Valmistelen pidempää artikkelisarjaa kansanpukujen ja kansallispukujen historiasta. Sarjaa varten tein leikkimielisen tutkimuksen tällä hetkellä liikkeellä olevista kansallispuvuista, siis siitä mitä pukuja nyt myydään. Tutkimus käsittelee kansallispukumarkkinoita, jotka itsessään eivät ole niin kauhean kiinnostavat. Mutta jos haluan tietää, mitä pukuja ihmisten kaapeissa on, pitää aihetta lähestyä mutkan kautta: Kyselytutkimus lienee paras tapa saada tietoa ihmisten omistamien pukujen määrästä. Tiedätte normaalit kyselytutkimuksen ongelmat, mm. kyselytutkimuksiin vapaaehtoisesti vastaavat henkilöt eivät välttämättä muodosta mielekästä otosta, toisekseen en viitsisi vaivata ketään asialla. Siksi tällä kertaa linssin alla ovat myyntiin laitetut kansallispuvut.

Tutkimuksen aineisto on kerätty kahden kuukauden aikana, 8.9–7.11.2025, suomalaiselta kauppa-alustalta. Taulukossa 1 on avattu tutkimusasetelmaa tarkemmin. Olen olettanut että aineisto suurin piirten kuvastaa sitä, kuinka paljon mitäkin kansallispukua on aikoinaan hankittu. Tässä artikkelissa tuon esiin aineistosta tekemiäni havaintoja ja esitän joitain ehdotuksia siitä, mitkä tekijät saattoivat ohjata kansallispukujen valintaa. Testailin näitä hypoteeseja kevyesti käyttäen lisäaineistona maakuntien ja läänien väestötietoja sekä kansallispukujen alkuperäisiä myyntihintoja.

Myydyimmän puvun kärkisijoista kamppailevat Kaukola, Munsala ja Tuuteri

Kahden kuukauden aikana ilmoitettiin myyntiin 242 pukua, jotka edustavat 61 kansallispukumallia. Ilmoitetut mallit edustavat vain pientä osaa kaikista suomalaisista kansallispuvuista. Wikipedian mukaan Suomessa on yli 400 kansallispukumallia – jos tämä luku pitää suunnilleen paikkansa, niin malleista on edustettuna ainoastaan 15 prosenttia. Suurinta osaa suomalaisista kansallispuvuista ei siis tullut myyntiin kertaakaan aineistonkeruun aikana!

Myyntiin ilmoitettujen kansallispukujen kymmenen kärki on esitetty taulukossa 2a. Kärki erottuu muista kirkkaasti: Kaukolan, Munsalan ja Tuuterin pukuja on laitettu myyntiin selvästi eniten. Pelkästään Kaukolan puvut muodostavat 11 % koko pukuaineistosta, Munsala ja Tuuteri kumpikin lähes 10 %. Kolme myydyintä pukumallia muodostavat 30 % kaikista puvuista, viisi myydyintä noin 40 % – kuten taulukossa 3 on esitetty. Kun puolestaan katsotaan häntäpäätä – vähiten myyntiin pantuja pukuja siis – noin puolta malleista laitettiin myyntiin ainoastaan yksi kappale. Lisäksi on hyvä pitää mielessä se, että noin 400 mallista noin 85 prosenttia ei laitettu myyntiin laisinkaan. Voidaan siis todetta, että kansallispukumarkkinoita dominoi muutama huippusuosittu puku, ja suurinta osaa pukumalleista on liikkeellä hyvin vähän.

Eniten myydään 1920-1930-luvulla suunniteltuja pukuja

1920–1930-luvuilla suunniteltiin runsaasti uusia pukumalleja: yli 60 % myydyistä malleista on peräisin näiltä kahdelta vuosikymmeneltä. Näitä malleja myös myydään useita kappaleita: myydyistä puvuista 85 % on 1920–1930-luvun pukuja. 1920–1930-luvun osuutta myydyistä puvuista nostaa se, että kolme suosituinta pukua, Kaukola, Munsala ja Tuuteri, ovat peräisin näiltä vuosikymmeniltä (Tuuterin suunnitteli alun perin Theodor Schvindt, mutta suosituksi se tuli vasta Tyyni Vahterin laatimana 1930-luvun versiona). Vaikka kolme suosituinta pukua poistettaisiin aineistosta, pysyisi järjestys edelleen samana. 1920–1930-luvun malleja on siten kaikilla mittareilla mitattuna liikkeellä eniten (ks. taulukot 4–7).

1920-luvulla myydyt puvut olivat enimmäkseen U. T. Sireliuksen suunnittelemia, 1930-luvun puvut Tyyni Vahterin. Tyyni Vahter suunnitteli myös jokseenkin suosittuja 1950-luvun pukuja.

Eniten myydään eteläpohjalaisia ja eteläkarjalaisia kansallispukuja

Etelä-Pohjanmaa ja Etelä-Karjala erottuvat muista maakunnista kahdella akselilla: myynnissä olevien kansallispukujen määrässä sekä myynnissä olevien kansallispukumallien määrässä (taulukot 8 ja 9). Toisin sanoen Etelä-Pohjanmaalla ja Etelä-Karjalassa on runsaasti kansallispukumalleja mistä valita, ja näiden maakuntien pukuja on myös liikkeellä paljon. Kansallispukumallien määrä korreloi positiivisesti kansallispukujen määrän kanssa (r=0,87, p-arvo <0,01) – arkijärjellä ajateltuna tulos vaikuttaa jopa itsestään selvältä – mutta tähän on merkittäviä poikkeuksia: Inkeristä pukumalleja on vain yksi mutta sitä yhtä mallia on liikkeellä paljon. Myös Pohjois-Pohjanmaalta ja Pohjanmaalta pukumalleja on melko vähän mutta pukuja on myynnissä paljon. Toisaalta Etelä-Karjalasta ja Etelä-Pohjanmaalta on liikkeellä runsaasti kansallispukumalleja, mutta pukuja myös myydään keskimääräisesti hyvin paljon per pukumalli.

Erityisen vähän on liikkeellä Pohjois-Savon ja Kainuun pukuja (ei yhtään) ja melko vähän Satakunnan, Etelä-Savon, Pohjois-Karjalan, Lapin, Keski-Karjalan ja Ahvenanmaan pukuja (kolme tai vähemmän). Itäsuomalaisia kansallispukuja ei siis juuri näe, paitsi eteläkarjalaisia. Pohjanmaa kokonaisuudessaan on vahva kansallispukualue, ei pelkästään Etelä-Pohjanmaa. Hämäläisiä ja keskisuomalaisia pukuja on liikkeessä jonkin verran. Tarkat luvut näette taulukosta 10.

Yhteenveto tähän asti

Aineiston analyysista ilmenee, että

• muutamaa kansallispukua myydään tosi paljon, loppuja vähän tai ei ollenkaan. Vain 15 % kansallispuvuistamme tuli myyntiin tarkasteluajanjaksolla
• eniten myydään 1920–1930-luvulla suunniteltuja kansallispukumalleja
• eniten myydään eteläkarjalaisia ja eteläpohjalaisia kansallispukuja, ja näistä maakunnista on myös runsaasti pukumalleja liikenteessä.

Miksi tietyistä kansallispukumalleista on tullut huippusuosittuja? Seuraavaksi käsittelen mahdollisia syy-seuraus-suhteita.

Selittyykö eteläkarjalaisten pukujen määrä evakkojen kansallispukuinnolla?

Esiintyykö eräitä karjalaisia pukuja niin runsaasti, koska siirtokarjalaiset halusivat sotien jälkeen hankkia itselleen kotiseutunsa puvun? Tämä on varteenotettava hypoteesi.

Karjalaisten pukujen runsaus aineistoissa saattaa selittyä kuitenkin puhtaalla karjalaisten runsaalla määrällä. Kokeilin vähän miten kansallispukujen määrä korreloi maakuntien väkilukujen kanssa. Maakunnan nykyisellä väkiluvulla ei ole yhteyttä kansallispukujen tai kansallispukumallien määrään – todella ilmeinen löydös, sillä nyt myynnissä olevat puvut ovat yleensä kymmeniä vuosia vanhoja eivätkä siten voisi mitenkään kuvastaa väestön nykyistä jakautumista Suomessa. Kun mennään ajassa sata vuotta taakse päin, löydetään yhteys läänin väkiluvun ja kansallispukujen mallien määrän välillä. Runnoin nykyiset maakunnat vanhoihin lääneihin (1831–1917) – tiedän että nykyinen maakuntajako ei seuraa täydellisesti vanhoja läänirajoja – ja kahden väkirikkaimman läänin, Viipurin ja Vaasan, pukuja sekä pukumalleja laitettiin myyntiin eniten. Pukujen määrä näyttäisi seuraavan läänien vuoden 1910 asukaslukua, sillä poikkeuksella että Turun lääni ja Uusimaa eivät selvästikään ole eivätkä ole olleet kansallispukualuetta. Väkiluku vuonna 1910 ja pukujen määrä eivät korreloi (r=0,65 p=0,08), mutta jos Turku ja Uusimaa poistetaan aineistosta, löytyy vahva korrelaatio. Kohteiden määrä on kuitenkin niin pieni (n=8) että poikkeavien arvojen poistaminen menisi tilastojen vääristelyn puolelle.

Huomionarvoista on myös, että väkiluvun muutos 1910–2017 (ks. taulukko 11) ei sekään korreloi kansallispukujen määrän kanssa (r=-0,44, p=0,27), huomatkaa kuitenkin, että eniten väestöä menettäneiden läänien, Viipurin ja Vaasan, pukuja myydään eniten.

Tilastojen perusteella kallistuisin enemmän sille kannalle, että kansallispukuja on hankittu suvun kotipaikan perusteella riippumatta siitä, onko kotiseudulta muutettu pois tai oliko kotiseudun menettäminen Neuvostoliiton vai kaupungistumisen syytä. Syitä hankkia jokin tietty kansallispuku kannattaisi selvittää kyselytutkimuksella ja tässä kannattaisi kysyä myös kotiseudun menettämisen kokemuksesta. Nyt myyntiin tulleista puvuista suuri osa on perittyjä, joten niiden myyjillä ei välttämättä ole vastauksia. Evakkoja on tutkittu paljon, joten kuka tietää, ehkä myös päätöksenteosta kansallispuvun hankkimiseen liittyen löytyisi keräysaineistoa.

Kivannäköinen ja edullinen puku?

Arkikokemuksen valossa epäilisin kuitenkin, onko yhteys kotiseutuun ollut ainut syy hankkia kansallispukua. Arkikäsitykseni perusteella osa kansallispukujen käyttäjistä pitää hyväksyttävänä valita puku ulkonäön perusteella tai muutoin fiilispohjalta. Ehkä syy Kaukolan kansallispuvun suosioon ovatkin liivin söpöt lankapallurat, ehkä Tuuterin pukua on lähdetty tekemään kun on haluttu kunnolla haastetta.

Entä sitten rahapuoli? Kai puvun hinnallakin on ollut vaikutus valintaan?

Ei välttämättä. Pyörittelin kansallispukujen alkuperäisiä hintoja (Laura Korpikaivo-Tamminen 1938; Vuorelma 1941; Vuorelma 1986) eikä valmiina ostettujen pukujen hintojen ja niiden tämänhetkisen tarjonnan välillä ilmennyt minkäänlaista yhteyttä. Kokeilin etsiä korrelaatiota vuoden 1986 hinnoilla (taulukko 12) sekä kaikkien kolmen hinnaston valuuttakorjatuilla keskiarvoilla, kokeilin poistaa aineistosta “vapaavalintaiset” pukuosat (joita on nuukuuksissa saatettu jättää hankkimatta), vertasin hintoja myytävien kansallispukujen absoluuttiseen määrään sekä osuuteen maakunnan myytävistä puvuista… Yhteyttä ei löytynyt. Kiinnitin huomiota siihen, että vuoden 1986 hinnastossa pukujen hintojen välillä on enemmän vaihtelua kuin 1930-luvun hinnastoissa. Siten on mahdollista, että ennen vanhaan hinnalla oli vähemmän vaikutusta valintaan senkin takia, että puvut olivat suunnilleen saman hintaisia.

Ilmiselvä puute suorittamassani tutkimuksessa on, että työskentelin pelkästään valmiiden pukuosien hintojen kanssa. Niin moni puku on omin käsin valmistettu, että valmiiden osien hinnat eivät voi selittää kovin suurta osaa nykyisestä myynnistä. Jo mainittu Tuuterin puku on yksi kalleimpia pukuja valmiina ostettuna, mutta moni varmasti onkin valmistanut työläät osat itse.

Haluaisin esittää kolmannenkin hypoteesin: puvun valintaan vaikutti se, millaisia pukuja oli helposti tarjolla. Toiset hankkivat kansallispuvun perusteellisen kuvastojen pläräämisen jälkeen, mutta saattaisiko joku toinen ostaa puvun hetken mielenjohteesta? Satuin törmäämään kansallispukujen postimyynti-ilmoituksiin 1930-luvun lopun Kotiliesissä. Jos vertaatte ilmoituksia kansallispukujen top 10 -listaan (taulukko 1), havaitsette että yhtä lukuun ottamatta kaikkia kymmenen kärjen pukuja on myyty Kotiliedessä. Ja toisin päin käännettynä, näiden kahden ilmoituksen puvuista kaikki ovat kymmenen kärjessä tai aivan sen tuntumassa, lukuun ottamatta Tuukkalan muinaispukua. En tiedä kumpi sitten on tullut ensin, muna vai kana: ovatko nämä puvut olleet suosittuja ja siksi niitä on markkinoitu, vai onko näistä puvuista tullut suosittuja, koska kaupallinen toimija on laskenut niiden mainostamisen varaan.

Johtopäätökset

Mahdollisesti eteläpohjalaiset ja eteläkarjalaiset kansallispuvut ovat olleet erityisen suosittuja, koska alueet ovat historiallisesti väkirikkaita: monella meistä on sukujuuret näillä alueilla. Lisäksi on mahdollista, että maan sisäiset siirtolaiset/pakolaiset ovat olleet erityisen halukkaita hankkimaan kotiseutunsa kansallispukuja, jolloin Pohjanmaan ja Etelä-Karjalan pukujen yleisyys selittyisi osittain sillä, että nämä alueet ovat menettäneet eniten väestöä. Vaikka väestön muutos ja pukujen yleisyys eivät korreloikaan jos kaikki alueet otetaan huomioon, arkikäsityksen perusteella evakkouudella on ollut vaikutus karjalaisten pukujen suosioon. Suhtaudun tähän hypoteesiin kuitenkin varauksella, sillä sama suosio ei näy Keski-Karjalan kansallispuvuissa (ne eivät ole erityisen yleisiä) ja koska evakkoyhteisöjen 1950-luvulla tilaamat pukumallit eivät ole suosituimpien listalla.

Osassa tapauksissa on mahdollista, että kotiseutu ei ollut merkittävä selittävä tekijä puvun valinnassa. Tällöin puvun valintaan on vaikuttanut enemmän esimerkiksi hinta, valmistuksen helppous tai vaikeus, ulkonäkö, saatavuus ja markkinointi. Nämä samat tekijät ovat mahdollisesti vaikuttaneet kansallispuvun valintaan myös maakunnan sisällä, esimerkiksi eteläkarjalaisista puvuista Kaukolan puvusta on saattanut tulla niin suosittu sen ulkonäön, edullisuuden ja saaman näkyvyyden ansiosta. Tuuterin puku puolestaan nostetaan usein esiin, kun puhutaan kauneimmista kansallispuvuista. Suomessa on kymmeniä tuhansa inkeriläistaustaisia, inkeräiset ovat iso ryhmä, mutta nopeakin silmäys tilastoihin todistaa että tosikauniita Tuuterin pukuja on väkimäärään nähden liian monta.

Pidetään vielä mielessä, että keräämäni aineisto ovat ne puvut joista halutaan eroon. Analyysissani kulkee mukana oletus, että puvuista halutaan nyt eroon suunnilleen samassa suhteessa, jossa pukuja aikoinaan hankittiin. Nyt joku ilkeä voisi väittää, että kaukoloista halutaan eroon juuri niiden palluroiden takia, kun taas kaikki jämptin näköiset puvut pidetään suvussa vikisemättä. Tai että perintönä saaduista eteläkarjalaisista puvuista ylipäätänsä ollaan valmiina luopumaan, koska nykynuoret eivät osaa enää edes sijoitaa Kaukolaa tai Pyhäjärveä kartalle.

Yllä mainittu ongelma on seurausta siitä, että alimietin aineistonkeruun pahasti. Kun lähdin tutkimaan kansallispukumarkkinoita, halusin pitää tutkimuksen mahdollisimman kevyenä ja merkitsin myyntiin tulleiden pukujen määrät tyyliin tukkimiehenkirjanpidolla. Kun aineistoa oli kertynyt, päädyin vastoin suunnitelmaani siirtämään tiedot taulukkoon, ja siinä dataa pyöritelellessäni tajusin että aineiston keräämisen olisi toki voinut suunnitella huolellisemmin ja siten saada vielä kiinnostavampaa dataa. Siksi ajattelinkin toteuttaa samantyylisen tutkimuksen jossain vaiheessa ensi vuotta, silloin samat puvut eivät toivottavasti pyörisi enää markkinoilla. Uudessa tutkimuksessa ottaisin kustakin myyntiartikkelista ylös myös:

• Myyntipaikkakunta
• Hinta ja tuliko puku myydyksi (jotta tiedettäisiin myös mitä pukuja halutaan ostaa – ei ainoastaan mistä puvuista halutaan eroon)
• Puvun ikä olisi arvokas tieto, mutta se on harvoin ilmoitettu.

Lähteet

Artikkelikuva: Museovirasto

Helmi Vuorelma oy. “Kansallipukujen hinnasto.” 1986