Käsityöt

Ylelliset talvilakit

Yksinkertainen vuoriton patalakki on tosi helppo ommella, jos käytössä on oikean muotoinen kiilan malli. Vuorettomista patalakeista täällä.

Jossain vaiheessa on osattava lopettaa. Yritin saada vuoritetusta patalakista täydellisen, mutta useiden kokeilujen jälkeen lakeista ei enää tule tämän parempia.

Haastavia vaiheita lakin ompelussa ovat:

  • lakin kiilojen muotoilu niin, että lakki seuraa nätisti pään muotoja
  • lakin puoliskojen ompeleminen yhteen niin, että puoliskot ovat täysin kohdakkain
  • nauhojen kiinnittäminen siististi
  • vuoren oikea koko suhteessa päälliseen
  • lakin reunan siistiminen nauhalla

Eli siis suurin piirtein kaikki vaiheet.

Tässä artikkelissa kerron vähän näistä haasteista. Työ jatkuu joskus, mutta tältä talvelta laitan homman pakettiin, artikkelin ulos ja unohdan lakit toistaiseksi.

Tein lakit miehelleni, jonka sukutaustassa yhdistyy karjalainen kaupunkieliitti ja maalainen savolaisuus. Patalakki yhdistetään vahvasti suomalaiseen kansanmiehen asun – ja täysin oikeutetusti. Pyöreitä lakkeja käytettiin laajalti alueella, jolle Ruotsin valta ulottui. Kosmopoliittia kaupunkilaisuutta valitsin ilmentämään ylellisen sametin, kultalangan sekä satiininauhat. Vuorikankaina on käytetty ohutta silkkiä ja konepestävää kuviopuuvillaa.

Samettilakkeja itse asiassa käytettiin ainakin paikallisesti myös kansan keskuudessa (Kaukonen 1985; viitattu myös Mathias Castrén, Kertomus Kemin pitäjästä vuodelta 1802, Kemi 1954), mutta useimmiten ne olivat villakankaisia. Sametti oli yksi niistä tuontimateriaaleista, joiden käyttöä säännösteltiin ylellisyysasetuksin. Suomalaisessa rahvaan puvuissa samettia on lakkien lisäksi käytetty ainakin liiveissä, mutta Karjalassa liivitkin tehtiin kotikutoisista kankaista.

Ylellisyysasetuksista Ruotsin vallan alla on kirjoitettu jonkin verran. Suurin osa Karjalaa siirtyi Uudenkaupungin rauhassa 1721 Venäjälle, ja tämä ajanjakso “vanhan Suomen” historiaa on edelleen alitutkittua. Ylellisyysasetusten vaikutuksesta 1700–1800-lukujen viipurilaiseen säätyläispukeutumiseen ei ole tutkimusta, vaikka tuontitavaroiden kuluttamista säädeltiin sekä Ruotsissa että Venäjällä.

Musta ja erityisesti mattamusta on tosi tyylikästä. Ja vaikeaa valokuvata. Pahoittelen ylenpalttisesta filttereiden käyttöä.

Kiilojen kokoaminen

Aikalaispiirrosten perusteella lakkeja on tehty erilaisin leikkauksin, ks. kaaviot alla. Näistä kokeilin vasemmanpuoleista ja keskimmäistä, ja tykkään ehkä enemmän keskimmäisestä mallista. Oikeimmanpuoleisessa kaaviossa jokainen kiila on ommeltu kahdesta kappaleesta, mikä tuntuu turhalta asioiden monimutkaistamisella. Saman efektin saa aikaan ompelemalla nauhan vaakatasossa lakin ympäri.

Patalakkimalleja kaaviokuva.

Kuusikiilaisia patalakkimalleja: seitsemänosainen, kuusiosainen ja 12-osainen.

Sininen patalakki, jossa 12 osaa.

Patalakki, kuusikiilainen ja 12-osainen. Kansallismuseo KA1692.

Kokeilin aluksi lakin kokoamista kiila kerrallaan, mutta helpoin tapa saada osat keskitettyä oli ommella ensin kaksi puolikasta lakkia ja sitten puolikkaat yhteen. Paksun kankaan kanssa oli aina vähän säätöä saada puoliskot kärjestä täysin kohdalleen. Valkoisen tukikankaan kanssa ompelu oli astetta helpompaa – tiedätte kyllä jos olette mustia kankaita ommelleet.

Vuori

Lähteissä ei mainita lakeissa olleen vuorta. Tässä lakkiprojektissa vuori oli enimmäkseen esteettinen juttu, sillä halusin päästä kikkailemaan silkkien ja kuviokankaiden kanssa. Jos päänahka kestää esimerkiksi villan aiheuttaman kutinan, ei vuoren laittaminen ole mitenkään välttämätöntä.

Halusin päästä kikkailemaan, ja vuorikangas aiheuttikin ongelmia jokaisen lakin kohdalla. Lakin ympärysmitta sisäpuolelta on merkittävät muutama milliä lyhyempi kuin ulkopuolelta. Tämä pitää huomioida vuorikankaan leikkuussa. Omissa lakeissani vuori oli aina joko hintsun verran liian iso tai pieni.

Patalakin vuori, kuviopuuvilla.

Tässä lakissa vuoren kuviot osuivat ilahduttavasti melkein kohdalleen.

Nauhojen ompelu

Perinteisesti kiilojen väliset saumat peitetään nauhoilla. Mitä leveämpi nauha, sitä vaikeampi se on saada ommeltua siististi: lakin muotohan on kupera. Kapea punainen satiininauha oli varsin helppo ommella, leveämpi satiininauha oli anteeksiantamaton pienillekin virheille. Helpoin nauha käsitellä oli huonekalunauha (musta nauha kuvassa alla).

patalakki.

Koristeena musta “huonekalunauha”, tai “verhoilunauha”. Tämä nauha oli helpointa ommella. Lakin reunuksen vaalea siiviläkuvioinen nauha on tilattu Latviasta.

patalakki.

Ohut satiininauha on helpompi ommella kuin leveä. Tässä lakissa on käytetty 7 mm satiininauhaa Karnaluksilta. Karnaluksin satiininauhat ovat mielestäni turhan heikkolaatuisia, mutta kapeassa nauhassa sitä ei juuri näe.

Patalakki jossa satiininauhat.

Tässä lakissa musta satiininauha asettui ihan kivasti, mutta se olikin jo noin seitsemäs ompelemani lakki.

Seitsemästä kappaleesta ommeltu patalakki.

Reunan siistiminen

Haaste reunan koristelussa on, että vuoritettu lakki on paksu: reunan siistiminen kanttinauhalla toimisi muuten erinomaisesti, mutta paksu pyöreä lakki vaatisi enemmän nauhaa päällyspuolelle kuin sisuspuolelle. Ylimääräinen nauha jää vuoren puolelle aaltoilevana. Kokeilin tapoja kiertää tätä: mahdollista on myös ommella puoliskot lähes koko reunan matkalta yhteen oikeat puolet vastakkain, kääntää kappaleet nurjat puolet vastakkain ja ommella loppu käsin. Eli siis niin kuin koulussa ommeltiin pikkutyynyjä. Tällöin reunaan ei tarvitse nauhaa laisinkaan.

Nyt vasta tajusin hankkia joutavaa kanttinauhaa, joka saattaisi ratkaista ryppyyntymisongelman. Mutta tämän projektin osalta olen totisesti valmis.

Patalakki.

Reunaa ei kannata kääntää nurjalle puolelle, sillä tällöin nauhat jäävät painamaan päätä.

Patalakki

Tässä lakissa vuori ja päällyskangas on leikkaamalla tasattu reunoistaan ja sitten reunan ympäri on ommeltu musta kanttinauha. Haasteena tässä tyylissä on, että lakin sisäpuolelle jää kanttinauhaa ryttyyn.

Patalakki.

Vuori ja päällinen ommeltuna oikeat puolet yhteen ja sitten käännetty.

Lue myös

Standard
Käsityöt

Pellavakankaiset patalakit

Saatatte muistaa neulotut patalakit, missä yhteydessä kerroin patalakin taustaa. Kankainen patalakki on erittäin perinteinen ja muutenkin erinomainen päähine, ja kaiken lisäksi sellaisen surauttaa koneella yhdessä illassa – sarjatuotantona tehden vaikka useammankin.

Vielä tulee kauniita päiviä, vielä pääsee käyttämään patalakkia.

Kankaan menekki on mitätön, joten kaivele hukkapalat kaapeistasi ja ompele koko perheelle, suvulle ja kaikille kavereille PATALAKIT.

Materiaaleista ja malleista

Tässä artikkelissa ei käsitellä patalakkia pelkästään karjalaisena vaan yleisesti suomalaisena päähineenä. Patalakin idea lienee tullut lännessä sillä Karjalassa sitä käytettiin Ruotsin valtakunnan vaikutusalueella, ei idempänä.

“Kirkkomyssyt olivat yleensä mustaa tai tummansinistä sarkaa tai muuta villakangasta ja niiden saumanauhat usein vaaleansinisiä tai punaisia. Muuan ruokolahtelainen juhlamyssyksi nimetty patalakki on mustaa villakangasta ja saumanauhat punaista verkaa; lisäksi päälakea koristaa neljä päällekkäistä pyöreätä punaista ja mustaa tilkkua. Peräpohjolan pitnilkat olivat usein mustaa samettia ja kiilojen reunusteet mustaa silkkinauhaa.” (Kaukonen 1985. Viitattu myös Mathias Castrén, Kertomus Kemin pitäjästä vuodelta 1802, Kemi 1954.)

Materiaalina patalakissa olivat usein verka- ja sarkatilkut. Lupaan palata näihin paksumpiin kankaisiin ja vuoritettuihin lakkeihin sitten syssymmällä, sitten kun sisälämpötila ei meillä enää hivo 30 astetta. Tässä tehtyjen lakkien materiaalina on siis ollut paksuhko pellavakangas.

Siihen nähden, että patalakki on historiamme käytetyimpiä päähineitä ja niitä on syrjäseuduilla käytetty kansantieteilijöiden aikoihin asti, löytyy niistä vähän kuvia Finnasta. Tästä syystä sisällytin tähän myös muutamia kuvia, joiden tekijänoikeuksista en ole ihan varma. Mitä yleisesti ottaen tulee vanhoihin etnografisiin piirroksiin ja museokokoelmien esineistöön, tulisi niiden kuulua meille kaikille.

Piirros patalakki 1800-luvulla.

Elfström, C. P., 1800-1829. Museovirasto.

Kuvat vasemmalta oikealle: 1. Oululainen talonpoika 1600-luvun lopulla, tuntematon taiteilija, Ruotsin kansallismuseo. Teoksessa Lehtinen ja Sihvo 2005 2. Piirros C. E. Sjöstrand 1857, Ibid.. 3. Patalakki Kansallismuseon kokoelmasta, Kaukonen 1985.

Yleensä nauhat ommellaan siten, että pystysuorat nauhat alkavat navasta ja jatkuvat aina alalaitaan asti. Piirroksessa yllä vasemmalla pystysuorat nauhat eivät jatku alareunaan asti. Veikkaisin, että tässä mallissa kiilakappaleet on kiinnitetty pantaosaan – tai sitten taiteilija on ollut löperö yksityiskohtien kanssa.

Vaakanauha ommellaan yleensä lähelle alareunaa. Todennäköisesti paras kohta on juuri ennen, kun kiilat alkavat kaveta. (Lieriönmuotoisen kappaleen ympärille suorakulmainen nauha on helppo ommella, kun taas kartion muotoisessa kappaleessa nauhan tulisi olla kaareva.) Vaakanauhaa ei kuitenkaan ole kaikissa patalakkimalleissa.

Lakin napaan on kuvassa yllä oikealla ommeltu nappi, mutta tämä ei ole ollut tapana kaikkialla.

Ompelu

Huom. täältä löytyy ihan hyvä ohje.

Patalakki ommellaan kuudesta kiilasta. Vaikeinta on löytää juuri sopiva kaarevuuskulma kiiloihin, niin että lakki täydellisesti mukailee pään kaarevuutta. Lakeista tulee helposti muhkuraisia.

Patalakin kiilan kaava.

Yllä kaava, jolla olen saanut ihan hyviä lakkeja. Huomioithan että reunaa siirtämällä millin saat lakin ympärysmitan muuttumaan 12 millillä. Pienikin heitto siis kertaantuu. Keskikokoiseen aikuisen päähän voi kokeilla esimerkiksi kiilan leveyttä 95 mm plus saumavarat.

Ompelujärjestys on vapaa, mutta helpointa on ehkä ommella ensin kolme kiilaa yhteen, sitten toiset kolme ja lopulta yhdistää puolikkaat keskeltä. Kiinnitä huomiota saumavaroihin, varsinkin jos käytät paksumpaa kangasta.

Päällisen voi koristella nauhoilla tai tikkauksilla. Nauhat olisi myös mahdollista ommella kappaleisiin sitä mukaa, kun yhdistät niitä. Tällöin kiilat voi kuitenkin olla vaikeaa saada osumaan täydellisesti yhteen päälaella – ja millinkin ero näkyy. Jos nauhat ompelee lakkiin vasta kokoamisen jälkeen, voi samalla peittää poskellaan olevat saumat.

Nauhojen ompeleminen patalakin kiilojen saumojen päälle.

Ylhäällä saumavarat on avattu silitysrautaa ja aukileikkauksia apuna käyttäen, ja nauhan on ommeltu niiden päälle. Kaarteen kohdalta saumavara kannattaa nipsaista auki parista kolmesta kohtaa. Saumavarojen avaaminen on hieman työlästä, sillä lakin pallomainen muoto tekee siitä vaikean silitettävän.

Patalakin kiilojen saumavarojen kiinnittäminen tikkauksella.

Historiallisissa lakeissa kiilojen väliset saumat on peitetty nauhoin tai nyörein. Jos päälaen jättää mieluummin koristelematta, kannattanee saumavarat sentään tikata kiinni.

Saumavarat asettuvat nurjalle puolelle itseasiassa yllättävän helposti, eikä päälaen liitoskohtaan jäävä pieni nypykkä tunnu päässä.

Reuna kannattaa ehdottomasti siistiä nauhalla tai kangaskaitaleella pelkän päärmeen sijaan. Kuvassa alla on pellavaisella kanttinauhalla viimeistelty reuna.

Patalakin reunan koristelu.

Lähteet

Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. Söderström, 1985.
Lehtinen, I., & Sihvo, P. Rahwaan puku: Näkökulmia Suomen kansallismuseon kansanpukukokoelmiin. 2005 (1984) Museovirasto.

Standard
Neuleet

Neulotut patalakit

Neulo nyt kevään trendilakki isoille ja pienille.

Nämä patalakit olivat kiva pieni projekti neuloa. Kavennusten/lisäysten kanssa ei tule tylsää, ja malli on hyvä alusta kokeilla uusia kuvioita.

Patalakki ei ole mikään pipo, eli päälaelle ei jää nypykkää saati pussia (nk. kortsupipo). Minulle patalakki tarkoittaa sellaista kuudesta kiilasta ommeltua päähinettä, joka on päälaelta mahdollisimman tasainen eli siis mukailee pään muotoa.

Neuleohje

Lakin neulomisen voi aloittaa kummasta päästä tahansa. Itse pidän kaventamista helpompana kuin lisäämistä, joten neuloin kaksi lakkia alhaalta ylös ja yhden ylhäältä alas.

Neuleissa käytetyt langat: Step 6 classic, Novita Venla.

Mittojen ottaminen

Patalakin kuuluisi myötäillä päämuotoja, ja sen takia aloitin mallin kehittämisen tarkalla mittojen ottamisella. Neule joustaa sen verran, että käytännössä lakin saa kuitenkin istumaan tasaväleinkin kaventamalla. Mutta ihan vinkkinä muunlaisia projekteja varten, selitän metodin lyhyesti.

  • Mitattava ruumiinosa kääritään elmukelmuun.
  • Päälle vedetään ilmastointiteippiä.
  • Malli poistetaan tarvittaessa saksien avulla, minkä jälkeen siitä saa kaikessa rauhassa otettua mitat. Tämä on avuksi silloin, jos mitattava henkilö on liukasliikkeinen tai jos mittojen ottamiseksi tarvitsee piirtää malliin apuviivoja kuten keskisaumoja. Teippimallin voi myös leikellä osiin, jolloin osia voi käyttää suoraan ompelukaavojen piirtämiseen. Esimerkiksi jos lähtisin ompelemaan itselleni korsettia, käyttäisin ehdottomasti tätä menetelmää. Menetelmä saattaa olla monelle tuttu cosplay-maailmasta.

Alavara ja pantaosa

Alhaalta ylös neulottuna on lakkiin hyvä tehdä kääntöreuna, joka ensinnäkin tekee reunasta napakan ja toisekseen mahdollistaa kuvion aloittamisen alalaidasta asti ilman joustinneuletta. Kääntöreunassa teettää hankaluutta arvioida alavaran pituus. Itse huomasin, että alavarasta tulee yleensä aina liian kapea, mutta tämä riippuu oman käsialan kokoerosta tavallisen ja kirjoneuleen välillä. Oletko jo neulonut mallitilkun? Sellainen kannattaa neuloa.

Kun alavara on tarpeeksi leveä, vaihdetaan neuleen oikealle puolelle. Näissä lasten lakeissa on picot-reuna, mutta reunan voi jättää suoraksikin neulomalla taitekohtaan yhden kerroksen nurin.

Tyylikkäin tapa olisi kiinnittää alavara päälliseen samassa kohtaa, jossa pantaosan kirjoneuleraita päättyy ja lakin päällisosio alkaa. Tähän kohtaan saattaa tulla pieni kupru, jonka kuvion vaihtuminen piilottaa. Siten siis alavara kannattaa yrittää laskea oikean mittaiseksi.

Alavaran voi kiinnittää neulomalla yhteen päällisen kanssa tai jälkikäteen ommellen. Neulominen on hieman haastavampi mutta todennäköisesti siistimpi tapa.

Lakin päällisosa ja kavennukset

Taulukon avulla voi laskea, monennellako kerroksella kavennukset tulee aloittaa.

Kokeilin lakin neulomista tarkkaan pään mittoihin, mutta tämä on ainakin pienissä koissa turhaa. Lasten kokoihin toimii hyvin kaventaa jokaisen kiilan reunoista silmukat aina kolmen kerroksen välein. Kiilan alussa tee ylivetokavennus ja lopussa neulo kaksi silmukkaa yhteen. Työ kapenee tällöin joka kolmas kerros 12 silmukalla.

Kiilojen vaihtumiskohdasta tulee siistimpi, kun kavennusten väliin jättää ainakin kaksi välisilmukkaa (niin kuin raglan-kavennuksissa esimerkiksi jätetään). Minun malleissani välisilmukoita on vihreässä lakissa neljä ja sinisessä lakissa kuusi. Aikuisten kokoisessa punavalkoisessa kammotuksessa (ks. kuva alempana) ei ole välisilmukoita ollenkaan.

Sinisessä lakissa kavennusten väliin on neulottu palmikot. Kirjoneulelakkiin palmikoista ei kannata tehdä leveämpiä kuin 3+3 silmukkaa, sillä tätä leveämmässä palmikossa lankajuoksujen kanssa tulee ongelmia. Tälläkin leveydellä voi lankajuoksuja joutua sitomaan joissain kirjoneuleen kohdissa.

Loppukavennus

Kavenna 12 silmukkaa kolmen kerroksen välein, kunnes työssä on jäljellä enää kiilojen väliset silmukat (eli siis kavennettavaa ei ole enää jäljellä). Nyt seuraa mallin kehittämisen kannalta vaikein vaihe: jos kavennuksia jatkaa samalla  tahdilla 12 silmukkaa aina kolmen kerroksen välein, jää lakin päälle pieni nyppy. Loput kavennukset kannattanee siis tehdä kahden kerroksen välein vaikkapa sädekavennuksena.

patalakki ylhäältä

Kärkikavennukset kannattaa aloittaa sitten, kun kaikki kiilan silmukat on kavennettu ja olet neulonut yhden kerroksen “nauhojen” eli siis kiilojen välisten silmukoiden värillä (oikeanpuoleisessa vihreässä lakissa en tajunnut neuloa tätä kerrosta).

Sama lakki ylhäältä alaspäin neulottuna

Jos lakin haluaa neuloa ylhäältä alaspäin, voi aloituksen tehdä samalla tavalla kuin neuloisi sukkia kärjestä alkaen. Sillä erotuksella tietenkin, että lakissa kiiloja on kuusi, sukassa vain jalkaterän ylä- ja alapuoli.

kärjestä alkaen neulottu patalakki

Patalakki kärjestä aloitettuna.

Kuviot

kirjoneulekuviot patalakkiin

Lataa malli tästä:

Vihreässä lakissa venytetään perinteistä värimallia

Pohdin pitkään tämän artikkelin julkaisemista, sillä vihreän lakin värimaailma on epäperinteisyydessään jopa rienaava. Rekkojen virvittäinommellut geometriset kuviot ovat Karjalassa aina joko punavalkoisia tai oranssivalkoisia pitäjästä riippuen. Siten vihreävalkoinen väriyhdistelmä on ennenkuulumaton. Pystykauluksen kuvio on tässä tapauksessa ommeltu punaisella valkoiselle taustalle:

schvindtin kirjasta kuvakaappaus

Vihreävalkoisen lakin kuvio. Theodor Schvindt, kuvio 153, s. 157

“Pyhäjärvi” sinisävyinen lakki pirtanauhojen pohjalta

Tämän lakin kuvioiden mallina on kolme pyhäjärveläistä nauhaa. Mustavalkoisen “seinävyön” (oikealla) värit on neulemallissa muutettu sinivalkoiseksi ja lopputulos muistuttaa Suomen lippua enemmän kuin toivoin. Keskimmäinen kuvio on hurstuthameen hartueesta. Alkuperäinen nauha on kudottu siten, että toiselle puolelle syntyy siivilänpesosia ja toiselle puolelle lättäpäitä – neuleversioon halusin mukaan molemmat samalle puolelle, mutta muutoin neulottu kuvio on väreissään ja kuviossaan uskollinen alkuperäiselle.

Kuvat: Schvindt 1982

siivilänpesonen

siivilänpesonen

lättäpää

lättäpää

Saako kuvion siirtää asusteesta toiseen?

Yleensä eteläkarjalaisessa kansanpukeutumisessa eri asun osilla on omat kirjailunsa: esiliinan kirjailut ovat erilaisia kuin kostulin tai rekon. Osa rekkojen ja kostuleiden kuvioista esiintyy molemmissa, esimerkiksi omenaiset. Rekkojen punavalkoisia geometrisia kuvioita ei kuitenkaan käytetä kostuleiden reunoissa tai esiliinoissa. Pirtanauhoissa sen sijaan näitä samoja kuvioita esiintyy. Nämä kuviot eivät myöskään ole yksinomaan karjalaisia, vaan yleisesti Suomessa ja muissakin kulttuureissa käytettyjä.

Kaulurit olivat mielestäni ongelmaton sovellus, sillä vaikka tekniikka oli eri, kuvion sijainti ja vaatteen idea oli sama: kotipaikkaa, yhteenkuuluvuutta sekä sorminäppäryyttä viestivä kaulalaite. Mutta onko ok ottaa näitä kuvioita käyttöön lapsen pipoon?

Kokonaisen kirjontamallin siirtämisestä toiseen vaatekappaleeseen tiedän ainoastaan yhden tapauksen: koivistolaiset juhlasormikkaat. Näissä sormikkaissa toistuivat samat värit ja kuviot kuin Koiviston rekoissa. Puikoilla alettiin neuloa vasta siinä vaiheessa 1800-luvulla, kun kirjailtuja rekkoja ei enää käytetty suurimmassa osaa pitäjistä. Mikäli rekkoja olisi valmistettu vielä samaan aikaan kuin neulominen tekniikkana omaksuttiin, kuvioiden siirtyminen toiseen tekniikkaan olisi voinut tuoda ne uusiin asuyhteyksiin muuallakin kuin Koivistolla.

Teen nyt vielä tämän yhden tuunaa mun perinne -tyylisen neulejutun, mutta sitten pyrin pitämään kuviot siellä, mihin ne alun perin on tarkoitettu. Tämä liittyy myös laajempaan pohdintaan, jota olen kansanpukujen osalta tehnyt:

Kun rahaa ja aikaa on vähän, on ollut helppo lähteä tekemään pieniä projekteja vähin resurssein ja tutulla tekniikalla. Siksi olen tehnyt kaulureita, sukkia, lapasia ja nyt lakkeja. Mutta tämä ei oikeastaan ole sitä, mitä haluaisin tehdä.

Mieluummin kuin siirrän perinteisten vaatteiden kuvioita nykyaikaisiin vaatteisiin, tekisin perinteisiä vaatteita niin, että ne sopivat käyttöön nykyisin. Mieluummin niin, että pukuni perusta on karjalainen, (vaikka sen toteutuksessa olisikin pitänyt tehdä kompromisseja), kuin että karjalaisuus on liitetty päälle eksoottisena koristeena.

Niin kuin esimerkiksi näissä lakeissa.

Julkaisen kuitenkin tämän artikkelin, ja syynä tähän on toiveeni, että kansanperinne olisi saavutettavaa mahdollisimman monelle. Oman kansanpuvun tekeminen alusta asti vaatii selvittelyä, rahaa ja motivaatiota oppia uusia käsityötaitoja. Entä jos jokin näistä puuttuu? Mielestäni on parempi neuloa perinnekuvioita kontekstista irrotettuna kuin haudata ne kokonaan. Ymmärrän kuitenkin täysin, jos se jotakuta ärsyttää.

Patalakki päähineenä

Minulle, kuten varmasti monelle muullekin, patalakki on tullut ensimmäistä kertaa tutuksi partiolaisten väiskinä ja sen jälkeen väinämöis-hattuna. Patalakki ei kuitenkaan ole varattu ainoastaan partiolaisille tai karjalaisille, vaan on ollut yleisesti käytössä Suomessa.

Patalakki määritellään valmistustapansa kautta: se on kiiloista, yleensä kuudesta, koottu lakki. Meille patalakki on varmaan tullut lännestä, sillä Karjalassa sitä käytettiin vain Suomen puoleisilla alueilla. 1500-luvulla sotilaat käyttivät sitä kypärän alushattuna, myöhemmin se oli yleinen kansanomainen miesten päähine. Suomessa patalakki säilyi pisimpään käytössä Savo-Karjalassa. (Lehtinen & Sihvo 1984, 207.)

Patalakissa ilmenee hyvin, kuinka eri käsityöperinteissä sama idea on voitu toteuttaa omilla tavoillaan. Funktionaalisesti samankaltaisia, päälaen peittäviä päähineitä ovat kalotti, kipa ja muslimien ṭāqīya variaatioineen, joista jälkimmäiset tosin monesti ovat ennemmin lieriömäisiä kuin päätä myötäileviä ja usein myös virkattuja. Turkkilaistyyppisiä rukoushattuja löytyy internetistä myös neulottuna, mutta erikoisesti horisentaalisessa suunnassa. Nämä päähineet ovat kaikki hengellisiä päähineitä ja yhdistyvät abrahamilaisuuden kolmeen eri haaraan. Nämä myös ovat kaikki stereotyyppisesti miesten päähineitä, vaikka kipa ja ṭāqīya eivät sitä täysin olekaan.

Kun kuvasin päähineitä funktionaalisesti samanlaisiksi, tarkoitin niiden peittävyysastetta ja kykyä suojata käyttäjäänsä elementeiltä. Itse partiotaustaisena olen aina pitänyt väiskiä typeränä päähineenä, sillä se ei suojaa silmiä auringolta, korvia tuulelta tai outoa pään muotoa muiden katseilta. Miksi tällaisia päähineitä siis edelleen käytetään? Kipa on selvästi uskonnollinen päähine, ja pieni, kiiloista koottu katolilaisten zucchetto on varattu ainoastaan papistolle. Päähineen funktio on siis muualla kuin elementeiltä suojautumisessa.

Siten siis, meidän lapsillamme on nyt kivat patalakit, mutta mikä on sopiva tilanne käyttää tällaista?


Tämä on nyt vähään aikaan viimeinen neulejuttu: minulle neulominen on ollut tekosyy katsoa samoja Salaisten kansioiden monsterijaksoja uudelleen ja uudelleen. Nyt on aika siirtyä johonkin aktivoivampaan.

Toinen pointti on artikkelissa mainitsemani tavoite tehdä perustavanlaatuisilta ominaisuuksiltaan karjalainen puku, sen sijaan että päälleliimaisi pukujen piirteitä pois niiden alkuperäisestä kontekstista. En kuitenkaan tuomitse tällaista tuunaa mun perinne -toimintaa, joka kuitenkin on paljon saavutettavampi tapa kunnioittaa kansanpukuperinnettä.

Lähteet

Lehtinen, I., & Sihvo, P. (1984). Rahwaan puku: Näkökulmia Suomen kansallismuseon kansanpukukokoelmiin. Museovirasto.
Schvindt, T. (1982). Ompelu- ja nauhakoristeita. Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Standard