Matthias Akiander (Matti Akkanen) 1802-1871 oli juuriltaan jääskeläinen talonpoika, mutta päätyi yliopistouralle. Hän on kirjoittanut yhden harvoista karjalaisten kansanpukujen kuvauksista siltä ajalta, kun pukuja vielä käytettiin. Akiander kuvaa naisen kirkkopukua ja lyhyesti myös arkipukua 1800-luvun puolivälissä. Tekstissä viitataan kuvaan, joka todennäköisesti on tämä painokuva.
Olen ladannut vanhoja kirjoja omalle sivulleen. Akianderin kirjoitus on painettu fraktuuralla, sitä ei skanneri tunnista kunnolla tekstiksi ja siksi tässä teksti kokonaisuudessaan uudelleen litteroituna.
Lisäys 3.4.2025. Matthias Akianderin nimestä: “Vastaanottaessaan hänet [saksankieliseen] kouluun johtaja muutti nuoren Akkasen nimen »Akiander»iksi. Niin vaati ajan tapa, sillä katsottiin sopimattomaksi, että sivistyneeseen luokkaan kuuluvalla henkilöllä oli suomalaiselta kajahtava nimi.” (Kaukomieli 1912.)
Alkuperäinen teksti
Akiander, Matthias. Naisien waateh-parresta Jääskessä. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1852.
Suomen kansan vaateh-parsista ovat naisien vaatteet Jääsken kihlakunnassa Wiipurin läänissä sekä näöltänsä että teoltansa mainittavimmat. Jääsken kihlakunnat naiset ansaitsevat kiitoksen siintä, ett’ eivät ole ruvenneet koristeleimaan valtojen mukaan vaatteissansa, vaan tänäkin päivänä pitävät saman kuosisia vaatteita kuin esivanhempansa. Heidän vaatteensa parsi onki suomalaisesti sanottava ja sen tähden arvossansa pidettävä. Ja jos tuo, säädyn suhteen, on kaunis karvaltansa, vaikka erismuotoinen kuosiltansa, niin sen arvo ylenee vielä siintä, jotta kaikki tyyni nutut, joilla naiset ruumiinsa verhoittavat, ovat, kantajalle kunniaksi, omin käsin kudottuja, omin sormin ommeltuja. Nyt valmistetun kuvauksen [todennäköisesti KK989:1] selitykseksi panemme tähän muutamia sanoja ”naisien waateh-parresta Jääskessä”.
Kuvattuna seisoo tyttö vasemmalla ja akka oikealla puolella, kumpanenki kirkkovaatteissansa. Tytöllä ovat talvivaatteet päällä: valkea sarkaviitta päällimmäinen, jonka alla ovat kostoli ja sarkatankki, mutta akalla on kesänuttuin päällimmäisenä toimikkainen kostoli. Paidassa ovat rinnan kohdalla rakset, joissa pidetään suurta hopeista rintasolkea, naisien kalleinta koristusta ja ostokalua.
Lapsena ollessansa tytöt pitävät, kirkossa käydessään, tuumaa leveän mustan silkin hiuksiensa ympäri; mutta, ripille päästyänsä, he saavat sellaiset syköröt päähänsä, kuin kuva näyttää. Syköröt tehdään tahi, niin kuin siellä sanotaan, päätä syköröidään sillä tavoin, että hiukset harjataan molemmin puolin otsaa kokoon ja kääritään palmikolla letille, jonka sisään pannaan koivun varpuja, lettiä puhdissa pitämään; ja nämät letit väännetään ohimilta molemmin puolin päälletysten vempeleen ruovisiksi syköröiksi päälaelle ja köytetään tikutteella vahvasti kiini. Palmikko ja tikuteh ovat niin muotoin syköröin käärinnauhat, jotka ovat tehdyt langasta. Palmikko kudotaan punertavista ja muun karvaisista langoista sormea leveäksi, mutta tikuteh kierretään tahi tikutetaan ympyräiseksi. Sekä palmikko että tikuteh ovat niin pitkät, että niiden nenät, joihin ollaan tehtynä monennäköisistä langoista korttelia pitkät tupsut, joita tertuiksi sanotaan, riippuvat selän takana, vaikka ne tästä kuvasta eivät tule näkyviin. Ympäri päätä painetaan musta silkki peittämään tikutetta, joka niinikään juoksee ympäri pään. Entiseen aikaan tytöt pitivät silkin asemasta säppäliä. Säppäli oli tuumaa leveä rimssu punaisesta verasta, johon oli kiini pistelty tinasta valettuja nastoja.
Naimisihin mäntyänsä tyttö saapi syköröin ympärille hunnun päähänsä, osoitteeksi, jotta hän on akka, jota täällä toisinansa sanotaanki huntupääksi. Huntu on puolta toista kyynärää pitkä ja niin leveäki päävaateh hienoimmasta palttinasta, jonka neljäs kolkka kääritään syköröin ympärille, ja muu peittää päälaen ja riippuu hartioilta alaspäin selän takana, päällimmäisenä muista vaatteista. Hunnun kääriminen syköröin ympäri tahi, niin kuin täällä sanotaan, pään paneminen vaatii tottumista; sillä poimeet syköröin juurella pitää tehtämän tasaisiksi ja sikäli pienemmiksi, mitä ylempänä ne ovat syköröin juurelta. Syköröt ovat aika ajalta muuttaneet kuosinsa. Ne olivat ennen soukemmat ja korkeammat ja seisoivat otsan kohdalla; nyt ovat leventyneet, lääpistyneet ja vääntyneet päälaelle päin.
Paidan kaulus ja sepalus ovat tikatut monen näköisillä rihmoilla. Kirkkopaita on palttinainen; köyhemmät pitävät ylispaitaa, jonka ylimmäinen puoli hihoineen on palttinasta, mutta alapuoli ruohtiminen. Ylimmäistä puolta sanotaan ylisiksi.
Kostoli on aina toimikkainen, mutta tankki on sarkainen, olkoon se sitte musta tahi valkea taikka sininen karvaltansa. Jääsken (tahi Pietarin kirkon) ja Antrean kirkon pitäjissä on päällimmäinen vaateh valkea sarkaviitta, eres talvipakkaisessa, milloin lammasnahkainen pitkä turkki on päällimmäisenä. Ennen hankittiin turkkiin revonnahkainen kaulus, mutta nyt on turkin kauluksen koreus jäänyt pois. Kaikki naisen sarkavaatteet, niin kuin viitta, tankki ja sukat, jotka Jääsken ja Antrean kirkon pitäjissä ovat valkea, muuttuvat karvaltansa Joutsenon pitäjässä mustan ruskeiksi ja Ruokolahdella harmaiksi. Sillä tavalla eroittaa vaattein karva kunki pitäjän naiset toisistansa, ehkä heidän vaattensa parsi muiten on melkein yhtä ruovia.
Kirkkohameista on hustuuthameh sekä kallein arvoltansa että kaunein näöltänsä, (katso tytön kuvaa). Tämä on niin kirjava karvaltansa, ett’ei sitä ymmärrä joka tyttö kutoa. Mutta sepä tyttö onki muita muhkeampi, toimeltansa taitavampi, joka itse osaa langat painaa, kehiltä luoda kankaan ja sitte sen kutoa hurstuuthamesaraksi. Hameen helmaan ommellaan kolmea, toisinaan neljääki, tuumaa leveä liepeys punaisesta ostoverasta. Hameen liepeyden leveys näyttää, mistä arvosta hameh naisen päällä on; sillä sinisessä hameessa, jolla niinikään kirkossa käydään, ei liepeys ole muuta kuin puolta toista tuumaa leveä.
Vasemmanpuoleinen esiliina on Akianderin mukaan Antrean tyylinen.
Mutta jos hurstuuthameessa tytölle on työtä, niin ei hänellä ole sitä vähemmin esiliinaa tehdessä. Mitä soreamman esiliinan tyttö osaa itsellensä valmistaa, sitä pätevämpänä häntä pidetään. Esiliina tehdään sillä tavoin, jotta pari tuumaa leveäin palttinasiepalein välihin ommellaan nyytinkiä, jota myös pannaan esiliinan molemmille kupeille ja alapäähän (katso akan kuvaa). Tytön kuvassa on esiliina Antrea kirkon ruovia. Nyytingin teko on jäykkäsormisille äkkinäistä; sillä se vaatii taidollisuutta. Nyytinki on leveämpi ja kapeampi aina sitä myöten, mihin sitä milloinki ommellaan; ei se kuitenkaan ole milloinkaan tuumaa leveämpi. Monennäköisiä rihmoja kääritään pienille papeloille, jotka riippuvat nyytinkityynystä tahi pussista, kuki papelo erisäikeessä ja näillä papeloilla nopeloidaan nyytinkiä. Kätevyyttänsä saavat siis tytöt näyttää sekä nyytinkiä papeloidessa että palmikkoa, tikutetteita ja virovöitä kutoessansa, kuin myös paidan kaulusta ja sepalusta tikatessansa. Virovyö kudotaan monenkarvaisista langoista milloin tuumaa leveäksi ja milloin taas kapeammaksi nauhaksi.
Sukat ovat talvisaikana lankaiset, mutta kesällä liinaiset. Sormikkaat olivat ennen niin pitkävartiset, jotta ylettyivät kyynnyspäähän asti, mutta nyt ne ovat varrettomat; ja niitä neulotaan langasta, niin kuin kintaitaki. Entiseen aikaan pitivät naiset ruohikenkiä jalkiminansa, sillä ummiskengillä (napastilla), joilla oli korkea apsatti keskijalan alla, naiset harvoin kävivät kirkossa. Nyt ovat taas valtojen kuosiset kengät jotenki tavalliset, ja jopa Jääsken naisien jalat alkavat siitää pieksyjäki. Ruohikengistä (katso akan kuvaa) on päällysnahka juhtinen. Päällysteen leikattuin reikien lävitse pujotetaan kaita nahkarimssu, jota ympäriköksi sanotaan, ja jolla päällysnahka vedetään jalkarintaan kiini. Ympärikkö juoksee kantalapun lävitse ja on ommeltu kiini paulaan. Paula on niinikään juhtinen ja vähä leveämpi ympärikköä. Ruohikengän kantalapusta juoksee paula yhdeltä ja ympärikkö toiselta puolelta ketroksen yläpuolitse monta kertaa sääriluun ympäri, ja estää kenkää jalasta putoamasta. Kovan pakkaisen aikana naiset pitävät kirkkotiellä suurta päävaatetta korviensa ja päänsä ympärillä.
Kirkkovaatteet muuttuvat kuluessansa ensin pyhäpäivänutuiksi ja sitte arkipäivinä pidettäviksi. Arkipäivänä pidetään ruohtimista paitaa ja mustaa hametta, jonka liepeys ole tuumaakaan leveä, ja ruohikenkiä. Esiliina on arkipäivinäki tavallinen. Kesän aikana pidetään hihatonta, mutta kylmempien ilmojen aikoina hihaniekkaa tankkia. Tankin muotoista hihatonta nuttua lammasnahoista sanotaan rystlapksi. Ylishameet ovat nykyiseen aikaan heitetyt pois. Hameen yliset olivat hihattomat. Kesäsaikana ja aina silloin kuin ei ole jalassa pitkävartisia sukkia, naiset pitävät kalsuja säärissänsä, pohkein peitteenä. Kalsut ovat neulotut järeästä liinaisesta rihmasta niin kuin liinasukatki, eivätkä ole sen väljemmät kuin sukan varret. Muutoin ovat naiset edesmenneihin vuosihin asti jokapäiväisessä elämässä pitäneet lapavyötä. Lapavyöksi sanotaan sellaista nahkaremelistä tehtyä vyötä, johon on pujotettu messingistä valettuja lapoja toinen toiseensa kiini. Tässä vyössä riippui tuppi, neulikko ja kukkaro. Tupessa pidettiin luupäätä veistä, sillä naisien veitsi oli luupäinen. Neulikossa säilytettiin neuloja ja kukkarossa kannettiin rihmaa ja muita ompeluskaluja hätätarpeen varaksi. Harvat naiset nyt enää pitäjät lapavyötä.
Löydätte nyt Pinterestistä satoja kuvia karjalaisista kansanpuvuista (ja joukossa myös muutama kansallispuvun osa). Museoesineitä on mukana Finnasta, Ruotsin ja Norjan museoiden DigitalMuseumista, Venäjän museoiden katalogista sekä muutamasta yhdysvaltalaisesta museosta. Ajattelin että tämä kokoelma auttaisi hahmottaan kihlakuntien ja pitäjien ominaisia pukeutumistyylejä sekä vaihtelua tyylin sisällä. Voit selata esineitä pitäjän tai vaatteen käyttötarkoituksen perusteella. Enimmäkseen kokoelmassa on mukana Kannaksen, Keski-Karjalan ja Jääsken kihlakunnan asuja.
Suomessa kansanpukuja on eniten tietenkin Kansallisemuseossa. Osa Kansallismuseon kokoelmasta löytyy Finnasta, iso osa ei. Monista esineistä on saatavilla ainoastaan suttuinen mustavalkokuva jostain vanhasta kirjasta, osasta on vain piirros. Olen lisännyt myös näitä kuvia. Muita tärkeitä museoita ovat Lappeenrannan ja Lahden museot. Joensuussa on Sortavalan museon esineitä.
Venäjän museokatalogi ei avaudu Suomessa ilman VPN:ää. Osa Kunstkameran ja Venäjän etnografisen museon esineistä on ladattu museoiden omille sivuille, jonne pääsee myös suomalaisella ip-osoitteella. Pinterestissä pystyt selaamaan kaikkia esineitä, osassa esineistä linkki alkuperäiselle sivustolle ei ip-muurin takia toimi.
Yhdysvaltalaisissa Penn Museumissa on useita karjalaisia esineitä. San Fransiscossa on yksi rekkopaita sekä harakkoja. METissä kaksi esiliinan päätä. Penn Museumin esineiden tavoin nämä ovat ilmeisesti Zelia Nuttallin Venäjän matkallaan 1894 keräämiä esineiltä. Lisäksi Pitt Riversin museossa on sortavalainen solki. Nämä ovat ne, jotka löysin isoimmista museoista sekä sattumalta. Yhdysvaltalaisilla museoilla ei ole (kai?) yhteiskatalogia, joten karjalaisten esineiden etsiminen niistä on hakuammuntaa.
Museoesineiden lisäksi mukana on kansatieteellisiä piirroksia ja valokuvia. Viipurissa toiminut valokuvaaja Michael Seifert otti muutamia pukukuvia 1860-luvulla. Valokuvaajista on mainittava lisäksi kansatietelijät U. T. Sirelius ja Tyyni Vahter. Vahterin kuvat ovat 1920–1930-luvuilta, hän kuvasi erityisesti perinteisiä naisten töitä ja 1800-luvun kansanpukuja näkyy niissä vähän. Sireliuksen kuvat ovat 1910-luvulta, ja niiden joukossa on useita kuvia perinteisistä asuista. Taitelijoista Magnus von Wright piirsi ja maalasi karjalaisia pukuja 1860-luvulla. Asuja piirsivät myös Severin Falkman ja Agathon Reinholm 1870–80-luvulla, Artturi Helenius 1910-luvulla. Heleniuksen piirrokset liittyvät mahdollisesti U. T. Sireliuksen kansanpukukirjaan.
Kuvien jaottelu pitäjiin
On melko yleistä, että museoesineessä ei ole mukana tarkkoja tietoja alkuperästään. Suomalaisissa museokokoelmissa näin on esimerkiksi joidenkin sodissa evakuoitujen kokoelmien tapauksessa. Ruotsalaisissa ja venäläisissä museoissa on vielä yleisempää, että karjalaisten esineiden saantipaikkaa ei ole ilmoitettu. Monista näistä vaatekappaleista pystyy ulkonäön perusteella tunnistamaan, minkä kihlakunnan tai pitäjän tyyliin ne on tehty. Esimerkiksi Joutsenossa, Sakkolassa ja Raudussa on niin erottuva tyyli, että niiden kansanpuvut tunnistaa helposti. Toisaalta muiden Äyräpään ja Jääsken kihlakunnan pitäjien asut tunnistaa kihlakunnan tyylisiksi, mutta niitä ei ole mahdollista (ainakaan minä en osaa) yhdistää tiettyyn pitäjään.
Museoesineissä on myös harmillisen usein tietoja “väärin”. Kyse voi olla puhtaasta virheestä kirjauksessa (Pyhäjärvi vaihtunut Valkjärveksi) tai mahdollisesti esineiden kotipaikaksi on merkitty niiden lahjoittajan kotipitäjä. On myös mahdollista, että tieto ei ole varsinaisesti ole väärin, vaan henkilö on muuttanut pitäjästä toiseen ja tuonut mukana vaatteensa. Esimerkiksi tämän kuvan naisella on sekaisin Jääsken ja Rannan kihlakuntien tyylisiä vaatteita.
Kun paikkatieto puuttuu tai se on selvästi väärin, olen oman arvioni mukaan sijoittanut esineen johonkin kihlakuntaan. Harvinaisissa tapauksissa, esimerkiksi joutsenolaiset esiliinat, olen sijoittanut mysteeriesineitä myös yksittäisen pitäjän alle. Jos havaitset virheitä, niin niistä totta kai kannattaa laittaa viestiä tai kommenttia Pinterestissä. Voit myös jättää viestin palautelomakkeen kautta, mutta luen näitä viestejä harvakseltaan, pari kertaa kuukaudessa.
***
Pinterest-gallerian kokoamiseen meni pidempään kuin mitä olin odottanut. Mielestäni on kuitenkin tärkeä tuoda esiin pukujen moninaisuus. Yksikään Sakkolan ja Raudun rekko ei ole toisensa kopio. Jääsken kihlakunnan esiliinoissa on mitä moninaisempia helmakoristeita. Äyräpään kihlakunnan sarkaviitat ovat kaikki hieman eritavoin kirjottuja. Toivottavasti kokoelmasta on iloa teille hyvät lukijat!
Malli tähän esiliinaan on Pietarissa Kunstkameran museossa (nro. 323-102). Lähteenä on käytetty pelkästään kuvaa, enkä sen takia halunnut tehdä yhtä tarkkaa ohjetta kuin tässä aiemmassa artikkelissa. Tässä artikkelissa käsittelen Kunstkameran esiliinan erityispiirteitä ja ohjeistan pari asiaa: lankalenkkien tekeminen solmimisnauhaa varten, helman neulottu pitsi sekä helman tupsukoristeet. Muita erityisiä piirteitä ovat esiliinan yläosan eripariset raidat ja vajaamittaiset reunakaitaleet. Lisäksi mukana tulee vyötärölle solmittava pirtanauha, mikä ei ole lainkaan itsestäänselvyys. Usein nauhat ovat jossain vaiheessa joutuneet hukkateille.
Kunstkamera 323-102Kutomani esiliina
Kunstkameran esiliina jäi pois taannoisesta artikkelista Jääsken kihlakunnan kudonnaisesiliinat, sillä museon metatietojen mukaan esiliina on Käkisalmesta. On kuitenkin selvää, että kyseessä on Jääsken kihlakunnan alueen esiliina. Käkisalmessa sekä siinä ympärillä Pyhäjärvellä, Räisälässä ja Kaukolassa esiliina on pääosin valkoista palttinaa ja helmassa on koristeena kirjontaa ja nyytinkiä (ks. kuva alla). Sitä paitsi tämä esiliina on tyyliltään stereotyyppisen jääskeläinen. Pidän siis erittäin todennäköisenä, että esiliina on alun perin Jääsken kihlakunnasta, etenkin kun luettelossa on viereisellä numerolla 323-101 aivan yhtä jääskeläisen oloinen nyytinkiesiliina. Tarkemmin en osaa sanoa, mistä päin raitaesiliina on peräisin. Raidoista tai vyötärön poimutuksesta ei pysty päättelemään pitäjää. Helman hapsut ja pitsikoriste ovat värikkäitä, joten todennäköisemmin esiliina on Ruokolahdelta tai Antreasta kuin Jääsken pitäjästä.
Alkuperäisen esiliinan leveys on 62,4 cm, mikä on Jääsken kihlakunnan esiliinaksi normaali. Esiliinan koko pituus, 77 cm, on ehkä hieman tavallista pidempi. Muut mitat on arvioitu kuvan perusteella: Pitsin korkeus 4 cm, hapsujen 3 cm. Vyötärökaitaleen leveys hieman yli 2 cm. “Raskaan” raidan leveys noin 2,5–2,8 cm (tämä vaihtelee). “Kevyt” raita 3–3,5 cm. Vyötäröpoimujen leveys 3–4 mm. Loppuraidan leveys 3 mm. Kapeiden raitojen leveys esiliinan yläosassa 5 mm, leveän parittoman raidan noin 1,2 cm. Vyötärökaitaleen alle jäävästä raidasta näkyvissä n. 1 cm. Välipalttinoiden leveydet vaihtelevat 1,8–2,7 cm välillä.
Tässä esiliinassa (kuten yleensä Jääsken kihlakunnan kudonnaisesiliinoissa) vuorottelee kaksi erilaista raitaa. Kutsun “kevyeksi” sitä raitaa, jossa on keskellä valkoista, ja toista raitaa “raskaaksi”. Nimitykset ovat omiani, mutta jokin erotus kahden raitatyypin välille on tehtävä. Tässä esiliinassa värit ovat raidassa aina samassa järjestyksessä, mutta raitojen ja niiden osien leveys vaihtelee. Jos haluat säätää esiliinan pituutta, kannattaa se tehdä muuttamalla raitojen ja välipalttinoiden leveyttä.
Esiliinan raidat ovat keskenään hyvin saman näköisiä, mutta raitojen leveydet vaihtelevat.Kuvassa raidat ovat samassa mittakaavassa keskenään.
Oma esiliinani on kudottu yllä esitettyjen mittojen perusteella. Kunstkameran sähköisessä kokoelmassa oleva kuva on aika tarkka, ja mielestäni sain kopion lähelle alkuperäistä. Jouduin kuitenkin arvaamaan kudelankojen määriä, enkä halua tehdä tarkempaa ohjetta pelkkien arvailuiden varassa. Siltä varalta että joku haluaisi kutoa esiliinan samaan tyyliin, laitan tähän omat speksini.
Kuvissa alla on esiliinakangas. Kankaan tekniset tiedot: Loimi Ne 20/2 puuvillalanka (Bockens). 756 lankaa, leveys pirrassa 63 cm. Pirta 60, 2 lankaa piinraossa. Palttinakude Ne 16/2 puuvillalanka (Esito kampapuuvilla). Ripsikude värikäs Ne 20/2 puuvillalanka (Vuorelman Pouta sekä Blomqvist Nordiskan puuvillalanka). Värit punainen, keltainen, sininen ja valkoinen. Sininen on sininen, vaikka näyttääkin kuvissa mustalta. Blomqvistin langoista punainen päästää hirvittävästi väriä, enkä siksi suosittele sitä. Poudasta minulla on pelkkää hyvää sanottavaa, ja on harmi että Vuorelma lopettaa sen myymisen. Ripsikuteen tiheys kutistetussa kankaassa 39 lankaa/cm.
Alkuperäisessä esiliinassa reunakaitaleet eivät ulotu aivan ylös asti. Koska reunoissa ei ole jatkopaloja, riittää kun reunakaitaleita kudotaan kaksi. Voit myös kutoa kolme reunakaitaletta ja tehdä jatkopalat kuten normaalisti. Esiliinakankaan ja reunakaitaleiden lisäksi pitää tietysti kutoa vyötärökaitale. Kuvan perusteella vyötärökaitale on tässä esiliinassa vähän tavallista leveämpi, joten voit kokeilla kutoa esimerkiksi 7 cm palttinaa kaitaletta varten.
Kutistettu kangas, esiliinan alkuraidat. Oikeimmanpuoleinen leveä raita saa ommellessa jäädä osittain vyötärökaitaleen alapuolelle. Esiliinan pituutta voi säätää esimerkiksi kasvattamalla palttinaosuuksia esiliinan yläpäässä.Kutistettu kangas, “kevyt” raita. Mustat raidat eivät oikeasti ole mustaa vaan tummansinistä lankaa. Tein keltaisista raidoista kolmen langan levyisiä ja sinisistä vain kahden, sillä tumma väri erottuu taustasta paremmin. Valkoiset ripsiraidat ovat eri lankaa (Vuorelman Pouta) kuin palttinaosuuksissa käytetty valkoinen lanka.Kutistettu kangas, “raskas” raitaKutistettu kangas, esiliinan alin raita, ns. “loppuraita”. Kutistettu kangas, reunakaitale.Reunakaitale koostuu ripsiraidasta, jonka toiselle puolelle jätetään noin 1 cm saumavaraa ja toiselle noin 1,2 cm päärmevaraa.Esiliinakangas ennen leikkuuta. Kankaan yläpäässä on kudottu noin 7 cm palttinaa vyötärökaitaletta varten. Kankaan loppupäähän on kudottu reunakaitaleita varten kaksi ripsiraitaa sauma- ja päärmevaroineen.
Eli siis vielä kertauksena, tarvitset esiliinaan raitakankaan lisäksi:
Leikkaa vyötärökaitale, noin 7 cm.
Leikkaa reunakaitaleet, 2–3 kappaletta, saumavaroineen (noin 1 cm) ja päärmevaroineen (1–1,5 cm)
On suositeltavaa siksakata kaikki leikatut reunat.
Alkuperäisen esiliinan helmapäärmeen leveys ei ole tiedossa, mutta yleensä sopiva päärme on 3-5 mm. On ehkä helpointa päärmätä ensin helma ja sitten reunakaitaleiden ulkolaidat. Alkuperäisessä esiliinassa näitä risareunoja ei nähtävästi ole päärmätty, mutta suosittelen kuitenkin tekemään niin. Päärmää halutessasi myös kaitaleen lyhyt alareuna (hulpio). Myös kaitaleen kapean yläreunan (hulpio) voi halutessaan päärmätä.
Alkuperäisessä esiliinassa reunakaitaleissa ei ole jatkopaloja. Siten reunakaitaleet eivät ulotu vyötärökaitaleeseen asti. Esiliinasta tulee kieltämättä siistimmän näköinen, kun koko reuna on kaitaleen peitossa. Kannattaa ommella kaitaleet koko matkalle, jos se tuntuu paremmalta. Tällöin sinun pitää kutoa kolmaskin reunakaitale ja puolittaa se.
Reunakaitale ei ulotu aivan vyötärökaitaleeseen saakka.Esiliinakankaan hulpiolaitaa ei ole päärmätty.
Ompele reunakaitaleen ja esiliinakankaan saumat. Ompele sauma hyvin lähelle punaisen ripsiraidan reunaa. Sauman ja kaitaleen ripsiraidan välistä saa pilkottaa hieman palttinaa (ks. kuva alla). Kun olet ommellut sauman, tarvittaessa kavenna reunakaitaleen saumavaraa leikkaamalla.
Reunakaitaleen punaisen ripsiraidan ja sauman väliin saa jäädä hieman valkoista palttinaa näkyviin.
Käännä esiliinakankaan saumavara reunakaitaleen saumavaran päälle ja ompele päärmepistoin. Tämä on ohjeistettu tarkemmin yksityiskohtaisissa ohjeissa. Huomioi, että esiliinan reunakaitale ei ulotu ylös asti, minkä takia esiliinakankaan hulpioreuna jää näkyviin.
Laskosta ja ompele kiinni kaksi laskosryhmää esiliinan ylälaitaan. Laskosryhmät tulevat kummalekin sivulle. Keskellä ei ole laskoksia. Tee laskoksia itsellesi sopiva määrä. Ompele sitten esiliinakankaan ja vyötärökaitaleen sauma. Ompele vyötärökaitaleen vastakkainen reuna nurjalle puolelle päärmepistoin. Ompele vyötärökaitaleen päät reunoistaan kiinni. (ks. yksityiskohtaiset ohjeet) Esiliinan “runko” on nyt valmis.
Vyötärökaitale nurjalta puolelta.
Ompele aivipistoin kutistettu helmapitsi ja esiliinan helma yhteen oikeat vastakkain. Alkuperäisessä esiliinassa on käytetty neulotun pitsin nurjaa puolta päällispuolena. Näin on tehty myös malliesiliinassa. Muista kutistaa pitsi vedessä, ennen kuin kiinnität sen esiliinaan. Pitsin ohjeen löydät artikkelin lopusta. Voit käyttää muunkinlaista pitsiä: esiliinojen helmakoristeet ovat vaihdelleet paljon.
Reunakaitaleiden kiinnitys sekä helmapitsin aivipistot, oikealta ja nurjalta.
Kiinnitä hapsut pitsin alalaitaan yksi kerrallaan. Alkuperäisessä esiliinassa hapsuihin on käytetty hyvin ohutta villalankaa (keltaista, punaista ja kahden väristä oranssia). Villalangat ovat vähän erilaatuisia, mutta todennäköisesti ainakin osa langasta on kaksisäikeistä. Kuvasta ei voi sanoa kiinnitystapaa täysin varmasti, mutta todennäköisesti tupsut on kiinnitetty leivonpääsolmulla. Voit kierittää lankaa sormien ympärillä ja vetää pikku vyyhdin pitsin läpi esim. virkkuukoukun avulla. Leivonpääsolmu tarkoittaa sitä, että vedät lenkin pään läpi lenkin toisesta päästä ja kiristät.
Minulla oli käytössä liian paksua lankaa (100g=400-320m) ja lopputulos oli siksi kökkö. Yksittäisten lankalenkkien sijaan voit valmistaa iskuhapsua. Iskuhapsu on vähemmän työläs tekniikka, mutta tarvitset kaverin sen tekemiseen.
Alkuperäisessä esiliinassa pienet villalankavyyhdit on yksi kerrallaan solmittu helmapitsin alalaitaan.
Ohje: Neulottu pitsi
Esiliinan helmaa koristaa neulottu pitsi. Pitsi on helppo tehdä, ainakin tekniikka jota itse käytin oli helppo. Pitsi neulotaan tasona, aina oikein. Näette millainen Kunstkameran kuva on, siitä on vaikea lähteä varmaksi vannomaan, miten pitsi tarkalleen on neulottu. Seuraavista kahdesta vaihtoehdosta arvelisin, että pitsi on neulottu tavan 2 mukaan. Kummallakin tavalla pitsistä tulee kuitenkin lähelle alkuperäisen näköinen. Eroa menetelmien välillä on ainoastaan se, tehdäänkö yliveto- ja yhteenneulomiskavennukset oikealle vai vasemmalle kallistettaessa. Esiliinan helmapitsi on sijaintinsa vuoksi suojassa katseilta, enkä sen vuoksi vaivaisi päätäni, onko se neulottu täsmälleen esikuvan mukaisesti.
Ns. oikea tapa, kaksi vaihtoehtoa. Kuten kuvista näette, on ero todella pieni.
Vaihtoehto 1. \ = kavennus yli vetäen, / = kavennus yhteen neuloen, O = langankiertoVaihtoehto 2. \ = kavennus yli vetäen, / = kavennus yhteen neuloen, O = langankierto
3. tapa, tämä tapa on uskoakseni “väärin”. Käytin itse tätä menetelmää, koska neulon lähinnä telkkaria katsoessani (eli katseeni on telkkarissa, ei neuleessa) ja teen vähemmän virheitä, jos pitsi neulotaan koko ajan samaan suuntaan. Tässä tavassa neulot suunnanvaihdon kohdalla kaksi kerrosta peräkkäin pelkkää oikeaa, minkä jälkeen pitsineule siirtyy työn toiselle puolelle.
Vaihtoehto 3, tapa neuloa pitsi
Pitsissä vuorottelevat punaiset ja valkoiset, noin 2 cm leveät raidat. Raidat eivät ole saman levyisiä kuin kuvio, joten kuvio juoksee raidoissa. Vaihdoin itse väriä siten, että neuloin valkoisella aina 14 kerrosta ja punaisella 12. Alkuperäisessä esiliinassa värien vaihtelu ei ole yhtä säännönmukaista.
Käytin pitsissä 6-säikeistä kalalankaa (tex 30×6, 100g=530m), joka toimi ihan kivasti ja pitsin tiheys on melkein sama kuin alkuperäisessä. Voit käyttää myös pehmeämpää puuvillalankaa kuin kalalanka. Kutistin pitsin kuumassa vedessä, ja kalalankapitsi kutistui tässä paljon, paljon enemmän kuin ennakoimani 5 %. Jouduin sen takia avaamaan pitsin päästä ja jatkamaan pitsiä joillain senteillä. Sitten kutistin pitsin vielä uudelleen. Tämä korjaus oli oikeastaan tosi helppo tehdä.
Pitsi on neulottu 3. tavallaeli ns. väärin.Myös tämä pitsi on neulottu 3. tavalla, joka on oma suosikkimenetelmäni neuloa tämäntyylistä pitsineuletta. Lanka: Kolmisäikeinen kalalanka.
Rihmalenkit solmimisnauhaa varten
Voit esimerkiksi tehdä napinläpipistoin päällystetyn lenkin (ks. kuvasarja) solmimisnauhan kiinnittämistä varten. Alkuperäisessä esiliinassa solmimisnauha on kiinni vyötärökaitaleessa jonkinlaisella langalla. Varmaa ei ole, minkälainen lenkki vyötärökaitaleeseen on tehty.
Napinläpipistoin päällystetty rihmalenkki.Alkuperäisessä esiliinassa solmimisnauhaa varten on tehty jonkinlainen lankalenkki.
Tämä esiliina on todella näyttävä mutta silti kohtuullisen helppo tehdä. Mielestäni tämän tyylistä esiliinaa voi käyttää koko Jääsken kihlakunnan riikineissä poislukien Joutseno. Jääsken pitäjästä on säilynyt vain valkokoristeisia esiliinoja, mutta otos analyysissa on pieni. Jos halut esiliinan varmasti Jääsken pitäjän tyyliin, voi pitsin neuloa valkoisena ja voihan myös helmahapsut tehdä valkoisesta rihmasta esimerkiksi iskuhapsuna. Itse olen käyttänyt esiliinaa osana Jääsken pitäjän pukuani nyt toistaiseksi, kun oma 100 % Jääsken tyylin esiliinani on vielä vaiheessa,
Esiliinakangas ja helmapitsi olivat molemmat suuri ilo valmistaa. Neulottu pitsi on siitä hyvä, että neulominen on nopeampaa kuin pitsin nyplääminen, nyytinkien tekeminen myös vaatisi paljon opettelua, mutta neulomisen suurin osa meistä taitaa jo ennestään. Vaikeinta esiliinassa ovat mielestäni vyötärölaskokset, siis se miten niistä saa riittävän kapeita ja tasalevyisiä.
Blogissa on viime aikoina ollut paljon esiliinasisältöä, ja sitä tulee olemaan myös jatkossa. Minulla on loimea vielä ainakin yhtä esiliinaa, Jääsken tyylistä nyytinkiesiliinaa varten. Tällä hetkellä kangaspuut odottavat lisää äänieristettä alleen. Kävi ilmi, että iloinen paukutus kantautuu myös talon muihin asuntoihin, ja sille tietysti pitää tehdä jotakin.
Esittelin aiemmassa artikkelissa Jääsken kihlakunnan kudonnaisesiliinoja keskittyen niiden eroihin ja yhtäläisyyksiin. Tällöin käytin kuvituksessa runsaasti ruokolahtelaista esiliinaa (Lahden museot, Viipuri-kokoelma LHMVHMAE2430:968). Tässä artikkelissa näytän, kuinka tämä ruokolahtelainen esiliina on valmistettu. Kudonnaisesiliinoissa kappaleet on todennäköisesti koottu yhteen suunnilleen samalla tavalla, ja siten tämän artikkelin ompeluohjeita voi mahdollisesti hyödyntää laajemminkin Jääsken kihlakunnan esiliinoissa.
Työskentelen tässä kotikutoisen kankaan kanssa, mutta voit käyttää myös teollista kangasta. Tällä on vaikutusta esiliinan ompelemiseen lähinnä siinä, että et voi hyödyntää kankaan hulpioita.
Mitä jos itse kutominen ei ole mahdollista? Esiliinakangas on mahdollista tilata kankurilta tai kansallispukumyyjältä. Tässä tapauksessa kankaasta on oltava valmis maksamaan parista useampaan satasen verran. Tavallisilta kangaskaupoilta on erittäin epätodennäköistä löytää juuri sopivaa valmiskangasta. Kankaan voi toki valita sinne päin, ja olen myös itse tehnyt niin. Tällöin kiinnittäisin huomiota siihen, että kangas on punavalkoraidallista ja raidat suunnilleen oikean levyisiä. Olen käyttänyt arkiesiliinaan Eurokankaan Pehtooria, jota ehkä saattaa vielä löytyä kaupan varastoista. Kangas ei ole missään nimessä täydellinen, mutta siinä on paksuja ja väljiä punaisia raitoja suunnilleen sopivin välimatkoin. Olen myös tilannut Virosta Karnaluksilta raitakangasta. Tätä artikkelia varten kävin läpi joitain virolaisia kangaskauppoja, mutta en löytänyt sopivia kankaita. Virolaisiakin kauppoja kannattaa kuitenkin pitää silmällä.
Kuvia alkuperäisestä esiliinasta on saatavilla korkearesoluutioisena Flickrissä:
Kangas ja tarvikkeet
Ohjeistan ensin kotikutoisen kankaan ja sen jälkeen, kuinka paljon kangasta tarvitaan noin yleensä ottaen.
1. Ruokolahtelainen kangas
(Tarkemmat kudontaohjeet löytyvät ladattavista tiedostoista)
Leikkaamaton esiliinakangas. Vasemmassa päässä ovat kolme reunakaitaletta. Oikeassa päässä on varattu 6 cm palttinaa vyötärökaitaletta varten sekä ns. alkupalttina.
Esiliinakankaan rakenne on seuraava: ylälaitaan on kudottu valkoista palttinaa (“alkupalttina”). Tämän jälkeen alkaa raidallinen osuus. Sitä koristavat ripsiraidat, joita on kahta laatua. Ripsiraitaosuuden lopuksi tässä esiliinassa on vielä yksi eriparinen ripsiraita sekä hieman palttinaa. Esiliinakankaan lisäksi vyötärökaitaletta varten tulee kutoa noin 6 cm valkoista palttinaa. Esiliinan ylälaitaan tulee kutoa noin 1 cm saumavaraa ja loppuun 1–1,5 cm päärmevaraa. Sivukaitaleita kudotaan kolme sauma- ja päärmevaroineen.
Tärkeintä on, että kangas vastaa omia mittojasi. Alkuperäisen esiliinan koko pituus on 69 cm, josta vyötärökaitaletta on 1,6 cm, pitsiä 2 cm ja hapsuja 2,5 cm. Jos tarvitset pidemmän esiliinan kuin 69 cm, on järkevintä lisätä pituus kankaaseen. Tässä esiliinamallissa pituus kannattaa lisätä raitojen ja välipalttinoiden leveyteen, mutta ei alkupalttinan korkeuteen tai kasvattamalla raitojen määrää. Sen sijaan esiliinaa voi lyhentää alkupalttinasta tai vähentämällä raitojen määrää. Selitän seuraavassa miksi:
Alkupalttina: Alkuperäisen esiliinan ylälaidassa on 9,7 cm tavallista valkoista palttinaa. Tämä on jo melkoinen määrä palttinaa, enemmän kuin esiliinoissa yleensä. Lisäpituutta ei siis tässä tapauksessa kannata lisätä alkupalttinaan. Sen sijaan jos haluat lyhyemmän esiliinan, on tämä erinomainen paikka nipistää pituutta.
Ripsiraidat: Mallikerta koostuu leveästä raidasta, kapeasta raidasta ja niiden väliin jäävästä kahdesta palttinakaitaleesta (välipalttina). Esiliinassa on seitsemän mallikertaa eli siis 14 raitaa plus kapea eriparinen raita helmassa. Koska raitoja on jo valmiiksi tosi paljon, esiliinaan ei kannata lisätä pituutta raitojen määrää kasvattamalla. Raidat ovat kuitenkin aika kapeita ja tiheään kudottuja. Pituutta esiliinaan kannattaa lisätä leventämällä raitoja ja/tai niiden väliin jääviä palttinaosuuksia.
Alkuperäisessä esiliinassa samantyylisetkään raidat eivät ole täysin identtisiä, sillä kudelankojen määrä sekä raitojen leveys vaihtelee. Kapeampi raita on noin 15–18 mm leveä ja leveämpi 25–28 mm. Tiheys vaihtelee, mutta palttinassa kuteen tiheys on suunnilleen 30 lankaa/cm ja loimen 17 lankaa/cm. Ripsiraidat on kudottu todella ohuella langalla ja tiheään, jopa 60 lankaa/cm. Minun kutomassani esiliinassa ripsikuteen tiheys on melkein puolet vähemmän. Jälki ei ole yhtä hienoa, mutta toisaalta kudottavaa jää vähemmän ja sopivia kudelankoja on paremmin saatavilla. Käytin ripsiraitoihin puuvillalankaa (tex 30×2, 100g=1600m), sillä ohutta värikästä pellavalankaa ei löytynyt. Käyttämäni Blomqvist & Nordiskan muutoin ihan hyvä lanka päästikin pesussa väriä. Vuorelman Pouta on värivalikoimaltaan rajattu mutta saman vahvuista ja pitää värinsä todella hyvin.
Alkuperäisessä esiliinassa ripsiraitojen värit ovat punainen, vaalea indigo, tummansininen tai musta, voimakas keltainen ja vihreä. Kapeiden raitojen sininen saattaa tosiasiassa olla myös musta. Leveissä raidoissa käytetään vaaleampaa sinistä kuin kapeissa raidoissa. Tämä sininen kudelanka vaihtuu vihreään kesken työn, varmaan koska kutojalta on jompikumpi väri loppunut kesken. Leveissä raidoissa voikin käyttää oman maun mukaan joko vihreää tai sinistä, ohjeeseen väri on kirjattu vihreänä.
Lataa ohje:
Voit ladata pdf-ohjeen, joka on tehty kutomaani kangasta varten. Ohje on noin 80-senttiseen esiliinaan. Loimen tiedot löytyvät ohjeelta.
Jos haluat muokata esiliinan mittoja ja raitojen tiheyttä, lataa excel-laskuri. Jos käytössäsi on tietokone ja excel-ohjelmisto, suosittelen lataamaan makroja käyttävän taulukon (lataa työkirja, linkki vie Megaan). Tiedoston avaamisen jälkeen muista sallia makrot. Voit käyttää automatisoituja työkaluja mutta myös muokata lukuja käsin.
Jos käytät muuta taulukko-ohjelmistoa tai puhelinta, suosittelen valitsemaan taulukon ilman makroja (lataa työkirja ilman makroja). Tästä karvalakkiversiostakin löytyy laskuri ripsiraitoja varten.
Excel-laskureista: Olen testannut laskureita eri mitoilla ja moneen kertaan. Niiden pitäisi toimia. En kuitenkaan voi taata, että niihin ei ole jäänyt virheitä. Laskureiden arpomia lukuja tulee tarkastella kriittisesti.
Jos käytät tehdasvalmisteista tai muuta kuin mallin mukaan kudottua kangasta, tarvitset:
Esiliinakangasta tarvitsemasi pituus, mieluiten siten, että leveiden ja kapeampien raitojen kuviokertoja mahtuu kankaaseen 5–7 (eli 10-14 raitaa). Plus, jätä sauma/päärmevaraan 1–1,5 cm kumpaankin päähän. Esiliinakankaan leveys on esikuvassa 53 cm plus saumavarat. Niissä tapauksissa, joissa historiallisten esiliinojen kankaan leveys on tiedossa, on se yleensä 50–60 cm.
Noin 6 cm valkoista palttinaa vyötärökaitaleeseen (saman levyisenä kuin esiliinakangas).
Reunakaitaleet: joko kaksi kappaletta yhtä pitkiä kuin esiliinakankaan pituus (tämä on toki yksinkertaisempi ommella) TAI kolme kappaletta yhtä pitkää kuin mitä esiliinakangas on leveä (näin on tehty historiallisesti, mutta näin ei tarvitse välttämättä menetellä). Kunkin kaitaleen leveys on noin 4,5 cm. Katso tarkemmin kohdasta Leikkuu.
Taustatietoa reunakaitaleista: Perinteisesti reunakaitaleet on kudottu esiliinakankaan kanssa samaan loimeen. Esiliina on korkeampi mitä se on leveä, ja sen takia yksi kankaanleveys ei riitä koko reunan matkalle. Siksi reunakaitaleita kudotaan kolme, ja yksi niistä katkaistaan jatkopaloiksi kummalekin puolelle. Jos käytät muuta kuin käsin kudottua kangasta, kankaan leveys ei välttämättä rajoita sinua. Tällöin reunakaitaleet on ihan ok tehdä yhdestäkin palasta.
Esiliinan osat leikattuina. Yksi reunakaitaleista on leikattu kahtia.
Leikkuu
Jätä helmaan päärmeeseen 1–1,5 cm vara. 1 cm on kunnianhimoiselle ompelijalle; 1,5 cm on helppo ommella. Alkuperäisessä esiliinassa päärmeet ovat 3–4 mm leveitä, jolloin päärmevaraksi riittää sentti. Itse olen jättänyt 1,5 cm, koska olen huono ompelemaan käsin.
Leikkaa noin 6 cm levyinen kaitale vyötäröksi. Jätä esiliinakankaan yläosaan saumavara 1 cm.
Reunakaitaleisiin jätä päärmevara ja saumavara. Päärme tulee reunakaitaleen ulkosyrjälle (ks. kuva alla). Jätä sisäsyrjälle saumavaraa vajaa sentti. Sisäsyrjällä esiliinan laita kattaa saumavaran, joten saumavaraa ei tosiaan tarvitse jättää yhtään sen enempää. Minulla kangas purkautuu helposti, joten siksi leikkaan noin 0,7 cm saumavaran.
Katkaise yksi kolmesta reunakaitaleesta kahtia.
Reunaraitojen leikkaaminen. 1 cm saumavara ja 1,5 cm päärmevara ovat maksimimittoja. Esiliinasta tulee hienompi, jos pystyt tekemään kapeamman päärmeen. Huomioi myös, että kapea 1 cm saumavaraa tulee kaitaleen sisälaidalle eli siis sille laidalle, jolla punaisen raidan läpi kulkee valkea ripsiraita.Ripsiraidan leveys on tässä 1,8 cm, mutta raita saa olla kapeampikin.
Siksakkaan kaikki leikatut reunat.
Ompelu
Esiliinan ompelujärjestys on sikäli vapaa, että sillä ei ole merkittävää vaikutusta esiliinan ulkonäköön. Esikuvassa lienee ommeltu ensin helmapäärme sekä sivukaitaleiden ja jatkopalojen päärmeet ja vasta sen jälkeen ommeltu jatkopala yhteen sivukaitaleen kanssa, ja sitten sivut yhteen esiliinan kanssa. Alla on esitetty vaiheet siinä järjestyksessä, jossa itse tykkään ne tehdä.
1. Ompele sivukaitaleet yhteen jatkopalojensa kanssa. Voit ommella tämän lyhyen sauman koneella. Aseta kappaleet oikeat vastakkain siten, että toiseen kappaleista jää hieman leveämpi saumavara. Jos toinen reunoista on risareuna, jätä tämä saumavara lyhyemmäksi ja käytä kattamiseen hulpiota. (Jos käytät tehdasvalmisteista kangasta, voit tähän kohtaan tehdä kunnollisen katesauman.) Tee reunakaitaleista toistensa peilikuvat siten, että kummassakin kaitaleessa jatkopala jää esiliinan ylälaitaan.
Jatkopalaan on jätetty pitempi saumavara, jotta tämä saumavara voidaan kääntää peittämään vastakkainen saumavara.Jatkopalan sauma alkuperäisessä esiliinassa oikealta ja nurjalta puolelta.
2. Ompele reunakaitaleet kiinni esiliinaan. Voit ommella tämän sauman ompelukoneella. Jätä esiliinan saumavara pari milliä leveämmäksi tai kavenna reunakaitaleen saumavaraa jälkikäteen. Esikuvassa esiliinan saumavara on vain 4 mm leveä, eli reunakaitaleen saumavara on tätäkin kapeampi. Reunakaitaleessa valkoinen ripsiraita tulee esiliinan puolelle. Ompele esiliinan ja kaitaleen välinen sauma mahdollisimman läheltä kaitaleen punaisen ripsiraidan laitaa. Kun tulet kaitaleen ja jatkopalan saumakohtaan, käännä saumavarat valitsemallesi puolelle siten, että hulpio peittää risareunan tai vähemmän siistin hulpion. Kannattaa varmaan kääntää saumavarat samaan suuntaan kummallakin puolella esiliinaa.
Reunakaitale on ommeltu kiinni esiliinaan. Sauma ommellaan mahdollisimman lähelle ripsiraidan laitaa (tässä kuvassa alimman punaisen raidan alapuolella).
3. Kun reunakaitaleet ovat kiinni esiliinassa, kannattaa esiliinan saumavarat silittää sivukaitaleiden saumavarojen päälle, jotta saumavarat on mahdollisimman helppo kiinnittää reunakaitaleeseen. Tarvittaessa kavenna reunakaitaleen saumavaraa niin, että se jää esiliinakankaan saumavaran peittoon. Ompele esiliinan saumavara sivukaitaleeseen päärmepistoin. Parhaassa tapauksessa saumavaran reuna taittuu sivukaitaleen valkoisen ripsiraidan päälle. Näin on alkuperäisessä esiliinassa. Minulla esiliinan saumavarat ovat tätä leveämmät, joten ne osuvat punaisen ripsiraidan päälle. Siksi käytän saumavarojen kiinnittämiseen punaista lankaa. (Jos käytät teollista kangasta, tee tähän ihan oikea katesauma.)
Esiliinakankaan saumavara on kiinnitetty päärmepistoilla sivukaitaleeseen. Sivukaitaleen ulkosyrjän päärme on kiinnitetty sekin päärmepistoilla. Kuvassa näkyy valmis sivukaitale myös oikealta puolelta.Alkuperäisen esiliinan sivukaitale oikealta ja nurjalta puolelta.
4. Ompele reunakaitaleiden ulkolaitojen päärmeet päärmepistoin. Pistojen tulisi seurata punaisen ripsiraidan laitaa, mutta osua valkoisen palttinan päälle. Esikuvassa päärmeen leveys on 3 mm. Minulla päärme on lähempänä 5 mm. Jos reunakaitaleiden rakenne vielä mietityttää, niin nämä kaaviot ehkä auttavat:
NURJA PUOLI: Reunakaitaleen ulkosyrjälle tulee päärme, mahdollisimman kapea. Reunakaitaleen sisäsyrjällä esiliinan saumavara kattaa reunakaitaleen saumavaran.NURJA PUOLI: Päärme ja saumavara kiinnitetään kumpikin päärmepistoilla.OIKEA PUOLI: Nämä päärmepistot näkyvät hieman myös reunakaitaleen oikealla puolella. Valitse langan väri reunakaitaleen värien mukaan.
5. Ompele esiliinan helmapäärme päärmepistoin. Esikuvassa päärmeen leveys on 4 mm.
Seuraavat vaiheet kannattaa tehdä siinä järjestyksessä, kuin ne on tässä esitetty:
6. Laskosta esiliina vyötäröltä. Laskosten määrä/leveys riippuu siitä, miten haluat saada esiliinan istumaan vyötärölle. Ompele laskokset paikoilleen. Esikuvassa laskokset ovat kahdessa ryhmässä, toinen kullakin laidalla. Laskoksia on puolellaan noin 15. Laskosharja on painettu oikealle päin eli laskosharjat ovat kummallakin puolella samaan suuntaan.
Vyötärölaskokset ommeltuna paikoilleen.
7. Ompele laskostettu esiliinakangas yhteen vyötärökaitaleen kanssa oikeat vastakkain. Voit ommella tämän sauman ompelukoneella.
Vyötärön ja vyötärökaitaleen välinen saumanurjalla puolella.Alkuperäisen esiliinan vyötärökaitale ja -laskokset oikealta puolelta.
Seuraavaa työvaihetta helpottaaksesi voit silittää yksinkertaisen päärmeen vyötärökaitaleen vapaaseen laitaan sekä jo ommellun laidan vapaaksi jääneisiin päihin, sekä silittää kaitaleen harjan taitteen (ks. piirros).
NURJA PUOLI: Vyötärökaitaleen rakenne. Esiliinan nurja puoli on näkyvillä.
8. Ompele kaitaleen reuna päärmeelle esiliinan nurjalle puolelle päärmepistoin. Kaitaleen vapaaksi jäävissä päissä ompele päärmereunat yhteen siten, että päät sulkeutuvat. Myös vyötärökaitaleen päissä käännä reunat sisälle ja ompele päärmeet yhteen.
Vyötärökaitaleen pään alareunat ommeltuna yhteen(oikea puoli)
9. Esikuvassa on tehty solmimisnauhaa varten reiät vyötärökaitaleen päihin. Leikkaa 2–3 cm viilto vyötärökaitaleen päähän. Harsi viillon reunat, jotta ne eivät purkaudu. Seuraava vaihe on haastava: Käännä kankaanpuoliskot leikkaamasi aukon laidalta sisäänpäin, yksinkertaisiksi päärmeiksi toisiaan vasten. Ompele kankaan puoliskot kiinni toisiinsa. (Harsimasi risareunat jäävät vyötärökaitaleen sisälle, eivät näkyviin.) Tämä on mielestäni tosi vaikea vaihe. Alkuperäisessä esiliinassa päärmeitä ei ole käännetty viillon päistä, ja se olisikin hyvin vaikea toteuttaa. Jos päärmeiden kääntäminen tuntuu vaikealta, vaihtoehtona on päällystää leikkaamasi aukko napinläpipistoilla. Voit myös jättää reikien leikkaamisen sikseen ja tehdä vyötärökaitaleen päihin kiinnityslenkit.
Solmimisnauhaa varten tehty reikä.
Helmapitsi
Kiitän Lauriččaa (Instagramissa @Meccylaukku), joka kokeneempana virkkaajana osasi neuvoa kuvion kanssa.
Helmapitsi on virkattu melko ohuella puuvillalangalla. Tässä on käytetty Ne 8/2 puuvillalankaa (tex 76×2, 100g=658m).
kerros: Virkkaa ketjusilmukkaa pitsin pituuden verran. Huomioi kutistuminen.
kerros: Virkkaa pylväitä ketjusilmukoihin. Virkkaa kaksi pylvästä, tee yksi ketjusilmukka. Jätä yksi ensimmäisen kerroksen ketjusilmukka väliin ja toista.
kerros: Tee kaksi pylvästä alemman kerroksen ketjusilmukan kohdalle, tee ketjusilmukka, toista. Pylväissä vedä lanka ketjusilmukan alta, ei silmukan läpi. Samalla tavalla kuin isoäidin neliöissä siis.
kerros: sama
kerros: sama
Kerrosten välissä tee päihin noin 3 ketjusilmukkaa kerroksen vaihtamista varten, niin kuin normaalisti virkatessa pylväitä tasona.
Päättele ja kutista pitsi. (Minulla meni pari yritystä saada pitsistä oikean pituinen. Onneksi se on nopea virkata.) Kiinnitä helmapitsi esiliinan alareunaan aivipistoilla, oikeat puolet vastakkain.
Helmahapsut
Tee helmaan iskuhapsua. Käytä kuteena värikkäitä villalankoja ja iskulankana valkeaa puuvillalankaa. Vaihda väriä parin sentin välein. Ohje iskuhapsun tekemiseen. Kiinnitä iskuhapsu pitsin alalaitaan aivimalla, oikeat puolet vastakkain.
Valmista
Alkuperäinen esiliinaMinun esiliinani
Vaikka itse sanonkin, niin valmistamani “kopio” ruokolahtelaisesta esiliinasta on aika lähellä esikuvaansa. Kansanpuvun idea ei kuitenkaan ole olla tarkka kopio yhtään mistään: riittävän samanlainen riittää, ja on ihan hyväkin, jos oma kansanpuku on oman näköisensä. Näitä ohjeita siis voi ja kannattaakin soveltaa. Mallia voi muokata esimerkiksi virkkaamalla helmapitsin punaisesta langasta, tekemällä iskuhapsun valkeasta puuvillalangasta tai jakamalla vyötärölaskokset vaikka kolmeen ryhmään. Jääsken kihlakunnan kudonnaisesiliinoja käsittelevästä artikkelista voit katsoa lisää ideoita siihen, millä tyyleillä esiliinoja on tehty. Samoja ompeleluohjeita voi myös hyödyntää yleisesti Jääsken alueen kudonnaisesiliinoissa.
Kuluneen syksyn aikana olen yrittänyt olla aloittamatta uusia projekteja ja sen sijaan saattaa päätökseen keskeneräisiä. Keskeneräisten töiden koristani löytyi peräti kolmet viimeistelyä vaille valmiit villasukat, joiden valmiiksi saattaminen antoi sekä seesteisen tunteen tavaramäärän vähenemisestä että ilon valmiista käsityöstä. Eikä siinä kaikki, sillä keskeneräisten töiden koreja löytyi kotonta useampikin: omansa ompelutöille, neuleille ja sitten vielä sekalaisille ikuisuusprojekteille, näiden lisäksi eri kaappeihin on ripoteltuna koskemattomia kangaspakkoja, makuuhuoneemme lattialla lepää 80 metrin pellavakangasrulla tulevia vielä määrittelemättömiä projekteja varten. Puolivalmis Jääsken sarkaviitta löytyi jostain syystä vauvatavaroiden joukosta. Olen siis pyrkinyt ainakin vähentämään uusien materiaalien hankkimista ja sen sijaan louhinut keskeneräisten töiden kerrostumia.
Koska sarkaviittaprojekti ehti olla tauolla tovin, nyt valmistunut jääskeläinen sarkaviitta ei täytä niitä vaatimuksia materiaaleille ja kaavoitukselle, jotka nykyisin omille riikineilleni asetan. Esittelen vielä artikkelin lopussa valmistamaani viittaa, mutta sitä ennen seuraa tietoa Jääsken, Antrean ja Kirvun sarkaviittoihin liittyen.
Aiemmin olen usein käsitellyt Jääsken, Antrean ja Kirvun pitäjien pukuja rinnakkain Ruokolahden ja Rautjärven sekä jossain tapauksessa myös Joutsenon pukujen kanssa. Selkeyden vuoksi olen nyt jättänyt muut pitäjät käsittelyn ulkopuolelle ja keskityn tässä ainoastaan Jääskeen, Antreaan ja Kirvuun, joiden viitat ovat huomattavan erilaisia kuin muualla Jääsken kihlakunnassa mutta keskenään hyvin samanlaisia. En tutkimuksissani havainnut näiden kolmen pitäjän viittojen välillä sellaisia eroja, joiden avulla pitäjien viitat voitaisiin erottaa toisistaan.
Museoiden sivuilla on saatavilla kuva viidestä historiallisesta sarkaviitasta (Kunstkamera 323-21, Lahden museot LHMVHMAE824:247 ja LHMVHMAE493, Nordiska Museet NM.0011162A-B sekä Kansallismuseo KA3731). Lisäksi Finnasta löytyy kuva Jääsken tarkistetun kansallispuvun viitasta, jonka esikuvasta (KA7672) on nähtävissä kuvia täällä. Viittoja esiintyy myöhemmissäkin piirroksissa, mutta tässä olen käyttänyt lähteenä 1800-luvun puolivälissä tehtyjä kuvia (KK2496:1, KK989:1, KK988:17). Ainoat löytämäni valokuvat jääskeläisestä sarkaviitasta päälle puettuna ovat kolme M. Seifertin ottaman studiovalokuvaa vuodelta 1867 (KK990:1, KK990:2, KK994:1). Lisäksi tietoa viitoista saadaan aikalaiskuvauksista (Andreas Halinius 1800-luvun alussa, Matthias Akiander 1852) sekä Theodor Schvindtin (1913) ja U. T. Sireliuksen (1916) pukukirjoista. Schvindt kuvaa Antrean pukua ja Halinius Kirvun. Schvindtin ja Sireliuksen tapauksessa ei usein ole selvää, perustuvatko tiedot kerättyyn muistitietoon vai vanhempiin lähteisiin.
Tiivistelmä:
1800-luvun lopussa Jääsken, Antrean ja Kirvun sarkaviitat ovat olleet valkoisia, aiemmin mahdollisesti toisenkin värisiä.
Kaikki viitat ovat suunnilleen saman mallisia: niissä on kaitaleet sivuilla sekä kummassakin liepeessä edessä. Todennäköisesti viitat ovat olkasaumattomia.
Viitta ulottuu noin puoleen reiteen asti. Helman ympärys on yli kaksi metriä.
Kaula-aukko on pyöreähkö ja sitä koristaa musta kangas sekä punaiset verkatilkut kummallakin puolella. Verkatilkkuja ei yleensä ole koristeltu.
Viitan etumusta on koristeltu villalangoilla sekä kirjonnoilla. Kirjonnat ovat osassa viitoissa kolmivärisiä (punainen, vihreä, keltainen) ja osassa pelkästään punaisia.
Viitta suljetaan hakasilla, joiden alla on joskus punaiset verkatilkut.
Helmassa on kummallakin sivulla halkio eli pykälä, jonka tyvessä on punainen tai musta verkatilkku.
Rohkamoita tai hihansuita ei ole koristeltu
Ei ole varmaa, käytettiinkö viitan kanssa vyötä. Vöistä ei ole kirjallisia mainintoja.
Väri ja kangas
Museoissa säilyneet sekä piirrosten ja valokuvien sarkaviitat ovat kaikki valkoisia. Tätä tukevat myös kirjalliset lähteet. Matthias Akianderin kertomuksen mukaan naisten sarkavaatteet kuten viitta ja tankki olivat Jääskessä ja Antreassa valkeita (Akiander 1852). Schvindt kertoo, että talvella Antrean naiset käyttivät päällysvaatteena viittaa, joka oli tehty paksusta valkeasta sarasta (Schvindt 1913, 142). Ainoastaan kaikista vanhimmassa lähteessä, Haliniuksen kertomuksessa 1800-luvun alun Kirvusta, mainitaan vaaleanharmaat sarkaviitat. Sireliuksen mukaan valkoisia viittoja alettiin käyttää Kirvussa vuoden 1821 tienoilla, mutta hänen tekstissään ei ilmene, mihin oudon tarkka vuosiluku perustuu (Sirelius 1916, 110). Tulkitsen, että Halinius on kirjoittanut kertomuksensa Kirvusta vasta vuonna 1826.
Malli
Kaikki viitat ovat malliltaan samanlaisia. Viittaa on levitetty kaitaleilla edessä sekä kupeilla. Kuvekaitaleet alkavat pian hihojen alapuolelta. Kaitaleita on yhteensä neljä. Viitan edessä käyttäjästä katsoen oikean puoleinen etukaitale tulee päälle. Tämä kaitale alkaa kiinnityshakasten alapuolelta. Vasemmanpuoleinen kaitale ulottuu ylemmäksi, lähes kaula-aukkoon asti. Kaula-aukko on suunnilleen pyöreä.
Kuvien perusteella en osaa sanoa, onko viitoissa olkasaumoja. Lahden museon metatietojen mukaan kumpikin heidän sarkaviitoistaan on olkasaumaton eli etu- ja takapuoli viitasta ovat samaa kappaletta. Lisäksi Jääsken kansallispuvun esikuvana ollut viitta on olkasaumaton, samoin Sireliuksen kansanpukukirjassa (1916) kuvattu kirvulainen viitta. Sirelius kirjoittaa myös, että karjalaiset naisten viitat valmistettiin kansanpukuajan loppuun asti yhdestä kappaleesta (1916, 108). Todennäköisesti viitat ovat siis olleet olkasaumattomia.
Kunstkamera 323-21 Jääski, Antrea tai Kirvu. Tässä viitassa etuliepeessä jatkuu punainen koristelanka helmaan asti. LHMVHMAE824:247 Finnaan ei ole merkitty sarkaviitan alkuperää, mutta tyylinsä perusteella se on Jääskestä, Antreasta tai Kirvusta. LHMVHMAE493Finnaan ei ole merkitty sarkaviitan alkuperää, mutta tyylinsä perusteella se on Jääskestä, Antreasta tai Kirvusta. Kirvu, Kansallismuseo KA3731Antrea, Nordiska Museet NM.0011162A-BJääsken kansallispuvun viitta D0104/015/2 Viitan mallina ollut Kansallismuseon KE A7672 , ks. kuvat linkkiSirelius 1916
Kuvia viittojen takapuolista ei juuri ole saatavilla. Mahdollisesti viitan takakappaletta on kavennettu vyötärön kohdalta. Näissä kahdessa kuvassa (alla) viitta näyttäisi kapenevan vyötärön kohdalla.
Museoviitoista neljän tapauksessa on ilmoitettu mittoja. Olen laskenut kuvasta myös muita mittoja perustuen tunnettuihin mittoihin (joka yleensä on viitan pituus).
Sirelius siteeraa Haliniuksen kuvausta 1800-luvun alun Kirvusta väittäen, että viitat olivat aikoinaan polvipituisia (1916, 111). Itse luen Haliniusta siten, että turkit olivat kyllä polvipituisia, mutta viittojen pituuteen Halinius ei tässä kohtaa tekstiä ota kantaa. Oli miten oli, 1800-luvun puolesta välistä alkaen tietoa on enemmän, ja näiden tietojen mukaan viitat ovat ulottuneet suurin piirtein puoleen väliin reittä. Säilyneet viitat ovat pituudeltaan 81–88 senttisiä (kaikkien mittojen yhteydessä ei ole ilmoitettu, onko pituusmitta selän pituus vai pituus olkapäältä). Seifertin valokuvissa sarkaviitan pituus suhteessa käyttäjän mittoihin vaihtelee siten, että viitta on noin puolikkaasta kahteen kämmenenleveyttä pidempi kuin mihin käyttäjän sormenpäät ulottuvat.
Aikalaispiirrosten perusteella sarkaviitan kuuluu olla vyötäröltä tyköistuva. Lähteenäni käyttämät piirrokset ovat 1800-luvun puolivälistä, ja tyyliltään ne ovat koulutaulumaisian, eivät täysin realistisia. Mahdollisesti ajan tyyli piirtää naisvartalo on vaikuttanut tapaan kuvata pukuja. Seifertin valokuvissa vuodelta 1867 viitat eivät istu yhtä napakasti.
Viitoista Kunstkameran ja Lahden museon viitat ovat keskenään melko saman kokoisia: hartioiden leveys on noin 42 cm, kaula-aukon korkeus 12 cm, hihan pituus noin 50 cm, hihan korkeus 22–25 cm, käsiaukon korkeus 12–15 cm ja viitan pituus 81–85 cm. Kansallismuseon viitta KA3731 on näitä kolmea hieman isompi. Lisäksi kolmesta viitasta on tiedossa helman ympärys, noin 220 cm. Tämä tarkoittaa, että yhden kuvekiilan (yhteensä kiiloja on neljä) leveys tulee olla noin 25 cm.
Vyö?
Minun viittani on vyötäröltä liian väljä, minkä takia olen valinnut käyttää sitä vyön kanssa. Piirroksissa sarkaviitta on suljettu edestä hakasilla, eikä sen kanssa ole käytetty vyötä. Kahdessa vanhassa valokuvassa naisella on sarkaviitan päällä vyö ja irtotasku. Varmaa ei ole, käytettiinkö niitä todella viitan päällä, vai onko ne pidetty esillä juuri valokuvaa varten. Lisäksi piirroksessa KK997:1a naisella on viittansa päällä polviniekka vyö, mutta todennäköisesti piirros on laadittu nimenomaan Seifertin valokuvien perusteella.
Vöistä ei ole myöskään kirjallisia mainintoja. Useissa lähteissä mainitaan, että turkkien kanssa käytettiin vyötä. Koska viitoista ei ole vastaavia mainintoja, ei niiden kanssa todennäköisesti yleensä käytetty vyötä.
M. Seifert 1867 KK990:1M. Seifert 1867 KK990:2M. Seifert 1867 KK994:1Pehr Adolf Kruskopf, viimeistään 1852, KK2496:1Tuntematon tekijä, 1852KK989:1Magnus von Wright 1860-1861, KK988:17
Koristelut
Schvindtin mukaan viitassa oli kauluksessa musta nauha, joka saattoi olla samettinen (Schvindt 1913, 142). Myös Sirelius kirjoittaa, että Jääsken, Antrean ja Kirvun viitoissa kauluskaitaleet olivat mustia (Sirelius 1916, 109). Lahden museon viittojen kuvausteksteissä kauluksen tumman kaitaleen kerrotaan olevan tummansininen. Mahdollisesti väri on muuttunut alkuperäisestä.
Sepalukset koristeltiin punaisella tai muun värisellä villalangalla ja joskus myös punaisella veralla (Schvindt 1913, 142). Sepalusten koristeita on kuvattu pikkukuvissa alla. Näissä kaikissa paitsi yhdessä viitassa on mustan (tai hyvin tumman) kauluskaitaleen alaosassa kummalakin puolella punaiset verkatilkut. Tilkut ovat suunnilleen saman kokoisia ja muotoisia kaikissa viitoissa. Ainoastaan yhdessä viitassa, Jääsken tarkistetun kansallispuvun viitan esikuvana olleessa, tilkkuja on koristeltu kirjontapistoilla. Verkatilkkujen alta alkavat villalangalla tehdyt koristelut. Punaisella villalangalla on muodostettu sisäkkäisiä suorakulmioita kummallekin puolelle sepalusta. Yleensä kummallakin puolella on kaksi sisäkkäistä kuviota. Niissä viitoissa, joiden kuvista on mahdollista havaita teknisiä yksityiskohtia, villalanka on kiinnitetty toista lankaa käyttäen. Etukiiloista korkeamman ulkolaidassa on napinläpipistoja muistuttavaa kirjontaa, joka joissain viitoissa on tehty punaisella ja toisissa vuorotellen punaisella, keltaisella ja vihreällä langalla. Niissä viitoissa, joissa kirjontaan on käytetty kolmea väriä, myös sepalusten ulkolaidat on koristeltu kirjonnalla. Viitoista voidaan siis hahmottaa kaksi tapaa koristella sepalus: yksivärinen punainen sekä kolmivärinen. Jääsken, Antrean ja Kirvun pitäjistä on kaikista tallennettu yksi kolmivärisesti koristeltu viitta. Yksivärisesti punaisella koristeltujen viittojen alkuperä ei ole tiedossa.
Sireliuksen mukaan viittojen “rintapielet olivat milloin molemmat, milloin vain toinen kirjatut” (Sirelius 1916, 109). Piirrosten, kuvien ja säilyneiden viittojen perusteella viittojen kirjonnat eivät kuitenkaan ole olleet toispuoleisia. Jos Sirelius ei tarkoita tässä korkeamman etukiilan kirjontoja (niitä jotka jäävät piiloon kun viitan sulkee edestä), en löydä tukea hänen väitteelleen.
Viitta kiinnitettiin hakasilla kuten tankkikin. Ennen vanhaan hakaset olivat enimmäkseen tinaisia (Schvindt 1913, 142). Useassa viitassa hakaset on kiinnitetty punaisten verkalappujen päälle. Kaikissa viitoissa ei kuitenkaan ole verkalappuja hakasten alla. Matalampi etukaitale (eli oikeanpuoleinen) alkaa hakasten alta.
Helmassa oli kummallakin sivulla halki eli pykälä, jonka yläpää oli koristeltu punaisella veralla (Schvindt 1913, 142). Jääsken kansallispuvun viitassa nämä tilkut ovat mustat ja ne on kiinnitetty punaisella langalla. Tilkun reunaan on leikattu kuviota. Muissa viitoissa ja piirroksissa (joissa tilkut ovat näkyvissä) ovat ne punaiset tai mustat.
Muut koristeet: Viitoissa ei ollut nahkakoristeita rohkamoissa tai hihansuissa (Schvindt 1913, 142). Muissakaan kuvauksissa, tai säilyneissä viitoissa, piirroksissa, valokuvissa ei ilmene, että viittojen rohkamoita olisi koristeltu. Kunstkameran viitassa 323-21 viitan oikeanpuoleisen etukaitaleen reuna on koristeltu punaisella langalla hakasista helmaan asti, mutta tämä on poikkeus.
Robert Ekmanin maalauksessa naisen sarkaviitan koristeet ovat sinisiä: kaikki viitan reunat helmaa, etulievettä ja hihansuita myöten on kantattu sinisellä. 1800-luvun alusta on tieto, että sinistä verkaa käytettiin Kirvussa koristamaan punaisten hameiden helmoja, hameiden hartuuksissa sekä tyttöjen päänauhoina (Halinius, päiväämätön). Ekmanin maalaus on 1870-luvulta. Siniset koristukset – jos niitä vielä 1870-luvullakin olisi käytetty – olisivat kuitenkin varmaan tulleet ilmi 1800-luvun puolivälin piirroksissa sekä Akianderin kertomuksessa.
Robert Wilhelm Ekman, Kirkkomatkalla Jääsken pitäjässä, 1872, Reitzin taidemuseo. Ekmanin maalaamassa naisen asussa jännittäviä piirteitä ovat sarkaviitan siniset koristelut sekä kaksi päällekkäin puettua hametta. Päällekkäisissä hameissa ei muutoin ole mitään outoa, mutta tässä helmukseton ja siten vähempiarvoinen hame on puettu helmusniekan päälle. Sinisiin koristeisiin liittyen haluaisin huomioida myös Kansallismuseon kokoelmista löytyvän liivin K10139:138, joka on kauttaaltaan ympäröity sinisellä nauhalla. Liivissä on koneompeleita ja pystysuuntaiset muotolaskokset, ja siten se tuskin on peräisin ainakaan 1800-luvulta. Liivin yhteydessä ei ole tietoja esineen alkuperässä, mutta toisessa samalla koodilla tallennetussa esineessä, hame K10139:135, on metatiedoissa maininta ”Kuuluu Suomen käsityön ystävien 90-vuotisnäyttelyn muistoksi Kansallismuseolle lahjoitettuun kokoelmaan.” 90-vuotisjuhla on Suomen Käsityön ystävien perustamisvuoden perusteella ollut vuonna 1969. Mainittu hame näyttää hieman erikoiselta, samoinkokoelmaan kuuluva hame K10139:137. Mietin että ne voisivat olla myöhemmin tehtyjä vaatteita esim. näytelmiä varten. Samassa lahjoituserässä on kuitenkin tullut myös vanhaa Sakkolan-Raudun esineistöä.
Ompelu
Sarkaviitassa on paljon päärmeitä ja saumavaroja, joiden ompeleet jäävät näkyviin oikealle puolelle. Siten niiden ompeleminen käsin on suositeltavaa. Museoviittojen kuvista voi päätellä jonkin verran viitan ompelusta. Helmassa näyttäisi olevan risapäärme. Viitan sivusaumojen saumavarat näyttävät olevan kiinnitetty päärmepistoilla, joiden jättämät painaumat ovat joissain tapauksissa nähtävissä kummallakin puolella saumaa myös viitan päällispuolella. Koska viittasarka on paksua, ei viitoihin todennäköisesti ole ommeltu tavallisia päärmeitä tai katesaumoja. Suurin osa museoiden kuvista on kuitenkin niin epäselviä, että niistä ei voi varmasti sanoa.
Minun viittani
Selvitin siis jääskeläisten viittojen piirteitä arkistolähteistä. Tutkimuksissa jäi avoimeksi kysymykseksi esimerkiksi se, onko sarkaviittojen takakappaleita yleensä muotoiltu siten, että viitta on takapuolelta kapeampi kuin edestä. Tavoitteenani oli kuitenkin ennen kaikkea saada viitta valmiiksi ja siten saada viimein täysi asukokonaisuus talveksi. Oma Jääsken viittani on siten valmistettu saatavilla olleen tiedon valossa niin jääskeläiseksi kuin mahdollista.
Jääsken kansallispuvusta on saatavilla tarkistettu versio, ja sen viittaa varten laaditut kaavat ja ohje ovat todennäköisesti erinomaiset. Tarkistetut kansallispuvut kuitenkin perustuvat yleensä (laajaan tietämykseen, mutta sen lisäksi ainoastaan) yhteen historialliseen esikuvaan. Pidemmän ajan tavoitteenani on tietenkin päästä tutustumaan alkuperäisiin viittoihin museossa ja ottaa tarkemmin selvää niiden rakenteesta, ei vain yhden viitan tapauksessa vaan yleisesti ottaen.
Vaikka viitan valmistamiseen käyttäisikin tarkistetun kansallispuvun ohjeita ja kaavoja, on koristeluita mahdollista muunnella historiallisten esikuvien innoittamana ja siten saada sarkaviitasta omansa näköinen. Sepaluksen koristeluiden muoto ja koko saa vähän vaihdella. Ja jos puna-kelta-vihreä värimaailma ei miellytä (mieheni yhdisti värit halveksimaansa tricolori-pastaan), voi viitan koristella pelkällä punaisella villalangalla. Mitä itse tekisin koristeluiden kanssa ensi kerralla toisin, niin kiinnittäisin villalangat rinnukseen kireämmälle ja hienovaraisemmilla ompeleilla, esimerkiksi pistämällä ompeleet villalangan läpi. Tein koristelut suurin piirtein mutta en tarkalleen Nordiska Museetin viitan mukaisesti. Kauluksessa kiinni olevia verkatilkkuja on koristeltu ainoastaan kansallispuvun mallina olleessa viitassa, joten en toteuttanut näitä koristeluita. Jännä että kansallispukuun on juuri tämä viitta valittu, tilkkujen koristeleminen kun vaikuttaa olleen harvinaisempaa kuin koristelematta jättäminen.
Tätä projektia varten en päässyt Kansallismuseoon, jonka kokoelmapalvelut ovat remontin vuoksi kiinni, enkä myöskään raaskinut hyödyntää Lahden museon kalliihkoja palveluita uudelleen. Käytin siis Leena Pursiaisen Karjalaisia kansallispukuja -kirjasta löytämiäni Jääsken tarkistamattoman kansallispuvun viitan mittoja. Jälkikäteen vertasin mittoja museoviittojen mittoihin. Tarkistamattomassa kansallispuvussa kuvekaitaleet ovat kohtuuttoman kapeat, vain 11 cm leveät, kun ne historiallisten viittojen perusteella voisivat olla leveydeltään 25 cm. Perinteisesti viitan kuuluisi siis olla paljon muhkeampi, ja tähän olen eniten pettynyt omassa viitassani. Toinen pettymykseni kohde on kangas, mutta se on ihan omaa syytäni.
Olin ostanut viittaa varten Eurokankaasta Moss-villasekoitekangasta. Kangas tuntuu ja näyttää tekokuituisen halvalta, mutta se oli ostohetkellä ainut vaihtoehto, jonka löysin. Vasta myöhemmin tajusin, että villakankaat kannattaa tietysti tilata eurooppalaisista historiallisen pukeutumisen erikoiskaupoista. Se olisi halvempaakin kuin villasekoitekangas kivijalkakaupasta ostettuna. Myös verkkokaupoissa ongelmana kuitenkin on paksun valkoisen saran saatavuus. Nyt (lokakuussa 2024) valkoinen paksumpi 600g/m2 sarka on lopussa kaikkialla. Saatavilla on kuitenkin hyvin 300g/m2 sarkaa. Valmistamani viitta on suunnilleen tätä paksuutta, ja mielestäni kangas on liian ohutta. Koska sopivaa kangasta on vaikea löytää, harkitsin myös saran kutomista käsin. Kotikutoisen tai muuten parempilaatuisen villakankaan kanssa olisi mahdollista hyödyntää kankaan hulpioita etuliepeiden reunoihin. Jotenkin kuitenkin ajattelen, että paksu valkoinen sarka on niin perustuote, että sitä kuuluisi löytyä myös tehdasvalmisteisena. Toivottavasti siten ensi kerralla pääsen myös vinkkaamaan hyvän viittasaran teille lukijoille.
Lähteet
Akiander, Matthias (Matti Akkanen). Naisien waateh-parresta Jääskessä. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1852. Linkki Halinius, Andreas. Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början. Päiväämätön. Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. Linkki Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia: sisältää 439 tekstikuvaa ja 24 kuvataulua, joista 5 värillistä. Suomalais-ugrilainen seura, 1916. Linkki
Kintaiden yhteisten piirteiden takia olen päätellyt, että Suomenlahden ulkosaarien kirjokintaat saivat vaikutteita Virosta ja Kymenlaaksosta. Virolaisissa kintaissa on paljon suuria kuvioaiheita: tähtiä, ristejä, räänikköjä, käpälikköjä, piikkitarhoja ja siiviläisiä – myös jopa kymmeniä silmukoita leveitä kuvioita. Näistä monista isoista kirjoista olen nähnyt saaristolaiskintaissa ainoastaan kannuksenpyöriä. Muitakin kuvioita on käytetty Suomenlahden ulkosaarilla pirtanauhoissa, joten tuntemattomia nekään eivät ole olleet, niitä vain ei (tiettävästi) ole käytetty kintaissa.
Esikuvana olleet kansallismuseon kintaat.
Tämänkertaisessa kinnasparissa esikuvana olleet tähtikirja-kintaat K12053:6 ovat Lavansaarelta. Tähtikirjojen kuvio tunnetaan ehkä yleisemmin kannuksenpyöränä. Metatietojen mukaan kintaat on valmistettu ennen vuotta 1939. Mallinsa puolesta kintaat saattavat olla 1800-luvulta: Värit ovat luonnollisia lampaan värejä. Kinnas on malliltaan vanhahtava, sillä siinä on lyhyt resori ja muodoltaan se on leveä – vanhoissa kintaissa resori oli lyhyempi kuin uusissa (Vahter 1931).
Lavansaaren Pohjankylässä tähtikirjojen kuitenkin kerrottiin olevan uusi malli verrattuna esimerkiksi Viron kirjoihin. (Vahter 1931, Jaakko Talsin talo). Epäselvää on, mitä “uusi” on tarkoittanut 1930-luvulla. Virossa kuviota on käytetty hyvin paljon ja eri puolilla maata. Kävin läpi Viron museoiden parisen tuhatta kirjokinnasta ja -sormikasta, ja täsmälleen samalla kirjalla kuvitettuja kintaita löytyi useita: Eesti Rahva Muuseumin ERM 7059/a, ERM HM E 1601/ab, ERM A 509:2701/ab, ERM A 509:2874/ab, ERM A 559:102/ab. Kannaksella kannuksenpyörää ei esiinny äyrämöisten virvittäinommelluissa rekoissa, mutta ristipistokirjailluissa esiliinoissa kyllä (koristekuvioita kirjassa Schvindt 1903).
Virolainen kinnas ERM 7059/a, Harju-Madisen kihlakunta.
Neuleohje
Mallikintaassa käytetyt materiaalit ja välineet: Ohut Pirkka-lanka, puikot 1,50 mm joustinneuleessa ja 2,00 kirjoneuleessa.
Mallikintaat ovat muutoin uskolliset alkuperäiselle, mutta kuvio on keskitetty. Kuvion keskittäminen vaatii ruutupaperia tai sen puutteessa aikamoista aivojumppaa, joten ymmärrettävästi 1800-luvun kintaissa kuvioita ei ole keskitetty. Minun kinnasmallissani tähtikuvio on asetettu mallikintaisiin siten, että se jatkuu saumattomasti puolelta toiselle. Valkoinen on dominantti väri. Peukalon sisäpuolella kuvio näyttäisi olevan yksinkertaista ruudukkoa, ja piirre on otettu mukaan mallikintaisiin. Museolapasessa on varsinkin oikean käden lapasessa terävä kärki, joten mallissa kavennusta jatketaan aina kunnes työssä on vain kahdeksan silmukkaa jäljellä.
Peukalon takapuolella näkyy yksinkertaista ruudukkokuviota.
Näillä välineillä pääsin melko lähelle alkuperäisten kintaiden mittoja. Alkuperäisten kintaiden leveys on 13 cm ja pituus 23 cm, minun lapasissani kumpikin mitta on 1 cm alakanttiin. Mallilla syntyvä kinnas on lyhyt ja leveä, kuten alkuperäinenkin.
Kintaan kärki on terävä. Alkuperäisessä kintaassa kokonaan ruskealla kerroksella myös kavennetut silmukat on neulottu ruskealla. Tekemissäni mallilapasissa on sen sijaan nostettu alemmalta kerrokselta valkoinen silmukka.
Mallikintaassa sekä ohjeessa on myös toinen pieni ero alkuperäiseen kintaaseen nähden. Piirtämässäni neulemallissa kuviokertaan kuuluu rivi, jossa neulotaan pelkästään toisella värillä. Kintaan kämmenosaa neuloessa tämä ei vaikuta, mutta huomioi käsialan kireys yhdellä värillä neulotulla kerroksella. Jos yksiväriset kerrokset erottuvat muusta neuleesta pomppuina, vaihda niitä varten hieman ohuempi neulepuikko. Kärjen nauhakavennuksissa yksiväriset kerrokset voi kuitenkin halutessaan huomioida. Nauhakavennuksen väri on valkoinen. Yksivärisillä kerroksilla myös nauhakavennuksen silmukan väriksi tulee tämä yksi väri (minun kintaassani ruskea). Alkuperäisessä kintaassa tapahtuu juuri näin. Halutessaan nauhakavennuksesta saa kokonaan valkoisen. Voit halutessasi neuloa punaisella merkityt silmukat valkoisella yksiväristä kerrosta edeltävällä kerroksella. Yksivärisellä rivillä nosta nämä valkoiset silmukat ja tee kavennus sitä käyttäen. Tämä on ohjeistettu neuleohjeessa, mutta sinun ei ole pakko seurata ohjetta tässä kohtaa.
Mallikintaan peukalon takapuoli.
Mistä uusia kuvioita on tullut?
Koska toista tilaisuutta ei varmaan tule, esittelen tässä muutamia kirjoja, joiden alkuperästä tiedetään jotain. Sarjan aiemmassa osassa Vironkirjat olen jo käsitellyt ulkosaarien kintaiden suhdetta virolaisiin kintaisiin. Tiivistys tästä on, että saarilla neulottiin paljon samanlaisia malleja kuin Virossa, vaikka saarelaiset kintaat olivat oman näköisiään. Yleisin vastaus siis on, että todennäköisesti saarelainen kirjoneulemalli on Virosta tai sitten Kymenlaakson rannikolta, jossa sielläkin neulottiin samaan tyyliin. Muutamassa tapauksessa tarina kuitenkin saattaa olla erilainen.
Suunun kirjat
“[Mummoni Vilhelmiina Klaus kertoi Suunusta seuraavaa: hän oli sellainen huononäköinen nuoresta asti ja vanhuudessaan sokea, mutta kova neulomaan. Hän neuloi näitä samoja kirjoja aina laskien kumpaa lankaa nyt tulee valkiaa sormenpäältä niin monta silmää ja harmaata heittäen niin monta silmää, jos Suunun mielestä meni väärin, niin hän pyyti jotakin sisällä olevaa henkilöä katsomaan työtään. Näin Suununkrijan nimi synty.” (Mäkynen 1979.)
Epäselvää on, onko Suununkirjat ollut laajalle levinnyt kuosi vai lähinnä vanhan Suunun neuloma kuvio. Yleensä saarien kirjoihin voidaan vetää symmetria-akseleita vaakaan, pystyyn ja joskus viistoonkin. Suunun kirjat ovat tähän ilmiselvä poikkeus: samalla tavalla kuin Viisaan kirjoissakin (esimerkkinä alla Suuret kirjat), on kuvio symmetrinen vain pystyyn vedetyn linjan kummankin puolin. Kuvio muutenkin muistuttaa suuria kirjoja, joten kyseessä on mahdollisesti Suunun versio tutusta kuosista.
(Lähteet kuvioihin: Aili Klaus os. Piispa, Lavansaari (Mäkynen 1979) sekä Anna Maria Piispa, Lavansaari (K7351:40))
Suunun kirjatSuuret kirjatKansallismuseo (Nissinen 1933). Värit musta ja valkoinen
Siirin kirjat
“Tämän kirjan syntymä on vähän poikkeava, sillä Siiri oli piikana saaressa olevalla papilla ja hän huomasi tapetissa sellaisen kuvion, jota oli mukava neuloa kintaaseen. Siitä hän suunnitteli kintaaseen kuvion, joka levisi saaren naisten neulomisiin ja niin oli Siirinkirja valmis.” (Mäkynen 1979.)
Tarina saattaa olla puuta heinää tai ehkä Siiri alun perinkin kertoi muunneltua totuutta. Minulla on virolainen neuletakki, jossa täsmälleen sama kuvio esiintyy nappilistassa ja liitingeissä. Koska neuleet kulkivat ennemmin Viron mannermaalta saarille, eivät toiseen suuntaan, on Siirin tarinaa syytä epäillä.
Lähde Vilhelmiina Klaus, Lavansaari. (Mäkynen 1979.)“Siirin kirjat” villatakissa
Kirvun kirjat
Elviira Klauksen tarinan mukaan Kirvun kirjat tulivat Kirvun luontaisparantolassa hoidossa olleen lavansaarelaisen mukana (Mäkynen 1979). Kirvusta eikä mistään muualtakaan ei ole talletettu samanlaista kuviota, joten sen alkuperä jää mysteeriksi. Kuvio saattoi tulla kaukaakin, sillä parantolaan tultiin Pietarista asti ottamaan trendikkäitä vesi-, savi- ja sähköhoitoja.
Lähde Rauha Klaus, Lavansaari. (Mäkynen 1979.)
Lähteet
Mäkynen, Maija. ”Kirjokintaitten ja sormikkaiden kuvio. Ulkosaarelaisia kintaankirjoja (Lavansaari, Suursaari, Tytärsaari). 1979. Nissinen, Aino. Kodin neuletyöt. 1933. Schvindt, T. Nauhakoristeita. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1903. Vahter, Tyyni. “Lavansaaren, Seiskari, Suursaaren, Tytärsaaren, Vehkalahden ja Virolahden naisten käsitöistä.” Käsikirjoitus, virkamatka 1931. Museovirasto.
Halusin käyttää riikineitä myös juhlavissa tilaisuuksissa. Esiliina oli se, jonka kanssa seinä nousi pystyyn. Valmiskankaat vain eivät olleet sopivia. Olin kyllä ommellut kangaskaupan puuvillakankaasta edullisemman esiliinan, joka viikoittaisessa käytössä on ollut ihan hyvä (ja rento ja pestävä), mutta joka ei ole tarpeeksi hieno juhlakäyttöön. Olen myös käyttänyt Rautjärven kansallispuvun esiliinaa, joka tyylinsä puolesta on sopiva, mutta omistamani esiliina on minulle liian lyhyt. Paitoja ja hameita varten olen löytynyt hyviä kankaita kangaskaupasta tai käytettynä. Valkoinen paitakangas ja sininen hamekangas on helppo löytää, mutta mistä löytyisi juuri sopivasti raidallinen kangas esiliinaan?
Esiliinan tarve sai minut ajattelemaan kutomista. En ollut koskaan ollut kovin kiinnostunut siitä. Haluan käyttää aikaani mieluummin asujen käyttämiseen kuin koko niiden valmistamisen kaareen: karstaamiseen, kehräämiseen, vyyhteämiseen, kutomiseen ja vasta sitten lopulta ompelemiseen. Mutta koska en halunnut maksaa valmiista kankaasta kolmeasataa euroa (esiliina päällä piti myös voida istua piknikillä ja juoda punaviiniä) ajattelin että no miksei: ryhtyisin kutomaan ja kutoisin esiliinoja. Kappalehinta ei olisi niin suolainen. Paitsi liinoja pitäisi tietysti kutoa monta, koska kangaspuiden hankkiminen maksaisi.
Vahdin muutaman viikon ajan Toria, odotin sopivia kangaspuita myyntiin. Minun tosiaan täytyi saada puut itselleni, sillä ehtisin harrastaa kutomista tunnin täällä toisen siellä, eikä siihen ikkunaan mahtunut matka-aika kudontakeskukseen. Puolisoni ei ollut lainkaan innoissaan siitä, että meille, kerrostaloon, tulisi kangaspuut. Vaikka pienethän ne ovatkin, leveydeltään alle metrin ja ne taittuisivat kokoonkin. Tässä vaiheessa voin myöntää, että eivät ne ole olleet kokoontaitettuina kuin yksien kotibileiden ajan.
Kangaspuut (Toikan Laila) saapuivat. Ne olivat käytetyt mutta maksoivat enemmän kuin olisin halunnut maksaa (kangaspuita on tarjolla mielin määrin, mutta harvoin niitä tulee myyntiin Helsingissä). Nyt seurasi vähän nolo puolen vuoden vaihe, jossa kangaspuut enimmäkseen keräsivät pölyä ja minä motivaatiota panna ne kudontakuntoon esiliinaa varten.
Lyhyet somevideot eivät ole vieneet kykyäni pitkäjänteiseen toimintaan. Luen kuitenkin kirjoja ja kirjoitan useinkin yli 280 merkin tekstejä. Mutta teen minäkin mieluiten nopeita käsitöitä. Sellaisia, joihin voi tarttua telkkaria katsoessa tai kun odottaa pitsaa uunista. Eikä pelkästään nopeasti käteen otettavia töitä vaan myös sellaisia, joiden alkuun panemiseen ei kulu tuntia kauemmin. Sellaisia, että saman illan aikana on mahdollista aloittaa työ ja myös saada se vauhtiin. On ajan henkeä käyttää älylaitteita ja samaan aikaan valittaa niiden haitallisuudesta. Minulle itselleni älylaitteisiin uppoutuminen on kuitenkin ollut vähemmän syy saamattomuudelle ja ennemmin oire jostain muusta.
Lopulta otin töistä vapaata, jotta pääsin Taito-keskukseen luomaan loimen. Kesäkuun alussa jäin työttömäksi. Se varmasti oli se kognitiivinen avautuminen, joka lopulta sai minut laittamaan kankaan kudontakuntoon. Pidin kameraa mukana työvaiheissa (ks. video), sillä halusin tuoda esiin jokaisen työvaiheen. Tämä ei ollut pientä tekemistä käsille television katsomisen lomassa – tämä oli projekti, joka kosketti koko perhettä!
Uuden loimen laittaminen on aina ollut iso juttu. Tekstiilien valmistaminen monine vaiheineen muodosti suuren osan kotitalouksissa talviaikana tehtävästä työssä. Tämä ilmeni myös sanonnoissa ja uskomuksissa. Useilla paikkakunnilla Karjalassa eli uskomus, että jos vieras tuli loimen laittamisen alussa, tiesi tämä pitkää elinikää – jos lopussa niin lyhyttä. Samoin laajalle ovat levinneet variaatiot sanonnasta juosta kuin loimen luoja (ennen vanhaan loimi luotiin pitkäksi tuvan seinälle eikä luomapuihin). Loimessa on myös kiinni arvoa siinä mielessä, että jo pelkästään kuitujen käsittely ja kehrääminen langaksi on teettänyt uskomattoman määrän työtä. Mummoni antoi minulle vanhoilla päivillään kotikutoisen pellavapyyhkeen sekä siihen liittyvän anekdootin: toiset olivat sanoneet, että elkee laittako uutta loimea, sota tulloo. En tiedä missä vaiheessa vuotta 1939 lointa oltiin laittamassa, mutta talvisodasta oli kyse.
Minulle pelkkä kangaspuiden saaminen kutomakuntoon oli iso projekti. Tein karkean laskelman, että aikaa kului kymmenen tuntia ja näiden lisäksi mittaamaton määrä tunteja erään viriöongelman korjaamiseen (ks. video). Itse kutominen on kuitenkin helppoa, kivaa ja koukuttavaa. Kutoessa saattaa kuunnella äänikirjoja ja vahtia lasten leikkiä. Ja mikä tärkeintä: kutomaan saattoi ryhtyä vaikka vain vartiksi kerrallaan.
Esiliina, joka on ommeltu ensimmäisestä kutomastani kankaasta.
Ensimmäinen esiliinakangas sekä siitä valmistettu esiliina ovat nyt valmiita. Aikaa kului kymmeniä tunteja, ja alkuhankintoihin myös huomattava summa rahaa – tarkkaa summaa en ole uskaltanut laskea. Kaikki lisävarusteet, rahdit ja langat mukaanlaskettuna rahaa meni varmasti yli tonni. En myöskään ole uskaltanut ajatella liian tarkkaan, onko koko touhussa mitään järkeä.
Jääsken puku on luterilainen samassa mielessä kuin mitä protestanttikirkon interiööri on verrattuna katoliseen. Se on raikas, minun silmiini tylsä. Siinä ei ole kaluunanauhoja, ei painokankaita. Olen aina pitänyt kullasta ja krumeluurista ja sitä omassa puvussani ei todellakaan ole. Jääsken puvussa väri-ilottelu ja piperrys löytyvät työläistä kudonnaisista: näitä ovat esiliina, hurstuthame ja polviniekat pirtanauhat. Lisäksi ovat esiliinojen värikkäät nyytingit ja neulakintaat. Kun mitään näistä ei valmisteta teollisesti, on valittava työlään itse tekemisen ja etäisesti jääskeläistä muistuttavien teollisten tekstiilien välillä.
Olin toivonut, että taito kutoa vapauttaisi minut kangaskaupoista. On totta, että itse kutomalla saan esiliinaani juuri sellaiset raidat kuin haluan. Nyt minua kuitenkin rajoittaa teollisten lankojen tarjonta. Satutko sinä tietämään, mistä saisi NeL 60/2 pellavalankaa ”edullisesti”, sanotaan alle 200 € kilolta?
Käsityöharrastus on täynnä portteja ja kaltevia pintoja. Kutomisesta olisi mahdollista siirtyä vielä syvemmälle tekstiilien tuotantoketjussa. Siitäkin huolimatta uskallan vannoa, että en ala kehrätä omia pellavarihmoja, en ainakaan kudontaa varten. Ehkä pieniä määriä villaa, silkasta käsityöhistoriallisesta mielenkiinnosta. Olen kuitenkin havainnut saman ilmiön sekä käsin ompelun, pirtanauhojen ja nyt viimeisimpänä kutomisen kohdalla: turha tuhertaminen muuttuu vähemmän turhaksi ja vähemmän näpräämiseksi, kun siihen pääsee sisälle. Vasta tekniikkaan sisään päästyään näkee sen tuotosten todellisen kauneuden. Minun silmääni monimutkaiset taalainsidokset näyttävät edelleenkin menevän teknisessä kikkailussaan estetiikan edelle, mutta näillä sidoksilla itse kutoneet osaavat varmasti arvostaa niitäkin.
Jos ei muuta, niin itse kutominen on vähintäänkin opettanut katsomaan kudottuja tekstiilejä oikealla silmällä. Koska tutkin kansanpukujen esikuvia, minulle on tärkeä taito pystyä analysoimaan kankaasta sen kateriaaleja ja kudontatekniikkaa.
***
Vasemmalla neulomani pitsi ja oikealla esiliinan KA1428(kansallispuvun esikuva) pitsi. Minun pitsini näyttää muutoin samalta kuin alkuperäinen, mutta se on peilikuvana.
Minun esiliinani on tehty sinne päin tarkistetun Jääsken kansallispuvun ohjeen mukaan. Helmaa koristava neulottu pitsi ei ole tehty kansallispuvun ohjeen mukaan ja siksipä voinkin sen neulomistavan tässä paljastaa:
Kerroksen alkuun yksi silmukka oikein,
langankierto ja ylivetokavennus oikein (toista tämä sarja niin monta kertaa kuin haluat pitsistä korkean)
kerroksen loppuun neulo yksi silmukka oikein
käännä työ ja toista toisella puolella.
Kansallispuvun ohjeessa oli pitsiin selkeä ohje, mutta en osannut sitä seurata ja siten kokeilin, miten helpoiten saan tehtyä saman tyylistä. En yleensä harrasta pitsineuleita enkä muitakaan pitsejä.
Jääsken kihlakunnalla (Joutsenoa lukuun ottamatta) on oma esiliinatyylinsä, joka selvästi erottuu ympäröivistä alueista. Esiliinoja on sekä kudonnaisiksi kutsuttuja punaraitaisia esiliinoja että arvostettuja nyytinkiesiliinoja. Tässä artikkelissa käsitelen ainoastaan punaraitaisia kudonnaisesiliinoja.
Artikkelia päivitetty palmikkonyytingistä 8.12.2024 ja 5.9.2025 Jääsken pitäjän esiliinoista.
Kirvussa, Antreassa ja Jääskessä kudonnaiset liinat tehdään punaraitaisesta kankaasta. Schvindtin mukaan (1913, 151) Ruokolahdella ja Rautjärvellä käytettiin melko samanlaisia esiliinoja kuin Jääskessä ja Antreassa. Nyytinkiesiliinat alkoivat jäädä pois muodista 1800-luvun puolivälissä, mutta ripsiraitaisia esiliinoja käytettiin kansanpukuajan loppuun asti. Ruokolahden länsiosissa lähellä Joutsenon rajaa käytettiin myös Joutsenon tyyliin tehtyjä revinnäisesiliinoja, joissa revinnäiset tosin olivat valkoisia, eivät mustia. Joutsenossa ei käytetty punavalkoraitaisia kudonnaisliinoja, vaan ainoastaan revinnäisliinoja (Ibid., 157).
Analyysini perustuu etupäässä kuuteen Jääsken kihlakunnan alueelta säilyneeseen ripsiraitaesiliinaan, jotka ovat Ruokolahdelta, Jääskestä ja Antreasta. Esiliinoista on netissä kuvia museoiden sivuilla. Kuvien kanssa työskennellessä ongelmana on, että esiliinat on kuvattu vain oikealta puolelta ja kaiken lisäksi kuvat ovat pienikokoisia. Yksityiskohtia kuten ompelutekniikoita ei näistä kuvista siten pysty päättelemään. Näitä yksityiskohtia on havainnollistettu ruokolahtelaisen esiliinan (LHMVHMAE2430:968) avulla. Kävin tutkimassa esiliinaa Lahden museoilla, ja otin siitä tällöin yksityiskohtaisempia kuvia. Jääskeläinen esiliina KA1428 on esikuva Jääsken tarkistetun kansallispuvun esiliinalle. Kansallispuvun ohjeet eivät kuitenkaan välttämättä ole yksiyhteen alkuperäisen esiliinan kanssa, joten niiden perusteella ei voi tehdä varmoja johtopäätöksiä alkuperäisestä liinasta.
Myönnän, että esiliinoihin ja pitäjiin viittaileminen käy artikkelissa vähän sekavaksi. Olen sen tähden tehnyt jokaisen osion alkuun pienen tiivistelmälaatikon. Huomioikaa, että yleistykset perustuvat pienenpieneen aineistoon esiliinoja ja kuvia.
Pituus 73 cm, leveys 55 cm. Jääski, Kansallismuseo KA1428Jääski, Nordiska Museet NM.0077446Antrea, Nordiska Museet NM.0011160Antrea, Nordiska Museet NM.0011159Pituus 66 cm, leveys 56 cm. Ruokolahti, Lahden museot LHMVHMAE2430:968Pituus 73 cm, leveys 56 cm. Antrea, Jääski tai Kirvu, Kunstkamera 323-27
Yleiset piirteet
Esiliinat ovat kapeita, esimerkiksi 56 cm leveitä. Esiliinojen pituus vaihtelee käyttäjän mittojen mukaan.
Raitojen määrä esiliinoissa vaihtelee myös pitäjän sisällä. Raitojen määrä kannattaa valita sen mukaan, miten pitkän esiliinan haluaa.
Kuudesta esiliinasta viisi on keskenään melko samanlaisia, Kunstkameran esiliina (323-27) on erilaisin suhteessa muihin. Viidessä esiliinassa yhteisiä piirteitä ovat valkoinen palttinainen vyötärökaitale, helmassa pitsi sekä lankatupsut ja esiliinan sivuilla ripsiraitareunat. Kunstkameran esiliinasta nämä piirteet puuttuvat, mutta sen ripsiraitakangas on kudottu samaan tyyliin kuin antrealaisessa esiliinassa NM.0011160.
Kuudesta esiliinasta kolmesta on tiedossa leveys sekä pituus. Nämä kolme esiliinaa ovat 55-56 cm leveitä. Kaksi esiliinoista on pituudeltaan 73 cm ja kolmas 66 cm. Yritin arvata muiden esiliinojen mittoja kuvien perusteella, mutta tämä on vain arvailua. Bannerikuvassa esiliinat on skaalattu samaan leveyteen.
Jääskeläisissä esiliinoissa toiseen on kudottu viisi ja toiseen seitsemän kuviokertaa ripsiraitoja. Kahdessa antrealaisessa liinassa kuviokertoja on kummassakin kuusi, mutta kudontakuviot ovat vähän eri tyyppisiä. Eteläisestä Jääsken kihlakunnasta olevassa Kunstkameran esiliinassa kudontakuvio on hyvin samanlainen kuin toisessa antrealaisessa liinassa, mutta niissä on eri määrä kuviokertoja. Jo näin pienestä aineistosta on siis mahdollista havaita, että raitojen lukumäärä ja tyyli ei välttämättä ole samanlainen edes yhden pitäjän sisällä. Seuraavissa osioissa käyn tarkemmin läpi eroja ja yhtäläisyyksiä esiliinojen välillä.
Kudottu kangas
Ennen raitakuvion alkamista esiliinan yläpäähän on kudottu vaihteleva leveys tavallista palttinaa. Myös raitojen välissä on palttinaa.
Kuviokerran muodostavat ohut ja leveä ripsiraita välipalttinoineen. Yleensä ylimpänä esiliinassa on ohut raita ja alimpana paksu.
Raidoissa on eniten punaista väriä. Lisäksi niihin on käytetty sinistä, vihreää ja keltaista sekä yhdessä tapauksessa mustaa.
Yleensä ohuemman raidan jakaa osiin kaksi valkoista raitaa.
Ripsiraidat kudotaan ohuemmalla langalla kuin palttina. Saman esiliinan sisällä kudoksen tiheys sekä kudelankojen määrä raidoissa vaihtelee.
Kaikissa kuudessa esiliinassa vuorottelee ohuempi ja leveämpi ripsiraita. Yleensä esiliinassa on ylimpänä ohuempi raita ja alimpana paksumpi raita. Aivan alimpana paksumman raidan alapuolella on yleensä yksi eriparinen raita, joka on erilainen kuin kaikki muut esiliinan raidat. Poikkeus tähän ripsiraitojen järjestykseen on Kunstkameran esiliina 323-27.
Ennen raitojen alkamista esiliinaan kudotaan vaihteleva pituus yksiväristä valkoista palttinaa. Kuvien perusteella arvioituna ruokolahtelaisessa esiliinassa palttinaosuus on korkein. Ruokolahtelaisessa esiliinassa se on 9,5 cm. Palttinaa on myös ripsiraitojen välissä.
Antrean, Jääsken ja Kirvun esiliinoissa on museoesiliinojen perusteella käytetty väreinä punaista, sinistä, vihreää ja keltaista. Schvindt (1913, 151) kertoo, että Ruokolahdella ja Rautjärvellä raidoissa oli punaista, sinistä ja keltaista. Severin Falkmanin piirroksessa HK19640630:1.1 näkyy ripsiraidoissa lisäksi vihreää. Lahden museon ruokolahtelaisen esiliinan kapeissa raidoissa on lisäksi mustaa tai hyvin tumman sinistä lankaa. Leveissä raidoissa on esiliinan yläosassa vaaleampaa sinistä, mutta sininen vaihtuu kesken kankaan vihreäksi (ks. kuva).
Ohuemmassa ripsiraidassa saattaa olla mukana valkoista. Kahdessa jääskeläisessä sekä toisessa antrealaisessa esiliinassa nämä valkoiset raidat ovat suunnilleen samassa kohtaa. Ruokolahtelaisen esiliinan kapeissa raidoissa ei ole käytetty lainkaan valkoista. Severin Falkmanin piirroksessa ruokolahtelaisen esiliinan kuvioissa kuitenkin on mukana valkoistakin, ja valkoiset raidat on aseteltu samalla tavalla kuin Jääsken ja Antrean liinoissa.
Kahdessa esiliinoista (Kunstkamera 323-27 ja NM.0011160) kevyemmät raidat sisältävät hyvin paljon valkoista. Oikeastaan näissä esiliinoissa valkoista on välissä niin paljon, että ohuita ripsiraitoja voi ajatella olevan aina kolme kerrallaan. Nämä kaksi esiliinaa on muutenkin sommiteltu väljemmin kuin muut. Myös raitojen väliin jää enemmän valkoista palttinaa.
Ripsiraidat kudotaan ohuemmalla langalla kuin palttina. Ripsiraidassa kudoksen tiheys on huomattavasti korkeampi. Ruokolahtelaisessa esiliinassa kuteen tiheys on palttinaosuuksilla 30 lankaa/cm, mutta ripsiraidoissa 60 lankaa/cm. Tiheys toki vähän vaihtelee.
Ruokolahtelainen esiliina, palttina- ja ripsikuteen tiheys.
Ruokolahtelainen esiliina on upeasti toteutettu käsityön taidonnäyte. Vaikka kangas on kudottu ja ommeltu huolella, ovat esiliinan ripsiraidat tästäkin huolimatta hieman eriparisia keskenään. Tiheyden lisäksi raidoissa voi vaihdella kudelankojen määrä.
Vyötärö
Vyötärökaitale on yleensä valkoista palttinaa
Vyötärökaitaleen päässä on lenkit tai napinlävet solmimisnauhaa varten.
Vyötärökaitaleen leveys vaihtelee, mutta monelle sopiva leveys on todennäköisesti 1,5-2 cm.
Esiliinaa kavennetaan vyötäröltä laskoksilla. Kavennettava määrä riippuu käyttäjän mitoista. Useimmiten laskosryhmiä on kolme.
Vertailluista esiliinoissa muissa paitsi Kunstkameran esiliinassa vyötärön rakenne on suunnilleen samanlainen. Vyötärökaitale on valkoista palttinaa. Sen päissä on lenkit solmimisnauhaa varten. Lenkit voivat olla napinlävet (kaksi jääskeläistä sekä ruokolahtelainen esiliina) tai lankalenkit (kaksi antrealaista esiliinaa). Vyötärökaitaleen leveys näyttää vaihtelevan. Ruokolahtelaisen esiliinan vyötärökaitale on 1,6 cm leveä. Muissa esiliinoissa leveys ei ole tiedossa.
Kunstkameran esiliina on aivan erilainen kuin muut: siinä vyötärökaitale on tehty kuviollisesta kankaasta. Kaitale on pidempi, 70 cm, ja sen päässä on nappi kiinnittämistä varten. Todennäköisesti kaitale on siis ulottunut vyötärön ympäri, eikä sen jatkona ole ollut solmimisnauhaa. Leveydeltään kaitale on 1,2 cm.
Osaa esiliinoista on kavennettu vyötäröltä enemmän ja osaa vähemmän. Kavennettava määrä riippuu omista mitoista, eikä siinä tarvitse seurata historiallisia esikuvia. Kaventaminen tehdään laskoksilla. Neljässä esiliinassa laskosryhmiä on kolme. Ruokolahtelaisessa esiliinassa laskosryhmiä on kaksi ja ne sijaitsevat sivuilla. Toisessa jääskeläisessä esiliinassa laskoksia on niin tiheästi, että erillisiä ryhmiä ei voi hahmottaa.
Todennäköisesti pellavapalttinaiset vyötärökaitaleet on kiinnitetty esiliinaan siten, että kaitale on ensin ommeltu yhteen esiliinan kanssa oikeat vastakkain, jonka jälkeen kaitaleen toinen laita on taitettu nurjalle ja kiinnitetty päärmepistoin. Tällöin oikealle puolelle ei jää näkyviin ompeleita ja nurjallekin ainoastaan huomaamattomat pistot kaitaleen alalaitaan. Myös kaitaleen päiden alalaidat ja päät on ommeltu yhteen. Kaitaleen päihin on ommeltu napinlävet vyön kiinnittämistä varten (tai lisätty lankalenkit). Kuvissa alla yksityiskohtia Lahden museoiden (Viipuri-kokoelma) esiliinasta LHMVHMAE2430:968.
Reikä vyötä varten. Ks. myös linkkiVyötärön poimutus oikealta puolelta.Vyötärökaitaleen päiden alareunat on suljettu vasta, kun kaitale on kiinnitetty esiliinaan.
Vyötärönauhat
Mahdollisesti esiliinoissa on suosittu punavalkoista solmimisnauhaa.
Esiliinojen mukana ei yleensä ole säilynyt niiden solmimiseen käytettyä nauhaa. Tämän artikkelin esiliinoista Kunstkameran esiliinassa ei ole koskaan nauhaa ollutkaan, muissa kyllä. Nauha on tallella kahdessa esiliinassa. Nämä kumpikin nauha ovat punavalkoisia. Toisessa on punavalkoista tasaraitaa ja toisessa pilkkuja samaan tyyliin kuin Jääsken kansallispuvun esiliinan nauhassa.
Sivut
Esiliinan reunoja koristavat ripsiraitakaitaleet. Raidan kuvio on samantyylinen kuin esiliinassa, mutta ei täsmälleen sama. Reunakaitaleen sisälaidalla on valkoinen raita, jonka leveys vaihtelee. Muutoin väritys on punavoittoinen.
Reunakaitale on yleensä koottu kahdesta osasta, ja saumakohta on esiliinan yläpäässä.
Kaikissa muissa paitsi Kunstkameran esiliinassa on reunoissa kapeat kaitaleet ripsiraitaa. Ripsiraidan kuvio on saman tyylistä kuin muukin esiliinan raidoitus, mutta ei samanlaista. Ripsiraidassa on oma rytminsä. Se on pohjasävyltään punainen kuten muutkin esiliinan raidat. Esiliinan puoleisessa laidassa on valkea raita, joka voi koostua vain muutamasta tai useammasta valkoisesta langasta. Ruokolahtelaisessa esiliinassa valkoista ripsiä on kudottu seitsemän kerrosta. Kaitaleen ulkolaidassa esiliinan oikealla puolella jää näkyviin hieman peruspalttinaa.
Alla on lähikuvissa ruokolahtelaisen esiliinan (LHMVHMAE2430:968) reunakaitale. Reunakaitaleen ulkosyrjässä on päärme. Kaitaleen sisälaidassa näkyvät päärmepistot. Tässä kuvassa näkyy pistoja myös reunakappaleen ja esiliinan saumakohdassa. Näiden pistojen ei kuitenkaan kuuluisi näkyä oikealle puolelle. Nurjalla puolella päärmepistot sekä esiliinan ja sivukappaleen sauma ovat selvästi näkyvissä. Esiliinan saumavara peittää sivukaitaleen saumavaran mutta ei varsinaisesti kata sitä, sillä esiliinan hulpioreuna on näkyvissä Tähän ruokolahtelaiseen esiliinaan ei siis ole tehty varsinaista katesaumaa. Jos ompelet esiliinaa teollisesta kankaasta, kannattaa tehdä oikea katesauma. Mutta määrämittaan kudotussa kankaassa se ei ole tarpeellista.
Vasemmalla reunakaitale oikealta puolelta ja oikealla nurjalta puolelta kuvattuna. (LHMVHMAE2430:968)
Vanhoilla kangaspuilla ei usein ollut mahdollista kutoa yhtä leveää kangasta, kuin mitä esiliina on pitkä. Tämän takia reunakaitaleessa on yleensä saumakohta. Yleensä sauma on esiliinan ylälaidassa. Näin on toimittu ruokolahtelaisessa sekä kahdessa jääskeläisessä esiliinassa. Toisessa antrealaisessa esiliinassa ripsiraita päättyy kesken reunan, ja esiliinan yläosassa ei ole reunassa lainkaan kaitaletta. Toisessa antrealaisessa esiliinassa ei puolestaan näy ollenkaan saumakohtaa reunakaitaleessa. Vertailin esiliinojen kokoja toisiinsa, ja mahdollisesti tämä esiliina (NM. 0011159) on aika lyhyt, selvästi alle 70 cm. Vanhojen puiden kudontaleveys siis saattoi riittää tämän mittaisiin kaitaleisiin.
Ruokolahtelaisessa esiliinassa reunakaitaletta on jatkettu erityylisellä ripsiraidalla. Sauma on kuvattuna alla.
Reunakaitaleiden saumakohta oikealta ja nurjalta.(LHMVHMAE2430:968)
Helman koristelut
Jääski, Antrea, Ruokolahti: valkoinen pitsi ja valkoiset hapsut
Antrea: värikäs pitsi, värikkäät hapsut
Ruokolahti: valkoinen pitsi, värikkäät hapsut
Pitsejä on voitu valmistaa neulomalla, virkkaamalla tai nypläämällä
Hapsuja on voitu valmistaa iskuhapsuna tai kiinnittämällä jokainen hapsu yksi kerrallaan.
Jääskestä ja Antreasta on säilynyt esiliinoja, joiden helmassa on valkoinen pitsi ja sen alareunassa lankahapsut. Samantyylinen esiliinan helma näkyy myös ruokolahtelaisella naisella Magnus von Wrightin piirroksessa (KK983:16) sekä jääskeläisellä naisella Seifertin ottamassa valokuvassa (KK20:1). Jääsken kansallispuvun esikuvana olleessa esiliinassa (KA1428) pitsi on neulottua ja hapsut ovat iskuhapsua. Tässä esiliinassa sekä pitsi että hapsut ovat tiheämpää työtä kuin kolmessa muussa kuvatussa esiliinassa. Mahdollisesti näissä kolmessa muussa pitsit ja hapsut on siis tehty eri tektiinkalla. Tuijottelin pikseleitä pitkään ja arvelisin, että hapsut Nordiska Museetin kokoelmassa oleviin esiliinoihin (NM.0011160 ja 0077446) on tehty sitomalla yksittäisiä lankatupsuja pitsin alalaitaan.
Kaksi ruokolahtelaista esiliinaa Magnus von Wrightin piirroksissa. Esiliinojen raidat on sommiteltu eri tavalla. Oikeanpuoleisessa piirroksessa kapeiden raitojen sisälle jää enemmän valkoista.
Antreasta ja Ruokolahdelta on säilynyt tietoa värikkäistä koristeluista. Von Wrightin piirroksessa yllä vasemmalla (KK983:13) esiliinaa koristevat vihreät, keltaiset ja punaiset hapsut. Hapsurivin yläpuolelle on kuvattu myös muuta koristelua vihreällä, keltaisella ja punaisella, mutta en tiedä mitä sen on tarkoitus esittää. Antrealaisessa esiliinassa (NM.0011159, alla vasemmalla) värikkäät lankatupsut näkyvät selvästi. Kuvasta näkyy myös, että lankalenkit on yksi kerrallaan solmittu esiliinan helmapitsin alalaitaan. Helmapitsi on tässä punainen. Von Wrightin maalauksessa (KK988:17) antrealaisen naisen esiliinassa hapsut ovat sinisiä ja punaisia ja niiden yläpuolelle kuvattu pitsi keltaista ja vihreää. Samassa Wrightin maalauksessa on kuvattu myös nainen, jonka ripsiraitaesiliinaa ovat kokonaan ilman helmakoristeita. Vuodelta 1852 olevassa painokuvassa (KK989:1) ripsiraitaisen esiliinan helmassa on punaisia ja keltaisia hapsuja. Matthias Akianderin (Matti Akkanen) mukaan tämän esiliinan tyyli on antrealainen, vaikka painokuva sanoo olevansa Jääskestä.
Todennäköisesti verkkomainen pitsi esiliinan helmassa on palmikkonyytinkiä. Kirvulaisessa esiliinassa 4808:33 nyytinkiä on tehty kahdella värillä (ks. Linnove 1947, 227).
Kunstkameran esiliina (323-27) poikkeaa myös helmakoristeluissaan muista tämän artikkelin esiliinoista, sillä siinä pitsiin on pujotettu vihreää ja todennäköisesti keltaista villalankaa. Jääsken kihlakunnan nyytinkiesiliinoissa sinisiä nyytinkejä on koristettu kirkkaan värisillä langoilla. Todennäköisesti tässä Kunstkameran esiliinassa helmapitsi on nyytinkiä.
Linnove 1947, 227. 4808:33
Mahdollisesti Jääsken pitäjässäkin on käytetty kirjavilla hapsuilla koristeltuja esiliinoja, mutta siitä ei ole säilynyt kunnolla tietoa. Jääsken pukunukessa (K119:1) vuodelta 1850 helmassa on värikkäitä tupsuja, ja myös brokadinauhaa.
Päivitys 5.9.2025: Nyt löytyi tieto, että Jääsken pitäjässäkin käytettiin kirjavia rimssuja esiliinan helmassa. Theodor Schvindtin vuonna 1893 kokoamassa osakuntien museon luettelosta löytyy seuraava tieto: KA3882-KA3889. “Esiliinarimssuja; 6 ensimmäistä päättyy ripsuihin, 2 viimeistä ovat kokonaan pitsejä; ensimmäinen on kokonaan valkea, toiset kirjavia. Jääski.” Jääski tarkoittaa tässä nimenomaan Jääsken pitäjää.
Mahdollista on ollut myös yhdistää toisiinsa valkoinen pitsi ja värilliset hapsut. Ruokolahtelaisessa esiliinassa (alla) helmassa on alimpana kapea eriparinen ripsiraita. Raidan jälkeen esiliinan alalaidasta on käännetty palttinaa päärmeelle ja kiinnitetty se päärmepistoin. Päärmeen leveys on n. 5 mm. Päärmeen alalaitaan on ommeltu kiinni 2 cm levyinen virkattu pitsi. Hapsut ovat n, 2,5 cm pitkiä ja monivärisiä. Hapsurimpsu on kiinnitetty pitsin alalaitaan.
Helman virkattu pitsi ja hapsut (LHMVHMAE2430:968)
Lopuksi
Minun on tarkoitus palata Ruokolahtelaiseen esiliinaan vielä myöhemmin ja laatia ompeluohje esiliinan perusteella. Tällä hetkellä kudontahommat kuitenkin odottavat kudontalankoja sekä viileämpiä kelejä.
Päivitys 8.12.2024: Tämän artikkelin aineistosta jäi pois kaksikin hienoa kudonnaisesiliinaa:
Kudottua sahalaitakuviota on Karjalassa kutsuttu polviksi, ja tästä johtuu adjektiivi polviniekka. Eteläisen Jääsken kihlakunnan alueella kudottiin omalaatuisia sinipunaisia polviniekkavöitä. Vyöt ovat väritykseltään ja sommittelultaan sellaisia, että ne erottuvat omana tyyppinään. Tässä vihossa on ohjeet neljään tämän tyyliseen vyöhön. Kolme niistä on Antreasta tai Kirvusta ja yksi jostain kihlakunnan eteläosan pitäjästä.
Jääsken kihlakunnan nauhojen ohella tähän on sisällytetty kaikki tuntemani nauhamallit, joissa esiintyy polvikuvio. Nämä nauhat ovat Räisälästä, Pyhäjärveltä ja mahdollisesti Valkjärveltä. Niiden nauhojen välillä ei ole muuta selkeästi yhdistävää tekijää kuin polvikuvio.
Tässä artikkelissa: Huntu on eteläkarjalainen luterilainen vaimon päähine. Huntuja käytettiin eri alueilla eri kokoisia ja eri tavalla taiteltuja. Jääsken kihlakunnassa hunnut olivat isoja ts. suurhuntuja, ja näihin perehdytään tarkemmin. Lopussa kerron vähän hunnun ompelemisesta oman huntuprojektini innoittamana.
Huntujen yleiset piirteet
Vaimon päähine Kannaksen Karjalan puvuissa (ei savakkopuvuissa) on huntu. Huntujen muodot ja koot vaihtelevat pitäjittäin, mutta yhteistä niille on valkoinen väri sekä se, että ne peittävät suuren osan hiuksista.
Hiukset olivat hunnun alla käärittyinä jonkinlaiselle aluslaitteelle. Yleensä käärittyjä hiuspiiskoja kutsuttiin sykeröiksi, mutta Kurkijoella tikutteiksi (Sirelius 1916, 8), Parikkalassa palmikoiksi (Schvindt 1913, 62). Nimityksiä saattaa olla lisääkin. Hiusten pituus kulki käsi kädessä hunnun koon kanssa siten, että siellä missä huntu pieneni koossa, myös hiukset leikattiin lyhyemmäksi. Jääsken kihlakunnassa käytettiin suuria huntuja, joiden alla pitkät hiukset olivat sykeröille käärittyinä. Pyhäjärvellä ja Sakkolassa hunnut peittivät vain pienen osan päästä, mutta toisaalta hiuksetkin olivat lyhyemmät. Todennäköisesti naimisissa olevilla naisilla hiusten pituuteen ja näkymiseen liittyi uskomuksia, joihin lupaan palata, kun löydän lisää tietoa.
Kaikki kuvissa esiintyvät sekä säilyneet hunnut ovat valkoisia. Muun kuin valkoisen hunnun käyttämisestä löytyy maininta ainoastaan Sakkolasta/Raudusta, jossa sitä on käytetty rangaistuksena. Lilli Vuorela kirjoittaa (1958) mummonsa aikoinaan kertoman perusteella:
”Nuorikko sai otsaansa hunnun, valkoisen vanhan markan kokoisen, pyörylän; mutta yksinäisen lapsen tehnyt nainen oli velvoitettu kantamaan punaista huntua häpeänsä merkiksi ja istumaan kirkon jalkapuussa määrättyinä pyhinä kunnes oli vapautunut rangaistuksestaan.”
Keskityn tässä artikkelissa syvemmin Jääsken kihlakunnan suurhuntuihin. Tässä vertailun vuoksi pienempiä huntuja Sigfrid August Keinäsen maalaamana:
Vaimo päässään nappihuntu, Sakkola. Kansallismuseo K10303:13. S. A. Keinänen, 1873.Pyhäjärvi. Kansallismuseo K10303:14, S. A. Keinänen, 1873.Muolaa. Kansallismuseo K10303:8. S. A. Keinänen, 1873. Olen ymmärtänyt, että rekkopaidan kanssa ei käytetty liiviä. Tässä naisen yllä kuitenkin on jonkinlainen liivi.Uusikirkko. Kansallismuseo K10303:9. Kansallismuseo K10303:8.. S. A. Keinänen.Koivisto. Kansallismuseo K10303:11. S. A. Keinänen.
Milloin huntua käytetään?
Huntu siis kuului naimisissa olevalle naiselle. Naimattomat mutta naimaikäiset, eli rippikoulun käyneet, naiset käyttivät sykeröitä ja joissain pitäjissä lisäksi säppäliä tai pinteliä. Vain lapset kulkivat hiukset avoinna. Sykeröiden ja säppälin käyttäminen ei siis liittynyt niinkään ikään vaan statukseen: kaikki eivät välttämättä olleet saman ikäisiä päästessään ripille. Samoin huntu otettiin käyttöön vasta osana häärituaaleja, eli sen käyttäminen merkitsi naiselle siirtymistä vaimojen joukkoon. Tähän mennessä en ole löytänyt tietoa siitä, miten naimattomiksi jääneet naiset menettelivät. Normaalisti avioliitto kuului naisen elämään, mutta tähänkin on pakko olla poikkeuksia. Lähteet eivät kerro, millaista päähinettä he ovat käyttäneet.
Lähteet eivät myöskään kerro, missä tilanteissa huntua käytettiin. Kansatieteelliset kuvaukset keskittyvät juhlapuvun kuvaamiseen, eivät arkipukuun. Meillä ei siis ole ihan tarkkaa tietoa siitä, kuinka huntua käytettiin arkena. Severin Falkman kirjoittaa (1885) Joutsenosta, että naiset laittoivat huntunsa vain kerran viikossa ja pitivät niitä sitten koko viikon. Falkman totesi tähän, että muutaman päivän kuluttua hunnut eivät enää näyttäneet niin komeilta. Falkman ei ollut kansatieteilijä vaan taiteilija, mutta häneltä saamme tärkeän tiedon siitä, että samaa huntua käytettiin arkena ja sunnuntaina. Falkmanin tieto tosin koskee asuiltaan hyvin konservatiivista Joutsenon pitäjää, eikä sitä välttämättä voi yleistää. Ruokolahdelta ja Rautjärveltä Schvindt kertoo, että huntuja säilytettiin usein “valmiina panoksella” eli siis tärkättyinä ja taiteltuina, käyttövalmiina (Schvindt 1913, 153). Tästä ei kuitenkaan selviä, kuinka kauan ja usein panostettua huntua käytettiin. Kirvun Lankilasta on muistitieto, että pyhäpäivähuntu oli erikseen ja se oli tärkätty, ja sitten oli erikseen arkihuntu. Huntu päässään ”ihan tul ihminen sorjemmaks”, kertoo noin 1849 syntynyt vaimo. (Vahter 1924, 7-8.)
Huntu on vaikea päähine, koska se usein ei pysy päässä täysin paikallaan ja koska huivin tavoin sitä ei voi helposti silittää ennen käyttöä. Minulla itselläni huntu on suurimman osan ajasta rypyssä ja roikkuu kaukana takaraivolla.
1870-1880-luvulla naiset saattoivat Ruokolahdelta olevien piirrosten perusteella käyttää perinteistä kansanpukua tai sen osia mutta yhdistää siihen hunnun sijaan ruutuhuivin. Tästä olen päätellyt, että vaikka huntu onkin aina valkoinen, on ainakin joissain pitäjäpuvuissa mahdollista käyttää arkipäähineenä muunkin väristä huivia. Toisaalta Kirvusta vuodelta 1880 olevissa piirroksissa helmusniekkahametta käyttävät vanhat rouvat ovat pukeneet valkoisen huivin. Itse olen menetellyt niin, että kansanpuvun kanssa käytän ainoastaan valkoista huntua tai huivia. Mutta varmasti on oikein käyttää kirjavaakin huivia. Ajattelisin, että enemmän vaimon puvun mukaista on peittää pää jotenkin, oli se huntu tai huivi tai jopa kirjava huivi, kuin kulkea paljain päin.
Severin Falkman on piirtänyt Kirvussa naisia, joilla on perinteinen helmusniekkahame mutta hunnun sijaan huivi. Piirrokset ovat vuodelta 1880. Museovirasto KK1011:171a KK1011:178c KK1011:170a.Kuten Kirvustakin, myös Ruokolahdelta Falkman on piirtänyt perinteisiä vaatteita käyttäviä (kuvan perusteella) vaimoja, jotka ovat hunnun sijaan pukeneet huivin. Nämä huivit ovat ruudullisia. Falkman, I östra finland 1885.
Hunnut Jääsken kihlakunnassa
Kuten muuallakin Etelä-Karjalassa, oli huntu naineen naisen päähine. Jääskessä, Antreassa ja Kirvussa huntu asetettiin eli “poimittiin” päähän sykeröiden päälle vihkimisen jälkeen. Jos nainen oli tähän asti käyttänyt pinteliä, riisuttiin se viimeistään nyt. (Schvindt 1913, 143.) Ruokolahdella ja Rautjärvellä, kun morsian vietiin vanhempien kodista miehelään, hänelle pantiin lähtiessä huntu päähän. Hunnun alla olivat sykeröt. (Ibid.,152.) Joutsenossa morsiamella oli ensin päässä erityinen tirkathuntu, ja tavallinen huntu pantiin päähän vasta miehelässä (ibid., 159). Joutsenossa hunnun panemista nuorikon päähän kutsuttiin “morsiamen pään kääntämiseksi” (Stenberg & Vuori 2009, 42).
Jääsken kihlakunnassa pisimpään huntua käytettiin Joutsenossa, tosin muuallakin kihlakunnan alueella huntuja käytettiin suhteellisen pitkään. Joutsenossa kansanpukuja käyttivät vanhat vaimot vielä silloin, kun pitäjäpukujen perusteella alettiin koota kansallispukuja, pitkälle 1900-lukua siis. Muistitiedon mukaan nuorilla hunnut alkoivat jäädä pois käytöstä 1900-luvun taitteessa (Vahter 1924, 1). Joutsenolainen hunnunpanija Vappu Kaivola os. Martikka (1865–1930) osasi laittaa huntuja vielä 1920-luvulla ja oli asuinseutunsa yksi viimeisiä hunnun käyttäjiä. (Stenberg & Vuori 2009, 41). Jääsken pitäjästä ovat 1840-luvulla syntyneet vaimot kertoneet, että käyttivät nuorena ollessaan huntua. Antreassa kaksi vaimoa kertoo käyttäneensä huntua vielä 1870–1880-luvuilla. (Vahter 1924, 1–3.)
Meille on säilynyt runsaasti kuvia Joutsenosta ja Ruokolahdelta Severin Falkmanin piirtämänä. Todennäköisesti Falkman vieraili Joutsenossa 1871, sillä tälle vuodelle on päivätty hänen piirroksiaan. Severin Falkman kiersi piirtämässä myös Kirvun ja Jääsken pitäjissä vuonna 1880, josta hän piirsi muutamia huntupäisiä sekä huivipäisiä naisia. Näissä piirroksissa ei ole täysin varmaa, tarkoittaako “nainen” juuri vaimoa vai ketä tahansa naimaiän saavuttanutta henkilöä. Emme siis tiedä varmasti, onko huivi korvannut tässä hunnun vai naimattoman naisen hiuslaitteen. Ilmeisesti huntua kuitenkin käytettiin jonkin aikaa rinnakkain muiden päänpeitteiden kanssa.
Käytän tässä artikkelissa paljon Falkmanin piirroksia, sillä hän tosiaan kiersi Karjalan pitäjiä ja piirsi elävien mallien mukaan. Kansanpukupiirrokset ovat usein ongelmallisia siinä, että niitä on saatettu tehdä valokuvien tai olemassaolevien piirrosten pohjalta. Esimerkiksi Agathon Reinholm on joskus 1880-luvulla luonnostellut karjalaisia kansanpukuja, mutta hän lienee käyttänyt materiaalinaan Falkmanin piirroksia. Eivät Falkmaninkaan piirrokset tosin edusta elämää sellaisena kuin hän oli sen todistanut. Osa piirroksista esittää täysiä asukokonaisuuksia, ja näihin kuviin mallit ovat saattaneet vasiten tällätä itsensä. Falkman kuitenkin piirsi myös kokonaisuuksia, joissa yhdistyivät perinteinen kansanpuku ja ajan muoti.
Useat kansanpukukuvat on todennäköisesti laadittu vanhempien piirrosten perusteella, kuten tässä Severin Falkmanin ja Agathon Reinholmin piirrosten vertailussa ilmenee.S. Falkman KK1011:7b, I Östra Finland 1885; A. Reinholm SKS:n arkistossa oleva piirros sekä KK1120:21
Kaikkine taitteineen huntu on hyvin kolmiulotteinen esine, ja sen rekonstruoiminen valokuvien ja erityisesti piirrosten perusteella on haastavaa. Piirtäjälle, joka itse ei ole perehtynyt hunnun sitomiseen, vaatii äärimmäistä tarkkaavaisuutta saada piirrettyä jokainen laskos oikealle kohdalleen. Tämän takia kokonaisena säilyneet hunnut ovat arvokkaita. Näitä ovat Joutsenosta säilyneet hunnut KA3947 ja NM.0033544B sekä Ruokolahden KA3717, joista näette kuvia alempana. Lisäksi Joutsenon kansallispukuun on käytetty mallina Vappu Kaivolalle kuulunutta huntua KM:KE A 1727 (Stenberg & Vuori 2009, 74). Suurin osa meidän päiviimme säilyneistä hunnuista on kuitenkin säilynyt kankaana, esimerkiksi Jääsken huntuja on säilynyt kankaana (ks. linkki). Kankaan taitteista pukututkijat ovat voineet päätellä jotain hunnun sidonnasta.
Seuraavaksi esittelen tarkemmin Jääsken kihlakunnan hunnuille ominaisia piirteitä. Taulukosta käy ilmi, että hunnut ovat aika samanlaisia muuten, mutta Joutsenossa (kuten yleensä kansanpukujen kanssa) on oma meininkinsä. Kaikki hunnut joka tapauksessa taitellaan neliön muotoisesta kankaasta, jonka yksi kulma on käännetty sisään. Tämä taitettu kulma tulee otsalle. Kaksi vastakkaista sivua kiinnitetään pään taakse ja neljäs kulma jää roikkumaan vapaana pitkin selkää. Hunnulle antaa muodon sykerö, joka kuvien ja piirrosten perusteella näyttää laskeutuvan hunnun alla pitkin päälakea. Joutsenossa korkean päälaen sisässä saattoi olla muutakin täyteainetta.
Pitäjä
Pinteli
Sykerö
Huntu
Jääski
Antrea
Kirvu
Ruokolahti
Rautjärvi
Joutseno
Kuvat Severin Falkman, Magnus von Wright. Museovirasto KK995:1; KK989:1; KK988:17; KK1011:35a; KK1011:183g; KK1011:274b, KK1011:35a, KK983:13-14, 16, I östra Finland; valokuvat M. Seifert KK994:1. Tietääkseni säppäleistä ei ole säilynyt kuvia, joten säppäleitä ei ole myöskään taulukossa mukana. Kirvun kappalainen Halinius tosin kuvasi säppälin käyttöä Kirvusta vuonna 1816 (siteerattu Schvindt 1913, 148.)
Jääski, Antrea ja Kirvu
Vaimo Eeva Skyttä Vuoksenrannasta kertoi, että hänen nuoruudessaan mahdollisesti 1870-luvulla hunnut olivat pitkiä, helmaan asti. Hänellä tosin itsellään oli nuorikkona “hattu”. (Vahter 1934.) Schvindtin mukaan hunnut Jääskessä, Antreassa ja Kirvussa olivat kuitenkin pienempiä kuin Ruokolahdella (Schvindt 1913, 153.)
Jääskestä olevien kuvien ja piirrosten perusteella hunnun etureuna tulee hiusrajaan tai hiukan sen yläpuolelle. Hiukset saavat näkyä hunnun alta hieman. Alhaalla oikealla Falkmanin piirroksessa hunnun nurkat roikkuvat vapaana, eli niitä ei ole sidottu pään taakse. Sireliuksen Jääskessä 1914 ottamassa valokuvassa (KK1125:11) huntu on kuvattuna sivusta. Huntu ei todennäköisesti kuulu sitä kantavalle naiselle, sillä hunnun alareunaan on kirjailtu kansallismuseon arkistonumero, todennäköisesti A4953.
Museovirasto KK994:1 valmistusaika 1867 M. SeifertMuseovirasto KK20:1 vaimo Jääsken kansanpuvussa M. Seifert, kuvaaja 1860–1869KK1125:11 kuvannut Sirelius 1914Piirroksia Jääskestä. Severin Falkman 1880, Museovirasto KK1011:228a,b; KK1011:224; KK1011:226.
Antreasta löysin ainoastaan Magnus von Wrightin piirroksen sekä sen pohjalta tehdyn maalauksen. Huntu ulottuu lantion seudulle asti. Tässä piirroksessa näkyy hyvin solmu, jolla hunnun sivut on kiinnitetty sykerön alapuolelle.
Antrea. Yksityiskohta maalauksessa Magnus von Wright 1860. Museovirasto KK988:17
Falkmanin piirroksessa kirvululainen huntu näyttää lyhyemmältä kuin von Wrightin kuvaama antrealainen. Yksittäisten piirrosten perusteella ei voi vielä päätellä, että tämä olisi sääntö. Malliltaan huntu näyttää samanlaiselta kuin Jääskessä ja Antreassa.
1860-luvulla hunnut olivat Ruokolahdella ja Rautjärvellä niin pitkät, “että niiden alapäät miltei tavoittelivat hameen helmaa.” Sittemmin hunnut pienenivät mutta olivat kuitenkin suurempia kuin Jääskessä ja Antreassa. (Schvindt 1913, 153.) Wrightin piirroksessa (KK983:16) naisen huntu onkin huomattavasti pidempi kuin yllä kuvatut. Kansallispukujen perusteella tiedän, että Ruokolahden huntu sidotaan eri tavalla kuin Jääskessä. Harmillisesti yhdessäkään piirroksessa ei kunnolla kuvata ruokolahtelaista huntua takaapäin. Hunnun KA3717 kuvasta (myöhemmin artikkelissa) näette, että hunnun sivut on koottu taakse vekeille ja mahdollisesti ommeltu kiinni. Eroa kihlakunnan eteläisten ja pohjoisten pitäjien välillä löytyy siis hunnun koossa sekä tavassa kiinnittää sivut takaraivolle.
Magnus von Wright 1860(?), Museovirasto KK983:16.Falkman, I östra finland 1885
Joutseno
Joutsenon huntu on selvästi erilainen kuin muissa Jääsken kihlakunnan pitäjissä. Huntu on korkeampi, monimutkaisemmin laskostettu ja siihen tulee taakse nauhaa.
Kansallispuvussa ja joutsenolaisessa hunnussa KA3947 olevat vaaleansiniset nauhat ovat ostonauhaa. Nauha voi kuitenkin olla muunkin värinen kuin vaaleansininen. Vaaleaa sinistä – kuten ei vaalean punaistakaan tai violettia – ei juuri esiinny karjalaisissa käsitöissä. 1800-luvun alussa hunnun kiinnitysnauhat ovat siis todennäköisesti olleet jonkin muun kuin vaalean sinisen värisiä. Schvindtin mukaan nauhat olivat “1860 tehdyssä kuvassa ovat punaiset [ja] vanhempina aikoina valkeat” (1913, 159.) Falkmanin piirroksessa hunnun nauha ovat punaiset, piirros on 1870- tai 1880-luvulta. En ole löytänyt piirrosta Joutsenon hunnusta vuodelta 1860, joten Schvindtin lähde jää mysteeriksi. Magnus von Wrightin Karjala-tauluja on päivätty tuolle vuodelle, joten todennäköisimmin kyseessä on hänen piirroksensa.
Joutsenon hunnussa päälaki nousee korkeammalle kuin muissa Jääsken kihlakunnan hunnuissa. Schvindt kertoo hunnun käytöstä: “Jotta huntu pysyisi hyvin kuvallaan, pantiin ainakin myöhempinä aikoina sen alle kankeaa (esim. sokertoppa-) paperia”(Schvindt 1913, 159.)
Museovirasto KK23:1 M. Seifert, kuvaaja 1860–1869Vasemmalla puolella joutsenolainen huntu KA3947. Oikealla kansallispuvun huntu Suomen käsityön museo D0014/001/1. Huntu vasemmalla ei ole kansallispuvun esikuva.Yksityiskohta KA3947Nordiska Museet NM.0033544BFalkman, I östra Finland, 1885
Joutsenossa hunnun päällä saatettiin talvella käyttää huivia. Falkmanin piirroksissa näkyy naisia, jotka ovat pukeneet hunnun päälle ruudullisen huivin. Schvindtin mukaan näin tehtiin talvella kirkkoon mennessä mutta ei arkena (Schvindt 1913, 159). En ole löytänyt tietoja tästä tyylistä muualta Jääsken kihlakunnasta. Seiskarilta on valokuva naisesta, jolla on hunnun päällä huivi. Nainen on pukeutunut koivistolaisittain.
Hunnun päällä saatettiin talvella käyttää huivia. Falkman, I östra Finland, 1885
Hunnun valmistaminen
Joutsenosta on maininta, että huntu oli valkeinta ja hienointa pellavakangasta, mitä kotona osattiin tehdä (Schvindt 1913, 159). Huntukankaan tulee siis olla parasta mahdollista. Ruokolahtelaisen hunnun (KA3717) kuvassa alla näkyy, kuinka tiivistä kangas on. Tällaisen tiiviin ja ohuen pellavan löytäminen kangaskaupoista vaikeaa, ja siksi voikin olla paikallaan kääntyä kansallispukukankaita tarjoavien myyjien puoleen. Ostin itse huntuja varten kahta Eurokankaan pellavaa: perusvalikoimaan kuuluvaa Linnaa sekä toista paremmanlaatuista pellavaa, josta kuitenkaan en säilyttänyt pesulappua (minkä yleensä aina säilytän, jotta voin myöhemmin tarkistaa kankaan tiedot). Näistä Linna on oikein hyvä vaikka vähän harvahko peruskangas paitoihin, mutta huntuun se osoittautui liian paksuksi. Mysteeripellava oli Linnaa ohuempaa ja tiheämpää ja toimi hunnussa muuten ihan hyvin, mutta siitä kuultaa melko paljon läpi.
Jääsken kihlakunnan kansallispukujen hunnut ovat yksipietimisiä. Ne koostuvat siis yhdestä ainoasta pellavakappaleesta, jossa ei ole saumoja. Historiallisesti näin ei kuitenkaan ole ollut. Schvindtin mukaan ostokankaasta tehdyt hunnut olivat Ruokolahdella ja Rautjärvellä yhdestä kankaasta, mutta niitä edeltäneet kotitekoisesta kankaasta valmistetut hunnut olivat kaksipietimisiä. Huntu oli siis valmistettu yhdistämällä kaksi kangaskappaletta. (Schvindt 1913, 153.) Ruokolahtelainen huntu KA3717 koostuu kahdesta kappaleesta, jotka on yhdistetty toisiinsa huomaamattomalla saumalla. Jääsken pitäjästä on säilynyt U. T. Sireliuksen ottama kuva, jossa nainen poseeraa kaksipietiminen huntu päässään. Kangaskappaleita yhdistää pitsimäinen kappale, joka varmaankin on yhdistävää reikäommelta. En tunne näitä ompelutekniikoita niin hyvin, että varmaksi lähtisin sanomaan.
Hunnun voi siis koota kahdesta kangaskappaleesta, ja niiden väliin voi jopa harkita yhdistävää reikäommelta (tai välipitsin lisäämistä). Yhdistävä reikäommel esiintyy ainoastaan yhdessä valokuvassa, jossa huntu on sidottu Jääsken tyyliin. Koska esikuvia on tässä tapauksessa vain yksi, enkä tunne hunnun taustaa, en ensimmäisenä valmistaisi jääskeläistä huntua tähän tyyliin. Mutta se kannattaa pitää korvan takana esimerkkinä siitä, kuinka monimuotoisia kansanpuvut ovat.
Ruokolahtelainen huntu.Nuolilla on osoitettu pietimet yhdistävän sauman paikka. Pikkukuvassa oikeassa yläreunassa on sauma hunnun nurjalta puolelta. Kansallismuseo KA3717.Jääski. Vaimo huntu päässä, Sirelius 1914. Museovirasto KK1125:12. Huntu mahdollisesti kansallismuseon A4953.
Yleensä ompelen kaiken ompelukoneella. Huntu on arvokas osa asua, ja olen poikkeuksellisesti ommellut niiden päärmeet käsin. Reunapäärmeen kuuluu olla kapea, kuvassa alla se on muutamia millejä. Jos ajatellaan, että arkihuntu ja juhlahuntu ovat erikseen, voisi arkihunnun ehkä päärmätäkin koneella. Toisaalta ei käsin päärmäämiseenkään kovin montaa tuntia kulu.
Hunnun reunan päärme. Kansallismuseo KA3717.
Hunnun sitomista varten tarvitaan toinen pää, huntua ei siis voi panna omassa päässään. Vuoksenrannasta Katri Kuisma kertoi, että hän teki hunnun äidilleen, vaikka itse ei enää käyttänyt huntua (Vahter 1934), samoin Kirvusta on tieto, että emäntä osasi laittaa hunnun toisen päähän vaikka ei itse sitä käyttänyt (Vahter 1924). On siis ollut tavan mukaista tehdä huntu toiselle. Myös tekopään käyttämisestä on tieto kansanpukuajalta: Falkmanin kertomuksen (1885) mukaan Joutsenossa huntu laskostettiin tuohen päällä. Koska hunnun laskoksia pistellään paikalleen neulalla, voi tekopään käyttäminen olla ihan viisasta. Nykyisin tarkoitusta varten voi hankkia esimerkiksi styroxpään, joita myydään peruukkien säilytykseen naamiaisasuliikkeissä. Muotoilualustana käytettyä puutukkia kutsutaan pulvanaksi (Vuorela 1979). Pulvanaksi voidaan kutsuta pientä tai vähän isompaakin muotoilutukkia.
Minun huntuni
Ennen oikean hunnun valmistamista olin käyttänyt pään peittona valkoista huivia, siten kuin huivia yleensäkin päässä käytetään. Tein kaksi huntua Soja Murron huntukurssilla Imatralla. Kurssi oli tosi hyvä paikka opetella hunnun tekeminen, koska kuten jo totesin, huntu on hyvin kolmiulotteinen vaatekappale. Harmillista on, että vastaavia kursseja ei varmaankaan joka vuosi järjestetä.
Hunnun saamisen jälkeen olen pyrkinyt myös käyttämään sitä aina, kun pidän riikineitä. Käytössä huntu ryttääntyy, latistuu ja likaantuu, ja sitä pitääkin säännöllisesti huoltaa. Upotteen videolla näytän, kuinka tärkkään ja sidon hunnun. Ja siis ollakseni rehellinen, olen käyttänyt pitkään ryttääntynyttä huntua, jonka liepeitä olen aina välillä vähän silittänyt, niin pitkälle kuin silitysrauta mahtuu. Ja siis tärkkäyksen ja sitomisen voisi tehdä paljon huolellisemminkin.
Lähteet
Falkman, Severin. I Östra Finland / Itä-Suomessa. 1885. https://www.doria.fi/handle/10024/43451 Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia: sisältää 439 tekstikuvaa ja 24 kuvataulua, joista 5 värillistä. Suomalais-ugrilainen seura, 1916. Stenberg, Leena & Petri Vuori. Joutsenon naisen kansallispuku. 2009, Tulentallojain tarinoita XVI. Vahter, Tyyni. ” Eräiden Karjalan pitäjien käsityöstä ja puvuista 1923–1924.” Virkamatka 1924. Museovirasto. Vahter, Tyyni. ”Eräiden Karjalan pitäjien Vuoksenrannan naisten käsitöistä ja puvusta.” Virkamatka 1934, Museovirasto. Vuorela, Lilli. ”Orsikot ja alasniekka-paidat Raudussa” 1958, Kansallismuseo tiedonantajanverkoston lähetys, Museovirasto. Vuorela, Toivo. Kansanperinteen sanakirja. WSOY, 1979.
Kaplaan kotipaja 