Räisälässä käytettiin melko samantyylistä pukua kuin naapuripitäjässä Kaukolassa. Räisälässä pukuun kuuluivat tummat tai harmaat sarkavaatteet, suurhuntu ja kostuli. Paidat ja esiliinat olivat suunnilleen samanlaisia kuin Kaukolassa ja Pyhäjärvellä. Koristeluidensa puolesta Räisälän puku on melko vähäeleinen, minkä takia yksittäisistä puvuosista voi olla vaikeaa tunnistaa niiden kotipitäjää.

Mellitsäpellon kylässä Räisälässä käytettiin pyhäjärveläistä pukua, sillä Mellitsäpellosta käytiin kirkossa Pyhäjärvellä (Schvindt 1913, 16).

Tietoa Räisälän perinteisestä puvusta on säilynyt melko hyvin, sillä pukuja käytettiin 1800-luvun jälkimmäiselle puoliskolle asti. Vielä 1880-luvulla vanhat naiset käyttivät edelleen vanhanmallisia vaatteita (Nimimerkki G-t 11.9.1887), ja aittojen kätköistä löytyi runsaasti orsikkoa (Nimimerkki H. H-nen 30.1.1883; Väkiparta 1896, 5). Puvuista ei kuitenkaan ole säilynyt aikalaisvalokuvia, joten niiden käyttäminen on loppunut ennen vuosisadan vaihdetta.

Räisälästä on säilynyt Eero Väkiparran melko yksityiskohtainen kuvaus puvuista (1896) sekä Aino Arposen keräämää muistitietoa. Räisälä on myös siinä onnellisessa asemassa, että kansanpukujen keräämistä 1800-luvun lopulla koordinoinut Theodor Schvindt oli itse syntyisin Räisälästä. Schvindt paitsi tunsi oman pitäjänsä puvun hyvin, hän myös talletti paljon räisäläisiä esineitä.

Artikkelikuvan selitys: Vasemmalla on tytön tai naimattoman naisen talvinen puku. Siihen kuuluu sarkaviitta, valkoinen esiliina, laskostettu hame, mustat kottaset, kaulahelmet, tankki, paita, neulakintaat ja paljinsolki. Erityisesti tytön vaatteita on säppäli. Vaimon kesäiseen asukokonaisuuteen vasemmalla kuuluu kostuli, nyytinkiesiliina, paulakengät, paljinsolki, tankki, paita, nästyyki, laskostettu hame ja puuvillasormikkaat. Erityisesti vaimolle kuuluva päähine on lakostettu huntu. Kuviin ei ole piirretty vyöllisiä tai turkkia.

Paita

Aivinapaidoissa eli paremmissa paidoissa hihansuut olivat poimutetut ja niissä oli kaulukset. Hihansuita, kauluksia ja sepaluksia tikattiin eli kirjottiin mustalla rihmalla. (Schvindt 1913) Eero Väkiparta kertoo, että tällaista paitaa kutsuttiin nimellä nyörhihane paita, oletan että termi viittaa hihansuiden poimuihin. Väkiparran mukaan paitoja koristeltiin muunkin värisillä rihmoilla kuin mustalla, ja lisäksi paidoissa voitiin käyttää värillistä villalankaa tai mustaa jouhta. Paitojen kirjontakoristeita kutsuttiin nimillä: puolpolvet, kokopolvet, kissakäpälät, variksevarpast ja hiirehyppöst. (Väkiparta 1896, 78-80) Paidan olkapaissa saattoi olla nyytinkiä. Nämä paidat olivat arvokkaita. (Väkiparta 1896, 75.) Myös neulan avulla tehtyjä välilöi, eli revinnäiskirjontaa tai yhdistävää reikäommelta, voitiin tehdä paidan olkapäihin (Väkiparta 1896, 80–81).

Ruohtimisissa paidoissa eli huonommissa paidoissa ei ollut hihansuissa poimuja eikä kirjontoja. Sekä aivina- että rohdinpaidoissa oli kapea kaulus. (Schvindt 1913)

Anna Suutarin talosta Tekemälahdesta löytyi arviolta 1880-luvulla valmistettu orsikkopaita (orsikko = kapio). Paidan tyyli ei ole perinteinen räisäläinen, sillä paita oli lyhythihainen, yliset puuvillaa, alaset venäläistä tuontipellavaa.  Anna Suutarin kertomuksen mukaan tällainen paita olisi lähetetty myös Kansallismuseoon. Hänen mukaansa tällaisia paitoja ei ole ainakaan 1890-luvun alun jälkeen enää tehty. (Kaasinen 1934, 19.)

Hame

Räisälässä käytettiin mustanharmaita hameita, jotka olivat joko villaa tai puolivillaa. Hameissa oli tiheät poimut. Pyhähameissa oli punainen kaulus vyötäröllä ja helmassa noin sormen levyinen verkahelmus. Arkihameissa käytettiin helmassa usein ”hangolla” tehtyä kirjavaa koittanaa eli nyöriä. (KA586. Schvindt 1913, 26.) Mahdollisesti Schvindt tarkoittaa tässä haarukkanyöriä.

Kun ylioppilaat 1870–1880-luvulla alkoivat kerätä kansanpukuja, Räisälästä ei enää löytynyt hurstuthameita. Muistitietona kuitenkin kerrottiin, että hurstuthameiden ”mestarit” olivat olleet Räisälässä. (Schvindt 1883, 66.) Räisälästä on säilynyt muutama vanhakantainen hurstutvaate: KA4348-KA4350. Parissa on punertava helmaverka, yhdessä musta. Sireliuksen mukaan (1902) näistä kaksi jälkimmäistä ovat hurstuthameen puolikkaita ja ensimmäinen hurstutvaate.

Esiliina

Ennen vanhaan räisäläiset käyttivät nyytinkiesiliinoja. Ne olivat valkoisia, ja helmassa niissä oli kolme harmaata nyytinkiä. Schvindt nimittää näistä yhtä päänyytingiksi ja kahta muuta välinyytingiksi. (Schvindt 1913, 26) Tulkitsen seuraavaa Eero Väkiparran kuvausta alla siten, että esiliinoissa oli hänen mielestään yleensä viisi, joskus kuusi nyytinkiraitaa:

”Esliinass kun ensin oli alalaijas – helmas, nyytinki, oli sitten noin kolmeltsormelt välvuatetta ja taas oli nyytinki. Tällä tavoin oli tavallisesti viiskertua – on viisratisii. Mutta on kuusratisiiki.” (Väkiparta 1896, 75.)

Kokonaisia nyytinkiesiliinoja on säilynyt Räisälästä vain muutama kappaletta, ja kaikissa näissä on harmaat nyytingit. Tässä kuvatut kaksi räisäläistä nyytinkiesiliinaa ovat keskenään itseasiassa hyvinkin samannäköisiä. Kiinnostavaa on, että molemmissa on neljä (ei siis Schvindtin mukaisesti kolme tai Väkiparran mukaisesti viisi) nyytinkiraitaa, joiden keskellä on yksi reikäommelraita.

Yleisesti ottaen Räisälässä kerrotaan tehdyn valkoisia mutta myös mustia ja ruskeita nyytinkejä. Nyytingit olivat kuvion mukaan nimeltään mm.: kokovennäitä, puolvennäitä, polvikkaita, torakareikäsii ja piäskysepurstosii sekä ruutukkaisii. Tietyt kuviot eivät olleet erityisesti varattuja tiettyihin tekstiileihin. (Väkiparta 1896, 74-75.)

Eero Väkiparran mukaan esiliinoja tikattii eli kirjottiin valkoisella sekä värikkäällä langalla. Usein tikattiin reunat kauttaaltaan, mutta alareuna saatettiin joskus jättää kirjomatta, jos siinä oli nyytinki. (Väkiparta 1896, 78, 79.) Kahdessa alla kuvatussa esiliinassa näyttäisikin esiintyvän hieman harmaata tikkausta.

Eero Väkiparralta olemme saaneet kiinnostavaa muistitietoa myös nyytinkiesiliinojen käyttämisestä. Vaatteet joihin nyytinkiä oli käytetty olivat niin arvokkaita, että niitä ei aina saanut pitää samoja päällä. Piti siis olla useampi nyytinkiesiliina, joista kirkkoon mennessä valittiin joku. ”Näin jos riitti, sitä arvosteltiin hyvästi.” (Väkiparta 1896, 76)

Nyytinkien teko Räisälässä loppui 1800-luvun puolivälissä. Tämän jälkeen käytettiin enimmäkseen kokovalkeita esiliinoja. Ne tehtiin Schvindtin mukaan ”hienosta huntuvaatteesta”, eli hienoimmasta mahdollisesta pellavakankaasta. (Schvindt 1913, 26.) Räisälästä on säilynyt yksi kokovalkoinen esiliina (MAE No. 323-7). Magnus von Wrightin piirroksessa vuodelta 1860 kaikki esiliinat ovat kokovalkoisia esiliinoja.

Tankki

Säilyneiden museoesineiden perusteella Räisälän tankit ovat mustaa sarkaa. Tankki on koottu kahdesta etukappaleesta sekä yhdestä takakappaleesta. Niissä liiveissä, joista on selkäpuolen kuva saatavilla, ei ole takana halkioita tai laskoksia. Tankkeja näyttää olevan kahden tyyppisiä: sellaisia joissa etuliepeet ja kaulus on päällystetty punaisella veralla, sekä sellaisia joissa kaikkia reunojen kattaa punainen koittana, ja kaulus on voitu tehdä kuviollisesta kankaasta. Näissä tankeissa on myös villalankakirjontaa. Yhdessä museotankeista on etuliepeessä rivi koristenappeja. Schvindtin mukaan napit ovat tietyn ajan muotia (Schvindt 1913, 27).

Tankki suljettiin napilla tai hakasilla (Schvindt 1913, 27). Joissain tankeissa on tasku vasemman etukappaleen vuorikankaassa.

Kostuli

Kirkkomatkalla käytettiin kesäisin päällysvaatteena kostulia (Schvindt 1913, 27) eli kostolia.

Kostuli oli hienoa pellavatoimikasta. Se ulottui aikoinaan polveen asti, myöhemmin kostuli oli lyhyempi. (Schvindt 1913, 27.) Vuonna 1862 syntynyt Varpu Hynninen kuvaa lapsuutensa Räisälästä polven yläpuolelle ulottuneen kostulin (Arponen 1932). Eero Väkiparran mukaan kostuleita tikattiin eli kirjottiin. Kostuleista koristeltiin ryntiät eli etuliepeet, hihasuut ja kaulus. Kirjontoihin käytettiin tavallisimmin valkoista rihmaa paitsi kaulukseen useimmiten mustaa. Käytettyjä kirjontapistoja olivat hihansuissa kolmtikki, etuliepeissä kakstikki ja kauluksessa kokakstikki  [?] ja usein kolmtikki. (Väkiparta 1896, 78-80.) Räisälästä on säilynyt vain pari kostulia, joten Räisälän kostulityyliin liittyy epävarmuutta.

Kostuleissa käytettiin joskus sydämenmuotoista solkea (Schvindt 1913, 27). Tällainen on myös säilynyt museokokoelmissa.

Sarkaviitta

Schvindtin mukaan Räisälässä saatettiin käyttää pitkiä sarkaviittoja kesäisinkin. Pitkät viitat olivat kirkkoviittoja, erityisesti ollessaan vielä siistissä kunnossa. Lyhyitä viittoja käytettiin töissä (Schvindt 1913, 27) sekä pitkän viitan alla silloin, kun turkkia ei käytetty (Sirelius 1915,111).

Schvindtin mukaan pitkät viitat ulottuivat polven alapuolelle (1913, 27), Sireliuksen mukaan yläpuolelle (1915, 111). Museoviittojen tiedossa olevat pituudet ovat 97-104 cm, eli ne ovat ulottuneet suunnilleen polveen asti.

Museoviitoissa on kauluksessa kapea säämiskä, samoin hihansuissa. Etuliepeessä on toisella puolella muotoon leikattu säämiskäpala. Osassa viitoista näkyy rohkamoissa oleva säämiskäpala, lisäksi säämiskää voi löytyä sivuliuskojen halkion päästä. Kuvien perusteella säämiskätilkkuja ei ole merkittävästi kirjottu, mutta viitassa KA4351 on tehty tikkauksia vaalealla langalla. Vaikka museoviittojen säämiskäosia ei olekaan kirjottu, on mahdollista että historiallisesti näin tehtiin. Yksittäisen muistitiedon mukaan viittojen kaulus, rohkamot ja hihansuut kirjottiin käyttäen rihmaa, lankaa ja myös mustaa jouhta (Väkiparta 1896, 78-79). Säilyneissä viitoissa on rinnuksessa kummallakin puolella punaista villalankakirjontaa.

Magnus von Wright kuvasi räisäläisen viitan eri tyyliseksi kuin nämä säilyneet viitat. Wrightin kuvauksen perusteella Räisälän viitta oli lähempänä Kaukolan tyyliä ja väriltään vaalean harmaa.

Tässä kuvatut viitat on suljettu napilla, jonka vastinparina on yleensä suuri lanka- tai nyörilenkki. Viitan sulkemiseen käytettiin myös hakasia, esimerkiksi sydämenmuotoisia (NM 4033). Räisälän viittojen hakasia sekä nappeja on kumpiakin Kansallismuseon kokoelmissa huomattava määrä. Schvindtin mukaan hakasten alla käytettiin punaista verkaa (Schvindt 1913, 27).

Räisälästä on säilynyt lyhyt sarkaviitta muistuttaa koristeluittensa puolesta muutoin pitkiä viittoja. Rohkamot eivät ole näkyvissä – mahdollisesti rohkamoissa ei ole lainkaan säämiskää.  Schvindtin mukaan Räisälän lyhyissä viitoissa säämiskää oli ainoastaan kauluksessa ja edessä (Schvindt 1913, 27).

Viitat teki räätäli (Schvindt 1913, 27).

Turkki

Pitkiä lampaannahkaturkkeja käytettiin matkoilla ja lyhyitä turkkeja töissä. Turkeissa ei ollut päällystä. Kirkkoon lähtiessä likaantuneet turkit liiduttiin valkoisiksi. Lyhyet turkit juuri ja juuri ulottuivat istuessa penkkiin. Ne oli usein koristeltu reunoistaan pienillä 2-3 mm leveillä vuodan palasilla, jotka olivat vuorotellen musta- ja valkeakarvaisia. Tällaisia turkkeja kutsuttiin kirjavapuuhkoisiksi. Pitkiä turkkeja ei koristeltu tällä tavalla. (Schvindt 1913, 28.) Ketun koipinahoista tehtyjä revonkauluksia pidettiin irtonaisena turkin päällä, jos turkissa ei ollut muuta kaulusta (Schvindt 1883, 65).

Päähineet

Rippikoulua käymättömän tytön päähine oli pinteli. Räisälässä pinteli saattoi olla punainen, mustapunainen tai punakirjava. Isommat tytöt käyttivät pyhänä 8 mm leveää pinteliä ja arkena 4–5 mm leveää pinteliä. Pikkutytöt käyttivät aina kapeampaa pinteliä. (Schvindt 1913, 28) Kansallismuseossa on Räisälästä pinteli KA544, joka on kirjava villalankainen nyöri. Räisälässä pinteli syrjäytti 1800-luvulla säppälin arkikäytössä ja lopulta myös kirkkokäytössä (Lehtinen & Sihvo 2005, 108). Räisälän tytöt eivät pakkasellaan pitäneet päässään muuta säppäliä tai pinteleillä (Schvindt 1883, 62).

Schvindtin mukaan isommat tytöt käyttivät Räisälässä kirkkomatkoilla säppäliä (Schvindt 1913, 28). Sitä käytettiin ainoastaan pyhinä ja pidoissa, ei työpäähineenä (Schvindt 1883, 62). Sireliuksen mukaan säppäli oli ripille päässeiden tyttöjen pyhäpäähine, ja viimeisessä vaiheessa sitä käytettiin vain kirkossa. Säppäli jäi pois käytöstä Räisälässä 1859:n tienoilla. (Sirelius 1915, 16.)

Säppälin verka oli noin sormen levyinen (Schvindt 1913, 28). Nastat ovat melkein yhtä korkeita mitä verkakin, ja yleensä nastat jatkuvat säppälin päästä päähän. Nastojen kiinni ompeluun on käytetty ainakin vaaleaa, punaista ja mustaa rihmaa tai lankaa. Vanhemmantyylinen säppäli KA540 on hieman erilainen, sillä siinä on nastoja vain keskellä. Osassa säppäleistä on päässä erilaisen muotoiset koristenastat, joita todennäköisesti on käytetty säppälin sulkemiseen.

Sykeröt kuuluivat ripille päässeen tytön kirkkopukuun. Sykeröt muodostettiin punavalkoisen palmikko-nauhan avulla. Ohimoiden yläpuolelta, kummaltakin puolelta päätä otettiin hiuksia, jotka palmikolla kierrettiin sykeröiksi. Sykeröt kulkivat päälaen yli vastapuolella olevan sykerön juureen. Päät kiinnitettiin tikute-nauhalla. Tikute oli ”sormissa tehtyä nauhaa”. Tikutteiden ja palmikkojen tupsupäät roikkuivat selällä. Sykeröiden päälle puettiin säppäli. (Schvindt 1913, 28–29; Schvindt 1883, 62.) Vaimot käyttivät irtosykeröitä, ja Sireliuksen mukaan niin käyttivät tytötkin. Tyttöjen irtosykeröt jäivät hänen mukaansa pois käytöstä 1860-luvun tienoilla. (Sirelius 1915, 13.)

Räisälän sykeröissä käytettiin useimmiten samankuosista palmikkoa kuin Kaukolassa, mutta myös muunlaisia palmikkoja käytettiin. Palmikkona saatettiin käyttää säärsiettä (KA533), valkoista pirtanauhaa (KA3398) tai ripsiraitaista nauhaa (KA536). Yhdessä sykerössä (KA534) on Jääsken tyyliin punaiset palmikot. Palmikkojen ja tikutteiden päissä ei ole merkittävän suuria terttuja.

Naimisissa olevan naisen päähine on huntu. Kun huntu kootaan kahdesta pietimestä eli kankaanleveydestä, yhdistetään pietimet reikäompelulla. Tehdään siis hunnunväli. Hunnunväliin käytetään harmaata pellavalankaa. Tällaista huntua kutsutaan väliniekaksi. (KA531. Schvindt 1883, 61.) Eero Väkiparta nimittää hunnunväliä hunnuväl. Hänen mukaansa huntuihin tehtiin joskus yksvälisii huntuja, mutta tavallisesti kolmvälisii, joista yksi väl oli isompi, yhden tai jopa kahden sormen levyinen, kaksi olivat pienempiä. Yhdistävällä reikäompeleella tehtyjen kuvioiden nimiä oli: kokovennäitä, puolvennäitä, piäskysepurstosii, ankerjaselkasii [?], torokareikäsii ja kanasilmasii, sekä viipulaisii. (Väkiparta 1896, 81.)

Hunnun koosta muistetaan: ”Räisälässä ulottui huntu alas harteille kuin valkea huivi” (Katri Kiiver s. 1870. Arponen 1932). ”Räisälässä oli koko pää peitossa” (Varpu Hynninen s. 1862. Arponen 1932).

Huntu tehtiin sykeröiden päälle. Koska sykeröt sattuivat ja kuluttivat hiuksia, käyttivät monet vaimot 1800-luvun lopulla irtosykeröitä (Schvindt 1913, 29).

Morsiuspäähineet: Kun tyttö meni vihille, hänellä oli sykeröt ja säppäli päässä. Huntu puettiin ensimmäistä kertaa morsiamen päähän läksiäisissä, eli morsiamen kotona järjestetyssä juhlassa. Säppäli jätettiin hunnun alle niin, että edessä jäi näkyviin kolme säppälin nastaa. ”Kun sitten lähdettiin sulhasen kotiin, katettiin morsiamen pää suurella nyytinkireunaisella valkealla päänästyykillä, jota ei ollut joka talossa; useimmille morsiamille se lainattiin.” (Schvindt 1913, 29.) Päänästyyki sidottiin leuan alta punaisella tai valkealla (silkki)nauhalla. (Sirelius 1915, 26). Morsian käytti päänästyykiä vain kotoa lähtiessä sekä saman päivän iltana juhlassa sulhasen kotona (Sirelius 1915, 25). Toisena hääjuhlapäivänä sulhasen kotona, siis hääyön jälkeen säppäli otettiin pois morsiamen päästä. Mahdollisesti tällöin leikattiin lyhyiksi vaimon hiukset, jotka jäivät sykeröiden ulkopuolelle. (Schvindt 1913, 29.)

Morsiusnästykissä oli nyytinki reunoill ja nyytinkiristikko kesell (Väkiparta 1896, 75).

Sirelius kuvaa toisenkin päävaatteen kuin päänästyykin käyttämisen osana häärituaaleja, Schvindt ei mainitse tätä. Hääyön jälkeisenä aamuna päänästyyki otettiin pois ja morsiamen päähän pantiin tirkatti. Vasta seuraavana aamuna eli häiden päättymispäivänä morsiamen päähän laitettiin varsinainen huntu. Tirkatin alle tehtiin hieman pienemmät sykeröt kuin hunnun alle. Tirkatin alla olivat sykeröt jonkun verran pienemmät kuin varsinaisen hunnun alla. Tirkatin ”yksi sivu asetettiin otsalle, samanpuoliset kulmat solmittiin niskaan ja ohimoille tehtiin poimut, jotka pantiin nuppineuloilla kiinni”. (Sirelius 1915, 27.)

Ortodoksivaimot Räisälässä käyttivät sorokkaa (Schvindt 1913, 29). Sorokan alla pidetään sorokan “letkaa” pitämässä sitä pystyssä (Schvindt 1883, 65). Räisälästä on säilynyt sorokoita useita kymmeniä.

Schvindtin mukaan vielä vähän aikaa sitten Räisälän sorokat olivat samaa tyyliä kuin Sakkolan ja Raudun harakat. Schvindt ajattelee, että tämä Sakkolan ja Raudun tyyli oli lähimpänä sorokoiden/harakoiden alkumuotoa, joka sama tyyli oli ennen vanhaan käytössä myös Tverin Karjalassa. Näissä vanhan tyylisissä sorokoissa oli erilliset otsa ja patsaat, muutamissa on korvalliset, ja lakimuksen alareunaa on hieman koristeltu langalla. Uudemman mallisissa sorokoissa ensin hävisivät kirjonnat lakimuksista, sitten hävisivät korvalliset, otsa ja patsaat levenivät ja monesti kasvoivat yhteen, keselliset supistuivat. Sittemmin kesellisiä ei enää kirjottu täyteen, vaan kangasta jätettiin kirjontojen välistä näkyviin. Myöhemmin tehtiin kesellisiin revinnäiskirjontaa. Viimeiseksi leikattiin kangas kokonaan pois kesellisten kohdalta ja tilalle virkattiin valkoisella rihmalla. Tällaisia sorokkoja käytettiin etenkin Kurkijoella ja Jaakkimassa. Otsa ja patsaat säilyivät suhteellisen muuttumattomana sen jälkeen, kun olivat sulautuneet yhteen. (Schvindt 1883, 63–64.)

Nästyyki

Schvindtin mukaan sekä miehet että naiset käyttivät Räisälässä kirkkomatkoilla joko röppy- tai nyytinkinästyykkiä. Naiset pitivät niitä käsissään, miehet hatuissaan. (Schvindt 1913, 33.) Käsnästykiä pidettiin käessä tai virsikirjan ympärillä. Siinä oli nyytinkiä sekä “neulan avulla tehtyjä välilöi” eli revinnäiskirjontaa tai yhdistävää reikäommelta (Väkiparta 1896, 75, 80-81). Räisälän nästyykit ovat samaa tyyliä kuin Kaukolassa ja Pyhäjärvellä.

Käsnästykin lisäksi Räisälässä tunnettiin morsiamien käyttämä päänästyyki.

Paljinsolki

Paidat suljettiin vaski- tai tinasoljella, myöhemmin aina hopeasoljella. Nämä myöhempään aikaan käytetyt hopeasoljet saattoivat olla aika suuria. (Schvindt 1913, 26.) Eräässä soljessa on koristeena kruunu ja kasviaihe kuten Kaukolan kansallispuvun soljessa (KA705), toisessa on samanlainen kasviaihe kuin Joutsenon tarkistetun kansallispuvun soljessa (KA704). Museosta löytyy myös pienehkö solki , jossa on kruunu ja akantti -aihe (KA6119).

Korut

Tytöillä oli kaulassa helmiä, usein montakin nauhaa yhtä aikaa. Suurin osa oli todennäköisesti valkoisia ja mustia helmiä. (Schvindt 1912, 30.)

Naisien sormukset olivat samanlaisia kuin Sakkolassa ja Pyhäjärvellä (Schvindt 1913, 30).

Vyöt

Naiset pitivät vyötäröllä lappavyötä, josta roikkuivat vyölliset: pieni veitsi, niellikkynä, eli nielisputki tai neulaputki sekä pienin nahkakukkaro, jossa voisiin säilyttää muun muassa kolikkoja tai lankaa. Kukkaro suljettiin helykoristeisella putkella eli suillisilla jotka roikkuivat kukkaron yläpuolella nahkahihnassa. (Schvindt 1913, 30.) Tässä kuvatuissa vyöllisissä ainoastaan yhdessä (KA3445) on suilliset.

Sen jälkeen kun lappavyöt jäivät pois käytöstä, kannettiin vyöllisiä Sireliuksen mukaan ympäristövyössä (Sirelius 1915, 152). En ole muualla törmännyt termiin ympäristövyö. Kontekstin perusteella Sirelius tarkoittaa tällä jonkinlaista pirtanauhaa. Pirtanauhavöitä Räisälässä käytettiin paljon erilaisia. Tiuhtakirjavia vöitä, vironvöitä, yksniittisiä ja kolmeniittisiä vöitä on oletettavasti käytetty nimensä mukaisesti vöinä. Myös säärsiteitä (esim. NM.0077440) on nimestään huolimatta saatettu käyttää vöinä, kuten myös pokramoita. Räisälästä on tallennettu muutamia viilivöitä eli lautanauhoja (KA637-639, KA4358).

Käsineet

Räisälässä ei ”miesmuistiin” ollut käytetty kesällä käsineitä (Schvindt 1913, 30). Räisälästä on kyllä tallennettu kansallismuseoon kahdet puuvillasormikkaat, neulotut (KA3426) sekä virkatut (KA630). Yleensä puuvillasormikkaita käytettiin kesäisin ja villasormikkaita talvisin, joten todennäköisesti mainitut puuvillasormikkaat olivat kesäkäsineitä.

Talvella käytettiin villaisia neulesormikkaita (KA631) ja neulakintaita (Schvindt 1913, 30). Kintaita käytettiin arkena sekä nahkarukkasten alla (KA269. Schvindt 1883). Räisälän pukunukella on samaan tyyliin koristellut neulakintaat kuin kuvassa alla. Myös neulottuja lapasia käytettiin ainakin kansanpukuajan lopulla (NM.0186530A-B).

Räisälässä käytettiin sudennahkarukkasia, joissa karvapuoli oli ulospäin (KA4355, KA626, KA627).

Sukat

Tuohivirsujen ja -tohvelien kanssa käytettiin pellavakalsuja (KA615). Talvella käytettiin mustia villakalsuja. (Schvindt 1913, 29.)

Sukkia käytettiin ainoastaan kirkkomatkalla, kenkien kanssa. Kesällä käytettiin valkoisia pellavasukkia eli liinasukkii (KA617, KA618). Pellavasukkia varten kerrattiin rihmaa kolminkertaiseksi. Talvella sukkien kanssa pidettiin kalsuja. (Schvindt 1913, 29; Väkiparta 1896, 64–65.) Schvindt ei mainitse, että Räisälässä olisi käytetty villasukkia, mutta Väkiparta mainitsee ne. Villasukkia varten kerrattiin kolme- tai nelikertaistakin villalankaa (Väkiparta 1896, 64–65).

Kengät

Naiset tekivät kesällä töitä paljain jaloin tai tuohitohveleissa tai -virsuissa (Schvindt 1913, 29). Räisälästä on säilynyt muutama tuohijalkine unkarilaisen kansatieteellisen museon kokoelmissa. Metatietoihin ei ole kirjattu näiden tuohijalkineiden suomenkielisiä nimiä. Paulallisia tuohijalkineita (vasemmalla) on Etelä-Karjalan alueella kutsuttu yleisimmin virsuiksi. Jos oletetaan, että paulallisia tuohijalkineita kutsuttiin Räisälässäkin virsuiksi, mahdollisesti keskellä kuvattu paulaton jalkine tunnettiin tohvelina. Oikealla olevia saapasmallisia tuohijalkineita on paikoin Etelä-Karjalassa kutsuttu tuohikengiksi. Näiden kuvattujen lisäksi Räisälästä on tallennettu tuohijalkineet NM 6055, tuohitohvelit KA4354 sekä juurista punotut kengät KA4353.

1800-luvun alussa käytettiin yhdestä nahkapalasta tehtyjä paulakenkiä, joita sanottiin kurpposiksi. Sittemmin käytettiin pohjasta sekä kahdesta erillisestä päällyskappaleesta koottuja paulakenkiä. Schvindtin haastattelema noin vuonna 1830 syntynyt nainen kertoi: ”paulakengät olj mammallain, mie piin kottasii”. (Schvindt 1913, 30.)

Paulakenkien paula oli nahkaa (Schvindt 1913, 30).

Lähteet

Arponen, Aino. ”Vaatetuksesta Pyhäjärvellä ja Sakkolassa.” SKS käsikirjoitus E100, 94 sivua, 1932.
Kaasinen, Aleksi. “Kirje Tyyni Vahterille, Käkisalmessa 28.11.1934”. Käsikirjoitus, Museovirasto. Kokoelmassa “Hajatietoja kansanpuvuista tai niiden osista eri puolelta Suomea”, 1934.
Lehtinen, Ildikó, ja Pirkko Sihvo. Rahwaan Puku: Näkökulmia Suomen Kansallismuseon Kansanpukukokoelmiin. Museovirasto, 2005.
Nimimerkki H. H-nen. Laatokka, 30.1.1883.
Schvindt, Theodor. Luettelo Suomen ylioppilas-osakuntien kansatieteellisistä kokoelmista I. 1883. Linkki.
Schvindt, Theodor. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. Linkki
Sirelius, U. T. Luettelo Suomen ylioppilas-osakuntien (nykyään valtiolle kuuluvista) kansatieteellisistä kokoelmista. Lisävihko II. 1902. Linkki.
Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia. Suomalais-ugrilainen seura, 1915. Linkki
Väkiparta, Eero. ”Pellavain, hamppuin ja villain valmistamisesta ja nyytinginteosta Räisälässä.” SKS Käsikirjoitus, 1896. Linkki.