Tein pari vuotta sitten tyttärellemme hartuuksin varustetun hameen. Nyt tekisin monta asiaa toisin, ja siksi ajattelin kirjoittaa jatkoa lasten hameisiin liittyen. Olen sittemmin vakiintunut käyttämään yksinomaan Jääsken tyylistä pukua ja nykyisin teen myös lastenvaatteet jääskeläisittäin. Toisekseen olen nykyisin tarkempi vaatteiden historiallisuuden kanssa, ja kehitystä on tapahtunut ompelutaidoissakin. Vuoden 2022 artikkelissa mainitsemani Pyhäjärven kansallispuvun hartuushame muuten roikkuu edelleen odottamassa käsittelyä. En ole enää kärryillä, montako vuotta kyseinen projekti on ollut vaiheessa.
Julkaisin jo päivitettyä teoriatietoa artikkelissa Mihin Kannaksen pukuihin kuuluu hartuushame? Jos hartuushameet kiinnostavat, suosittelen tutustumaan artikkeliin. Totean siinä Jääsken suhteen, että mallia voi ottaa Kirvun tyylistä. Kirvun tyylistä puolestaan tiedetään sen verran, että hameissa oli hartuukset vielä 1800-luvun alussa, ja väriltään ne olivat siniset tai valkoiset. Totean myös että:
“Jos tietoa hartuuksien historiallisesta ulkonäöstä ei ole, tekisin niistä silloin mahdollisimman huomaamattomat.”
Kuten kuvista näkyy, en aina malta elää niin kuin opetan. Hartuusten kultakanttaukset ovat flamboijantimmat kuin niiden olisi tarvinnut olla.
Halusin tehdä tytöllemme hartuushameen, koska mielestäni se on lapsen käytössä kätevämpi kuin vyötäröhame. Lapsen on helppo pukea hame itse, eikä se varmasti purista vyötäröltä. Tällä hetkellä hame istuu väljästi, ja helma on todella runsas käyttäjän kokoon nähden. Toivoin, että hame ei heti jäisi pieneksi ja lopulta olisi myös mahdollista purkaa hartuukset kokonaan pois ja käyttää hametta tavallisena vyötäröhameena. Tästä syystä hame on pitkä ja runsas. Helman ympärysmitta on sama mitä laitan aikuisten hameeseenkin, kaksi kankaan leveyttä (à 140-150 cm). Myös vyötärönympärystä on varattu runsaasti, jotta vyötärölaskoksia ei tarvitse heti olla purkamassa.
Hameen hameosa edustaa jääskeläistä tyyliä: hamekangasta ei ole vetopoimutettu ja helmassa on noin viiden sentin levyinen poimutettu verkakaitale. Hartuuksiin otin mallia käkisalmelaisesta hameesta KA8825. Keskellä edessä on halkio samaan tyyliin kuin käkisalmelaisessa hameessa. Hartuuksien kanttaamiseen käytetyt vinonauhat on valinnut tyttäreni. Kirvulaisen tyylin mukaista olisi ollut valita hartuuksiin sininen tai valkoinen kangas. Tämä tieto kuitenkin on 1800-luvun alusta, ja myöhemmällä ajalla jääskeläisten asujen verkakoristeet ovat olleet enimmäkseen punaisia. Siksi punainen tuntui luonnollisimmalta valinnalta hartuuksien väriksi.
Jos voisin palata ajassa taaksepäin, leikkaisin hartuukset sirommiksi. Erityisen tyytyväinen puolestaan olen siihen, kuinka hartuukset lähtevät yhtymäkohdasta juuri oikeassa kulmassa.
Hartuuksien selkäkappaleeseen on otettu mallia käkisalmelaisesta hameesta (KA8825).Hame on muutoin siististi ommeltu sekä oikealta että nurjalta puolelta, mutta olkainten kiinnityskohtaan saumavarat jäävät näkyviin nurjalle puolelle. Tässä kohtaa on toisaalta mahdollisuus jättää olkaimiin jatkovaraa, joka on helppo ottaa käyttöön myöhemmin. Helmaosa ja hartuukset on ommeltu yhteen siten, että vyötärösauman saumavarat jäävät hartuuksien sisäpuolelle. Tämä ei ole perinteinen tapa.Helmaverka on Jääsken tyyliä.
En noudattanut ompelujärjestyksessä perinteistä tapaa, sillä tykkään ommella mahdollisimman paljon koneella. Jos vielä teen lisää saman mallisia hartuushameita, laadin siinä samoilla tulilla kunnollisen ompeluohjeen. Tekniikka on tosi kätevä ja nopea. Lyhyesti pantuna: hameen vyötärö ommellaan hartuuksien verkapuolen ja vuoripuolen väliin, sitten hartuusosan reunat kantataan vihonauhalla. Tein kanttaamisen vähän typerässä järjestyksessä, minkä takia lopputulos ei ole elegantein mahdollinen.
Tekemäni hame yhdistää kahden eri alueen tyyliä, ja siten se asettuu fantasiapukujen kategoriaan. “Jääskeläinen” hartuushame on nykytiedon valossa pakostakin fantasiapuku, sillä Jääsken hartuuksista ei ole kuvia tai tarkkoja kuvauksia. Jos hartuushameen haluaa, on silloin pakko säveltää itse. Tämä on toistaiseksi paras yritelmäni. Aion jatkaa kehitystyötä, mutta väliin tulee monta muuta projektia, jotka pitäisi nekin saattaa valmiiksi.
Missä pitäjissä käytettiin olkaimilla eli hartuuksilla varustettua hametta? Minkä pitäjien riikineisiin voi yhdistää hartuushameen? Tässä artikkelissa on päivitettyä tietoa hartuushameista. Kirjoitin edellisen kerran aiheesta vuonna 2022, ja tässä teille laajempi ja tarkempi esitys.
Hartuukselliset hameet yhdistetään Käkisalmen, Pyhäjärven, Sakkolan ja Raudun (sekä Metsäpirtin) pukuihin. Näiden pitäjien kansallispukuihin kuuluu hartuushame, ja myös esikuva-aineisto tukee sen käyttämistä. Minun tietääkseni näistä pitäjistä ei ole edes säilynyt vyötäröhameita.
U. T. Sirelius (1915) pitää hartuushametta kehitysvaiheena muinaisen avohameen ja nykyisen vyötäröhameen välillä. Jos uskomme tähän väittämän, muuallakin Kannaksella on käytetty hartuushametta ennen vyötäröhameiden keksimistä. Tietoja hartuushameista on säilynyt vähän. Muistitietoa puvuista on kerätty enimmäkseen vasta 1900-luvun alussa, ja valtaosa tiedosta käsittelee 1800-luvun jälkimmäistä puoliskoa. Koska 1800-luvun lopun tiedoissa hartuushameita ei mainita, ovat ne jääneet pois käytöstä jo 1800-luvun alkupuolella tai aiemmin. Kirvun tapauksessa tiedetään tämän tapahtuneen 1820–1850-lukujen välisenä aikana (Halinius 1826, Akiander 1852). Muualta ei ole saatavilla näin tarkkaa muistitietoa.
Mainituissa Itä-Kannaksen pitäjissä (Käkisalmi, Pyhäjärvi, Sakkola, Rautu, Metsäpirtti) hartuushame on historiallisesti perustelluin hamemalli. Hartuuksien toteuttamiseen löytyy historiallisia esikuvia, jotka on tässä artikkelissa esitetty pitäjittäin. Metsäpirtistä ei ole saatavilla esikuvia, mutta todennäköisesti siellä on käytetty samanlaista hametta kuin Sakkolassa.
Muissakin Kannaksen pitäjissä hartuushametta on todennäköisesti käytetty joskus aiemmin, eikä sen käyttäminen nyky-riikineissä ole epähistoriallista. Meillä ei kuitenkaan ole tietoa siitä, miten olkaimet perinteisesti toteutettiin. Minkä väriset ne olivat? Millaisella mallilla ne oli leikattu? Minkälaista kanttinauhaa käytettiin? Oliko niissä kirjailuja? Jos omiin riikineisiinsä haluaa toteuttaa hartuukset, joutuu ne keksimään uudelleen itse. Avaan tätä hieman artikkelin lopussa.
Vielä yksi juttu: onko se hartiushame vai hartuushame? Muistitietoaineistossa kertojat puhuvat hartuushameesta. Kansatieteellisessä tutkimuksessa on käytetty kumpaakin muotoa. Käytän itse kansankielistä muotoa hartuus. Pyhäjärvellä sana on voinut kääntyä myös muotoon hartoos (Arponen 1932, 3, 38, 51).
Pitäjät, joissa hartuushametta käytettiin 1800-luvun loppupuolella: Käkisalmi, Pyhäjärvi, Sakkola, Rautu ja Metsäpirtti (Sakkolasta 1894).
Tiivistelmä
Käkisalmi ja Pyhäjärvi
Sakkola, Rautu ja Metsäpirtti
Hameen väri
Sininen tai musta
Sininen, musta tai punainen
Hamekangas
Vetopoimutettu koko pituudeltaan. Villainen tai puolivillainen
Ei vetopoimutusta. Villainen tai puolivillainen
Hartuuksien väri
Punainen
Tummassa hameessa punainen, punaisessa hameessa tumma
Hartuusten koristeet
–
Joskus kirjontaa
Etumus
Halkio
Ei halkiota
Hartuuksien yhtymäkohta takana
Korkealla
Matalalla
Vyöttämiskohta
Todennäköisesti rintojen alta
Rintojen yläpuolelta
Helmaverka
Kapea, poimuttamaton
Leveä, poimutettu, alalaidassa päärme
Helmanauha
–
Punaisessa hameessa keltaraitainen pirtanauha
Sakkola, Rautu ja Metsäpirtti
Sakkolassa ja Raudussa hameet olivat punaisia, sinisiä tai mustia. Hameita oli kokovillaisia talvihameita sekä puolivillaisia, joissa loimi oli pellavaa ( Schvindt 1913, 5). Säilyneiden hameiden perusteella sinisissä ja mustissa hameissa oli punainen verkahelmus. Helmaverat ovat tyypillisesti runsaasti poimutettuja ja jopa 10 cm leveitä. Verka oli yleensä päärmätty. Punaisissa hameissa oli helmassa keltaraitainen pirtanauha, leveys noin 5–6 cm. U. T. Sireliuksen (1915, 94) mukaan punainen helmaniekka hame oli arkihame ja sininen puolestaan juhlahame. Vaskelan ortodoksit käyttivät hekin punaisia hameita, mutta niissä ei ollut helmassa pirtanauhaa vaan kapeampi keltainen kaitale (Vahter 1930, 1).
KA218 Sakkola tai Rautu. Helmanauhan leveys 5 cm.KA219 Sakkola tai Rautu. Helmanauhan leveys 6 cm.EKME7029 Rautu. Helmanauhan leveys 6 cm.KA3339 Sakkola tai Rautu. Verkahelmus 8 cm.KA220 Sakkola tai Rautu. Verkahelmus on 10 cm leveä.KA221 Sakkola tai RautuHartuushameiden poimutettuja helmaverkoja. Verkaa poimutettiin huomattavasti enemmän kuin ympäröivissä pitäjissä (Suomen puolella).Sakkolassa ja Raudussa helmaverat päärmättiin. Päärmepistojen alla kulkee villalanka.Punaisten hameiden helman pirtanauhoja (huom. kuvien värejä on käsitelty, jotta yksityiskohdat erottuisivat paremmin). Keltaviiruinen helmanauha kuuluu Sakkolan ja Raudun tyyliin. Kuvissa erottuu myös hamekankaan vaalea pellavaloimi.Nämä hameet ovat siten puolivillaisia.
Hartuukset ovat väriltään tummat punaisissa hameissa ja päinvastoin punaiset tummissa hameissa. Hartuuksia koottiin joskus erilaatuisista kangastilkuista. Tyypillisesti ne kantattiin ostokankaalla. Joskus Sakkolan ja Raudun hartuuksia kirjottiin. Muistitiedon mukaan “se ken ymmärs, se kirutt kirssilöill korreuksii” (Vappu Tenkanen, Vahter 1924). Kirssit tarkoittavat tässä [todennäköisesti ostettua] värikästä villalankaa. Säilyneiden hameiden perusteella hartuuksia kirjottiin maltillisemmin kuin esimerkiksi Inkerin Tuutarissa.
Yksityiskohta KA222: hartuuksien ristipistokirjontaa.Hameiden KA3339 ja KA222 hartuuksista löytyy kirjontaa.Sinisissä hameissa hartuukset ovat punaiset.Punaisissa hameissa hartuukset ovat mustat tai muutoin tummat.
Miten hametta käytettiin?
Todennäköisesti Sakkolassa ja Raudussa hartuushame vyötettiin rintojen yläpuolelta. (Sirelius 1915, 94; Keinänen K10303:13; valokuva KK1157:29). Todennäköisesti esiliina vyötettiin samaan kohtaan mistä hame alkoi. (Vahter 1930, 4; K10303:13; KK1157:29.) Hilda Olsonin kivipainokuvassa vuodelta 1868 hameenkaulus jostain syystä roikkuu rintojen alapuolella. Tähän tyyliin hame puettiin Pyhäjärvellä.
Sakkolassa ja Raudussa perinteistä hametta käytettiin yleisesti vielä ainakin 1870-luvulla (Söderhjelm 1879; muistitietoaineisto Vahter 1924).
Todennäköisesti rajan toisella puolella Inkerin Vuoleessa ja Miikkulaisessa käytettiin samantyylisiä hartuushameita kuin Sakkolassa ja Raudussa. Vuoleesta on mainintoja sinisestä punaverkahameesta sekä punaisesta viiruhelmahameesta (Vahter 1924). Miikkulaisesta on säilynyt punainen viiruhelmahame (SU5954:1).
Schvindt 1913. Sakkola, Rautu. KK1157:29 Metsäpirtti. Sohvia Tuokko l. Sutelainen poimuaa huntua. U. T. Sirelius 1915.HK19400503:141 Hilda Olson, 1868. Vaimo Sakkolasta.K10303:13, K10303:16, maalaukset Sigfrid August Keinänen vuodelta 1873, sekä KA383, KA224
Käkisalmi ja Pyhäjärvi
Käkisalmesta ja Pyhäjärveltä on paljon vähemmän aineistoa, minkä takia pitäjiä koskevat päätelmät ovat epävarmempia. Aineistoa on sen verran vähän, että eroa Pyhäjärven ja Käkisalmen hameiden välillä ei ole mahdollista tehdä. Sen sijaan ero Sakkolan ja Raudun hameisiin on ilmeinen. Käkisalmessa ja Pyhäjärvellä hartuushame on selvästi eri mallinen kuin Sakkolassa ja Raudussa. Sakkolassa ja Raudussa hameen etupuolella hartuuksien välissä on ylimääräistä kangasta, Käkisalmessa ja Pyhäjärvellä edessä on halkio. Hameen takapuolella hartuuksien yhtymäkohta on Käkisalmen ja Pyhäjärven hameissa korkeammalla. Sakkolan ja Raudun hameet ovat laskostamattomia, Pyhäjärven ja Käkisalmessa kangas on laskostettu koko matkalta helmaan asti. Kaiken lisäksi Pyhäjärvellä ja Käkisalmessa helmaverka on kapea ja poimuttamaton (tosin se on mahdollisesti laskostettu muun hamekankaan mukana).
Käkisalmesta on säilynyt ainakin yksi musta puolivillainen hame. Tämä hartuushame muistuttaa Kaukolan ja Räisälän vyötäröhameita: Se on musta, laskostettu ja helmassa on ohut punainen verka. Hameiden kuvista laskostusta on vähän vaikea nähdä, koska laskostus on ajan myötä oiennut. Samantyylinen hame näkyy päälle puettuna valokuvassa Adolf Aarnion valokuvassa (KA12.1) Käkisalmelta.
Pyhäjärvellä hartuushame tehtiin tummansinisestä (Sirelius 1915, 94) tai mustasta (ks. kuvat; Arponen 1932, 2; Kaukomieli 1876, 122) kankaasta. Hameita tehtiin kokovillaisia eli kokolankasia, ja puolivillaisia eli ärmäkkäisiä. Kaikilla ei välttämättä ollut täys-sarkahametta lainkaan. Hamekangas oli poimutettu ja prässätty. Hameiden hartuukset olivat punaista verkaa. Hameen helman yhden tai kahden sormen levyistä verkakaitaletta kutsuttiin Pyhäjärvellä listiksi (Schvindt 1913, 17; Arponen 1932). Yksittäisen muistitiedon mukaan hartuukset olivat vanhoilla naisilla leveämmät kuin nuorilla (Arponen 1932, 57).
Venäjän etnografisesta museosta löytyy käkisalmelaisen tai pyhäjärveläisen näköinen hame (REM3054-73).
KA8825 Käkisalmi, Norsjoki. Mahdollisesti hameen ostettiin Viipurilaisen osakunnan keruumatkalla vuonna 1876.REM3054-73. Ei paikkatietoa, mutta helmaveran leveyden sekä hamekankaan laskostuksen takia todennäköisesti Käkisalmi tai Pyhäjärvi. Hametta REM 3054-73 ennen museoluettelossa on paita, jonka hyvin voi olla Käkisalmen kihlakunnasta. Seuraavalla numerolla kuitenkin on esiliina, jonka Venäjän etnografinen museo on pukenut nuken ylle osaksi inkeriläistä pukua.KA12.1 Adolf Reinhold Aarnio: kauran niittoa Käkisalmen pitäjässä 1800-luvun lopulla.KA8825 helmaverka. Tässä kankaassa näkyy myös jälkiä laskoksista.KA8825
Miten hametta käytettiin?
Pyhäjärvellä hame vyötettiin kiinni rintojen alapuolelta (Sirelius 1915, 94). Todennäköisesti näin tehtiin myös Käkisalmessa (KA12.1). Hameen vyöttämiseen käytettiin Pyhäjärvellä kokkaniekkaa vyötä (Sirelius 1915, 94). Esiliina saatettiin pukea siten, että se peitti hameen halkion (K10303:14). Tässä kuvassa näette, miltä hameen halkio näyttää, jos esiliina on puettu alas vyötärölle. Vähäisen aineiston valossa vaikuttaa siltä, että hame on rinnasta hyvin avonainen ja hartuukset ovat suhteessa kapeat, ja ne vetäytyvät huomaamattomiin kohti kainaloa.
Todennäköisesti Pyhäjärvellä käyttiin hartuushametta ainakin 1870-luvulle asti (muistitieto Vahter 1924). Käkisalmessa 1890-luvulla otetussa valokuvassa (KA12.1) naisella on päällään hartuushame. Emme voi kuitenkaan tietää, onko kuva lavastettu.
Mahdollisesti hartuushame oli Pyhäjärvellä ainut hametyyppi, ennen kuin vyltäröhame alkoi syrjäyttää sitä. Yksittäisen muistitiedon (Arponen 1932, 2) mukaan Pyhäjärvellä ei aikoinaan käytetty kauluksella varustettuja körttihameita ollenkaan.
Jos vertaatte historiallisia hameita Pyhäjärven kansallispukuun, huomaatte että istuvuus on hyvin erilainen. Vuorelman versio Pyhäjärven hameesta on muutenkin suoranainen abominaatio. Käkisalmen kansallispuvun hameesta on liikkeellä hyvinkin kauniita versioita, ja varmaan siihen on saatavilla myös kelvolliset ohjeet. Näitä kannattanee hyödyntää myös Pyhäjärven tyylisissä hameissa.
K10303:14 S. A. Keinänen, Pyhäjärvi 1873. Maalauksessa näkyy hamekankaan poimutus.Pyhäjärveläinen ja sakkolalainen asukokonaisuus Kansallismuseossa. Kuva teoksessa Kaukonen 1985. Mahdollisesti same hame toisella tapaa puettuna.Pyhäjärvi, Schvindt 1913.
Muut alueet
Jääsken kihlakunnan Kirvussa käytettiin hartuushameita vielä 1800-luvun alussa. Kirvun kappalaisen Andreas Haliniuksen kuvauksen mukaan hame oli sarkaa ja väriltään punainen, sininen tai musta. Hartuukset ovat siniset tai valkoiset, ja ne on valmistettu sarasta. Helmassa oli tuuman leveä verka, joka oli punaisessa hameessa sininen ja tummassa hameessa punainen. Mustassa hameessa saattoi olla helmassa veran sijaan keltainen villanauha. Hameessa on keskellä leveä sepalus (kuten Käkisalmen/Pyhäjärven tyylisessä hameessa). Se ulottuu noin 7 cm pohkeen alapuolelle. Tässä en ole ihan varma mitä Halinius tarkoittaa: Hänen mukaansa hame riippuu navan alapuolella. Pidetäänkö hametta siis todella näin matalalla? (Halinius 1826.) Halinius ei anna ymmärtää, että hartuushamemuoti olisi hänen aikanaan ollut hiipumassa. Matti Akkanen kuitenkin kirjoittaa vuosisadan puolivälistä, että hartuushameita ei enää käytetty. (Akiander 1852.)
Kun kerta Käkisalmen kihlakunnan itäisissä pitäjissä Käkisalmessa ja Pyhäjärvellä käytettiin hartuushameita, olisi houkuttelevaa olettaa, että näin tehtiin myös Räisälässä ja Kaukolassa. Räisälästä ja Kaukolasta säilyneet hameet ovat vyötäröhameita, jotka tyylinsä puolesta muistuttavat käkisalmelaista hartuushametta muuten paitsi hartuuksien osalta. Kolmessa kaukolaisessa hameessa (KA808, KA807, MAE No. 323-11) ja yhdessä räisäläisessä hameessa (KA585) on punainen vyötärökaitale. Ehkä vanhat hartuushameet katkaistiin muodin muuttuessa vyötäröhameiksi, ja punaisista hartuuksista jäi muistuttamaan punainen vyötärökaitale?
Rannan kihlakunnasta on säilynyt runsaasti hurstuthameita, kaikki säilyneet vyötärömallisia. Schvindt (1913, 117) mainitsee ohimennen, että Koiviston hurstuthameiden kerrotaan olleen aiemmin hartuuksin varustettuja.
En ole törmännyt hartuushameisiin Äyräpään kihlakuntaa käsittelevissä aineistoissa.
Voiko hartuushametta käyttää muissa kuin itäisen Kannaksen puvuissa?
Pidän itse todennäköisenä, että koko Kannaksen alueella on käytetty hartuushameita, mutta siitä ei ole säilynyt tietoa. Jos näin uskoo, ei ole epähistoriallista valita riikineisiin hartuushame. Täysin ongelmatonta tämä ei kuitenkaan ole:
Jos tietoa hartuuksien ulkonäöstä ei ole, miltä niiden pitäisi näyttää?
Asun tunnistettavuus tietyn pitäjän riikineinä kärsii.
Ensimmäinen ongelma voidaan Räisälän ja Kaukolan kohdalla (minun mielestäni) ratkaista siten, että otetaan mallia Käkisalmen ja Pyhäjärven hameista. Koska hameet ovat muutoin samannäköisiä, ovat myös niiden hartuukset hyvällä tuurilla olleet ainakin sinne päin samaa tyyliä. Kirvun hartuuksista tiedämme jotain, ja todennäköisesti Jääsken ja Antrean pitäjien tyyli on ollut hyvin samanlainen. Joidenkin pitäjien hartuukset voitaisiin siis rekonstruoida vaillinaisen tiedon varassa. Lopputulos olisi tietenkin ns. fantasiapuku.
Itse ajattelen että puvun tunnistettavuus on sekin osa onnistunutta kansanpukua. Esimerkiksi Jääsken alueen hameet ovat viimeiset 150 vuotta olleet vyötäröhameita ja siten hartuuksellinen hame tekee puvusta vähemmän jääskeläisen näköisen. En tiedä lisäisikö hartuushameen käyttäminen kuitenkaan “mikä kansallispuku tuo on” -kyselyiden määrää, todennäköisesti ei.
Joissain tilanteissa hartuushameen käyttäminen voi olla mukavampaa kuin vyötäröhameen. Raskausaikana ajattelin, että ison vatsan kanssa olisi mukavampaa ilman ylimääräistä vyötärön ympärille köytettyä painolastia. En ehtinyt toteuttaa tätä ideaa. Omalle tytölleni olen tehnyt pelkästään hartuushameita. Lapselta vyötärönympäryksen mittaaminen on jotenkin vaikeaa, sillä vatsalihaksettoman taaperopötsin koko on aina vähän epämääräinen. Aikuisena kärsin joskus ihan mielelläni tiukasta vyötäröstä mutta lasta en halua tähän tilanteeseen asettaa. Lisäksi aikuisen naisen puvussa esiliina peittää hameen halkion, silloinkin kun vyötärön puoliskot eivät yllä kiinni toisiinsa. Lapsen pukuun esiliina ei kuulu, joten hameen tulisi pysyä edestä kiinni. Ajattelen että hame on lapselle mukavampi käyttää ja mittoihin saa enemmän kasvuvaraa, kun hame roikkuu olkien eikä vyötärön varassa.
Minulla ei ole mitään auktoriteettia vastata tyhjentävästi siihen, saako riikineissä käyttää hartuushametta (paitsi niiden Itä-Kannaksen pitäjien tapauksessa, jossa sitä kiistatta on käytetty). Minun mielipiteeni on, että sitä “saa” käyttää muissakin pitäjäpuvuissa, jos pyrkii muutoin olemaan mahdollisimman uskollinen oman pitäjänsä pukuperinteelle. Tämä tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että Jääsken alueella hartuuksiin ei tule kirjontaa, koska Jääskessä on kirjottu tosi vähän. Jos tietoa hartuuksien historiallisesta ulkonäöstä ei ole, tekisin niistä silloin mahdollisimman huomaamattomat.
Lähteet
Akiander, Matthias (Matti Akkanen). Naisien waateh-parresta Jääskessä. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1852. Linkki. Arponen, Aino. ”Vaatetuksesta Pyhäjärvellä ja Sakkolassa.” SKS käsikirjoitus E100, 94 sivua, 1932. G.H. (nimimerkki). ”Från en forakningsresa.” Kaukomieli 1876 . Linkki. Halinius, Andreas (Antti Komoinen). Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början. Päiväämätön. Linkki. Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. WSOY, 1985. Lehtinen, Ildikó, ja Pirkko Sihvo. Rahwaan Puku: Näkökulmia Suomen Kansallismuseon Kansanpukukokoelmiin. Museovirasto, 2004. Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. Linkki Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia. Suomalais-ugrilainen seura, 1915. Linkki Söderhjelm, Werner. ”Kertomus Wiipurilais-Osakunnan v. 1879 lähettämän kansatieteellisen lähetyskunnan toimesta,” julkaistu nimellä ”Keruuretkellä Raudussa ja Valkjärvellä 1879”. Kotiseutu 1938:2. s. 69 (linkki) Vahter Tyyni. ”Eräiden Karjalan pitäjien käsityöstä ja puvuista 1923–1924.” Virkamatka 1924. Museovirasto.
Ostokankaat-arikkelisarja jatkuu: nyt käsitellään tehdasvalmisteisia painokankaita. Edellisessä osassa aiheena oli verka, nyt kuviolliset puuvillakankaat. Miten eteläkarjalaisissa kansanpuvuissa käytettiin painokankaita?
Kannaksen kansanpukujen painokankaissa on usein pieniä geometrisia ja kukkakuvioita, jollaisia oli Länsi-Euroopassa liikkeellä jo ainakin 1700-luvulla. Usein kuviot on painettu yhdellä tai kahdella värillä, mutta oli isokukkaisempiakin ja kirjavampiakin kankaita.
Kuviopuuvillaa on käytetty lähinnä tilkkuina, siis kuten verkaa. Kokonaisia vaatekappaleita kuviopuuvillasta tehtiin tietääkseni ainoastaan Sakkolassa ja Raudussa, josta on säilynyt tietoa kuviopuuvillaisista esiliinoista.
Museokokoelmissa ja kirjallisessa aineistossa painokankaita esiintyy melko vähän. On mahdollista, että kansanpukuja keränneet opiskelijat ja kansatieteilijät ovat mieluummin ostaneet mahdollisimman kotikutoisia vaatekappaleita. Siten on mahdollista, että museoissa on suhteessa liikaa kotikutoisia tekstiilejä. Toisaalta on mahdollista, että konservatiiviseen asuun ei huolittu ostokankaita. Ehkä pisimpään kansanpuku säilyi elinvoimaisena Joutsenossa, mutta Joutsenon (säilyneissä) puvuissa tai puvun kuvauksissa esiintyy hyvin vähän mitään ostomateriaaleja.
Esineaineiston perusteella painokuviollisen puuvillan käyttö näyttää painottuvan itäiselle kannakselle.
Oheinen kartta ei kuvaa painokankaiden levinneisyyttä vaan ainoastaan sitä, missä sijaitsevat tässä artikkelissa mainitut pitäjät. Ne pitäjät, joista on säilynyt painokankaisia irtotaskuja, on väritetty vaaleanpunaisella. Vihreällä on väritetty ne pitäjät, joissa painokangasta on käytetty tilkkuina. Heinjoella esiliinassa, Kivennavalla nästyykissä ja Käkisalmen kihlakunnan pitäjissä nauhanpäissä. Tummanvihreällä on väritetty Sakkola, Rautu ja Metsäpirtti, jossa painokankaita käytettiin monipuolisemmin kuin muualla kannaksella.
Vaaleanpunaisella Jääski, Antrea, Koivisto ja Säkkijärvi: irtotaskussa on käytetty painokangasta. Vihreällä Kaukola, Käkisalmi, Räisälä ja Pyhäjärvi: tilkkuja on käytetty nauhan päissä ja mahdollisesti nästyykeissä. Vihreällä Kivennapa: tilkkuja on käytetty nästyykeissä. Vihreällä Heinjoki: tilkkuja on käytetty talviesiliinoissa. Tummanvihreällä Sakkola, Rautu ja Metsäpirtti: tilkkuja ja isompiakin kangaspaloja on käytetty moneen tarkoitukseen.
Toivon että tämän artikkelin kuvat voivat toimia inspiraation lähteenä nykyaikaisiin riikineisiin. 1800-luvulla käytettiin sen ajan muotikankaita – eivät ne olleet erityisen karjalaisia, vaan sitä mitä saatiin ostettua kulkukauppiailta tai Pietarista. Minun mielestäni omiin riikineisiin voikin valita vanhanaikaisia pikkukukkakankaita, mutta miksei niissä voisi käyttää myös hassuja digiprinttejä. Niissä asun osissa joissa on perinteisesti käytetty painokankaita, voisi minun mielestäni hyödyntää luovasti nykypäivän printtikuvastoa. Mutta tämä on mielipidekysymys.
Irtotaskut
Kankaiset taskut ovat perinteinen kansanpuvun osa, vaikkakin ne ovat melko uutta perinnettä. Irtotaskuja käytettiin sen jälkeen, kun metallihelaiset lappavyöt ja niihin kuuluvat vyölliset jäivät pois käytöstä. Perunkirja-aineiston perusteella esimerkiksi Jääsken pitäjässä käytettiin messinkihelaisia vöitä 1830-luvulla, mutta 1860-luvulla ne eivät enää esiinny aineistossa. Taskujen varhaisin ilmentymä ovat M. Seifertin valokuvat 1860-luvulta, KK990:1 ja KK20:1. Jääskessä irtotaskuja käytettiin siis ainakin 1860-luvulta alkaen. Olen itse perehtynyt tarkimmin Jääsken pukuhistoriaan, enkä osaa antaa vuosilukuja muulle Kannakselle.
Taskut valmistettiin usein ostokankaista, ja myös painokuviollisia kankaita käytettiin. Taskun suu ja reunat huoliteltiin yleensä eri kankaalla kuin taskun päällinen, siten että mukaan saatiin mahdollisimman montaa erilaista kangasta. Minun silmääni erityisen riemastuttava on kukikas jääskeläinen tasku (REM8762-31039). En olisi uskonut, että kangasta sai näin psykedeelisissä kuoseissa 1860-luvulla.
Koivistolta on säilynyt yksi tasku, kuten Viipurista ja Säkkijärveltä. Viipurin tasku on todennäköisesti kotikutoista kangasta.
KA3671 KoivistoVasemmalta oikealle ja ylhäältä alas: REM8762-31040, REM8762-31039 Jääski, REM3054-39, NM.0011176 Antrea. Jääskeläinen tasku on Jääskestä, sillä sama tasku on naisen päällä M. Seifertin kuvassa.
Nauhojen tertut, Käkisalmen kihlakunta
Käkisalmen kihlakunnassa pirta- ja lautanauhojen päät koristeltiin kangaspaloista kootuilla tupsuilla, tertuilla. Tertuissa käytettiin erityisesti kirkasvärisiä painokankaita. Yleensä yhden nauhan kaksi päätä eivät olleet samanlaisilla kankailla koristellut, joten mukaan haluttiin varmaan saada mahdollisimman montaa erilaista kangasta.
Kangastertut ovat todennäköisesti olleet erityisesti Käkisalmen kihlakunnan juttu. Äyräpään kihlakunnasta nauhoja on ylipäätänsä säilynyt todella vähän, lukuun ottamatta Rautua, josta kuten Sakkolassa on säilynyt lankatupsuin koristeltuja nauhoja. Sakkolasta on säilynyt lisäksi ainakin yksi kangasterttupäinen nauha. Myös Rannan kihlakunnasta nauhoja on säilynyt vähänlaisesti. Jääsken kihlakunnassa kutsuttiin sykerönauhojen tupsupäitä tertuiksi (esim. Sirelius 1915, 6-7), mutta ne koostuivat pelkästä langasta.
KA8832 ja KA8830 Käkisalmi, KA794 Kaukola. Nauhat KA4776 ja K7374:11 Pyhäjärvi, KA4819 Käkisalmi ovat lautanauhoja.Artikkelikuvassa on kokoelma lähikuvia terttujen kankaista. Räisälästä on säilynyt useita kangasterttupäisiä pirtanauhoja, joita säilytetään Venäjän etnografisessa museossa (ei kuvattuna tässä).Venäjän etnografinen museoREM 3054-99, Sakkola
Kangasterttuja toteutettiin vähän eri tavoin. Tilkut saatettiin leikata tasakylkisen kolmion muotoon, mutta myös suorakaitaisia tilkkuja käytettiin. Yleinen vaikuttaa olleen tapa, jossa päällimmäinen kangassuikale solmittiin liitoskohdan päälle. Eräässä Käkisalmen kihlakunnan nauhassa tertut on toteutettu siten, että tilkut on ensin ommeltu oikeat puolet yhteen nauhan kanssa ja käännetty sitten ulospäin. Flickr-kuvissa alla näette tämän kiinnitystavan.
Nästyykien röpyt
Itäisellä Kannaksella nästyykien päitä koristeltiin muun muassa kangastilkuin. Tilkuissa käytettiin ruutupuuvillaa, villaa, kuviopuuvillaa, ostonauhoja ja silkkiäkin. Tilkut on voitu kiinnittää nästyykin päähän yksi kerrallaan. (Samalla tavoin kangastilkkuja käytettiin koristamaan punaisia talviesiliinoja Äyräpään kihlakunnassa ainakin Heinjoella.) Niissä nästyykeissä, joissa kangastilkut ovat kapeita suikaleita (KA311 ja KA330), kangastilkut näyttävät olevan kiinnitetty nauhaksi iskemällä. Tavallisesti iskuhapsussa käytetään kuteena lankaa, mutta tässä on käytetty kangastilkkuja.
Äyräpään ja Käkisalmen kihlakunnissa tehtiin nästyyki eri tyylillä. Sakkolassa, Raudussa ja Metsäpirtissä oli käytössä Äyräpään tyyli.
Sakkolan/Raudun (KA311, KA313, KA317, KA333, Penn Museum 19539 ja 19540), Metsäpirtin (HM77.4), Kivennavan (KA1328, KA1330, KA1332, KA1337, KA1338) ja Valkjärven (K676) nästyykit ovat suorakulmaisia, ja niissä on koristeet kummassakin päässä. Koristeena käytettiin lankatupsuja tai kangastilkkuja:
Venäjän etnografinen museo REM 3054-51K114KA311 Sakkola/RautuKA1319KA1330 KivennapaKA330KA1340K114
Käkisalmen kihlakunnassa Pyhäjärvellä (KA460, KA466 sekä todennäköisesti Kunstkameran 323-34), Kaukolassa (Kunstkamera 323-19), Räisälässä (KA669, KA670), Hiitolassa (KA4842) ja Käkisalmella (KA8829, Kunstkamera 323-103 ja 104) nästyykit olivat neliönmuotoisia, ja niissä oli koristeet joka sivulla. Mainituissa nästyykeissä on käytetty koristeena lankatupsuja, ja se on todennäköisesti ollut yleisin koristelutapa Käkisalmen kihlakunnassa. Olen kuitenkin löytänyt yhden neliömallisen nästyykin, joka on koristeltu kangastilkuin:
Venäjän etnografinen museo REM 8762-31055
Esiliinat, Sakkola ja Rautu
Karjalaiset kansanpuvut jäivät vaiheittain pois käytöstä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun aikana. On täysin mahdollista, että paikoittain käytettiin painokankaisia esiliinoja yhdessä perinteisempien kansanpuvun osien kanssa. Sakkolassa painokankaisia esiliinoja käytettiin varmasti: Finnassa on yksi painokankainen esiliina; sakkolalaisella pukunukella on yllään kuviopuuvillainen esiliina ja lisäksi kuviollinen esiliina näkyy kahdessa S. A. Keinäsen maalauksessa vuodelta 1873. Vaimon nappihunnusta voidaan päätellä, että asukokonaisuus on luterilaisen naisen.
Mahdollisesti Sakkolan ja Raudun kukikkaat esiliinat ovat samaa tyyliä kuin Vuoleen ja Lempaalan vastaavat. Rajan takaa Inkeristä on useita mainintoja kukikkaista esiliinoista (Vahter 1924).
KA224 Sakkola tai Rautu. Venäläistä karttuunia.KA224 yksityiskohta: vyötärönauhaMaalaukset K10303:13 ja K10303:16 Sakkola, S. A. Keinänen; pukunukke KA383 Sakkola.
Artikkelin fokus ovat Kannaksella käytetyt painokankaat, mutta mainittakoon tässä että myös Suomenlahden ulkosaarilla käytettiin painokankaisia esiliinoja.
Paidat, Sakkola ja Rautu
Sakkolassa ja Raudussa vanhanaikaiseen pukuun kuului pieni kirjailtu rekko. Rekkomuoti hiipui vähitellen siten, että loppuaikoina niitä saatettiin käyttää, vaikka uusia ei enää tehty. Yksittäisen muistitiedon mukaan Sakkolassa paidoissa käytettiin painokankaita senkin jälkeen, kun rekkoja ei enää käytetty (Vahter 1924). Metsäpirttiläinen emäntä kertoi, että hänellä oli vielä 1930-luvulla tallessa paita: Hihat olivat leveät ja lyhyet. Hihansuissa oli reunassa kirjavaa kretonkia. Olkapäillä oli “olkaliusat”, jotka olivat keltaista kukallista kretonkia. Pääntiellä (“piäsiakaulus”) oli siinäkin kretonkia. (Vahter 1930, 4-5.)
Painokankaita käytettiin myös yhdessä rekkojen kanssa. Tällöin painokankaita käytettiin ainakin olkapäillä, kylkikiiloissa ja hihansuissa. Yhdessä paidassa (LHMVHMAE9055:1348) painokangasta on käytetty paidan etumuksessa rekon alla.
Minun on pakko vielä huomioida paidan yliset (K2668:153), joista on enemmän kuvia yllä. Alla on lähikuva tämän sakkolalaisen paidan ylisistä: kankaan on pakko olla ostokangasta. Muissakin Sakkolan ja Raudun paidoissa näkyy mahdollisesti tehdasvalmistseisia valkoisia kankaita, mutta tämä on poikkeuksellisen koristeellinen. Metsäpirtistä saadun muistitiedon mukaan paidan hartuukset (yliset) todellakin voitiin tehdä valkoisesta ostokankaasta (Vahter 1930, 4-5).
REM: Venäjän etnografinen museo; KA/K/KK: Kansallismuseo, Museovirasto; LHMVHMAE: Lahden museot; EKME: Etelä-Karjalan museo; NM: Nordiska Museet
Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia. Suomalais-ugrilainen seura, 1915. Linkki Vahter, Tyyni. ”Eräiden Karjalan pitäjien käsityöstä ja puvuista 1923–1924.” Museovirasto, käsikirjoitus, 1924. Vahter, Tyyni. ”Metsäpirtin, Muolaan, Raudun ja Valkjärven naisten käsitöistä”. Museovirasto, käsikirjoitus, 1930.
Edellisen nauhakirjasen ilmestymisestä on ehtinyt kulua aikaa. Tämä “Helpot” pirtanauhavyöt on ollut minulla työn alla pitkään. Tavoitteenani oli saada se valmiiksi jouluksi, ja nyt kesän korvilla kokoelma viimein on valmis.
Kirjasesta löydät ohjeet 16:een Käkisalmen kihlakunnan tyyliseen nauhaan sekä kolmeen muuhun nauhaan (Jääski, Ruokolahti, Seiskari). Kaikki mallit perustuvat historiallisiin esikuviin. Näitä nauhoja on todennäköisimmin käytetty vöinä. Suurimman osan yhteydessä ei ole säilynyt tietoa käyttötarkoituksesta, ja nauhoja on mahdollisesti voitu käyttää myös sykerön tai esiliinankin nauhoina. Minun mielestäni kaikki kirjasen mallit ovat kuitenkin sellaisia, että ne perinteen mukaan sopivat vöiksi.
Nauhojen ohjeet on laadittu museokokoelmien nauhojen sekä Theodor Schvindtin vuonna 1903 julkaiseman Nauhakoristeita-kirjan piirrosten perusteella.
Käkisalmen kihlakunnan ripsinauhoissa on monenlaista raitaa ja hammaskuviota, mutta niitä yleensä yhdistää yksi piirre: ne ovat pohjaväriltään valkoisia. Tätä tietoa kannattaa hyödyntää omien mallien suunnittelussa.
Jääsken kihlakunnasta on mukana ainoastaan kaksi pokramoa. Jääskeläisille ripsinauhoille laajemmin on tyypillistä, että niiden pohjaväri on punainen, ja ne ovat pääosin villaa. Jääskessä on tehty samaan tyyliin myös hameiden vyötärönauhoja ja sykerön nauhoja.
Loimen luominen pirtanauhaan
Kuviomattomat ripsinauhat sopivat hyvin ensimmäiseksi pirtanauhaprojektiksi. Videolla näytän, miten yleensä luon nauhaloimen.
Kannaksen Karjalassa suurin osa puvuissa käytetyistä kankaista oli kotikutoisia. Tavallisimpia kankaita kuten paitakankaita ja sarkaa kudottiin aika lailla joka talossa. Kotikutoisten kankaiden sidosvalikoima vieläpä monipuolistui 1900-luvulle tultaessa kutomakurssien myötä. Käsitöitä pidettiin merkkinä naisen kyvykkyydestä, joten kiinnostavaa on ettei 1800-luvun lähteistä ilmene, että kotikutoisten kankaiden käyttämiseen liittyi mitään häpeää suhteessa ostokankaisiin.
Itse tekeminen ei ole seurausta pelkästä ylpeydestä vaan myös pakosta. Kannaksen Karjalan varsinainen kansanpukuaika osuu kapeasti päällekkäin sen ajan kanssa, kun teollisia kankaita on ollut hyvin tarjolla. Painokankaita, verkaa ja samettia käytettiin säästeliäästi pukujen koristeena. Kun kokonaisia vaatteita alettiin valmistaa ostokankaista, ei niistä yleensä enää tehty perinteisen kannaslaisen kansanpuvun mukaisia. Sametin ja silkin käyttöä ei ole rajoittanut ainoastaan raha, vaan sen käyttöön rahvaan keskuudessa puututtiin myös ylellisyysasetuksilla.
Nykyisin tilanne on kääntynyt sikäli päälaelleen, että teolliset kankaat ovat halvempia ja paremmin saatavilla kuin kotikutoiset. Sen sijaan itse tekemistä arvostetaan edelleen, vaikka pukukankaiden itse kutominen on pienen piirin juttu.
Olen kerännyt tietoa ostokankaiden käyttämisestä historiallisissa kansanpuvuissa. Tässä artikkelissa esittelen veran käyttötapoja kansanpuvuissa. Sarja jatkuu myöhemmin esitellen painokankaita, ostonauhoja sekä ylellisyyskankaita silkkiä ja samettia.
Mitä verka on?
Kotikutoinen vanutettu villakangas on sarkaa, tehdasvalmisteinen vanutettu villa(palttina) taas verkaa. Verkaa on vanutettu niin paljon, että se ei purkaudu. Kun verka kuluu, saattaa sen palttinasidos tulla näkyviin. Mitä olen museovaatteiden verkoja päässyt hiplailemaan, on se ohutta, pehmeää ja tasalaatuista – sarka puolestaan on yleensä paksua, vähemmän pehmeää ja toisinaan myös vähemmän tasalaatuista. Kannaksen tekstiileissä käytetty verka on yleensä kirkkaan tomaatinpunaista eikä taita ainakaan kovin paljon siniseen. Myös keltaista, mustaa ja sinistä verkaa käytettiin.
Verkaa käytettiin yleisesti koristamaan sarkavaatteita tilkuiksi ja nauhoiksi leikattuna. Verka on kätevä kangas näihin koristeisiin, sillä sitä ei tarvitse päärmätä (Äyräpään kihlakunnassa ja Sakkolassa ja Raudussa hameiden helmaverkoja kuitenkin päärmättiin). Mainintoja kokonaan verasta tehdyistä vaatteista löytyy esimerkiksi Saleniuksen kertomuksesta vuodelta 1870. Kirjallisten lähteiden ja esineaineiston perusteella on kuitenkin selvää, että verkaa ei ollut varaa käyttää määrättömästi. Verkaa käytettiin arvokkaissa vaatteissa:
“[Hurstut]hameen helmaan ommellaan kolmea, toisinaan neljääki, tuumaa leveä liepeys punaisesta ostoverasta. Hameen liepeyden leveys näyttää, mistä arvosta hameh naisen päällä on; sillä sinisessä hameessa, jolla niinikään kirkossa käydään, ei liepeys ole muuta kuin puolta toista tuumaa leveä.” (Kirvu, Akiander 1852.)
Suomessakin oli verkakutomoita, mutta Kannaksella verkaa haettiin Pietarista (tieto Valkjärveltä, Muolaasta ja Antreasta: Vahter 1930, 6, 11; Vahter 1924, 2).
Nykyisin verkaa saa ostettua kansallispukukankaana. Vastaavaa kangasta saa myös tavallisista kangaskaupoista – sehän on tiivistä ohutta huopapintaista villapalttinaa. Olen ostanut ison satsin halpaa, ihan hyvää verkaa Eurokankaasta (Helsingin Kaisaniemen liike, tuote ei verkkokaupassa). Jos sinulla on hyviä kokemuksia verkkokaupoista, voit esim. jättää kommentin tähän artikkeliin. En ole testannut itse, mutta verkaa saa esimerkiksi Duodji Shopista ja ruotsalaisista kaupoista (kläde).
Yksiväristen sarkahameiden helmakoristeena käytettiin verkakaitaletta Jääsken, Käkisalmen, Äyräpään ja Rannan kihlakunnissa. Kolmesta edellisestä löytyy runsaasti aineistoa verkahelmahameiden käytöstä, Rannan kihlakunnasta hyvin vähän (maininta Koivistolta, Vahter 1924, 9 sekä maininta Uudeltakirkolta, Schvindt 1913, 105). Jääsken kihlakunnassa punaista verkaa käytettiin myös hurstuthameissa sekä olalle ripustettavissa hurstutvaatteissa. Pyhäjärvellä hameen helmaverkaa kutsuttiin listiksi (Schvindt 1913, 18) tai verkalistaksi (Vahter 1924, 7) . Joutsenon hameissa ei yleensä ollut verkaa (poikkeus tähän).
Eri värejä: Yleisimmin hameen helmaverka oli punainen. Äyräpään kihlakunnassa mustan tai sinisen hameen helmaverka oli punainen, mutta punaisessa hameessa keltainen. Andreas Haliniuksen mukaan Kirvussa punaisen hameen helmaverka oli 1800-luvun alussa sininen.
Eri tapoja: Helmaverkaa poimutettiin runsaasti Jääsken kihlakunnassa sekä Sakkolassa ja Raudussa. Käkisalmen kihlakunnan Kaukolassa, Räisälässä ja Käkisalmella sitä ei poimutettu ollenkaan, ainoastaan prässättiin muun hamekankaan mukana. Äyräpään kihlakunnassa verkaa saatettiin poimuttaa vähän. Jääsken ja Käkisalmen kihlakunnan hameissa helmaverkaa ei ole päärmätty, Sakkolassa ja Raudussa sekä Äyräpään kihlakunnassa verassa on päärme. Nämä päätelmät perustuvat museohameisiin.
Kaikissa Jääsken ja Käkisalmen kihlakunnan hameissa ei ole helmassa ostoverkaa. Helmakoristeena on käytetty myös kotikutoisia nauhoja, esimerkiksi hameissa EKME1392, Rautjärvi sekä KA807, Kaukola.
LHMVHMAE2599:1012 Lahden museot, Viipuri-kokoelma. Nurja puoli.HMVHMAE575:163 Antrea, Lahden museot, Viipuri-kokoelma. Nurja puoli.KA8825 KäkisalmiSakkolassa ja Raudussa hartiushameiden helmaverkoja päärmättiin, vaikka veran ei pitäisikään purkaantua. Päärmepistojen alla kulkee villalanka.KA3587 Muolaa, KA4932, KA1144. Myös näissä hameissa helmaverat on päärmätty.
Koivistolla ja Kuolemajärvellä hurstuthameen helmaa koristaa leveä poikkiraitainen kaitale, jota Koivistolla kutsuttiin hurstuen teräksi. Osassa hameista koristeluun on käytetty näyttäviä kangaspakan päitä. Terä on saatettu kasata useammastakin erikuosisesta kaitaleesta. Kaikissa Koiviston tyyppisissä hurstuthameissa ei ole ostokangasta helmassa, esimerkiksi hameissa KA3631, Koivisto ja K7173:1, Kuolemajärvi helmarimpsu näyttää kotikutoiselta.
EKME3029 Koivisto. Verkahelmuksen leveys 19 cm.K6771:1, Koivisto, Vanhakylä. Verkahelmuksen leveys 20 cm.
Verka päähineissä
Pinteliin käytettiin silkkiä mutta myös verkaa. Rautjärveltä mainitaan muistitietona, että tyttöjen käyttämä päähine tehtiin noin 13–14 cm leveästä punaisesta verkakaitaleesta (Jurva 1960). Schvindtin mukaan nauhaa kutsuttiin silkiksi, vaikka se olikin verkaa (1913, 152). Leveä tytön päänauha on kuvattu Magnus von Wrightin piirroksessa Ruokolahdelta.
Rippikoulun käymätön tyttö KK983:14, Ruokolahti. Piirros Magnus von Wright 1960.
Säppäliä käytettiin viimeisimmäksi Käkisalmen, Äyräpään ja Rannan kihlakunnissa. Myös Jääsken kihlakunnassa käytettiin säppäliä 1800-luvun alussa (Halinius). Kaikki näkemäni museosäppälit ovat punaverkaisia. Halinius mainitsee, että 1800-luvun alussa vanhat naimattomat naiset käyttivät Kirvussa siniverkaista säppäliä.
Äyräpään ja Rannan kihlakunnissa punaista verkaa käytettiin sykeröiden käärimiseen. Jääsken ja Käkisalmen kihlakunnissa sykeröihin käytettiin pirtanauhaa.
Äyräpään kihlakunnassa ripille pääsystä alkaen tytön hiukset käärittiin palmikoksi kutsutuilla verkakaistaleilla takaraivolle (Schvindt 1913, 91). Valkjärveltä kerrotaan: “Ripillä kävijät tytöt, jotka siihen asti olivat käyneet levällä päin, alkoivat kääriä hiuksensa, punaisen veran väliin, paksuun tumpuraan niskasta ylöspäin. Verkapalmikon päät jäivät riippumaan noin kahta vaaksaa niskasta hartioille.” (Salenius 1870, 36.) Schvindtin mukaan Kivennavan savakkopuvussa tytöillä oli sykeröiden muodostaman nupun ympärillä punainen verka (1913, 103).
Koivistolaisissa sykeröissä [kuva alla] hiukset on todennäköisesti kääritty verkasuikaleella. Kuolemajärvellä “tyttöjen palmikot tehtiin siten, että punainen verkakaistale halaistiin vähän vinoon, näin syntyneet kapeammat päät ommeltiin yhteen ja kierrettiin hiuksien ympäri sykeröiksi” (Schvindt 1913, 125-126).
Sykeröt ja säppäli. KK1125:16 Koivisto, kuvaaja U. T. Sirelius. “Palmikonnenät”riippuvat sykeröistä alas hartioille (ks. Sirelius 1915, 8).
Koivistolla käärittiin vaimon hunnun ympärille punainen verka. 1850-luvulla syntynyt emäntä kertoi Patalan kylästä, että nuorena hänellä oli verkaa hunnussa, mutta tuolloin 1920-luvulla sitä ei enää käytetty (Vahter 1924, 8–9.) Koivistolta on myös tieto, että morsiamet käyttivät punaista verkaa hunnun päällä (ibid, 10). Hunnun päällä on muuallakin saatettu käyttää värillistä huivia, mutta tällainen hunnun ympärille tarkoitettu verkakaitale on ominainen Koivistolle.
REM 3217-32Öljymaalaus; S.A. Keinänen: Nainen Koivistolta K10303:11KK990:4 M. Seifert 1867
Sarkaviitan koristeet
Sarkaviitan kaulusta tai sepalusta koristeltiin punaisella veralla Jääsken, Äyräpään ja Rannan kihlakunnissa sekä Käkisalmen kihlakuntaan kuuluneessa Sakkolassa ja Pyhäjärvellä. Kuolemajärvellä käytettiin punaista verkaa myös hihojen koristeena, ja punaisen veran lisäksi kauluksessa oli mustaa verkaa (Vahter 1924, 10). Pyhäjärven verkakoristeisista viitoista on vähän tietoa, mutta Schvindt mainitsee ne (1913, 19). Miesten viitoissa punaista verkaa käytettiin ainakin Koivistolla (Sirelius 1915, 190).
Kostulit on tyypillisemmin koristeltu kirjomalla kuin verkalisäyksin. Metsäpirtin Vaskelasta on maininta, että kosteleissa oli punaiset verkakaulukset, ei kirjailuja (Vahter 1930, 3). Schvindt mainitsee kirjassaan (1913) pariin otteeseen myös verkapäällysteiset turkit sekä miesten verkatakit.
Tankin koristeet
Jääsken kihlakunnassa erityisesti Ruokolahdella ja Rautjärvellä verkaa on käytetty tankin etuliepeiden ja kaula-aukon koristeluun sekä kiinnityshakasten alla. Käkisalmen kihlakunnan tankeissa käytettiin veran sijaan punaista koittanaa. Muuallakin kannaksella käytettiin erilaisia tankkeja, myös hihallisia, mutta niistä on säilynyt tietoa vähemmän.
Joutsenossa käytettiin kansanpukuajan lopussa paljon sinisiä koristeita, kun ympäröivissä pitäjissä koristusten yleisin väri oli punainen. Alla kuvattu liivi (REM 3054-6 ) on todennäköisesti joutsenolainen, ja siinä liepeitä koristaa sininen nauha tai verka.
REM 3054-6 ei paikkatietoa. Pituus 54 cm. Villaa.Liivi muistuttaa malliltaan Joutsenon kansallispuvun liiviä, jonka esikuvat ovat KA7989 ja EKME3058 (Stenberg 2009). Joutsenoon viittaavat myös liepeiden sininen nauha/kangas sekä liivin järjestysnumero Venäjän etnografisen museon esinelistassa. Numeroilla 3054-7, -8, 9- ja 10 on selvästi joutsenolaisia esineitä.
Hameen hartuukset
Hartuushameen hameosa tehtiin kotikutoisesta sarasta, hartuukset verasta. Hartuuksien kanttaamiseen käytettiin usein ostonauhaa tai painokangasta. Hartuukset olivat eri väriset kuin hamekangas. Käkisalmelta on Finnassa yksi hartuushame, musta ja hartuukset punaista verkaa. Sakkolasta ja Raudusta on Finnassa kolme hametta (KA3339, KA221, KA220), joissa hameosa on sininen ja hartuukset punaiset, sekä kaksi hametta (KA218 ja KA219), joissa hameosa on punainen ja hartuukset mustat/ruskeat.
Muuallakin Kannaksella on saatettu käyttää hartuushameita. Kirvusta on maininta 1800-luvun alusta, että hartuukset olivat sinistä tai valkoista kangasta (Halinius).
Viimeiseksi haluan esitellä melko poikkeuslaatuisen tavan käyttää verkaa: tinavyöt. Niitä käytettiin ainakin Jääsken kihlakunnassa.
Tinavöitä on Finnassa ainoastaan Joutsenosta, lisäksi joutsenolaisesta tinavyöstä on piirros Severin Falkmanin kirjassa. Schvindtin mukaan Ruokolahdellakin käytettiin 1800-luvun alussa tinavöitä. Tinavyöstä hän kertoo, että se oli kahden sormen levyinen nahkahihna, jonka päälle oli pantu noin 7 cm leveä alkujaan sininen ja myöhemmin punainen verka, ja sen päälle kotona valetut tinanastat. (Schvindt 1913, 154.)
Piirroksessa Katrina Hänninen. Alkuperäinen piirros Severin Falkman, säilytetään Lundin yliopistossa. Kopion piirtänyt Nils Mandelgren, KA4156:27. Kirjassa Lehtinen 1984.WMWE404:97 tinavyö. JoutsenoJoutseno. Severin Falkman, I Östra Finland, 1882.Joutseno. Severin Falkman, I Östra Finland, 1882.
Muita käyttötapoja
Punaverkaa käytettiin myös villaisten talviesiliinojen koristeena Äyräpään kihlakunnassa. En ottanut niitä käsittelyyn tässä, sillä aion katsoa näitä esiliinoja tarkemmin ostonauhojen yhteydessä. Lisäksi verkaa on saatettu käyttää vyöllisissä.
Paljon käyttötarkoituksia siis!
Nykyisin on varmaan helpompaa löytää verkaa kuin sarkaa. Voisiko verkaa käyttää saran korvikkeena vaikkapa liiveissä ja hameissa? Minun mielestäni verka sopii erinomaisesti esimerkiksi Jääsken kihlakunnan tankkeihin. Käytettiinhän verkaa hameen hartuuksissakin joten miksei myös liiveissä. Tankkiliivit ovat joka tapauksessa usein vuoritettuja, joten veran ohuus ei haittaa. Hameessa saattaisin myös käyttää verkaa, mutta ainoastaan todellisessa juhlahameessa, sillä arkikäytössä hamekangas joutuu kovemmalle kulutukselle kuin liivissä. Sarkaviitat kuitenkin tehdään sarasta syystä: niissä ei ole vuorta, joten kankaan pitää olla tosi ryhdikästä.
Lähteet
Akiander, Matthias. Naisien waateh-parresta Jääskessä. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1852. Linkki. Halinius, Andreas. Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början. Päiväämätön. Linkki. Jurva, Mirjam. Tiedot koottu Rautjärven kansallispuvun suunnittelun yhteydessä. Käsikirjoitus, Museovirasto, 1960. Lehtinen, Ildikó, ja Pirkko Sihvo. Rahwaan Puku: Näkökulmia Suomen Kansallismuseon Kansanpukukokoelmiin. Museovirasto, 1984. Salenius, J. M. Walkjärwen pitäjän kertomus. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1870. Linkki. Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. Linkki Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia. Suomalais-ugrilainen seura, 1915. Linkki Vahter, Tyyni. ”Eräiden Karjalan pitäjien käsityöstä ja puvuista 1923–1924.” Museovirasto käsikirjoitus 300403, 1924. Vahter, Tyyni. ” Metsäpirtin, Muolaan, Raudun ja Valkjärven naisten käsitöistä”. Museovirasto, käsikirjoitus 300409, 1930.
Artikkelikuva: LHMVHMAE2599:1012
REM: Venäjän etnografinen museo; KA/K/KK: Kansallismuseo, Museovirasto; LHMVHMAE: Lahden museot; EKME: Etelä-Karjalan museo
Kannaksen karjalaisissa kansanpuvuissa huntu on luterilaisen vaimon päähine Jääsken, Äyräpään, Rannan ja Käkisalmen kihlakunnissa. Niissä pitäjissä, joissa on erikseen savakko- ja äyrämöispuku, tämä koskee ainoastaan äyrämöispukua. Savakkopukuun huntu ei kuulu.
Kuka käyttää huntua?
Yksinkertainen vastaus on, että huntu pannaan ensimmäistä kertaa häissä, ja sitä käytetään siitä eteenpäin. Hunnun pukemisesta osana häärituaalia on säilynyt muistitietoa. Räisälässä, Ruokolahdella ja Rautjärvellä morsiamelle pantiin miehelään lähtiessä huntu päähän (Schvindt 1913, 29, 152). Jääskestä, Antreasta ja Kirvusta on tieto, että huntu pantiin päähän vihkimisen jälkeen (Schvindt 1913, 143). Tavallisen hunnun lisäksi häärituaaleissa on saatettu käyttää erityistä koristeellista pääpyyhettä.
Tästäkin huolimatta nykyisin usein herättää kysymyksiä se, kenen pukuun huntu siis tarkalleen kuuluu? Entä jos eroaa? Elää avoliitossa? Ei halua parisuhdetta ollenkaan?
Sikäli hunnun käyttäminen ei liity parisuhdestatukseen, että huntua käytetään loppu elämä myös leskeytymisen jälkeen. Naimisiin menemisen ajateltiin perustavanlaatuisesti muuttavan naisen asemaa, eikä huntu viestinyt pelkästään sitä, että nainen oli varattu. Tästä vetäisin johtopäätöksen, että myös eronnut nainen voi käyttää huntua.
Hanna Vartiainen äitinsä kanssa, 1923 Kipinola, Kuolemajärvi. Kuva Tyyni Vahter, MVKK. Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. WSOY, 1985.Leskeksi jäämisestä: käyttämissäni lähteissä ei mainita suruhunnun käyttämisestä mitään. Vaemman puoleisella naisella on päässään päähine, joka näyttää mustalta hunnulta. Vahter ei kuitenkaan mainitse erikoisesta päähineestä matkakertomuksessaan. Siksi pidän todennäköisenä, että musta päähine Vahterin kuvassa on huivi, joka kokonaan peittää valkoisen hunnun.
Avioliitto ei merkinnyt pelkästään kahden ihmisen välistä suhdetta: yleensä se tarkoitti sitä, että nainen muutti miehelään miniäksi (oli myös tapauksia, joissa mies tuli naisen perheeseen kotivävyksi). Kansanperinteessä on yleensä ajateltu, että miniän osana oli raataa ilman merkittävää autonomiaa, toisin sanoen avioliitto yleensä tarkoitti naisen elämän muuttumista vaivalloisemmaksi. Merkittävä elämänmuutos sattuu samaan aikaan hunnun käyttämisen aloittamisen kanssa, nainen muuttuu siinä pysyvästi joksikin toiseksi. Mikä voisi olla tällainen käännekohta nykyään? Nykyisellään tapahtuva pois kotoa muuttaminen ja palkkatöiden tai opintojen aloittaminen ei minun mielestäni ole riittävä käännekohta pukea päähän huntua.
Ihanteena tietysti oli, että pari aloitti seksielämän vasta avioon astuttuaan. Pelkkään seksin harrastamiseen hunnun käyttäminen ei liittynyt. Ainakaan meille ei ole säilynyt tietoja siitä, että salavuoteudesta kiinni jääneet olisi velvoitettu panemaan huntu päähänsä. Seksillä kuitenkin on syy–seuraussuhde lapsiin. Kahdessa muistitiedossa hunnun käyttäminen yhdistyy lapsen saamiseen avioliiton ulkopuolella:
Raudussa ”nuorikko sai otsaansa hunnun, valkoisen vanhan markan kokoisen pyörylän, mutta yksinäisen lapsen tehnyt nainen oli velvoitettu kantamaan punaista huntua, häpeänsä merkiksi ja istumaan kirkon jalkapuussa määrättyinä pyhinä, kunnes oli vapautunut rangaistuksestaan.” (Vuorela 1958). Kuolemajärveltä saadun tiedon mukaan ”Muista [sic] huora huntuis sanottiin aviottoman lapsen saaneelle samalla, kun kätilö pani hänen päähänsä hunnun, jota oli pidettävä aina.”
Aviottoman lapsen saaminen oli paheksuttavaa, mutta siitäkin huolimatta naiset joutuivat/pääsivät näissä kahdessa tapauksessa huntukerhoon. Lapsen saaminen on minun mielestäni niin elämää mullistava hieno juttu, peruuttamaton sellainen, että se antaa oikeuden hunnun käyttämiseen. Omassa ajattelussani merkitys siis on eri mutta lopputulos sama, eli vaimon päähine kuuluu myös äidin asuun.
KK1021:12 U. T. Sirelius 1910, ”vanhapiika Koiviston Humaljoen kylästä”. Myös KK1021:11.
Olen kiertänyt tämän vastauksen pihviä kuin kissa kuumaa putroa. Miten toimia tilanteessa, jossa alkaa olla ikää mutta ei puolisoa (tai lapsia)? Tai jossa puoliso on, mutta avioon ei ole menty? Tämä lienee yleisin tilanne, jossa hunnun käyttäminen nykyään mietityttää.
Jos puolisoa ei ole, on kansanperinne tässä suht selkeä: muistitietoa ei ole siitä, että naimattomat naiset ovat ikääntyessään alkaneet käyttää huntua. Siitä puolestaan että naimattomat naiset ovat jatkaneet tytön päähineen käyttämistä, löytyy kaksi vihjettä:
Halinius mainitsee, että 1800-luvun alussa Kirvun vanhat naimattomat naiset käyttivät edelleen siniverkaista säppäliä. Täsmälleen hän kirjoittaa ”…några ålderstigna pigor ännu nyttja”. En tiedä pitääkö tämä kääntää yleisessä vai erityisessä merkityksessä vanhaksi piiaksi. Huntua naimattomat naiset eivät kuitenkaan käyttäneet. Sireliuksen Koivistolla ottama kuva sykeröpäisestä vanhasta naisesta on otsikoitu vanhaksipiiaksi. Tämän perusteella voi ajatella, että myös Koivistolla naimattomat naiset jatkoivat tytön päähineen käyttämistä. Sirelius tarpeen mukaan lavasti kuvaustilanteita, eikä hänen ottamiansa kansatieteellisiä kuvia tule tulkita todellisuutena niin kuin se oli, vaan ideana jonka Sirelius halusi välittää. Koivistolla vanhoja päähineitä kuitenkin käytettiin 1900-luvulle asti, joten mahdollisesti tilanne on ihan aito.
Avoliitossa tai muussa vakiintuneessa parisuhteessa en osaa antaa yksiselitteistä neuvoa. Ehkä tällaisessa tilanteessa voisi pohtia sitä, miten oma parisuhde eroaa avioliitosta vai eroaako se siitä mitenkään. Avioliitossa sovitaan, että rahat ja lapset ovat yhteisiä – jos ei erikseen sovita toisin. Ja avoliitossa ei oletuksena sovita yhtään mistään, mutta aina voi erikseen sopia muuta. Tästä syystä eivät minun mielestäni avoliitto ja avioliitto välttämättä eroa toisistaan, jos asiaa tarkastellaan maallisesta näkökulmasta. Joillekin meistä avioliitolla voi tietysti olla myös hengellinen merkitys.
Muistetaan myös, että viime kädessä jokainen itse tekee päätöksen käyttää tai olla käyttämättä huntua. Tässä artikkelissa olen käsitellyt hunnun käyttämistä kansatieteen tutkimuksen näkökulmasta, siis: miten ennen vanhaan on toimittu. Nykyisin voidaan toimia toisellakin tavalla.
Lähteet
Halinius, Andreas. Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början. Päiväämätön. Linkki Vuorela, Lilli. ”Orsikot ja alasniekka paita Raudussa.” Tiedonantajaverkoston lähetys, Museovirasto, 1958. Linkki
Artikkelikuva: malleja Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä -maalausta varten Albert Edelfeltin ateljeessa HK19350115:5.
Kirvun kappalaiselta Andreas Haliniukselta (Antti Komoinen) on säilynyt kertomus kirvulaisesta kansanpuvusta 1800-luvun alussa. Todennäköisesti katkelma on peräisin käsikirjoituksesta “Hushållnings Calender för Kirvus Kapellgäll År 1816” [edit 3.7.2025: ei ole], mutta otsikostaan huolimatta käsikirjoitus lienee myöhemmältä ajalta, kirjoituksessa mainitaan vuosi 1826.
Andreas Halinius syntyi Halisen kylässä (siitä nimi Halinius) Maarian pitäjässä Turun läänissä vuonna 1768. Halinius opiskeli Turussa, jonka jälkeen vuonna 1795 hänet nimitettiin apulaispastoriksi Taipalsaarelle ja 1799 Vehkalahdelle. Halinius osasi venäjää, minkä takia hänet lähetettiin juuri vanhaan Suomeen. Vuonna 1802 Halinius siirtyi Kirvuun. Kirvussa hän papintyönsä ohella paitsi tallensi kirvulaista kansanperinnettä, pyrki hän myös parantamaan paikkakunnan oloja perunanviljelyn edistämisen ja rokotuskampanjan muodossa. (Borgå Tidning 1844:28.) Lisäksi Halinius kirjoitti päiväkirjaa 1803–1834 – varmasti arvokas lähde, jota en ole onnistunut paikantamaan [edit. paikannettu].
Teksti on käännetty ruotsinkielisestä käsikirjoituksen kopiosta (Museovirasto). Käsikirjoitus on ihan hyvää käsialaa mutta kieli vanhahtavaa. Tekstissä käytetään esimerkiksi vanhoja kirjoitusmuotoja sanoista, ja minusta tuntuu että sanoja käytetään myös eri merkityksessä kuin nykyruotsissa. Tässä on paras mihin itse pystyin. Tekstiin on hakasulkeilla merkitty ne kohdat, joita en osannut kääntää sanatarkasti, yleensä tässä on kyse muutamasta sanasta. Vyöllisiin liittyen poistin kokonaisen lauseen, koska en siinä kohtaa ollut ihan varma miten asia tarkalleen on ilmaistu. Alkuperäisen tekstin kopioon pääsee tutustumaan Museovirastolla. En voi ladata kopiota tästä kopiosta nettiin – tekisin niin jos saisin – sillä Museoviraston aineistojen käyttöehdot kieltävät kuvatun aineiston uudelleenjulkaisemisen.
Lisäksi, tekstin perään on lisätty katkelma Kirvun talouskalenterin v. 1816 käännöstä, joka on peräisin Aulikki Ylösen Kirvun kirjasta. Kirjaan otetussa versiossa on kokonainen kappale, jota museoviraston kopiossa ei ole. Löysin tämän käännöksen vasta, kun olin tehnyt omani ja käyttänyt siihen monta tuskaista tuntia aikaa. Muutoin Ylösen kirjan käännös on hyvin samanlainen omaan käännökseeni verrattuna, paitsi mielestäni se muutamassa kohtaa oikoo ja ainakin minun lähteenä käyttämässäni käsikirjoituskopiossa paljinsoljen leveys on yhden sormen mitta eikä kolmen sormen leveys niin kuin Ylösen kirjan käännös väittää.
Alkuperäinen teksti (käännös)
Halinius, Andreas. Klädedrägten i Kirvus i 1800-talets början. Päiväämätön.
1802. Kirvun kappeliseurakunnan miesten ulkoasu koostuu vaaleanharmaasta sarkakauhtanasta, ”viitta”, jossa on leveät kädentiet, messinkinappien kanssa tai ilman, niskasta polveen pitkä ja ei peitä rintaa, samasta kankaasta olevasta ja saman värisestä liivistä, jossa oli kaksi taskua, tai sen sijaan hihoilla varustetusta liivistä, jota käytetään sään mukaan kauhtanan sijasta, siksi se on varustettu messinkinapeilla. Musta huopahattu jossa pyöreä, matala kupu ja aika leveät reunat, mutta talvella sininen sarkamyssy, jossa on musta lampaannahkareunus ja lampaannahkavuori. Talvella käytetään lampaannahkaturkkia, joka on samankokoinen kuin kauhtana, kuten myös lyhyempää lampaannahkaturkkia, jota käytetään edellä mainitun vaatteen alla, ja jossa yleensä ei ole hihoja. Pari mustia sarkahousuja, jotka ulottuvat kantapäähän, joissa on solki tai nauha kauluksessa ja leveä sepalus. Polven alapuolella housut on köytetty villalangasta kudotulla nauhalla, aikaisemmin nahkaremmeillä, joissa oli monia messinkiholkkeja. Lyhyet villasukat ja/tai käytetty pellavariepu. Korottomat kengät, joissa on leveä ja pitkä varsi, joka avautuu kantapään yläpuolella ja pitkät mutta kapeammat nahkaremmit, joitain kortteleita pitkät, joilla varret sidotaan. Nahkavyö, tai villalankainen nauha, jossa on solki, joka on vyötärön ympärillä housunkauluksen yläpuolella. Tässä vyössä on kiinni pieni nahkapussi, jossa on lukko, joka suljetaan messinkinapilla. Tässä pussissa säilytetään tuluksia. Vyössä roikkuu myös tuppi, jossa on vuolupuukko, jota voidaan käyttää pöytäveitsenä, puukahvalla. Sarkaisten kauhtanan ja housujen sijaan käytetään samoja vaatteita myös palttinasta tehtyinä. Missään vaatteissa ei ole vuorta. Valkoinen paita, hienompi tai karkeampi, ilman kaulusta. Kaulavaatetta ei käytetä. Aikaisemmin käsiteltyjen kenkien, joita kutsutaan nimellä ”upokkaat”, sijaan käytettiin erityisesti menneinä aikoina ja kesäisin tuohikenkiä. Kauhtanoissa ei ole taskuja. Samoin turkit, jotka ovat myös ilman päällyskangasta. Miehet kulkevat kaikki leikkaamattomilla hiuksilla, mutta vain harvat eivät aja partaansa tai leikkaa partaansa.
Konfirmoimattomat tytöt kulkevat hiukset avoinna ja päässään kahden keskisormen levyinen nauha punaista verkaa, ennen sinistä verkaa, jollaista jotkut vanhat piiat (“ålderstigna pigor”) vieläkin käyttävät. Nämä nauhat on nastoitettu tuuman leveällä, ¾ tuumaa pitkällä tinaisella väkäsellä. Sellainen kuuluu heidän kirkkopukuunsa ja sitä kutsutaan ”säppäliksi”.
Konfirmoidut tytöt letittävät hiuksensa kummaltakin puolelta päänauhalla. Letit kohotetaan toisiaan vasten, ja ne yhdistyvät toisiinsa siten, että ne muodostavat kaksikätiset korkeat länget. Nämä kääritään uudelleen kirjavalla villalankaisella nauhalla, jossa on enemmän punaista kuin sinistä. Kummankin letin juuresta kulkee kapeampi nauha, keltaista villalankaa, niskaan josta ne ovat lujasti kiinni, niskasta roikkuu kaksi tuuman leveää ja kolme korttelia [45 cm] pitkää nauhaa punakeltaista villanauhaa, ja samanväriset tupsut. Edellä mainittu säppäli ympäröi lettien juuria ja peittää ohuemman keltaisen nauhan. Se kuuluu heidän kirkkoasuunsa, mutta säppäli on vain heidän pyhäpäivän hiuslaitteensa. Arkipäivinä he kulkevat kuten kaikki nuoremmat hiukset auki ja alaskammattuna. Kauppiaalta ostettuja lasihelmiä. Keho ympäröidään hamppupalttinaisella kankaalla, mutta pyhäpäivinä ovat yliset hienompaa kangasta, pellavapalttinaa. Pyhinä käytetään myös erityistä ylispaitaa, jopa hihojen kanssa, ja leveä, lyhyempi kuin äsken mainittu, joka ulottuu pohkeeseen asti. Näiden paitojen sepalus kiinnitetään leuan alta. Alapuolella oleva paita pienellä hopeasoljella mutta ylempi paita, ja jos se on ainut paita, suurella pyöreällä vähintäänkin halkaisijaltaan sormen mittaisella hopeasoljella. Köyhemmät käyttävät tinasolkea. Valkoisia pellava- tai villasukkia käytetään vuodenaikojen mukaan, erityisesti kirkossa. Syksyisin ja keväisin käytetään myös villaisia puolisukkia, jotka ovat mustia, samoin kirkossa ja aina tuohikenkien kanssa. Pellavalankaisia puolisukkia tuohikenkien kanssa tai ilman, mikä useimmiten tapahtuu arkena ja pyhäpäivinä kotiympäristössä. Ja ne naisista, jotka haluavat olla kohteliaita mutta eivät ole pukeutuneet kenkiin, niin jättävät he tuohikenkänsä eteiseen ja tulevat paljasjaloin, kuten myös talvella jonkun arvohenkilön luokse.
Hame sarkaa, punainen, sininen tai musta, jossa oli helmassa tuuman levyinen sininen verka silloin, kun hame on punainen, mutta muutoin saman levyinen punainen verka tai myös keltainen villanauha mustan hameen kanssa. Hame riippuu navan alapuolella, siinä on leveä sepalus vasten napaa, ulottuu vain puoli korttelia [n. 7 cm] pohkeen alapuolelle. Sellainen hame roikkuu yleensä kiinniommeltuna, erityisesti kun se on uusi, siniseen tai valkoiseen sarkaliiviin. Puolihameet ovat myös sarkaa, niissä on leveät valkoiset, siniset ja punaiset raidat ja kolme tuumaa leveä punainen verka helmassa. Tämä hame peittää vartalon yhden puolen ylhäältä alas, [sivu on suurelta osin peittämätön, ja sitä peittää vain pellavavaate]. Tämä hame riippuu leveän kirjavan nauhan varassa, vironvyöksi kutsuttu, kustakin hameen yläreunasta sen puolen olkapään yli, jota hame ei peitä. Tämä hame, tai puolihame, ulottuu olkapäältä vastapuolelle lähelle kantapäätä. Sellainen puolihame vyötetään vyötärön ympäri pari tuumaa leveällä nahkaremmillä, jossa on lähes 20 kappaletta leveitä, lähes neliskanttisia messinkiheloja ja solki, asetettuna navan alapuolelle. Tästä vyöstä riippuu suuri messinkirengas, neljä tuumaa halkaisijaltaan [?!], sekä ympäröi messinkiristiä. Tästä renkaasta riippuu tuppi, jossa on veitsi, jossa [on puu- tai luukahva], jota käytetään pöytäveitsenä ja myös vuolupuukkona; sekä neljä tuumaa pitkä messinkisylinteri, jota ympäröi kapeampi valkoinen nauha, jossa säilytetään ompelulankaa, nappeja, neulaa ei käytetä [sekä pieni nahkakukkaro]. Sellainen vyö kaikkine varusteineen ympäröi vyötä kaiken aikaa paitsi öisin ja peittää hameen kauluksen, myös itse paidan, kun hametta ei käytetä erityisesti naimisissa olevilla, kuten kesäaikaan ja talviaikaan lämpimissä huoneissa, ja on niin tarpeellinen, ja sitä ei millään tapaa voida olla pukematta.
Kenkiä, joissa on korot, käytetään ainoastaan suurimmissa juhlissa, kuten esimerkiksi häissä, mutta useammin ilman korkoja, kuten talviaikaan ja lämpimänä ja kuivana kesänä kirkossa. Nämä kengät ilman korkoa kiinnitetään pitkillä remmeillä pohkeeseen. Joko mustaa tai harmaata sarkaliiviä käytetään vyön alla. Kaikki nämä peittää polveen ulottuva lampaannahkaturkki talvisin, sekä sarkakauhtana, joka on valkoisenharmaa, myös pellavakaftaani, jota erityisesti vanhemmat henkilöt käyttävät kesäaikaan, jotka ovat niin tiukkoja, että ne eivät peitä rintaa. Turkeissa ei ole päälliskangasta ja muutkin vaatteet ovat ilman vuorta. Kaikki naimisissa olevat ja ”lägrade personer” käyttävät valkoista liinaa, joka on kulmastaan taitettu [sykerön ympäri] ja vastakkainen kulma roikkuu selällä, mutta kaksi vastakkaista kulmaa sidotaan päälaen päälle. Suurina juhlapäivinä tämä liina on suurempi kuin tavallinen arkiliina, joka ulottuu hädin tuskin niskan alapuolelle.
Kapea esiliina, joka peittää edellä mainitun veitsen, sylinterin ja kukkaron, ja ulottuu hieman polven alapuolelle, on valkeaa palttinaa, joka on useisiin kaitaleisiin leikattu, ja jokainen leikattu kaitale, joiden näkyvissä oleva ympärys on ympäröity tummanharmailla pitseillä, pellavalangasta nyplättyjä. Talviaikaan käytetään sitä paitsi mainitussa päälaitteessa, jota kutsutaan ”hunnuksi”, päällä isompaa liinaa, jossa on useampia pitsejä, sitä kutsutaan ”päänästyykiksi”. Talvella käytetään reessä isoa musta- ja valkoraitaista villatäkkiä suojaamassa rouvaa ja lapsia säältä. Hunnutetut naiset eivät käytä säppäliä. Kaulavaatetta ei käytetä. Piiat eivät peitä koskaan päätään.
1810. Nyt alkavat he myös käyttää saappaita, leveitä venäläisiä turkkeja ja kauhtanoita, mutta vaalean harmaita.
1821. Näinä vuosina alkoivat miehet käyttää mustia huopahattuja, joissa on leveät reunat, kutakin ympäröi leveä samettinauha, sekä suuri leveä solki hatussa. Valkoiset, leveät, rinnan peittävät, ja pitkät sarkakauhtanat, siniset sarkaliivit, pitkät valkoiset sarkapöksyt, kirjavata puuvillaiset kaulahuivit. Kirjavat kamelinkarvavyöt, kaikilla saappaat, sekä taittoveitset, ruvettiin myös leikkaamaan hiuksia. Ja naiset käyttvät valkoisia sarkakauhtanoita. Valko-, puna- ja siniraitaiset sarkahameet, joissa on 3-4 tuumaa leveä verka helmassa. Myös liivi vihreää verkaa, kantattu punaisella veralla. Edelleen, pidemmät ja leveämmät valkoiset palttinaesiliinat, joissa useita pitsiraitoja, jotka eivät enää ole mustanharmaita, vaan punaisia, vihreitä, sinisiä tai tulenkeltaisia. Pyhäpäivinä isot valkoiset pääliinat “calencourt”- kangasta *
1826. Nyt ovat naimattomat alkaneet jättää pois säppäliä, eli sitä parin sormen leveää punaista verkaa, jossa on tinanastoja, sen sijaan he käyttävät päässään melkein yhtä leveää mustaa silkkinauhaa, jossa päät riippuvat niskassa. Kuten myös ollaan lopettamassa messinkihelaisen nahkavyön käyttäminen, siihen kuuluvan veitsen, tupen, nahkakukkaron ja messinkisylinterin kanssa. Sen sijaan käytetään värikkäästä verasta tai muusta hienosta kankaasta tehtyä taskua. Nyt jopa yöpaidat ovat hienoa palttinaa. Kummankin tavan ovat omaksuneet sekä naimisissa olevat että naimattomat naiset.
***
* Teoksessa Ylönen, Aulikki. Kirvun kirja. Helisevä-säätiö, 1954, calencourt on käännetty karttuuniksi.
Artikkelikuva: Kirvun vuosina 1815-1816 rakennettu kirkko. Kuva: Kansallismuseo.
Matthias Akiander (Matti Akkanen) 1802-1871 oli juuriltaan jääskeläinen talonpoika, mutta päätyi yliopistouralle. Hän on kirjoittanut yhden harvoista karjalaisten kansanpukujen kuvauksista siltä ajalta, kun pukuja vielä käytettiin. Akiander kuvaa naisen kirkkopukua ja lyhyesti myös arkipukua 1800-luvun puolivälissä. Tekstissä viitataan kuvaan, on tämä painokuva.
Olen ladannut vanhoja kirjoja omalle sivulleen. Akianderin kirjoitus on painettu fraktuuralla, sitä ei skanneri tunnista kunnolla tekstiksi ja siksi tässä teksti kokonaisuudessaan uudelleen litteroituna.
Lisäys 3.4.2025. Matthias Akianderin nimestä: “Vastaanottaessaan hänet [saksankieliseen] kouluun johtaja muutti nuoren Akkasen nimen »Akiander»iksi. Niin vaati ajan tapa, sillä katsottiin sopimattomaksi, että sivistyneeseen luokkaan kuuluvalla henkilöllä oli suomalaiselta kajahtava nimi.” (Kaukomieli 1912.)
Lisäys 1.5.2026: Akianderin kirjoitusta, Liewendahlin kivipainossa painettua, myytiin kirjakaupassa 60 kopeekan hintaan (Suometar, 1852:50). Nyt varmistui siis s se, että mainittu painokuva (Liewendahlin kivipainossa painettu 1852) liittyy juuri tähän tekstiin. Samalta aikakaudelta nimittäin on toinenkin kivipainokuva.
Alkuperäinen teksti
Akiander, Matthias. Naisien waateh-parresta Jääskessä. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1852.
Suomen kansan vaateh-parsista ovat naisien vaatteet Jääsken kihlakunnassa Wiipurin läänissä sekä näöltänsä että teoltansa mainittavimmat. Jääsken kihlakunnat naiset ansaitsevat kiitoksen siintä, ett’ eivät ole ruvenneet koristeleimaan valtojen mukaan vaatteissansa, vaan tänäkin päivänä pitävät saman kuosisia vaatteita kuin esivanhempansa. Heidän vaatteensa parsi onki suomalaisesti sanottava ja sen tähden arvossansa pidettävä. Ja jos tuo, säädyn suhteen, on kaunis karvaltansa, vaikka erismuotoinen kuosiltansa, niin sen arvo ylenee vielä siintä, jotta kaikki tyyni nutut, joilla naiset ruumiinsa verhoittavat, ovat, kantajalle kunniaksi, omin käsin kudottuja, omin sormin ommeltuja. Nyt valmistetun kuvauksen [todennäköisesti KK989:1] selitykseksi panemme tähän muutamia sanoja ”naisien waateh-parresta Jääskessä”.
Kuvattuna seisoo tyttö vasemmalla ja akka oikealla puolella, kumpanenki kirkkovaatteissansa. Tytöllä ovat talvivaatteet päällä: valkea sarkaviitta päällimmäinen, jonka alla ovat kostoli ja sarkatankki, mutta akalla on kesänuttuin päällimmäisenä toimikkainen kostoli. Paidassa ovat rinnan kohdalla rakset, joissa pidetään suurta hopeista rintasolkea, naisien kalleinta koristusta ja ostokalua.
Lapsena ollessansa tytöt pitävät, kirkossa käydessään, tuumaa leveän mustan silkin hiuksiensa ympäri; mutta, ripille päästyänsä, he saavat sellaiset syköröt päähänsä, kuin kuva näyttää. Syköröt tehdään tahi, niin kuin siellä sanotaan, päätä syköröidään sillä tavoin, että hiukset harjataan molemmin puolin otsaa kokoon ja kääritään palmikolla letille, jonka sisään pannaan koivun varpuja, lettiä puhdissa pitämään; ja nämät letit väännetään ohimilta molemmin puolin päälletysten vempeleen ruovisiksi syköröiksi päälaelle ja köytetään tikutteella vahvasti kiini. Palmikko ja tikuteh ovat niin muotoin syköröin käärinnauhat, jotka ovat tehdyt langasta. Palmikko kudotaan punertavista ja muun karvaisista langoista sormea leveäksi, mutta tikuteh kierretään tahi tikutetaan ympyräiseksi. Sekä palmikko että tikuteh ovat niin pitkät, että niiden nenät, joihin ollaan tehtynä monennäköisistä langoista korttelia pitkät tupsut, joita tertuiksi sanotaan, riippuvat selän takana, vaikka ne tästä kuvasta eivät tule näkyviin. Ympäri päätä painetaan musta silkki peittämään tikutetta, joka niinikään juoksee ympäri pään. Entiseen aikaan tytöt pitivät silkin asemasta säppäliä. Säppäli oli tuumaa leveä rimssu punaisesta verasta, johon oli kiini pistelty tinasta valettuja nastoja.
Naimisihin mäntyänsä tyttö saapi syköröin ympärille hunnun päähänsä, osoitteeksi, jotta hän on akka, jota täällä toisinansa sanotaanki huntupääksi. Huntu on puolta toista kyynärää pitkä ja niin leveäki päävaateh hienoimmasta palttinasta, jonka neljäs kolkka kääritään syköröin ympärille, ja muu peittää päälaen ja riippuu hartioilta alaspäin selän takana, päällimmäisenä muista vaatteista. Hunnun kääriminen syköröin ympäri tahi, niin kuin täällä sanotaan, pään paneminen vaatii tottumista; sillä poimeet syköröin juurella pitää tehtämän tasaisiksi ja sikäli pienemmiksi, mitä ylempänä ne ovat syköröin juurelta. Syköröt ovat aika ajalta muuttaneet kuosinsa. Ne olivat ennen soukemmat ja korkeammat ja seisoivat otsan kohdalla; nyt ovat leventyneet, lääpistyneet ja vääntyneet päälaelle päin.
Paidan kaulus ja sepalus ovat tikatut monen näköisillä rihmoilla. Kirkkopaita on palttinainen; köyhemmät pitävät ylispaitaa, jonka ylimmäinen puoli hihoineen on palttinasta, mutta alapuoli ruohtiminen. Ylimmäistä puolta sanotaan ylisiksi.
Kostoli on aina toimikkainen, mutta tankki on sarkainen, olkoon se sitte musta tahi valkea taikka sininen karvaltansa. Jääsken (tahi Pietarin kirkon) ja Antrean kirkon pitäjissä on päällimmäinen vaateh valkea sarkaviitta, eres talvipakkaisessa, milloin lammasnahkainen pitkä turkki on päällimmäisenä. Ennen hankittiin turkkiin revonnahkainen kaulus, mutta nyt on turkin kauluksen koreus jäänyt pois. Kaikki naisen sarkavaatteet, niin kuin viitta, tankki ja sukat, jotka Jääsken ja Antrean kirkon pitäjissä ovat valkea, muuttuvat karvaltansa Joutsenon pitäjässä mustan ruskeiksi ja Ruokolahdella harmaiksi. Sillä tavalla eroittaa vaattein karva kunki pitäjän naiset toisistansa, ehkä heidän vaattensa parsi muiten on melkein yhtä ruovia.
Kirkkohameista on hustuuthameh sekä kallein arvoltansa että kaunein näöltänsä, (katso tytön kuvaa). Tämä on niin kirjava karvaltansa, ett’ei sitä ymmärrä joka tyttö kutoa. Mutta sepä tyttö onki muita muhkeampi, toimeltansa taitavampi, joka itse osaa langat painaa, kehiltä luoda kankaan ja sitte sen kutoa hurstuuthamesaraksi. Hameen helmaan ommellaan kolmea, toisinaan neljääki, tuumaa leveä liepeys punaisesta ostoverasta. Hameen liepeyden leveys näyttää, mistä arvosta hameh naisen päällä on; sillä sinisessä hameessa, jolla niinikään kirkossa käydään, ei liepeys ole muuta kuin puolta toista tuumaa leveä.
Vasemmanpuoleinen esiliina on Akianderin mukaan Antrean tyylinen.
Mutta jos hurstuuthameessa tytölle on työtä, niin ei hänellä ole sitä vähemmin esiliinaa tehdessä. Mitä soreamman esiliinan tyttö osaa itsellensä valmistaa, sitä pätevämpänä häntä pidetään. Esiliina tehdään sillä tavoin, jotta pari tuumaa leveäin palttinasiepalein välihin ommellaan nyytinkiä, jota myös pannaan esiliinan molemmille kupeille ja alapäähän (katso akan kuvaa). Tytön kuvassa on esiliina Antrea kirkon ruovia. Nyytingin teko on jäykkäsormisille äkkinäistä; sillä se vaatii taidollisuutta. Nyytinki on leveämpi ja kapeampi aina sitä myöten, mihin sitä milloinki ommellaan; ei se kuitenkaan ole milloinkaan tuumaa leveämpi. Monennäköisiä rihmoja kääritään pienille papeloille, jotka riippuvat nyytinkityynystä tahi pussista, kuki papelo erisäikeessä ja näillä papeloilla nopeloidaan nyytinkiä. Kätevyyttänsä saavat siis tytöt näyttää sekä nyytinkiä papeloidessa että palmikkoa, tikutetteita ja virovöitä kutoessansa, kuin myös paidan kaulusta ja sepalusta tikatessansa. Virovyö kudotaan monenkarvaisista langoista milloin tuumaa leveäksi ja milloin taas kapeammaksi nauhaksi.
Sukat ovat talvisaikana lankaiset, mutta kesällä liinaiset. Sormikkaat olivat ennen niin pitkävartiset, jotta ylettyivät kyynnyspäähän asti, mutta nyt ne ovat varrettomat; ja niitä neulotaan langasta, niin kuin kintaitaki. Entiseen aikaan pitivät naiset ruohikenkiä jalkiminansa, sillä ummiskengillä (napastilla), joilla oli korkea apsatti keskijalan alla, naiset harvoin kävivät kirkossa. Nyt ovat taas valtojen kuosiset kengät jotenki tavalliset, ja jopa Jääsken naisien jalat alkavat siitää pieksyjäki. Ruohikengistä (katso akan kuvaa) on päällysnahka juhtinen. Päällysteen leikattuin reikien lävitse pujotetaan kaita nahkarimssu, jota ympäriköksi sanotaan, ja jolla päällysnahka vedetään jalkarintaan kiini. Ympärikkö juoksee kantalapun lävitse ja on ommeltu kiini paulaan. Paula on niinikään juhtinen ja vähä leveämpi ympärikköä. Ruohikengän kantalapusta juoksee paula yhdeltä ja ympärikkö toiselta puolelta ketroksen yläpuolitse monta kertaa sääriluun ympäri, ja estää kenkää jalasta putoamasta. Kovan pakkaisen aikana naiset pitävät kirkkotiellä suurta päävaatetta korviensa ja päänsä ympärillä.
Kirkkovaatteet muuttuvat kuluessansa ensin pyhäpäivänutuiksi ja sitte arkipäivinä pidettäviksi. Arkipäivänä pidetään ruohtimista paitaa ja mustaa hametta, jonka liepeys ole tuumaakaan leveä, ja ruohikenkiä. Esiliina on arkipäivinäki tavallinen. Kesän aikana pidetään hihatonta, mutta kylmempien ilmojen aikoina hihaniekkaa tankkia. Tankin muotoista hihatonta nuttua lammasnahoista sanotaan rystlapksi. Ylishameet ovat nykyiseen aikaan heitetyt pois. Hameen yliset olivat hihattomat. Kesäsaikana ja aina silloin kuin ei ole jalassa pitkävartisia sukkia, naiset pitävät kalsuja säärissänsä, pohkein peitteenä. Kalsut ovat neulotut järeästä liinaisesta rihmasta niin kuin liinasukatki, eivätkä ole sen väljemmät kuin sukan varret. Muutoin ovat naiset edesmenneihin vuosihin asti jokapäiväisessä elämässä pitäneet lapavyötä. Lapavyöksi sanotaan sellaista nahkaremelistä tehtyä vyötä, johon on pujotettu messingistä valettuja lapoja toinen toiseensa kiini. Tässä vyössä riippui tuppi, neulikko ja kukkaro. Tupessa pidettiin luupäätä veistä, sillä naisien veitsi oli luupäinen. Neulikossa säilytettiin neuloja ja kukkarossa kannettiin rihmaa ja muita ompeluskaluja hätätarpeen varaksi. Harvat naiset nyt enää pitäjät lapavyötä.
Löydätte nyt Pinterestistä satoja kuvia karjalaisista kansanpuvuista (ja joukossa myös muutama kansallispuvun osa). Museoesineitä on mukana Finnasta, Ruotsin ja Norjan museoiden DigitalMuseumista, Venäjän museoiden katalogista sekä muutamasta yhdysvaltalaisesta museosta. Ajattelin että tämä kokoelma auttaisi hahmottaan kihlakuntien ja pitäjien ominaisia pukeutumistyylejä sekä vaihtelua tyylin sisällä. Voit selata esineitä pitäjän tai vaatteen käyttötarkoituksen perusteella. Enimmäkseen kokoelmassa on mukana Kannaksen, Keski-Karjalan ja Jääsken kihlakunnan asuja.
Suomessa kansanpukuja on eniten tietenkin Kansallisemuseossa. Osa Kansallismuseon kokoelmasta löytyy Finnasta, iso osa ei. Monista esineistä on saatavilla ainoastaan suttuinen mustavalkokuva jostain vanhasta kirjasta, osasta on vain piirros. Olen lisännyt myös näitä kuvia. Muita tärkeitä museoita ovat Lappeenrannan ja Lahden museot. Joensuussa on Sortavalan museon esineitä.
Venäjän museokatalogi ei avaudu Suomessa ilman VPN:ää. Osa Kunstkameran ja Venäjän etnografisen museon esineistä on ladattu museoiden omille sivuille, jonne pääsee myös suomalaisella ip-osoitteella. Pinterestissä pystyt selaamaan kaikkia esineitä, osassa esineistä linkki alkuperäiselle sivustolle ei ip-muurin takia toimi.
Yhdysvaltalaisissa Penn Museumissa on useita karjalaisia esineitä. San Fransiscossa on yksi rekkopaita sekä harakkoja. METissä kaksi esiliinan päätä. Penn Museumin esineiden tavoin nämä ovat ilmeisesti Zelia Nuttallin Venäjän matkallaan 1894 keräämiä esineiltä. Lisäksi Pitt Riversin museossa on sortavalainen solki. Nämä ovat ne, jotka löysin isoimmista museoista sekä sattumalta. Yhdysvaltalaisilla museoilla ei ole (kai?) yhteiskatalogia, joten karjalaisten esineiden etsiminen niistä on hakuammuntaa.
Museoesineiden lisäksi mukana on kansatieteellisiä piirroksia ja valokuvia. Viipurissa toiminut valokuvaaja Michael Seifert otti muutamia pukukuvia 1860-luvulla. Valokuvaajista on mainittava lisäksi kansatietelijät U. T. Sirelius ja Tyyni Vahter. Vahterin kuvat ovat 1920–1930-luvuilta, hän kuvasi erityisesti perinteisiä naisten töitä ja 1800-luvun kansanpukuja näkyy niissä vähän. Sireliuksen kuvat ovat 1910-luvulta, ja niiden joukossa on useita kuvia perinteisistä asuista. Taitelijoista Magnus von Wright piirsi ja maalasi karjalaisia pukuja 1860-luvulla. Asuja piirsivät myös Severin Falkman ja Agathon Reinholm 1870–80-luvulla, Artturi Helenius 1910-luvulla. Heleniuksen piirrokset liittyvät mahdollisesti U. T. Sireliuksen kansanpukukirjaan.
Kuvien jaottelu pitäjiin
On melko yleistä, että museoesineessä ei ole mukana tarkkoja tietoja alkuperästään. Suomalaisissa museokokoelmissa näin on esimerkiksi joidenkin sodissa evakuoitujen kokoelmien tapauksessa. Ruotsalaisissa ja venäläisissä museoissa on vielä yleisempää, että karjalaisten esineiden saantipaikkaa ei ole ilmoitettu. Monista näistä vaatekappaleista pystyy ulkonäön perusteella tunnistamaan, minkä kihlakunnan tai pitäjän tyyliin ne on tehty. Esimerkiksi Joutsenossa, Sakkolassa ja Raudussa on niin erottuva tyyli, että niiden kansanpuvut tunnistaa helposti. Toisaalta muiden Äyräpään ja Jääsken kihlakunnan pitäjien asut tunnistaa kihlakunnan tyylisiksi, mutta niitä ei ole mahdollista (ainakaan minä en osaa) yhdistää tiettyyn pitäjään.
Museoesineissä on myös harmillisen usein tietoja “väärin”. Kyse voi olla puhtaasta virheestä kirjauksessa (Pyhäjärvi vaihtunut Valkjärveksi) tai mahdollisesti esineiden kotipaikaksi on merkitty niiden lahjoittajan kotipitäjä. On myös mahdollista, että tieto ei ole varsinaisesti ole väärin, vaan henkilö on muuttanut pitäjästä toiseen ja tuonut mukana vaatteensa. Esimerkiksi tämän kuvan naisella on sekaisin Jääsken ja Rannan kihlakuntien tyylisiä vaatteita.
Kun paikkatieto puuttuu tai se on selvästi väärin, olen oman arvioni mukaan sijoittanut esineen johonkin kihlakuntaan. Harvinaisissa tapauksissa, esimerkiksi joutsenolaiset esiliinat, olen sijoittanut mysteeriesineitä myös yksittäisen pitäjän alle. Jos havaitset virheitä, niin niistä totta kai kannattaa laittaa viestiä tai kommenttia Pinterestissä. Voit myös jättää viestin palautelomakkeen kautta, mutta luen näitä viestejä harvakseltaan, pari kertaa kuukaudessa.
***
Pinterest-gallerian kokoamiseen meni pidempään kuin mitä olin odottanut. Mielestäni on kuitenkin tärkeä tuoda esiin pukujen moninaisuus. Yksikään Sakkolan ja Raudun rekko ei ole toisensa kopio. Jääsken kihlakunnan esiliinoissa on mitä moninaisempia helmakoristeita. Äyräpään kihlakunnan sarkaviitat ovat kaikki hieman eritavoin kirjottuja. Toivottavasti kokoelmasta on iloa teille hyvät lukijat!
Malli tähän esiliinaan on Pietarissa Kunstkameran museossa (nro. 323-102). Lähteenä on käytetty pelkästään kuvaa, enkä sen takia halunnut tehdä yhtä tarkkaa ohjetta kuin tässä aiemmassa artikkelissa. Tässä artikkelissa käsittelen Kunstkameran esiliinan erityispiirteitä ja ohjeistan pari asiaa: lankalenkkien tekeminen solmimisnauhaa varten, helman neulottu pitsi sekä helman tupsukoristeet. Muita erityisiä piirteitä ovat esiliinan yläosan eripariset raidat ja vajaamittaiset reunakaitaleet. Lisäksi mukana tulee vyötärölle solmittava pirtanauha, mikä ei ole lainkaan itsestäänselvyys. Usein nauhat ovat jossain vaiheessa joutuneet hukkateille.
Kunstkamera 323-102Kutomani esiliina
Kunstkameran esiliina jäi pois taannoisesta artikkelista Jääsken kihlakunnan kudonnaisesiliinat, sillä museon metatietojen mukaan esiliina on Käkisalmesta. On kuitenkin selvää, että kyseessä on Jääsken kihlakunnan alueen esiliina. Käkisalmessa sekä siinä ympärillä Pyhäjärvellä, Räisälässä ja Kaukolassa esiliina on pääosin valkoista palttinaa ja helmassa on koristeena kirjontaa ja nyytinkiä (ks. kuva alla). Sitä paitsi tämä esiliina on tyyliltään stereotyyppisen jääskeläinen. Pidän siis erittäin todennäköisenä, että esiliina on alun perin Jääsken kihlakunnasta, etenkin kun luettelossa on viereisellä numerolla 323-101 aivan yhtä jääskeläisen oloinen nyytinkiesiliina. Tarkemmin en osaa sanoa, mistä päin raitaesiliina on peräisin. Raidoista tai vyötärön poimutuksesta ei pysty päättelemään pitäjää. Helman hapsut ja pitsikoriste ovat värikkäitä, joten todennäköisemmin esiliina on Ruokolahdelta tai Antreasta kuin Jääsken pitäjästä.
Alkuperäisen esiliinan leveys on 62,4 cm, mikä on Jääsken kihlakunnan esiliinaksi normaali. Esiliinan koko pituus, 77 cm, on ehkä hieman tavallista pidempi. Muut mitat on arvioitu kuvan perusteella: Pitsin korkeus 4 cm, hapsujen 3 cm. Vyötärökaitaleen leveys hieman yli 2 cm. “Raskaan” raidan leveys noin 2,5–2,8 cm (tämä vaihtelee). “Kevyt” raita 3–3,5 cm. Vyötäröpoimujen leveys 3–4 mm. Loppuraidan leveys 3 mm. Kapeiden raitojen leveys esiliinan yläosassa 5 mm, leveän parittoman raidan noin 1,2 cm. Vyötärökaitaleen alle jäävästä raidasta näkyvissä n. 1 cm. Välipalttinoiden leveydet vaihtelevat 1,8–2,7 cm välillä.
Tässä esiliinassa (kuten yleensä Jääsken kihlakunnan kudonnaisesiliinoissa) vuorottelee kaksi erilaista raitaa. Kutsun “kevyeksi” sitä raitaa, jossa on keskellä valkoista, ja toista raitaa “raskaaksi”. Nimitykset ovat omiani, mutta jokin erotus kahden raitatyypin välille on tehtävä. Tässä esiliinassa värit ovat raidassa aina samassa järjestyksessä, mutta raitojen ja niiden osien leveys vaihtelee. Jos haluat säätää esiliinan pituutta, kannattaa se tehdä muuttamalla raitojen ja välipalttinoiden leveyttä.
Esiliinan raidat ovat keskenään hyvin saman näköisiä, mutta raitojen leveydet vaihtelevat.Kuvassa raidat ovat samassa mittakaavassa keskenään.
Oma esiliinani on kudottu yllä esitettyjen mittojen perusteella. Kunstkameran sähköisessä kokoelmassa oleva kuva on aika tarkka, ja mielestäni sain kopion lähelle alkuperäistä. Jouduin kuitenkin arvaamaan kudelankojen määriä, enkä halua tehdä tarkempaa ohjetta pelkkien arvailuiden varassa. Siltä varalta että joku haluaisi kutoa esiliinan samaan tyyliin, laitan tähän omat speksini.
Kuvissa alla on esiliinakangas. Kankaan tekniset tiedot: Loimi Ne 20/2 puuvillalanka (Bockens). 756 lankaa, leveys pirrassa 63 cm. Pirta 60, 2 lankaa piinraossa. Palttinakude Ne 16/2 puuvillalanka (Esito kampapuuvilla). Ripsikude värikäs Ne 20/2 puuvillalanka (Vuorelman Pouta sekä Blomqvist Nordiskan puuvillalanka). Värit punainen, keltainen, sininen ja valkoinen. Sininen on sininen, vaikka näyttääkin kuvissa mustalta. Blomqvistin langoista punainen päästää hirvittävästi väriä, enkä siksi suosittele sitä. Poudasta minulla on pelkkää hyvää sanottavaa, ja on harmi että Vuorelma lopettaa sen myymisen. Ripsikuteen tiheys kutistetussa kankaassa 39 lankaa/cm.
Alkuperäisessä esiliinassa reunakaitaleet eivät ulotu aivan ylös asti. Koska reunoissa ei ole jatkopaloja, riittää kun reunakaitaleita kudotaan kaksi. Voit myös kutoa kolme reunakaitaletta ja tehdä jatkopalat kuten normaalisti. Esiliinakankaan ja reunakaitaleiden lisäksi pitää tietysti kutoa vyötärökaitale. Kuvan perusteella vyötärökaitale on tässä esiliinassa vähän tavallista leveämpi, joten voit kokeilla kutoa esimerkiksi 7 cm palttinaa kaitaletta varten.
Kutistettu kangas, esiliinan alkuraidat. Oikeimmanpuoleinen leveä raita saa ommellessa jäädä osittain vyötärökaitaleen alapuolelle. Esiliinan pituutta voi säätää esimerkiksi kasvattamalla palttinaosuuksia esiliinan yläpäässä.Kutistettu kangas, “kevyt” raita. Mustat raidat eivät oikeasti ole mustaa vaan tummansinistä lankaa. Tein keltaisista raidoista kolmen langan levyisiä ja sinisistä vain kahden, sillä tumma väri erottuu taustasta paremmin. Valkoiset ripsiraidat ovat eri lankaa (Vuorelman Pouta) kuin palttinaosuuksissa käytetty valkoinen lanka.Kutistettu kangas, “raskas” raitaKutistettu kangas, esiliinan alin raita, ns. “loppuraita”. Kutistettu kangas, reunakaitale.Reunakaitale koostuu ripsiraidasta, jonka toiselle puolelle jätetään noin 1 cm saumavaraa ja toiselle noin 1,2 cm päärmevaraa.Esiliinakangas ennen leikkuuta. Kankaan yläpäässä on kudottu noin 7 cm palttinaa vyötärökaitaletta varten. Kankaan loppupäähän on kudottu reunakaitaleita varten kaksi ripsiraitaa sauma- ja päärmevaroineen.
Eli siis vielä kertauksena, tarvitset esiliinaan raitakankaan lisäksi:
Leikkaa vyötärökaitale, noin 7 cm.
Leikkaa reunakaitaleet, 2–3 kappaletta, saumavaroineen (noin 1 cm) ja päärmevaroineen (1–1,5 cm)
On suositeltavaa siksakata kaikki leikatut reunat.
Alkuperäisen esiliinan helmapäärmeen leveys ei ole tiedossa, mutta yleensä sopiva päärme on 3-5 mm. On ehkä helpointa päärmätä ensin helma ja sitten reunakaitaleiden ulkolaidat. Alkuperäisessä esiliinassa näitä risareunoja ei nähtävästi ole päärmätty, mutta suosittelen kuitenkin tekemään niin. Päärmää halutessasi myös kaitaleen lyhyt alareuna (hulpio). Myös kaitaleen kapean yläreunan (hulpio) voi halutessaan päärmätä.
Alkuperäisessä esiliinassa reunakaitaleissa ei ole jatkopaloja. Siten reunakaitaleet eivät ulotu vyötärökaitaleeseen asti. Esiliinasta tulee kieltämättä siistimmän näköinen, kun koko reuna on kaitaleen peitossa. Kannattaa ommella kaitaleet koko matkalle, jos se tuntuu paremmalta. Tällöin sinun pitää kutoa kolmaskin reunakaitale ja puolittaa se.
Reunakaitale ei ulotu aivan vyötärökaitaleeseen saakka.Esiliinakankaan hulpiolaitaa ei ole päärmätty.
Ompele reunakaitaleen ja esiliinakankaan saumat. Ompele sauma hyvin lähelle punaisen ripsiraidan reunaa. Sauman ja kaitaleen ripsiraidan välistä saa pilkottaa hieman palttinaa (ks. kuva alla). Kun olet ommellut sauman, tarvittaessa kavenna reunakaitaleen saumavaraa leikkaamalla.
Reunakaitaleen punaisen ripsiraidan ja sauman väliin saa jäädä hieman valkoista palttinaa näkyviin.
Käännä esiliinakankaan saumavara reunakaitaleen saumavaran päälle ja ompele päärmepistoin. Tämä on ohjeistettu tarkemmin yksityiskohtaisissa ohjeissa. Huomioi, että esiliinan reunakaitale ei ulotu ylös asti, minkä takia esiliinakankaan hulpioreuna jää näkyviin.
Laskosta ja ompele kiinni kaksi laskosryhmää esiliinan ylälaitaan. Laskosryhmät tulevat kummalekin sivulle. Keskellä ei ole laskoksia. Tee laskoksia itsellesi sopiva määrä. Ompele sitten esiliinakankaan ja vyötärökaitaleen sauma. Ompele vyötärökaitaleen vastakkainen reuna nurjalle puolelle päärmepistoin. Ompele vyötärökaitaleen päät reunoistaan kiinni. (ks. yksityiskohtaiset ohjeet) Esiliinan “runko” on nyt valmis.
Vyötärökaitale nurjalta puolelta.
Ompele aivipistoin kutistettu helmapitsi ja esiliinan helma yhteen oikeat vastakkain. Alkuperäisessä esiliinassa on käytetty neulotun pitsin nurjaa puolta päällispuolena. Näin on tehty myös malliesiliinassa. Muista kutistaa pitsi vedessä, ennen kuin kiinnität sen esiliinaan. Pitsin ohjeen löydät artikkelin lopusta. Voit käyttää muunkinlaista pitsiä: esiliinojen helmakoristeet ovat vaihdelleet paljon.
Reunakaitaleiden kiinnitys sekä helmapitsin aivipistot, oikealta ja nurjalta.
Kiinnitä hapsut pitsin alalaitaan yksi kerrallaan. Alkuperäisessä esiliinassa hapsuihin on käytetty hyvin ohutta villalankaa (keltaista, punaista ja kahden väristä oranssia). Villalangat ovat vähän erilaatuisia, mutta todennäköisesti ainakin osa langasta on kaksisäikeistä. Kuvasta ei voi sanoa kiinnitystapaa täysin varmasti, mutta todennäköisesti tupsut on kiinnitetty leivonpääsolmulla. Voit kierittää lankaa sormien ympärillä ja vetää pikku vyyhdin pitsin läpi esim. virkkuukoukun avulla. Leivonpääsolmu tarkoittaa sitä, että vedät lenkin pään läpi lenkin toisesta päästä ja kiristät.
Minulla oli käytössä liian paksua lankaa (100g=400-320m) ja lopputulos oli siksi kökkö. Yksittäisten lankalenkkien sijaan voit valmistaa iskuhapsua. Iskuhapsu on vähemmän työläs tekniikka, mutta tarvitset kaverin sen tekemiseen.
Alkuperäisessä esiliinassa pienet villalankavyyhdit on yksi kerrallaan solmittu helmapitsin alalaitaan.
Ohje: Neulottu pitsi
Esiliinan helmaa koristaa neulottu pitsi. Pitsi on helppo tehdä, ainakin tekniikka jota itse käytin oli helppo. Pitsi neulotaan tasona, aina oikein. Näette millainen Kunstkameran kuva on, siitä on vaikea lähteä varmaksi vannomaan, miten pitsi tarkalleen on neulottu. Seuraavista kahdesta vaihtoehdosta arvelisin, että pitsi on neulottu tavan 2 mukaan. Kummallakin tavalla pitsistä tulee kuitenkin lähelle alkuperäisen näköinen. Eroa menetelmien välillä on ainoastaan se, tehdäänkö yliveto- ja yhteenneulomiskavennukset oikealle vai vasemmalle kallistettaessa. Esiliinan helmapitsi on sijaintinsa vuoksi suojassa katseilta, enkä sen vuoksi vaivaisi päätäni, onko se neulottu täsmälleen esikuvan mukaisesti.
Ns. oikea tapa, kaksi vaihtoehtoa. Kuten kuvista näette, on ero todella pieni.
Vaihtoehto 1. \ = kavennus yli vetäen, / = kavennus yhteen neuloen, O = langankiertoVaihtoehto 2. \ = kavennus yli vetäen, / = kavennus yhteen neuloen, O = langankierto
3. tapa, tämä tapa on uskoakseni “väärin”. Käytin itse tätä menetelmää, koska neulon lähinnä telkkaria katsoessani (eli katseeni on telkkarissa, ei neuleessa) ja teen vähemmän virheitä, jos pitsi neulotaan koko ajan samaan suuntaan. Tässä tavassa neulot suunnanvaihdon kohdalla kaksi kerrosta peräkkäin pelkkää oikeaa, minkä jälkeen pitsineule siirtyy työn toiselle puolelle.
Vaihtoehto 3, tapa neuloa pitsi
Pitsissä vuorottelevat punaiset ja valkoiset, noin 2 cm leveät raidat. Raidat eivät ole saman levyisiä kuin kuvio, joten kuvio juoksee raidoissa. Vaihdoin itse väriä siten, että neuloin valkoisella aina 14 kerrosta ja punaisella 12. Alkuperäisessä esiliinassa värien vaihtelu ei ole yhtä säännönmukaista.
Käytin pitsissä 6-säikeistä kalalankaa (tex 30×6, 100g=530m), joka toimi ihan kivasti ja pitsin tiheys on melkein sama kuin alkuperäisessä. Voit käyttää myös pehmeämpää puuvillalankaa kuin kalalanka. Kutistin pitsin kuumassa vedessä, ja kalalankapitsi kutistui tässä paljon, paljon enemmän kuin ennakoimani 5 %. Jouduin sen takia avaamaan pitsin päästä ja jatkamaan pitsiä joillain senteillä. Sitten kutistin pitsin vielä uudelleen. Tämä korjaus oli oikeastaan tosi helppo tehdä.
Pitsi on neulottu 3. tavallaeli ns. väärin.Myös tämä pitsi on neulottu 3. tavalla, joka on oma suosikkimenetelmäni neuloa tämäntyylistä pitsineuletta. Lanka: Kolmisäikeinen kalalanka.
Rihmalenkit solmimisnauhaa varten
Voit esimerkiksi tehdä napinläpipistoin päällystetyn lenkin (ks. kuvasarja) solmimisnauhan kiinnittämistä varten. Alkuperäisessä esiliinassa solmimisnauha on kiinni vyötärökaitaleessa jonkinlaisella langalla. Varmaa ei ole, minkälainen lenkki vyötärökaitaleeseen on tehty.
Napinläpipistoin päällystetty rihmalenkki.Alkuperäisessä esiliinassa solmimisnauhaa varten on tehty jonkinlainen lankalenkki.
Tämä esiliina on todella näyttävä mutta silti kohtuullisen helppo tehdä. Mielestäni tämän tyylistä esiliinaa voi käyttää koko Jääsken kihlakunnan riikineissä poislukien Joutseno. Jääsken pitäjästä on säilynyt vain valkokoristeisia esiliinoja, mutta otos analyysissa on pieni. Jos halut esiliinan varmasti Jääsken pitäjän tyyliin, voi pitsin neuloa valkoisena ja voihan myös helmahapsut tehdä valkoisesta rihmasta esimerkiksi iskuhapsuna. Itse olen käyttänyt esiliinaa osana Jääsken pitäjän pukuani nyt toistaiseksi, kun oma 100 % Jääsken tyylin esiliinani on vielä vaiheessa,
Esiliinakangas ja helmapitsi olivat molemmat suuri ilo valmistaa. Neulottu pitsi on siitä hyvä, että neulominen on nopeampaa kuin pitsin nyplääminen, nyytinkien tekeminen myös vaatisi paljon opettelua, mutta neulomisen suurin osa meistä taitaa jo ennestään. Vaikeinta esiliinassa ovat mielestäni vyötärölaskokset, siis se miten niistä saa riittävän kapeita ja tasalevyisiä.
Blogissa on viime aikoina ollut paljon esiliinasisältöä, ja sitä tulee olemaan myös jatkossa. Minulla on loimea vielä ainakin yhtä esiliinaa, Jääsken tyylistä nyytinkiesiliinaa varten. Tällä hetkellä kangaspuut odottavat lisää äänieristettä alleen. Kävi ilmi, että iloinen paukutus kantautuu myös talon muihin asuntoihin, ja sille tietysti pitää tehdä jotakin.
