Laserleikattavat pirrat löydät tämän sivun lopusta! Laserleikattavat pirtamallit ovat ilmaisia.
Ennen välineurheiluun sukeltamista, on tärkeää muistuttaa: Kaikki pirtanauhat on mahdollista kutoa yhdellä ja samalla ”tavallisella” pirralla. Samoin pirtanauhoja on mahdollista kutoa niisillä eli kokonaan ilman pirtaa. Irtoniisillä kutominen on 1900-luvun alun haastatteluaineistojen perusteella ollut jopa yleisempi tapa. Kansanpukuajan kokopuiset pirrat olivat painavia, mistä syystä kutojat suosivat irtoniisiä. (Vahter 1924.)
Nauhojen kutominen kuitenkin saattaa olla helpompaa ja hauskempaa, jos nauhamallia varten valitsee sille sopivimman pirran. Nykymateriaaleilla leveäkin pirta on mahdollista valmistaa kevyeksi. Samoin nykytekniikoilla saadaan valmistettua helposti muutenkin sirompia pirtoja.
Ei siis ole ollenkaan tarpeellista hankkia nauhakudontaa varten useita erilaisia pirtoja, mutta pienellä panostuksella harrastukseen saa paljon uutta ulottuvuutta.
Päivitetty 17.5.2024 uusilla pirroilla sekä tarkennetuilla ohjeilla. Päivitetty 4.2.2026 svg-tiedostoilla.
Minkälaisia pirtoja saatat tarvita?
Jos kudot kuviollisia nauhoja, kannattaa sitä varten hankkia pari sinulle sopivan levyistä kuviopirtaa. Poimintakuvioiden tekemiseen käytetään yleensä pirtaa, jossa on erikseen paikat kuviolangoille. Kuviopirrassa kuviolangat kulkevat omalla tasollaan viriössä, joten kuvio on helppo poimia.
Kuviopirtoja on eri levyisiä. Yleensä kutominen on sitä helpompaa, mitä kapeampi pirta on käytössä. Leveät pirrat vaappuvat ja kääntyilevät kutoessa ja ovat myös painavampia. Lisäksi tutkaimiin jää hukkaa sitä enemmän, mitä leveämmälle loimilangat levittäytyvät pirrassa. Näistä syistä kolmen kuviolangan nauhaa ei kannata kutoa viidentoista kuviolangan pirralla, vaikka se onkin mahdollista.
Olen koonnut tälle sivulle nauhankutojan aloituspakkauksen, josta löytyvät 3-, 7- ja 13-kuvioaukkoiset pirrat. Näillä pystyy kutomaan suuren määrän kuvioituja nauhamalleja. Jos haluat kutoa kapeita sukkanauhoja, säärsiteitä sekä keskileveitä vironvyön tyylisiä nauhoja, riittävät nämä kolme pirtaa hyvin. Leveämpiä nauhoja varten on ladattavana myös 15- ja 19-kuvioaukkoiset pirrat.
Jos haluat kutoa leveäreunaisia tai rakenteeltaan poikkeavia nauhoja, tarvitset erikoispirtoja.
Yleensä nauhan kuvio-osan reunoille jäävät kuviottomat alueet (siis nauhan reunat) ovat melko kapeat, enintään kuusi lankaa rinnakkain puolellaan. Suurin osa kuviollisista nauhoista mahtuukin juuri siihen pirtaan, joka vastaa mallin kuviolankojen määrää. Joissain nauhamalleissa nauhan reunat ovat kuitenkin tavallista leveämmät, joten niiden kutomiseen tarvitaan myös leveämpi pirta. Tällä sivulla on ladattavissa pari tällaista erikoispirtaa.
Joissain kuvioiduissa nauhatyypeissä kuvion taustalla ei kulje tavallinen kuvioloimi, vaan samanlainen ripsisidos kuin kuviottomissa ripsinauhoissa. Avaan tarkemmin eroa tavallisen kuvioloimen ja ripsiloimen välillä täällä. Näiden ripsipohjaisten nauhojen kutomiseen tarvitaan yleensä oma erikoispirtansa. Osaa näistä nauhoista on mahdollista kutoa myös tavallisella kuviopirralla. Tavallisen pirran tulee tällöin kuitenkin olla huomattavan leveä.
Lisäksi erityisesti Suomenlahden ulkosaarilla tehtiin virolaisvaikutteisia leveitä kuvioituja vöitä, joissa nauhan keskellä on leveä kuvioalue ja reunoilla kapeammat kuvioalueet. Näitä nauhoja on työlästä kutoa, ja todennäköisesti kutomiseen kannattaisi käyttää irtoniisiä. Olen tehnyt pirtamallin yhteen tämän tyyliseen mutta hyvin kapeaan nauhaan. Tämä erikoispirta toimii kutoessa itseasiassa erittäin hyvin, vaikka näyttääkin monimutkaiselta.
Kuinka käytät tämän sivun malleja?
Ota valitsemasi mallit mukaan leikkurille esimerkiksi muistitikulla. Varaa ensimmäistä leikkurikertaa varten opastettu aika. Sen jälkeen leikkuria saat todennäköisesti käyttää itsenäisesti. Mikä ei ole ollenkaan vaikeaa! Minulla on ollut eniten haasteita tietotekniikan kanssa, ja itse leikkuria on helppo käyttää. Jos tiedostojen kanssa ilmenee ongelmia, niin laittakaa ihmeessä kommenttia.
Muutama tekninen juttu tämän sivun mallien käyttämisestä:
Mallit on testattu toimivaksi 3 mm paksulla koivuvanerilla. Käytä leikkurin suositeltuja asetuksia valitsemallesi materiaalille. Oodista saa ostettua 3 mm vaneria edullisesti.
Mallissa on ainoastaan leikattavaa (vektori), eikä ollenkaan kaiverrettavaa (rasteri).
3 mm vanerilla yhden pienen pirran leikkaamiseen tulisi kulua noin 4 minuuttia ja isomman 8 minuuttia. Jos leikkaamiseen menee huomattavasti tätä pidempää, on asetuksissa todennäköisesti jotain häikkää.
Mallien viivat on kaikki piirretty 0,1 mm paksuisella. Muuta editoriohjelmassa viivan paksuus hairlineksi.
Osaan laserleikkaamista juuri sen verran, että saan omat pirtani leikattua. Näin se tapahtui (Helsingin Oodin leikkuri):
1. Asettele pirtamallit leikkuualueelle. Verstaalla on tietokone, jossa on asennettuna laserleikkuria ohjaavat ohjelmat. Voit avata kaikki valitsemasi mallit samaan projektiin ja asetella ne kanvaasille. Tällä sivulla on myös ladattavissa muutama mallipaketti, jossa pirtamallit on aseteltu 60 cm x 60 cm alustalle. Oodissa myytävänä olevat vanerilevyt ovat tämän kokoisia. Jos kaikki menee hyvin, riittää että tuot ohjelmaan tämän yhden tiedoston. Jos asettelet leikattavat pirrat kanvaasille itse, huolehdi että niiden väliin sekä reunaan jää vähintään pari milliä marginaalia. Lisäksi voit tässä vaiheessa vielä muokata pirtamalleja. Pirtojen leikkuumallit on piirretty sen kokoisiksi, että ne varmasti toimivat käytössä. Voit vetämällä kutistaa hieman pirtoja, erityisesti leveitä yli 15 kuviolangan pirtoja. 30 senttiä leveä pirta toimii käytössä, mutta tätä leveämpiä en ole kokeillut. Kaikkien piirtämieni pirtojen pitäisi toimia esimerkiksi 10 % kutistettuina, mutta en mene tästä takuuseen.
4. Varmista vielä reunan paksuus. Pidä pirrat valittuna. Mene vielä yläpalkkiin ja tarkista, että reunan paksuus on hairline.
5. Tulostaminen. Tämän jälkeen voit mennä “File”-valikkoon ja valita “print”. Jatka oodin ohjeiden mukaan. Voit tarkistaa laserleikkurin ohjausohjelman esikatselunäkymässä, että sait kaikki pirtaan kuuluvat viivat mukaan.
Laserleikkaaminen itsessään on helppoa. Leikattava materiaali asetetaan alustalle ja koneen annetaan tehdä työ. Tässä vaiheessa todennäköisin ongelmatilanne on, että leikattava levy ei ole oikeassa kohdassa suhteessa malliin. Kun asettelet malleja leikkuuohjelmassa, varmista että kuvien väliin jää muutama milli väliä. Valmiiksi asetelluissa pirtapaketeissa marginaalit ovat jo paikoillaan pirtojen välissä sekä kokonaisuuden reunoilla. Marginaalit ovat tärkeät, sillä kaksi liian lähekkäin olevaa viivaa tai leikkuuviiva liian lähellä reunaa johtaa ei-toivottuun palamiseen.
Pirran reuna on palanut, koska leikattava viiva oli liian lähellä vanerilevyn reunaa.
Laserleikattaviin esineisiin jää aina hieman nokea, vaikka leikkurin asetukset olisivatkin kunnossa. Nokea ja hajua voi poistaa hiomalla ja pyyhkimällä. Pirroissa on kuitenkin loputon määrä pieniä koloja, joihin hiomapaperi tai pyyhe ei yllä. Nopein tapa puhdistaa pirta on pestä se vedessä tiskiharjan kanssa. Nopea vesipesu ei pilaa vaneria. On mahdollista, että leveämmät pirrat hieman vääntyvät. Minulla eivät ole vääntyneet niin paljon, että se haittaisi käytössä.
Kuinka oma laserleikkausmalli suunnitellaan?
Mahdollisesti nämäkään mallit eivät tyydytä kudontatarpeitasi. Voit muokata tämän sivun malleja omien tarpeidesi mukaan tai piirtää uusia malleja alusta asti.
Laserleikkuri leikkaa vektoreita. Jos laitteelle syöttämäsi viiva ei ole valmiiksi vektori (esim. svg), joutuu leikkurin ohjelma jäljittämään viivan valokuvasta (esim. jpg). Tämä on suttuista. Jpg on huono tiedostomuoto säilömään suoria viivoja. Tämän takia muokkaaminen ja piirtäminen kannattaa tehdä vektoripiirto-ohjelmalla eikä esimerkiksi photoshopissa tai paintissa. Vektoriohjelmalla voit tallentaa piirtämäsi kuvat vektoreina, joita laserleikkuri lukee saumattomasti.
Ladattavat mallit
Suurin osa pirtamalleista on testattu Helsingin Oodin leikkurilla. Muutamaa mallia en ole testannut, mutta ne on tehty toimivaksi havaittujen mallien pohjalta pienin muokkauksin. Näistä testaamattomista malleista on tässä kuvana vain viivapiirros. Leveys suurinpiirtein on ilmoitettu kunkin pirran kohdalla. Korkeus on enintään 15 cm. Jos pirran leveyden jäljessä lukee “tiivistetty”, on pirtamallia tiivistetty jo valmiiksi. Pirta on siis tiheämpi kuin normaalisti. Tiivistetyt pirrat eivät välttämättä sovi kaikille langoille. Esimerkiksi villalangat saattavat hankautua toisiaan vasten.
Näissä pirtamalleissa viivapiirros (svg-tiedosto) on siis se, jonka leikkaaminen onnistuu laserleikkurilla.
1800-luvulla karjalaiset naiset käyttivät usein kansanpukunsa kanssa lasisia helmiä. Helmet olivat edullisia mutta helposti särkyviä. Lisäksi ne olivat aina tuontitavaraa. Helmityylit olivat enemmän riippuvaisia kiertelevien kauppiaiden tarjoamasta valikoimasta kuin oman kotipaikan perinteistä, vaikka alueellista vaihtelua tyyleissä olikin. Näistä syistä on ymmärrettävää, että hyvin harvaan kansallispukuun kuuluvat helmet. Helminauhoja kuitenkin voi käyttää koko Karjalan alueen pukujen kanssa, sekä savakko- että äyrämöistyylisissä asuissa.
Kansanpukuaikana helmiä ostettiin, niitä meni rikki ja niitä ostettiin lisää. Suhtaudun itse helmiin kevyemmin kuin puvun muihin osiin. Jos pitäjästä on tietoa tietynvärisistä helmistä, hankkisin toki sellaisetkin. Mutta mielestäni puvussaan voi käyttää minkälaisia helmiä tahansa, eikä kansanpuvun tunnistettavuus oman alueen pukuna kärsi siitä.
Valmistin tätä tutkielmaa varten useat kappaleet helmiä, myös omat versiot kahdesta museokokoelmissa säilyneestä helminauhasta. Lisää kuvia omatekemistäni helmistä sekä muutama vinkki helmiaskarteluun löytyy artikkelin lopusta.
Muokattu 27.4.2024: lisätty räisäläiset vyölliset
Ketkä helmiä käyttivät?
Helminauhoja käytettiin todella laajalla alueella. Karjalaisten kansanpukujen kirjassaan Theodor Schvindt (1913) mainitsee kunkin pitäjän kohdalla useimmiten vain sen, että helmiä on käytetty. Ainoastaan Sortavalasta ja Viipurin seudusta Schvindt mainitsee, että helmiä käytettiin vähän.
Schvindtin (1913) antamien tietojen perusteella oli yleisempää, että tytöt ja nuoret naiset käyttivät helmiä, kuin että naiset olisivat niitä käyttäneet. Hyvin monien pitäjien kohdalla Schvindt antoi kuitenkin ymmärtää, että myös aikuiset naiset käyttivät helmiä, vaikka eivät ehkä niin paljon kuin nuoremmat. Helmiä voi siis käyttää siviilisäätyyn katsomatta eteläkarjalaisissa naisen puvuissa.
Lasihelmiä käytettiin paikoin (Räisälä/Pyhäjärvi KA3445) myös koristamaan vyöllisiä.
Kansallismuseo KA 509, tuntematon pitäjä. Vyöllisten letitettyihin nauhoihin on pujotettu epäsäännöllisen kokoisia ja muotoisia punertavia helmiä. Mukana on yksittäinen sininen helmi. Böömissä valmistettiin granaatinvärisiä helmiä (Lehtinen & Sihvo 1984, 236-238).Kansallismuseo KA3445. Räisälä, vyölliset. Helmiä on sinisiä, vihreitä, kirkkaita, oransseja ja ruskeita; tynnyrin muotoisia ja osa kulmikkaita. Osa helmistä on läpinäkymättömiä ja osa läpinäkyviä.
Minkälaisia helmet olivat?
Ildikó Lehtisen ja Pirkko Sihvon kansanpukututkimuksen mukaan aitoja helmiä käytettiin koruissa ainoastaan Oulujoen seudulla ja Aunuksen Karjalassa. Muualla suomen- ja karjalankielisellä alueella käytettiin maahantuotuja tekohelmiä, viimeistään 1500-luvulta alkaen. Lasihelmien valmistuskeskuksia syntyi 1600–1700-luvulla Saksaan ja silloiseen Böömiin. (1984, 236–238). Ruotsin vallan alla 1700-luvulla helmien maahantuontia säädeltiin ylellisyysasetuksilla, mutta ei ole tietoa rajoituksista Venäjälle kuuluneessa Karjalassa. Varmaa on, että viimeistään 1800-luvulla helmiä oli niin hyvin saatavilla, että niitä yleisesti käytettiin.
Helmiä oli lukuisissa väreissä: sinisiä, turkooseja, vihreitä, ruskeita, granaatinpunaisia, violetteja, valkoisia, mustia. Helmiä oli pyöreitä, tynnyrimäisiä sekä kulmikkaita fasettihiottuja. Koosta mainitaan ainakin pihlajanmarjan kokoiset. Eri kokoisia, muotoisia ja värisiä helmiä saatettiin yhdistää osaksi samaa nauhaa, mutta valokuvissa ja piirroksissa helminauhan helmet useimmiten näyttävät yhdenmukaisen muotoisilta ja kokoisilta.
Koko Suomessa oli tapana pitää kaksinkertaisia helminauhoja. Kannaksella savakkojen helmet olivat vaatimattomampia kuin äyrämöisten. Sihvon ja Lehtisen mukaan savakot käyttivät yhtä pienihelmistä nauhaa. Äyrämöiset puolestaan käyttivät moninkertaisia ja isommista helmistä koottuja nauhoja. Toisaalta myös savolaistyylisen pukeutumisen alueella Lemiltä ja Savitaipaleelta mainitaan nelirimpsuiset helminauhat. (Lehtinen & Sihvo 236–238.) Schvindtin tiedoissa (1913) helminauhoja on kaulalla enintään seitsemän.
Kuvien ja piirrosten perusteella oli yleisempää, että eriväriset helmet iskettiin nauhaan satunnaiseen järjestetykseen ennemmin kuin että ne olisi pujotettu tiettyyn järjestykseen, esimerkiksi symmetrisesti.
Helmiä käytettiin yleisimmin korkealla kaulalla, ei siis rinnalla. Rinnalla ja kaulalla käytettyjä helmiä oli mahdollista yhdistää samaan asuun, mutta todennäköisesti tämä oli harvinaista.
Tällä hetkellä Finnasta löytyy kuvattuna vain kahdet säilyneet karjalaiset helmet. Muutoin tiedot perustuvat kirjallisiin lähteisiin, piirroksiin ja valokuviin.
Sakkola KA7029. Fasetoiduista läpinäkyvistä helmistä koottu nauha. Helmet on pujotettu pellavalankaan, joka on nyöritetty kahdesta erivärisestä säikeestä: punaisesta ja valkoisesta. Seiskari KA4049. Sinisiä ja mustia lasihelmiä, yksittäiset kirkas ja turkoosi helmi. Osa helmistä on kulmikkaita.
Tiedot pitäjittäin
Jostain syystä helmet ovat päässeet mukaan valokuviin ja piirroksiin erityisesti Jääsken kihlakunnan alueella. Myönnettäköön, että olen itse tästä alueesta eniten kiinnostunut ja siten tehnyt siihen liittyen enemmän selvitystyötä kuin muihin alueisiin. Rekkoalueen pukuja kuvatessaan taiteilijat eivät ole maalannut malleilleen helmiä, niissä maalauksissa joihin olen itse tutustunut. Myöskään valokuvista en ole nähnyt helmiä muualla kuin Jääsken kihlakunnan alueella.
Päivitän tätä osiota, jos uutta materiaalia löytyy.
Jääsken kihlakunta
Jääski: muotia olivat pihlajanmarjan kokoiset torakanväriset eli tummanvioletit lasihelmet (Lehtinen & Sihvo 236–238).
Kirvu: Kirvun kappalaisen Haliniuksen mukaan tytöt käyttivät muutamia helminauhoja jo 1800-luvun alussa (siteerattu Schvindt 1913).
Ruokolahti ja Rautjärvi: nuorilla oli joskus kaulassaan seitsemätkin helmet (Schvindt 1913, 154). Tämä on kirjallisen ja kuvallisen aineiston perusteella korkein määrä, mitä helminauhoja on käytetty samanaikaisesti. Ruokolahden ja Rautjärven yhteydessä Schvindt mainitsee, että ennen helmiä käyttivät vanhatkin naiset (Schvindt 1913, 154). Tämä antaa ymmärtää, että 1800-luvun lopulla helmiä käyttivät vain nuoret.
Piirros- ja valukuvien perusteella Jääsken kihlakunnassa (pl. Joutseno) on todennäköisesti käytetty päällekkäin sini-puna-valkoisia helminauhoja. Kirjallisissa lähteissä tämän tyylisiä helmiä ei mainita. Yhdessä piirroskuvassa näkyy myös tytön kaulalla kaksi helminauhaa ja alempana rinnalla yksi nauha. Helmien käyttäminen sekä kaulalla että rinnalla ei todennäköisesti ole ollut Kannaksella yleistä.
Jääski. Piirros KK989:1 Museovirasto. Tässä kaulalla roikkuu kaksi nauhaa pyöreitä helmiä ja rinnalla yksi nauha soikeita tummia helmiä. Piirros on vuodelta 1852 tai 1874.Jääski. Kuvaaja M. Seifert 1867. KK990:2 Kuvaaja M. Seifert 1867. Helminauhoja on yksi ja helmet ovat suuria, värit on pujotettu vuorotellen.Jääski. Kuvaaja M. Seifert 1867. KK994:1. Kolme helminauhaa, nauhat erivärisistä helmistä pujotettuja. Antrea. Magnus von Wright 1860. Museovirasto KK988:17. Piirroksen perusteella naisella on kahdet helmet, sini-valkoiset ja puna-valkoiset.Ruokolahti. Magnus von Wright 1878. Museovirasto KK983:13. Naisella on kolme sinertävää helminauhaa.Ruokolahti. Magnus von Wright 1860. Museovirasto KK983:14. Rippikoulua käymättömällä tytöllä on neljä sinipunaista helminauhaa.
Joutseno: Tytöt pitivät enimmäkseen sinisiä, noin pihlajanmarjan kokoisia helmiä. Vanhaan aikaan oli vain yhdet helmet, myöhemmin neljätkin samaan aikaan. (Schvindt 1913, 160.) Tyttöjen helmet olivat sinisiä ja vaimojen vihreitä (Lehtinen & Sihvo 236–238). Nuorella vaimolla kuvassa alla on yksivärinen, saman muotoisista ja kokoisista helmistä pujotettu nauha.
Sortavala: helmiä oli kaulassa vähän (Schvindt 1913, 70).
Kurkijoki: etenkin nuoret naiset käyttivät helminauhoja. Niitä käytettiin ylhäällä kaulassa. (Schvindt 1913, 56.)
Parikkala: kaulassa käytettiin helmiä (Matti Pajarin kertomus v. 1900, siteerattu Schvindt 1913, 61).
Hiitola: toiset käyttivät helmiä kaksi tai kolme paria yhtä aikaa. Niitä ostettiin harjulaisilta eli konttilaisilta. 1800-luvun puolivälissä olivat torakanväriset ruskeat helmet muodissa. (Schvindt 1912, 49.) “Harju-ukot” mainitaan helmien kaupittelijoina myös Sireliuksen sekä Lehtisen ja Sihvon kansanpukukirjoissa.
Käkisalmen kihlakunta
Kaukola: Nuoret naiset käyttivät paljon helmiä kaulassaan. Ne olivat 5–6-kertaisia nauhoja. Helmet olivat pieniä, eri rihmoissa ja eri värisiä. (Schvindt 1912, 40.)
Räisälä: Tytöillä oli kaulassa helmiä, usein montakin nauhaa yhtä aikaa. Suurin osa oli todennäköisesti valkoisia ja mustia helmiä. (Schvindt 1912, 30.)
Pyhäjärvi: Nuoret naiset käyttivät yleisesti lasisia kaulahelmiä (Schvindt 1912, 22).
Sakkola-Rautu
Kaulalla käytettiin helmiä, ennen useampiakin helminauhoja yhtä aikaa (Schvindt 1912, 10).
Sakkolasta on säilynyt helminauha, jossa kirkkaita fasettihiottuja helmiä on pujotettu puna-valkeaan pellavalankaan (KA7029).
Äyräpään kihlakunta
Muolaa, Valkjärvi, Heinjoki: Helmiä käytettiin ylhäällä kaulan ympärillä useita kappaleita. Niitä saattoi olla ”pitkäkaulaisella ” neljä- tai viisinkinkertaisena. (Schvindt 1912, 93.)
Kivennapa: Naiset käyttivät kaulahelmiä (Schvindt 1912, 103).
Rannan kihlakunta & saaret
Kuolemajärvi: Rinnalla riippui kolme ketjua rintahelmiä ja kaulalla kaksi “kulkkuhelmiä”. Näistä yksi oli usein mustia helmiä. (Schvindt 1913, 126.)
Koivisto: käytettiin neljää helminauhaa (Lehtinen & Sihvo 236–238).
Uusikirkko: Nuoret naiset pitivät helmiä (Schvindt 1912, 106).
Seiskari: Seiskarilla morsiamen helminauhoihin ripustettiin silkkinauhoja inkeriläiseen tapaan. (Lehtinen & Sihvo 236–238.) Seiskarilta on säilynyt kaksinkertainen helminauha, jossa sinisiä ja mustia helmiä on pujotettu pellavalankaan. Helmiä on erikokoisia ja -muotoisia, eikä niitä ole pujotettu erityiseen järjestykseen. Mukana on yksittäisiä turkooseja helmiä sekä kirkas helmi. (KA4049.)
Viipurin pitäjä
Nuoret naiset käyttivät helmiä 1860–1870-luvuilla, mutta eivät silloinkaan yleisesti (Schvindt 1912, 137).
Helmikorun valmistaminen
Perinteisesti kaulahelmet tehtiin pujottamalla lasihelmiä lankaan, ja nauha solmittiin niskan taakse. Näin ei nykyhelmissä tietenkään tarvitse tehdä. Minun mielestäni koruissa kannattaa käyttää uusia materiaaleja ja tekniikoita. Helmet ovat kiva lisä asuun, mutta eivät samanlainen symboli kuin naisen päähineet tai käsityötaidon näyte niin kuin kudotut kankaat ja kirjonnat. Helmiä ei siis kannata ottaa liian vakavasti. Tässä osiossa esitellyt korut eivät ole historiallisten esikuvien kopioita vaan niiden sekä sanallisten kuvailujen innoittamia. Ne ovat myös vähän kökköjä, koska en ole harrastanut helmitöitä aiemmin.
1800-luvulla kaulahelmet tehtiin lasihelmistä, mutta tähän ei ole pakko rajoittua. Nykyisillä lasihelmillä ei edes synny samanoloisia koruja kuin kansanpukuaikana. Saman erän helmet ovat usein kaikki samankokoisia ja -värisiä, jos kyseessä eivät ole käsityönä valmistetut erikoishelmet. Tavalliset tehdasvalmisteiset helmet saattavat siis näyttää liian säännöllisiltä, jos niitä käyttää käsin valmistetun puvun kanssa. Kivaa epäsäännöllistä väritystä löytyy kivihelmistä, esimerkiksi akaateissa on paljon eri sävyjä.
Puolestaan jos haluaa mennä päinvastaiseen suuntaan kuin rustiikkiseen käsin tehdyn näköiseen, voivat kristallihelmet tuoda asuun säihkettä. Nykyisin on saatavilla myös lyijyttömiä kristallihelmiä. Ja miksei koruissa voisi käyttää muovihelmiäkin, jotka ovat muita helmiä kevyempiä ja halvempia.
Sinisiä kissansilmä-lasihelmiä, akaattihelmiä ja ruskeita pintavärjättyjä lasihelmiä. Luin vasta jälkeenpäin, että torakanvärisillä helmillä tarkoitetaan tummanvioletteja helmiä. Tätä ennen ehdin pohdiskelemaan torakoiden väritystä ja tilaamaan sitä vastaavia ruskeita helmiä. Isot helmet ovat akryylia ja pienet lyijytöntä kristallia. Helmet on pujotettu punaisesta ja valkoisesta nylon-langasta tehtyyn nyöriin.
En ole helmitöiden asiantuntija, mutta tässä pari havaintoa helminauhan rakenteeseen ja korutarvikkeisiin liittyen. Jos et halua hankkia yhtään ylimääräistä välinettä, on helmet mahdollista pujottaa joustolankaan ja solmia päät umpisolmuun. Solmun pitävyys kannattaa varmistaa sipaisemalla siihen tippa kirkasta kynsilakkaa. Tällaiseen koruun et tarvitse yhtäkään alla mainituista tarvikkeista.
Muunlaisiin koruihin tarvitset ainakin lukkoja sekä lukkojen vastakappaleiksi renkaita. Renkaita on avattavia välirenkaita sekä kiinteitä umpirenkaita. Tarvitset ainakin avattavia. Minun mielestäni paksuudeltaan (siis metallilangan paksuus) 0,5 mm renkaat ovat liian heikkoja kaulakorun kantaviin osiin. Ne saattaisivat sopia esimerkiksi korvakoruihin. Paksuudeltaan 1 mm renkaat ovat varmasti tarpeeksi vahvoja.
Lankaan pujotetut korut: Helmikoruja varten on saatavilla erilaisia korulankoja ja -nyörejä. Jos helmet on pujotettu lankaan, kannattaa solmu sulkea solmusuojan sisälle. Solmusta pitää tehdä iso, että se ei plopsahda ulos solmusuojasta. Itse tykkään käyttää ennemmin metallista koruvaijeria kuin lankaa.
Vaijerikorut: Koruvaijerin kanssa työskennellessä tarvitset puristushelmiä ja halutessasi puristushelmen suojia sekä vaijerisuojia. Yksinkertaistaen puristushelmi toimii siten, että työnnät vaijerin puristushelmen läpi, teet pienen n. 3 mm lenkin ja pujotat vaijerin pään takaisin puristushelmen läpi. Sitten lukitset vaijerin puristushelmen sisään litistämällä sen pihdeillä. Usein puristushelmen lisäämisen jälkeen väliin pujotetaan vaijerisuoja. Usein myös puristushelmen päälle puristetaan suojahelmi, joka peittää puristushelmen näkyvistä. Kahden helminauhan korussa on mahdollista käyttää yhtä puristushelmeä päättelemään kumpikin vaijeri. Vaijerit voi sulkea myös omilla puristushelmillään. Monirivisiä koruja varten on olemassa myös korunjakajia sekä laatikkolukkoja, joissa on paikat useammalle helminauhalle.
Vaijeri- ja lankakorujen tekemiseen tarvitset vähintäänkin kahdet pihdit. Sileäpintaiset pihdit jättävät vähemmän jälkiä kuin uurretut. Vaijerikoruihin tarvitset lisäksi sivuleikkurit. Vaijerikorun puristushelmien litistäminen muuttuu helpoksi, kun käytät siihen erityisiä puristushelmipihtejä. Puristushelmipihtien hankkiminen menee välineurheilun puolelle, mutta ne muuttavat lajin luonteen täysin. Lämpimästi suosittelen.
Karjalaisista helminauhoista kannattaa tehdä mieluummin liian lyhyitä kuin pitkiä. Jos koru on liian lyhyt, voit jatkaa sitä säätöketjulla. Kuitenkin jos koru on liian pitkä, se roikkuu rinnalla eikä pysy ylhäällä kaulalla. Seiskarilaisen helminauhan (KA4049) pituus on 35 cm. Pituus on suunnilleen sama kuin omissa helmissäni. Aina pätevää pituutta helminauhalle ei ole, sillä kaulanympäryksen lisäksi korun sopivuuteen vaikuttaa myös helmien koko. Jos helmet ovat isoja, pitää korusta tehdä pidempi. Oikean pituuden löytämistä varten voi valmistaa mittatötterön (eng. sizing cone). Muista vielä, että helmet vievät suorassa nauhassa vähemmän tilaa kuin kaartuneessa. Jätä nauhaan muutama milli väljää.
1. Yhdellä puristushelmellä suljettu kaksi vaijeria, 2. Kaksi vaijeria suljettu omilla puristushelmillään, 3. yksittäinen helminauha. Kaikissa koruissa puristushelmet on peitetty suojahelmellä (kultainen pallo). Korunjakaja, jossa on paikat kolmelle helminauhalle. Nämä helmet ovat aika pieniä.Laatikkolukko, jossa on paikat kahdelle helminauhalle. Helmet ovat suunnilleen “pihlajanmarjan kokoisia”.Solmu ja solmusuoja korulankaan tehdyssä helminauhassa
Lopuksi
Korujen kasaaminen tuntui minusta näpräämiseltä. En tosiaan pidä pienenpienten osien kanssa työskentelystä. Siihen ei minulla riitä näkö eikä sorminäppäryys. Mietin näitä helmiä tehdessäni, pitäisikö nykypäivässä kuitenkin käyttää nykypäivän muotikoruja. 1800-luvulla korkealla kaulalla pidettävät lasihelmet olivat kai empire-muodin juttu (Lehtinen & Sihvo 1984). Ne olivat silloin kansainvälistä aikalaismuotia, mutta sellaista johon tavallisilla ihmisillä oli varaa. Ildikó Lehtinen ja Pirkko Sihvo tulkitsevat monien kansanpuvun piirteiden syntyneen eurooppalaisten muoti-ilmiöiden vaikutuksesta, tällaisia yksityiskohtia ovat esimerkiksi monet kirjonnat ja pitsit. Vaikka esimerkiksi tapa kirjoa rekkoja ei olisikaan syntynyt ilman renessanssimuodin vaikutusta, ovat karjalaiset rekot kuitenkin karjalaisia ja ihan erilaisia kuin eräällä Romanian alueella käytettävät rekot. 1800-luvun lopun fennofiilien tarpeisiin sopi rakentaa jako muuttuvaisen muotipuvun sekä muuttumattoman kansanpuvun välille – ja varhaisiin karjalaisiin kansallispukuihin ei helmiä tai esimerkiksi kirkkosilkkejä toteutettu. Se on harmi. Tykkään käyttää helmiä, ja ilman niitä pukuni ei enää tunnu viimeistellyltä. Suosikkejani helmistä ovat välkähtelevät kissansilmähelmet sekä hieman läpikuultavat aventuriinit. Ja erityisesti pidän seiskarilaisten sinisenmustien helmien mukaan tekemästäni korusta. Sen värejä ja välkettä en saanut kuvattua siten, että olisin kuvan kehdannut tänne ladata.
Lähteet
Lehtinen, Ildikó, ja Pirkko Sihvo. Rahwaan Puku: Näkökulmia Suomen Kansallismuseon kansanpukukokoelmiin. Museovirasto, 1984. Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia. Suomalais-ugrilainen seura, 1916.
Olen parin vuoden ajan käyttänyt ruutissani vanhoja kansallispuvun hameita tai tavallisia villakangashameita muokattuna.Viime syksynä otin tavoitteeksi uudistaa vaatevalikoimaani uusilla Jääsken tyylin mukaisilla kansanpuvun hameilla. Sitä varten selvittelin ja mietin jonkin verran hameasioita, ja nyt haluaisin jakaa nämä mietinnöt teille. Tässä artikkelissa keskityn hameen kankaan valintaan ja käsittelyyn, seuraavissa sarkauttamiseen jahameen rakenteeseen. Artikkelikuva: EKME1390.
Jääsken, Kirvun ja Antrean hameet ovat suunnilleen samanlaisia ja selkeästi ympäröivistä pitäjistä erottuvia. Käsittelen siis tässä Jääsken, Kirvun ja Antrean hameita yhdessä. Ruokolahdella ja Rautjärvellä on hameilla omat erityispiirteensä, mutta joissain tapauksissa niiden hameita on vaikeaa erottaa Jääsken, Kirvun ja Antrean hameista.
Viittaan tässä artikkelissa muutamaan museokokoelmissa olevaan historialliseen esikuvaan: Lahden museon hametta (LHMVHMAE666:187) yritän vielä päästä tutkimaan, Etelä-Karjalan museon hametta EKME1390 kävin jo tarkastalemassa. Kolmas tuntemani Jääsken alueen yksivärinen hame on Kunstkameran hame 323-22. Näiden lisäksi on olemassa Jääsken kansallispuvun esikuvana toiminut Kansallismuseon hame KA8130 (ei luetteloitu Finnassa). Mahdollisesti Etelä-Karjalan museossa säilytettävä hame EKME3103 on eteläisen Jääsken kihlakunnan alueelta. Se voi kuitenkin olla myös Ruokolahdelta tai Rautjärveltä.
Sininen on varma valinta väriksi
Schvindtin (1913, 141) mukaan Jääskessä, Antreassa ja Kirvussa hameet olivat tummansinistä paksua villakangasta, jos ne eivät olleet ruudukkaita hurstuthameita. Lahden museossa on kuitenkin Kirvusta peräisin oleva hame (LHMVHMAE666:187), joka metatietojen perusteella on väriltään musta. Kirvun kappalaisena toimineen Andreas Haliniuksen kertomuksen mukaan 1800-luvun alussa hame oli Kirvussa lyhyt sininen sarkahame, jossa oli kahden sormen levyinen punainen verkahelmus. (Halinius 1816, Siteerattu Schvindt 1913, 148.) Toisessa lähteessä Haliniuksen kerrotaan kertoneen, että 1800-luvun alussa käytössä olivat myös mustat hartuushameet. Vielä 1870-luvun jälkeenkin Kirvussa kerrotaan käytetyn mustia hameita, mutta näitä nimitetään körttihameiksi. (Sirelius 1915, 100.) Körtillä mahdollisesti viitataan tässä kankaan tyyppiin: villa–pellava-sekoitteeseen, jossa loimi on pellavaa ja kude villaa.
Hameet siis olivat sinisiä, mutta joskus aiemmin ja ehkä vähän myöhemminkin käytettiin myös mustia, ainakin Kirvussa. Koska hameen sininen saatiin aikaan ostovärillä, olivat hameet väistämättä olleet aiemmin jonkun muunkin värisiä kuin sinisiä myös Antreassa ja Jääskessä. Antreasta ja Jääskestä ei kuitenkaan ole säilynyt havaintoja 1800-luvun alusta. Dataa siis puuttuu, eikä minun mielestäni värin kanssa tarvitse olla niin tarkka, kun kyse on arkihameesta. Luonnolliset tumman lampaanvillan sävyt ovat varmasti erittäin historiallisia.
Tummaa sinistä käytettiin myös joissain ympäröivissä pitäjissä. Äyräpään kihlakunnan Muolaasta, Äyräpäästä, Heinjoelta ja Valkjärveltä on Finnassa punaisia hameita sekä yksi musta. Schvindtin mukaan sielläkin käytettiin sinisiä (1913, 90, 97). Räisälässä ja Kaukolassa hameet olivat mustia tai mustanharmaita (Schvindt 1913, 26, 35–36), mutta ainakin yksi sininen hame on tallennettu myös Käkisalmen/Kaukolan alueelta (KA808). Joutsenossa käytettiin pelkästään tummia lampaanvärisiä hameita (Schvindt 1913, 157), mutta Ruokolahdella ja Rautjärvellä käytettiin mustia ja harmaita hameita, mahdollisesti myöhemmin sinisiäkin (Ibid. 1913, 150–151, Sirelius 1915, 100).
Sinistä siis käytettiin muuallakin, mutta erityisesti sitä käytettiin Jääsken kihlakunnan eteläosissa. Jossa kyllä käytettiin myös mustaa. Kuitenkin jos juhlatilanteessa haluaa erottautua puvullaan jääskeläisenä (tai kirvulaisena tai antrealaisena), hameen väriksi voi valita sinisen.
Paksua hieman huovutettua toimikasta
Pääasialliset lähteeni kansanpukuasioissa ovat Theodor Schvindtin (1913) ja U. T. Sireliuksen (1915) kansanpukukirjat. Schvindt oli työssään järjestelmällinen, mutta ei antanut kaikille pitäjille ja vaatekappaleille samaa painoarvoa. Jääsken alueen hameista hän toteaa, että ne ovat “paksusta villavaatteesta”. Kuvaus ei kerro, oliko kangas toimikasta vai palttinaa tai oliko sitä huovutettu. Hamekankaan rakenne on siis pääteltävä säilyneiden hameiden perusteella.
Jääsken tarkistettuun kansallispukuun kankaaksi on valittu paksuhko sarka, pinnastaan huovutettu toimikkainen villakangas. Todennäköisesti tällaista kangasta on käytetty kansallispuvun hameen esikuvana olleessa hameessa (KA8130). Paksua tummansinistä sarkaa on myös antrealainen hame (EKME 1390), josta näette kuvia alla.
Vyötärön pirtanauha on vihreää, keltaista ja punaista villalankaa. Kude pellavaa.Hame on sarkaa ja helma tehdasvalmisteista verkaa. Veran pintarakenne on sileämpi.Kangasta on huovutettu niin paljon, että sidos on kadonnut näkyvistä.
Tämä ei tarkoita, että vain toimikkainen sarka kelpaa hamekankaaksi. Esimerkiksi Lahden museon hame on metatietojen mukaan palttinaa. Kirvulainen musta hame voitaisiinkin valmistaa villa–pellava-sekoitteesta eli körtistä. Kuvissa alla hamekankaan (ei kirvulainen) loimi on pellavaa ja kude villaa. Rautjärveläisessä hameessa kude on ruskea. Toisessa lähikuvassa on Jääsken kihlakunnan alueen hame, jonka alkuperäinen pitäjä ei ole tiedossa. Kude on musta. Kuvassa erottuu myös hyvin kankaan palttinasidos.
Tuntematon pitäjä Jääsken kihakunnan alueella EKME3103Rautjärvi EKME 1392
Vertailun vuoksi alla on kuvat kahdesta ruokolahtelaisesta hameesta, joista ensimmäisessä sekä kude että loimi ovat sinistä villalankaa ja jälkimmäisesessä kude mustaa ja loimi sinistä.
Hameen ympärysmitta: Etelä-Karjalan museon antrealainen hame on ympärysmitaltaan 250 cm, Kunstkameran 292 cm. Vajaa kolme metriä onkin todennäköisesti esikuvien mukainen ympärysmitta hameelle. Jos kangas on ohutta, laittaisin sitä enemmän, ja jos taas kovin paksua, sitten vähän vähemmän.
Hameen pituus: Etelä-Karjalan ja Lahden museon hameet ovat pituudeltaan 85 ja 90 cm. Ehkä absoluuttista pituutta tärkeämpää on pituus suhteessa hameen käyttäjään. Magnus von Wrightin piirroksen sekä Seifertin ottaman valokuvan (KK995:1) perusteella hameen helma asettuu hieman nilkan yläpuolelle. Kangasta tarvitaan muutama sentti hameen tavoitepituutta vähemmän, sillä helmaa jatkaa vielä 5–7 cm pitkä verkakaitale.
Hameeseen siis tarvitaan ompeluvalmista kangasta omista mitoista riippuen pituuteen noin 90 cm ja helman ympärykseen kolmisen metriä. Jos käytät hameeseen valmista sarkaa, voit hankkia kangasta juuri tarvitsemasi verran (plus saumavarat). Jos kuitenkin olet aikeissa ostaa toimikaskangasta ja sarkauttaa sen itse, on mukaan laskettava kutistuma. Minulla villakankaat kutistuivat pesussa 7–10 prosenttia.
Antrealaisiakansanpukuja. Magnus von Wright, Museovirasto KK988:17
Hame voidaan koota yhdestä tai useasta kappaleesta
Länsi-Suomessa kankaan leveys oli yhtä kuin hameen pituus, Hame siis koottiin poimuttamalla yksi pitkä kangas vyötärölle. Länsisuomalaisissa raitahameissa pystysuorat raidat ovat siis kuderaitoja. Karjalasisilla kangaspuilla ei yleensä pystytty kutomaan yhtä leveitä tekstiileitä kuin lännessä (Sihvo & Lehtinen 1983.) Museokokoelmissa olevat yksiväriset karjalaiset hameet onkin pääsääntöisesti koottu pietimistä, eli ompelemalla useita pätkiä kangasta hulpioistaan yhteen. Etelä-Karjalan ja Lahden museoiden hameissa pietimien määrä on neljä. Muualta Karjalasta on tallennettu myös hameita, joissa pietimien määrä on viisi tai kuusi.
Kansanpuvun hameen voi toteuttaa perinteeseen tapaan useasta yhteenliitetystä kankaan leveydestä (ks. piirros 2) TAI oikaista ja ommella läntiseen tapaan hame yhdestä kappaleesta (ks. piirros 1). Nykyiset ostokankaat ovat lähes aina niin leveitä, että hameen voi tehdä yhdestä kappaleesta. Tällöin toki leikkuusta jää yli noin 50 sentin kaitale kangasta.
Piirroksessa on esitetty hameen kokoaminen yhdestä palasta (1) ja useasta kankaan leveydestä eli pietimestä (2). Hulpioita eli kankaaseen kudottaessa syntynyttä reunaa symboloivat punaiset viivat. Esimerkiksi jos kudotun kankaan leveys on käsiteltynä 65 cm, on kangasta kudottava neljän pituuden verran (65 cm x 4 = 260 cm).
Mistä kankaita saa ostettua?
Haastavinta oli löytää kangas oikean värisenä sinimustana. Indigonsiniset ovat aina liian vihertäviä. Samoin petroolinsiniset.Kobolotinsiniset saattavat sopiva jonkun toisen makuun. Itse pidin niitä liian vaaleina, mutta jälkikäteen ajatellen olisi sekin voinut toimia. Todennäköisesti parhaan värit löytyvät laivastonsinisistä ja tummista laivastonsinisistä.
Tilasin hametta ja liiviä varten Puolasta Woolsomenohutta villatoimikasta, painoltaan 290 g/m2. Tämä kangas on sellaisenaan mielestäni sopivan sarkapintaista, sillä toimikassidos erottuu kankaasta edelleen jonkin verran. Olisin mieluummin kuitenkin ottanut asteen paksumpaa ja huopapintaisempaa kangasta, joka Woolsomella olisi ollut medium merinovilla painoltaan 370 g/m2. Tämä kangas on pehmeä ja paksu, eikä kankaan sidos enää näy. Omasta mielestäni kankaan väri kuitenkin on liian vihertävä. Hyvin samanlainen melko hyvä kangas löytyy myös Korpsilta Ruotsista, ohut tummansininen sarka. Verkkokaupalla kuitenkin kesti pelkkien kangasnäytteiden toimittamisessa niin pitkään (muutamia viikkoja), että en uskaltanut tehdä sieltä isoa tilausta. Woolsomesta sen sijaan sekä näytteet että kankaat saapuivat pikavauhtia. Woolsomen ja Korpsin lisäksi maininnan edullisista (alle 30€/metri) villakankaista ansaitsee saksalainen Naturtüche, jonka valikoimissa on useampikin paksu luonnonvalkoinen toimikas, ei kuitenkaan sopivan sinistä kangasta.
Loppujen lopuksi olen tyytymätön tilaamaani Woolsomen kankaaseen. Sen väri menettelee vaikka onkin hieman liian vihertävä. Ja 25 euron metrihinnan huomioiden on laatu erinomainen. Suurin ongelma on haju: tuuletus tai pesu ei vienyt mukanaan väriaineen hajua!
***
Sarjan seuraavassa osassa käsittelen hamekankaan sarkauttamista kotona.
Lähteet
Schvindt, T. (1913). Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. Sirelius, U. T. (1916). Suomen kansanpukujen historia: sisältää 439 tekstikuvaa ja 24 kuvataulua, joista 5 värillistä. Suomalais-ugrilainen seura.
Voit tutustua kaikkiin esineisiin Flickrissä, jossa voit myös ladata kuvista korkearesoluutioiset versiot. Minulle on ok, jos haluat käyttää kuvia omissa projekteissasi, kunhan mainitset kuvan lähteenä minut tai tämän blogin.
Vierailin joulun alla Etelä-Karjalan museolla tutkimassa Jääsken kihlakunnan hameita sekä Käkisalmen kihlakunnan pirtanauhoja. Henkilökohtaisesti reissu oli merkittävä, sillä pääsin ensimmäistä kertaa näkemään kansanpukujen esikuvia omin silmin. Vierailun elämyksellisyys on kuitenkin toissijaista siihen nähden, miten paljon aineistoa sain kerättyä historiallisista nauhamalleista.
Julkaisen malleja museon pirtanauhoihin sitä mukaa, kun saan niitä valmiiksi. Palaankin siis nauhojen yksityiskohtiin pienen hauduttelun jälkeen. Nyt nopeina nostoina kolme löydöstä:
1. Useissa nauhoissa värit ovat haalistuneet tai ehkä alun alkaenkin olleet luonnollisen väirisiä. Muutamissa villalankaisissa nauhoissa loistavat kuitenkin uskomattoman kirkkaat sininen, punainen, keltainen ja vihreä.
EKME1312 ja 1313. Osassa nauhoista värit ovat säilyneet kirkkaina.
2. Ostokankaista leikatuista kangastilkuista on tehty tehty nauhojen päihin töpsyjä erilaisilla tekniikoilla ja erityyppisistä kankaista.
Ostokankaasta leikattuja tupsuja: vasemmalla kiinnitetty parilla pistolla, oikealla päälle kieritetty kangasta. EKME1313 ja 1314
3. Käkisalmen kihlakunnan ohuenohuet sykerönauhat ovat ehkä läntisen kannaksen hienostuneimpia pirtanauhoja. Mutta esivanhempammekin ovat kuitenkin kutoneet välillä epätasaista käsialaa, tehneet virheitä ja joskus joutuneet jatkamaan loimilankoja.
EKME1307
Päätarkoituksenani ei ollut tehdä hametutkimusta, mutta sain runsaasti kiinnostavaa aineistoa myös Jääsken kihlakunnan hameisiin liittyen. Hameista haluaisin tässä vaiheessa todeta, ettei yksikään hame ollut identtinen toisen kanssa. Rakenteelliset piirteet olivat hameissa aika lailla yhdenmukaisia, tosin Ruokolahdella ja Rautjärvellä hameita poimutettiin, eteläisessä Jääsken kihlakunnassa ei. Kussakin hameessa oli kuitenkin omanlaisensa vyötärönauha ja myös kangaslaatu.
Huimimpia yksityiskohtia hameissa olivat sivusaumasta löytynyt tasku sekä vyötäröpoimutuksen yli käännetty leveä pirtanauha. Kumpikin rakenne sopii loistavasti hyödynnettäväksi myös nykyajan kansanpukujen hameissa. Itselleni merkittävin esine oli kuitenkin antrealainen tummansininen sarkahame, todellinen käsityötaidon näyte. Tästä hameesta kirjoitan lisää myöhemmin, sillä aion käyttää sitä mallina omissa ruutissani.
Tasku hameen saumassa.EKME3103Epätyypillinen vyötärörakenne Jääsken kihlakunnan (todennäköisesti) alueen hameessa. Museovierailulla alkoi aika loppua kesken, eikä tästä hameesta ole minulla valitettavasti tämän parempia kuvia. EKME1368.
Enimmäkseen Itä-Kannaksella sekä Laatokan etelärannalla käytettyjä silmävöitä sekä niitä läheisesti muistuttavia säärisiteitä on nyt esitelty yhdeksän kappaleen verran ladattavassa ohjevihkosessa. Kunkin nauhan kohdalla löytyvät ohjeet loimen luomiseen sekä kuvion poimimiseen – vaikka näiden nauhojen kuvioiden poimiminen onkin hyvin helppoa! Ohjeet perustuvat Theodor Schvindtin piirroskuviin 1800-1900-lukujen taitteesta. Museoissa vastaavia nauhoja on suomenkieliseltä alueelta (tietääkseni) neljä kappaletta, joista yksi on Räisälästä, toinen Inkeristä ja lisäksi kaksi “Valkjärveltä”, tosin tässä tapauksessa epäilen museon metatietoja.
Silmävöitä on nimensä mukaisesti käytetty vöinä, kuten usein myös säärisiteitä. Museokokoelmissa olevien nauhojen pituus vaihtelee 70 cm:n ja 2,5 metrin välillä. Pituudeksi suosittelisin vähintään kahta metriä, toki käyttäjän koosta riippuen. Nauhojen päitä on saattanut koristaa ostokankaisista tilkuista koottu terttu. Tällaisia ei ole toteutettu mallinauhoihin, mutta ne ovat täysin historiallisten esikuvien mukaisia!
Ohjevihkon mallit ovat aiemminkin olleet saatavilla tällä sivustolla. Kokosin vihkon sillä ajatuksella, että ohjeet olisivat mukavasti tulostettavassa muodossa. Vihkosta ei ole erityisesti optimoitu puhelimelle, mutta ehkäpä ensi kerralla kokeilen pienelle ruudulle paremmin sopivaa formaattia. Mikäli näihin tulee korjauksia tai jopa lisää malleja, päivitän muutokset silmävöiden sivulle.
Jos kaipaat vielä lisää tietoa silmävöistä, katso video!
Suomenlahden ulkosaarien lapasia, osa 3 osa 1,osa 2
Tämänkertainen neulemalli tulee Suursaaresta Saima Suomalaisen os. Mattila neulomana. Tätä Raussin Lienan kirjoina tunnettua kuviota on neulottu myös ainakin Lavansaarella (Mäkynen 1979, Vahter 1931) sekä Kymenlaaksossa Valkealassa (K7199:25). Suursaareen tuotiin kintaita Virosta (Vahter 1931), joten virolaisten neulemallien vaikutus kintaissa on todennäköistä. Muistelen nähneeni juuri tällä kuosilla neulotut kintaat joskus Tallinnassa, mutta virolaisissa kinnaskirjoissa en ole siihen törmännyt. Ulkosaarien kinnasperinnettä keränneen Maija Mäkysen (1979) mukaan Suursaareen tämä kuvio kulkeutui Lavansaaresta tulleen vaimon mukana.
Elämää Suursaaressa
Suursaarella asutus keskittyi kahteen kylään, Suurkylään ja Kiiskinkylään. Saarilla ei koskaan juurikaan viljelty maata eikä suurjakoa toteutettu. Tämän ansiosta kylät säilyivät vuosien saatossa enimmäkseen muuttumattomina: tiiviinä ja yhteisöllisinä. Talot oli rakennettu vieriviereen, ja kujat niiden välillä muodostivat sokkelon. Uudetkin talot pyrittiin rakentamaan mahdollisimman lähelle vanhoja, niin että saaren kylät pysyivät Suomen mittapuulla poikkeuksellisen kompakteina. (Peltola 1960, 350-351.)
Suurkyläläiset ja kiiskinkyläläiset liittivät toisiinsa vahvoja stereotypioita. Suurkyläläiset olivat yleisen käsityksen mukaan vaiteliaita ja varovaisia ja kiiskinkyläläiset puolestaan eloisia ja puheliaita. (Peltola 1960, 38.) Suurkyläläiset katsoivat, että kiiskinkyläläiset joivat enemmän ja siveyden taso oli siellä alhaisempi. Kieltolain aikaa suurkyläläiset nimittivät Kiiskinkylää Pirtunkyläksi. Kiiskinkyläläiset puolestaan näkivät, että suurkyläläiset olivat jotenkin olevinaan muita parempia. (Talve 1996, 244.) Kiiskinkyläläiset, joihin mallilapaset neulonut Suomalainen itse lukeutui, joutuivat käymään Suurkylässä hoitamassa asioita. Matka taittui meritse tai polkuja pitkin, sillä kylien välille saatiin kunnollinen tie vasta 1930-luvulla. Noin kuusi kilometriä pitkän tien valmistuttuakin kuljettiin enimmäkseen jalkapatikassa, ja vain muutamat kiiskinkyläläiset ehtivät hankkia auton ennen saarien evakuoimista. (Peltola 1960, 160.) Tähän 1930-luvulla valmistuneeseen maantiehen liittyykin kiinnostava konflikti kylien välillä:
Saarelle saapui kesäisin turisteja, jotka yöpyivät Suurkylässä, jossa myös saaren ainoa satama sijaitsi. Kiiskinkyläläiset olisivat halunneet kuljettaa turisteja myös Kiiskinkylään ja hankkia siten tuloja. Suurkyläläiset kuitenkin kielsivät kiiskinkyläläisten autoilta pääsyn kyläänsä väittäen, etteivät kylätiet kestäneet autojen painoa ja ne olivat muutenkin liian kapeita autoliikenteeseen. Kun kiellot eivät auttaneet, suurkyläläiset pystyttivät kylän sisääntuloväylälle kaksi betonitolppaa estämään autojen pääsyn kylään. Eräänä yönä kiiskinkyläläiset tulivat ja räjäyttivät tolpat, mihin suurkyläläiset vastasivat pystyttämällä uudet rautaiset tolpat. Näiden tolppien räjäyttäminen ei joko onnistunut tai sitä ei edes yritetty. Kiiskinkyläläiset kuitenkin havaitsivat, että Suurkylään pääsi ajamaan muitakin reittejä pitkin. Vähitellen myrsky laantui, ja kiiskinkyläläiset saivat ajaa rauhassa Suurkylään vähillä autoillaan. (Peltola 1960, 109-110.)
Kuva: Peltola 1960, 163
Todennäköisesti lapaset neulonut Saima Suomalainen on sama henkilö kuin Suursaaressa työskennellyt kunnankätilö ja äitiysneuvoja. Suomalainen oli alunperin saarelainen, suorittanut kätilön tutkinnon vuonna 1921 ja välissä toiminut kätilönä Kustavissa. Hän työskenteli Suursaaren kunnankätilönä vuodesta 1924 aina saarien evakuoimiseen asti. Kätilön työn ohessa hän toimi usean vuoden ajan lastenhoidon neuvojana.
Suomalainen kertoo, miten synnytyksiä hoidettiin ennen varsinaisen kätilön toimen perustamista. Tuolloin lapsia auttoi maailmaan Naskin Maija:
“Maija oli reipas ja auttavainen. Synnytyksien hoidossa hän käytti apunaan oppikirjaa. Synnytykset hoidettiin savusaunassa. Milloin lapsi oli syntyessään valekuollut, Maija poltti pellavalankaa ja kangasta lapset nenän edessä, että lapsi aivastaisi ja alkaisi hengittää. Jos vastasyntynyt oli levoton pitemmän aikaa, lapsen sanottiin olevan ‘harjaksissa’. Hoidoksi tehtiin hapatus jauhoista ja sillä siveltiin lapsen koko iho. Sen jälkeen lapsi vietiin saunaan kylpemään, ja niin harjakset lähtivät.” (Peltola 1960, 163.)
Tarina ei kerro, harjoitettiinko perinteisiä hoitoja vielä senkin jälkeen, kun saarelle saatiin koulutettu kätilö. Artikkelin lopussa paneudun pohtimaan, mitä nuori valtio halusi opettaa kansalaisilleen ja mitä sen ehkä ei olisi pitänyt opettaa. Yleisesti ottaen kuolema on huono asia ja ihmishenkien pelastaminen hyvä asia: lääketieteen löydösten hyödyntäminen on siten hyvää. Sen sijaan tehokkuuden ja kuuliaisuuden suhde perinteeseen on monimutkaisempi.
Mallin mukaisessa kintaassa on nirkkoreuna ja peukalokiila, jotka todennäköisesti ovat Karjalassa 1900-luvulla omaksuttuja neuletekniikoita. Alkuperäinen kinnas on neulottu 1930–1940-luvulla, jolloin käsityökoulutusta oli jo saatavilla myös syrjäisillä saarilla. Käsitöitä opetettiin kansakoulussa sekä käsityökursseilla, joita järjesti esimerkiksi ompelukoneyhtiö Singer.
Ohjelapasen mitat leveydessä ja pituudessa vastaavat hyvin lähelle alkuperäistä. Mallia on muokattu alkuperäisestä kahdessa kohtaa: 1) minun ohjeeni mukainen peukalokiila on alkuperäistä leveämpi ja sopii käteen paremmin, 2) alkuperäisessä lapasessa kuviota ei ole keskitetty, mikä omaa päätäni kutittaa suuresti. Ohjeessa kuvio on keskitetty.
Muut tarpeelliset tiedot löytyvät pdf-tiedostosta.
Virhe ohjeessa: Kärkikavennuksien päällä vasemmalla sivulla oleva ruutu on virhe, eikä kuulu ohjeeseen. Lisäksi: kooksi on ilmoitettu keskikoko, mutta kyllä ne ovat aika suuret.
Vinkki hiirenhammasreunukseen: normaalisti silmukoita lisätessä langankierrot neulotaan kiertäen yhteen, mikä estää reijän syntymisen neuleeseen. Hiirenhammasreunuksessa pointtina nimenomaan on luoda reikiä. Neulo siis ensin kerros kaavalla: kaksi silmukkaa yhteen + langankierto. Seuraavalla kerroksella neulot langankierrot aivan kuin normaalisti neuloisit silmukat.
Ennen kuin alan puhua käsityöstä 1900-luvulla, haluaisin vielä tuoda esiin Suomen alueella harjoitetun kinnasperinteen rikkauden. Kuten aiemmin jo tässä sarjassa on todettu, Suomen alueelta 1800-luvun sekä 1900-luvun alun kinnaspareja on säilynyt vähän: puhutaan ennemmin kymmenistä kuin sadoista. Vähäisen aineiston varassa on mahdotonta tehdä yleistettävissä olevia päätelmiä pitäjille ominaisista kinnastyyleistä – etenkin kun säilyneistä karjalaisista kintaista suuri osa on neulakintaita, joissa kuvioiminen toimii eri tavalla kuin neuleissa.
Varovaisesti kuitenkin hypotetisoisin, että Pohjanmaalla neulottiin kasviornamentein ja kuvioraidoin koristeltuja, usein monivärisiä kintaita, ja Kymenlaaksossa sekä ulkosaarilla virolaistyyppisiä kaksivärisiä ja tiukan geometrisia kuvioita. Pähkinäsaaren rauhan rajan länsipuolella “Viikuksenlehtiä” neulottiin laajasti (Tampere K10345:73; Varsinais-Suomi K7144:43; Pohjanmaa K9150:1), samoin kuin “muuttolintusten” kaltaisia perustavanlaatuisen yksinkertaisia kuvioita. Varsinaissuomesta, Hämeestä ja Kannakselta kintaita on [Finnassa] kuitenkin niin vähän, että niiden perusteella on mahdotonta hahmotella edes mahdollisia yleispiirteitä.
Voidaan kuitenkin melko varmasti todeta, että merkittävät kuviokinnaskulttuurit vaikuttaisivat sijoittuvan rannikkoalueille. Ilmiö voi liittyä siihen, että rannikko-olosuhteissa on neulottu muutenkin enemmän tai että vaikutteet ovat levinneet sinne tuontikintaiden mukana, joita kuitenkaan ei pidemmälle sisämaahan kulkeutunut. Kuten sarjan aiemmassa osassa käsittelin, Suomenlahden saarilla näkyi yhteys balttilaiseen neuleperinteeseen.
K4407:583, Pirttikylä, Pohjanmaa, valmistettu ennen vuotta 1904. KA8148, kirjovirkatut kintaat Lapväärti, Pohjanmaa, valmistettu ennen vuotta 1912.
K7094:2, Säkkijärvi, valmistettu viimeistään 1927. Vaaleanpunainen ja vaalea violetti ovat varmasti tehdasvalmisteisia värejä, jotka tulivat saataville 1800-luvun lopussa.
1900-luvun aikana suurin osa perinnemallistosta kuitenkin katosi. Elettiin aikaa, jona kansakoulu (pakollinen vuodesta 1921) ja Kotiliesi-lehti (1922) levittivät käsityötaitoa syrjäisimpiinkin symppäkyliin. Tästä eteenpäin neulottiinkin samaa mitä Kotilieden toimituksessa ja Jyväskylän opettajaseminaarissa.
Käsityöopetusta on tutkittu paljon sukupuolen näkökulmasta. Käsityön ja vallan suhde on kuitenkin jäänyt vähäiselle huomiolle. Miksi näin on käynyt, omistan sarjassa kokonaisen artikkelin käsityön oletetusta epäpoliittisuudesta esseöimiseen. Nyt pysyttelen aiheessa: käsityö vallan välineenä.
Väitöskirjassaan Käsityöt tyttöjen kasvatuksessa naisiksi (2014) Päivi Marjanen pitää 1900-luvun alkua vedenjakajana käsityöopetuksen tavoitteissa. Sitä ennen 1860-luvulta asti oli vallinnut ihanne edistää kotien hyvinvointia ja sen jälkeen kasvattaa tytöistä kansalaisyhteiskunnan jäseniä.
“Kansakoulun perustamisvaiheessa 1860-luvulla koulukäsityö suunniteltiin cygnaeuslaisessa hengessä palvelemaan aikakauden kasvatuksellisia ja käytännöllisiä tarpeita. Cygnaeuksen mukaan naisten kasvattaminen äitiyteen ja kodin hoidossa tarvittavien tehtävien hallitsemiseen oli osa kansanopetuksen tehtävää. Oppiaineen käytännöllisen hyödyn lisäksi koulukäsityön tuli olla ”sielullisesti kasvattavaa” (lähteessä Marjanen 2014: Cygnaeus 1910a, 193).
Sielullisella kasvattavuudella viitataan sivistykseen, joka on lainattu saksan käsitteestä bildung. Englanninkielessä on pärjätty ihan hyvin ilman bildungia, ja humboldtilaisen sivistyksen henkinen kasvattavuus on alun alkaenkin löperösti määritelty. Sivistys on jotain ei-välttämätöntä ihmisyhteisön aineenvaihdunnan kannalta mutta silti hyvää. Meillä Suomessa sivistys on myös yleensä mielletty joksikin ulkonta päin tulevaksi. Suomenkielen “sivistys” tulee muuten siveydestä eikä esimerkiksi sivilisaatiosta. Vapaasti lainaten Täällä Pohjantähden allan Akselia, sivistys on sitä että osaa näyttää oikeaa naamaa oikeassa paikassa.
Käsityötunti Suursaaren Kiiskinkylässä 1922. Kymenlaakson museo YLEV8948
1900-luvun taitteessa sivistyneistö kiinnostui yhteiskunnallisista asioista, toisin sanoen suomalaisen kansallisen identiteetin rakentamista. Marttayhdistys perustettiin 1899, alun perin nimellä Sivistystä kodeille -yhdistys. Sivistyksellä oli liikkeessä alusta asti yhteiskunnallinen merkitys, eikä kyse ollut pelkästään perheyksikön kurjuuden ja likaisuuden lievittämisestä.
Martta-liikkeen perustaja, opettaja ja naisasia-aktivisti Lucina Hagman puhui yhdistyksen kokouksessa vuonna 1899. Kontekstina tässä siis se, että Hagman puhuttelee vertaisiaan, Helsingissä asuvaa sivistyneistöä (Ollila 1993, 25). He olivat ruustinnoja, opettajia, professorin vaimoja.
”Me olemme velvolliset ryhtymään työhön tämän yleisen sekaannuksen poistamiseksi, ja meidän ainoa ja tärkein tehtävämme tässä on valon levittäminen kansamme kaikkiin kerroksiin. – Älkäämme unohtako, että kysymyksessä on kallehin mikä meillä on, kansallinen olemuksemme. Miten olemme onnistuvat tämän olemuksemme pelastamisessa ja säilyttämisessä, se tulee suuressa määrin riippumaan siitä, käsittävätkö maamme naiset ja täyttävätkö he painavan velvollisuutensa äiteinä, kasvattajina, kansalaisina – Kaikki tiedämme kuinka paljo tervettä voimaa, kuinka paljo raitista ymmärrystä ja järkevää arvostelukykyä on kätketty kansannaisen poveen, useita semmoisia avuja, joita säätynaiset hyvillä syillä voivat häneltä kadehtia. Mutta kaikki nämä kyvyt ja hyveet tarvitsevat viljelystä. Tieto ja taito puuttuu ja näitä tulee sivistyneiden naisten jakaa vähäosaisemmille sisarilleen. Semmoiseksi kuin kansa kasvatetaan, semmoinen se on. Kasvatus on naisen tehtävä, Mutta miten he kykenisivät tähän tehtäväänsä, kun heillä ei ole sivistystä. Kuinka voimme ajatellakaan, että kansannaiset voisivat tarkoituksenmukaisella tavalla ja hoitaa ja kasvattaa lapsensa, pitää kunnossa ja hallita kotinsa, kun kansalaisvelvollisuuden tunne on heissä hämärä, kun eivät he omista sitä harrastusta ja intoa, jonka kohonnut sivistys antaa ihmiselle.” (Ollila 1993, 9; lihavointi ei alkuperäisessä.)
Sitaatti on pitkä, mutta sen sisällyttäminen tähän kokonaisuudessaan oli välttämätöntä. Naisella oli tehtävä äitinä ja kasvattajana: snellmanilaisen käsityksen mukaisesti naiset kasvattavat kansakunnan kodeissaan, ja tämä on se piste, jossa kansannainen ja politiikka kohtaavat. Se mitä kodin seinien sisällä tapahtui, oli hyvinkin poliittista!
Hagman tunnistaa kansannaisen sisäsyntyiset kyvyt ja hyveet. Mitä kansannaisesta puuttuu on tieto ja taito, jotka voidaan saada vain ulkopuolelta. Hagmanin sitaatissa jää epäselväksi, merkitsikö sivistys hänelle pelkkää tietoa ja taitoa, vai tiedon ja taidon aiheuttamaa henkisten kykyjen ja hyveiden kasvua. Joka tapauksessa, Martta-liikkeen kanta oli las casaslaisittain: rahvaalla oli karkeudestaan huolimatta sisäiset valmiudet ottaa vastaan julistus.
Kiiskinkylän marttojen vappuretki 1937. Kymenlaakson museo YLEV8475
Ollilan (1993) suorittaman Emäntälehtien analyysin perusteella Martoille sivistys käsittää sekä kotitaloudellisen tietotaidon (käsityöt, kanankasvatus) että kansallisten hyveiden (nöyryys, ahkeruus, puhtaus) vaalimisen, ja näiden lisäksi kaiken muunkin tarvittavaksi katsotun (esimerkiksi kulutusvalintojen vaikutus valtion kauppataseeseen). Mutta miten tämä tieto erosi suullisessa perinteessä välitetystä? Ehkä tiedon luonne eroaa sivistyksen ja ei-sivistyksen välillä siinä, perustellaanko tietoa esimerkiksi myytillä vai tieteellisellä metodilla. Sivistykseen kuului kuitenkin ei-rationaalisia osa-alueita tietynlaisesta suoraselkäisestä käytöksestä, jonka sisältö itsessään oli satunnaista: siivo puhe, haarukan ja veitsen käyttö, oikea tapa viettää joulua ja vaikkapa keittiötavaroiden kiillottaminen:
”[K]erran kuussa oli tehtävä perusteellinen siivous kodissa. Tällöin puhdistetaan seinät, uuninpäällykset ja komerot. On pyyhittävä lattia, huonekalut ja muut esineet, samoin jokainen kirja, ovet sekä taulut. Ikkunat pestään. Huonekalut ja makuuvaatteet viedään ulos, tuuletetaan ja hakataan. Kaikki keittiön tavarat pestään ja kiillotetaan. Puhtauteen liitettiin ehdoton järjestyksen ja järjestelmällisyyden vaatimus. Järjestys edellytti tavaroiden pitämistä määrätyillä paikoilla, mutta lisäksi vaadittiin töiden järjestämistä ja suunnittelua etukäteen. Näin kuri ja järjestys ulotettiin kaikkiin toimintoihin.” (Ollila 1993.)
Tämän pyörittelyn seurauksena määrittelisin sivistyksenä sen, mitä odotettiin ja tarvittiin kansalaiselta. Kansalaisen odotettiin omaksuvan identiteetti kansakunnan jäsenenä ja kehittyvän toiminnassaan taloudellisesti tuottavammaksi ja muutenkin yhteiskuntaa hyödyttävämmäksi.
Myöhemmin Martta-liike keskiluokkaistui ja käytännön työssä keskityttiin kodinhoidon tieteellistämiseen. Anna Ollilan mukaan tieteellisyyden ja rationalisoinnin myötä Marttojen ohjelmasta katosi varsinainen sivistys ja hyvän ihmisyyden pohtiminen (Ollila 1993, 108). Myös ”rationalistinen” kotitalousoppi kuitenkin piti sisällään käsityksen ihanne-emännästä. Vaiheistamalla kotityöt ja järjestämällä keittiö tehtaan tuotantolinjastoksi nainen toimi tuottavasti, tehokkaasti, säästäväisesti. Elintarvikkeiden käsittelyssä voitiin hyödyntää elintarviketieteiden tuottamaa tietoa, naisia voitiin valistaa oikeasta ravistuksesta tutkimukseen perustuen. Mutta mikä todella muuttui, oli tehdas-analogian ulottaminen kotitalouteen. Kotiäiti oli nyt ammatti-ihminen, ja kodinhoitamista tuli opettaa koulussa ja kursseilla.
Käsityöopetusta tarjosi myös ompelukoneita myynyt Singer. Ompelukurssi Suurkylässä. Kymenlaakson museo YLEV8965
Kodeissa tehtävästä käsityöstä tuli siis 1900-luvun taitteessa kansakunnan rakentajia kiinnostava kysymys. Käsityökoulutuksen sisältö määräytyi, ei ainoastaan koulutettavan edun mukaan, vaan jonkinlaisen yhteiskunnallisen edun mukaan – mitä se sitten tarkoittikaan 1900-luvun taitteen luokkayhteiskunnassa.
Myönnettäköön että suurin osa kansanpuvun elementeistä oli häviämässä jo 1800-luvun puolivälissä – kauan ennen kuin Paavo Haavikon kolmikko ulotti rihmastonsa maaseudulle. Tämä ei kuitenkaan pätenyt neulekintaisiin, joita vielä itsenäisessä Suomessakin neulottiin rikkaissa perinnekuoseissa tai esimerkiksi Kymenlaaksossa kudottuihin “Vironvöihin”, joihin liittyvät häärituaalit elivät hetken aikaa uusien hääperinteiden rinnalla (Kaukonen 1963, 24: viitattu Kaisa Böök, “Vehkalahden kotikutoiset nauhat, haastattelutietoja 1965). Myöskään tässä artikkelissa esitellyt Raussin Lienan kirjat eivät perustuneet hataraan muistitietoon, vaan ne neuloi työikäinen nainen. Siten siis, ovat ne käsityöperinnettä, joka vielä kansakouluajan alussa oli täysin elossa, ja jolla oli kaikki mahdollisuudet siirtyä eteenpäin.
Kertomus yllä ei ole argumentti Marttoja vastaan. Osaltaan Martta-järjestö tuki perinteisen käsityön säilymistä, vaikka se kouluttikin karjalaisemännille uusia menetelmiä (ks. esim. Pelkonen 1958). Vuonna 1929 liitto järjesti jäsenilleen lapaskilpailun, jossa se kannusti neulomaan perinteisiä malleja. Kilpailulapasissa näkyy käsityökasvatus, ja monissa on omaksuttu aikakauden piirteitä. Niissä on uusia värejä, vähemmän silmukoita, peukalokiiloja. Lappeelaiset kilpailulapaset (K7199:10) olivat kopio Suomessa tuntemattomasta virolaisesta mallista. Rekkokuviolliset kintaat oli neulonut käsityönopettaja sekä marttavaikuttaja Augusta Laine museossa näkemänsä rekon innoittamana (K7199:28). Tässä vaiheessa ei enää voinut varmasti sanoa, oliko kinnasmalli perinteinen vai sittenkin naistenlehden käsityöliitteestä. Kilpailun sadosta saadaan vahvistus kuitenkin sille, että vielä pitkälle 1900-luvulle vanhat kinnasmallit elivät vahvoina. Valitettavasti kilpailijoita ei pyydetty kertomaan mallien kulttuurisesta merkityksestä tai jopa maagisista ominaisuuksista. Se toki kiinnosti, voitiinko niitä valmistaa myyntiin ja paljonko ne maksaisivat. (Rauhala 2019, 115-116.)
Suuri osa Kansallismuseon ostamista kilpailukintaista on kuvattuna Finnassa. Koska kaikkiin ei ole sisällytetty paikkatietoa, kokosin Etelä-Karjalan ja Kymenlaakson kintaat tähän tiedostoon.
Marjanen, Päivi. “Koulukäsityö naiseksi kasvattamassa,” Kasvatus ja aika, Iss. 8, No. 1, 2014. Mäkynen, Maija. ”Kirjokintaitten ja sormikkaiden kuvio. Ulkosaarelaisia kintaankirjoja (Lavansaari, Suursaari, Tytärsaari). 1979. Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomen kansanomaiset nauhat. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1963. Ollila, Anne. Suomen kotien päivä valkenee… Marttajärjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939. Historiallisia tutkimuksia 173, Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1993 Pelkonen, Elna. Marttatyötä Laatokan Karjalassa. Siirtomarttojen pohjoinen piiriliitto, 1958. Peltola, Saara. Suursaari menneinä aikoina. 1960. Rauhala, Anna. Neulonnan taito. Helsingin yliopisto, 2019. Talve, Ilmar, “Kansankulttuuri”, teoksessa Suomenlahden ulkosaaret. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1996. Vahter, Tyyni. “Lavansaaren, Seiskarin, Suursaaren, Tytärsaaren, Vehkalahden ja Virolahden naisten käsitöistä.” Virkamatka 1931.
Pirtanauhasivulle on nyt koottu suurin piirten kaikki räisäläiset pirtanauhat, joihin pääsin käsiksi. Koska sivun wordpress-teema toimii kökösti mobiilissa ja koska ohjeita voi muutenkin olla kiva esim. tulostaa, kokosin Räisälän nauhat ohjeineen yhteen pdf-tiedostoon. Iloisia kudontahetkiä!
Ohjevihosta jäi uupumaan oheinen leveä Vironvyö (Schvindt nro. 105). Syynä on, ettei minulla vielä ole sopivaa pirtaa nauhan kutomiseen (19 kuviolankaa on paljon) ja koska en ole ihan varma, miten keltaiset raidat on toteutettu. Kun piirroskuvaa tarkastelee oikein tarkkaan, huomaa etteivät ne ole tavallisia loimiraitoja.
Yksinkertainen vuoriton patalakki on tosi helppo ommella, jos käytössä on oikean muotoinen kiilan malli. Vuorettomista patalakeista täällä.
Jossain vaiheessa on osattava lopettaa. Yritin saada vuoritetusta patalakista täydellisen, mutta useiden kokeilujen jälkeen lakeista ei enää tule tämän parempia.
Haastavia vaiheita lakin ompelussa ovat:
lakin kiilojen muotoilu niin, että lakki seuraa nätisti pään muotoja
lakin puoliskojen ompeleminen yhteen niin, että puoliskot ovat täysin kohdakkain
nauhojen kiinnittäminen siististi
vuoren oikea koko suhteessa päälliseen
lakin reunan siistiminen nauhalla
Eli siis suurin piirtein kaikki vaiheet.
Tässä artikkelissa kerron vähän näistä haasteista. Työ jatkuu joskus, mutta tältä talvelta laitan homman pakettiin, artikkelin ulos ja unohdan lakit toistaiseksi.
Tein lakit miehelleni, jonka sukutaustassa yhdistyy karjalainen kaupunkieliitti ja maalainen savolaisuus. Patalakki yhdistetään vahvasti suomalaiseen kansanmiehen asun – ja täysin oikeutetusti. Pyöreitä lakkeja käytettiin laajalti alueella, jolle Ruotsin valta ulottui. Kosmopoliittia kaupunkilaisuutta valitsin ilmentämään ylellisen sametin, kultalangan sekä satiininauhat. Vuorikankaina on käytetty ohutta silkkiä ja konepestävää kuviopuuvillaa.
Samettilakkeja itse asiassa käytettiin ainakin paikallisesti myös kansan keskuudessa (Kaukonen 1985; viitattu myös Mathias Castrén, Kertomus Kemin pitäjästä vuodelta 1802, Kemi 1954), mutta useimmiten ne olivat villakankaisia. Sametti oli yksi niistä tuontimateriaaleista, joiden käyttöä säännösteltiin ylellisyysasetuksin. Suomalaisessa rahvaan puvuissa samettia on lakkien lisäksi käytetty ainakin liiveissä, mutta Karjalassa liivitkin tehtiin kotikutoisista kankaista.
Ylellisyysasetuksista Ruotsin vallan alla on kirjoitettu jonkin verran. Suurin osa Karjalaa siirtyi Uudenkaupungin rauhassa 1721 Venäjälle, ja tämä ajanjakso “vanhan Suomen” historiaa on edelleen alitutkittua. Ylellisyysasetusten vaikutuksesta 1700–1800-lukujen viipurilaiseen säätyläispukeutumiseen ei ole tutkimusta, vaikka tuontitavaroiden kuluttamista säädeltiin sekä Ruotsissa että Venäjällä.
Musta ja erityisesti mattamusta on tosi tyylikästä. Ja vaikeaa valokuvata. Pahoittelen ylenpalttisesta filttereiden käyttöä.
Kiilojen kokoaminen
Aikalaispiirrosten perusteella lakkeja on tehty erilaisin leikkauksin, ks. kaaviot alla. Näistä kokeilin vasemmanpuoleista ja keskimmäistä, ja tykkään ehkä enemmän keskimmäisestä mallista. Oikeimmanpuoleisessa kaaviossa jokainen kiila on ommeltu kahdesta kappaleesta, mikä tuntuu turhalta asioiden monimutkaistamisella. Saman efektin saa aikaan ompelemalla nauhan vaakatasossa lakin ympäri.
Kuusikiilaisia patalakkimalleja: seitsemänosainen, kuusiosainen ja 12-osainen.
Patalakki, kuusikiilainen ja 12-osainen. Kansallismuseo KA1692.
Kokeilin aluksi lakin kokoamista kiila kerrallaan, mutta helpoin tapa saada osat keskitettyä oli ommella ensin kaksi puolikasta lakkia ja sitten puolikkaat yhteen. Paksun kankaan kanssa oli aina vähän säätöä saada puoliskot kärjestä täysin kohdalleen. Valkoisen tukikankaan kanssa ompelu oli astetta helpompaa – tiedätte kyllä jos olette mustia kankaita ommelleet.
Vuori
Lähteissä ei mainita lakeissa olleen vuorta. Tässä lakkiprojektissa vuori oli enimmäkseen esteettinen juttu, sillä halusin päästä kikkailemaan silkkien ja kuviokankaiden kanssa. Jos päänahka kestää esimerkiksi villan aiheuttaman kutinan, ei vuoren laittaminen ole mitenkään välttämätöntä.
Halusin päästä kikkailemaan, ja vuorikangas aiheuttikin ongelmia jokaisen lakin kohdalla. Lakin ympärysmitta sisäpuolelta on merkittävät muutama milliä lyhyempi kuin ulkopuolelta. Tämä pitää huomioida vuorikankaan leikkuussa. Omissa lakeissani vuori oli aina joko hintsun verran liian iso tai pieni.
Tässä lakissa vuoren kuviot osuivat ilahduttavasti melkein kohdalleen.
Nauhojen ompelu
Perinteisesti kiilojen väliset saumat peitetään nauhoilla. Mitä leveämpi nauha, sitä vaikeampi se on saada ommeltua siististi: lakin muotohan on kupera. Kapea punainen satiininauha oli varsin helppo ommella, leveämpi satiininauha oli anteeksiantamaton pienillekin virheille. Helpoin nauha käsitellä oli huonekalunauha (musta nauha kuvassa alla).
Koristeena musta “huonekalunauha”, tai “verhoilunauha”. Tämä nauha oli helpointa ommella. Lakin reunuksen vaalea siiviläkuvioinen nauha on tilattu Latviasta.
Ohut satiininauha on helpompi ommella kuin leveä. Tässä lakissa on käytetty 7 mm satiininauhaa Karnaluksilta. Karnaluksin satiininauhat ovat mielestäni turhan heikkolaatuisia, mutta kapeassa nauhassa sitä ei juuri näe.
Tässä lakissa musta satiininauha asettui ihan kivasti, mutta se olikin jo noin seitsemäs ompelemani lakki.
Reunan siistiminen
Haaste reunan koristelussa on, että vuoritettu lakki on paksu: reunan siistiminen kanttinauhalla toimisi muuten erinomaisesti, mutta paksu pyöreä lakki vaatisi enemmän nauhaa päällyspuolelle kuin sisuspuolelle. Ylimääräinen nauha jää vuoren puolelle aaltoilevana. Kokeilin tapoja kiertää tätä: mahdollista on myös ommella puoliskot lähes koko reunan matkalta yhteen oikeat puolet vastakkain, kääntää kappaleet nurjat puolet vastakkain ja ommella loppu käsin. Eli siis niin kuin koulussa ommeltiin pikkutyynyjä. Tällöin reunaan ei tarvitse nauhaa laisinkaan.
Nyt vasta tajusin hankkia joutavaa kanttinauhaa, joka saattaisi ratkaista ryppyyntymisongelman. Mutta tämän projektin osalta olen totisesti valmis.
Reunaa ei kannata kääntää nurjalle puolelle, sillä tällöin nauhat jäävät painamaan päätä.
Tässä lakissa vuori ja päällyskangas on leikkaamalla tasattu reunoistaan ja sitten reunan ympäri on ommeltu musta kanttinauha.Haasteena tässä tyylissä on, että lakin sisäpuolelle jää kanttinauhaa ryttyyn.
Vuori ja päällinen ommeltuna oikeat puolet yhteen ja sitten käännetty.
Tässä artikkelissa kerron omakohtaisesti pirtanauhojen tekemisestä. Linkattuna alla on sivu, jonne päivitän karjalaisia nauhamalleja sitä mukaa, kun saan niitä piirrettyä ja testattua.
Tilasin taas Virosta viidelläkympillä nauhoja, mutta nämäkään eivät riittäneet. Ne olivat liian ohuita vyötärönauhaksi ja liian koppuraisia sykeröön. Tilasin Torista metritavarana käsin tehtyä pirtanauhaa, mutta tämäkään ei ollut kestävä ratkaisu.
Nauhojen tarve kasvoi liian suureksi. Nauhoja tarvittiin vyötärönauhoiksi, vöiksi, taskujen hihnoiksi, muuhun ripustamiseen… Siten siis, vaikka olinkin ollut erittäin haluton alkamaan näpertää pirtojen kanssa, pienen suostuttelun jälkeen ystäväni sai minut mukaan nauhaharrastukseen.
Pirtanauha hameen vyötärönauhana.
Hame, Antrea. Vyötärössä pirtanauha. Hankittu v. 1876 G. Retziuksenkallonmittausmatkalla. Nordiska Museet NM.0011161.
Nauhaa syntyi metrikaupalla. Kutominen olikin koukuttavaa, ja näpertäminen rajoittui loimen luomiseen. Itse nauhan kutominen ei vaatinut ajatusta tai näppäryyttäkään. Uhmaikäinen lapsemme oppi heti ensimmäisenä päivänä kaksi uutta sanaa: pirta ja loimi, ja ne kumpikin olivat asioita, joihin ei saanut koskea. Etenkään siihen loimeen. Ystäväni varoitti etukäteen, että loimen luominen saattaisi aiheuttaa pientä pään kutitusta, ja näin olikin. Olohuoneen lävistävä ansalanka herätti kiinnostusta myös vanhemmassa lapsessamme, joka pikkuautojensa kanssa kiersi sitä kuin kissa kuumaa puuroa.
Kun loimen on kerran tehnyt, ei se enää aiheuta ajattelun tuskaa. Haaste syntyy loimen pituudesta. Lyhyt loimi on helppo saada pysymään kasassa, vaikka langat leikkaisi mittaan yksi kerrallaan ja pistelisi saman tien pirrasta läpi. Kun lankoja on monta ja loimi monimetrinen, muuttuu niiden järjestyksessä pitäminen hikoiluttavaksi.
Pirtanauhojen tekeminen kannattaa aloittaa loimiraitaisista nauhoista, joissa ei ole poimittuja kuviointeja. Tällöin ainut tekninen hankaluus on pitää käsiala tasaisena. Erityisesti jos työ keskeytyy toistuvasti, kudelangan kireys vaihtelee helposti. Tasaisinta jälkeä varmaan saa kiristämällä kuteen hyvin tiukalle. Opetusvideoilla näkee kudetta kiristeltävän kovinkin huolellisesti, mutta loimiraitaisissa perusnauhoissa pointti on – minun mielestäni – työn nopeudessa eikä täydellisessä jäljessä.
Vaikka ympärillä ei pyörisikään pikkuväkeä, keskeytyy työ joka tapauksessa usein. Kudonnan edetessä valmista nauhaa on kiedottava vyötärölle ja samaan aikaan toisessa päässä avattava uutta loimea. Jotta tämä olisi mahdollisimman helppoa, kannattaa oman kudonta-aseman suunnitteluun laittaa ajatusta. Apuvälineiksi on saatavilla pidikkeitä valmista nauhaa varten – itse kuitenkin kaipaisin enemmän telinettä kutomista odottavalle loimelle. Haasteena on saada pysymään odottavat loimilangat järjestyksessä, kudottavana oleva loimi sopivan kireänä ja koko järjestelmä sellaisena, että uutta loimea saa avattua helposti. Tätä varten voisi tietenkin hankkia nauhakangaspuut, mutta paljon hauskempaa olisi kehittää itse jokin patentti.
Kun käsialani vakiintui, oli aika siirtyä poimittuihin kuvioihin. Kokeilin poimintaa perus-pirralla, mutta se oli hirvittävää. Lueskelin englanninkielisiä nauhablogeja. Oli suorastaan välttämätöntä hankkia pirta, jossa oli erilliset raot kuviolangoille (sunna heddle). Tilasin ensin yhden ja sitten toisen: pirtoja tosiaan kannattaa olla monenkokoisia, jos tekee myös monen levyisiä nauhoja. Leveän nauhan kutominen on nihkeää ennen kaikkea sen takia, että leveämpää pirtaa on vaikeampi käsitellä kuin kapeaa. 15 kuviolangan nauhan jälkeen aloin tehdä 7 kuviolangan nauhaa kapealla pirralla, ja nopeus jos ei tuplaantunut niin huomattavasti nousi kuitenkin.
Huomaan, että olen oppimassa uutta taitoa. Nauhat pyörivät mielessä pitkin päivää, ja tuntuu että yölläkin mieleni työskentelee kuviolankojen parissa.
Halusin jakaa tästä valtavasta energiasta myös muille, minkä takia loin yllä linkatun sivun karjalaisille kuviolle. Malleja juuri karjalaisiin nauhoihin löytyy parhaiten Theodor Schvindtin Ompelu- ja nauhakoristeista. Tämän lisäksi Pietarin Kunstkamerassa on muutamia Schvindtin keräämiä kannaslaisia nauhoja, jotka arkiston metatietojen perusteella ovat Kamenogorskista (Antreasta) Valkjärveltä. Joukossa on kuitenkin samoja kuoseja kuin hänen kokoamassaan nauhakirjassakin – eri puolilta Kannasta – joten Kunstkamera varmaan on aikoinaan metatiedottanut nauhat väärin.
Työasema: designoitu pirtanauha-jakkara, 15 kuviolangalle tarkoitettu pirta sekä nauhaa.
Kirjallisuutta
Merisalo, Viivi. Nauhoja. WSOY, 1978. Schvindt, Theodor. Ompelu- ja nauhakoristeita. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 85, 1982 [1895 ja 1904].
Artikkelia on päivitetty Rannan kihlakunnan pitäjien sekä Metsäpirtin osalta 13.2.2023
Joskus hyvin kauan sitten jaoin Instagramissa kuvia ja videota keskeneräisestä rekkopaidasta. Nyt projekti viimein on valmis – tai sinne päin valmis. Aivan loppuun en jaksa paitaa viimeistellä, sillä en kuitenkaan tule käyttämään sitä. Omat ruuttani perustuvat Jääsken alueen pukeutumiseen, ja kuten jutun lopussa käsittelen tarkemmin, ei Jääskessä käytetty rekkoja.
Päivityksenä aiempaan artikkeliin, kartassa alla on rekkojen levinneisyysalue sekä suurpiirteiset jaot eri tyyppisiin malleihin. Rannan kihlakunta (sinisellä), Äyräpään kihlakunta (pinkillä) sekä Sakkola-Raudun alue (vihreällä) voidaan erottaa omiksi pukualueikseen rekkojen mutta myös laajemman pukuanalyysin perusteella. Kihlakuntien välillä voidaan havaita vaihtelua rekkojen koossa, värityksessä, kirjontatekniikoissa ja jossain määrin myös kuvioinneissa.
Jos jotakuta kiinnostaa käyttämäni metodologia näiden pukualueiden muodostamisessa: Kävin läpi Finnan, Nordiskamuseetin ja Kunskameran verkkokokoelmissa esillä olevat rekkopaidat silmämääräisesti vertaillen kokoa, väriä, tekniikkaa ja kuviointia. Historiallisia pukuja on säilynyt runsaasti Äyräpään alueelta sekä Sakkolasta ja Raudusta, mutta Rannasta aineistoa on saatavilla hyvin vähän. Siten uskaltaisin yleistää Äyräpäätä ja Sakkola-Rautua koskevat päätelmät koskemaan koko perusjoukkoa, Rannan kohdalla pienellä varauksella.
Yksittäisestä rekosta voi joskus olla vaikeaa sanoa, onko se Äyräpään vai Sakkola-Raudun puolelta. Useimmiten päätelmän kuitenkin tekee intuiivisesti silmän räpäyksessä – vertaa esimerkiksi kulhon ja lautasen yleiskäsitteitä. Normaalisti tiedämme kumpi on kumpi, mutta joskus voi olla katsojasta kiinni, onko astia syvä lautanen vai matala kulho.
Tässä artikkelissa nostan esiin rekkomalleja, jotka selkeästi edustavat samaa ideaa. Kaikki ne ovat kuitenkin omassa rekkouudessaan erilaisia, toiset enemmän kuin toiset. Rajat kartassa perustuvat näihin yhtenäisyyksiin ja eriäväisyyksiin, siihen että yhden alueen vaatteilla on enemmän yhteistä toistensa kanssa kuin minkään alueen ulkopuolisen vaatekappaleen kanssa.
Kartta: Rekkojen levinnäisyysalue Karjalan Kannaksella 1800-luvulla. Koivisto ja Kuolemajärvi (sininen), Äyräpään kihlakunta (pinkki) ja Sakkola-Raudun alue (vihreä).
Äyräpää
Pitäjät: Äyräpään kihlakunnan Heinjoki, Äyräpää, Muolaa ja Valkjärvi sekä Vuoksela, joka muodostettiin 1914 Valkjärvestä, Muolaasta ja Sakkolasta; sekä Rannan kihlakunnan Uusikirkko, Kanneljärvi (vuodesta 1925), Kivennapa ja Terijoki (vuodesta 1911).
Äyräpään kihlakunnan rekot ovat suurikokoisia, alaspäin leveneviä ja usein oranssisävyisiä. Kirjontalangan päät on usein jätetty näkyviin hapsuina. Virvittäinommeltu pohjakuvio on kirjottu niin tiheään, että poimitettua aluskangasta jää hädin tuskin näkyviin. Virvittäinompelun päälle on usein kirjottu kuvioita viimeistelyvaiheessa etupistoin, mutta ketjupistoja käytetään ainoastaan poikkiraidoissa. Pystykaulus on matala.
Korjaus: Tässä kuvatut rekot ovat Äyräpäästä, Muolaasta ja mahdollisesti Valkjärveltä. Ylärivissä vasemmalla kuvattu rekko poikkeaa muista puuttuvilla reunahapsuillaan. Kunstkameran tarjoamien metatietojen mukaan paita on Valkjärveltä, mutta museoiden kirjauksissa esiintyy virheitä. Instagramin puolella käytiin keskustelua, josko paita olisikin Uudeltakirkolta. Vaikka paidassa onkin äyräpääläinen matala kaulus ja rekko on muodoltaan puolisuunnikas, voisi kuvioinnissa kuvitella näkevänsä vaikutteita myös naapurista Kuolemajärveltä. Uudenkirkon kansanpuvun kuitenkin ajatellaan kuuluvan yhteen Muolaan ja Kivennavan pukujen kanssa (Schvindt 1913, 105). Kivennavalla käytettiin samanlaista pukua kuin Muolaassa ja Valkjärvellä (Ibid. 101).
Pitäjät: Sakkola, Rautu, Metsäpirtti (erotettu Sakkolasta 1894), osittain Vuoksela.
Rekot ja paitojen malli muistuttaa läheisesti Inkerin Miikkulaisen paitoja (ks. Kansallismuseo SU4304:81, 82 ja 83). Paidan olille saatettiin ommella kaistaleet kuviopuuvillaa, mikä ei ollut yleistä muilla Suomeen kuuluneilla alueilla. Rekot ovat pienempiä kuin Äyräpäässä ja Rannan kihlakunnassa. Ne ovat usein kirkkaan punaisia, ja niissä on virvittäinompelun lisäksi runsaasti ketjupistoja. Ketjupistoja on ommeltu myös pystysuoraan, mikä selkeästi erottaa Sakkola-Raudun rekot muista. Äyräpään tavoin toinen reuna on usein koristeltu hapsuilla ja pystykaulus on matala.
Rekot alla ovat Sakkolasta ja Raudusta ja kaaviokuvat Sakkolasta. Metsäpirtistä ei ollut saatavilla aineistoa. Schvindtin (1913) mukaan Metsäpirtin puvut olivat samanlaisia kuin vanhassa emäpitäjässä Sakkolassa. Standardisoitu Metsäpirtin pitäjäpuku on vähän eri näköinen kuin Sakkolassa – toisaalta sillä ei ole virallista kansallispuvun statusta juuri historiallisten esikuvien puuttumisen vuoksi. Me emme siis tiedä, millaisia rekkoja Metsäpirtissä on käytetty, mutta todennäköisesti ne ovat olleet lähempänä Sakkolaa ja Rautua kuin muita pitäjiä.
Koiviston ja Kuolemajärven alueella rekot ovat suurikokoisia, lähestulkoon vyötärölle ulottuvia ja suorakulmion muotoisia. Niiden pääväri on punainen, ja rekon alaosassa on sinisen, vihreän ja keltaisen kirjavia raitoja sekä runsaasti ketjuvirkkausta. Kuvioaiheet poikkeavat Äyräpäästä ja Sakkola-Raudusta erityisesti raidoituksissa. Rekoissa ei ole reunahapsuja, mutta oikeaa laitaa reunustaa joskus nauhamainen kirjonta (kuvassa alla sinisellä). Pystykaulukset ovat korkeita.
Korjaus: Rannan kihlakunnan pitäjistä läntisimmässä, Johanneksella, ei enää 1700-1800-luvuilla käytetty rekkoja. Jos niitä on aiemmin käytetty, ei tästä ole jäänyt jälkiä. Johanneksen tarkistamaton kansallispuku ei vastaan alueella perinteisesti käytettyjä asuja.
Kuvat: Schvindt 1913, 1982; Museovirasto KK1125:19 kuvaaja U. T. Sirelius; Lappeenrannan museot EKMEKMEE3133, EKME3028.
Oikaisu
“Jääsken rekkokaulurin” yhteydessä pohdiskelin, esiintyykö rekkoja todella Jääsken kihlakunnan alueella. Nyt asiaan tarkemmin perehtyneenä väittäisin että ei: Jääsken alueella on perinteisesti käytetty pyöreäkaula-aukkoista savakkopaitaa, ei rekkoja. Edelleenkään en kykene rekonstruoimaan Sihvon ja Lehtisen päättelyprosessia (1981 ja 1984) Jääsken ja Antrean rekkojen taustalla. Todennäköisesti väite kuitenkin on muodostettu kahden pitäjistä tuodun paidan sekä mahdollisesti Seifertin kuvien (alla) perusteella. Vaikka Sihvon ja Lehtisen teos Rahwaan Puku: Näkökulmia Suomen Kansallismuseon Kansanpukukokoelmiin onkin ollut erinomainen tietolähde, sanoisin että rekkoasiassa on menty tiedontuotannollisesti metsään.
Tässä vielä analyysi Seifertin kuvista, Jääski, 1867: Oikeanpuoleisella naisella on Jääsken kihlakunnalle tyypillinen nyytinkikoristeltu ja kudontaraitainen esiliina ja Jääsken alueen ruudullinen hurstuthame. Kädessään hänellä on koivistolaiset juhlasormikkaat ja paidan päällä koivistolaistyylinen, pitkänmallinen kostuli. Vasemmanpuoleisella naisella on rekkopaita, koivistolaistyylinen puolipitkä sarkaviitta tai kostuli. Huntu ja esiliina ovat koivistolaisia, samoin kuin hurstuthame, jossa helmassa on leveitä kudottuja poikkiraitoja. Johtopäätös on siis, että nämä Jääskessä kuvatut kansanpukuiset naiset ovat emigroituneet alueelle Koivistolta. Oikeanpuoleinen henkilö on valinnut pukuunsa osia jääskeläisestä ja koivistolaisesta perinteestä.
Kuvat M. Seifert, Museovirasto KK990:3-4. Jääski.
Kirjomassani rekossa näkyy tekninen kehitys alun ja lopun välillä. Kaikin puolin tulos on melko räjähtänyt. Jos virvittäinompelua tekee tasaiselle alustalle, auttaa kuvion hahmotteleminen kirjontatussilla. Poimutetulla alustalla on oletettavasti helpompaa laskea pistojen pituuksia. Virvittäin ompelu on kuitenkin kaikin puolin nihkeä tekniikka aikaavievyydessään. Vastikään kirjoin tällä tekniikalla lahjaksi menneen kirkkopaidan pystykauluksen, joka onnistui jo huomattavasti paremmin. Arvaatteko mikä oli salaisuus? Se oli lankojen laskeminen, siis pohjakankaan lankojen. Se oli ensimmäisten kerrosten ajan todella raivostuttavaa, mutta lopputulos oli erittäin tasainen ja todellakin vaivan väärti.
Lähteet
Lehtinen, Ildikó, ja Pirkko Sihvo. Rahwaan Puku: Näkökulmia Suomen Kansallismuseon Kansanpukukokoelmiin : A Survey of the Finnish National Museum Folk Costume Collection = Folk Costume. Museovirasto, 1984. Schvindt, Theodor. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. Schvindt, Theodor. Ompelu- ja nauhakoristeita. 1982, Suomalaisen kirjallisuuden seura. Sihvo, Pirkko. “Karjalaiset Kansanpuvut Ja Tekstiilit.” Karjala. 1, Portti Itään Ja Länteen, 1981, pp. 151-173.
