1930-luvulla kerättyä muistitietoa Pyhäjärven ja Sakkolan puvuista

Wiipurilainen Osakunta teki kesällä 1932 kaksi viikkoa kestäneen kansatieteellisen keruumatkan Pyhäjärvelle. Matkalle osallistui seitsemän osakuntalaista (Aino Arponen, Toini Kulmala, Vilho Teivonen, käytännön järjestelyistä vastannut Väinö Kaasalainen, Pentti Summa sekä Sulo Haltsonen), joilla kullakin oli oma vastuualueensa. Lisäksi matkalle osallstuivat maisterit Greta Karste ja Verikko Ruoppila sekä retkikunnan johtajana tutkija Kustaa Vilkuna. Rahaa tutkimusretkelle saatiin Karjalan Kulttuurirahastolta.

Aino Arposen tehtävä oli kerätä tietoa ja sanastoa naisten vanhoista käsitöistä, mitä varten hän haastatteli 11 naista ja kahta miestä. Parhaaksi tiedonantajakseen Arponen mainitsee Anni Kiiverin, jota muutkin retkikunnan jäsenet ahkerasti haastattelivat. Tähän artikkeliin on osittain kopioituna Arposen kertomus, siltä osin kuin se koskee naisten ja miesten kansanpukuja. Anni Kiiverin antamat tiedot sijoittuvat noin 1880-luvulle. Muidenkin informanttien antamat tiedot sijoittunevat suunnilleen tähän aikakauteen. Tekstin loppupuolella on tietoa myös Sakkolan kansanpuvuista. Arposen kertomusta on täydennetty tiedoilla retkikuntalaisten kirjoittamista matkakertomuksista, joita säilytetään Wiipurilaisen Osakunnan arkistossa.

Julkaisen tämän Arposen käsikirjoituksen, sillä hyödynnän sitä usein lähteenä Pyhäjärven ja Sakkolan puvuista kertoessani. Pyhäjärvelle tehty keruumatka vaikuttaa olleen oikein onnistunut kansanpukujen osalta, kuten myös muutenkin. Sulo Haltsonen kertoo Wiipurilaiselle Osakunnalle osoittamassaan selonteossa: “Paikkakunta osoittautui keräystoiminnalle varsin myötämieliseksi ja seuduksi, jolta oli saatavana paljon muistiinpantavaa ja valokuvattavaa. Useille stipendiaateille hyväksi saalistuspaikaksi muodostui Pyhäjärven kunnalliskoti, jossa asusti joukku hyvämuistisia vanhuksia.”

Retkikunta toi mukanaan muutamia pukuesineitä, joiden pitäisi löytyä Kansallismuseosta: kansanrunoja kerännyt Sulo Haltsonen toi matkalta tuomisena kolme kudottua vyötä, Kaasalaisen talosta kerättiin tekstiilejä ja lisäksi Varpu Hynninen lajoitti museokokoelmiin hopeisen kostulinsoljen. Lisäksi Kansallismuseon kuvakokoelmasta pitäisi löytyä Sulo Haltsosen ja Kustaa Vilkunan ottamia valokuvia, Vilkuna kertoo ottaneensa toista sataa kuvaa, ja että ne on talletettu Kansallismuseoon päänumerolla KK1688. Finnasta näitä löytyy muutama.

*Pyhäjärven kartta, Kahvenitsa, Alakylän, Pölhölän ja Montruan kylät. Näihin kyliin viitataan myöhemmin tekstissä.*

Arponen, Aino. ”Tuloksia kotiseutututkimusretkikunnasta v. 1932 Pyhäjärvellä 5.6.–19.6. ja Sakkulassa.” SKS käsikirjoitus E100, 94 sivua, 1932.

Tässä ei ole toistettu käsikirjoitusta kokonaan, ja pois on jätetty esimerkiksi villan ja pellavan valmistusta koskevat osuudet, tietoa kodintekstiileistä, häiden vieton kuvausta jne.

En puuttunut tekstiin tai kieleen muuten, mutta muutin joissain kohtaa kappaleiden ja lauseiden järjestystä, sillä alkuperäisessä tekstissä samaa vaatekappaletta koskevat tiedot eivät aina tule johdonmukaisessa järjestyksessä. Tämän takia tekstissä on jonkin verran minun tulkintaani mukana (aina ei ole 100 % varmaa, mitä kertoja tarkoittaa). Jos haluat tehdä suoria sitaatteja tekstistä esim. graduun, niin kannattaa tutustua alkuperäiseen käsikirjoitukseen SKS:n arkistossa.

Tekstin seassa on kuvituskuvia pyhäjärveläisistä kansanpuvun osista. Esineet eivät liity vuoden 1932 retkikuntaan.

Anni Kiiver[i], 72 v. Alakylä, Pyhäjärvi (s. n. 1860)

Arponen kertoo matkakertomuksessaan hieroja Anni Kiiveristä, että tämä 72 ikävuodestaan huolimatta oli täysin työkykyinen, herttainen ja puuhakas “vanhan kansan” nainen, “jonka muisti oli ihmeellisesti säilyttänyt aina lapsuuden ajoilta paljon sellaista, mitä muut eivät enää muistaneet”. “Hänen iloinen ja vilkas luonteensa teki työskentelyni hänen kanssaan mitä rattoisimmaksi ja saattoi hänet tarkasti ja yksityiskohtaisesti selittämään kaikki pienimmätkin seikat.” Arponen kertoi saaneensa Kiiveriltä kuvauksen pyhäjärveläisen naisen puvustosta puoli vuosisataa sitten, eli tiedot puvusta koskevat arviolta 1880-lukua. Kansanomaisia parannustapoja tutkinut Greta Karste kertoi omassa matkakertomuksessaan, että Anni Kiiver osasi vanhan kansan tapoja mutta “ollen samalla ikäisiänsä uudenaikaisempi ja kehittyneempi, olihan hän parannellut hieromisellaan isoisia “Tauvilan hovin” herroja; hieronut kaikki saksalaiset sotaherrat”´Nabbergeunit sekä ukko Vartserinkin.” Anni Kiiver hieroi myös retkikunnan johtajaa maisteri Kustaa Vilkunaa.

SKVR:n runonlaulajaluettelossa kerrotaan Anni Kiiveri os. Tihveräisestä seuraavaa: Anni Kiiveri, syntynyt 1860 on niitä “laulajattaria“, joiden luona runonkeruussa kulkija viivähtää omaksi ilokseen. Pienessä tönössään korkean mäen juurella Anni asustaa yksikseen. Hän on jollakin tavoin sytyttävä tyyppi, tempaa lähimäisensä mukaan omaan sukkelaan ajatuksenjuoksuunsa. Kooltaan on hän sangen pieni, pienet silmät säteilevät eloisasti ja terävinä ympäristöä huomioiden ja hänen jalannousunsa on kuin nuoren tanssiin lähtevän tyttösen. On suorastaan nautinto seurata Annin eleitä, kun hän esimerkiksi selittää jonkin leikin kulkua tai „hyvin tehoavaa“ taikaa. 20-vuotiaana Anni meni naimisiin Tuomas Kiiverin kanssa. Aluksi he asuivat 4 vuotta miehen vanhempien kotona, mutta talon köyhdyttyä miehen vanhimman veljen tuhlaavaisuuden takia oli Annin miehineen lähdettävä vieraan työhön omaisuutenaan kaksi lusikkaa ja yksi lapsi.

Paidan alaosa oli paksumpaa kangasta kuin yläosa, se oli nimeltään alast. Oli piikkuu (kudottaessa vuorotellen 1 ja 2 rihmaa piinraossa). Lapsepiikkuu (1 rihma piinraossa). Ylist, paidan yläosa oli ruohtimist (2 rihmaa joka piinraossa). Pyhäpaitoi tehtiin aivinasta. Rekkopaita oli vain miehillä, siinä oli erilainen lappu leuan alla ja se oli kirjailtu eril. kirjavilla väreillä. Naisen paidassa oli sepaluksen suussa rakset, joihin soljet, usein hyvinkin suuret kiinnitettiin. Arkenakin pidettiin solkia. Hartooskangas oli tehty aivinasta ja ruohtimista. — Napit tehtiin rihmasta; miehet käyttivät nauhoja nappien asemasta. Paidassa oli miehillä sepalus auki ja siinä oli pyöreä pohja. — Manskit oli hihansuussa oleva kaulus [yleensä paidan hihojen kauluksia kutsutaan manskeiksi, mutta periaatteessa kertoja saattaa tarkoittaa myös sarkaviitan hihoja]. — Puolpiikkoo (joka toisessa piinraossa 1, toisessa 2 lankaa) käytettiin paidan alasena. Kokopiikosta tehtiin lapsille paitoja (lanka joka piinraossa).

Hartooshame oli listhelma = siinä oli helmassa leveä punainen kantti. Hame oli poimittu (=poimutettu) ylhäältä alas asti. Se tapahtui siten, että sarka kasteltiin kuumassa vedessä, laitettiin poimeet ja lyötiin sarka kiinni leveään lautaan rautanauloilla, sikäli kuin poimeita tehtiin pantiin lautoja päälle ja kiven painoksi päälle. Sai olla siten painon alla muutamia päiviä, sitten pantiin uuniin, kun leivät oli otettu pois, sai olla siellä kunnes oli kuiva. Kokolankane oli hame, jossa oli sekä villaloimet että villakuteet. Ärmäkhameessa oli villakuve ja rihmaloimet. Kesälläkin pidettiin sarkahametta. — Hamekangas oli ruohtimista (1 loimlanka joka piinraossa).

Vanhemmilla naisilla olivat hartuushameessa hartuukset leveämmät kuin nuorilla. Hartuukset koristettiin kaikista reunoistaan harjaukon nauhoilla; ne olivat kirjavia, sinisellä ja valkialla kuvioituja.

Vöitä pidettiin hartooshameiden kanssa ja kussakka turkin kanssa. Vöyline, sitä käytettiin hartooshameen vyön kanssa. Sen muodosti vasklasta renkaineen, joihin pujotettiin lanka. Tavallisesti oli neljä rengasta, langassa oli kirjavia helmiä, sinisiä, valkeita ym. Vaskinen lasta oli jonkun verran suurempi kuin tulitikkulaatikko. Vöyllisistä riippui veitsetuppi veitsineen, vöyliskukkaro, ja kampa, joka oli hyvin kapea luusta tai vaskesta valmistettu. Tanssiessa vöylliset helisivät somasti. Kaikki esineet olivat nauhalla kiinnitetyt ja nauha taas valmistettiin kiertämällä langasta punasesta ym. niin, että se oli kirjava väriltään. Vöyllinen riippui vyössä sivulla.

Kostol oli valmistettu puhtaasta aivinasta tai liinasta. Kangas oli toimekkaista. Se oli pitkä suora pusero, joka ulottui polvien yläpuolelle. Oli valkea väriltään, vyötärön kohdalla oli rakset ja pikkuinen solki, jolla pusero kiinnitettiin. Puserossa ei ollut mitään koristeita eikä vyötä.

Pälssi pidettiin kostolin alla. Turkin, joka oli lampaannahkaa, päällyksenä oli punainen pumpulikangas ja kauluksessa, hielmassa ja hiatyvissä oli valkeasta jäniksennahkasta kapea kantti. Turkki oli auki edestä. Se oli hihaton, liivinmallinen. Se vastasi kesällä päällysnuttua. Kun mentiin kirkkoon, pantiin sen päälle kostol. Kostol oli pyhänuttu. Kostolit kestivät useita vuosia, niitä oli kullakin tavallisesti vain pari kappaletta. Liiviä ei naisilla muuta ollutkaan kuin pälssi.

Valkia viitta; niitä oli kahdenlaisia: 1) verotettu viitta, jossa oli verkakantti, oli lyhyempi. 2) Rohkamoviitassa oli rohkamot kainaloiden alla.

Verotettu viitta oli valkeaa sarkaa, siinä oli suorat pitkät hihat, jotka alkoivat olkapäiden alapuolelta, suut oli säämyskällä kantattu. Viitassa oli sivuliuskat. Viitta oli suora ja ruumista pitkin kulkeva. Ulottui yläpuolelle polven. Edessä oli punainen verka sepaluksen molemmin puolin helmaan asti, punainen verka oli koristettu pun. sin. vihr. ket. kirsslangasta tehdyillä koukeroilla ja risteillä, ”siin ol hiirehyppööstä.” Kauluksen ympäri oli pantu myös punaista verkaa, n. 7 cm leveää. Siitä nimi verotettu viitta. Vyötärön kohdassa oli ”vaskine raks” sekä solki, jolla viitta kiinnitettiin. Vyötä ei viitan kanssa käytetty.

Rohkamoviitta oli myös valkeaa sarkaa. Se oli helmasta hyvin leveä. Rohkamo oli nimeltään säämyskäpala (”siämyskäpala”), joka oli ommeltu kainalon alle siihen, missä sivuliuskat alkavat, siihen tuli peukalon paksuinen ommel, jonka päälle ommeltiin säämyskäpala. Se koristeltiin kirslangalla. Sivuliuskat olivat kovin leveät ja ne levenivät alaspäin helmaa kohti ja kun ne oli liitetty toisiinsa oikein paksulla ja leveällä päärmeellä, tuli hame kovin leveän ja jäykän näköiseksi. Sanottiinkin, että hame saattoi ”seistä sillalla yksinään.” Säämyskäpalan koristivat räätälit valmiiksi. Kirslankaa myivät ns. harjaukot, nimensä he olivat saaneet harjaksista, joihin he vaihtoivat kirslankaa. Langan he mittasivat ”syle kanss.”

Hiirehyppöös oli ristikkäistä koristeompelua, jota käytettiin valkian viitan kauluksen ympärillä, sepaluksessa ja hihansuissa. Merkkuulanka oli tavall. vihreää, punaista, sinistä, mutta myös muita värejä käytettiin. Kumakka = merkkuulanka.

Tytöllä oikealla on päällysvaatteena “verotettu viitta”, päässä säppäli tai pinteli. Naisella vasemmalla puolella päälysvaatteena kostuli ja päässä huntu. Pyhäjärven vanhat eivät enää 1930-luvulla muistaneet sellaista hurstutvaatteista koottua avohametta, joka naisella on päällä. Musta, listhelmanen hartuushame muistetaan.

Naisilla ja miehillä oli samanlainen leikkotukka. Anni Kiiver oli ensimmäinen, joka tässä kylässä pani tukan letille, ja kaikki ”haukkuivat” häntä siitä. Vaimoilla oli sitten myöhemmin letti sykkyrällä.

Säppäl oli tytöillä. Se oli kaksi kapeaa liuskaa punaista verkaa päälaella, ja sen päälle oli ommeltu tinast nastat, joissa oli reikiä kiinniomepelemista varten. Punaiset verkakaistat olivat noin 1 cm:n levyiset ja ulottuivat ne otsalta tukanrajasta yli päälaen ja niskassa riippui erivärisiä nauhoja. Tinaiset nastat valettiin kotona vormuun, jona käytettiin jäniksenkiäviä; sen päälle valettiin tinaa ja nasta oli valmis. ”Pintelpiätä piikoa, säppälpiätä morsiinta.”

Kun neitonen pääsi ripille ensikerran, ”kiärittii piä,” eli kiinnitettiin niskaan riippumaan silkkinauhoja, jotka ulottuivat vyötäröön asti. Tavallisesti kaksi nauhaa, useimmiten molemmat sinisiä väriltään.

Neitti oli silkkirihmasta tehty verkontapainen, kudottiinkin kävyllä kuten verkkoja. Joka solmussa oli helmi koristeena, helmikoristeita oli päälaella ja takana nauhoja ja helmiä eli ”rötköttimet riippu raksoissa”, samettinauha ympäröi koko neittiä. Neitti tuli käytäntöön vasta hunnun jälkeen.

Huntu tehtiin hunnukuva päällä. Se oli käyrä puu, jonka päällä poimeet poimittii. Anni Kiiver on tehnyt huntuja. Huntkangas kudottiin jo alun perin niin suureksi kuin tarvittiin, n. nenäliinan kokoinen. Pellavia harjattiin kolme kertaa, kolmas kerta nimeltään poatasteleminen; kangas oli aivinaa. Poimeet kulkivat hunnussa pitkin päätä, niskassa oli sikko, jonka hunnunsolmi liitti huntuun. Huntu kiinnitettiin neuloilla kiinni hiuksiin. Vanhemmilla naisilla oi huntu leveämpi, nuoremmilla niin kapea kuin mahdollista.

Revintäine oli samaa kuin reikäompelu.

Nyytinkniekka esiliinaa ja nyytinkniekkanästyykkii eli huivia käytettiin.

Ruotsikirjavanästyykk, oli ripsuniekka huivi. Oli oikein kirjava, punainen pohjaväriltään.

Nyytinknästyykk, nyytinkiä oli välipitsinä, kulmissa ommellut neliöt.

Kalsut olivat kuin sukanvarsi ilman terää. ”Niit pit olla 100 parrii tyttölöill.” Anni Kiiverillä oli ollut morsiamena ollessaan 94 paria. Kirkkokalsut oli tehty pellavasta puumulirihmasta (ostettu). Talvella pidettiin sukkia kalsujen päällä. Lankakalsuja pidettiin talvella ja syksyllä. Mustat kalsut, joissa oli kummassakin suussa kudottu reikulaist vuorotellen mustasta ja valkeasta langasta. Kynnepiäsolmi, joka tehtiin peukalon päässä. Tikuntaist oli nimeltään vaalean ja mustan kirjavat kalsunauhat, joilla ne sidottiin säären ympäri. Sukkanauhoista käytettiin samaa nimeä ja ne olivat sukkien väriset. Kintaihin neulottiin myös nauhat, sidottiin nauhat solmuun ja orrelle roikkumaan, nauhat olivat kintaiden selkämyksessä. – Anni Kiiverillä oli morsiamena ollessaan mm. 48 paitaa. Tyttöjen piti olla oikein ahkeria käsitöiden teossa, muuten heistä sanottiin: ”Siin o ämmä äijä moant, piika pitkää levänt, emä kaikist enemmä.”

Lapikkaat neulottiin kokalla eli virkkaamalla.

Kintaat neulottiin kinnasneulalla.

Sormikkaat olivat kesällä puumulliset, reikiä oli paljon päälläpäin, jotta sormukset näkyivät.

Koruina käytettiin solkia ja sormuksia. Vihkisormuksetkin olivat hopeisia. Tenkaniekka sormus, siinä oli 3 kuurnaa ja kohopaikat ja edessä oli tenka, joka oli kuin herttaässä. Paitsi vihkisormuksia käytettiin myös muistsormuksia.

Kenkinä käytettiin matalia ja varsniekkoja. Kotikkoat oli kenkä, jossa oli umpireunainen rinta. Tuohesta valmistettiin virsuja, niissä oli ympäri suuta korvat, johon virsupaulat pujoteltiin. Tohvelit olivat nimeltään tuohesta tehdyt korvattomat matalat kengän tapaiset.

Morsiamella ei ollut mitään erikoista morsiuspukua, vain hartoosniekka-, poimniekkahame. Morsiuskirstu oli olemassa. Anni Kiiverille oli isänsä tehnyt sellaisen; se oli puinen lipas, jossa sisällä sivulla oli pieni laatikko pikkuesineitä varten. Kun morsian vietiin tavaroineen kotoaan pois, kävi äiti istumaan kirstun päälle: ”Ei morsianta niinkään hevillä päästetty.” Vasta kun sulhanen antoi rahan nousi äiti pois kirstun päältä.

Miesten puku

Miesten liivi oli nimeltään silentka. Miesten puku oli puol’langasta ja koko sarkaa. — Toimikkane kangas oli miesten pöksyihin käytettyä kangasta. — Valkone turkki, oli valkeata lampaannahkaa, karvapuoli oli sisälläpäin. Nahka, joka oli päälläpäin, oli liiduttu aivan valkeaksi. Turkki ulottui nilkkaan saakka. Siinä käytettiin kauluksena kapeata mustaa nahkaa, sitä nimitettiin puuhkokaulukseksi. Turkkia pidettiin vyöllä kiinni, punane kussakko oli tavallisesti turkkia kiinnipitämässä. Se oli tehty villalangasta. Miehet pitivät turkin kanssa leveämpää kussakkoa, joka vyötettäessä kierrettiin kerran kaulan ympäri, niin pitkä se oli. Puolturkki oli jokapäiväistä arkikäyttöä varten. [Osa turkkeja koskevista tiedosta pätee todennäköisesti myös naisten pukuun.]

Katri Kiiver[i], emäntä, Heinosii kylästä Pyhäjärveltä. 62 v (s. n. 1870)

Huntu. Oli lapsena nähnyt pidettävän huntua. Se oli valkea väriltään. — Räisälässä ulottui huntu alas harteille kuin valkea huivi. — Sakkulassa oli otsalla hiusrajassa kymmenen pennin kokoinen, valkea, pyörä huntu edessä hiusrajan yläpuolella.

Neitti. Valmistetaan silkkirihmasta. Emäntä on itselleen valmistanut neitin. Mustasta silkkirihmasta, koristeena käytettiin helmiä. Saattoi olla helmi joka solmussa neitissä ja takana riippui koristeena monenlaisia helmikoristeita. Pikkulapsen nenäliinan kokoinen. Kudottiin kävyllä kuten verkkoa. Rihma oli paksumman rullarihman vahvuinen.

Hunnunkuva. Kaita puu, noin ½, ¼ tuuman levyinen, korkeampaan päähän pantiin rihma poimelle.

Säppäli. Valmistettiin punaisesta verasta. Ulottui päälaen yli. Jakauksen kohdalla päälaella oli kaksi pienen sormen kokoista nastaa rinnakkain pitkin jakausta

Hartooshame. Kot’rihmoista valmistettu musta hame, jossa oli vyötärön yläpuolella hartuukset; olivat punaset väriltään. Körttihame oli kauluksella varustettu hame, jota vasta myöhemmin ruvettiin käyttämään. — Punane listi. Kahden sormen levyinen kantti, pidettiin koristeena aivan hameen helmassa. Nyörniekka listi. Kolme sormen levyinen punainen listi eli kantti hameen helmassa, oli nyörintapaista. Poimitttu hame. Poimniekkahame. Kun oli oikein hieno hame, oli se poimutettu ylhäältä helmaan asti. [Ei ole selvää, koskevatko tiedot listeistä ja poimimisesta hartooshametta vai körttihametta.]

Kohtu. Pusero, mustasta verasta, myös kirjavasta ja kaiken värisestä.

Valkiat kostolit. Kostol. Pitkä valkea pusero.

Pellavaisii paitoi. Käytettiin pellavapaitoja. Alasniekka paita. Alaosa paidasta oli karkeampaa kangasta kuin yläosa, pitkät hihat oli siinä ja kaulus kuten miehen paidassa, auki paita oli edestä. Sepalus. Aukko paidassa edessä, leveä päärme päällimm. reunassa. Hartookset. Paidan yläosaa nimitettiin tällä nimellä. — Rekkopaita. Kämmenen kokoinen neliö paidassa leuan alla, joka on ommeltu punasella ja vihreällä kirssilangalla, sepalus oli tällöin aina vasemmalla puolen sivulla ja soljella kiinni. [Ei ole selvää, koskeeko rekkopaita mahdollisesti Sakkolaa, ei Pyhäjärveä.] Kirslanka. Villalanka jota ostettiin puodista. Toimikkaine paita. Räisäläisillä oli toimikkainen paita.

Valkia viitta. Ulottui alle polven. Kirslankanen punanen reuna ulottui kauluksen ympäri ja edessä vyötäröön asti. Viittaa pidettiin vyöllä kiinni.

Nyytinkniekka esliina. Äidillään oli ollut sellainen. N. ¼ ? leveä nyytinki esiliinan alaosassa. Vuorotellen pitsiä ja kirjailtua esiliinakangasta.

[Vöitä:] Viilvyö. Pääväri punainen, keltaisia, vihreitä ja valkoisia kuvioita. Vöitä pidettiin viitan kanssa ja hartooshammeen kanssa. Seärsittiet. Sinivalkea päävärinä, sinistä, punasta, valkeata ja vihreätä muina väreinä. Polvniekka. ”Koukeroinen keskipaikka.” [sahalaitakuvio]. Kokkaniekka vyö: siinäkin koukerot. Pokramolloi [yks. pokramo]. ”tavallisest tehty vyö, koha ol’ vaihteet”.

Vöitä on emäntä tehnyt nuoruudessaan. Kaksi oli hänellä jäljellä, viilvyö. Vyö oli 1 cm:n levyinen. Vöiden päissä oli kirjavista tilkkupalasista tupsut, yhdeksän tilkkua tupsussa. Nauhat oli tehty pumpulilangasta tai villalangasta. Viilvyö tehtiin aina villalangasta.

[Vyönvalmistamisvälineitä:] Kela. Vyönvalmistamisvälinen, pistettiin rinnan alle vyön väliin ja vyötä tehdessä käärittiin valmis vyö sen ympäri. Kekka. Vyönvalmistusväline [kuva] tämän mallinen käyrä puu, jonka vaakasuoran osan päällä penkillä työntekijä istui vyötä valmistaessaan, ylöspäin kohoava puu oli n. puoli metriä korkea ja 5 cm leveä. Papelo on pyöreä (0,5 cm läpileikkaus) tikku, jota käytettiin työvälineenä vyötä valmistettaessa. Toinen säije aina rihmasta toinen langasta. Vuorotellen kierrettiin papelon ympäri lanka ja rihma, toinen toiselta päin toinen toiselta päin papeloa. Niijet oli rihmasta, ei villasta.

Vöyliiset olivat vyössä kupeella, pienissä rengaissa, jotta pääsisivät heläjämään. Rengaissa riippuivat esineet olivat pieni puukontuppi, rahakukkaro, kampa ja neuliskynä.

Vöylisvyö pidettiin valkian viitan kanssa. Siinä oli kiinni vöyliiset. Kun tytöt menivät kirkolle vöyliiset vyöllä, niin sanottiin: ”Ken tahtoo tuppii, nii tampatkoo,” tarkotti puukontuppea, joka riippui vyössä. ”Tää tyttö on tupel tult,” kenen pojan veitsi sopi tuppeen, niin sai sen tupen omistajan morsiamekseen.

Kalsut, säärykset, nilkasta polveen asti ulottuvat, ja yläpäässä oli nuorat, joilla sidottiin kiinni. Kudottiin kesällä liinalangasta ja talvella villalangasta. Tikuntaiset nauhat. Nauhat, joilla kalsut sidottiin kiinni. Olivat tikutetut eli samasta nauhasta kolme päällekkäin kuin letti.

Potuskasäkki = tilasäkki. Morsiamen vaatteet pantiin potuskasäkkiin. Se, joka kantoi potuskasäkit morsiamen huoneeseen, missä vaatteita pidettiin, sai omakseen vyöt, joilla säkkien suut oli sidottu. Kun sulhasen kotiin tulivat nuuvvemiehet =morsiamen saattajat, niin morsian pani aisan päähän nenäliinan tai huivin ja nuuvvemiehistä se, joka riisui hevosen, sai sen. Samoin sulhasen kodin porstuaan pantiin nokinen päre, ja morsiamen piti panna siihen huivi tai nenäliina.

Katri Kiiver[i]. Emäntä 69 v. Kahvenitsa, Pyhäjärvi (s. n. 1863)

Verotettu viitta; valkea viitta, villainen, punaista verkaa kauluksessa (siitä nimi verotettu viitta) ja rohkamot kupeissa, ne olivat säämyskästä, ja ”rinnass semmoset rökötykset.” Kun hän kävi koulussa, oli eräällä tytöllä semmoinen viitta. Kauhtanaviitta; oli semmoinen mihin tehtiin rohkamot vyötärön kohdalle sivuille ja langalla koristettu ne ympäriltä.

Kohtu oli tavallinen pusero kauluksella varustettu.

Hartoosniekkahame, siinä on hartookset. Hartookset olivat punaista verkaa. Hame mustaa, laudan päällä oli märkä verka ja poimittu poimuille ja pantu kivet painoksi päälle. Helmassa oli 5 cm leveä kantti eli listi.

Kostol oli tehty valkeasta kotikutoisesta kankaasta, solki piti kiinni leuan alla, oli pitkät hihat.

Paitaa vain ja hartoosniekkahametta pidettiin arkisin; jos minne mentiin, pantiin kostol’ päälle.

Rekko oli ostettua villakangasta. Alasniekkapaita; paidan alaosa oli huonompaa ja karkeampaa kangasta kuin yläosa. Paijahartookset; paidan yläosan nimitys. Sepalus oli paidan kauluksesta alaspäin lähtevän aukon nimitys. Rekkopaitaa käyttivät sakkulaiset emännän tietämän mukaan.

Solki, suurta hopeasolkea käytettiin paidassa edessä, se oli raksissa kiinni.

Vöyliset olivat vaskinen tötterö, sormenpituinen, ”siit kulki lävitse ja siin ol vaskinen kampa ja kaikenlaisii rönkötyksii.”

Naisen päähine: Hunt, oli kuin nenäliina, valkeasta pellavasta. Poimittu ihan kapeasti, kulki yli päälaen otsalta niskaan, niskassa levisi hunnun kulmat sikoksi (sikko). Hänen äidillään oli ollut hunt. Muut pillkkasivat pyhäjärveläisiä naisia heidän huntunsa takia: ”Tiiru liiru pitkä viiru on Pyhäjärve ämmä piäss.”

Säppäl oli verasta tehty ja tinaiset piikit oli siinä koristeena.

Suomenästykit olivat piähuiveja, valkeita, joissa oli joka kolkassa neliskulmainen silkkilangalla tehty koriste ja rimpsut kaikenväriset. ”Morsei ku tul talloo ni pantii porstua pihtpuolee päre palamaa ja siihe pit panna morsiame huivi.” On itsekin lahjoittanut huivin morsiamena ollessaan. Samoin piti morsiamen antaa huivi sille, joka riisui hevosen.

Kalsuja on hän myöskin pitänyt.

Vöitä on hän tehnyt nuorena ollessaan: silmäniekkavyö ja kokkaniekkavyö.

Tuohesta on hän tehnyt tohveleita ja virsuja, joissa oli korvat ja paklat pantiin ympäri.

Kirslanka oli puodista ostetun villalangan nimi.

Katri Äijö, 81 v. Kahvenitsa, Pyhäjärvi (s. n. 1851)

Arposen ohella Äijöä haastatteli myös kansanrunoutta tutkinut Sulo Haltsonen. Haltsosen mukaan Äijö oli vakavaluonteinen vanha emäntä “Katri Äijöstä muuten jäi mieleeni verraton kuva vanhoja runoja muistelevasta hopeahapsisesta pyhäjärveläisestä naisesta, joka aivan kuin hautansa partaalla esitti viimeisiä laulukatkemiaan: istuimme vieretysten kukkivien omenapuitten lähettyville kannetulla penkillä, emännällä oli yllään vartavasten pantu vanhaan pukuparteen kuuluva valkea paita, johon oli kiinnitetty tavattoman kaunis äyrämöis-solki – ja näin kuin muistojen hämäriköstä kertyivät paperille emännän nuoruusaikojen hää- ja tuutulaulut.”

Häissä annettiin kuokkavieraillekin vöitä, halvempiarvoisia, niin paljon niitä tehtiin. Virovyö, siärsittiet, keltavirovyö, oikiavirovyö, reistuosniekka-pokramo. Kela ja papelo tarvittiin vielä vöitä tehdessä; vyöletti pantiin kekan haaraan.

Nyytinkiä ei ole tehnyt mutta on nähnyt nyytinkniekkaesliinan, siinä oli röpyt päissä.

Kalsut kudottiin puikoilla. Villaset kalsut olivat mustia, pellavaiset valkeita.

Ruohikengät olivat ihan matalat kengät, joissa oli matalat reunat; nahkanauhat reunoissa kiinni, nauhat sidottiin sääreen kiinni. Umpeällyksist kengät olivat umpinaiset nilkkaan asti.

Hartuosniekkahame ja listhelmahame.

Kostol’ oli valkea ja pitkä pusero, jossa oli solki leuan alla. Kohtu oli löysä pusero.

Alasniekkapaita. Vennäivaatteinepaita, jos kangas oli puodista ostettu. — Emännällä oli vielä säilössä kaunis solki, hopeainen, 7 cm läpimitta; se oli maksanut ruplan ja 6 riunaa.

Huntu tehtiin hunnunkuvassa, se oli valkea. ”Mikä laukki o lapse piäs, mikä piirto piia piäs.” (laukki = piirto).

Säppälissä oli tinanastat.

Hopiaisii sormuksia käytettiin, ”3 kuurnasii ja 5 kuurnasii”.

Huivia pidettiin kiinni leuan alla pyhinä ja kirkossa. Muulloin pidettiin ”nisa ympär siottuna”.

Emäntä Kaisa Näriäinen, Kahvenitsa, Pyhäjärvi

Kudottiin nenäliinoja, piänästyykkejä ja kostolvaatetta, joka oli kuin puolinuttu, vastasi puseroa ilman vyötä, oli edestä helmaan asti auki. Hänen äidillään oli ollut sellainen. Sen alla pidettiin talvella turkkipälssiä, joka oli hiaton kuin liivi ja suora. Toiset pitivät pumpulisia turkkeja, joissa oli vuori ja piällys. Kesällä oli paita kostolin alla. Kirkkokostol oli malliltaan sama mutta parempi muuten.

Varpu Hynninen, naimaton, yli 70 v. Alakylä. Syntynyt Räisälässä, ollut yli 50 v. Pyhäjärvellä

Arponen kertoo matkakertomuksessaan, että Hynnisellä oli edelleen käytössä ikivanhat kangaspuut, pelsimet. Greta Karsteen matkakertomuksen mukaan Hynninen lahjoitti Kansallismuseolle hopeisen kostulinsoljen.

Kalsut olivat kesällä liinarihmoista, talvella villasta.

Valkeita viittoja pidettiin sunnuntaisin. Sussalaviitta oli sakkulaisilla, se oli koristettu kirjavilla juovilla.

Kostolit olivat valkeat vaipat, ulottuivat polven yläpuolelle, rinnassa oli suuri solki, on lapsena nähnyt.

Listniekkahame on hänellä ollut. Hartooshammiet, musta hame, rihmaloimet, lampaanvillakuve, lepitettiin ja mustalastuvill värjättiin mustaksi. Hartuukset tehtiin punasesta verasta ja reunoissa oli koriste harjaukon nauhoista. Valettunt = haalistunut.

Paltu on pieni takki, samettinauhalla koristettu.

Pöröhattu, siinä oli kahdenlaista nahkaa.

Kun kangas kudottaessa lopetettiin, kudottiin päähän kirjavia juovia ja tehtiin kankaanpäästä esiliinoja. Nyytinkiä on nähnyt muttei ole tehnyt. Sitä tehtiin papeloilla kuin reikäompeleita.

Vironvyö, morsiamen piti tehdä vironvöitä, seitsemän poimulankaa piti sellaisessa olla. — Lohepursto kuvio vyössä.

Vöyliiset oli vyökoriste, jota kirkolla käytettiin. Siinä oli kiekki, joka oli ympyräinen vaskilevy, siinä oli reikiä, joissa kaikki pikkuesineet riippuivat; niitä olivat: puukontuppi (nahkaa) puukkoineen, kukkaro. Puukkoa muuten sanottiin kalsuveitsi nimellä, se oli pienen sormen kokoinen. Rahakukkarossa oli monta narua, joissa helmet päissä. Neuliskynä oli vaskinen torvi neuloja varten.

Pienhuntu ja suurhuntu, Räisälässä oli koko pää peitossa. [Kun taas Pyhäjärvellä:] Rivi sikko oli päälaella. Huntu oli valkea ja pidettiin nuppineuloilla kiinni; sikko oli kolmikulmainen päälaella.

Säppäl oli neitosilla, se oli punaista verkaa, ja tinaiset nastat päälaella, hiuspalmikot pään yli ja säppäl niiden päällä, niskassa siniset nauhat. Pintelit sidottiin otsan yli.

Tuohesta valmistettiin tohvelit ja varsniekat. Pakla = kengät sidottiin nuorilla kinttuun kiinni.

Kaasalaisen emäntä os. Kinnari. Pölhölän kylä, Pyhäjärvi

Retkikunnan kuskina toimineen Väimö Kaasalainsen matkakertomuksesta ilmenee, että Kaasalaisen talosta kerättiin tekstiilejä.

Talossa oli vielä säilössä nyytinkesliina, n. 60 vuotta vanha [1870-luvulta], joka oli koristettu nyytingeillä eli pitseillä.

Silmänästyykki oli päähuivi, jossa oli ripsut reunoissa. Tämä huivi oli koristettu kuten yleensä vanhat huivit Pyhäjärvellä, kulmiin ommelluilla neliöillä.

Tuomas Kitunen, 59 v. Montruan kylä, Pyhäjärvi (s. 1873)

Tuomas Kitusen kotona oli nähtävänä vanha valkea viitta, jonka omistaa Montruan nuorisoseura. Kaula-aukossa, hihansuissa ja kainalon alla oli säämiskää, niissä suuret ja punaset ommelkoristeet ja tupsut. Itse viitta oli tehty viidestä kappaleesta. Etukappale ulottui alhaalle edestä, olkapäiden yli taakse alas. Keskellä pääntie. Sivukiiloina keinotekoinen sauma keskellä, jotta leveni komeasti sivulle päin molemmin puoli, kun oli paksusta kankaasta ommeltu. Ei ole käytetty pitkiin aikoihin. Kainalon alla oleva säämyskä kirjailuineen oli nimeltä rohkamo.

Helena Pitkänen, 57 v. Haitermaa, Sakkola (s. n. 1875)

Arponen kertoo matkakertomuksessaan, että Pitkänen oli naimaton talontytär, jolla oli “suorastaan hämmästyttävä määrä omia valmistamiaan käsitöitä, joita kaikkia on mahdotonta käsitellä tässä, monipuolinen ja runsas oli se vaatevarasto, joka vielä oli hyvässä tallessa ja vanhanaikasuutensa vuoksi melkein koskemattomana hänen aitassaan.”

Nauhat

Vöitä: Useimmat vyöt pirralla tehtyjä, puupirralla jossa oli reiät ja välit, toinen lanka pannaan reikään. Päissä oli töpyt eli langan päät vöissä. Koristemalleja vöissä: rist ja lohepursto. Seuraavat kuusi mallia olivat samassa vyössä. Oli myös olemassa lohepurstonevyö, jossa kaikki koristemallit olivat lohepursto-mallia. [kuvia malleista]: kajavasiip, polvniekka, kaheksamerkki, hoahlakokka. Uunissa oli ennen hoahlakokka, jossa kattila riippui; seipiät, kokkaniekka.

Kolme Maria Valtosen valmistamaa pirtanahaa sakkolan Haitermaasta (kuvattu teokessaNissinen, Aino ja Vahter, Tyyni (toim.). Vanhoja kauniita käsitöitä. WSOY, 1931.) Pirtanauhat eivät liity käsikirjoitukseen, mutta ovat peräisin samasta kylästä ja niissä esiintyy samoja kuvioita.

Viilvyö: viilvyö tehtiin lauvoilla ja aina villalangasta.

Silmäniekkavyö: oli tehty pirralla pellavalangasta

Pokramo: oli tehnyt pellavalangasta [kuvioimaton pirtanauha].

Isentäinevyö: tällaisia vöitä käytettiin erikoisesti ohjaksina: isentäisohjakset, mutta myös vöinä. Vyömalli on pitkäviirusta. Valmistaessa seisoi kaksi ihmistä vastakkain ja kummallakin oli kaksi nauhaa käsissään, jotka olivat kaikki neljä päistään sidotut kiinni, ja kumpikin vaihtoi edestakaisin nauhojaan. [iskunauha] Isentäisohjaksissa oli tupsut päissä ja perässä

Kussakko: tämä kussakko oli pitkäviivanen ruohtiminen. Tekotapa: ”niisis nostetaa.”

Leviä kussakko: 10 cm leveä. Kussakko oli seinällä tehty vyö, kaksi naula seinällä joissa se edestakaisin pujotettiin. Oli tehty villalangasta ja oli noin 10 cm leveä. Käytettiin turkin päällä talvella. [Kussakoita voitiin siis tehdä niisivöinä eli kuten pirtanauhaa sekä seinävyönä.]

Sukat

Naisten sukat: Kudottiin lampaanlangasta. Kutomistapa oli usein hvvin koristeellinen ja koristekuviot kudottiin erivärisellä langalla. Seuraavassa erilaisia kutomistapoja:

lohesuomukset: kutomistapa oli lohensuomujen näköistä
“poikkviiruja” oli koristeena erilaisista langoista
päivänoususii: kudonta on tasaista ja säännöllisin välein kulkee korkeampia juovia sukan pituussuuntaan. Kudonta nousee ja laskee kuin päivä aamuin ja illoin.
Loukkuloi: kudontatapa, jossa kudottiin kappale nurjaa ja kappale oikeaa

Kantapää kudottiin sekä oikealta että nurjalta puolen oikeaa. Tuli vahva ja kova siten. Nyplät sukkien suissa. Koristettu polviniekka kuviolla. Kiäntösuu: kun sukansuu oli kaksinkertaisella käänteellä varustettu.

Koristekuvioita sukissa: Hammasniekka; viissilmäne. Silmäniekkasukka, joka oli näin koristettu; Pienpolvista; Silmii; Ankkurikuva; E-puustaareet; Puukuvvii; Ruutuloi; Hautuomaaristit.

Käsineitä

Kudontatapoja: reikäneulomist, pumpulisissa sormikkaissa tällaista kudottiin; neulomispitsii; tikuntaist; tikuntaist, “patsaat tikutukse välill”, palmikkoa kierentäist.

Naisen puku

Kalsut olivat sukanvarsien tapaiset säärykset, joissa oli tikutetut nauhat päissä, joilla ne sidottiin sääriin. Kesällä ne kudottiin pellavalangasta; talvella pidettiin taas villalangasta kudottuja. Käytettiin sukkien asemasta.

Ennen vanhaan käytettiinkin vain kaksiniitistä kangasta hameena; se oli nimeltään ruohtimine. Sarkahame oli kokovillainen, helmassa pidettiin nauhaa, ettei helma ”rikkount”. Suoratoimikkaine hame: sarka oli aina toimikkaista eli neliniistä. Kuusniitine, viirukkaine hame, ruohopäinen, vähän tummemmin viiruin. Kuusniitinen, polvniekka hame, kudonnassa oli polvia. Puollankanen rihmaloiminen hame eli rihmaloiminen ärmäkki, siinä oli villakuteet ja rihmaloimet. Vanutettu ärmäkki kuten edellä.

Hartuusniekkahame, oli mustaa tai sinistä sarkaa, erivärinen kirjava tai erivärinen yks’värinen nauha poimittiin kiinni helmaan; hartuukset olivat punaset tai mustat ym. niissä oli ”kiruttu kirukkeita.”

Puserossa oli aina vuori.

Naisen paita: yläosaa nimitettiin hartuus, se oli aivinasta kudottu. Alaosa nimitettiin alaset nimellä ja oli se ruohtimista kangasta. ”Kahatoimikkaisii, silmäniekkoi ja aivinaisii paitoi”: Hihat olivat pitkät ilman liitinkiä ja kaulus kapea pyöreä kuten miesten paioissa on nykyäänkin.

Rekko oli aivinainen neliö, johon ”kirukkeet” tehtiin kirssilangasta tai ohuesta kot’langasta (”siapuoloill värjättii ja heinill ja tuokulaisill”).

Solk. Paidan kaulus pidettiin solella kiinni, kaulusaukossa oli lenkit molemmin puolin ja niihin kiinnitettiin solki kiinni. Käytettiin hyvin suuria solkia, aina teevadin kokoisia. ”Soless ol läpä ja kuurna, niissä se kest.”

Kostol’ oli viitta, jossa olkapäät, hihansuut ja rinta oli koristettu kirssilangalla. Kostolkangas oli ruutuniekkaa, valkiata. Kostol oli tehty valkeasta sarasta. Kirkkokostol’ oli komeampi kuin pitokostol’.

Käytettiin nahkaisia sekä myös vaatekenkiä, punaisia ja sinisiä väriltään. Lipokaskengät, niissä oli holkkeja, joissa kulkivat nauhat sisällä, edessä nauhat sidottiin solmuun. Tuohesta tehtiin myös jalkineita. Tohveli oli matalan kengän tapainen jalkine. Virsu oli kuten edellinen, mutta virsun suussa oli rakset, raksien sisään oli nauha pujotettu ja nauhat sidottiin nilkan ympäri.

Nenäliinat olivat kotona kudottuja.

Naisen tukka oli leikattu lyhyeksi korviin asti. Huivia pidettiin aina päässä niin ettei tukkaa lainkaan näkynyt.

Sakkulan huntu

Sakkulan huntu oli valkea, 10 pennisen kokoinen. Se tehtiin oikein hienosta ja ohuesta kankaasta, usein huntukangas ostettiinkin puodista. Oli erikoinen puukuva olemassa, jonka päällä huntu valmistettiin. Sitä sanottiin pulvanaksi. Se oli puolipallon muotoinen, jonka matala uurna kiersi keskeltä ja erotti siitä pienen segmentin muotoisen osan. Huntukangas pantiin segmentin päälle kostutettuna ja sidottiin tiukalle nuoran avulla, joka asetettiin uurnaa pitkin. Siinä poimittiin kankaaseen tiheään pieniä poimuja ns. tyssään päin. Tyssä oli solmuntapainen ?tyrä, jonka alle huntukankaan kulmat työnnettiin tiukasti piiloon, tyssä tehtiin tyssäpuikon avulla.

Tyssäpuikko oli noin 13 cm pitkä, tehty lampaan reisiluusta. Huntua valmistettaessa pistettiin pulvanapuu, jossa oli reikä sitä varten keskellä, kekkaan, sen yläkärjen läpi.

Hunnuntekijä istui kekan vaakasuoran puun päällä penkillä.

Huntukangasta sanottiin tilkkukankaaksi. Sakkulan huntua pidettiin otsan keskellä, aivan tukan rajassa jakauksen kohdalla. Hunnun kiinnittämistä varten tehtiin kiäreet tukkaan. Tehtiin puunvarvusta rengas, johon hiuksia kierrettiin ja päälle asetettiin palmikko, se oli 0,5 cm leveä ja kudottu pirralla hienoista kot’rihmoista. Palmikko kierrettiin renkaan ympäri ja taas hiuksia kierrettiin ja taas palmikko. Palmikon päissä oli rihmat, päät pantiin renkaan keskustaan ja koko rengas hiuksineen ja palmikoineen sidottiin ristiin rastiin rihmoilla ja rihmojen päät pantiin piiloon alle ja huntu kiinnitettiin renkaan päälle neulalla. Huivi peitti kokonaan tukan, leikkotukan, vain huntu näkyi edestä tukan rajasta. Hunnun piti olla aina lumivalkea, kun se likaantui, pantiin se huutloutaan, jossa oli liitupala valkaisemista varten. Huntuja oli tavallisesti käyttäjällä useita kappaleita.

Lähteet

Viipurilaisen osakunnan kotiseututoimintaa koskevia asiapapereita vv. 1932–1935. Viipurilaisen osakunnan arkisto.

Käsityöt

Keitä ovat äyrämöiset ja savakot?

Kannaksen kansanpuvuista ja kansallispuvuista puhuttaessa kuullaan usein termit äyrämöinen ja savakko, erityisesti silloin kun puhutaan Äyräpään kihlakunnan ja Rannan kihlakunnan puvuista. Mitä äyrämöiset ja savakot ovat: ovatko ne nimityksiä puvuille vai ihmisryhmille? Ja ketkä näitä termejä ovat käyttäneet? Tässä artikkelissa käsittelen äyrämöis–savakko-jaon historiaa sekä sitä miten tämä jako on ymmärretty eri aikoina ja konteksteissa. Käsittelen lyhyesti myös jääskeläisiä, jotka eivät olleet äyrämöisiä eivätkä savakkoja.

Artikkelikuva: Federley Alex 1890-1899. Äyrämöisiä ja savakkoja Koiviston kirkossa.

Lyhyt määritelmä:
Kannaksen alueella kutsuttiin savakoiksi ihmisiä, jotka olivat muuttaneet lännestä päin ja/tai käyttivät läntistyyppistä asua, jossa käytettiin runsaasti ostokankaita ja jossa oli vain vähän kirjontoja ja nyplättyjä pitsejä. Savakko-tyylistä pukua saattoivat varsinkin kansanpukuajan loppupuolella käyttää myös ihmiset, joilla ei ollut mitään sukujuuria Savossa tai muuallakaan Kannaksen ulkopuolella. Savakot erottautuivat omana heimonaan ainakin Äyräpään kihlakunnassa, jossa asui 150–200 vuoden ajan rinnakkain savakkoja sekä Kannaksen “alkuperäistä” väestöä. Myös Rannan kihlakunnassa savakot ovat viitanneet itseensä savakkoina.

Alkuperäisväestö erityisesti Äyräpään kihlakunnassa ja mahdollisesti myös Rannan kihlakunnassa kutsui itseään äyrämöisiksi tai äkrämöisiksi, ja äyrämöisten käyttämää kansanpukua kutsuttiin sen mukaisesti äyrämöispuvuksi.

Käkisalmen tai Jääsken kihlakuntien tai Sakkolan ja Raudun väestö ei tiettävästi ole viitannut itseensä äyrämöisenä, vaikka osin edustavatkin Kannaksen vanhempaa väestöä vanhoine pukuineen. Todennäköisesti jääskeläiset ovat kutsuneet itseään jääskeläisiksi. Sitä en tiedä, miten Käkisalmen kihlakunnassa, Sakkolassa ja Raudussa on viitattu itseensä (jos tiedät, laitathan kommenttia tai viestiä).

Viittasin Kannaksen vanhempaan väestöön lainausmerkeissä “alkuperäisenä”, sillä kuten yleisesti tiedossa on, ovat kansat ja heimot liikkuneet Suomen niemekkeellä sinne tänne. Ymmärtääkseni Kannaksen karjalainen väestö, joka ensimmäistä kertaa luetteloitiin Viipurin läänin maakirjassa 1544, oli pääosin Laatokan rannalta levittäytyneitä karjalaisia. Suhteessa 1600-luvulla tulleisiin savakoihin tämä väestö oli alkuperäistä, mutta vaikkapa Kannaksen kivikautiset asutuslöydöt edustavat alueella vielä vanhempaa kulttuuria.

Ovatko kaikki Kannaksen vanhat kansanpuvut (ei savakkopuvut) äyrämöispukuja? Ennen 1500-lukua Kannakselle vakiintuneen karjalaisväestön käyttämä kansanpuku on samaa perinnettä kuin myöhemmät Jääsken ja Käkisalmen kihlakuntien puvut sekä äyrämöispuvut. Kannaksen puvuissa on vanhoja jaettuja piirteitä kuten kostuli, sarkaviitat, sykeröt, säppälit, verkahelmahameet, hurstuthameet ja niin edelleen, ja pidän mahdollisena että osa näistä piirteistä on peräisin ajalta ennen kuin karjalaiset levittäytyivät Kannakselle. Joissain lähteissä kaikkia näitä pukuja nimitetään äyrämöispuvuksi, mikä kannaslaisten näkökulmasta ei ole aivan täsmällistä kielenkäyttöä, sillä ainoastaan Äyräpään kihlakunnan ja Rannan kihlakunnan karjalaiset ovat (sinä aikana jolta lähteitä on) kutsuneet itseään äyrämöisiksi. Mahdollisesti Jääsken asukkaat ovat siirtyneet Jääskeen vasta sen jälkeen, kun äyrämöisheimo erkaantui omaksi oksakseen karjalaisista ja siten jääskeläisetkin olisivat alun perin äyrämöisiä – näin on tulkinnut Väinö Voionmaa (1915, 64), mutta Voionmaalla ei mielestäni ole pitäviä todisteita väitteen tueksi. Jaettu pukuhistoria on siis olemassa, mutta en ole varma siitä, onko historiallista nimittää kaikkia Kannaksen vanhan väestön pukuja äyrämöispuvuksi.

Mahdollisesti olisi kuitenkin osuvampaa kutsua Jääsken, Äyräpään, Rannan ja Käkisalmen vanhaa kansaa äyrämöisiksi ja heidän pukuaan äyrämöispuvuksi, kuin että käyttäisimme termejä karjalainen ja karjalainen kansanpuku. 1800-luvun kannaslaiset eivät nimittäin tunnistautuneet karjalaisiksi (kirjoitan tästä erillisen artikkelin), joten äyrämöinen saattaisi kuitenkin olla paras termi, jos halutaan niputtaa Kannaksen vanhat kansanpuvut saman käsitteen alle. Käsittelen myös tätä niputtamis- ja nimittämisasiaa tarkemmin myöhemmässä artikkelissa.

Savakon ja äyrämöisen käsitteet

Vanhimmat minulla tiedossa olevat kirjalliset maininnat Kannaksen heimoista löytyvät 1830–1840-luvuilta. Frans von Knorring kuvaa vuonna 1833 ilmestyneessä kirjassaan karjalaisten ominaisuuksia, historiaa ja tapoja. Tekstissä esiintyy mainita Kannaksen äyrämöisistä ja savakoista: Yksivärisestä hameesta, rekkopaidasta ja kirjaillusta esiliinasta koostuvaa pukua kutsutaan ”Äyräpään puvuksi”, erotuksena lännempäntä muuttaneiden ”Sawikko-puvusta” (Knorring 1833, 36–38). Topelius kertoo karjalaisista, että Viipurin läänissä voitiin vaatteiden perusteella erottaa kolme kansantyyppiä: äyrämöiset, savakot ja jääskeläiset, joista savakoiden puku edustaa uusinta muotia (Topelius, Z. 1845, 165–167).

Näiden ensimmäisten mainintojen jälkeen täytyy mennä 1850-luvulle asti, että löydämme tarkemman kuvauksen äyrämöisistä ja savakoista. Itä-Kannaksella matkustanut August Ahlqvist kirjoitti matkakertomuksessaan pitkällisesti ja vähän ikävään sävyyn äyrämöisistä. Ahlqvist teki matkansa vuonna 1854, ja tekstit ilmestyivät ensin sanomalehdissä, myöhemmin vuonna 1859 kirjana. Ahlqvistin tietämän mukaan savakko–äyrämöis-jako oli olemassa Äyräpään kihlakunnassa, ja pitäjät siitä länteen päin – Uusikirkko, Koivisto, Viipuri – olivat savakkopitäjiä, ja itään päin Pyhäjärvi, Sakkola ja Rautu ”niin synkkiä äyrämöisiä, että täällä koko näistä nimistäkään ei tiedetä mitään”. (Ahlqvist 1859) Olen Ahlqvistin kanssa eri mieltä Uudenkirkon ja Koiviston suhteen, mistä lisää myöhemmin.

1860- ja 1870-luvuilla käytiin sanomalehtien palstoilla vilkasta keskustelua kansanperinteestä, kun maakuntakirjeenvaihtajat sekä matkalaiset lähettivät tekstejään julkaistavaksi sanomalehtiin. Voisi ajatella, että nämä kirjoittajat ovat tutustuneet Ahlqvistin matkakertomuksiin ja siten Ahlqvistin määritelmä on vaikuttanut heidän käsityksiinsä. On melko yleistä, että lehtiin kirjoitetuissa kansallisromanttisissa teksteissä viitataan äyrämöisasuun ei minkään tietyn pitäjän asuna, vaan kirjoittajan ajatukset lipsuvat Kalevalan runojen maisemiin. Kuvailuissa äyrämöisasusta vaikuttaisi usein yhdistyvän suurhuntu ja rekkopaita, jotka kumpikin ovat vanhoja piirteitä Kannaksen karjalaisissa asuissa, mutta samassa puvussa ne eivät esiinny. Äyrämöispuvulla saatettiin siis viitata mihin tahansa vanhantyyliseen kannaslaiseen kansanpukuun.

Nykyisin termit äyrämöinen ja savakko esiintyvät Kannaksen kontekstissa lähinnä, kun puhutaan kansanpuvuista ja kansallispuvuista.

*Savakkopuvun osia, Venäläinen etnografinen museo. REM 3217-50 lakki, REM 3217-53 hankkipaita, REM 3217-54 yliset, REM 3217-55 hame, REM 3217-56 liivi, REM 3217-57 päällysvaate.*

Äyräpään kihlakunnan äyrämöiset ja savakot

Vielä 1860–1870-luvuilla jotkin Äyräpään kihlakunnan savakkosuvut muistivat, mistä ja milloin he olivat muuttaneet. Tarinoiden mukaan väkeä tuli jo 1600-luvulla, varmasti ainakin 1700-luvulla. Monet muistavat tulleensa Lappeenrannan, Jääsken, Savon, Keski-Suomen ja Hämeen tienoilta ja moni muistaa jopa suvun tarkan lähtöpaikan. (Nimimerkki I. S. 1867: 36.) Kivennavalla muutamat suvut (Huuhtaset, Piriset ja Leskiset) tiesivät vielä 1920-luvulla kertoa, silloista edeltänyt sukupolvi olisi muistanut lähtöpaikan ja ajan (Ruuttu 1928, 228).

Uudisasukkaat asettuivat Äyräpään kihlakunnan pitäjiin epätasaisesti siten, että paikoitellen muodostui enimmäkseen savakkojen asuttamia kyliä (Nimimerkki I. S., 4.14.1870). Savakoiden kerrotaan asettuneen erityisesti Muolaaseen ja Kivennavalle, varsinkin suurempien teiden varrella oleviin kyliin, Muolaassa kerrotaan Soittolan ja Karhulan olleen melkein täysin savakkokyliä; Jaarilan, Hattulan, Lehtokylän ja Sormulan kummankin ryhmän asuttamia ja Himalan, Punnuksen, Myhkyrilän ja Oravalan puolestaan äyrämöiskyliä. Valkjärveltä kerrotaan, että savakkoja tuli ainoastaan Kostealan ja Riihirannan kyliin. (Nimimerkki I. S. 1867: 36, 4.14.1870; Ruuttu 1928, 228.) Kivennavalla erityistä äyrämöisseutua kerrotaan olleen lähimpänä Rautua sijaitsevat kylät Lipolaan saakka (Ruuttu 1928, 228).

*Äyräpään kihlakunta, Muolaa (Heinjoki erotettu 1860-luvulla), Valkjärvi ja Kivennapa*: savakkojen ja äyrämöisten asuttamat kylät. Pelkästään savakkoja: Soittola ja Karhula. Savakkoja ja äyrämöisiä: Kosteala, Sormula, Soittola, Hattula, Lehtokylä, Jaarila. Pelkästään äyrämöisiä: Punnus, Himala, Myhkyrilä, Oravala, Ylentelä, Vaittila, Lipola. En löytänyt Riihirannan kylää (Valkjärvi) joten sitä ei ole kartassa.

”Eräs selvä ja paljon lukenut Valkjärveläinen esitteli, vanhempainsa tarinan mukaan, nämät seikat seuraavaisesti: ‘Ison vihan aikana — hävitettiin kaikki pitäjät Suomen kaakkoisrajalla melkein autioiksi. Tämä hirmuinen häviö kohtasi varsinkin Pyhäristiä [Muolaata], Valkjärveä ja Kivennapaa. Rauhan koitettua, tuli tänne sitte paljon kansaa Savosta, Hämeestä, Uudelta maalta (enimmiten sotilaita) sekä Inkeristä. Ne, jotka Savosta ja Hämeestä tulivat, asettuivat Pyhäristin ja Kivennavan pitäjiin, varsinkin suurempien teitten varsilla oleviin kyliin. Valkjärvelle tuli noita Sydän-Suomalaisia ainoastaan kahteen kylään (Kostealaan ja Riihirantaan) kentiesi toki Vuoksenkin rannoille. Heitä kutsuttiin Savakoiksi; vaatteenpartensa oli “savakka”. Niitä, jotka Inkerinmaalta tulivat ja joita paljon joutui Valkjärvelle, kutsuttiin Äyrämöisiksi; mistä tuo nimi lienee syntynyt, sitä en tiedä’. Tämmöinen oli ukon selitys.” (Nimimerkki I. S. 1867: 36.)

Tarinan taltioinut lehtikirjoittaja (nimimerkki I. S.) huomioi, että hänellä ei ole todisteita inkerinmaalaisten muuttoliikkeestä Kannakselle. Äyrämöisten taustasta ei muutoinkaan ole samalla tavalla aineistoa kuin savakoista. Kuten yllä jo mainitsin, Kivennavalla tunnettiin savakot tiedostivat taustansa vielä 1920-luvullakin, mutta äyrämöisten alkuperästä ei tiedetty mitään (Ruuttu 1928, 228).

1800-luvulla äyrämöisten ja savakkojen väliset erot näyttävät rajoittuneen vaatteenparteen. Jo Topelius määrittelee eron äyrämöisten ja savakkojen välillä näkyvän enää vain vaatetuksessa (Topelius, Z. 1845, 165–167). Kivennavalla vanhimmissakin muistitiedoissasavakkojen ja äyrämöisten erot rajoittuivat vaatteenparteen (Ruuttu 1928, 224). Myös Muolaasta kerrotaan vaatteiden olleen ainut erotus ryhmien välillä (Nimimerkki I. S., 4.14.1870).

Tässä artikkelissa ei mahdu tarkemmin käsittelemään sitä, miten äyrämöis- ja savakkoasut erosivat, mutta joitain nostoja:

Kannattaa katsoa Johan Lemmetyn kertomus Valkjärven savakko- ja äyrämöispuvuista (julkaistu aiemmin tässä blogissa). Hänen mukaansa savakoiden ja äyrämöisten puvut eivät edes suuresti eronneet toisistaan ennen 1820-lukua, jolloin äyrämöiset alkoivat ostaa värjättyä verkaa ja lankaa, joilla kirjottiin rekkoja, kostulin sepaluksia ja kirjavia esiliinoja; samaan aikaan savakot alkoivat käyttää värjättyjä raitahameita ja sinisiä vaatteita, ostokankaisia liivejä, röijyjä, esiliinoja, huiveja, verkaviittoja jne. (Lemmetty 1867.)
Kivennavalta on seuraava muistitieto äyrämöis- ja savakkopuvun eroista 1870-luvun tienoilla: Kertoja (s. 1857) asui rippikouluaikanaan kahden äyrämöistytön kanssa samassa talossa. Nämä, samoin kuin muutkin rippikoulun äyrämöiset, erosivat savakkotytöistä vain siinä, että jälkimmäisillä oli pitkä, letitetty tukka, mutta edellisillä lyhyt leikkotukka — samanlainen nykyaikaista naisten ”polkkatukkaa” muistuttava kuin vieläkin Kannaksen vanhoilla ukoilla. Tätä oli kyllä jo alettu hiukan kasvattaa, jotta siitä ehtoollisella käynnin jälkeen sai jonkinlaisen nutturan alun. (Ruuttu 1928, 228)
Miesten puvuissa erot eivät 1800-luvun loppupuolella olleet kovin merkittäviä. Muolaassa ei mainittu olevan muuta eroitusta, kuin että edellisillä on leveä kaulus paidassa, jälkimmäisillä kaita (Nimimerkki I. S., 4.14.1870).

Alun perin savakkojen ja äyrämöisten käyttämät murteet ovat väistämättäkin eronneet toisistaan. August Ahlqvist on tulkinnut asian niin, että Äyräpään kihlakunnassa alkuperäinen karjalainen murre ja savakkojen mukana tullut ”hämäläinen” murre olivat aikojen saatossa sekoittuneet siten, että Uudellakirkolla, Koivistolla ja Viipurissa kieli oli hyvinkin hämäläistynyttä, Äyräpään kihlakunnassa jossain määrin myös, vaikka murteen ”savakkoisuus vielä paraillaan sotii äyrämöisyyden kanssa”. (Ahlqvist 1859.) Merkittäviä eroja ei enää 1800-luvulla ollut, mutta jotain kuitenkin:

Kyllähän toisinaan kuulee Savakko-naisen halveksivaisesti puhuvan “Äyrämöiskielestä”, niinkuin oikeasta ”patois”-murteesta ikään, vaan eroitus Savakkoin ja Äyrämöisten kielien välillä taitaa ilmaantua ainoastaan vaatekappaleitten nimityksissä; Äyrämöinen sanoo ”kalinikki” (scherting), Savakko ”kalinko” [tarkoittavat kai kaliko-kangasta] j. n. e. Kerran kysyin Savakkonaiselta, haastavatko Äyrämöiset toista murretta, kuin muut ihmiset. Hän vastasi vaan: ”Noh, ne maasydämen ihmiset haastavat niin lompsuttavat lustisti.” Seikka taitaa olla semmoinen, että syrjässä asuvien kieli on raa’empi kuin teitten varsilla oleskelevien. (Nimimerkki I. S., 4.14.1870.)

Ahlqvist mainitsee erikseen, että Valkjärvellä savakkojen ja äyrämöisten häät ovat lähes yhdenmukaiset (Ahlqvist 1859). Muuta ei tiedetä Äyräpään kihlakunnan savakkojen ja äyrämöisten kulttuurieroista.

Riippumatta siitä oliko äyrämöisten ja savakkojen välillä eroja kulttuurissa, pyrkivät ryhmät jossain määrin pysymään erillä toisistaan. Äyrämöiset ja savakot eivät yleensä menneet keskenään naimisiin (Nimimerkki I. S. 1867: 36). Jos äyrämöinen ja savakko kuitenkin menivät naimisiin keskenään, oli tällöin erikseen sovittava siitä, säilyttäisikö nainen oman pukunsa (Knorring 1833, 36–38; Topelius 1845, 166–167). Tällaiset neuvottelut eivät Kannaksella liittyneet pelkästään savakkojen ja äyrämöisten välisiin liittoihin, vaan Säkkijärveltä löytyy tieto, että esimerkiksi Viipurista Säkkijärvelle naimisiin tultaessa (jolloin molemmat osapuolet oletettavasti käyttävät savakkopukua) on ennen avioliittoa sovittava kumman pitäjän vaatepartta vaimo tulee käyttämään (Mannonen 1938, 7369). Kivennavalta kerrotaan, että savakkokyliin naidut äyrämöistytöt jatkoivat äyrämöisasun käyttämistä, mutta heidän lapsistaan tuli savakkoja (Ruuttu 1928, 228).

Ja vaikka äyrämöiset kyllä tietävät olevansa vanhan ja kotisyntyisen puolella, eivät savakot kuitenkaan kunnioita tätä heidän esi-isien toivoissa pysymistänsä sitä enemmän kuin että, jos savakko-mies naipi äyrämöis-tytön, tämän oikein eri välipuheen kautta täytyy luvata luopuvansa äyrämöispuvusta. Tämmöisiä naimisia ei kuitenkaan tapahdukaan kuin hyvin harvoin, ja Kivennavalla kysyttyäni eräältä mieheltä, mikä siihen oli syynä, että heille niin harvoin naitiin Raudulta, sanoi hän: ”se kuin on heillä äyrämöisillä niin hirveä vaatteen manieri, niin siihen ei meidän pojat uskalla puuttua.” (Ahlqvist 1859.)

Savakoiden ja äyrämöisten välillä näyttää olleen pahaa verta. “Että nuot molemmat luokat eivät alusta alkaen ole ystäviä olleet, todistaa vieläkin näyttäyvä keskinäinen kateus ja ylenkatse niitten välillä, jotka eri-vaatteenpartta kantavat.” (Nimimerkki I. S. 1867: 36.) Savakoiden on jo mainittu oudoksuneen äyrämöisten asua, mutta kyllä äyrämöisetkin osasivat pilkkaa tehdä. Heinjoella äyrämöiset pilkkasivat savakkoja: “Äyrämöinen leikkatukkalikka olla pittää. Savakkoinen hienohelma ei se maksa mittää” (Järvi 1913).

Rannan kihlakunnan äyrämöiset ja savakot

Aikalais- ja muistitiedon perusteella on varmaa, että Rannan kihlakunnassa Koivistolla ja Uudellakirkolla oli savakkoja, jotka käyttivät savakkopukua. Mahdollisesti savakot myös viittasivat itse itseensä savakoina, mutta ainakin muut käyttivät termiä viittaamaan heihin. Rannan kihlakunnan vanhempaa väestöä kutsuttiin joskus äyrämöisiksi, mutta termi ei ollut yhtä vallitseva kuin Äyräpään kihlakunnassa. Eräs informantti viittaa savakoiden vastakohtaan koivistolaisina, yhdessä aikalaisraportissa ei-savakkoja kutsutaan huntupäiksi.

Päiväämättömässä SKS:n arkistossa löytyvässä käsikirjoituksessa V. R. Smedberg kirjoittaa, että Uudenkirkon “karjalaisista” suurin osa on “äyrämöisiä ja he erottavat itsensä vaatteilla vähemmistöstä, jotka nimittävät itseään savakoiksi, ja jotka ovat muuttaneet läntisemmiltä alueilta. — [Savakoilla] on enimmäkseen sama asu kuin Viipurin pitäjässä.” (Smedberg päiväämätön, 23.) Huomioisin, että Smedberg käyttää termiä äyrämöinen, mutta nimitys ei välttämättä ollut uusikirkkolaisten omassa käytössä. Sen sijaan savakko-termi on hänen mukaansa savakoiden itse itsestään käyttämä.

Useassa lehdessä vuonna 1854 julkaistussa kirjoituksessa kerrotaan Koivistolla olevan kahta pukua, joista toinen on savakkopuku, toista ei suoraan nimitetä äyrämöispuvuksi mutta sitä kyllä kuvauksen perusteella tarkoitetaan: Miehillä ero näkyi puvun värissä: savakot käyttivät sinisiä takkeja ja äyrämöiset valkoista. Naiset eroteltiin ”hunttupäihin ja ”savakkopäihin”, naimattomat naiset ”säppelpäihin ja” nuppupäihin”. Huntupäät ja säppelpäät käyttivät koivistolaisen tyylistä pukua, savakkopäät kapearaidallista puolivillaista tai puuvillaista hametta, röijyä ja samanlaista kangasta olevaa pitkäkörttistä liiviä. (Wiborgs Tidning,1854:69.)

Termi äyrämöinen ei esiinny kovin yleisesti Koivistolta, Kuolemajärveltä ja Uudeltakirkolta saadussa muistitiedossa. Koivistolta saadussa muistitiedossa savakot ovat savakkolaisia ja Koiviston kansanpukuun pukeutuneet koivistolaisia: “‘Savakkolaiset’ naiset olivat hamepääliset ja hurstuspääliset naiset olivat koivistolaisia” (Hoikkala 1935). Toinenkin informantti Koivistolta, vuonna 1897 syntynyt I. Kana viittaa vanhanaikaiseen asuun koivistolaisena (Mannonen 1937, 3324). Maija Susi (s. 1874) Uudellakirkolta kuvaa huntua “äkrämöisen” vaatteeksi (Mannonen 1936, 1871). Koivistolainen Ulla Kallonen kertoo hänen kuolemajärveläisen tätinsä käyttäneen vielä “äkrämöisen” vaatteita (Mannonen 1937, 3325).

Koivistolta on yksittäinen, erikoinen tieto, jossa savakkotyyliseen pukuun viitataan “kokkilaisen vaatteina”. Kokkilainen viittaa tässä todennäköisesti johanneslaisiin, jotka käyttivät 1800-luvulla jo yksinomaan savakkopukua. Ennen kuin Johanneksesta tuli pitäjä vuonna 1859, tunnettiin se Kakin kappelina.

Ulla Kallonen s. 1860, Koivisto: “Miun mummoin käytti elläissää koivistolaisen vaatteita (koiviston kansallispukua) mutta miun emmoin (äiti) jo alkoi käyttää kokkilaisen vaatteita. Silloin kutsuttii näitä tälläsii vaatteita kokkilaisen vaattehiks, ja kun mäntii vaik vieraan pitäjän kirkkoo, niin sanottiin, ‘käytii kokin kirkos.'”(Mannonen 1937, 3325.)

Vasemmalla kuvassa, kahdessa ensimmäisessä rivissä koivistolaiseen kansanpukuun pukeutuneita sekä savakkopukuun pukeutuneita naisia. Koiviston Patalan äitejä koulun portailla 1920-luvun lopulla. Teoksessa Rossi, Leena. Koiviston arkielämää 1880-luvulta 1930-luvulle. Koivisto-säätiö, 2003.

Sakkolassa ja Raudussa ei tunnettu erottelua savakoihin ja äyrämöisiin

Sakkolassa ja Raudussa ei ollut siinä määrin savakoita, että jako savakkoihin ja äyrämöisiin olisi ollut relevantti. Savakot kyllä saatettiin tuntea, mutta heidät sijoitettiin Äyräpään kihlakuntaan. Tästä syystä ei ole myöskään säilynyt tietoa siitä, mitä nimitystä sakkolaiset ja rautulaiset käyttivät omasta väestään.

Myöskään Käkisalmen kihlakunnasta (Räisälä, Kaukola, Hiitola, Käkisalmi) ei löydy tähän liittyen aineistoa.

Ahlqvist kertoo, että Pyhäjärven, Sakkolan ja Raudun pitäjissä ei ollut savakoita, mutta jos jotakuta vaimoa savakoksi kutsuttiin “niin on samalla myös sanottu hänestä kaikki, mitä vaimo-ihmisestä ilkeintä sanoa voipi” (Ahlqvist 1859).

“Raudussa ei tunnettu äyrämöis- ja savakko-nimityksiä ollenkaan. Eräs eukko selitti olevansa nyt lähes 100 vuoden vanha, mutta ei ollut koskaan elämässään kuullut puhuttavan äyrämöisistä ja savakoista. Muutamat miehet, jotka olivat nuoruudessaan liikkuneet esim. Kivennavalla, sanoivat kyllä siellä kuulleensa näistä ja tiesivät eron.” (Ruuttu 1928, 230)

Jääskeläiset eivät olleet äyrämöisiä eivätkä savakoita

Jääsken alueellekin on muuttanut asukkaita lännempää, mutta he eivät ole samalla tavalla erottuneet omaksi ryhmäkseen kuin Äyräpään ja Rannan kihlakunnissa. Jääskeläiset on joissain 1800-luvun teksteissä niputettu äyrämöisiksi ja joissain savakoiksi, mutta todennäköisesti jääskeläiset eivät ole kokeneet olevansa kumpiakaan. Topelius kirjoittaa vuonna 1845: ”Kun jääskeläiseltä kysytään, mihin heimoon hän kuuluu, vastaa hän jääskeläinen” (Topelius 1845, 165).

Antrealainen Eeva Skyttä (os. Paappa, s. 1863) ei muistanut äyrämöisistä tai savakoista mitään. Antrealainen Katri Kuisma tiesi kertoa, että äyrämöiset olivat Muolaasta ja viipurilaiset olivat savakkoja, hän itse oli pienenä tyttönä käyttänyt verkahelmaista, myöhemmin kokonaan mustaa ja sitten teettänyt myös viirullisen savakkohameen niin kuin viipurilaisilla. (Vahter 1934.) Nyt jos tästä yhdestä muistitiedosta voi jotain päätellä, niin Jääsken alueella savakkous yhdistettiin viipurilaisiin, ei että savakoksi olisi itse tunnustauduttu, vaikka tyyliltään savakkoja vaatteita saatettiinkin käyttää.

Mahdollisesti myös ympäröivien alueiden asukkaat ovat käsittäneet jääskeläiset nimenomaan jääskeläisiksi. Muolaassa jääskeläiset on yhden kertojan perustella käsitetty omaksi ryhmäkseen, joka ei kuulu äyrämöisiin ja savakkoihin: ”Muutamia Jääskeläisiä nähdään myöskin pitäjän pohjoispuolessa ja Viipurin—Käkisalmen välisen maantien varrella Viipurin partta, joka on melkein Savakkopuvun mukainen.” (Nimimerkki I. S., 4.14.1870.) Topeliuksen mukaan ympäröivien pitäjien asukkaat kutsuvat Jääsken, Kirvun, Ruokolahden, Rautjärven, Antrean ja lisäksi Kaukolan aluetta Jääsken maaksi ja Jääsken pitäjää erityisesti “Aika Jääsken maaksi” (Topelius 1845, 165).

Häsä-Jaakkolan emäntä Vuoksenrannan Korpilahdella 1934 päässään neitti. Kuva on Museovirastosta, teoksessa Lehtinen, Ildikó, ja Pirkko Sihvo. *Rahwaan Puku: Näkökulmia Suomen Kansallismuseon Kansanpukukokoelmiin*. Museovirasto, 2005.

Savakoksi kääntyminen

Kun muut erot äyrämöisten ja savakkojen välillä olivat 1800-luvun loppua kohti kadonneet, alettiin savakkous ja äyrämöisyys ymmärtää ensisijaisesti erotteluna perinteisen ja uudemman vaateparren välillä. Kun henkilö ryhtyi savakoksi, otti hän käyttöön ostokankaista valmistetun uudenmallisen puvun.

Savakkoisuus on nim. lyhimmästi sanoen vaateparren uudemmaksi muuttuminen. ”Ken rikas on, se tekee tyttärensä savakoksi,” sanoi minulle Valkjärvellä eräs äyrämöis-nainen, kukaties vähän kateudella, ett’ei ikä ja varat myötenantaneet hänen itsensä ruveta savakoksi. (Ahlqvist 1859.)

Jo Topeliuksen kirjoittaessa vuonna 1845 oli savakkojen puku yleistymässä jääskeläisen ja äyrämöisen kustannuksella (Topelius, Z. 1845, 165–167), ja myös Ahlqvist kirjoittaa havainneensa saman muutoksen (Ahlqvist 1859). Valkjärvellä noin 1845 alkaen äyrämöiset alkoivat käyttää savakojen tyyliin ostokankaisia vaatteita, eivätkä enää merkittävästi eronneet savakoista (Lemmetty 1867), Kivennavalla nuoriso “muuttui savakoksi” eli lopetti äyrämöispuvun käyttämisen viimeistään 1870-luvun lopussa (Ruuttu 1928, 228). Koivistolla ja Kuolemajärvellä perinteinen puku säilyi pitkään, mutta muistitiedossa mainitaan, että joissain kylissä olivat kaikki ruvenneet savakoiksi jo 1800-luvun puolella (Vahter 1924, 10).

Äyrämöispuvusta luopumisen prosessi oli joskus äkkinäinen, mutta usein pitkä ja vaiheittainen, siten että äyrämöisvaatteita käytettiin savakkotyylisten vaatteiden rinnalla, vaikka uusia ei enää olisi tehtykään; ja vanhat saattoivat käyttää äyrämöispukua loppuun asti, vaikka nuoret eivät sitä enää ottaneetkaan käyttöön. Esimerkiksi Kivennavalla vielä 1920-luvulla saattoi nähdä röijypuvun kanssa verkahelmahameen (Ruuttu 1928, 228).

Peatta Pyykkö kirkkopuvussaan, Muolaa, Pällilä. Tyyni Vahter 1930 (KK1585:68)

Kansan suussa savakoksi “ruvettiin”, “muututtiin” tai “käännyttiin”. Niissä muistitiedoissa joita savakoksi kääntymisestä olen lukenut, oli kääntyminen kertojan mielestä negatiivinen tai neutraali ilmiö.

Piri Selonen s. 1846, Valkjärvi: “Kun jättiit pois sen muoin, jota sanovat äyrämöiseks, sanottiin jott rupes savakoks” (Vahter 1930, 6–7).
Pieta Ruotu s. 1849, Koivisto: ”Sitte toiset rupesiit savakoks” (Vahter 1924).
I. Kana s. 1897, Koivisto: “Mummo piti ihan kuolemaansa saakka koivistolaiset vaatteet. Niitä näät halvekstii, mitkä käivät naimisiin mäntyään pitämään vieraita vaatteita.” (Mannonen 1937, 3324)

Havaintoja äyrämöisten kääntymisestä savakoksi ilmenee 1860–1870-lukujen lehtikirjoituksissa. Ahlqvist piti äyrämöispukua rumana, mutta näissä muutamaa vuosikymmentä tuoreemmissa lehtikirjoituksissa vallitseva asenne on, että kirjoittajat harmittelevat ikiaikaisen puvun katoamista tai vähintäänkin kauhistelevat savakkovaatteiden kalleutta. Sitä että rahvas törsää ja siten heikentää valtion kauppatasetta on pyritty estämään ylellisyysasetuksin, ja sitä myös lehdistössä yleiseen paheksuttiin, savakkopuvun kalleuden huomioi jo Topelius vuonna 1845. Näissä 1860–1870-luvun taitteen kirjoituksissa pitää tietyllä tavalla ymmärtää niiden kulutuskritiikki, sillä samaan aikaan Suomessa kärsittiin historiallisia nälkävuosia ja kansaa ihan oikeasti kuoli.

“Kun [Muolaassa] Äyrämöispoika pääsee varman ja varakkaan tytön sulhoksi, käypi hän Savakoksi. Samoin muuttuvat naiset, varakkaiksi päästyään, usein Savakoiksi, jos eivät ennen ole semmoisia.” (Nimimerkki I. S., 4.14.1870)

Valkjärveltä: “Kun vaan muutama kymmen ämmiä kuolee, niin ei ole koko äyrämöis-puvusta muuta kuin muisto jälellä.” (Nimimerkki T. S. 1875:18.)

Kuolemajärveltä: “Meidän pitäjäämme äyrämöiset näkywät hylkiwän waatepartensa; usea tahtoo tyttäriänsä kääntää sawakoiksi, jonka puku päältä katsoin on siistimpi kuin äyrämöisen. — Mutta kun tutkimme niiden kulunkia, niin [Äyrämöispuku] ei maksa muuta vuodessa kuin 5 eli 6 voi-naulan hinnan, mutta — savakon vaateparsi tulee maksamaan vuodessa hyvän lehmänkin hinnan. — Mutta ylpeys vaatteissa näkyy aina nousevan niin miehissä kuin naisissakin, joista nyt erittäin olisi vähän puhuttavaa, kuin köyhyys on yleinen.” (Nimimerkki A. K., 1867:34.)

“Nykyään näyttävät kansallispuvut olevan [Koivistolla] elämänsä yhdennellätoista hetkellä, sillä vuosi vuodelta ne alkavat vähetä. Joka kansallispuvustaan luopuu, sanotaan ”kääntyneeksi”. Sopivammin valittu, terävämpi ilvesana olisi heille paikallaan, sillä muutos useinkin tapahtuu surkuteltavaan tapaan. Moni nainen, joka tänä kesänä vielä kävi kansallis-puvussaan, nähdään hienossa, monivuoninkisessa karttuunissa, ja sitä seuraavana — en sanoisi, mutta sanottaa — silkissäkin. Tällä en suinkaan tahdo käydä naisten vapauden sortajaksi, tahdon vaan muistuttaa, että pitäisivät vapauttaan järjen kurissa.” (Nimimerkki M. K., 1873:49.)

Bonus: Savakot ja äyrämöiset Inkerissä

Myös Inkerin suomalaisväestö jakautui äyrämöisiin ja savakoihin. Vuonna 1833 julkaistussa Anders Johan Sjögrenin tutkimuksessa Inkerinmaan suomalaisista käsitellään äyrämöisiä ja savakkoja. Peter von Köppen julkaisi 1849 Pietarin kuvernementin etnografisen kartan, jossa näkyvät Inkerinmaan äyrämöisten ja savakkojen asuinalueet. Myöhemmin (1867) julkaistussa kartan selitysosassa avataan käsitteitä siteeraten mm. Knorringia ja Sjögreniä. Jos aikalaiskuvaus Inkerin äyrämöisistä ja savakoista kiinnostaa, ovat Tallqvist ja Törneroos kertoneet heistä pitkällisesti matkakertomuksessaan vuodelta 1860.

Inkeriä koskevia tietoja ei voi suoraan yleistää koskemaan Kannasta, mutta laitanpa tähän erityisen kiinnostavan katkelman Maija Ruutun artikkelista:

Lempäälässä saattoi äyrämöisyyden ja savakkoisuuden häviämiskautena samassa perheessä toinen sisar olla “äyrämöinen” ja toinen “savakko”. Yleensä äyrämöistaloissa vanhin naisväki säilytti vanhan puvustonsa, mutta nuorin omaksui uuden. Myös saattoi vanhoillakin arkipukuna olla savakkovaatetus, mutta kodin ulkopuolella esiintyessä kuului asiaan pukeutua äyrämöiseksi. Niin oli erään kertojan äiti arkioloissa ollut savakko ja aikoi panna savakkopuvun päällensä kirkottelemaan [ensimmäistä kertaa kirkkoon synnytyksen jälkeen] mennessäänkin, mutta muutti mieltänsä, koska arveli puvun muutoksen johdosta aiheutuvien puheiden koituvan lapselle vahingoksi. Syynä, miksi savakkojen vaateparsi syrjäytti äyrämöisten käyttämän, esitettiin seuraavaa: savakkopuku uudenaikaisempana tuntui kauniimmalta. Maitotalouden tultua yhä enemmän käytäntöön vähenivät lampaat eikä naisilla yleensäkään näyttänyt olevan aikaa kutoa, saatikka koristella vaatteitaan suuritöisillä koruompeluilla. Savakkovaatetus oli vanhastaan valmistettu ostetusta kankaasta. Silti sanoi viisissäkymmenissä oleva kertoja 28-vuotisena perineensä vanhalta tädiltään niin paljon kotikutoisesta kankaasta tehtyjä viittoja ja tankkeja, että räätäli kaksi viikkoa muutti niitä miesten puvuiksi. Lempaalaiset eivät muuten näytä tekevän mitään eroa varsinaisen savakkopuvun ja uusimuotisen talonpoikaisnaisen puvun välillä. Niinpä mm. mainittiin, että savakkoja tuli pitäjään enemmän vasta sen jälkeen, kun tyttöjä alettiin ottaa hoveihin töihin, jolloin he saivat talon puolesta venäläisten kirjavaa naisten pukua muistuttavan savakkovaatetuksen. (Ruuttu 1928, 228–229.)

Lähteet

Ahlqvist, August. Muistelmia matkoilta Venäjältä vuosina 1854–1858. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1859.
Järvi, Hanna. ”Kertomus puvuista, koristuksista ja karjanhoidosta Heinjoella.” SKS käsikirjoitus E58, 1913.
Knorring, Frans Peter von. Gamla Finland Eller Det Fordna Wiborgska Gouvernementet. 1833.
Köppen, Peter von. Ethnographische Karte des St. Peterburgischen gouvernements. 1849. Linkki.
Köppen, Peter von. Erklärender Text Zu Der Ethnographischen Karte Des St. Petersburger Gouvernements. 1867. Linkki.
Mannonen, Ulla. SKS käsikirjoitus 1701–2061, 1936.
Mannonen, Ulla. SKS käsikirjoitus 2815–3435; 4131–4588, 1937.
Mannonen, Ulla. SKS käsikirjoitus 6992–7476, 1938.
Nimimerkki A. K. Ilmarinen, 1867:34.
Nimimerkki I. S. ”Wähäsen Sawakoista, Äyrämöisistä ja kansansiirtymisistä.” Ilmarinen, 1867: 36.
Nimimerkki I. S. ”Muolan asukkaista”. Ilmarinen, 4.14.1870.
Nimerkki M. K. ”Yhtä ja toista Koivistolta.” Suomenlehti, 1873:49.
Nimimerkki T. S. Ilmarinen, 1875:18.
Lemmetty, Johan. ”Muutamia lauseita ja muistelmia Itä-Suomen [etenkin Valkjärven] yhteisen kansan elämän waiheista, waatteinparsista ja niiten muutoksista ja muista käytännöistä.” SKS käsikirjoitus E71, 1867. Linkki
Ruuttu, Maija. Perimätietoa vanhoista kansanpuvuista ja asutussuhteista Karjalan Kannaksella. Virittäjä, 1928:5–7.
Sjögren, Andreas Johan. Ueber Die Finnische Bevölkerung Des St. Petersburgischen Gouvernements Und Ueber Den Ursprung Des Names Ingermannland. 1833. Linkki.
Smedberg, V. R.. Ei otsikkoa. Käsikirjoitus, Museovirasto. Kokoelmassa “Hajatietoja kansanpuvuista tai niiden osista eri puolelta Suomea”., päiväämätön.
Topelius, Zacharias, et al. Finland framstäldt i teckningar. 1845.
Vahter, Tyyni. ”Eräiden Karjalan pitäjien käsityöstä ja puvuista 1923–1924.” Museovirasto, käsikirjoitus, 1924.
Vahter, Tyyni. ”Metsäpirtin, Muolaan, Raudun ja Valkjärven naisten käsitöistä”. Museovirasto, käsikirjoitus, 1930.
Vahter, Tyyni. ”Vuoksenrannan naisten käsitöistä ja puvusta.” Käsikirjoitus, Museovirasto, 1934.
Voionmaa, Väinö. Suomen karjalaisen heimon historia. 1915.
Wiborgs Tidning, 1854:69.

Käsityöt

Eteläkarjalainen säppäli

Säppäli on tytön tai naimattoman naisen juhlapäähine. Yleensä säppäliä ehdittiin käyttää vain muutama vuosi, sillä aivan pienet tytöt eivät käyttäneet säppäliä, ennemmin se otettiin käyttöön vasta ripille päästessä tai hieman ennen sitä, ja sen käyttäminen lakkasi viimeistään osana häärituaaleja. Naimattomat naiset ovat saattaneet jatkaa säppäleiden käyttämistä vanhuuteen asti, mutta tästä tavasta ei ole juuri säilynyt tietoja.

Siellä missä pienemmät tytöt käyttivät säppäliä, voitiin se pukea hajallaan olevien hiusten päälle. Ripillä käyneet tytöt käyttivät säppäliä sykeröiden päällä, ja tällöin sykeröiden muoto vaikutti myös säppälin muotoon. Räisälässä, Kuolemajärvellä ja Koivistolla, jossa sykerökaaret kulkivat päälaen yli, säppäli kulki pään ympärillä. Kaukolassa sykerön juuret olivat nousseet korkealle päälaelle, ja säppäli pantiin sykerön juurien ympärille. Myös Pyhäjärvellä säppäli kulki jakausta pitkin. Sakkolan ja Raudun hyvin pienikokoinen, piirakan mallinen säppäli asetettiin hiusrajaan kuten Sakkolan tyylinen huntukin. Äyräpään kihlakunnassa hiukset koottiin nutturaa muistuttavalle käärölle takaraivon puolelle, ja säppäli solmittiin tämän käärön ympärille.

Sinä aikana jolta säppälin käyttämisestä on tietoa (1800-luvun alkupuolisko), se oli lähes yksinomaan juhlapäähine. Loppuvaiheessa säppälin käyttäminen supistui vielä siten, että sitä käytettiin enää vain kirkkomatkoilla (Räisälä), ensi kertaa ripille päästessä sekä naimisiin mennessä (Sakkolassa) tai jopa ainoastaan naimisiin mennessä (Hiitolassa). Säppäli jäi pois käytöstä Kirvussa 1820-luvulla, Jääskessä ennen 1850-lukua, Joutsenossa aikaisintaan 1850-luvulla, Räisälässä noin vuonna 1859, Kaukolassa 1867 ja Pyhäjärvellä noin vuonna 1870.

Hyppää suoraan alueisiin 🏃‍➡️⏩
Räisälän ja Kaukolan tyylin säppäli
Pyhäjärven tyylin säppäli
Sakkolan ja Raudun tyylin säppäli
Äyräpään kihlakunnan tyylin säppäli
Koiviston ja Kuolemanjärven tyylien säppälit
Säppäli Jääsken alueella

Kuvakokoelma eri pitäjien säppäleistä. — Eri mallisia säppäleitä ylhäältä alas ja vasemmalta oikealle: Koivistolla sykeröiden ympärille puettu leveähkö säppäli. Räisälän tyylinen pitkäpiikkinen säppäli, joka puettiin pään ympärille. Sakkolan ja Raudun tyylinen pieni säppäli, joka asetettiin hiusrajaan jakauksen päälle. Äyräpään kihlakunnan leveä säppäli, joka asetettiin takaraivolla olevan käärön ympärille.

Räisälän tyyliin pään ja sykeröiden ympärille puettu säppäli.

Missä säppäliä käytettiin: Säppäleitä on säilynyt Koivistolta ja Kuolemajärveltä, Äyräpään kihlakunnasta (pitäjät eivät ole tiedossa, joten koko Äyräpään kihlakunta on väritetty kartassa), Sakkolasta ja Raudusta, Pyhäjärveltä, Räisälästä ja Kaukolasta. Säppälin käyttämisestä on säilynyt tietoja Jääsken kihlakunnasta ja Hiitolasta. *Näillä alueilla on siis ollut säppäli käytössä 1800-luvulla.*

Säppälin rakenne

Tämä on tiivistelmä, ja lähteet löydät jäljempää artikkelista kunkin alueen kohdalta.

Kaikissa säppäleissä on pohjalla punainen verka. Koska eteläkarjalaisissa kansanpuvuissa käytettiin vanhastaan myös sinistä verkaa (kuten Joutsenon puvussa käytettiin loppuun saakka), on todennäköistä että 1700-luvulla säppälien pohjaverka oli sinistä. Kannaksen perukirjoja tutkinut Ritva Somerma huomioi, että 1700-luvun perukirjoista löytyy runsaasti mainintoja usein sinisestä “pääverasta” (hufwud kläde), 1800-luvun puolella tällaisia mainitaan enää pari (Somerma 1998, 109). Somerma ei yhdistä pääverkaa säppäliin, mutta itse en näe että sillä voitaisiin tarkoittaa mitään muutakaan päähinettä.

Säppäliveran leveys vaihtelee siten, että Räisälässä ja Kaukolassa verka on kapea (1-2 cm), samoin Pyhäjärvellä, Sakkolassa ja Raudussa, Koivistolla hieman leveämpi (esim. 3,5 cm) ja Äyräpään kihlakunnassa verka saattaa olla hyvinkin leveä (5 cm).

Säppäleiden pituus vaihtelee alueittain sen mukaan, miten säppäli on tavan mukaan puettu päähän. Pisimpiä, jopa yli 50 cm pitkiä, ovat Räisälän tyyliset säppälit. Nekin kuitenkin ovat hieman lyhyempiä kuin naisten päänympärys keskimäärin, joten niitäkään ei ole puettu pään leveimmän kohdan ympäri. Koivistolla säppäli asetettiin pään ympärille mutta korkeammalle kuin Räisälässä, joten ne ovat olleet lyhyempiä. Äyräpään kihlakunnan säppälit ovat sen mittaisia, että ne saa käärittyä nutturan ympärille, pituus kuitenkin vaihtelee. Sakkolan ja Raudun säppälit ovat pituudeltaan vain 3–5,5 cm.

Yleensä säppälin nastat jatkuvat lähes pohjaveran päihin päihin asti. Joistain museosäppäleistä nastoja on ajan saatossa tippunut siten, että on vähän vaikea päätellä kuinka monta niitä alun perin on ollut. U. T. Sireliuksen valokuvassa Koivistolta näkyy säppäli, jossa nastoja on näkyvissä ainoastaan muutama säppälin sivulla. Jos tällaisia säppäleitä on tehty, ovat ne museoesineistön perusteella olleet harvinaisempia kuin sellaiset säppälit, joissa on nastoja koko matkalla. Nastojen kiinni ompelemiseen on käytetty yleisesti valkoista rihmaa ja punaista lankaa, paitsi Koivistolla, jossa siihen käytettiin mustaa lankaa.

Säppälin nasta on muodoltaan yleensä suorakaiteinen tai neliö, vain Sakkolasta tai Raudusta on säilynyt yksi säppäli, jonka nastat ovat pyöreitä. Se kuinka neliöitä tai suorakaiteita nastat ovat, vaihtelee alueen sisälläkin, tosin otokseen sattuneet Koiviston ja Pyhäjärven nastat näyttävät kaikki olevan ennemmin suorakaiteita. Piirroksissa alla on esitetty Sakkolan ja Raudun sekä Äyräpään tyyliset nastat neliöinä, koska säilyneissä säppäleissä useammassa on neliön malliset nastat. Räisälän tyylinen nasta on esitetty suorakaiteena, mutta löytyy myös neliön muotoisia räisäläisiä säppälinnastoja. Nastojen kuviot vaihtelevat Räisälässä, Pyhäjärvellä, Sakkolassa ja Raudussa sekä Äyräpään kihlakunnassa, mutta myös hyvin samantyylisiä kuvioita esiintyy koko mainitulla alueella. Näihin kaavapiirroksiin valitut kuviot ovat vain esimerkkejä. Koiviston säppäleissä nastojen kuviointi on puolestaan huomattavan erilainen kuin edellä mainituissa pitäjissä, ja erikoista kyllä, kaikissa säilyneissä Koiviston säppäleissä näyttää nastojen kuviointi olevan yhdenmukainen.

Pyhäjärven tyylinen säppälin nasta: suorakaide muoto, lyhyt paksu piikki, hieman kuviointia.

Joillain alueilla oli yleistä, että nastoja valettiin yhteen: näin tapahtui Pyhäjärvellä, jossa yhteenvaletut nastat olivat uudempaa mallia, sekä Sakkolassa ja Raudussa. Lisäksi yhdessä Koiviston säppälissä on valettu aina kaksi nastaa yhteen. Aineiston ainoassa kuolemajärveläisessä säppälissä nastat ovat hyvin pitkiä suorakaiteita. Säppälin nastat valettiin puu- tai kivimuottiin. Räisälässä nastat valettiin kotona, Koivistolla oli erityisiä nastojen valajia. Säppälinnastoja puhdistettiin liidulla ja sarkakankaalla hankaamalla (Sirelius 1915, 16) sekä tuhkalla.

Säppäli voitiin sulkea metallihakasilla (Äyräpään kihlakunta, Räisälä, Pyhäjärvi). Näitä hakasia oli metallilankaisia sekä valettuja sydämen ja ympyrän muotoisia. Koivistolla säppälin päät yhdistettiin lankanauhalla. Kotitekoisen villanauhan sijaan voitiin käyttää myös ostonauhaa.

Säppälin päissä oli koristenauhoja koristenauhoja Pyhäjärvellä, josta on säilynyt sinisellä nauhalla koristeltu rippisäppäli, ja Äyräpään kihlakunnasta jossa säppälin päissä voi olla punaiset verkanauhat. Säppäleiden päitä saatettiin koristella nauhoilla myös Sakkolassa ja Raudussa sekä Koivistolla. Kirjailuja löytyy ainoastaan Koiviston säppäleistä.

Säppälien kehityksestä voidaan hahmottaa joitain trendejä:

Säppälin nastat lyhenivät ajan myötä: Räisälästä tiedetään, että uudemmissa säppäleissä nastat olivat pienempiä. Koivistolla ja Kuolemajärvellä säppälien nastoista katosivat piikit lopulta kokonaan tai melkein kokonaan.
Säppälit pakenivat kohti päälakea: Perustilanne on se, että säppäli puettiin sykeröiden päälle. Siten sykeröiden muoto ja sijainti vaikutti myös säppäliin. Pyhäjärvellä säppälit olivat vanhastaan enemmän Räisälän ja Kaukolan tyylisiä, sillä vanhimmissa säppäleissä verkakaitale on pitkä ja keskeltä taitettu. Koska säppäliä käytettiin kiinni jakauksessa olevan sykerön päällä eikä pään ympärillä, säppälin veran puoliskot sulautuivat lopulta yhteen. Myös Kaukolassa säppäli siirtyi sykeröiden mukana päälaelle, ja jos kansanpukujen käyttäminen olisi jatkunut pidempään, olisi säppälistä ajan myötä saattanut tulla saman mallinen kuin Pyhäjärvellä. Sakkolan ja Raudun hunnut pienenivät 1800-luvun mittaan, ja huntujen tavoin säppälit olivat loppuvaiheessa pikkuriikkisiä. Ei kuitenkaan ole varmaa tietoa, että aiemmin Sakkolan ja Raudun säppälit olisivat olleet isompia.

Säppälit alueittain

Millaisen säppälin voi toteuttaa nykyaikaiseen eteläkarjalaiseen kansanpukuun? Löydät tästä osioista tarkempaa tietoa siitä, minkälaista säppäliä käytettiin milläkin alueella. Räisälän, Pyhäjärven, Sakkolan ja Raudun, Äyräpään kihlakunnan ja Koiviston tyyleistä löytyy hyvin aineistoa, Kaukolan ja Kuolemajärven tyyleistä hieman.

Tässä artikkelissa on käytetty aineistona museoesineitä, muistitietoa sekä Schvindtin ja Sireliuksen pukukirjoja ja mahdollisuuksien mukaan myös muita kansatieteellisiä lähteitä.

1900-luvulla kerättyä muistitietoa on säppäleihin liittyen eniten Pyhäjärveltä. Useampi tiedonmurunen löytyy myös Koivistolta. Sakkolasta ja Raudusta kerättiin paljon muistitietoa, mutta säppäleihin liittyen tietoja on vähän. Äyräpään kihlakunnasta on saatu talteen yleisesti ottaen vähemmän muistitietoa kuin edellämainituilta alueita, mikä selittää myös säppäleitä koskevan tiedon puuttumista. Jääsken kihlakunnasta ei ole säilynyt muistitietoa säppäleistä.
Aikalaistietoa (tai ainakin lähes) säppäleistä on Jääsken kihlakunnasta sekä Äyräpään kihlakunnasta. Lisäksi Magnus von Wright piirsi Kaukolan ja Räisälän pukuja 1860-luvun alussa, jolloin säppäli oli vasta jäänyt tai jäämässä pois käytöstä. Pyhäjärvellä säppälin käyttäminen lakkasi hyvin lähellä sitä aikaa jolloin kansatieteellistä aineistoa alettiin kerätä, joten voisi ajatella että esimerkiksi Schvindtin antamat Pyhäjärveä koskevat tiedot ovat luotettavia.
Esineaineistoa on saatavilla eniten Sakkolasta ja Raudusta (8 kpl) Räisälästä (4 kpl), Pyhäjärveltä (7 kpl), Äyräpään kihlakunnasta (6 kpl) ja Koivistolta (4 kpl). Kuolemajärveltä ja Kaukolasta on tiettävästi säilynyt ainoastaan yksi säppäli. Lisäksi Käkisalmen kihlakunnasta on pari Räisälän tai Kaukolan tyylistä säppäliä, joissa ei ole paikkatietoa. Kaikki muut esineet ovat Kansallismuseon tai Etelä-Karjalan museon kokoelmissa paitsi yksi Äyräpään kihlakunnan säppäli. (Kävin tätä artikkelia varten läpi Kansallismuseon säppälit, tai ainakin ne jotka on tallennettu järjestelmään säppälin nimellä.) Tämä havainto valottaa hieman sitä, missä vaiheessa säppälit ovat kokonaan hävinneet. Jos säppäleitä olisi ollut runsaasti tarjolla, löytyisi niitä todennäköisesti enemmän ulkomaisten museoidenkin kokoelmista. Wiipurilainen osakunta Theodor Schvindt johdolla möi erityisesti sellaisia esineitä, joita oli jo saatu riittävästi omiin kokoelmiin. Koska säppäleitä ei viety esimerkiksi Unkariin tai Smithsonianiin Yhdysvaltoihin, joissa kummassakin on iso karjalaisten esineiden kokoelma, voisi ajatella ettei niitä 1800-luvun lopulla enää pyörinyt vanhojen kapiokirstujen pohjilla.
Perukirja-aineiston hyödyntämistä säppäleiden ja muiden päänauhojen tutkimuksessa hankaloittaa se, että perukirjoissa monia päähineitä kutsutaan sekaisin pää- ja hiusnauhoiksi. Vanhin Ritva Somerman perukirjoista löytämä maininta säppälistä on Käkisalmesta 1740-luvulta (Somerma 1998, 104). Kuten Somermakin huomioi, säppäleitä saattaa löytyä perukirjoista vähän senkin takia, että suurin osa perukirjoista on laadittu naisille, jotka olivat jo vaimoja.

Räisälän ja Kaukolan säppäli

Säilyneet Räisälän ja Kaukolan säppälit ovat punaista verkaa, ja niissä on pitkäpiikkiset tinanastat. Säppälit ovat kaikki suunnilleen saman mallisia (Kaukolasta tosin on säilynyt vain yksi kappale). Säppäli jäi pois käytöstä Räisälässä 1859:n tienoilla (Sirelius 1915, 16), ja Kaukolassa kappalainen Fredrik Wilhelm Brander lopetti säppälin ja sykeröiden käytön kuulutuksellaan vuonna 1867 (Lehtinen & Sihvo 1984, 108). Kovasti yritin kaivaa, mutta en onnistunut vahvistamaan tätä tietoa muista lähteistä.

Schvindtin mukaan isommat tytöt käyttivät Räisälässä kirkkomatkoilla säppäliä (Schvindt 1913, 28), ja sitä tosiaan käytettiin ainoastaan pyhinä ja pidoissa, ei työpäähineenä (Schvindt 1883, 62). Sireliuksen mukaan säppäli oli ripille päässeiden tyttöjen pyhäpäähine, ja viimeisessä vaiheessa sitä käytettiin vain kirkossa (Sirelius 1915, 16).

Myös Kaukolassa säppälin kerrotaan olleen tyttöjen kirkkopäähine (Sirelius 1915, 16). Kaukolasta ei ole tarkkaa tietoa, kuuluiko säppäli ainoastaan ripille päässeiden tyttöjen pukuun, mutta Magnus von Wrightin piirroksessa Kaukolasta säppäliä käyttää myös ripille pääsemätön tyttö, jonka hiuksia ei ole sykeröity. Säppäliä käytettiin naimisiin menemiseen asti: “Kaukolassa vihittiin morsian säppäl sykeröidyssä päässä; kotoaan lähtiessään oli hänellä vaimon sykeröt ja säppäl hunnun alla; asiaan kuului, että säppälin piikeillä puhkaistiin huntu, joten kärjet tulivat lävistä näkyviin”. Hääyön jälkeen säppäli otettiin pois. (Sirelius 1915, 16.).

Piirrosten perusteella Kaukolassa ja Räisälässä oli hieman eri tyyli pukea säppäli, mikä luontaisesti johtuu erilaisista tavoista kiinnittää sykeröt päähän. Räisälässä säppäli asetettiin pää ympärille korvien yläpuolelle aivan niin kuin sykerötkin, Kaukolassa sykeröiden juuret olivat nousseet 1800-luvun kuluessa päälaelle (Sirelius 1915, 7), joten myös säppälin paikka oli päälaella – näin ainakin oli toimittu Magnus von Wrightin (1860) ja Artturi Heleniuksen (1914) piirroksissa. Toisen Von Wrightin piirroksen perusteella Kaukolassa ne tytöt, jotka eivät vielä sykeröineet hiuksiaan, asettivat säppälin pään ympärille samaan tyyliin kuin Räisälässä.

Sirelius kertoo, että Hiitolassa säppäliä käytettiin ainoastaan osana häärituaaleja, kun morsian lähti kotoaan vihkitilaisuuteen (Sirelius 1915, 16). En löytänyt Kansallismuseon kokoelmista yhtään Hiitolasta peräisin olevaa säppäliä. Esineluettelosta 1883 löytyy Hiitolasta saatuja säppälin nastoja, KA993, mutta näiden kohdalla mainitaan että ne ovat ehkä alun perin Kaukolasta tuotuja. Hiitolan kansallispukuun on tästäkin huolimatta toteutettu Räisälän ja Kaukolan tyylinen säppäli.

Käkisalmesta ei ole säilynyt tietoja säppäleistä paitsi yksi aikalaismaininta sanomalehdestä: Käkisalmen kaupungissa oli “naisväellä” jumalanpalveluksessa pitkäpiikkiset säppälit (Suometar, 1862:23). Käkisalmen hunnusta on muistitieto, jonka mukaan siinä olisi ollut nyytinkiä (Vahter 1924). On siis mahdollista, että Käkisalmella käytettiin Räisälän tai Kaukolan tyylistä huntua, ja siten käytössä on mahdollisesti ollut Kaukolan tai Räisälän tyylinen säppälikin.

Vinkki riikineisiin: Räisälän ja Kaukolan riikineisiin voi toteuttaa säppälin samalla mallilla (huomioi kuitenkin, että säppäli puettiin eri tavoilla). Nastoina voi käyttää Kaukolan tarkistettuun pukuun sekä Hiitolan kansallispukuun kuuluvia nastoja, myös näiden pukujen ohjeita voinee hyödyntää. Räisälän tyylisiin säppäleihin voi laittaa päihin Pyhäjärven säppälin herttanastat. Vanhempia Kaukolan kansallispukuun kuuluvia säppäleitä liikkuu markkinoilla paljon, mutta ne eivät ole malliltaan eivätkä nastojen tyyliltään historiallisia. Sireliuksen vuonna 1921 suunnitteleman Kaukolan kansallispuvun säppäli on historiallinen (ks. Sirelius 1921), Vuorelman versio ei sitä ole. Säppälin käyttämisestä Käkisalmesta ei ole tietoja, mutta minun mielestäni säppälin voisi toteuttaa Räisälän tai Kaukolan tyylin mukaan. Hiitolasta on tietoja säppälin käyttämisestä vain vähän, mutta jos säppälin haluaa, voi sen tehdä Hiitolan kansallispuvun mukaan.

Kaukolan säppäli ja sykerö sivustapäin kuvattuna. — Kaukola, Koverila. Artturi Helenius 1914. KK1125:78

Kakolan säppäli ja sykerö edestä päin kuvattuna. — Kaukola, Koverila. Artturi Helenius 1914. KK1125:78

Räisälän säppäli ja sykerö sivusta päin kuvattuna. — Räisälä. Magnus von Wright 1860. KK988:16

Räisälän säppäli ja sykerö edestä päin kuvattuna. — Räisälä. Magnus von Wright 1860. KK988:16

Seuraavissa kuvissa on Räisälän ja Kaukolan säppäleitä. Ne ovat kaikki kapeita, punaverkaisia, Schvindtin mukaan verka oli Räisälässä noin sormen levyinen (Schvindt 1913, 28). Nastat ovat melkein yhtä korkeita mitä verkakin, ja yleensä nastat jatkuvat säppälin päästä päähän. Nastojen kiinni ompeluun on käytetty ainakin vaaleaa, punaista ja mustaa rihmaa tai lankaa. Vanhemmantyylinen säppäli KA540 on hieman erilainen, sillä siinä on nastoja vain keskellä.

Käkisalmen alueen säppäli. — Käkisalmen kihlakunta. Pituus 45 cm, leveys 1,2 cm. EKME1305

Vanhemmassa säppälimallissa (kuten KA540) nastat olivat suurempia kuin uudemmassa mallissa (KA541–KA543). Muutoin Räisälästä säilyneet säppälit ovat keskenään hyvin samanoloisia. Räisälän ja Kaukolan säppälien nastat ovat pisimpiä mitä Kannaksella on kansanpukuajan lopulla käytetty. Neljässä tapauksessa säppälissä nastojen pituus on tiedossa (1,3 cm, 1,2 cm, 1,0 cm, 0,7 cm). Nastojen koristekuvioissa on hieman vaihtelua. Yleinen kuvio on sellainen kuin valumuotissa (EKME619), mutta muitakin kuviointeja esiintyi. Räisälässä nastat valettiin Schvindtin mukaan kotona (1913, 28).

Osassa säppäleistä on päässä erilaisen muotoiset koristenastat (KA541, KA543, KA7066), joita todennäköisesti on käytetty säppälin sulkemiseen (jos nastoissa on hakaset, ne eivät näy kuvissa). Tällaista samaa muotoa olevia nastoja löytyy myös Pyhäjärveltä sekä yhdestä Äyräpään kihlakunnan säppälistä. Sakkolassa, Raudussa ja Rannan kihlakunnassa en ole vastaaviin törmännyt.

Vanhemman tyylinen Räisälän säppälin nasta. — EKME1305

Räisälän säppäli nasta piirros. — Säppälin pään erikoinen koristenasta. Tämä on piirretty säppälin KA541 mukaan.

Käkisalmen alueen säppälin nasta piirros. — Säppälin pään erikoinen koristenasta. Tämä on piirretty säppälin KA541 mukaan.

Säppälin nastojen valumuotti toiselta puolelta kuvattuna. — *Säppälin nastojen valumuotti Käkisalmen kihlakunnasta (EKME619).* *Kivessä on muotit kuudelle säppälin nastalle – muotit ovat samaa mallia, ja lisäksi yksi erilainen muotti säppälin päihin tuleville nastoille.*

Pyhäjärven säppäli

Pyhäjärvi kuuluu Käkisalmen kihlakuntaan ja Pyhäjärven puku jakaa joitain piirteitä Kaukolan ja Räisälän pukujen kanssa. Pyhäjärven säppälit olivat kuitenkin kehittyneet omaan suuntaansa ja siksi käsittelen Pyhäjärveä erillään muista Käkisalmen kihlakunnan pitäjistä.

Pyhäjärvellä tyttö alkoi käyttää säppäliä tullessaan rippikouluikään. Säppäliä käytettiin kirkkomatkoilla ja muissa juhlissa, arkisin käytettiin pinteliä. Rippikirkkoon mennessä liitettiin säppälin perään palmikko: noin “kolme sormea leveä” ja noin 15 cm pitkä musta, vihreä tai sininen silkkinauha (Schvindt 1913, 19–21).

Säppäli jäi pois käytöstä Pyhäjärvellä 1870:n tienoilla (Sirelius 1915, 16). Toisin kuin Räisälästä ja Kaukolasta, Pyhäjärveltä on saatu talteen useita muistitietoja säppälin käyttämisestä (informantit syntyneet 1851-1870). Anni Kiiver, s. 1860, muisti lausahduksen: “Pintelpiätä piikoa, säppälpiätä morsiinta”. (Arponen 1932). (Kiiverin lausuma on sikäli erikoinen, että piialla yleensä tarkoitettiin minkä vain ikäistä naimatonta naista ja morsiamella taas saatettiin tarkoittaa morsianta tai nuorikkoa.)

Nyt koska kirjallisesta kuvauksesta on hirmu vaikea rekonstruoida kolmiulotteisen päähineen pukemistapaa, laitan tähän suoran sitaatin Schvindtiltä: ”Kun säppälissä ei ollut palmikkoa, kiinnitettiin se päähän samaan tapaan kuin pinteli. Kun säppälissä oli palmikko, kierrettiin vähän hiuksia säppälin etupuolen molemmilta puolilta noin sormen levyisellä silkkinauhalla ja asetettiin nuo sykerön alut pitkin päälakea. Näiden hiuskääröjen päälle pantiin säppäli. Säppälin takapää ja palmikko köytettiin sitten hiuksilla ja hiuksiin kiinni.” (Schvindt 1913, 19-21). Kertauksena pinteleistä, pinteli ”köytettiin päähän hiuksilla molemmin puolin jakausta noin pari senttiä hiusrajasta ja takaa päälaen ja takaraivon välille niinikään” (Schvindt 1913, 19).

Vinkki riikineisiin: Pyhäjärven kansallispuvun säppälin nastoja on saatavilla Vuorelmalla, sekä päihin tulevia herttanastoja että tavallisia säppälin nastoja, joissa kaksi nastaa on valettu yhteen. Ne eivät ole täysin historiallisia mutta tarpeeksi lähelle. Pyhäjärven riikineissä voisi ehkä käyttää myös tarkistamattoman Kaukolan säppälin nastoja (kokoa ei ole mainittu, mutta nasta näyttää riittävän pieneltä). Säppäliä ei kuitenkaan huom. huom. kannata koota Vuorelman ohjeiden mukaan (todellakaan ei näin). Tällä hetkellä historiallisesti paikkaansapitävän Pyhäjärven säppälin kokoamiseen ei ole saatavilla ohjeita.

Pyhäjärven säppäli. — Pyhäjärvi. KA389 ja K2668:183.

Pyhäjärven säppäli K2668:183. Kaksi nastaa on valettu yhteen. Päässä on pienemmät nastat, joiden muoto on ei ole tarkkaan selvillä. Nastojen kuviointi on suuntaa antava.

Pyhäjärven säppäli KA388. Kaksi nastaa on valettu yhteen. Päässä on pienemmät nastat, joiden muoto on ei ole tarkkaan selvillä. Nastojen kuviointi on suuntaa antava. Osa nastoista puuttuu.

Pyhäjärven säppäli KA390 (myös säppäli KA391 on hyvin samannäköinen, mutta pitkät nastat ovat kahtena pätkänä). Nastassa ei ole kuviointia ja piikit ovat hyvin matalat.

Pyhäjärveläisiä säppäleitä löytyy Kansallismuseon kokoelmista seitsemän (KA387-KA392 ka K2668:183), eikä niitä tiettävästi ole muualla. Schvindt kertoo (1883) että vanhin säppälimalli Pyhäjärveltä on sellainen, jossa kaikki tinanastat on valettu erikseen (KA387). Uudempi malli on sellainen, jossa kaksi nastat on valettu yhteen kaksi kerrallaan, ja säppäli on aiempaa kapeampi (KA388, KA389, K2668:183). Uusimmassa mallissa kaikki nastat on valettu yhteen siten, että ne “muodostavat kaksi rinnakkain juoksevaa ja päistään yhdistettyä tinanauhaa” (KA390, KA391). Lisäksi rippisäppälissä KA392 on takana kaksi sinistä kangastilkkua, joita kutsutaan palmikoksi. (Schvindt 1883.) Tässä rippisäppälissä on päässä myös valkoinen nappi.

Museosäppäleiden perusteella Pyhäjärven säppäleissä verka on punainen. Vanhoissa ja uudemman mallisissa säppäleissä verka voi olla joko pitkä keskeltä taitettu verkakaitale tai leveämpi kaitale johon on keskelle leikattu halkeama, uusimman mallin mukaisessa säppälissä verkakaitale on yhtenäinen.

Säppälin nastojen kuviointi on samaa tyyliä kuin Kaukolassa ja Räisälässä, mutta koristekuviot ovat epäselvempiä (mahdollisesti nastat ovat pienempiä) ja uusimman mallin mukaisissa yhteen valetuissa pitkissä nastoissa kuviointi on nähdäkseni jäänyt pois. Piikit ovat matalia ja tylppiä, uusimman mallin mukaisissa säppäleissä hyvin matalia. Samaan tyyliin kuin Räisälässä, on säppälin päissä joskus yksi tai kaksi erimallista nastaa (KA389), jotka mahdollisesti ovat säppälin päiden kiinnittämiseen käytetyt hakaset. Hauska yksityiskohta on, että yhdessä säppälissä on tällaiset herttanastat päässä, vaikka säppäli on sellaista uudempaa mallia, jossa ei enää edes ole mitään sulkemista.

Muistitiedon mukaan säppälin nastoja valettiin jäniksenkääpään tehtyyn vormuun eli muottiin (Arponen 1932).

Sakkolan ja Raudun säppäli

Sakkolan ja Raudun säppäleitä löytyy ilahduttava määrä Finnasta. Sakkolan ja Raudun säppälin verkakaitale on lyhyt ja punainen, se on taitettu keskeltä ja sen päät on lähes aina ommeltu yhteen. Säppälin yläreuna on yleensä päällystetty napinläpipistoja muistuttavin pistoin. Lankana tässä on käytetty keltaista tai kellertävää villalankaa. Yleensä reunat on yhdistetty toisiinsa melkein koko matkalta. Toinen säppälin pää (todennäköisesti takapää) jää päältä auki. Viimeisimmässä vaiheessa Sakkolan säppälit olivat vain kolme senttiä pitkiä ja puolitoista leveitä (Schvindt 1913, 8–9).

Sirelius kertoo joitain tietoja säppälin käyttämisestä: Sireliuksen mukaan Sakkolassa tytöt käyttivät säppäliä ainoastaan rippikirkossa ja häärituaalien aikana, matkalla sulhasen kotiin (Sirelius 1915, 16). Säppälin käyttäminen jatkui pidempään kuin sykeröiden, ja sykeröiden hävittyä säppäli kiinnitettiin suoraan hiuksiin (Sirelius 1915, 15). Säppälin käyttämisestä on vähän muistitietoa, joten on suht varmaa että sitä ei enää 1800-luvun lopulla käytetty. Helena Suden vuonna 1830 syntynyt äiti käytti nuorena eli 1840–1850-luvulla säppäliä, mutta sitä eivät käyttäneet vuonna 1851 syntynyt Vappu Tenkanen tai eräs vuonna 1837 syntynyt nainen. (Vahter 1930.)

Siitä miten Sakkolan ja Raudun säppäli on puettu päähän, ei ole kuvamateriaalia kuin yksi kuva Schvindtin pukukirjassa (1913). Säppäli on asetettu hiusrajaan samalla tavalla kuin naisen huntu.

Kuten Pyhäjärvelläkin, myös Sakkolassa ja Raudussa säppälin perässä saattoi roikkua nauha. Säppälin “ympäri pantiin noin kolmea sormea leveä keltainen tai sininen säppälinpalmikko, jonka nenät jätettiin hartioille lepattamaan” (Sirelius 1915, 15). Schvindtin mukaan säppälin palmikko oli kaksi sormea leveä silkkinauha, joka ulottui istuessa penkkiin asti (Schvindt 1913, 8–9). Mahdollisesti tällainen säppälin palmikon tynkä on näkyvissä yhdessä museosäppäleistä.

Vinkki riikineisiin: Sakkolan ja Raudun tyylisiä nastoja ei näytä olevan saatavilla. Sakkola-Raudun kansallispuvun nastat näyttävät enemmän Äyräpään nastoilta, joten niitä en ainakaan käyttäisi. Jännä juttu on, että sen sijaan Äyräpään kansallispuvun nastat ovat enemmän sen tyylisiä, että ne voisivat sopia Sakkolan ja Raudun tyyliseen säppäliin. Ennen tilaamista kannattaa kuitenkin kysyä Vuorelmalta, minkä kokoisia nastat ovat, sillä Sakkolan ja Raudun nastat ovat perinteisesti melko lyhytpiikkisiä.

Oikean puoleisella tytöllä on päässään todennäköisesti säppäli, sillä Sakkolasta ja Raudusta ei ole tietoja, että luterilaiset olisivat käyttäneet pinteliä. Säppäli on asetettu hiusrajaan samalla tavalla kuin huntu. (Schvindt 1913.)

Säppäleitä on ollut tyyppiä, jossa nastat on valettu erikseen, sekä tyyppiä, jossa nastoja on valettu yhteen. Nastojen kuviointi on melko samantyylistä kuin Käkisalmen kihlakunnan säppäleistä, mutta Sakkolasta löytyy myös poikkeava tapaus KA6, jossa säppälin osittain yhteen valetut nastat ovat pyöreän muotoisia. Toinen vähän erilainen on KA3242, jossa nastat on valettu yhteen ja laatan reunassa on sahalaitaharja.

Säppälin muoto ei ole tasainen puikula, vaan se on toisesta päästään leveämpi. Tämän havaitsee selvimmin säppäleistä, joiden nastat ovat yhteen valetut. Kapeammassa päässä säppäliä on yksi yksittäin valettu nasta, leveämmässä päässä kolme. Finnan säppäleistä ei voi varmasti sanoa, kummassa päässä verka on ommeltu yhteen. Veikkaisin, että säppälin leveämpi pää on sen takapää, sillä yhdessä säppäleistä näyttää olevan leveässä päässä valkoisella langalla tehtyjä pistoja. Tätä teoriaa tukee myös se, että toisessa säppälissä on nykerö keltaista nauhaa tai kangasta leveämmässä päässä. Tämä tarkoittaisi siis sitä, että säppälin kapea pää on puettu eteen, ja jos säppälin leveämmässä päässä on ollut kiinni nauhaa, on se roikkunut takaraivolla.

Nastojen ompeluun on käytetty vaaleaa, sinistä, punaista ja keltaista lankaa.

Sakkola-Rautu säppäleitä. — Sakkolan ja Raudun säppäleitä, joissa nastat ovat erikseen valettuja. 3,7 cm KA3241, 3,5 cm KA3240 4,5 cm KA3239, 5,5 cm KA5.

Äyräpään kihlakunnan säppäli

Äyräpään kihlakunnan säppälit poikkeavat aiemmin esitellyistä Käkisalmen kihlakunnan sekä Sakkolan ja Raudun säppäleistä siinä, että ne ovat huomattavasti leveämpiä. Äyräpään kihlakunnassa säppälit kuuluivat äyrämöispukuun. Savakkojen käyttämistä säppäleistä ei ole mainintoja.

Valkjärvellä tytöt alkoivat ripille päästyään pitää hiuksiaan kääröllä eli sykeröllä, ja käärön päällä käytettiin säppäliä. Käärö ja säppäli kuuluivat molemmat vain pyhäpukuun. (Salenius 1870, 36).

Säppäli jäi pois käytöstä Valkjärvellä 1850:n tienoilla (Sirelius 1915, 16). Johan Lemmetyn (1867) ja J. M. Saleniuksen (1870) kertomuksissa esiintyy säppäli, eikä sen erityisesti mainita olleen jo käytöstä poistunut. Lemmetty ja Salenius kuitenkin kumpikin kuvaavat jo käytöstä poistunutta tai poistumassa ollutta pukua, joten välttämättä säppäliä ei heidän aikaan ole enää kovasti käytetty.

Vinkki riikineisiin: Äyräpään alueen riikineiden käyttäjät ovat sikäli epäonnellisessa tai onnellisessa asemassa, että kihlakunnasta tallennetuissa säppäleissä ei ole mukana tietoa käyttöpaikasta. Toisaalta kaikkia näitä säppäleitä voi minun mielestäni hyödyntää esikuvana kaikkiin Äyräpään alueen kansanpukuihin. Äyräpään alueen tarkistetuissa puvuissa on säppäli: Heinjoki (samannäköinen kuin KA1106), Kivennapa (kuin K676:9), Muolaan pukuun väitetysti kuuluu säppäli, mutta en löytänyt siitä kuvia. Äyräpään alueen riikineisiin voisi hyödyntää Vuorelmalla myynnissä olevia Sakkola-Raudun säppälinnastoja, johon jostain syystä on valittu Äyräpään tyylinen nastamalli.

*Äyräpään vaimon ja tytön pukuja. Säppäli on asetettu tytön hiuksissa käärön eli sykeröiden ympärille. (Schvindt 1913.)*

Äyräpään kihlakunnan säppäleitä on kansallismuseossa ainakin kuusi (KA1104-KA1107, KA4925, K676:9). Lisäksi yhdysvaltalaisesta Penn Museumista löytyy yksi säppäli. Kaikissa säppäleissä yhtä lukuunottamatta on pohjana leveä punainen verkakaitale, mutta säppälissä KA1107 kaitale on kapea kuten Käkisalmen kihlakunnan säppäleissä.

Näistä museosäppäleistä on mittoja tiedossa vain harvasta, ja ne joista pystyin leveyden arvioimaan on se suunnilleen 3,5-5 cm. Schvindtin (1913, 91–93) ja Lemmetyn (1867) mukaan säppälin leveys oli noin 5 cm, mikä vastaa hyvin museosäppäleiden mittoja. Yhden aikalaiskertomuksen mukaan säppälin verka oli neljä tuumaa (10 cm!?) leveä (Salenius 1870, 36).

Museosäppälien pituudet vaihtelevat, tiedossa olevat pituudet ovat 25,5, 32 ja 35 cm, lisäksi kansallismuseossa on yksi vähän pidempi, 43 cm pitkä säppäli (KA4925), josta ei ole tässä kuvaa. Jos mietitään miltä nämä säppälit olisivat näyttäneet päässä, niin 25 cm pitkä säppäli menisi kivasti pienen balettinutturan ympärille, ja 32 cm olisi sopiva jo aika ison nutturan ympärille.

Nastojen kuvioinnit ovat muuallakin tavattuja tyyppejä, paitsi yhdessä säppäleistä (K676:9) on nastojen koristelu omintakeinen. Piikkien muoto ja koko vaihtelee. Joissain Äyräpään kihlakunnan säppäleissä nastojen piikit ovat hyvin kapeat, toisissa lähempänä Kaukolan ja Räisälän tyyliä vaikkakin lyhyempiä.

Kahdessa säppäleistä on toisessa päässä hertan muotoinen nasta, joka mahdollisesti on ollut säppälin kiinnitysmekanismin toinen puolikas. Kahdessa toisessa säppälissä puolestaan on päissä pyöreät metallista valetut hakaset (KA1105, K676:9), yhdessä metallilankahakanen ja yhdessä ei lainkaan kiinnitysmekanismia.

Kahdessa säppäleistä (Penn Museum, KA1104) on päissä koristeena punainen verkanauha. Säppäleissä on käytetty koristuksena myös nastojen alla olevaa vaaleaa nauhaa (KA1105) ja sinivalkoista ostonauhaa (KA1106).

Säppäli, Äyräpään kihlakunta. Pituus 35 cm. leveys noin 5 cm. Penn Museum EU53

Säppäli, Äyräpään kihlakunta KA1105. Nastat on ommeltu punaisella ja vaalealla langalla. Nastojen taustalla on valkea kangas. Päässä on koristehakaset.

Koiviston ja Kuolemajärven säppälit

Koivistolla säppäli puettiin sykeröiden päälle noin 5 cm hiusrajasta taaksepäin ja takana samoin noin 5 cm hiusten latvojen yläpuolelle. (Schvindt 1913, 120). Koivistolta on U. T. Sireliuksen ottamia valokuvia, joissa säppäli on puettu päähän sykeröiden kanssa, Schvindtin kuvaamalla tavalla. Kaikissa kolmessa kuvassa esiintyy mallina sama nainen, mutta vuoden 1910 kuvassa säppäli on eri kuin myöhemmissä. Myöhemmissä kuvissa sykeröt on sidottu kiinni leuan alta kulkevalla langalla. S. A. Keinäsen maalauksien (1874) perusteella Kuolemajärven säppäli puettiin samalla tavalla sykerökaarien ympärille, näin kertoo myös Schvindt (1913, 125–126).

Sireliuksen mukaan Koivistolla tytöt alkoivat käyttää säppäliä 7-8 vuotiaana, ja arkena käytettiin huonompia ja pyhänä parempia säppäleitä (Sirelius 1915, 16). Sireliuksen väitteet ovat poikkeuksillisia, sillä muualla säppäli oli yksinomaan pyhäpäähine, eivätkä pienemmät tytöt yleensä käyttäneet siltä. Koivistolta saatu muistiteto tukee Sireliuksen väitettä, että jo nuoret tytöt käyttivät säppäliä. Yhden tiedon mukaan tytöt käyttivät säppäliä jo ennen ripille pääsyä, jolloin säppäli puettiin hajallaan olevien hiusten päälle (Hoikkala 1935). Ulla Kallonen (s. 1860) kertoi, että säppäliä eivät itseasiassa käyttäneet ripille päässeet tytöt lainkaan, vaan säppäli oli pienten tyttöjen päähine (Mannonen 1937, 3306).

Vinkki riikineisiin: Koiviston kansallispuvun säppälin nastat vastaavat historiallisia, mutta säppälin malli on turhan pelkistetty. Yhdistämällä valmiit nastat itse suunniteltuun pohjaan, voisi saada tosi autenttisen koivistolaisen säppälin. Kuolemajärven tarkistettuun pukuun kuuluva säppäli lienee tehty säppälin KA3623 pohjalta. Minulla ei ole tietoja että Uudellakirkolla olisi käytetty säppäliä. Uudenkirkon tarkistetussa kansallispuvussa on käytetty Kuolemajärven säppäliä.

Koiviston sykerö ja säppäli sivulta. — Säppäli ja sykerö, Koivisto, Humaljoki. U. T. Sirelius 1910. KK1021:11

Koiviston sykerö ja säppäli takaa. — Säppäli ja sykerö, Koivisto, Humaljoki. U. T. Sirelius 1910. KK1021:11

Koiviston säppäleitä on Kansallismuseon kokoelmissa muutama (KA3621, KA3622 ja KA7263) – lisäksi löytyy yksi paikkatiedoton säppäli (K10155.10), joka näöltään asettuu Koiviston ja Kuolemajärven säppälien välimaastoon, ja jonka oletan olevan Koivistolta. Kuolemajärveltä on säilynyt tiettävästi ainoastaan yksi säppäli (KA3623).

Säilyneiden koivistolaisten säppäleiden nastat ovat suorakaiteen muotoisia, lisäksi yhdessä paikkatiedottomassa säppälissä (jonka tässä oletan olevan Koivistolta) on valettu yhteen aina kaksi Koiviston tyylistä nastaa. Kuolemajärveläisessä säppälissä nastat ovat hyvin pitkulaisia. Sireliuksen mukaan kehitys kulki Koiviston ja Kuolemajärven säppäleissä siten, että aiemmin niissä oli ollut piikit mutta myöhemmin ne hävisivät melkein kokonaan (Sirelius 1915, 16). Yhdessäkään Koiviston tai Kuolemajärven museosäppälissä ei ole havaittavia piikkejä.

Schvindt kertoo Kuolemajärveltä (1913, 125–126), että säppälin nastat valettiin puuhun. Kun nastat tummuivat käytössä, ne irrotettiin ja puhdistettiin tuhkalla. Vuonna 1860 syntyneen Ulla Kallosen kertomuksen mukaan nastat olivat “läkkiä” tai lyijyä, paitsi rikkailla oli hopeiset nastat (Mannonen 1937, 3306). Tämä on ainut maininta koko Kannakselta, että säppälien nastoihin olisi käytetty jalometallia. Ristiina Harilainen (s. 1856) Koiviston Saarenpäässä kertoi, että siellä nastoja teki ”vanha ämmä Harrilan Katri”. (Vahter 1924, 9.)

Koiviston säppäleissä suosittiin nastojen ompelussa tummaa lankaa, ainoassa säilyneessä Kuolemajärveläisessä säppälissä on käytetty punaista villalankaa ja vaaleaa rihmaa. Joissain Koiviston säppäleissä nastoja kiinnittävät pistot on ommeltu ristiin, mikä tapa esiintyy ainoastaan Koiviston säppäleissä. Kannaksen säppäleistä Koiviston säppälit ovat myös ainoita, joissa on ollut kirjontaa. Museosäppäleiden päissä näkyy mustalla tai harmaalla villalangalla tehtyjä ketjupistoja, osassa säppäleistä kirjontalanka on todennäköisesti samaa jolla nastatkin on kiinnitetty. Kahdessa säppälissä on kirjottu lisäksi kuvioita valkoisella langalla ja yhdessä mustalla langalla. Kuolemajärveläisessä säppälissä ei ole kirjontaa.

Sireliuksen ottamissa valokuvissa näkyy, että säppälin päät on solmittu yhteen tupsupäisillä lankanauhoilla. Museosäppäleiden päissä ei ole muita koristenauhoja kuin nämä solmimisnauhat, jotka ovat punaista tai mustaa villalankaa. Yhdessä säppälissä (KA3621) on päissä lankanauhan sijaan punakeltaista “akkanauhaa“. Kuolemajärveläisessä säppälissä ei ole solmimisnauhoja vaan metallihakaset. Mahdollisesti Koiviston säppäleissä on ollut koristenauhoja, vaikka niitä ei näissä museosäppäleissä ole säilynyt. Schvindtin mukaan säppälistä riippuivat takana verkapalmikot (Schvindt 1913, 120). Schvindt yleensä on luotettava lähde, mutta yhdessä Sireliuksen ottamista valokuvista näyttää kyllä ihan siltä, että verkapalmikot ovat kiinni sykeröissä. Katriina Hilskan kertomuksen mukaan säppäliin pantiin taakse kiinni sininen silkki (Vaara 1911, 537) ja toisen muistitiedon mukaan säppäli sidottiin “hienoilla nauhoilla” pään ympäri kiinni (Hoikkala 1935).

Kuolemajärven säppäli KA3623 ja Koiviston säppäli KA7263. Kuolemajärveläisessä säppälissä on päässä metallilankaiset hakaset ja säppälin nastat on ommeltu käyttäen valkoista ja punaista rihmaa/lankaa. Koivistolaisessa säppälissä on päissä lankapalmikot ja nastat on ommeltu mustalla langalla.

Kuolemajärven säppäli KA3623. Säppälin nastat ovat pitkiä suorakulmioita, jotka on ommeltu kiinni punaisella ja vaalealla langalla/rihmalla. Pohjaverka on kapea. Päässä on metallihakanen, joka on ommeltu tummalla langalla/rihmalla. *Kuolemajärven kansallispuvun säppäli on tämän mallinen.*

*Koiviston säppäli KA2621 pään kirjonta sekä nastoja. Päästä roikkumassa olisi vielä punakeltainen puuvillanauha, mutta en piirtänyt sitä tähän.*

*Todennäköisesti Koiviston säppäli, piirros säppälin päästä K10155:10 perusteella. Leveys 3,5 cm.*

Jääsken alueen säppäli?

Jääsken kihlakunnasta ei ole säilynyt ainuttakaan säppäliä, joten tiedot tässä perustuvat yksin kansatieteelliseen tutkimuskirjallisuuteen ja harvoihin aikalaislähteisiin. Jääsken alueen säppälit olivat punaverkaisia, aiemmin sinisiä, leveydeltään 2,5-5 cm, ja niiden piikit olivat pitkiä kuin vanhanmallisissa Räisälän säppäleissä. Nastojen koristekuvioista ei ole säilynyt tietoa.

Haliniuksen kertomuksen mukaan Kirvussa tytöt käyttivät säppäliä vielä 1800-luvun alussa, mutta 1820-luvulla säppäli alkoi jäädä pois käytöstä ja tilalle otettiin musta silkkipinteli. Säppäliä käyttivät jo rippikoulua käymättömät tytöt, ja säppälin käyttöä jatkettiin naimisiin menoon asti (Halinius 1826). Jos nainen ei mennyt naimisiin, käytti hän siis säppäliä lopun ikäänsä.

1800-luvun alun tyylisen säppäli verka oli punainen, joku noin 4–5 cm leveä. Piikit olivat ¾ tuumaa eli noin pari senttiä pitkät. Vanhempaan aikaan eli 1700-luvun puolella verka oli sininen. Vielä 1800-luvun alussakin vanhat naimattomat naiset käyttivät siniverkaista säppäliä. (Halinius 1826.) Haliniukselta on säilynyt toinenkin käsikirjoitus, jossa hän kertoo säppälistä hieman eri tavalla, tässä kuvauksessa nastojen leveys sekä pituus on noin tuuman:

Hufvudet omgifves desutom af ett något öfver 2: finger bredt rödt Kläde, som är utom kanterna betäckt af Tennbeslag i form af 1: tum långa och lika breda fyrkantiga ——————- spik. Denne Krantsen (Seppeli) betäcker en del af det förutnämnda bandet och ett annat gul- röd- och blåbrukigt som fäster Lokan (Sykerö kallad) mot hufvudet… (Halinius 1816.)

Säppälin käyttäminen muistettiin Jääskessä vielä 1850-luvun puolivälissä. Mathias Akiander kertoo, että ennen myös Jääskessä tytöt pitivät pintelin sijaan säppäliä. Säppäli oli punaista verkaa ja tuuman leveä, ja siinä oli tinanastat. (Akiander 1852.)

Jääsken kihlakunnassa säppäli pysyi mahdollisesti pisimpään käytössä Joutsenossa. Sirelius kertoo, että vielä 1850-luvun tienoilla Joutsenon tytöt käyttivät punaverkaista säppäliä (Sirelius 1927:3). Tieto on hieman epäilyttävä, sillä Joutsenossa suosittiin pitkään vanhoillista sinistä verkaa. Jos säppäleitä käytettiin, eivätkö nekin olisi olleet siniverkaisia?

Kysymys: Voiko Jääsken alueen riikineissä käyttää säppäliä?
Vastaus: Voi, mutta:

Jääsken alueelta on luotettavaa tietoa, että siellä vielä 1800-luvun alussa käytettiin säppäliä. Säppälin käyttäminen osana Jääsken riikineitä ei ole apropriointia tai epähistoriallista. Jääsken alueen säppäleiden tarkoista piirteistä ei ole säilynyt tietoa, minkä takia jääskeläisen säppälin rekonstruoiminen kuitenkin on vähän arvailua.

Vaikuttaisi siltä, että vanhin tunnetuista säppälin malleista on sellainen, jota viimeiseksi käytettiin Räisälässä: siis kapeahko pään ympäri kulkeva verkanauha. Toteuttaisin Jääsken alueen säppälin saman mallin mukaisesti. Tuntuisi järkevältä asettaa säppäli päässä samaan kohtaan, jossa pinteliä myöhemmin käytettiin – eli siis sykeröiden kiinnitysnauhan päälle.

Nastojen koristelut ovat laajalla alueella Käkisalmen ja Äyräpään kihlakunnissa melko yhdenmukaista tyyliä, minkä perusteella voisi hypotetisoida että yksi nasta tyyppi on levinnyt laajalle alueelle ja sitä on sitten paikallisesti hieman muunneltu. Jos olisi pakko arpoa jonkinlaiset nastat Jääsken alueen säppäliin, käyttäisin mallina Räisälän tyylistä nastaa (kuten piirroskuvassa aivan tämän artikkelin alussa).

Lähteet

Akiander, Matthias (Matti Akkanen). Naisien waateh-parresta Jääskessä. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1852. Linkki.
Arponen, Aino. ”Vaatetuksesta Pyhäjärvellä ja Sakkolassa.” SKS käsikirjoitus E100, 94 sivua, 1932.
Halinius, Andreas. Hushållnings Calender för Kirvus Kapellgäll År 1816. 1816. Linkki.
Halinius, Andreas. Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början. Päiväämätön [1826]. Linkki.
Hoikkala, Gunilla. “Naisten vaateparresta, Koivisto”. SKS Käsikirjoitus KRK 124:491, 1935.
Lehtinen, Ildikó, ja Pirkko Sihvo. Rahwaan Puku: Näkökulmia Suomen Kansallismuseon Kansanpukukokoelmiin. Museovirasto, 2005.
Lemmetty, Johan. ”Muutamia lauseita ja muistelmia Itä-Suomen [etenkin Valkjärven] yhteisen kansan elämän waiheista, waatteinparsista ja niiten muutoksista ja muista käytännöistä.” SKS käsikirjoitus E71, 1867. Linkki
Mannonen, Ulla. SKS käsikirjoitus 2815–3435; 4131–4588, 1937.
Salenius, J. M. Walkjärwen pitäjän kertomus. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1870. Linkki.
Schvindt, Theodor. Luettelo Suomen ylioppilas-osakuntien kansatieteellisistä kokoelmista I. 1883. Linkki.
Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. Linkki
Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia. Suomalais-ugrilainen seura, 1915. Linkki
Sirelius, U. T. Suomen kansallispukuja I. Tietosanakirja-osakeyhtiön käsiteollisuuspiirustuksia Nro. 10, 1921.
Sirelius, U. T. “Joutsenon ja Savitaipaleen puvut”. Emäntälehti, 1927:3.
Somerma, Ritva. Karjalan Kannaksen kansan vaatetus – länsieurooppalaisen muodin jäänne: kuva- ja asiakirja-analyysi. Jyväskylän yliopisto, 1998.
Vaara, V. R. SKS käsikirjoitus, 1911.
Vahter, Tyyni. ”Eräiden Karjalan pitäjien käsityöstä ja puvuista 1923–1924.” Museovirasto, käsikirjoitus, 1924.
Vahter, Tyyni. ”Metsäpirtin, Muolaan, Raudun ja Valkjärven naisten käsitöistä”. Museovirasto, käsikirjoitus, 1930.

Lisää eteläkarjalaisista kansanpuvuista ja riikineistä

Eteläkarjalaiset kansanpuvut

Kaplaan kotipaja

Monthly Archives: May 2026

1930-luvulla kerättyä muistitietoa Pyhäjärven ja Sakkolan puvuista

Arponen, Aino. ”Tuloksia kotiseutututkimusretkikunnasta v. 1932 Pyhäjärvellä 5.6.–19.6. ja Sakkulassa.” SKS käsikirjoitus E100, 94 sivua, 1932.

Anni Kiiver[i], 72 v. Alakylä, Pyhäjärvi (s. n. 1860)

Katri Kiiver[i], emäntä, Heinosii kylästä Pyhäjärveltä. 62 v (s. n. 1870)

Katri Kiiver[i]. Emäntä 69 v. Kahvenitsa, Pyhäjärvi (s. n. 1863)

Katri Äijö, 81 v. Kahvenitsa, Pyhäjärvi (s. n. 1851)

Emäntä Kaisa Näriäinen, Kahvenitsa, Pyhäjärvi

Varpu Hynninen, naimaton, yli 70 v. Alakylä. Syntynyt Räisälässä, ollut yli 50 v. Pyhäjärvellä

Kaasalaisen emäntä os. Kinnari. Pölhölän kylä, Pyhäjärvi

Tuomas Kitunen, 59 v. Montruan kylä, Pyhäjärvi (s. 1873)

Helena Pitkänen, 57 v. Haitermaa, Sakkola (s. n. 1875)

Nauhat

Sukat

Käsineitä

Naisen puku

Sakkulan huntu

Lähteet

Keitä ovat äyrämöiset ja savakot?

Savakon ja äyrämöisen käsitteet

Äyräpään kihlakunnan äyrämöiset ja savakot

Rannan kihlakunnan äyrämöiset ja savakot

Sakkolassa ja Raudussa ei tunnettu erottelua savakoihin ja äyrämöisiin

Jääskeläiset eivät olleet äyrämöisiä eivätkä savakoita

Savakoksi kääntyminen

Bonus: Savakot ja äyrämöiset Inkerissä

Lähteet

Eteläkarjalainen säppäli

Säppälin rakenne

Säppälit alueittain

Räisälän ja Kaukolan säppäli

Pyhäjärven säppäli

Sakkolan ja Raudun säppäli

Äyräpään kihlakunnan säppäli

Koiviston ja Kuolemajärven säppälit

Jääsken alueen säppäli?

Lähteet

Lisää eteläkarjalaisista kansanpuvuista ja riikineistä