sitten päällimmäiseksi käärin pyyheliinan. Kankaassa ei linkouksen jäljiltä ollut järin paljon vettä jäljellä, ja pyyhkeet tarvitsi vaihtaa ainoastaan kolme kertaa, 12 tunnin välein. Avatessani pötköä neljättä kertaa, oli kangas jo niin kuiva, että otin sen pois rullalta ja silitin pois kankaaseen rullalla ollessa syntyneet taitteet.

Pesun ja kuivatuksen jälkeen kankaan mitat olivat 235 cm x 83,5 cm (ennen pesua 244 x 87). Kangas kutistui sekä loimen että kuteen suunnassa kummassakin noin neljä prosenttia. Tämä kangas oli jo valmiiksi tiivistä, joten enempi tiivistyminen ei ollut edes tarpeen.

Hamekangas käsittelyn jälkeen. — Kaukolan kansallispuvun hamekangas pesun ja rullalla kuivatuksen jälkeen. Kankaan nurja puoli on enimmäkseen puuvillaa, eikä siinä juuri näy vanumista. Kuvassa oikealla kankaan oikea puoli, jossa villan huopumista on hieman näkyvissä.

Onko rullakuivatus tarpeellista?

Olen aiemmin kuivattanut koneessa sarkautettuja kankaita ilmassa pyykkinarulla ja nyt oikeaoppisesti rullalla putken ympärillä. Järkevää koeasetelmaa tässä ei synny, sillä kaikki kolme kangasta ovat olleet ihan erilaisia. Rullalla kuivatusta kankaasta tuli tiivispintainen, mutta se oli sitä jo valmiiksi. Kangas kutistui tasaisesti, mutta niin kutistui myös toinen narulla kuivatuista kankaista. Narulla kuivattaminen jätti kankaaseen pyykkinarun painaumia, samoin rullan ympärillä kuivaaminen. Kummallakin menetelmällä kuivatusta kankaasta piti lopuksi silittää parit painaumat pois.

Siten en ole varma, onko rullakuivatuksesta miten paljon hyötyä. Ymmärrän rullakuivatuksen aikana, jona kangaskäärön on saanut kuivumaan leivinuuniin. Minulla ei ole leivinuunia – sen sijaan taloyhtiö tarjoaa kuivaushuoneen, jossa hurputtimen avulla saa paksunkin kankaan kuivaksi yhdessä päivässä.

Aion tietenkin kokeilla rullalla kuivattamista vielä uudelleen. Tällöin toivottavasti käsinkudotulla palttina- tai toimikaskankaalla, joka todella tarvitsee sarkauttamista. Villakangas on kallis materiaali, ja kaiken lisäksi minulla tällä hetkellä on enemmän hamekankaita mitä ehdin käyttämään. En siis aio enää sarkauttaa lisää pelkän kokeilemisen vuoksi. Viemäriputkin jää odottamaan tulevia vuosia.

***

Arvatkaa muistinko ottaa kuvia sarkauttamisprosessin aikana? No en muistanut. Mikäli olette kiinnostuneita siitä, miltä homma näytti, niin katsokaa video upotteessa.

Lähteet

Vahter Tyyni. ” Eräiden Karjalan pitäjien käsityöstä ja puvuista 1923–1924.” Virkamatka 1924. Museovirasto.
Vahter Tyyni. ” Vuoksenrannan naisten käsitöistä ja puvusta.” Virkamatka 1934. Museovirasto.
Vahter Tyyni. ” Rautjärven naisten käsitöistä ym. pitäjiä.” Virkamatka 1935. Museovirasto. (minulla ei ole tästä koko tekstiä, joten tiedonantajan nimi ei tässä tapauksessa ole tiedossa.)

Lue myös

https://rajatiede.wordpress.com/2024/01/14/jaasken-hame-hamekangas

https://rajatiede.wordpress.com/2025/07/08/jaasken-hame-ompelu/

Kansanpuvun paidat

Kansanpuvun paita: muhkut hihat

16.8.2025 edit: Hei, tämä artikkeli on aika vanha. Olen vuosien aikana oppinut puvuista vaikka mitä ja varmaan nykyisin tekisin monta asiaa toisin.

Tässä artikkelissa mitat ja kaaviokuvat kahteen erilaiseen kahdesta kappaleesta koottuun pulleaan hihaan. Historialliset esikuvat tulevat Ruokolahdelta, Jääskestä ja Hiitolasta.

Tämän paidan juju on kahdesta palasta ommelluissa, poimutetuissa hihoissa. Hihan istuvuus on saatu aikaan pudottamalla kainalo hieman alemmaksi, eikä kainalotilkkua ole. Teknisesti malli on helppo, jos ei näe vaivaa käsinompelun ja katesaumojen kanssa.

Kuvien paita on tehty kovapintaisesta puuvillakankaasta, joka ei tuo hihoja oikeuksiinsa. Myöhemmin jutussa on kuvia ohuesta pellavasta ommellusta paidasta, jossa hihat ja kaulus asettuvat paljon nätimmin. Valitse siis kankaaksi lurppana pehmeä pellava ja ompele ihanan muhkeat hihat kesäpaitaan!

Mitat

Tämä paita kannattaa tehdä hieman leveämmäksi, jotta hihojen poimut asettuvat nätisti olkapäiden alapuolelle. Rinnanympäryksen lisäksi kannattaa siis mitata myös olkien leveys! Ite lisäsin 4 cm normaaliin paidan ympärysmittaan.

Ruokolahti naisen kansanpuvun paita kaaviokuva.

Hihan ompeluohje

1. Huolittele reunat

2. Ompele poimulangat hihan yläosan lyhyeen laitaan. Kurtista kappale toivottuun mittaan, tasoita poimut ja ompele varmistukseksi tikkaus poimulankojen väliin. Jos poimut haluaa pitää täysin paikoillaan hihaa ommellessa, voi niiden alle ommella määrämittaan leikatun kaitaleen, joka jää valmiissa paidassa olkasauman alle nurjalle puolelle.

3. Ompele hihan yläkappaleen ja alakappaleen väliset saumat. Hihan kärjessä ompeleet menevät jotakuinkin näin.

Hihan ylä- ja alakappale liitettynä yhteen.

Valinnainen vaihe: silitä hihan saumavarat toiselle puolelle, ja tikkaa saumavara kiinni kankaan oikealta puolelta. Oikeasti tässä kohtaa pitäisi tietenkin olla katesauma.

Hihoja lukuunottamatta kuvien paita on ommeltu samalla tavoin kuin täällä.

Historialliset esikuvat

Mallina tähän paitaan on ollut kaksi hihojensa puolesta samanlaista paitaa, toinen Jääskestä ja toinen Ruokolahdelta. Jääskestä peräisin olevasta kaaviokuvasta näkyvät selkeästi myös katesaumat, joita en itse jaksanut alkaa ommella, vaikka ne piilottaisivatkin purkautumaan herkät saumavarat.

Ruokolahden paidasta ei valitettavasti ole isompia kuvia saatavilla. Jo tästä kuitenkin huomaa eron Ruokolahden kansallispuvun paitaan, jossa hihat on rypytetty suistaan mutta ei päältä.

Kannaksen kansanpuvuissa esiintyy poimituksia olilla, mutta näin runsaasti poimitutettuja kahdesta palasta koostuvia hihoja on tyypillisemmin rätsinöissä. Toisaalta olen nähnyt olkien alle tulevia poimituksia 1800-luvun englantilaisissa paidoissakin, joten tässä voi hyvin olla kyseessä myös läntisen muodin vaikutus ja kaiken kaikkiaan myöhäinen piirre naisten paitamuodissa.

Ruokolahti naisen kansanpuvun paita, jossa poimituksia olalla.

Ruokolahti. Lahden kaupunginmuseo.

Jääski naisen kansanpuvun paita, jossa poimutuksia olalla, kaaviokuva.

Jääski. Schvindt 1913.

Kansanpuvun paita pussihihat edestäpäin.

Haluatko ekstrapulleat hihat?

Ompelen yleensä paidoista harjoitusversion ja sitten oikean version sen jälkeen. Näiden rypytettyjen hihojen kanssa kävi niin, että paita numero 2 ei mennytkään suunnitelmien mukaan. Illalla väsyneenä (päivää jatketaan öin) leikkasin hihan alaosan kiilat vahingossa Jääsken paidan hihan kaavalla, joten hihoihin tuli puolitoistakertaisesti enemmän kangasta, kuin oli tarkoitus. Kangas on kallista, joten näillä hihoilla oli mentävä.

Kun hihansuut poimutti päistä, kuten monissa kansallispuvuissa sekä historiallisissa esikuvissa on tehty, tuli hihoista ihanan muhkeat ja melkein historiallisen esikuvan mukaiset. Ei tämän Ruokolahden/Jääsken paidan, mutta katsokaa tätä:

Hiitola. Schvindt 1913

Hiitolan kansanpuku on ollut hyvin läntinen, joten tässä paitatyylissä tuskin on kyse keskiaikaisesta karjalaisesta pukuperinteestä. Mutta kivat hihat ne ovat, vaikka eivät olisikaan erityisen karjalaiset.

Tässä vielä mitat paidan hihoihin:

pellavapaita pussihihat olan rypytys sivulta ja selästäpäin.

Lähteet

Schvindt, T. (1913). Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. (linkki)
Sirelius, U. T. (1916). Suomen kansanpukujen historia: sisältää 439 tekstikuvaa ja 24 kuvataulua, joista 5 värillistä. Suomalais-ugrilainen seura.

Lue myös

Kansanpuvun paita: Jääski

Pitäjä	Pinteli	Sykerö	Huntu
Jääski
Antrea
Kirvu
Ruokolahti
Rautjärvi
Joutseno