Wiipurilainen Osakunta teki kesällä 1932 kaksi viikkoa kestäneen kansatieteellisen keruumatkan Pyhäjärvelle. Matkalle osallistui seitsemän osakuntalaista (Aino Arponen, Toini Kulmala, Vilho Teivonen, käytännön järjestelyistä vastannut Väinö Kaasalainen, Pentti Summa sekä Sulo Haltsonen), joilla kullakin oli oma vastuualueensa. Lisäksi matkalle osallstuivat maisterit Greta Karste ja Verikko Ruoppila sekä retkikunnan johtajana tutkija Kustaa Vilkuna. Rahaa tutkimusretkelle saatiin Karjalan Kulttuurirahastolta.

Aino Arposen tehtävä oli kerätä tietoa ja sanastoa naisten vanhoista käsitöistä, mitä varten hän haastatteli 11 naista ja kahta miestä. Parhaaksi tiedonantajakseen Arponen mainitsee Anni Kiiverin, jota muutkin retkikunnan jäsenet ahkerasti haastattelivat. Tähän artikkeliin on osittain kopioituna Arposen kertomus, siltä osin kuin se koskee naisten ja miesten kansanpukuja. Anni Kiiverin antamat tiedot sijoittuvat noin 1880-luvulle. Muidenkin informanttien antamat tiedot sijoittunevat suunnilleen tähän aikakauteen. Tekstin loppupuolella on tietoa myös Sakkolan kansanpuvuista. Arposen kertomusta on täydennetty tiedoilla retkikuntalaisten kirjoittamista matkakertomuksista, joita säilytetään Wiipurilaisen Osakunnan arkistossa.

Julkaisen tämän Arposen käsikirjoituksen, sillä hyödynnän sitä usein lähteenä Pyhäjärven ja Sakkolan puvuista kertoessani. Pyhäjärvelle tehty keruumatka vaikuttaa olleen oikein onnistunut kansanpukujen osalta, kuten myös muutenkin. Sulo Haltsonen kertoo Wiipurilaiselle Osakunnalle osoittamassaan selonteossa: “Paikkakunta osoittautui keräystoiminnalle varsin myötämieliseksi ja seuduksi, jolta oli saatavana paljon muistiinpantavaa ja valokuvattavaa. Useille stipendiaateille hyväksi saalistuspaikaksi muodostui Pyhäjärven kunnalliskoti, jossa asusti joukku hyvämuistisia vanhuksia.”

Retkikunta toi mukanaan muutamia pukuesineitä, joiden pitäisi löytyä Kansallismuseosta: kansanrunoja kerännyt Sulo Haltsonen toi matkalta tuomisena kolme kudottua vyötä, Kaasalaisen talosta kerättiin tekstiilejä ja lisäksi Varpu Hynninen lajoitti museokokoelmiin hopeisen kostulinsoljen. Lisäksi Kansallismuseon kuvakokoelmasta pitäisi löytyä Sulo Haltsosen ja Kustaa Vilkunan ottamia valokuvia, Vilkuna kertoo ottaneensa toista sataa kuvaa, ja että ne on talletettu Kansallismuseoon päänumerolla KK1688. Finnasta näitä löytyy muutama.

Arponen, Aino. ”Tuloksia kotiseutututkimusretkikunnasta v. 1932 Pyhäjärvellä 5.6.–19.6. ja Sakkulassa.” SKS käsikirjoitus E100, 94 sivua, 1932.

Tässä ei ole toistettu käsikirjoitusta kokonaan, ja pois on jätetty esimerkiksi villan ja pellavan valmistusta koskevat osuudet, tietoa kodintekstiileistä, häiden vieton kuvausta jne.

En puuttunut tekstiin tai kieleen muuten, mutta muutin joissain kohtaa kappaleiden ja lauseiden järjestystä, sillä alkuperäisessä tekstissä samaa vaatekappaletta koskevat tiedot eivät aina tule johdonmukaisessa järjestyksessä. Tämän takia tekstissä on jonkin verran minun tulkintaani mukana (aina ei ole 100 % varmaa, mitä kertoja tarkoittaa). Jos haluat tehdä suoria sitaatteja tekstistä esim. graduun, niin kannattaa tutustua alkuperäiseen käsikirjoitukseen SKS:n arkistossa.

Tekstin seassa on kuvituskuvia pyhäjärveläisistä kansanpuvun osista. Esineet eivät liity vuoden 1932 retkikuntaan.

Anni Kiiver[i], 72 v. Alakylä, Pyhäjärvi (s. n. 1860)

Arponen kertoo matkakertomuksessaan hieroja Anni Kiiveristä, että tämä 72 ikävuodestaan huolimatta oli täysin työkykyinen, herttainen ja puuhakas “vanhan kansan” nainen, “jonka muisti oli ihmeellisesti säilyttänyt aina lapsuuden ajoilta paljon sellaista, mitä muut eivät enää muistaneet”. “Hänen iloinen ja vilkas luonteensa teki työskentelyni hänen kanssaan mitä rattoisimmaksi ja saattoi hänet tarkasti ja yksityiskohtaisesti selittämään kaikki pienimmätkin seikat.” Arponen kertoi saaneensa Kiiveriltä kuvauksen pyhäjärveläisen naisen puvustosta puoli vuosisataa sitten, eli tiedot puvusta koskevat arviolta 1880-lukua. Kansanomaisia parannustapoja tutkinut Greta Karste kertoi omassa matkakertomuksessaan, että Anni Kiiver osasi vanhan kansan tapoja mutta “ollen samalla ikäisiänsä uudenaikaisempi ja kehittyneempi, olihan hän parannellut hieromisellaan isoisia “Tauvilan hovin” herroja; hieronut kaikki saksalaiset sotaherrat”´Nabbergeunit sekä ukko Vartserinkin.” Anni Kiiver hieroi myös retkikunnan johtajaa maisteri Kustaa Vilkunaa.

SKVR:n runonlaulajaluettelossa kerrotaan Anni Kiiveri os. Tihveräisestä seuraavaa: Anni Kiiveri, syntynyt 1860 on niitä “laulajattaria“, joiden luona runonkeruussa kulkija viivähtää omaksi ilokseen. Pienessä tönössään korkean mäen juurella Anni asustaa yksikseen. Hän on jollakin tavoin sytyttävä tyyppi, tempaa lähimäisensä mukaan omaan sukkelaan ajatuksenjuoksuunsa. Kooltaan on hän sangen pieni, pienet silmät säteilevät eloisasti ja terävinä ympäristöä huomioiden ja hänen jalannousunsa on kuin nuoren tanssiin lähtevän tyttösen. On suorastaan nautinto seurata Annin eleitä, kun hän esimerkiksi selittää jonkin leikin kulkua tai „hyvin tehoavaa“ taikaa. 20-vuotiaana Anni meni naimisiin Tuomas Kiiverin kanssa. Aluksi he asuivat 4 vuotta miehen vanhempien kotona, mutta talon köyhdyttyä miehen vanhimman veljen tuhlaavaisuuden takia oli Annin miehineen lähdettävä vieraan työhön omaisuutenaan kaksi lusikkaa ja yksi lapsi.

Paidan alaosa oli paksumpaa kangasta kuin yläosa, se oli nimeltään alast. Oli piikkuu (kudottaessa vuorotellen 1 ja 2 rihmaa piinraossa). Lapsepiikkuu (1 rihma piinraossa). Ylist, paidan yläosa oli ruohtimist (2 rihmaa joka piinraossa). Pyhäpaitoi tehtiin aivinasta. Rekkopaita oli vain miehillä, siinä oli erilainen lappu leuan alla ja se oli kirjailtu eril. kirjavilla väreillä. Naisen paidassa oli sepaluksen suussa rakset, joihin soljet, usein hyvinkin suuret kiinnitettiin. Arkenakin pidettiin solkia. Hartooskangas oli tehty aivinasta ja ruohtimista. — Napit tehtiin rihmasta; miehet käyttivät nauhoja nappien asemasta. Paidassa oli miehillä sepalus auki ja siinä oli pyöreä pohja. — Manskit oli hihansuussa oleva kaulus [yleensä paidan hihojen kauluksia kutsutaan manskeiksi, mutta periaatteessa kertoja saattaa tarkoittaa myös sarkaviitan hihoja]. — Puolpiikkoo (joka toisessa piinraossa 1, toisessa 2 lankaa) käytettiin paidan alasena. Kokopiikosta tehtiin lapsille paitoja (lanka joka piinraossa).

Hartooshame oli listhelma = siinä oli helmassa leveä punainen kantti. Hame oli poimittu (=poimutettu) ylhäältä alas asti. Se tapahtui siten, että sarka kasteltiin kuumassa vedessä, laitettiin poimeet ja lyötiin sarka kiinni leveään lautaan rautanauloilla, sikäli kuin poimeita tehtiin pantiin lautoja päälle ja kiven painoksi päälle. Sai olla siten painon alla muutamia päiviä, sitten pantiin uuniin, kun leivät oli otettu pois, sai olla siellä kunnes oli kuiva. Kokolankane oli hame, jossa oli sekä villaloimet että villakuteet. Ärmäkhameessa oli villakuve ja rihmaloimet. Kesälläkin pidettiin sarkahametta. — Hamekangas oli ruohtimista (1 loimlanka joka piinraossa).

Vanhemmilla naisilla olivat hartuushameessa hartuukset leveämmät kuin nuorilla. Hartuukset koristettiin kaikista reunoistaan harjaukon nauhoilla; ne olivat kirjavia, sinisellä ja valkialla kuvioituja.

Vöitä pidettiin hartooshameiden kanssa ja kussakka turkin kanssa. Vöyline, sitä käytettiin hartooshameen vyön kanssa. Sen muodosti vasklasta renkaineen, joihin pujotettiin lanka. Tavallisesti oli neljä rengasta, langassa oli kirjavia helmiä, sinisiä, valkeita ym. Vaskinen lasta oli jonkun verran suurempi kuin tulitikkulaatikko. Vöyllisistä riippui veitsetuppi veitsineen, vöyliskukkaro, ja kampa, joka oli hyvin kapea luusta tai vaskesta valmistettu. Tanssiessa vöylliset helisivät somasti. Kaikki esineet olivat nauhalla kiinnitetyt ja nauha taas valmistettiin kiertämällä langasta punasesta ym. niin, että se oli kirjava väriltään. Vöyllinen riippui vyössä sivulla.

Kostol oli valmistettu puhtaasta aivinasta tai liinasta. Kangas oli toimekkaista. Se oli pitkä suora pusero, joka ulottui polvien yläpuolelle. Oli valkea väriltään, vyötärön kohdalla oli rakset ja pikkuinen solki, jolla pusero kiinnitettiin. Puserossa ei ollut mitään koristeita eikä vyötä.

Pälssi pidettiin kostolin alla. Turkin, joka oli lampaannahkaa, päällyksenä oli punainen pumpulikangas ja kauluksessa, hielmassa ja hiatyvissä oli valkeasta jäniksennahkasta kapea kantti. Turkki oli auki edestä. Se oli hihaton, liivinmallinen. Se vastasi kesällä päällysnuttua. Kun mentiin kirkkoon, pantiin sen päälle kostol. Kostol oli pyhänuttu. Kostolit kestivät useita vuosia, niitä oli kullakin tavallisesti vain pari kappaletta. Liiviä ei naisilla muuta ollutkaan kuin pälssi.

Valkia viitta; niitä oli kahdenlaisia: 1) verotettu viitta, jossa oli verkakantti, oli lyhyempi. 2) Rohkamoviitassa oli rohkamot kainaloiden alla.

Verotettu viitta oli valkeaa sarkaa, siinä oli suorat pitkät hihat, jotka alkoivat olkapäiden alapuolelta, suut oli säämyskällä kantattu. Viitassa oli sivuliuskat. Viitta oli suora ja ruumista pitkin kulkeva. Ulottui yläpuolelle polven. Edessä oli punainen verka sepaluksen molemmin puolin helmaan asti, punainen verka oli koristettu pun. sin. vihr. ket. kirsslangasta tehdyillä koukeroilla ja risteillä, ”siin ol hiirehyppööstä.” Kauluksen ympäri oli pantu myös punaista verkaa, n. 7 cm leveää. Siitä nimi verotettu viitta. Vyötärön kohdassa oli ”vaskine raks” sekä solki, jolla viitta kiinnitettiin. Vyötä ei viitan kanssa käytetty.

Rohkamoviitta oli myös valkeaa sarkaa. Se oli helmasta hyvin leveä. Rohkamo oli nimeltään säämyskäpala (”siämyskäpala”), joka oli ommeltu kainalon alle siihen, missä sivuliuskat alkavat, siihen tuli peukalon paksuinen ommel, jonka päälle ommeltiin säämyskäpala. Se koristeltiin kirslangalla. Sivuliuskat olivat kovin leveät ja ne levenivät alaspäin helmaa kohti ja kun ne oli liitetty toisiinsa oikein paksulla ja leveällä päärmeellä, tuli hame kovin leveän ja jäykän näköiseksi. Sanottiinkin, että hame saattoi ”seistä sillalla yksinään.” Säämyskäpalan koristivat räätälit valmiiksi. Kirslankaa myivät ns. harjaukot, nimensä he olivat saaneet harjaksista, joihin he vaihtoivat kirslankaa. Langan he mittasivat ”syle kanss.”

Hiirehyppöös oli ristikkäistä koristeompelua, jota käytettiin valkian viitan kauluksen ympärillä, sepaluksessa ja hihansuissa. Merkkuulanka oli tavall. vihreää, punaista, sinistä, mutta myös muita värejä käytettiin. Kumakka = merkkuulanka.

Naisilla ja miehillä oli samanlainen leikkotukka. Anni Kiiver oli ensimmäinen, joka tässä kylässä pani tukan letille, ja kaikki ”haukkuivat” häntä siitä. Vaimoilla oli sitten myöhemmin letti sykkyrällä.

Säppäl oli tytöillä. Se oli kaksi kapeaa liuskaa punaista verkaa päälaella, ja sen päälle oli ommeltu tinast nastat, joissa oli reikiä kiinniomepelemista varten. Punaiset verkakaistat olivat noin 1 cm:n levyiset ja ulottuivat ne otsalta tukanrajasta yli päälaen ja niskassa riippui erivärisiä nauhoja. Tinaiset nastat valettiin kotona vormuun, jona käytettiin jäniksenkiäviä; sen päälle valettiin tinaa ja nasta oli valmis. ”Pintelpiätä piikoa, säppälpiätä morsiinta.”

Kun neitonen pääsi ripille ensikerran, ”kiärittii piä,” eli kiinnitettiin niskaan riippumaan silkkinauhoja, jotka ulottuivat vyötäröön asti. Tavallisesti kaksi nauhaa, useimmiten molemmat sinisiä väriltään.

Neitti oli silkkirihmasta tehty verkontapainen, kudottiinkin kävyllä kuten verkkoja. Joka solmussa oli helmi koristeena, helmikoristeita oli päälaella ja takana nauhoja ja helmiä eli ”rötköttimet riippu raksoissa”, samettinauha ympäröi koko neittiä. Neitti tuli käytäntöön vasta hunnun jälkeen.

Huntu tehtiin hunnukuva päällä. Se oli käyrä puu, jonka päällä poimeet poimittii. Anni Kiiver on tehnyt huntuja. Huntkangas kudottiin jo alun perin niin suureksi kuin tarvittiin, n. nenäliinan kokoinen. Pellavia harjattiin kolme kertaa, kolmas kerta nimeltään poatasteleminen; kangas oli aivinaa. Poimeet kulkivat hunnussa pitkin päätä, niskassa oli sikko, jonka hunnunsolmi liitti huntuun. Huntu kiinnitettiin neuloilla kiinni hiuksiin. Vanhemmilla naisilla oi huntu leveämpi, nuoremmilla niin kapea kuin mahdollista.

Revintäine oli samaa kuin reikäompelu.

Nyytinkniekka esiliinaa ja nyytinkniekkanästyykkii eli huivia käytettiin.

Ruotsikirjavanästyykk, oli ripsuniekka huivi. Oli oikein kirjava, punainen pohjaväriltään.

Nyytinknästyykk, nyytinkiä oli välipitsinä, kulmissa ommellut neliöt.

Kalsut olivat kuin sukanvarsi ilman terää. ”Niit pit olla 100 parrii tyttölöill.” Anni Kiiverillä oli ollut morsiamena ollessaan 94 paria. Kirkkokalsut oli tehty pellavasta puumulirihmasta (ostettu). Talvella pidettiin sukkia kalsujen päällä. Lankakalsuja pidettiin talvella ja syksyllä. Mustat kalsut, joissa oli kummassakin suussa kudottu reikulaist vuorotellen mustasta ja valkeasta langasta. Kynnepiäsolmi, joka tehtiin peukalon päässä. Tikuntaist oli nimeltään vaalean ja mustan kirjavat kalsunauhat, joilla ne sidottiin säären ympäri. Sukkanauhoista käytettiin samaa nimeä ja ne olivat sukkien väriset. Kintaihin neulottiin myös nauhat, sidottiin nauhat solmuun ja orrelle roikkumaan, nauhat olivat kintaiden selkämyksessä. – Anni Kiiverillä oli morsiamena ollessaan mm. 48 paitaa. Tyttöjen piti olla oikein ahkeria käsitöiden teossa, muuten heistä sanottiin: ”Siin o ämmä äijä moant, piika pitkää levänt, emä kaikist enemmä.”

Lapikkaat neulottiin kokalla eli virkkaamalla.

Kintaat neulottiin kinnasneulalla.

Sormikkaat olivat kesällä puumulliset, reikiä oli paljon päälläpäin, jotta sormukset näkyivät.

Koruina käytettiin solkia ja sormuksia. Vihkisormuksetkin olivat hopeisia. Tenkaniekka sormus, siinä oli 3 kuurnaa ja kohopaikat ja edessä oli tenka, joka oli kuin herttaässä. Paitsi vihkisormuksia käytettiin myös muistsormuksia.

Kenkinä käytettiin matalia ja varsniekkoja. Kotikkoat oli kenkä, jossa oli umpireunainen rinta. Tuohesta valmistettiin virsuja, niissä oli ympäri suuta korvat, johon virsupaulat pujoteltiin. Tohvelit olivat nimeltään tuohesta tehdyt korvattomat matalat kengän tapaiset.

Morsiamella ei ollut mitään erikoista morsiuspukua, vain hartoosniekka-, poimniekkahame. Morsiuskirstu oli olemassa. Anni Kiiverille oli isänsä tehnyt sellaisen; se oli puinen lipas, jossa sisällä sivulla oli pieni laatikko pikkuesineitä varten. Kun morsian vietiin tavaroineen kotoaan pois, kävi äiti istumaan kirstun päälle: ”Ei morsianta niinkään hevillä päästetty.” Vasta kun sulhanen antoi rahan nousi äiti pois kirstun päältä.

Miesten puku

Miesten liivi oli nimeltään silentka. Miesten puku oli puol’langasta ja koko sarkaa. — Toimikkane kangas oli miesten pöksyihin käytettyä kangasta. — Valkone turkki, oli valkeata lampaannahkaa, karvapuoli oli sisälläpäin. Nahka, joka oli päälläpäin, oli liiduttu aivan valkeaksi. Turkki ulottui nilkkaan saakka. Siinä käytettiin kauluksena kapeata mustaa nahkaa, sitä nimitettiin puuhkokaulukseksi. Turkkia pidettiin vyöllä kiinni, punane kussakko oli tavallisesti turkkia kiinnipitämässä. Se oli tehty villalangasta. Miehet pitivät turkin kanssa leveämpää kussakkoa, joka vyötettäessä kierrettiin kerran kaulan ympäri, niin pitkä se oli. Puolturkki oli jokapäiväistä arkikäyttöä varten. [Osa turkkeja koskevista tiedosta pätee todennäköisesti myös naisten pukuun.]

Katri Kiiver[i], emäntä, Heinosii kylästä Pyhäjärveltä. 62 v (s. n. 1870)

Huntu. Oli lapsena nähnyt pidettävän huntua. Se oli valkea väriltään. — Räisälässä ulottui huntu alas harteille kuin valkea huivi. — Sakkulassa oli otsalla hiusrajassa kymmenen pennin kokoinen, valkea, pyörä huntu edessä hiusrajan yläpuolella.

Neitti. Valmistetaan silkkirihmasta. Emäntä on itselleen valmistanut neitin. Mustasta silkkirihmasta, koristeena käytettiin helmiä. Saattoi olla helmi joka solmussa neitissä ja takana riippui koristeena monenlaisia helmikoristeita. Pikkulapsen nenäliinan kokoinen. Kudottiin kävyllä kuten verkkoa. Rihma oli paksumman rullarihman vahvuinen.

Hunnunkuva. Kaita puu, noin ½, ¼ tuuman levyinen, korkeampaan päähän pantiin rihma poimelle.

Säppäli. Valmistettiin punaisesta verasta. Ulottui päälaen yli. Jakauksen kohdalla päälaella oli kaksi pienen sormen kokoista nastaa rinnakkain pitkin jakausta

Hartooshame. Kot’rihmoista valmistettu musta hame, jossa oli vyötärön yläpuolella hartuukset; olivat punaset väriltään. Körttihame oli kauluksella varustettu hame, jota vasta myöhemmin ruvettiin käyttämään. — Punane listi. Kahden sormen levyinen kantti, pidettiin koristeena aivan hameen helmassa. Nyörniekka listi. Kolme sormen levyinen punainen listi eli kantti hameen helmassa, oli nyörintapaista. Poimitttu hame. Poimniekkahame. Kun oli oikein hieno hame, oli se poimutettu ylhäältä helmaan asti. [Ei ole selvää, koskevatko tiedot listeistä ja poimimisesta hartooshametta vai körttihametta.]

Kohtu. Pusero, mustasta verasta, myös kirjavasta ja kaiken värisestä.

Valkiat kostolit. Kostol. Pitkä valkea pusero.

Pellavaisii paitoi. Käytettiin pellavapaitoja. Alasniekka paita. Alaosa paidasta oli karkeampaa kangasta kuin yläosa, pitkät hihat oli siinä ja kaulus kuten miehen paidassa, auki paita oli edestä. Sepalus. Aukko paidassa edessä, leveä päärme päällimm. reunassa. Hartookset. Paidan yläosaa nimitettiin tällä nimellä. — Rekkopaita. Kämmenen kokoinen neliö paidassa leuan alla, joka on ommeltu punasella ja vihreällä kirssilangalla, sepalus oli tällöin aina vasemmalla puolen sivulla ja soljella kiinni. [Ei ole selvää, koskeeko rekkopaita mahdollisesti Sakkolaa, ei Pyhäjärveä.] Kirslanka. Villalanka jota ostettiin puodista. Toimikkaine paita. Räisäläisillä oli toimikkainen paita.

Valkia viitta. Ulottui alle polven. Kirslankanen punanen reuna ulottui kauluksen ympäri ja edessä vyötäröön asti. Viittaa pidettiin vyöllä kiinni.

Nyytinkniekka esliina. Äidillään oli ollut sellainen. N. ¼ ? leveä nyytinki esiliinan alaosassa. Vuorotellen pitsiä ja kirjailtua esiliinakangasta.

[Vöitä:] Viilvyö. Pääväri punainen, keltaisia, vihreitä ja valkoisia kuvioita. Vöitä pidettiin viitan kanssa ja hartooshammeen kanssa. Seärsittiet. Sinivalkea päävärinä, sinistä, punasta, valkeata ja vihreätä muina väreinä. Polvniekka. ”Koukeroinen keskipaikka.” [sahalaitakuvio]. Kokkaniekka vyö: siinäkin koukerot. Pokramolloi [yks. pokramo]. ”tavallisest tehty vyö, koha ol’ vaihteet”.

Vöitä on emäntä tehnyt nuoruudessaan. Kaksi oli hänellä jäljellä, viilvyö. Vyö oli 1 cm:n levyinen. Vöiden päissä oli kirjavista tilkkupalasista tupsut, yhdeksän tilkkua tupsussa. Nauhat oli tehty pumpulilangasta tai villalangasta. Viilvyö tehtiin aina villalangasta.

[Vyönvalmistamisvälineitä:] Kela. Vyönvalmistamisvälinen, pistettiin rinnan alle vyön väliin ja vyötä tehdessä käärittiin valmis vyö sen ympäri. Kekka. Vyönvalmistusväline [kuva] tämän mallinen käyrä puu, jonka vaakasuoran osan päällä penkillä työntekijä istui vyötä valmistaessaan, ylöspäin kohoava puu oli n. puoli metriä korkea ja 5 cm leveä. Papelo on pyöreä (0,5 cm läpileikkaus) tikku, jota käytettiin työvälineenä vyötä valmistettaessa. Toinen säije aina rihmasta toinen langasta. Vuorotellen kierrettiin papelon ympäri lanka ja rihma, toinen toiselta päin toinen toiselta päin papeloa. Niijet oli rihmasta, ei villasta.

Vöyliiset olivat vyössä kupeella, pienissä rengaissa, jotta pääsisivät heläjämään. Rengaissa riippuivat esineet olivat pieni puukontuppi, rahakukkaro, kampa ja neuliskynä.

Vöylisvyö pidettiin valkian viitan kanssa. Siinä oli kiinni vöyliiset. Kun tytöt menivät kirkolle vöyliiset vyöllä, niin sanottiin: ”Ken tahtoo tuppii, nii tampatkoo,” tarkotti puukontuppea, joka riippui vyössä. ”Tää tyttö on tupel tult,” kenen pojan veitsi sopi tuppeen, niin sai sen tupen omistajan morsiamekseen.

Kalsut, säärykset, nilkasta polveen asti ulottuvat, ja yläpäässä oli nuorat, joilla sidottiin kiinni. Kudottiin kesällä liinalangasta ja talvella villalangasta. Tikuntaiset nauhat. Nauhat, joilla kalsut sidottiin kiinni. Olivat tikutetut eli samasta nauhasta kolme päällekkäin kuin letti.

Potuskasäkki = tilasäkki. Morsiamen vaatteet pantiin potuskasäkkiin. Se, joka kantoi potuskasäkit morsiamen huoneeseen, missä vaatteita pidettiin, sai omakseen vyöt, joilla säkkien suut oli sidottu. Kun sulhasen kotiin tulivat nuuvvemiehet =morsiamen saattajat, niin morsian pani aisan päähän nenäliinan tai huivin ja nuuvvemiehistä se, joka riisui hevosen, sai sen. Samoin sulhasen kodin porstuaan pantiin nokinen päre, ja morsiamen piti panna siihen huivi tai nenäliina.

Katri Kiiver[i]. Emäntä 69 v. Kahvenitsa, Pyhäjärvi (s. n. 1863)

Verotettu viitta; valkea viitta, villainen, punaista verkaa kauluksessa (siitä nimi verotettu viitta) ja rohkamot kupeissa, ne olivat säämyskästä, ja ”rinnass semmoset rökötykset.” Kun hän kävi koulussa, oli eräällä tytöllä semmoinen viitta. Kauhtanaviitta; oli semmoinen mihin tehtiin rohkamot vyötärön kohdalle sivuille ja langalla koristettu ne ympäriltä.

Kohtu oli tavallinen pusero kauluksella varustettu.

Hartoosniekkahame, siinä on hartookset. Hartookset olivat punaista verkaa. Hame mustaa, laudan päällä oli märkä verka ja poimittu poimuille ja pantu kivet painoksi päälle. Helmassa oli 5 cm leveä kantti eli listi.

Kostol oli tehty valkeasta kotikutoisesta kankaasta, solki piti kiinni leuan alla, oli pitkät hihat.

Paitaa vain ja hartoosniekkahametta pidettiin arkisin; jos minne mentiin, pantiin kostol’ päälle.

Rekko oli ostettua villakangasta. Alasniekkapaita; paidan alaosa oli huonompaa ja karkeampaa kangasta kuin yläosa. Paijahartookset; paidan yläosan nimitys. Sepalus oli paidan kauluksesta alaspäin lähtevän aukon nimitys. Rekkopaitaa käyttivät sakkulaiset emännän tietämän mukaan.

Solki, suurta hopeasolkea käytettiin paidassa edessä, se oli raksissa kiinni.

Vöyliset olivat vaskinen tötterö, sormenpituinen, ”siit kulki lävitse ja siin ol vaskinen kampa ja kaikenlaisii rönkötyksii.”

Naisen päähine: Hunt, oli kuin nenäliina, valkeasta pellavasta. Poimittu ihan kapeasti, kulki yli päälaen otsalta niskaan, niskassa levisi hunnun kulmat sikoksi (sikko). Hänen äidillään oli ollut hunt. Muut pillkkasivat pyhäjärveläisiä naisia heidän huntunsa takia: ”Tiiru liiru pitkä viiru on Pyhäjärve ämmä piäss.”

Säppäl oli verasta tehty ja tinaiset piikit oli siinä koristeena.

Suomenästykit olivat piähuiveja, valkeita, joissa oli joka kolkassa neliskulmainen silkkilangalla tehty koriste ja rimpsut kaikenväriset. ”Morsei ku tul talloo ni pantii porstua pihtpuolee päre palamaa ja siihe pit panna morsiame huivi.” On itsekin lahjoittanut huivin morsiamena ollessaan. Samoin piti morsiamen antaa huivi sille, joka riisui hevosen.

Kalsuja on hän myöskin pitänyt.

Vöitä on hän tehnyt nuorena ollessaan: silmäniekkavyö ja kokkaniekkavyö.

Tuohesta on hän tehnyt tohveleita ja virsuja, joissa oli korvat ja paklat pantiin ympäri.

Kirslanka oli puodista ostetun villalangan nimi.

Katri Äijö, 81 v. Kahvenitsa, Pyhäjärvi (s. n. 1851)

Arposen ohella Äijöä haastatteli myös kansanrunoutta tutkinut Sulo Haltsonen. Haltsosen mukaan Äijö oli vakavaluonteinen vanha emäntä “Katri Äijöstä muuten jäi mieleeni verraton kuva vanhoja runoja muistelevasta hopeahapsisesta pyhäjärveläisestä naisesta, joka aivan kuin hautansa partaalla esitti viimeisiä laulukatkemiaan: istuimme vieretysten kukkivien omenapuitten lähettyville kannetulla penkillä, emännällä oli yllään vartavasten pantu vanhaan pukuparteen kuuluva valkea paita, johon oli kiinnitetty tavattoman kaunis äyrämöis-solki – ja näin kuin muistojen hämäriköstä kertyivät paperille emännän nuoruusaikojen hää- ja tuutulaulut.”

Häissä annettiin kuokkavieraillekin vöitä, halvempiarvoisia, niin paljon niitä tehtiin. Virovyö, siärsittiet, keltavirovyö, oikiavirovyö, reistuosniekka-pokramo. Kela ja papelo tarvittiin vielä vöitä tehdessä; vyöletti pantiin kekan haaraan.

Nyytinkiä ei ole tehnyt mutta on nähnyt nyytinkniekkaesliinan, siinä oli röpyt päissä.

Kalsut kudottiin puikoilla. Villaset kalsut olivat mustia, pellavaiset valkeita.

Ruohikengät olivat ihan matalat kengät, joissa oli matalat reunat; nahkanauhat reunoissa kiinni, nauhat sidottiin sääreen kiinni. Umpeällyksist kengät olivat umpinaiset nilkkaan asti.

Hartuosniekkahame ja listhelmahame.

Kostol’ oli valkea ja pitkä pusero, jossa oli solki leuan alla. Kohtu oli löysä pusero.

Alasniekkapaita. Vennäivaatteinepaita, jos kangas oli puodista ostettu. — Emännällä oli vielä säilössä kaunis solki, hopeainen, 7 cm läpimitta; se oli maksanut ruplan ja 6 riunaa.

Huntu tehtiin hunnunkuvassa, se oli valkea. ”Mikä laukki o lapse piäs, mikä piirto piia piäs.” (laukki = piirto).

Säppälissä oli tinanastat.

Hopiaisii sormuksia käytettiin, ”3 kuurnasii ja 5 kuurnasii”.

Huivia pidettiin kiinni leuan alla pyhinä ja kirkossa. Muulloin pidettiin ”nisa ympär siottuna”.

Emäntä Kaisa Näriäinen, Kahvenitsa, Pyhäjärvi

Kudottiin nenäliinoja, piänästyykkejä ja kostolvaatetta, joka oli kuin puolinuttu, vastasi puseroa ilman vyötä, oli edestä helmaan asti auki. Hänen äidillään oli ollut sellainen. Sen alla pidettiin talvella turkkipälssiä, joka oli hiaton kuin liivi ja suora. Toiset pitivät pumpulisia turkkeja, joissa oli vuori ja piällys. Kesällä oli paita kostolin alla. Kirkkokostol oli malliltaan sama mutta parempi muuten.

Varpu Hynninen, naimaton, yli 70 v. Alakylä. Syntynyt Räisälässä, ollut yli 50 v. Pyhäjärvellä

Arponen kertoo matkakertomuksessaan, että Hynnisellä oli edelleen käytössä ikivanhat kangaspuut, pelsimet. Greta Karsteen matkakertomuksen mukaan Hynninen lahjoitti Kansallismuseolle hopeisen kostulinsoljen.

Kalsut olivat kesällä liinarihmoista, talvella villasta.

Valkeita viittoja pidettiin sunnuntaisin. Sussalaviitta oli sakkulaisilla, se oli koristettu kirjavilla juovilla.

Kostolit olivat valkeat vaipat, ulottuivat polven yläpuolelle, rinnassa oli suuri solki, on lapsena nähnyt.

Listniekkahame on hänellä ollut. Hartooshammiet, musta hame, rihmaloimet, lampaanvillakuve, lepitettiin ja mustalastuvill värjättiin mustaksi. Hartuukset tehtiin punasesta verasta ja reunoissa oli koriste harjaukon nauhoista. Valettunt = haalistunut.

Paltu on pieni takki, samettinauhalla koristettu.

Pöröhattu, siinä oli kahdenlaista nahkaa.

Kun kangas kudottaessa lopetettiin, kudottiin päähän kirjavia juovia ja tehtiin kankaanpäästä esiliinoja. Nyytinkiä on nähnyt muttei ole tehnyt. Sitä tehtiin papeloilla kuin reikäompeleita.

Vironvyö, morsiamen piti tehdä vironvöitä, seitsemän poimulankaa piti sellaisessa olla. — Lohepursto kuvio vyössä.

Vöyliiset oli vyökoriste, jota kirkolla käytettiin. Siinä oli kiekki, joka oli ympyräinen vaskilevy, siinä oli reikiä, joissa kaikki pikkuesineet riippuivat; niitä olivat: puukontuppi (nahkaa) puukkoineen, kukkaro. Puukkoa muuten sanottiin kalsuveitsi nimellä, se oli pienen sormen kokoinen. Rahakukkarossa oli monta narua, joissa helmet päissä. Neuliskynä oli vaskinen torvi neuloja varten.

Pienhuntu ja suurhuntu, Räisälässä oli koko pää peitossa. [Kun taas Pyhäjärvellä:] Rivi sikko oli päälaella. Huntu oli valkea ja pidettiin nuppineuloilla kiinni; sikko oli kolmikulmainen päälaella.

Säppäl oli neitosilla, se oli punaista verkaa, ja tinaiset nastat päälaella, hiuspalmikot pään yli ja säppäl niiden päällä, niskassa siniset nauhat. Pintelit sidottiin otsan yli.

Tuohesta valmistettiin tohvelit ja varsniekat. Pakla = kengät sidottiin nuorilla kinttuun kiinni.

Kaasalaisen emäntä os. Kinnari. Pölhölän kylä, Pyhäjärvi

Retkikunnan kuskina toimineen Väimö Kaasalainsen matkakertomuksesta ilmenee, että Kaasalaisen talosta kerättiin tekstiilejä.

Talossa oli vielä säilössä nyytinkesliina, n. 60 vuotta vanha [1870-luvulta], joka oli koristettu nyytingeillä eli pitseillä.

Silmänästyykki oli päähuivi, jossa oli ripsut reunoissa. Tämä huivi oli koristettu kuten yleensä vanhat huivit Pyhäjärvellä, kulmiin ommelluilla neliöillä.

Tuomas Kitunen, 59 v. Montruan kylä, Pyhäjärvi (s. 1873)

Tuomas Kitusen kotona oli nähtävänä vanha valkea viitta, jonka omistaa Montruan nuorisoseura. Kaula-aukossa, hihansuissa ja kainalon alla oli säämiskää, niissä suuret ja punaset ommelkoristeet ja tupsut. Itse viitta oli tehty viidestä kappaleesta. Etukappale ulottui alhaalle edestä, olkapäiden yli taakse alas. Keskellä pääntie. Sivukiiloina keinotekoinen sauma keskellä, jotta leveni komeasti sivulle päin molemmin puoli, kun oli paksusta kankaasta ommeltu. Ei ole käytetty pitkiin aikoihin. Kainalon alla oleva säämyskä kirjailuineen oli nimeltä rohkamo.

Helena Pitkänen, 57 v. Haitermaa, Sakkola (s. n. 1875)

Arponen kertoo matkakertomuksessaan, että Pitkänen oli naimaton talontytär, jolla oli “suorastaan hämmästyttävä määrä omia valmistamiaan käsitöitä, joita kaikkia on mahdotonta käsitellä tässä, monipuolinen ja runsas oli se vaatevarasto, joka vielä oli hyvässä tallessa ja vanhanaikasuutensa vuoksi melkein koskemattomana hänen aitassaan.”

Nauhat

Vöitä: Useimmat vyöt pirralla tehtyjä, puupirralla jossa oli reiät ja välit, toinen lanka pannaan reikään. Päissä oli töpyt eli langan päät vöissä. Koristemalleja vöissä: rist ja lohepursto. Seuraavat kuusi mallia olivat samassa vyössä. Oli myös olemassa lohepurstonevyö, jossa kaikki koristemallit olivat lohepursto-mallia. [kuvia malleista]: kajavasiip, polvniekka, kaheksamerkki, hoahlakokka. Uunissa oli ennen hoahlakokka, jossa kattila riippui; seipiät, kokkaniekka.

Viilvyö: viilvyö tehtiin lauvoilla ja aina villalangasta.

Silmäniekkavyö: oli tehty pirralla pellavalangasta

Pokramo: oli tehnyt pellavalangasta [kuvioimaton pirtanauha].

Isentäinevyö: tällaisia vöitä käytettiin erikoisesti ohjaksina: isentäisohjakset, mutta myös vöinä. Vyömalli on pitkäviirusta. Valmistaessa seisoi kaksi ihmistä vastakkain ja kummallakin oli kaksi nauhaa käsissään, jotka olivat kaikki neljä päistään sidotut kiinni, ja kumpikin vaihtoi edestakaisin nauhojaan. [iskunauha] Isentäisohjaksissa oli tupsut päissä ja perässä

Kussakko: tämä kussakko oli pitkäviivanen ruohtiminen. Tekotapa: ”niisis nostetaa.”

Leviä kussakko: 10 cm leveä. Kussakko oli seinällä tehty vyö, kaksi naula seinällä joissa se edestakaisin pujotettiin. Oli tehty villalangasta ja oli noin 10 cm leveä. Käytettiin turkin päällä talvella. [Kussakoita voitiin siis tehdä niisivöinä eli kuten pirtanauhaa sekä seinävyönä.]

Sukat

Naisten sukat: Kudottiin lampaanlangasta. Kutomistapa oli usein hvvin koristeellinen ja koristekuviot kudottiin erivärisellä langalla. Seuraavassa erilaisia kutomistapoja:

• lohesuomukset: kutomistapa oli lohensuomujen näköistä
• “poikkviiruja” oli koristeena erilaisista langoista
• päivänoususii: kudonta on tasaista ja säännöllisin välein kulkee korkeampia juovia sukan pituussuuntaan. Kudonta nousee ja laskee kuin päivä aamuin ja illoin.
• Loukkuloi: kudontatapa, jossa kudottiin kappale nurjaa ja kappale oikeaa

Kantapää kudottiin sekä oikealta että nurjalta puolen oikeaa. Tuli vahva ja kova siten. Nyplät sukkien suissa. Koristettu polviniekka kuviolla. Kiäntösuu: kun sukansuu oli kaksinkertaisella käänteellä varustettu.

Koristekuvioita sukissa: Hammasniekka; viissilmäne. Silmäniekkasukka, joka oli näin koristettu; Pienpolvista; Silmii; Ankkurikuva; E-puustaareet; Puukuvvii; Ruutuloi; Hautuomaaristit.

Käsineitä

Kudontatapoja: reikäneulomist, pumpulisissa sormikkaissa tällaista kudottiin; neulomispitsii; tikuntaist; tikuntaist, “patsaat tikutukse välill”, palmikkoa kierentäist.

Naisen puku

Kalsut olivat sukanvarsien tapaiset säärykset, joissa oli tikutetut nauhat päissä, joilla ne sidottiin sääriin. Kesällä ne kudottiin pellavalangasta; talvella pidettiin taas villalangasta kudottuja. Käytettiin sukkien asemasta.

Ennen vanhaan käytettiinkin vain kaksiniitistä kangasta hameena; se oli nimeltään ruohtimine. Sarkahame oli kokovillainen, helmassa pidettiin nauhaa, ettei helma ”rikkount”. Suoratoimikkaine hame: sarka oli aina toimikkaista eli neliniistä. Kuusniitine, viirukkaine hame, ruohopäinen, vähän tummemmin viiruin. Kuusniitinen, polvniekka hame, kudonnassa oli polvia. Puollankanen rihmaloiminen hame eli rihmaloiminen ärmäkki, siinä oli villakuteet ja rihmaloimet. Vanutettu ärmäkki kuten edellä.

Hartuusniekkahame, oli mustaa tai sinistä sarkaa, erivärinen kirjava tai erivärinen yks’värinen nauha poimittiin kiinni helmaan; hartuukset olivat punaset tai mustat ym. niissä oli ”kiruttu kirukkeita.”

Puserossa oli aina vuori.

Naisen paita: yläosaa nimitettiin hartuus, se oli aivinasta kudottu. Alaosa nimitettiin alaset nimellä ja oli se ruohtimista kangasta. ”Kahatoimikkaisii, silmäniekkoi ja aivinaisii paitoi”: Hihat olivat pitkät ilman liitinkiä ja kaulus kapea pyöreä kuten miesten paioissa on nykyäänkin.

Rekko oli aivinainen neliö, johon ”kirukkeet” tehtiin kirssilangasta tai ohuesta kot’langasta (”siapuoloill värjättii ja heinill ja tuokulaisill”).

Solk. Paidan kaulus pidettiin solella kiinni, kaulusaukossa oli lenkit molemmin puolin ja niihin kiinnitettiin solki kiinni. Käytettiin hyvin suuria solkia, aina teevadin kokoisia. ”Soless ol läpä ja kuurna, niissä se kest.”

Kostol’ oli viitta, jossa olkapäät, hihansuut ja rinta oli koristettu kirssilangalla. Kostolkangas oli ruutuniekkaa, valkiata. Kostol oli tehty valkeasta sarasta. Kirkkokostol’ oli komeampi kuin pitokostol’.

Käytettiin nahkaisia sekä myös vaatekenkiä, punaisia ja sinisiä väriltään. Lipokaskengät, niissä oli holkkeja, joissa kulkivat nauhat sisällä, edessä nauhat sidottiin solmuun. Tuohesta tehtiin myös jalkineita. Tohveli oli matalan kengän tapainen jalkine. Virsu oli kuten edellinen, mutta virsun suussa oli rakset, raksien sisään oli nauha pujotettu ja nauhat sidottiin nilkan ympäri.

Nenäliinat olivat kotona kudottuja.

Naisen tukka oli leikattu lyhyeksi korviin asti. Huivia pidettiin aina päässä niin ettei tukkaa lainkaan näkynyt.

Sakkulan huntu

Sakkulan huntu oli valkea, 10 pennisen kokoinen. Se tehtiin oikein hienosta ja ohuesta kankaasta, usein huntukangas ostettiinkin puodista. Oli erikoinen puukuva olemassa, jonka päällä huntu valmistettiin. Sitä sanottiin pulvanaksi. Se oli puolipallon muotoinen, jonka matala uurna kiersi keskeltä ja erotti siitä pienen segmentin muotoisen osan. Huntukangas pantiin segmentin päälle kostutettuna ja sidottiin tiukalle nuoran avulla, joka asetettiin uurnaa pitkin. Siinä poimittiin kankaaseen tiheään pieniä poimuja ns. tyssään päin. Tyssä oli solmuntapainen ?tyrä, jonka alle huntukankaan kulmat työnnettiin tiukasti piiloon, tyssä tehtiin tyssäpuikon avulla.

Tyssäpuikko oli noin 13 cm pitkä, tehty lampaan reisiluusta. Huntua valmistettaessa pistettiin pulvanapuu, jossa oli reikä sitä varten keskellä, kekkaan, sen yläkärjen läpi.

Hunnuntekijä istui kekan vaakasuoran puun päällä penkillä.

Huntukangasta sanottiin tilkkukankaaksi. Sakkulan huntua pidettiin otsan keskellä, aivan tukan rajassa jakauksen kohdalla. Hunnun kiinnittämistä varten tehtiin kiäreet tukkaan. Tehtiin puunvarvusta rengas, johon hiuksia kierrettiin ja päälle asetettiin palmikko, se oli 0,5 cm leveä ja kudottu pirralla hienoista kot’rihmoista. Palmikko kierrettiin renkaan ympäri ja taas hiuksia kierrettiin ja taas palmikko. Palmikon päissä oli rihmat, päät pantiin renkaan keskustaan ja koko rengas hiuksineen ja palmikoineen sidottiin ristiin rastiin rihmoilla ja rihmojen päät pantiin piiloon alle ja huntu kiinnitettiin renkaan päälle neulalla. Huivi peitti kokonaan tukan, leikkotukan, vain huntu näkyi edestä tukan rajasta. Hunnun piti olla aina lumivalkea, kun se likaantui, pantiin se huutloutaan, jossa oli liitupala valkaisemista varten. Huntuja oli tavallisesti käyttäjällä useita kappaleita.

Lähteet

Viipurilaisen osakunnan kotiseututoimintaa koskevia asiapapereita vv. 1932–1935. Viipurilaisen osakunnan arkisto.