Yksinkertainen vuoriton patalakki on tosi helppo ommella, jos käytössä on oikean muotoinen kiilan malli. Vuorettomista patalakeista täällä.
Jossain vaiheessa on osattava lopettaa. Yritin saada vuoritetusta patalakista täydellisen, mutta useiden kokeilujen jälkeen lakeista ei enää tule tämän parempia.
Haastavia vaiheita lakin ompelussa ovat:
lakin kiilojen muotoilu niin, että lakki seuraa nätisti pään muotoja
lakin puoliskojen ompeleminen yhteen niin, että puoliskot ovat täysin kohdakkain
nauhojen kiinnittäminen siististi
vuoren oikea koko suhteessa päälliseen
lakin reunan siistiminen nauhalla
Eli siis suurin piirtein kaikki vaiheet.
Tässä artikkelissa kerron vähän näistä haasteista. Työ jatkuu joskus, mutta tältä talvelta laitan homman pakettiin, artikkelin ulos ja unohdan lakit toistaiseksi.
Tein lakit miehelleni, jonka sukutaustassa yhdistyy karjalainen kaupunkieliitti ja maalainen savolaisuus. Patalakki yhdistetään vahvasti suomalaiseen kansanmiehen asun – ja täysin oikeutetusti. Pyöreitä lakkeja käytettiin laajalti alueella, jolle Ruotsin valta ulottui. Kosmopoliittia kaupunkilaisuutta valitsin ilmentämään ylellisen sametin, kultalangan sekä satiininauhat. Vuorikankaina on käytetty ohutta silkkiä ja konepestävää kuviopuuvillaa.
Samettilakkeja itse asiassa käytettiin ainakin paikallisesti myös kansan keskuudessa (Kaukonen 1985; viitattu myös Mathias Castrén, Kertomus Kemin pitäjästä vuodelta 1802, Kemi 1954), mutta useimmiten ne olivat villakankaisia. Sametti oli yksi niistä tuontimateriaaleista, joiden käyttöä säännösteltiin ylellisyysasetuksin. Suomalaisessa rahvaan puvuissa samettia on lakkien lisäksi käytetty ainakin liiveissä, mutta Karjalassa liivitkin tehtiin kotikutoisista kankaista.
Ylellisyysasetuksista Ruotsin vallan alla on kirjoitettu jonkin verran. Suurin osa Karjalaa siirtyi Uudenkaupungin rauhassa 1721 Venäjälle, ja tämä ajanjakso “vanhan Suomen” historiaa on edelleen alitutkittua. Ylellisyysasetusten vaikutuksesta 1700–1800-lukujen viipurilaiseen säätyläispukeutumiseen ei ole tutkimusta, vaikka tuontitavaroiden kuluttamista säädeltiin sekä Ruotsissa että Venäjällä.
Musta ja erityisesti mattamusta on tosi tyylikästä. Ja vaikeaa valokuvata. Pahoittelen ylenpalttisesta filttereiden käyttöä.
Kiilojen kokoaminen
Aikalaispiirrosten perusteella lakkeja on tehty erilaisin leikkauksin, ks. kaaviot alla. Näistä kokeilin vasemmanpuoleista ja keskimmäistä, ja tykkään ehkä enemmän keskimmäisestä mallista. Oikeimmanpuoleisessa kaaviossa jokainen kiila on ommeltu kahdesta kappaleesta, mikä tuntuu turhalta asioiden monimutkaistamisella. Saman efektin saa aikaan ompelemalla nauhan vaakatasossa lakin ympäri.
Kuusikiilaisia patalakkimalleja: seitsemänosainen, kuusiosainen ja 12-osainen.
Patalakki, kuusikiilainen ja 12-osainen. Kansallismuseo KA1692.
Kokeilin aluksi lakin kokoamista kiila kerrallaan, mutta helpoin tapa saada osat keskitettyä oli ommella ensin kaksi puolikasta lakkia ja sitten puolikkaat yhteen. Paksun kankaan kanssa oli aina vähän säätöä saada puoliskot kärjestä täysin kohdalleen. Valkoisen tukikankaan kanssa ompelu oli astetta helpompaa – tiedätte kyllä jos olette mustia kankaita ommelleet.
Vuori
Lähteissä ei mainita lakeissa olleen vuorta. Tässä lakkiprojektissa vuori oli enimmäkseen esteettinen juttu, sillä halusin päästä kikkailemaan silkkien ja kuviokankaiden kanssa. Jos päänahka kestää esimerkiksi villan aiheuttaman kutinan, ei vuoren laittaminen ole mitenkään välttämätöntä.
Halusin päästä kikkailemaan, ja vuorikangas aiheuttikin ongelmia jokaisen lakin kohdalla. Lakin ympärysmitta sisäpuolelta on merkittävät muutama milliä lyhyempi kuin ulkopuolelta. Tämä pitää huomioida vuorikankaan leikkuussa. Omissa lakeissani vuori oli aina joko hintsun verran liian iso tai pieni.
Tässä lakissa vuoren kuviot osuivat ilahduttavasti melkein kohdalleen.
Nauhojen ompelu
Perinteisesti kiilojen väliset saumat peitetään nauhoilla. Mitä leveämpi nauha, sitä vaikeampi se on saada ommeltua siististi: lakin muotohan on kupera. Kapea punainen satiininauha oli varsin helppo ommella, leveämpi satiininauha oli anteeksiantamaton pienillekin virheille. Helpoin nauha käsitellä oli huonekalunauha (musta nauha kuvassa alla).
Koristeena musta “huonekalunauha”, tai “verhoilunauha”. Tämä nauha oli helpointa ommella. Lakin reunuksen vaalea siiviläkuvioinen nauha on tilattu Latviasta.
Ohut satiininauha on helpompi ommella kuin leveä. Tässä lakissa on käytetty 7 mm satiininauhaa Karnaluksilta. Karnaluksin satiininauhat ovat mielestäni turhan heikkolaatuisia, mutta kapeassa nauhassa sitä ei juuri näe.
Tässä lakissa musta satiininauha asettui ihan kivasti, mutta se olikin jo noin seitsemäs ompelemani lakki.
Reunan siistiminen
Haaste reunan koristelussa on, että vuoritettu lakki on paksu: reunan siistiminen kanttinauhalla toimisi muuten erinomaisesti, mutta paksu pyöreä lakki vaatisi enemmän nauhaa päällyspuolelle kuin sisuspuolelle. Ylimääräinen nauha jää vuoren puolelle aaltoilevana. Kokeilin tapoja kiertää tätä: mahdollista on myös ommella puoliskot lähes koko reunan matkalta yhteen oikeat puolet vastakkain, kääntää kappaleet nurjat puolet vastakkain ja ommella loppu käsin. Eli siis niin kuin koulussa ommeltiin pikkutyynyjä. Tällöin reunaan ei tarvitse nauhaa laisinkaan.
Nyt vasta tajusin hankkia joutavaa kanttinauhaa, joka saattaisi ratkaista ryppyyntymisongelman. Mutta tämän projektin osalta olen totisesti valmis.
Reunaa ei kannata kääntää nurjalle puolelle, sillä tällöin nauhat jäävät painamaan päätä.
Tässä lakissa vuori ja päällyskangas on leikkaamalla tasattu reunoistaan ja sitten reunan ympäri on ommeltu musta kanttinauha.Haasteena tässä tyylissä on, että lakin sisäpuolelle jää kanttinauhaa ryttyyn.
Vuori ja päällinen ommeltuna oikeat puolet yhteen ja sitten käännetty.
Tässä artikkelissa kerron omakohtaisesti pirtanauhojen tekemisestä. Linkattuna alla on sivu, jonne päivitän karjalaisia nauhamalleja sitä mukaa, kun saan niitä piirrettyä ja testattua.
Tilasin taas Virosta viidelläkympillä nauhoja, mutta nämäkään eivät riittäneet. Ne olivat liian ohuita vyötärönauhaksi ja liian koppuraisia sykeröön. Tilasin Torista metritavarana käsin tehtyä pirtanauhaa, mutta tämäkään ei ollut kestävä ratkaisu.
Nauhojen tarve kasvoi liian suureksi. Nauhoja tarvittiin vyötärönauhoiksi, vöiksi, taskujen hihnoiksi, muuhun ripustamiseen… Siten siis, vaikka olinkin ollut erittäin haluton alkamaan näpertää pirtojen kanssa, pienen suostuttelun jälkeen ystäväni sai minut mukaan nauhaharrastukseen.
Pirtanauha hameen vyötärönauhana.
Hame, Antrea. Vyötärössä pirtanauha. Hankittu v. 1876 G. Retziuksenkallonmittausmatkalla. Nordiska Museet NM.0011161.
Nauhaa syntyi metrikaupalla. Kutominen olikin koukuttavaa, ja näpertäminen rajoittui loimen luomiseen. Itse nauhan kutominen ei vaatinut ajatusta tai näppäryyttäkään. Uhmaikäinen lapsemme oppi heti ensimmäisenä päivänä kaksi uutta sanaa: pirta ja loimi, ja ne kumpikin olivat asioita, joihin ei saanut koskea. Etenkään siihen loimeen. Ystäväni varoitti etukäteen, että loimen luominen saattaisi aiheuttaa pientä pään kutitusta, ja näin olikin. Olohuoneen lävistävä ansalanka herätti kiinnostusta myös vanhemmassa lapsessamme, joka pikkuautojensa kanssa kiersi sitä kuin kissa kuumaa puuroa.
Kun loimen on kerran tehnyt, ei se enää aiheuta ajattelun tuskaa. Haaste syntyy loimen pituudesta. Lyhyt loimi on helppo saada pysymään kasassa, vaikka langat leikkaisi mittaan yksi kerrallaan ja pistelisi saman tien pirrasta läpi. Kun lankoja on monta ja loimi monimetrinen, muuttuu niiden järjestyksessä pitäminen hikoiluttavaksi.
Pirtanauhojen tekeminen kannattaa aloittaa loimiraitaisista nauhoista, joissa ei ole poimittuja kuviointeja. Tällöin ainut tekninen hankaluus on pitää käsiala tasaisena. Erityisesti jos työ keskeytyy toistuvasti, kudelangan kireys vaihtelee helposti. Tasaisinta jälkeä varmaan saa kiristämällä kuteen hyvin tiukalle. Opetusvideoilla näkee kudetta kiristeltävän kovinkin huolellisesti, mutta loimiraitaisissa perusnauhoissa pointti on – minun mielestäni – työn nopeudessa eikä täydellisessä jäljessä.
Vaikka ympärillä ei pyörisikään pikkuväkeä, keskeytyy työ joka tapauksessa usein. Kudonnan edetessä valmista nauhaa on kiedottava vyötärölle ja samaan aikaan toisessa päässä avattava uutta loimea. Jotta tämä olisi mahdollisimman helppoa, kannattaa oman kudonta-aseman suunnitteluun laittaa ajatusta. Apuvälineiksi on saatavilla pidikkeitä valmista nauhaa varten – itse kuitenkin kaipaisin enemmän telinettä kutomista odottavalle loimelle. Haasteena on saada pysymään odottavat loimilangat järjestyksessä, kudottavana oleva loimi sopivan kireänä ja koko järjestelmä sellaisena, että uutta loimea saa avattua helposti. Tätä varten voisi tietenkin hankkia nauhakangaspuut, mutta paljon hauskempaa olisi kehittää itse jokin patentti.
Kun käsialani vakiintui, oli aika siirtyä poimittuihin kuvioihin. Kokeilin poimintaa perus-pirralla, mutta se oli hirvittävää. Lueskelin englanninkielisiä nauhablogeja. Oli suorastaan välttämätöntä hankkia pirta, jossa oli erilliset raot kuviolangoille (sunna heddle). Tilasin ensin yhden ja sitten toisen: pirtoja tosiaan kannattaa olla monenkokoisia, jos tekee myös monen levyisiä nauhoja. Leveän nauhan kutominen on nihkeää ennen kaikkea sen takia, että leveämpää pirtaa on vaikeampi käsitellä kuin kapeaa. 15 kuviolangan nauhan jälkeen aloin tehdä 7 kuviolangan nauhaa kapealla pirralla, ja nopeus jos ei tuplaantunut niin huomattavasti nousi kuitenkin.
Huomaan, että olen oppimassa uutta taitoa. Nauhat pyörivät mielessä pitkin päivää, ja tuntuu että yölläkin mieleni työskentelee kuviolankojen parissa.
Halusin jakaa tästä valtavasta energiasta myös muille, minkä takia loin yllä linkatun sivun karjalaisille kuviolle. Malleja juuri karjalaisiin nauhoihin löytyy parhaiten Theodor Schvindtin Ompelu- ja nauhakoristeista. Tämän lisäksi Pietarin Kunstkamerassa on muutamia Schvindtin keräämiä kannaslaisia nauhoja, jotka arkiston metatietojen perusteella ovat Kamenogorskista (Antreasta) Valkjärveltä. Joukossa on kuitenkin samoja kuoseja kuin hänen kokoamassaan nauhakirjassakin – eri puolilta Kannasta – joten Kunstkamera varmaan on aikoinaan metatiedottanut nauhat väärin.
Työasema: designoitu pirtanauha-jakkara, 15 kuviolangalle tarkoitettu pirta sekä nauhaa.
Kirjallisuutta
Merisalo, Viivi. Nauhoja. WSOY, 1978. Schvindt, Theodor. Ompelu- ja nauhakoristeita. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 85, 1982 [1895 ja 1904].
Artikkelia on päivitetty Rannan kihlakunnan pitäjien sekä Metsäpirtin osalta 13.2.2023
Joskus hyvin kauan sitten jaoin Instagramissa kuvia ja videota keskeneräisestä rekkopaidasta. Nyt projekti viimein on valmis – tai sinne päin valmis. Aivan loppuun en jaksa paitaa viimeistellä, sillä en kuitenkaan tule käyttämään sitä. Omat ruuttani perustuvat Jääsken alueen pukeutumiseen, ja kuten jutun lopussa käsittelen tarkemmin, ei Jääskessä käytetty rekkoja.
Päivityksenä aiempaan artikkeliin, kartassa alla on rekkojen levinneisyysalue sekä suurpiirteiset jaot eri tyyppisiin malleihin. Rannan kihlakunta (sinisellä), Äyräpään kihlakunta (pinkillä) sekä Sakkola-Raudun alue (vihreällä) voidaan erottaa omiksi pukualueikseen rekkojen mutta myös laajemman pukuanalyysin perusteella. Kihlakuntien välillä voidaan havaita vaihtelua rekkojen koossa, värityksessä, kirjontatekniikoissa ja jossain määrin myös kuvioinneissa.
Jos jotakuta kiinnostaa käyttämäni metodologia näiden pukualueiden muodostamisessa: Kävin läpi Finnan, Nordiskamuseetin ja Kunskameran verkkokokoelmissa esillä olevat rekkopaidat silmämääräisesti vertaillen kokoa, väriä, tekniikkaa ja kuviointia. Historiallisia pukuja on säilynyt runsaasti Äyräpään alueelta sekä Sakkolasta ja Raudusta, mutta Rannasta aineistoa on saatavilla hyvin vähän. Siten uskaltaisin yleistää Äyräpäätä ja Sakkola-Rautua koskevat päätelmät koskemaan koko perusjoukkoa, Rannan kohdalla pienellä varauksella.
Yksittäisestä rekosta voi joskus olla vaikeaa sanoa, onko se Äyräpään vai Sakkola-Raudun puolelta. Useimmiten päätelmän kuitenkin tekee intuiivisesti silmän räpäyksessä – vertaa esimerkiksi kulhon ja lautasen yleiskäsitteitä. Normaalisti tiedämme kumpi on kumpi, mutta joskus voi olla katsojasta kiinni, onko astia syvä lautanen vai matala kulho.
Tässä artikkelissa nostan esiin rekkomalleja, jotka selkeästi edustavat samaa ideaa. Kaikki ne ovat kuitenkin omassa rekkouudessaan erilaisia, toiset enemmän kuin toiset. Rajat kartassa perustuvat näihin yhtenäisyyksiin ja eriäväisyyksiin, siihen että yhden alueen vaatteilla on enemmän yhteistä toistensa kanssa kuin minkään alueen ulkopuolisen vaatekappaleen kanssa.
Kartta: Rekkojen levinnäisyysalue Karjalan Kannaksella 1800-luvulla. Koivisto ja Kuolemajärvi (sininen), Äyräpään kihlakunta (pinkki) ja Sakkola-Raudun alue (vihreä).
Äyräpää
Pitäjät: Äyräpään kihlakunnan Heinjoki, Äyräpää, Muolaa ja Valkjärvi sekä Vuoksela, joka muodostettiin 1914 Valkjärvestä, Muolaasta ja Sakkolasta; sekä Rannan kihlakunnan Uusikirkko, Kanneljärvi (vuodesta 1925), Kivennapa ja Terijoki (vuodesta 1911).
Äyräpään kihlakunnan rekot ovat suurikokoisia, alaspäin leveneviä ja usein oranssisävyisiä. Kirjontalangan päät on usein jätetty näkyviin hapsuina. Virvittäinommeltu pohjakuvio on kirjottu niin tiheään, että poimitettua aluskangasta jää hädin tuskin näkyviin. Virvittäinompelun päälle on usein kirjottu kuvioita viimeistelyvaiheessa etupistoin, mutta ketjupistoja käytetään ainoastaan poikkiraidoissa. Pystykaulus on matala.
Korjaus: Tässä kuvatut rekot ovat Äyräpäästä, Muolaasta ja mahdollisesti Valkjärveltä. Ylärivissä vasemmalla kuvattu rekko poikkeaa muista puuttuvilla reunahapsuillaan. Kunstkameran tarjoamien metatietojen mukaan paita on Valkjärveltä, mutta museoiden kirjauksissa esiintyy virheitä. Instagramin puolella käytiin keskustelua, josko paita olisikin Uudeltakirkolta. Vaikka paidassa onkin äyräpääläinen matala kaulus ja rekko on muodoltaan puolisuunnikas, voisi kuvioinnissa kuvitella näkevänsä vaikutteita myös naapurista Kuolemajärveltä. Uudenkirkon kansanpuvun kuitenkin ajatellaan kuuluvan yhteen Muolaan ja Kivennavan pukujen kanssa (Schvindt 1913, 105). Kivennavalla käytettiin samanlaista pukua kuin Muolaassa ja Valkjärvellä (Ibid. 101).
Pitäjät: Sakkola, Rautu, Metsäpirtti (erotettu Sakkolasta 1894), osittain Vuoksela.
Rekot ja paitojen malli muistuttaa läheisesti Inkerin Miikkulaisen paitoja (ks. Kansallismuseo SU4304:81, 82 ja 83). Paidan olille saatettiin ommella kaistaleet kuviopuuvillaa, mikä ei ollut yleistä muilla Suomeen kuuluneilla alueilla. Rekot ovat pienempiä kuin Äyräpäässä ja Rannan kihlakunnassa. Ne ovat usein kirkkaan punaisia, ja niissä on virvittäinompelun lisäksi runsaasti ketjupistoja. Ketjupistoja on ommeltu myös pystysuoraan, mikä selkeästi erottaa Sakkola-Raudun rekot muista. Äyräpään tavoin toinen reuna on usein koristeltu hapsuilla ja pystykaulus on matala.
Rekot alla ovat Sakkolasta ja Raudusta ja kaaviokuvat Sakkolasta. Metsäpirtistä ei ollut saatavilla aineistoa. Schvindtin (1913) mukaan Metsäpirtin puvut olivat samanlaisia kuin vanhassa emäpitäjässä Sakkolassa. Standardisoitu Metsäpirtin pitäjäpuku on vähän eri näköinen kuin Sakkolassa – toisaalta sillä ei ole virallista kansallispuvun statusta juuri historiallisten esikuvien puuttumisen vuoksi. Me emme siis tiedä, millaisia rekkoja Metsäpirtissä on käytetty, mutta todennäköisesti ne ovat olleet lähempänä Sakkolaa ja Rautua kuin muita pitäjiä.
Koiviston ja Kuolemajärven alueella rekot ovat suurikokoisia, lähestulkoon vyötärölle ulottuvia ja suorakulmion muotoisia. Niiden pääväri on punainen, ja rekon alaosassa on sinisen, vihreän ja keltaisen kirjavia raitoja sekä runsaasti ketjuvirkkausta. Kuvioaiheet poikkeavat Äyräpäästä ja Sakkola-Raudusta erityisesti raidoituksissa. Rekoissa ei ole reunahapsuja, mutta oikeaa laitaa reunustaa joskus nauhamainen kirjonta (kuvassa alla sinisellä). Pystykaulukset ovat korkeita.
Korjaus: Rannan kihlakunnan pitäjistä läntisimmässä, Johanneksella, ei enää 1700-1800-luvuilla käytetty rekkoja. Jos niitä on aiemmin käytetty, ei tästä ole jäänyt jälkiä. Johanneksen tarkistamaton kansallispuku ei vastaan alueella perinteisesti käytettyjä asuja.
Kuvat: Schvindt 1913, 1982; Museovirasto KK1125:19 kuvaaja U. T. Sirelius; Lappeenrannan museot EKMEKMEE3133, EKME3028.
Oikaisu
“Jääsken rekkokaulurin” yhteydessä pohdiskelin, esiintyykö rekkoja todella Jääsken kihlakunnan alueella. Nyt asiaan tarkemmin perehtyneenä väittäisin että ei: Jääsken alueella on perinteisesti käytetty pyöreäkaula-aukkoista savakkopaitaa, ei rekkoja. Edelleenkään en kykene rekonstruoimaan Sihvon ja Lehtisen päättelyprosessia (1981 ja 1984) Jääsken ja Antrean rekkojen taustalla. Todennäköisesti väite kuitenkin on muodostettu kahden pitäjistä tuodun paidan sekä mahdollisesti Seifertin kuvien (alla) perusteella. Vaikka Sihvon ja Lehtisen teos Rahwaan Puku: Näkökulmia Suomen Kansallismuseon Kansanpukukokoelmiin onkin ollut erinomainen tietolähde, sanoisin että rekkoasiassa on menty tiedontuotannollisesti metsään.
Tässä vielä analyysi Seifertin kuvista, Jääski, 1867: Oikeanpuoleisella naisella on Jääsken kihlakunnalle tyypillinen nyytinkikoristeltu ja kudontaraitainen esiliina ja Jääsken alueen ruudullinen hurstuthame. Kädessään hänellä on koivistolaiset juhlasormikkaat ja paidan päällä koivistolaistyylinen, pitkänmallinen kostuli. Vasemmanpuoleisella naisella on rekkopaita, koivistolaistyylinen puolipitkä sarkaviitta tai kostuli. Huntu ja esiliina ovat koivistolaisia, samoin kuin hurstuthame, jossa helmassa on leveitä kudottuja poikkiraitoja. Johtopäätös on siis, että nämä Jääskessä kuvatut kansanpukuiset naiset ovat emigroituneet alueelle Koivistolta. Oikeanpuoleinen henkilö on valinnut pukuunsa osia jääskeläisestä ja koivistolaisesta perinteestä.
Kuvat M. Seifert, Museovirasto KK990:3-4. Jääski.
Kirjomassani rekossa näkyy tekninen kehitys alun ja lopun välillä. Kaikin puolin tulos on melko räjähtänyt. Jos virvittäinompelua tekee tasaiselle alustalle, auttaa kuvion hahmotteleminen kirjontatussilla. Poimutetulla alustalla on oletettavasti helpompaa laskea pistojen pituuksia. Virvittäin ompelu on kuitenkin kaikin puolin nihkeä tekniikka aikaavievyydessään. Vastikään kirjoin tällä tekniikalla lahjaksi menneen kirkkopaidan pystykauluksen, joka onnistui jo huomattavasti paremmin. Arvaatteko mikä oli salaisuus? Se oli lankojen laskeminen, siis pohjakankaan lankojen. Se oli ensimmäisten kerrosten ajan todella raivostuttavaa, mutta lopputulos oli erittäin tasainen ja todellakin vaivan väärti.
Lähteet
Lehtinen, Ildikó, ja Pirkko Sihvo. Rahwaan Puku: Näkökulmia Suomen Kansallismuseon Kansanpukukokoelmiin : A Survey of the Finnish National Museum Folk Costume Collection = Folk Costume. Museovirasto, 1984. Schvindt, Theodor. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. Schvindt, Theodor. Ompelu- ja nauhakoristeita. 1982, Suomalaisen kirjallisuuden seura. Sihvo, Pirkko. “Karjalaiset Kansanpuvut Ja Tekstiilit.” Karjala. 1, Portti Itään Ja Länteen, 1981, pp. 151-173.
Ompelin ystävälleni lahjaksi kirkkopaidan, jota varten tein harjoituksena version koivistolaisesta sepaluspaidasta. Lopullisesta lahjapaidasta tulikin sitten ihan erilainen, enkä tule esittelemään sitä täällä – lahja kun on. Mutta tästä sovitusversiosta haluaisin kertoa hieman. Ei siksi, että se olisi käsityötaidon näytteenä tasokas (se ei ole), vaan siksi, että tämänkaltaisesta keskihalkiollisesta äyrämöispaidasta ei löytynyt ainuttakaan mainintaa internetistä. On tietysti tärkeää korjata tämä puute.
Edit 14.2.2024: Todennäköisesti tällaista paitaa on Koivistolla kutsuttu “rellipaidaksi”. Se tuli käyttöön rekkopaitojen jälkeen. (Vahter 1924.)
Koiviston keskihalkiollinen rekkopaita, ns. sepaluspaita
Koiviston äyrämöiset käyttivät kansanpukuajan loppuun asti rekkopaitoja, joissa oli korkea ja kirjava pystykaulus, halkio vasemmalla puolella ja rinnalla suuri, 15–20 cm leveä rekko.
Näiden paitojen lisäksi Koivistolla ja Kuolemajärvellä (Kaukonen 1985) käytettiin myös keskihalkiollisia pystykauluspaitoja, joissa halkion pohjukassa oli pieni, noin 7 cm korkea ja leveä rekko. Schvindt (1913) kertoo paidoista:
“Kuten tavallista ovat niiden yliset eli hartiukset aivinaisesta, alaset piikosta tai tappuraisesta tehdyt. — Toisissa (ja kai vanhempimuotoisissa) sepaluspaidoissa ovat hihat tehdyt kolmesta suunnikkaisesta vaatepalasta, jossa kainalotilkku on melkein neliön muotoinen, ja käytetään myös liitinkisiä ompelulla kuvitettuja hihansuita. Alasia nähtiin vielä 1880-luvulla sellaisiakin, jotka oli vain kahdesta neliskulmaisesta piikkopalasesta tehty.”
Schvindt (1913) kuvaa kaksi koivistolaispaitaa, toisen jossa hihat ovat liitingilliset, kahdesta suorakulmaisesta palasesta kootut, ja toisen liitingittömän, jossa hihat on koottu suunnikkaan muotoisista paloista. Näistä liitingillinen on Schvindtin mukaan nuorempi. Huomionarvoisia ovat kummassakin paidassa kaula-aukolle ommellut pienet kiilat (neck gusset), jotka vanhoissa karjalaispaidoissa ovat harvinaisia. Niitä ei esiinny vanhoissa äyrämöisissä rekkopaidoissa, mutta läntisen vaikutuksen mukaisissa miesten paidoissa kyllä.
Uudempi malli, koivistolainen sepaluspaita: paidassa on yläset, alaset, hihat koottu kahdesta suorakaiteen muotoisesta palasta. (Schvindt 1913.)
Vanhempi malli, koivistolainen sepaluspaita: paidassa on yläset, alaset, hihat koottu kahdesta suunnikkaan muotoisesta palasta, alaset koottu useammasta palasta. (Schvindt 1913.)
Schvindtin piirtämän kirjontakaavion (1982) perusteella pystykauluksen virvittäin ommellut kirjonnat vastaavat koivistolaisten rekkopaitojen pystykauluksien kirjontoja. Keskihalkion pohjukan pienen “rekon” kirjonta kuitenkin muistuttaa rannekkeissa käytettyä kirjontaa. Siinä käytettyjä ristipistoja ei tietenkään esiinny varsinaisissa rekkopaidoissa, jotka on kirjottu poimutetulle alustalle virvittäin ommellen. Virvittäin ompeluhan sopii nimenomaan poimutetulle kankaalle, ristipisto ei.
Lähteissä sepaluspaidan “rekkoon” on viitattu nimenomaan rekkona, vaikka tekniikaltaan ja muodoltaan kirjonta ei vastaakkaan sitä. Oman ymmärrykseni mukaan rekko tarkoittaa etumuslappua, joka voidaan kääntää kaulalta syrjään ja tarvittaessa irrottaa kokonaan. Sepaluspaidassa kirjonta on kiinteänä halkion pohjukassa, eli funktioltaan se on ihan erilainen.
Pystykauluksen ja sepaluksen kirjailut: virvittäin ompelua ja ristipistoja. Schvindt 1982.
Hihaliitinkien kirjailut. Schvindt 1982.
On mahdotonta sanoa, kuinka yleinen tällainen paitatyyppi on ollut. Maininta ja kuva siitä löytyy Toini-Inkeri Kaukosen kirjasta Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut (1985). Kuvattu paita on todennäköisesti sama kuin se, jonka perusteella Schvindt piirsi kirjailujen kaaviokuvat. Schvindt (1913) antaa ymmärtää, että paitoja olisi kuitenkin valmistettu pitkin 1800-lukua, ja niiden tyyli olisi ajan kuluessa muuttunut. Tässä on pakko luottaa siihen, että Schvindt on tehnyt päätelmänsä perustuen laajempaan aineistoon, kuin niihin kahteen paitaan joista hän on piirtänyt kaaviokuvat.
Tämä Kaukosen kirjassa oleva kuva on ainoa, jonka löysin. Suunnitelmanani oli eskaloida tätä “harrastusta” ja alkaa tehdä Kansallismuseolle aineistopyyntöjä niistä kansanpuvuista, joita ei ole viitsitty luetteloida Finnaan. Suomen kansallismuseon kokoelmiin kuitenkin pääsee seuraavan kerran tutustumaan vasta vuoden 2025 alussa, sillä seuraavan kahden vuoden ajan kokoelmapalvelut ovat kiinni uuteen keskusvarastoon muuton takia. Tulevat kaksi vuotta toimin siis tuttuun tapaan kirjojen ja Finnan varassa. Ehkä sitten vuonna 2025 on aika yrittää uudestaan.
Koivistolainen pystykauluspaita. Kuva: Kaukonen 1985 s. 191, KM A 3668
Hieman omasta paidastani
Tarkoituksenani ei ollut tehdä historiallisen paidan kopiota perustuen Schvindtin kaavioihin. Minun paidassani hihat on tehty yhdestä kappaleesta eikä erillisiä ylisiä tai alasia ole. Alasettomuus – sekä myös valtava koko johtuu siitä – että tein mallin miehen paitaa varten. Miehet pitivät paidan helmaa housujen päälle vyötettynä, minkä takia koko paita tehtiin samasta kankaasta. Miesten paitoja ei tietenkään kirjailtu samalla hartaudella kuin naisten vaatteita. Kuvia tai mallikappaleita miesten paitojen kirjonnoista ei ole säilynyt, joten niiden voi olettaa olleen melko olemattomia.
Koska käsin kirjominen on tuskallisen aikaa vievää – ja koska en ole vielä opetellut kesällä hankkimani kirjovan ompelukoneen käyttöä – on pystykauluksen kirjonnat korvattu koristenauhalla. Lopputulos on ehkä vähän kökkö, sillä nauha on koppuraisempi kuin mitä käsin kirjottu pinta olisi. Erityisesti hihansuihin suosittelen kuitenkin kokeilemaan koristeeksi tehdasvalmisteisia nauhoja. Suomesta saa huononlaisesti karjalaisia nauhoja, mutta Etsyssä on muutamia latvialaisia kauppoja (kokeile hakea esim. Latvian ribbon; ethnic ribbon), joista saattaa löytyä sopivia. Tämän paidan nauhat on tilattu Karnaluksilta Virosta.
Kauluksen halkion kirjonnat on tehty virvittäin ompeluna käsin, ja käsintehdyltä ne näyttävätkin. (Lähikuvia en aio laittaa.) Pitkän tauon jälkeen virvittäin ompelu alkoi kuitenkin lopulta sujua, ja varsinaisessa paidassa se näytti jo oikein hyvältä. Niksi on ainakin alkuun laskea langat tarkkaan: tämä on ainut tapa saada kuviosta säännöllinen. Virvittäin ompelu saattaa olla monelle käsityötapana vieras. Minulla on ollut jo vuoden kesken projekti tehdä rekkopaita, joka on nyt tulossa valmiiksi. Palaan virvittäin ompeluun ja rekkoihin piakkoin.
Lähteet
Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. Wsoy, 1985. Schvindt, Theodor. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. (linkki) Schvindt, Theodor. Ompelu- ja nauhakoristeita. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1982. Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. Wsoy, 1985. Schvindt, Theodor. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. (linkki) Schvindt, Theodor. Ompelu- ja nauhakoristeita. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1982. Vahter, Tyyni. “Eräiden Karjalan pitäjien käsityöstä ja puvuista 1923–1924.” Käsikirjoitus 1924, Museovirasto.
Tässä artikkelissa neulotaan sekä Pienet että Isot että UudetVironkirjat Tyyni Vahterin aineistokeruumatkaltansa tuomien lapasten pohjalta. Vahter oli syntynyt nykyisen Kymenlaakson alueella Iitissä, ja osittain Suomenlahden ulkosaarien kuviot olivat samoja, joita hänen synnyinseudullaan saatettiin vielä tuolloin neuloa.
Luvassa on tietoa Vironkirjoista sekä saariston kirjojen suhteesta virolaisiin neulemalleihin!
Lataa tästä ilmainen neulemalli Seiskarin Vironkirjoihin.
Kintaan ympärysmitta on 72 silmukkaa, leveys 11 cm
Edellisessä artikkelissa tarkastelin 1800-luvun lapasia, niine tiedoin jota sen ajan neulekintaista meillä ylipäätänsä on. 1900-luvulta on tietoa sekä esineistöä säilynyt huomattavasti enemmän, sillä kansanperinnettä alettiin tutkia järjestelmällisesti. Ylioppilasosakuntien kansatieteelliset kokoelmat päätettiin 1800-luvun lopussa yhdistää muiden kansatieteellisten kokoelmien kanssa. Näitä kokoelmia varten perustettiin Suomen kansallismuseo.
Itse osakuntien museon amanuenssi Eliel Aspelin ajoi kokoelmien siirtämistä valtion haltuun, Suomalaiseen kansallismuseoon (Aspelin 1887, viitattu Jokinen 2011.) Hänen veljensä, puuhamies ja valtionarkeologi J. R. Aspelin, kirjoitti 1892:
“Isänmaan rakkaus perustuu muistoihin, ja minä tahdon antaa kansalle muistoja.”
valtionarkeologi J. R. Aspelin
Kiehtovaa Aspelinin sitaatissa on toiminnan päämäärätietoisuus (ja hänen avoimuutensa tämän agendan kanssa), etenkin kun hobsbawmit ja andersonit innostuivat teoretisoimaan kansakuntien rakentamista vasta sata vuotta myöhemmin.
Kansallismuseon perustaminen oli tietyn ryhmän kansakunnallinen performanssi, eikä välttämättä seuraus sen perustajien omasta identiteetistä. Museossa aineellinen perinne keskitettiin yhteen paikkaan, jonne rahvaan oli asioikseen saavuttava sitä katsomaan. Samoin syntyi idea siitä, että perinne ei-aineellisena kuului kansakunnalle kokonaisuutena, ei yksilölle tai todelliselle yhteisölle, joka sunnuntaisin kokoontui kirkonmäelle. Omistusoikeuden keskittyminen loistaa kirkkaana puritaanisessa kansallispukuskenessä, jossa kullekin pitäjälle on yksi, oikea, ainoa, standardisoitu asunsa. Omistamisen vapautuminen taas tanhupiireissä, jossa esiintymisasut valitaan suomalaisten kansallispukujen joukosta ennen kaikkea esteettisin perustein. Eikö näyttäviä tuuterin pukuja olekin liikkeellä kohtuuttoman paljon?
Siten siis: kansakunnan rakennuksessa perinne toisaalta otettiin keskitetyn auktoteriteetin alaisuuteen ja toisaalta jokaiselle kansaan kuuluvalle annettiin siihen yhtäläinen oikeus.
Kansanpuvut olivat häviämässä jo silloin, kun niitä 1800-luvun jälkipuoliskolla alettiin museoida. Siten syy kansanpukujen katoamiseen on jossain muualla kuin valtiojohtoisessa museoimisessa. Aidosti hyvä juttu on, että osa kootusta esineistöstä on nykyisin kaiken kansan nähtävillä Finnassa. Paino tässä sanalla osa, sillä kirjallisuudessa toistuvasti törmään suttuisiin mustavalkokuviin Kansallismuseon omistamista esineistä, joita ei löydy sähköisesti kuvattuna tai edes luetteloituna. Toivoen, että esineistö tuotaisiin lopulta kokonaisuudessan kaikkien ulottuville, iloitkaamme kuitenkin siitä, että pukuperinnettämme on säilytetty arkistosaleissa läpi pakolaisuuden ja sotien.
Museo omistaa esineen, mutta kuka omistaa perinteen: sinä, minä, kansakunta? Joudun tätä ajatusta vielä kehittelemään. Kuka sitä ei omista – alustavasti sanoisin, että jäsenyys samassa poliittisessa yhteisössä ei anna oikeutta kaikkeen kulttuuriin sen yhteisön maantieteellisten rajojen sisäpuoella. Mutta palataan tähän seuraavissa osissa.
Sitten asiaan.
1930-luvun kinnastutkimus
1930–1940-luvuilla kerättiin Kansallismuseoon 24 lapasparia, joista 13 paria on juuri Suomenlahden ulkosaarilta. Saarien yliedustettuus aineistossa selittyy sillä, että Kansallismuseon amanuenssi Tyyni Vahter teki saarille aineistonkeruumatkan vuonna 1931. (Rauhala 2019, 121.)
Tutustuin Vahterin matkaltaan tekemiin muistiinpanoihin museonviraston arkistossa. Hänen suhtautumistapansa käsityöhön oli lähes yhtä esinekeskeinen kuin osakuntalaisten. Lapasia Vahter toi matkaltaan 13 kappaletta, mutta niihin liittyvää suullista tietoa vain muutamia sivuja. Verrattuna 1800-luvun osakuntakokoelmiin on esineistä kuitenkin enemmän kontekstitietoa mukana: Kintaiden tekijöitä on haastateltu esineiden valmistamisesta ja käyttämisestä. Ylös on kirjattu myös kuvioiden nimet. Esineiden merkitykseen liittyvän tiedon sijaa talletettiin kuitenkin enemmän teknistä tietoa langan kehräämisestä ja värjäämisestä.
Esineiden kontekstualisoiminen liittyy kansatieteellisen tutkimuksen funktionalistiseen suuntaukseen, eli esineiden tarkastelun niiden käyttötarkoituksen perusteella (Rauhala 2019, 36). Yhteiskuntatieteiden puolella sosiaaliantropologiassa funktionalistinen koulukunta selitti kulttuuristen olemassaoloa sillä, että ne vastasivat yhteisön perustarpeisiin. Kintaiden funktio oli lämmittää, ja kaksiväriset kirjonkintaat lämmittivät paremmin. Se miksi kuvioinneista tehtiin aina samanlaisia, selittyi puolestaan jollain yhteisön sosiaalisella tarpeella.
Melko pettyneenä sain todeta, että etnologinen funktionalismi ei Vahterin tapauksessa pyrkinyt tarkastelemaan kintaiden yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Kintaita ei ymmärretty sosiaalisen järjestäytymisen perustarpeen kautta, vaan funktionalismi merkitsi ennemminkin käsityötaloutta hyödyttävien innovaatioiden kirjausta. Vahterin muistiinpanoissa korostuvat siis käsityömenetelmät itsessään, ei niiden sosiaalinen merkitys.
Kansatiede on kansatiedettä ja antropolia antropologiaa. Mutta edelleen murehdin menetettyjä mahdollisuuksia tutkia karjalaista kansankulttuuria silloin, kun se vielä oli olemassa kaikessa rikkaudessaan
Pienet vironkirjat
Kuvan lapaset ovat seiskarilaisen Piatta Heikkolan neulomat 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Heikkola oli syntynyt 1860-luvulla ja kuului siihen sukupolveen, joka vielä 1930-luvulla kääri hiukset sykerölle ja käytti huntua (ks. kuva Talve 1996, 280). Heikkola neuloi kaikille uudet kirjavat kintaat syksyksi. Hänelle tuttuja kirjoja olivat kokoviisaankirjat, Liisan kirjat, pienet kirjat [Vironkirjat] ja lapikkokirjat [laperikkokirjat]. Kintaan kärjet hän neuloi kaareviksi, jotta kärjet eivät käpertyisi rukkasessa. (Vahter 1931.) Heikkolan kintaissa huomio tosiaan kiinnittyy epätavalliseen kärkeen. Sehän ei olekaan terävä! Viimeinen kolmannes silmukoista on otettu erillisille puikoille, oikea ja vasen puoli erikseen. Ohjeet tähän päättelytapaan löydät artikkelin lopusta.
Kansallismuseo K7351:38. Piatta Heikkola, Seiskari. Pituus 25 cm, Leveys 10,5 cm. Värit lampaanmusta ja valkoinen. Ranne 2 o, 2 n kirjoneuletta, pituus 6 cm. Omat lapaseni tein täsmällisesti museomallin mukaan mikä oli virhe – pituutensa puolesta ne sopivat paremmin perheemme viisivuotiaalle. Tästä oppineena muokkasin mittoja vähän, mutta ohjeen mittasuhteet ovat edelleen hyvin lähellä alkuperäistä.
Bieta ”Piatta” Heikkola, Seiskari. Kymenlaakson museo YLEV18398. Kuvaaja todennäköisesti Tyyni Vahter.
Vironkirjoissa eli pienissä kirjoissa mustan ja valkean ruudut vuorottelevat rytmikkäästi. Samalla ajatuksella on neulottu myös isokokoisempia, viistoruutuisia kirjoja, Isoja Vironkirjoja. Hyvin paljon pieniä vironkirjoja muistuttavat Laperikkokirjat. Laperikko tarkoittaa muuten pienehköjen kivien vyöhykettä rannassa.
Laperikkokirjat, Piatta Heikkola, Seiskari. Virossa ”sontiaiskuvio”, sitavorniku kirjaga Lüganuse, Virumaa, ERM 120/a Ks. myös ERM 2279/ab Pienet vironkirjat (Mäkynen 1979). Virossa kuviota on neulottu ainakin ruskealla ja vaalealla. Se on tunnettu nimillä “Kaaliliemikuvio” (Koeru, Järvamaa) ja “Kuusikuvio” (Ridala, Läänemaa). Ks. myös ERM A 572:187, ERM 13189Isot Vironkirjat, Vilhelmiina Klaus, Lavansaari (Mäkynen 1979).Uudet Vironkirjat, Rauha Klaus, Lavansaari (Mäkynen 1979).
Laperikkokirjat, Piatta Heikkola, Seiskari. Kansallismuseo K7351:39. Pituus 19 cm. Leveys 9,3 cm. Värit lampaanmusta ja valkoinen. Ranne 2 o, 2 n kirjoneuletta, pituus 6 cm
Neulekuvioita omaksuttiin Virosta
Ei mitenkään yllättäen, ovat pienet vironkirjat olleet suosittu malli myös Virossa. Nimen perusteella kirjokuvio on saapunut saarille nimenomaan Virosta, vaikka samaa kuviota onkin neulottu Etelä-Karjalan ja Kymenlaakson rannikkoalueillakin.
Karjalasia kintaita on säilynyt näihin päiviin muutamia, mutta Virossa ja sekä Latviassa tilanne ei ole yhtä huono. Latviassa lapasaineistoa on 1700-luvun loppupuoliskolta asti (Grasmane 2012) ja Virossa runsain mitoin jo 1800-luvun alkupuoliskolta. Kuten jo sarjan edellisessä osassa mainitsin, 1800-luvun lopun kintaita on säilynyt Suomessa muutamia kymmeniä ja 1900-luvun alussakin puhutaan kymmenistä, ei sadoista.
Pohjois-Latvialaisissa lapasissa esiintyy joitain samoja kuvioaiheita kuin virolaisissa. Ainut saaristolaislapasten kanssa yhteinen motiivi ovat kuitenkin liisukat. Siten lapasvaihto on rajoittunut suomalaisten ja virolaisten sekä virolaisten ja latvialaisten välille. Suoraa yhteyttä Suomenlahdelta Latviaan asti ei ole ollut.
Tein syvällisempää vertailua ulkosaarien lapasaineiston ja virolaisten perinnelapasten välillä. Virolaisten lapasten osalta analyysi perustuu verkossa saatavilla oleviin kansatieteellisiin lapaskokoelmiin. Kuten Karjalassakin, olivat neulakintaat vanhin kinnastyyppi Virossa. Kun Karjalassa neulakintaiden valmistus säilyi vallitsevana kintaidentekomenetelmänä lähes kansanpukuajan loppuun, oltiin Virossa omaksuttu puikoilla neulominen jo aiemmin. Viron vanhin neulottu tekstiili on kirjoneulekintaan palanen 1200–1300-lukujen taitteesta. 1500–1600-luvuilta neulottuja tekstiilejä on jo säilynyt runsaasti. Myöhempänä aikana lapasia valmistettiin myös vientiin. (Piiri 2014, 10.) Mahdollista onkin, että virolaiset kauppiaat myivät lapasia saarelaisille, mistä käsityötaito levisi myös paikallisten käyttöön.
Saarien kintaat ovat kaikin puolin virolaiskintaita yksinkertaisempia väritykseltään, kuvioinniltaan ja ranteensa rakenteelta. Niissä ei esiinny lettejä, pitsineuletta, pystysuuntaisia raitoja, hunajakennoa tai muitakaan erikoistekniikoita, joita satunnaisesti esiintyy virolaislapasissa.
Virolaisissa kintaissa esiintyviä piireitä, joita ei esiinny Suomenlahden saarien kintaissa. Kinnas vasemmalla on neulottu erittäin ohuila puikoilla. Mallin ympärysmitta on huikaisevat 150 silmukkaa, mikä on tuplasti se mitä tässä artikkelissa esitellyissä Seiskarin Piatta Heikkolan neulomissa kintaissa. Myös Manner-Suomesta näin tiiviiksi neulottuja kintaita on säilynyt erittäin vähän. Kintaassa keskellä on käytetty tehdasvalmisteisia ostovärejä, vaikka kuviona ovatkin tutut lapreikkokirjat. Oikeanpuoleisen kintaan voimakas väriyhdistelmä oli ulkosaarilla vieras. Siellä värivalikoima rajoittui luonnonväreihin ja satunnaisesti siniseen. Vasemman ja oikean puoleisissa kintaissa ranneke on koristeltu tavalla, jota saarilla ei käytetty. Keskimmäisen kintaan viistolliset sekä vaakaraita joustinneuleessa puolestaan olivat saarelaisille tuttuja. ERM 2534/a; ERM 120/a; ERM HM E 1602
Muutamat virolaiset mallit ovat kuitenkin siirtynyt saarille sellaisenaan ja ovat täysin identtisiä värin, kuvion ja ranteensa puolesta. Lisäksi saarilla esiintyneitä kuvioita (muuttolinnut, sahanpäät, lampaansilmät, verkkosilmät) on Virossa ja Latviassa käytetty peukaloiden kuvioimiseen, vaikka koko kintaan kuviointina niitä ei esiinnykään. Voi kuitenkin olla, että Viron ja Latvian lapaskulttuurit ovat tuottaneet niin kirjavia ja monimutkaisia malleja, etteivät paikalliset kansatieteilijät ole viitsineet kerätä kaikkein perustavanlaatuisimpia kuvioita arkistoon. Kansatieteellisissä kokoelmissa loppujen lopuksi kyse on siitä, mikä tutkijan silmään on vaikuttanut kiinnostavalta, ei siitä mikä oli yleisintä.
Isot VironkirjatPienet Vironkirjat
Isot vironkirjat eivät ehkä olekaan virolainen kuvio?
Voidaan todeta, että Pohjois-Viron rikkaasta kinnaskulttuurista omaksuttiin muutamia yksinkertaisia malleja ulkosaarien neuleperinteeseen. Voidaan kuitenkin myös todeta, että ulkosaarien lapasperinteessä oli omalaatuisiakin piirteitä, jotka tuskin olivat opittuja ainakaan Virosta.
Ulkosaariston lapasissa estetiikka on usein ollut pelkistetympää ja ilmavampaa kuin virolaisissa. Kuviot ovat olleet pienempiä, joten yhtä kuviokertaa on mahtunut toistamaan useammin. Tästä syntyy lapasiin rytmisyyttä, joka on myös läsnä joissain virolaisissa malleissa, mutta erityisen ominaispiirteistä juuri ulkosaariston lapasille.
Pohjois-Viron lapasissa kuviot on yleensä järjestetty ruudukkoon joko vaakasuorasti tai 45 asteen kulmassa. Ulkosaarien lapasissa kuitenkin esiintyy myös vaakasuuntaisia ja pystysuoria raitoja, joita virolaislapasissa sekä Latviassa esiintyy harvoin.
Isoja Vironkirjoja ja Uusia Vironkirjoja ei löydy Viron museokokoelmista. Jos malli ei ole virolainen malli, miksi se kantaa Vironkirjan nimeä?
Kilpailevia hypoteeseja on tässä ainakin kaksi: 1) malli on korruptoitunut versio virolaisesta myllylapoja muistuttavasta kuviosta (ks. kuva lapasesta); 2) saarelaiset keksivät neuloa pieniä Vironkirjoja isompana versiona ja kutsuivat näitä – varsin loogisesti – isoiksi Vironkirjoiksi.
Pärnumaa ennen vuotta 1910, ERM 792
Kallistuisin näistä jälkimmäisen kannalle, sillä isoista Vironkirjoista puuttuu täysin myllykuviolle ominaiset pystysuora ja vaakasuora elementti. Vaikka kaaviokuvassa pienet vironkirjat näyttävät rakentuvan raidoista ja isot vironkirjat vinoruuduista, neulottuna ne näyttävät lähisukulaisilta.
Tekniikka: tylppä kärki nauhakavennukseen
Jouduin jonkin aikaa miettimään, miten lapasiin saadaan pääteltyä tylppä kärki. Kärki syntyy kaventamalla viimeiset silmukat edes-takaisella liikkeellä, puolisko kerrallaan. Neulot ja kavennat kolme nauhakavennuksen silmukkaa, siirrät silmukat takaisin vasemmalle ja sitten neulot ne uudestaan. Tekniikka on vaikea selittää!!😭 🤯
Kavenna tavallisena nauhakavennuksena, kunnes puikoilla on noin kolmannes silmukoista jäljellä. Jos käytät pyöröpuikkoa ja magic loop -menetelmää, ota avuksesi kaksi sukkapuikkoa.
Olet nyt siis kerrosten vaihtumiskohdassa. Ota puolet etu- ja takapuolien silmukoista sukkapuikoille. Kuvassa alhaalla vasemmalla puikolla on kerroksen 12 ensimmäistä silmukkaa ja oikealla kerroksen 10 viimeistä. Vasemmalla puikola kuuluu olla kaksi silmukkaa enemmän: Toinen ylimääräinen silmukka on kerroksen ensimmäinen silmukka eli nauhakavennusten väliin jäävä musta silmukka. Toinen on puoliskon keskimmäinen silmukka, joka kannattaa jättää vasemmalle, niin silmukoiden määrä täsmää kavennusten lopussa.
Aloita neulomalla kerroksen ensimmäinen silmukka eli nauhakavennusten väliin jäävä musta silmukka.
Kavenna valkoisella ylivetäen kerroksen toinen ja kolmas silmukka.
Palauta kaventamasi valkoinen silmukka sekä neulomasi musta silmukka takaisin vasemmalle puikolle. Siirrä vasemmalle puikolle myös kaksi seuraavaa silmukkaa oikealla, eli edellisen kerroksen kaksi viimeistä silmukkaa.
Neulo nämä kaksi edellisen kerroksen silmukkaa yhteen valkoisella.
Jatka kohdasta 1. kunnes jäljellä on enää kolme silmukkaa.
Nyt olet kaventanut tämän puoliskon silmukat tylpästi. Toimi vastakkaisen puoliskon kanssa samalla tavalla. Voit katkaista langan ja aloittaa uudella langalla. Itse olen kuitenkin vetänyt saman langan vastakkaiseen reunaan ja jatkanut sillä. Lapasen päädyssä pitkä lankajuoksu ei haittaa käyttöä. Tarvittaessa voit sitoa lankajuoksun päättelyvaiheessa.
Tylpässä kavennuksessa viimeisen varsinaisen kerroksen silmukat jäävät usein löysiksi. Voit viimeistelyvaiheessa tasata silmukoita esim. virkkuukoukun avulla.
Kärkikavennukset tehdään normaalisti jokaisella kerroksella, kunnes jäljellä on kolmannes silmukkamäärästä. Loput silmukat kavennetaan neulomatta uusia kerroksia. Kuva oikealla: taitekohta on merkattu sinisillä nuolilla.
Neulekaavasta
Neulekaava (ladattavissa jutun alussa) on tehty Uusiin Vironkirjoihin. Kintaan malli on Piatta Heikkolan neulomista lapasista (Kansallismuseo K7351:38) aavistuksen verran sovellettuna. Mittasuhteet ovat kuitenkin suunnilleen samat, samoin peukalo, ranneke ja omalaatuinen kärkikavennus.
Tällä samalla mallilla syntyvät helposti myös Pienet Vironkirjat. Neulekaavan lapaset on neulottu 72 silmukalla. Pienissä vironkirjoissa kuvion leveys on vain kuusi silmukkaa, joten sen saa helposti istutettua mihin tahansa lapaskokoon. Jos lapasen ympärysmitta on 72 silmukkaa, mahtuu lapaseen silloin 12 kuviokertaa. Isoissa Vironkirjoissa 14 silmukan leveys onkin kinkkisempi, ja vaatisi ympärysmitaksi 84 silmukkaa.
Lähteet
Grasmane, Maruta. Mittens of Latvia. Sena Klets 2012. Jokinen, Sanna, “Museo yhteiskunnan peilinä? Pääkaupunkiseudulle perustetut kulttuurihistoriallisen museot 1875-2000,” 2011. Mäkynen, Maija. ”Kirjokintaitten ja sormikkaiden kuvio. Ulkosaarelaisia kintaankirjoja (Lavansaari, Suursaari, Tytärsaari). 1979. Piiri, Reet. Suuri kinnaskirja. Vanhoja virolaisia kirjoneulemalleja. Moreeni 2014. Talve, Ilmar, “Kansakulttuuri,” teoksessa Suomenlahden ulkosaaret, ed. Hamari et al. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 630, 1996. Vahter, Tyyni. “Lavansaaren, Seiskarin, Suursaaren, Tytärsaaren, Vehkalahden ja Virolahden naisten käsitöistä.” Virkamatka 1931.
16.8.2025 edit: Hei, tämä artikkeli on aika vanha. Olen vuosien aikana oppinut puvuista vaikka mitä ja varmaan nykyisin tekisin monta asiaa toisin.
Tässä artikkelissa ommellaan kansanpuvun paita räisäläisen esikuvan perusteella kiinnittäen erityistä huomiota katesaumoihin.
Räisälän paidat meillä ja muualla
Theodor Schvindt kertoo Räisälän kansanpuvun paidasta:
”Aivinaisissa paidoissa olivat hihansuut poimutut ja varustetut kauluksella, joka oli mustalla rihmalla kauniisti tikattu, kuten oli myöskin paidan kaulus ja sepalukset. Ruohtimisissa paidoissa, joissa niissäkin oli kapea kaulus, ei ollut poimuttuja hihansuita eikä mitään tikkausta. – Paidat suljettiin soljella…” (Schvindt 1913.)
Aivinainen paita oli hienompi ja ruohtiminen arkisempi.
Schvindt itse oli räisäläinen ja siten hänellä oli erityissuhde pitäjään. Hän kokosi Räisälästä kansanomaisen miehen puvun, jollaisia on arkistoihin talletettuna paljon naisten vaatteita vähemmän. Schvindt oli masinoimassa osakuntien kansatieteellistä kokoelmahanketta 1800-luvun lopussa. Ikävä kyllä Schvindtin itse keräämiä esineitä päätyi museokokoelmiin myös Pietarin Kunstkameraan, jonka karjalaisen esineistön kokoelmasta suurin osa on Schvindtin keräämää. Kokoelmista löytyy jo mainittu Räisälän miehen pukukokonaisuus sekä muutamia muita vaatteita, joista osa on selvästi virheellisesti merkitty räisäläisiksi.
Tämä räisäläisten esineiden keskittymä venäläisessä museossa on merkittävä. Finnan mukaan suomalaismuseoissa on räisäläisiä vaatteita kolme tankkia-liiviä ja yksi sarkaviitta, ei esimerkiksi ainuttakaan miestenvaatetta tai naisten paitaa. Näiden lisäksi löytyy asusteita ja sorokoita.
Karjalaista esineistöä on runsaasti myös Ruotsissa. Ei tosin räisäläisiä esineitä (tai on niitä 77, mutta kuvattuna löytyy vain 6.) Sen sijaan esimerkiksi Antreasta, josta Finnan kokoelmissa on yksi sarkahame, löytyy Ruotsin Nordiska Museetissa kokonainen asukokonaisuus. Nämä esineet ovat Gustaf Retziuksen kallonmittausretkikunnan keräämiä vuonna 1873. Retzius ja kumppanit olivat ennen kaikkea kiinnostuneita kaivamaan ylös pääkalloja, mutta tulivat siinä sivussa keränneeksi myös kansatieteellistä aineistoa (Ruohonen 2021.)
Tämä Retziuksen retkikunta kiinnostaa minua henkilökohtaisesti, sillä se keräsi aineistoa mm. sukuni entisillä asuinpaikoilla Enon Nesterinsaaressa. Siten siis oman esiäitini kallo saattaa hyvinkin levätä Karoliinisen instituutin kalloarkistoissa.
Aiemmin tekemissäni kansanpuvun paidoissa hiha alkaa vasta reilusti olkapään alapuolelta. Vaikka tämä laskettu olkapää olisikin nykymuodin mukainen, halusin erityisesti pikkutakin kanssa käytettäväksi valmistaa myös paitoja, joissa paidan olkasauma asettui juurikin olkapäälle. Tämä saadaan aikaan lisäämällä paidan vartalo-osan kummalekin sivulle kiilakappaleet, jotka jäävät hihojen alapuolelle yhdessä kainalotilkun kanssa. Näin hihat alkavat jo olkapäiden päältä, mutta paitaan saadaan riittävästi leveyttä.
Siksi valitsin malliksi tämän Sireliuksen kirjassa (1990 [1915]) kuvatun paidan:
Sirelius 1915.
Toisenlaisiakin räisäläisiä paitamalleja olisi ollut saatavilla. Tässä esimerkkinä Schvindtin piirtämä alasilla varustettu paita. Merkittävä ero Sireliuksen kuvaamaan paitaan on kylkeen tulevien kiilojen puuttuminen.
Schvindt 1913.
Koristelu
Kaaviokuvat harvoin antavat tietoa koristeluista. Schvindtin kuvauksen perusteella paidat oli koristeltu mustin tikkauksin, jollaisia ei Magnus von Wrightin maalauksessa (artikkelin alussa) näy.
Paidassa kuvattuna alla näkyy ohut tumma koristelu pääaukon ja sepaluksen ympärillä sekä punainen tikkaus poimutetuissa hihansuissa.
Kunstkameran museon kokoelmat, Theodor Schvindt. Pituus olalta helmaan 109,5 cm, helman leveys 68, kaulan ympärys 33, pääntien sepaluksen pituus 16, hihan pituus 49,5; hihan korkeus olalla ilman kainalotilkkua 20, kainalotilkun pituus 4 ja leveys 3,6; soljen halkaisia 1,5.
Millaisia Räisälän paitojen tikkaukset tarkalleen olivat, jäi pimentoon. Tarkkoja valokuvia tai piirroksia historiallisten paitojen kuvioinneista ei ole. Enkä valitettavasti pääse tarkastelemaan lähemmin Pietarissa säilytettävääs räisäläistä paitaa.
Mikä on katesauma ja mihin sitä käytetään?
Katesauma on saumatyyppi, jossa yhteen ommelluista kappaleista toisen puolen saumavara lyhennetään ja toinen käänetään ja tikataan sen päälle.
Kansallispuvuissa katesaumat ommellaan tietysti käsin. Ompelukoneella tehty katesauma on huomattavan eri näköinen ja tuntuinen, mutta silti käytännöllinen tietyissä tilainteissa.
Katesaumoja kannattaa harkita,
jos kangas on ohutta, ja saumavarat näkyvät kankaan läpi oikealle puolelle;
jos nurjasta puolesta haluaa virheettömän siistin esimerkiksi lahjaksi menossa olevaan paitaan;
jos absoluuttisesti vihaat siksakkaamista; tai
jos vapaana repsottavat saumavarat häiritsevät superherkkää hipiää.
Katesaumoja ei kannata käyttää,
jos et halua tuhlata kangasta senttiäkään;
ahtaisiin paikkoihin ts. hihojen alasaumoihin; tai
jos kangas on tiivistä ja paksua. Osaan tämän artikkelin ohjeella ommeltuihin saumoihin voi silloin tulla liikaa kangasta.
Valmistelut
Tarvitset paitaan kangasta noin 125 cm mutta riippuen siitä, kuinka pitkän paidan haluat.
Alhaalla leikkuusuunnitelmassa on merkattu vihreällä ne sivut, joille tulee varata 2 cm saumavara joko kaksinkertaiseen päärmeeseen tai katesaumaan ja violetilla ne, joihin riittää tavallinen 1 cm saumavara.
Reunojen siksakkaaminen ei ole välttämätöntä niihin laitoihin, joihin tulee katesauma.
Työskentelyä helpottaa huomattavasti, jos merkkaat kainalotilkun kulmiin täpät kahden saumavaran (2 cm) päähän reunasta.
Kainalotilkun kiinnittäminen kylkikappaleeseen
Tässä blogissa on jo aiemmin julkaistu ohje kainalotilkun ompelemiseen, mutta tässä artikkelissa päivitetty ohje katesaumojen ja kylkikappaleen kera!
1. Aloita leikkaamalla kylkikappaleiden lyhyeen päähän halkio kainalotilkkua varten. Jos kainalotilkku on saumavaroineen 12 cm, tulee halkion olla 10 cm pitkä.
2. Ompele sauma 2 cm päähän halkion reunasta. Pisteessä A ompele sauma reunaan asti. Pisteessä B ompele sauma 2 cm päähän reunasta.
3. Ompele kainalotilkun toinen puoli kiinni haltion vastakkaiseen laitaan, samalla tavoin kuin edellä.
4. Oikealta puolelta kainalotilkku ja kylkikiila näyttävät nyt tältä. Kainalotilkun alle jää ryppyjä, ja se on väistämätöntä: saumavaroihin on nipistetty kykikiilan keskeltä yhteensä 4 cm kangasta! Jos et halua kainaloiden alle ryppyjä, on sinun koottava kylkikiila kahdesta kapeasta suikaleesta.
5. Leikkaa kylkikiilan puoleinen saumavara 0,5 cm:n mittaiseksi. Kainalotilkussa saumavaraa tulisi olla 2 cm. Kaarra loppua kohden (C) niin, että nurkkaan jää 2 cm saumavara.
6. Käännä kainalotilkun saumavara leikatun saumavaran päälle ja taita leikatun saumavaran alle. Jos kangas on pehmeää, voit joutua silittämään sauman litteäksi ennen ompelua. Leikkaa kainalotilkun alakulmaan pieni halkio, jotta saumavarat kääntyvät siististi kylkikiilan saumavaran päälle myös nurkassa.
7. Tikkaa saumavarat paikoilleen mahdollisimman läheltä taitetta. Kiinnitä huomiota siihen, ettet huolimattomasti tikkaa kainalon alle jäävien ryppyjen yli (D). Helpointa on edes olla yrittämättä ommella alakulmaa samalla, ja sen sijaan viimeistellä katesauma tikkaamalla kulman päälle lyhyesti kappaleen oikealta puolelta (ks. kuva alla).
Kyljen kiinnittäminen hihaan
Nyt kainalotilkku on siis kiinni kylkikiilassa, ja kappaleiden saumavarat on taitettu piilon katesaumoilla. On aika kiinnittää kylkikappale kainalotilkkuineen hihaan.
8. Aseta kylkikappaleen lyhyt pää hihan pitkää laitaa vasten, oikeat puolet vastakkain. Ompele sauma 2 cm:n päähän laidasta. Pisteessä E ompele sauma 2 cm:n päähän reunasta, pisteessä F ompele reunaan asti.
9. Ompele toinen kantti kiinni hihan toiseen pitkään reunaan, samalla tavalla kuin edellä.
10. Tee n. 12 cm ranteesta merkki hihaan halkiota varten. Ompele hihan alasauma halkion merkkiin asti. Varo ompelemasta kainalotilkun saumojen ylitse (G). Kuvassa oikealla valmis hiha-kylki oikein päin käännettynä.
11. Nyt ommellaan katesaumat kylkikappaleen ja hihan välisiin saumoihin. Leikkaa hihan saumavara auki kummaltakin puolelta kainalotilkkua, kainalotilkun kulmaan tehdyn merkin kohdalta. Lyhennä hihan saumavara 5 mm:n mittaiseksi aina tähän aukileikkaukseen asti.
12. Käännä kainalotilkun/kylkikappaleen saumavara hihan saumavaran päälle ja tikkaa paikoilleen. Jos käytät ohutta kangasta, pitäisi tämän onnistua ongelmitta myös aiemman katesauman ja tämän uuden sauman leikkauspisteessä (J). Mikäli käytät paksumpaa kangasta, kannattaa katsoa, miten tässä on ommeltu kainalotilkun saumat. Paksummalla kankaalla tuohon J:n kohdalle tulee muuten ihan mahdoton pomppu.
13. Tee hihansuun halkioon kaksinkertainen päärme. Halkion alkukohdassa (H) tikkaa pari kertaa edestakaisin, jotta hihan alasauma ei lähde purkautumaan.
Hihansuut
Juhlavissa Räisälän paidoissa hihansuut oli poimutettu ja niissä oli liitingit eli kaulukset. Räisälän liitingit olivat kapeat kuten Rautjärven ja Pyhäjärven paidoissa. Leveitä liitinkejä on ollut lähinnä Rannan kihlakunnan pitäjissä (esim. Koivisto).
Ompele hihansuihin poimulangat, poimuta haluttuun pituuteen. Taita rannekepala keskeltä pitkittäin. Ompele päät yhteen. Käännä ja silitä. Kiinnitä liitingit poimutettuihin hihansuihin.
Tässä jutussa keskityin katesaumoihin ja kylkikiiloihin, ja liitingeistä on tulossa vielä oma artikkelinsa.
Hihan ympäryssauma ja kylkisaumat
Hihan ympäryssauma ja kylkisauma ovat tässä paidassa sama sauma. Merkitse hihaan ja olkaan keskikohta. Aseta hiha ja paita oikeat puolet vastakkain, siten siis että hihta tulee paidan sisälle. Neulaaminen kannattaa aloittaa olan päältä, niin saat kappaleiden keskikohdat varmasti vastakkain. Voit ommella sauman yhdellä kertaa paidan etualalaidasta taka-alalaitaan.
Viimeistely
Ompele helmaan päärme.
Päärmää tai muuten siisti kaula-aukko ja sepalus (myös tästä tulossa lisää myöhemmin!). Räisälän paidoille ominaista ovat mustat tikkaukset kaula-aukossa, sepaluksessa sekä hihojen liitingeissä.
Tässä miun paidassa tikkaukset on tehty ompelukoneen kuvio-ompeleilla päärmätyn kaula-aukon ja sepaluksen päälle. Tikkausta on leveämmälti kuin historiallisissa paidoissa, mutta kuviot itsessään vastaavat Karjalassa käytettyjä. Erityisesti “tähtikuviota” olen nähnyt paidan sepaluksissa käytettävän.
Vinkki: tikkaukset ja hihojen poimutukset voi tehdä valmiiseen, koottuun paitaan. Helpompaa on kuitenkin ommella hihat ja kaulus täysin valmiiksi ja vasta sitten liittää osat toisiinsa.
Kapeasta satiininauhasta tehdyistä lenkeistä pujotetaan läpi soljen neula.
***
Tein näitä paitoja kolme, ennen kuin lopulta olin täysin tyytyväinen. Tai lähes täysin: miuta hieman harmittaa, että innostuin tikkausten kanssa kauluksessa.
Lähteet
Ruohonen, Juha. “Pääkallonpaikoilla. Retziuksen retkikunnan kaivauskohteet vuonna 1873.” Muinaistutkija, 2021. Schvindt, T. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. (linkki) Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia: sisältää 439 tekstikuvaa ja 24 kuvataulua, joista 5 värillistä. Suomalais-ugrilainen seura, (1990 [1915]).
Syksyn flunssakauden ajan olen antanut ompelutöiden odottaa ja pysynyt mukavuusalueella: sohvalla & neuletöissä. Viime talvena tein sovellettuja neuleita vanhoilla kuvioilla, mutta nyt halusin tehdä autenttisia neuleita sekä mallin että kuvioinnin puolesta.
Perinteisiä malleja neuletöihin on tarjolla rajatusti. Osittain syynä on se, minkä tyyppisiä tekstiilejä museokokoelmiin on kerätty, osittain että kirjoneulekulttuuri ei Kannaksen Karjalassa ollut yhtä kehittynyttä kuin rannikkoseuduilla.
Suomenlahden ulkosaarilla, Seiskarissa, Lavansaaressa, Suursaaressa ja Tytärsaaressa, neulontaperinne on ollut rikas ja aineistoakin tuntui löytyvän mukavasti. Siksi valitsin näiden saarien neuleet.
Neulomisen ohella tein taustatyötä Karjalan ja Viron kintaista. Tekstimäärä paisuu niin, ettei valmista meinaa tulla ollenkaan. Julkaisen alun perin yhdeksi artikkeliksi tarkoitetun kirjoituksen sarjana. Luvassa on siis paljon neulesisältöä ❤
Suomenlahden ulkosaarilla eli Seiskarilla, Lavansaaressa, Tytärsaaressa ja Suursaaressa asui ennen sotia kolmisentuhatta ihmistä. Väkeä oli vähän mutta tiheään: Seiskari oli Suomen tiheimmin asuttu kunta. Saarilla oli oma omaleimainen kulttuurinsa, joka muusta Suomesta poiketen pyöri kalastuksen eikä maatalouden ympärillä. Koska saarilla ei voitu tuottaa kaikkea itse, oli kauppaa käytävä. Sen mukana tuli vaikutteita myös Virosta.
Saarissa neulottiin osittain samoja malleja kuin mantereitten puolella Suomessa ja Virossa. Lavansaaressa kirjontakuvioita kutsuttiin kirjoiksi, tytärsaaressa kirjuiksi (yks. kirjuu) js Suursaaressa kirjaviksi. Saarien neulontaperinnettä on dokumentoitu erityisen hyvin: Museoviraston informanttina toiminut Maija Mäkynen (1979) kokosi kymmenittäin neulemalleja sukulaisiltaan ja tuttaviltaan. Naisten käsityötaitoja ja kansanperinnetietoa tallentanut Tyyni Vahter teki saarille aineistonkeruumatkan vuonna 1931 ja toi mukanaan Suomen mittapuulla huomattavan kokoelman kintaita. Vahterin ja Mäkysen saarilta keräämiä materiaaleja on internetissä saatavilla huonosti, ja artikkelisarjan tavoitteena onkin tehdä tätä tietoa saavutettavaksi.
Siitä on pian 83 vuotta aikaa, kun Venäjä miehitti saaret talvisodan alkupäivinä. Sen jälkeen ei saarille ole ollut asiaa kuin muutamilla, eikä tule olemaan lähitulevaisuudessakaan.
Suomen vanhimmat museoidut kintaat ovat 1800-luvun loppupuolelta. Helsingin yliopiston osakunnat tekivät merkittävän työn kansan esineistön keräämiseksi, 7500 esinettä vuosina 1876-1893. Kerääjien tarkoitushakuisuus on otettava huomioon näitä kokoelmia tutkiessa: emme voi esinekokoelmasta päätellä, mikä on ollut keräyshetkellä yleistä, mikä erityislaatuista, mikä arkista ja mikä juhlavaa. Osakuntien kokoelmiin päästäkseen esineillä oli oltava ”taideteollista arvoa”, ja siten esimerkiksi yksivärisiä lapasia – lukuun ottamatta suursaarelaisia hylkeenpyytäjän lapasia – ei talletettu. (Rauhala 2019, 98–99.) Kokoelmat eivät siis kuvasta sitä, millaisia vaatteita on todellisuudessa käytetty, vaan sitä mikä on ollut erityistä.
Karjalaisten onni on, että kansatieteen pioneerit Theodor Schvindt ja U. T. Sirelius olivat molemmat kasvaneet Karjalassa: Schvindt Räisälässä ja Sirelius Jääskessä. Schvindt toimi Wiipurilaisen osakunnan kuraattorina kansatieteellisen keräyskampanjan aikana, 1888-1893, ja takuuvarmasti myötävaikutti siihen, että juuri wiipurilaiset keräsivät esineistöä eniten.
Osakuntalaisten keräysinnosta huolimatta lapaspareja on 7500 esineen joukossa vain yksitoista. Karjalaisia kirjokintaita näiden yhdentoista joukossa on todennäköisesti kaksi, toinen Kirvusta (KA3821) ja toinen Seiskarista (KA4040). Tietomme 1800-luvun kirjoneulekintaista ovat siis vähäiset.
Piirteitä 1800-luvun kintaissa
Karjalaisia saati ulkosaarelaisia 1800-luvun kintaita on museokokoelmissa niin vähän, että nojaan tässä tietoon tuon ajan virolaisista sekä suomalaisista kintaista. Lisää tietoa virolaisten kirjokintaiden suhteesta Karjalan saarien kintaisiin on luvassa sarjan toisessa osassa.
Suomenlahden saarien lapaset ovat väreiltään luonnollisia: enimmäkseen niissä on käytetty lampaanmustaa ja –harmaata, villanvaaleaa ja ruskeaa. Muutamassa lapasessa on käytetty värjättyä sinistä. Tämä pätee ulkosaarilla myös 1900-luvun neuleisiin.
Kirkkaat tehdasvalmisteiset värit tulivat Viroon 1800-luvun puolivälissä, mikä laajensi värivalikoimaa violettiin, kirkkaanvihreään, oranssiin, vaaleanpunaiseen ja mustempaan mustaan. (Piiri 2014, 11.) Esimerkiksi Muhun neuleitten kuuluisan kirkkaat värit ovat siten syntyneet vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Tehdasvärejä tuli Suomeenkin jo 1800-luvun puolella, joten periaatteessa myös ulkosaarilla olisi ollut mahdollisuus väri-iloitteluun. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, eikä edes mantereen puolella yleistä mataranpunaista ole museoesineiden perusteella juuri käytetty.
Vanhoissa kintaissa oli lyhyt ja leveä ranne (Piiri 2014, 14; Vahter 1931), kuten Seiskarin Liisukoissa alla. Sen sijaan nuoremmissa virolaisissa sekä ulkosaariston kintaista rannekkeeksi on neulottu usean sentin mittainen joustinneule. Virolaisten museokokoelmien perusteella vanhoissa kintaissa kämmen ja selkämys oli neulottu samalla kuosilla. 1800- ja 1900-luvulla kerätyissä karjalaisissa kirjokintaissa vanhemmissa peukalo on neulottu suoraan ja uudemmissa kiilan kera. Sekä vanhat virolaiset että vanhat suomalaiset kintaat on usein neulottu ohuilla puikoilla ja silmukkaluku on suuri. Ulkosaarilta ei aineistoa ole riittävästi, mutta todennäköisesti myös siellä 1800-luvun kintaat ovat olleet tiiviimpiä kuin 1900-luvulla. 1900-luvun saaristolaiskintaissa silmukkamäärä on tyypillisesti 72 tai jopa vähemmän.
Liisukat, muunnosLiisukat eli Liisan kirjatViikuksen lehet
Kuvioiden lähde: Maija Mäkynen 1979
Liisukat
Upea rytmikäs kuvio, Liisankirjat eli Liisukat, on ollut huippusuosittu Virossa, Kymenlaaksossa, Latviassa ja myös Suomenlahden saarilla. Ulkosaarilla sitä neulottiin kaikilla saarilla: Lavansaaressa, Seiskarilla, Suursaaressa ja Tytärsaaressa, ja siten se todennäköisesti on erityisen vanha kuvio.
Marttaliiton kinnasnäyttelyyn 1929 Liisukoita lähetettiin useampikin versiota Miehikkälästä ja Luumäeltä. Esimerkiksi Kansallismuseon K1527:6; K7199:15; K7199:2.
Liisukoita muunnoksineen on neulottu Virossa nimellä kiviristikiri (ERM 13997) viimeistään 1800-luvun puolessa välissä (ERM 5057). Lisäksi ERM 2534/a, ERM 5057, ERM 13997, ERM A 447:248/b.
Tämän artikkelin liisukat on neulottu 1800-luvun seiskarilaisen mallin mukaan, kuva alla.
Kansallismuseo KA4040. Tuntematon tekijä, Seiskari. Valmistusaika ennen vuotta 1893. Pituus 26 cm, Leveys 12 cm.
Ohje
Ohje on muutoin uskollinen museokappaleelle, mutta peukaloon on lisätty neljä silmukkaa peukalo-aukon laidoilta. Peukalon voi neuloa myös ilman lisäyksiä, jolloin kinnas on täysin identtinen museoversion kanssa!
Mitat Mallin mukaiset lapaset ovat mitoitukseltaan leveät ja sopivat hyvin päällyslapasiksi. Jos haluat lapasista “normaalin” kokoiset, pudota pois yksi mallikerta leveydestä sekä pituudesta. Leveys 12 cm Pituus 26,5 cm Mallitilkku 10 x 10 cm: leveys 38 s, korkeus 46 s.
Lanka: 100g = 420 m, esimerkiksi Novita Venla
Puikot: 2,00 kakslankaseen; 1,50 ykslankaseen neuleeseen; tai käsialan mukaan. Puikkojen vaihtaminen pienempään kokoon yksivärisille kerroksille sekä joustinneuleeseen on suositeltavaa.
Ranne Luo 96 silmukkaa Neulo 2o 2n -joustinneuletta 2 cm Neulo yksi rivi sileää ja aloita kuvio.
Lankadominanssi Mallilapasessa on neulottu vaalea kuvio tummalle pohjalle, eli valkoinen dominanttina.
Peukaloaukko 9–10 cm jälkeen neulo 18 silmukkaa eli kolme kuviokertaa apulangalle, vasemmassa lapasessa toisen puikon lopussa ja oikeassa kolmannen puikon alussa. Palauta silmukat takaisin vasemmalle ja neulo uudestaan kirjokuvion mukaisesti Huom. silmukoiden nostaminen peukalon takapuolella on helpompaa, jos tällä kerroksella EI ole kirjoneuletta. Kannattaa siis sijoittaa peukaloaukko kuvion yksiväriselle riville.
Neulo n. 11 cm ja aloita kärkikavennukset.
Nauhakavennuksen musta linja ei katkea yksivärisilläkään riveillä, kun kavennettavat silmukat nostaa alemmalta riviltä.
Kärkikavennukset Nauhakavennusten väliin jää 1 silmukka valkoista. Kavennukset tehdään mustalla langalla
ja 3. puikon alussa ylivetäen
ja 4. puikon lopussa yhteenneuloen. Silmukoiden nostaminen valkoisilla kerroksilla: Nosta mustat silmukat alemmalta kerrokselta. Alemman kerroksen silmukan (punaisella kaaviossa alla) on oltava musta.
Huom. Silmukoiden nostaminen kärkikavennuksissa.
Peukalon etupuolella kuvio jatkuu saumattomasti. Peukalon takapuolella on hyväksyttävä se, että peukalon ja kämmenosan sauma jää näkyviin.
Peukalo Poimi silmukat aukon laidoilta, yht. 36 s. Lisää sivuille yhteensä 4 s (valinnainen) Neulo peukalon etupuolen 1. rivi valkoisella. Kun käännyt peukalon nurjalle puolelle, aloita kaavion 2. rivi ja kirjoneule. Jos lisäsit sivuille silmukoita, huomioi mustien silmukoiden nostaminen valkoisilla kerroksilla koko peukalon mitalta. Huomioi mustien silmukoiden nostaminen valkoisilla kerroksilla kärkikavennuksissa (ks. myös kuva yllä).
Silmukoiden lisääminen peukaloaukon laidoille ei kuulu alkuperäiseen 1800-luvun lapaseen. Jos silmukoita ei lisää, pitää peukalon liitoskohtaan jääneet aukot ommella kiinni viimeistelyvaiheessa. Sen sijaan peukalokiilan pois jättäminen ei juurikaan vaikuta lapasen siisteyteen tai istuvuuteen.
***
Artikkelisarjan seuraavassa osassa on luvassa erilaisia “Viron kirjoja” sekä lisää tietoa virolaisen ja saarikarjalaisen neulekulttuurin suhteesta. 🧶
Lähteet
Grasmane, Maruta. Mittens of Latvia. Sena Klets 2012. Mäkynen, Maija. ”Kirjokintaitten ja sormikkaiden kuvio. Ulkosaarelaisia kintaankirjoja (Lavansaari, Suursaari, Tytärsaari). 1979. Piiri, Reet. Suuri kinnaskirja. Vanhoja virolaisia kirjoneulemalleja. Moreeni 2014. Rauhala, Anna. Neulonnan taito. Helsingin yliopisto, 2019. Vahter, Tyyni. “Lavansaaren, Seiskarin, Suursaaren, Tytärsaaren, Vehkalahden ja Virolahden naisten käsitöistä.” Virkamatka 1931.
Tässä jutussa käsitellään hartuushameita. Yleisemmin eri hametyypeistä voit lukea täältä.
Hei! Tämä artikkeli on aika vanha, ja nykyisin tekisin monta asiaa toisin. Katso tuoreempi artikkeli.
Ostin Torista keskenjääneen projektin muokata Pyhäjärven kansallispuvun hartuushametta. Edellinen omistaja oli prässäyttänyt hamekankaan, mutta projekti oli sittemmin jäänyt roikkumaan kaappiin. Minulla ei käynyt paljon paremmin, sillä puku jäi postista tultuaan kuukausiksi työpöydälle (ja on siellä edelleen). Hartuukset tuntuivat vaikeilta, sillä en pitänyt Pyhäjärven kansallispukuun valitusta olkainmallista eikä vaihtoehtoisia malleja tuntunut löytyvän.
Tein taustatyötä hartuushameeseen liittyen, mutta se oli hankalaa. Hartuushameet ovat monissa pitäjissä jääneet käytössä aiemmin kuin vyötäröhameet, joten niistä ei samalla tavalla on säilynyt mallikappaleita.
Voiko ruuttiin tehdä vyötäröhameen sijaan hartuushameen?
Kansallispuvuista Pyhäjärven, Käkisalmen ja Sakkola-Raudun pukuihin on valittu hartuushame. Hartuushametta on aiemmin käytetty muuallakin (tästä ja muutenkin hametyypeistä lisää) vaikka sitä ei ole valittu kansallispuvun hameeksi. Samalla tavoin siis kuin esimerkiksi Parikkalassa ja Sortavalassa kansallispukuun on valittu juovikas läntinen hame jo aiemmin käytöstä poistuneen yksivärisen hameen sijaan.
Läntisessä Suomessa käytössä oli vielä myöhemminkin liivihameita, jotka kuitenkin leikkaukseltaan ovat erilaisia. Sirelius 1916.
Siten siis, jos ruutissaan tavoittelee oman “kotipitäjänsä” historiallista tyyliä, voi hartuushameen tai tumman yksivärisen hameen yhdistää melko vapaasti mihin tahansa Kannaksen tai Laatokan Karjalan pitäjän pukuun siitä riippumatta, mitä 1900-luvulla koottuun kansallispukuun on valittu. Todennäköisesti kumpikin hametyyppi on ollut pitäjässä käytössä joskus aiemmin.
Hartuushameiden liivityyppejä
Hartuushameita on säilynyt museokokoelmiin (niihin mitä Finnassa on haettavissa) harmillisen vähän. Theodor Schvindtin kirjassa Kansanpukuja Suomesta (1913) löytyy hartuushameen kaaviokuva Pyhäjärven pitäjästä, ja tämän mallin mukaan tein artikkelissa esittelemäni taaperon hartuushameen (kaavio vasemmalla). Erona nyky-karjalaisiin sarafaaneihin on hartuuksien leveys, olkainten yhtymäkohdan korkeus sekä tietenkin se, että hartuukset on ommeltu eri kankaasta kuin hameen helmaosa. Rautulaisessa hartuushameessa, josta kuva hieman alempana, hartuukset on leikattu kuten sarafaanissa (kaavio oikealla).
Vasen: Hameen hartuukset Pyhäjärveltä (Schvindt 1913). Oikea: Hartuukset Raudusta, suunnilleen Etelä-Karjalan museon kuvan perusteella. Vastaava kaaviopari löytyy myös Ildikó Lehtisen ja Pirkko Sihvon loistavasta kirjasta, Näkökulmia Suomen kansallismuseon kansanpukukokoelmiin.
Schvindt (1913) kirjoittaa Pyhäjärvellä käytetystä hartuushameesta:
Hame oli joko sarkahame (kokovillainen) tai ärmäkkäinen (puolivillainen: loimet pellavaisia ja kude villainen). Kesällä pidettiin aina puolivillaista, useasti myös talvella; eihän kaikilla kokovillaista sarkahametta ollutkaan. Kuten Sakkolassa oli Pyhäjärvelläkin naisen hameessa lyhyet hartuukset, jotka usein tehtiin punaisesta verasta hameen kauluksineen. Helmassa oli sormen levyinen punainen verkakaistale, listiksi sanottu.
Schvindtin kuvaama hartuushame on kuvassa oikealla. Vasemmanpuoleinen hurstuthame jäi pois käytöstä jo aiemmin. Hurstuthame on kahdesta yhteenliittämättömästä kangaskappaleesta koottu avohame, joka muistuttaa venäläistä ponjovaa.
Myös Sakkola-Raudussa “hameet olivat hartuusniekkahameita, s. o. lyhyillä kannikkeilla varustettuja hameita, joissa kaulus ulottui melkein keskelle rintaa”. Hameita oli mustia, sinisiä ja punaisia (Schvindt 1913).
1800-luvun äyrämöiset hartuushameet. kuten edellä kuvattu Sakkola-Raudun hame, olivat leikkaukseltaan suorasarafaaneja (moskovnik) (Lehtinen & Sihvo 2005). Etelä-Karjalan museon kokoelmasta löytyvässä rautulaisessa hameessa hartuukset ovat kapeat, huomattavasti kapeammat verrattuna nykyisin käytettyyn Sakkola-Raudun kansallispukuun. Huomiota herättävää onkin se, miten kansallispuvun hameeksi on valittu ehkä enemmän suomalaiseksi mielletty Pyhäjärven-Käkisalmen leikkaus eikä 1800-luvulla käytössä ollut sarafaanimallinen hame.
Mitat on otettu tässä ajatellen noin puolitoistavuotiasta lasta (koko 86). Hameen malli on kuitenkin sellainen, että käyttäjän koko vaikuttaa lähinnä siihen, miten hame asettuua rinnalle eikä niinkään siihen, mahtuuko se päälle. Suunnilleen sama leveys kuitenkin mahtunee 104 senttiin asti.
Yläosan vuoripuolella näkyy, että olkaimet on ommeltu suoraan kiinni vuoren oikeaan puoleen eikä suinkaan sujautettu vuoren ja päällisen väliin (niin kuin alempana neuvon tekemään).
Lisää mittoihin saumavarat.
Hartuukset
Hartuukset eivät ole tyköistuvat, vaan ne jäävät löyhästi rinnan päälle roikkumaan. Hame ei siis roiku vyötärön varassa vaan olkapäillä. Hartuukset ovat keskeltä edestä avoimet, joten niiden pukeminen on helppoa eikä koon kanssa ole ihan niin tarkkaa.
Leikkaa hartuuksien päälliskangas ja vuorikangas. Leikkaa vuoripalat pari milliä päällystä pienemmiksi, niin ne eivät valmiissa hameessa vilku näkyviin. Olkaimet olisi mahdollista leikata yhtenä palana selkäosan kanssa. Näen kuitenkin, että tämä kohtuuttomasti lisää kankaan menekkiä. Siten suosittelisin kokoamaan hartuukset kylkipaloista, selkäpalasta sekä kahdesta olkaimesta.
Ompele olkaimet vuorikangas ja päällykangas oikeat puolet vastakkain yhteen. Olkaimet voi jättää päistä auki. Käännä ja silitä putkilot.
Ompele päällisen kylkipalat selkäpalaan. Tee sama vuoren paloille.
Merkkaa olkainten paikka selkäkappaleeseen.
Ompele vuorikangas ja päälliskangas yhteen oikeat puolet vastakkain kylkikappaleiden päistä jatkaen kylkikappaleiden ja selkäpalan ylälaitaa pitkin olkainten merkkiin asti.
Käännä kappale oikein päin, silitä tarvittaessa. Työnnä olkaimet vuoren ja päällisen väliin ja ompele päälle tikkaus. Tikkaa olkainten toiset päät kiinni kylkipalojen etulaitoihin. Olkaimet kannattanee ommella hieman yli kylkipaloista, siten siis että kylkipalojen päät eivät vilku näkyviin olkainten alta. Tikkaukset kannattaa sijoittaa siten, että voit viimeistelyvaiheessa peittää osan niistä koristeilla.
Vaikeinta ompelussa on sijoittaa olkaimet sellaiseen kulmaan, että hartuukset asettuvat rinnalle sileästi. Nurjasta puolesta saisi vieläsiistimmän siten, että olkaimen eteen ja alas tulevan ulkolaidan jättäisi päästä auki, sujauttaisi avoimeksi jätetyn kylkikappaleen laidan sisälle ja sitten tikkaisi päälle. Tällöin kylkikappaleiden päät tulisivat olkaimien sisälle eivätkä niiden alle vuoripuolelle.
Helma
Perinteisesti hameen helma voi olla mustaa, sinistä tai punaista villa- tai villasekoitekangasta. Valitsin materiaaliksi sametin sen yleillisyyden ja toisaalta pestävyyden takia: toisin kuin monet villakankaat, tämä on konepestävää.
Helman sauma on keskellä edessä. Tämä on käytännöllistä monestakin syystä, ennen kaikkea siksi, että hametta voi leventää tai kaventaa ilman, että hartiusosan saumoja tarvitsisi avata. Voit siis tässä vaiheessa jättää osan kankaan levyydestä saumavaroihin ja levittää hametta lapsen kasvaessa.
Helma kannattaa ommella pakan levyisestä kankaasta, eli siis käytää koko noin 150 cm leveys. Leikkaa helman pituus sopivaksi.
Ompele poimulangat, suosittelen kolmea lankaa, ja rypytä helma vastaamaan rinnanympärystä saumavaroineen. Poimut kannattaa ommella kiinni vyötärönauhaan, joka voi olla esimerkiksi tavallista paksua kanttinauhaan, mutta miksei lautanauhaakin!
Kiinnitä huomiota siihen, että kummassakin ääripäässä kankaan reuna jää siistin näköiseksi. Takanta ja sivuilta helma ommellaan kiinni hartuuksiin, mutta keskellä edessä helmankankaan yläreuna jää näkyviin! Tein tässä asiassa jonkin verran taustatyötä, ja ainakaan Pyhäjärven kansallispuvuissa helman reunan päälle ei välttämättä ommella nauhaa peitteeksi, vaan näkyvissä tosiaankin on huoliteltu päärmäämätön reuna. Ainakin paksussa mustassa sametissa reuna oli kuitenkin tosi helppo saada nätiksi.
Jos hameen leventäminen tai kaventaminen tulee olemaan pian ajankohtaista, kannattaa helman koristenauha (alunperin hameen terä on ollut verkaa, tässä on käytetty satiininauhaa) ommella ennen helman keskietu-saumaa. Siisteintä kuitenkin on ommella helmus vasta seuraavan vaiheen jälkeen.
Ompele hameen keskietusauma eli siis päädyt yhteen, oikeat puolet vastakkain. Voit jättää ylimääräistä kangasta saumavaroihin. Päätä ommel noin 8 cm ennen ylälaitaa, sillä tähän tulee hameen halkio.
Kiinnitä helman alareunaan nauha tai kangaskaitale. Vanhoissa hameissa näkyy verkahelmusta sekä hameen oikealle että nurjalle puolelle kiinnitettynä. Satiininauhalla on mahdollista peittää hameen päärmäätätön helma, joten ompelisin satiininauhan helman päälle.
Osien yhdistäminen
Aseta helma ja hartuukset oikeat puolet vastakkain. Hameen sauma tulee keskelle eteen. Ompele ympäryssauma.
Tämä on makuasia, mutta itse tekisin niin, että kääntäisin saumavarat ylöspäin eli siis hartuuksien puolelle, ja ompelisin saumavarat kiinni muutamalla pistolla olkainten sisäreunoista.
Hameen kiinnitykseen sopii esim. neppari. Etuhalkion liepeiden saumavarat kannattaa muutamalla pistolla kiinnittää. Poimutetun hameen runsaus piilottaa hyvin sekä sauman että halkion.
Ympäryssauman saumavarat on käännetty ylöspäin ja kiinnitetty muutamalla pistolla kiinni olkaimeen. Helmaosan ylälaita jää näkyviin, mutta mustassa kankaassa paljas reuna ei juuri erotu. Helman ja hartuuksien yhtymäkohdassa on muutenkin paljon paksuutta, joten en lähtisi enää ylimääräisiä nauhoja tai päärmeitä tuohon ompelemaan.
Lähteet
Lehtinen, I. ja Sihvo, P. Rahwaan puku. Näkökulmia Suomen kansallismuseon kansanpukukokoelmiin. Museovirasto 2005 (1984). Schvindt, T. (1913). Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. (linkki) Sirelius, U. T. (1916). Suomen kansanpukujen historia: sisältää 439 tekstikuvaa ja 24 kuvataulua, joista 5 värillistä. Suomalais-ugrilainen seura.
Saatatte muistaa neulotut patalakit, missä yhteydessä kerroin patalakin taustaa. Kankainen patalakki on erittäin perinteinen ja muutenkin erinomainen päähine, ja kaiken lisäksi sellaisen surauttaa koneella yhdessä illassa – sarjatuotantona tehden vaikka useammankin.
Vielä tulee kauniita päiviä, vielä pääsee käyttämään patalakkia.
Kankaan menekki on mitätön, joten kaivele hukkapalat kaapeistasi ja ompele koko perheelle, suvulle ja kaikille kavereille PATALAKIT.
Materiaaleista ja malleista
Tässä artikkelissa ei käsitellä patalakkia pelkästään karjalaisena vaan yleisesti suomalaisena päähineenä. Patalakin idea lienee tullut lännessä sillä Karjalassa sitä käytettiin Ruotsin valtakunnan vaikutusalueella, ei idempänä.
“Kirkkomyssyt olivat yleensä mustaa tai tummansinistä sarkaa tai muuta villakangasta ja niiden saumanauhat usein vaaleansinisiä tai punaisia. Muuan ruokolahtelainen juhlamyssyksi nimetty patalakki on mustaa villakangasta ja saumanauhat punaista verkaa; lisäksi päälakea koristaa neljä päällekkäistä pyöreätä punaista ja mustaa tilkkua. Peräpohjolan pitnilkat olivat usein mustaa samettia ja kiilojen reunusteet mustaa silkkinauhaa.” (Kaukonen 1985. Viitattu myös Mathias Castrén, Kertomus Kemin pitäjästä vuodelta 1802, Kemi 1954.)
Materiaalina patalakissa olivat usein verka- ja sarkatilkut. Lupaan palata näihin paksumpiin kankaisiin ja vuoritettuihin lakkeihin sitten syssymmällä, sitten kun sisälämpötila ei meillä enää hivo 30 astetta. Tässä tehtyjen lakkien materiaalina on siis ollut paksuhko pellavakangas.
Siihen nähden, että patalakki on historiamme käytetyimpiä päähineitä ja niitä on syrjäseuduilla käytetty kansantieteilijöiden aikoihin asti, löytyy niistä vähän kuvia Finnasta. Tästä syystä sisällytin tähän myös muutamia kuvia, joiden tekijänoikeuksista en ole ihan varma. Mitä yleisesti ottaen tulee vanhoihin etnografisiin piirroksiin ja museokokoelmien esineistöön, tulisi niiden kuulua meille kaikille.
Kuvat vasemmalta oikealle: 1. Oululainen talonpoika 1600-luvun lopulla, tuntematon taiteilija, Ruotsin kansallismuseo. Teoksessa Lehtinen ja Sihvo 2005 2. Piirros C. E. Sjöstrand 1857, Ibid.. 3. Patalakki Kansallismuseon kokoelmasta, Kaukonen 1985.
Yleensä nauhat ommellaan siten, että pystysuorat nauhat alkavat navasta ja jatkuvat aina alalaitaan asti. Piirroksessa yllä vasemmalla pystysuorat nauhat eivät jatku alareunaan asti. Veikkaisin, että tässä mallissa kiilakappaleet on kiinnitetty pantaosaan – tai sitten taiteilija on ollut löperö yksityiskohtien kanssa.
Vaakanauha ommellaan yleensä lähelle alareunaa. Todennäköisesti paras kohta on juuri ennen, kun kiilat alkavat kaveta. (Lieriönmuotoisen kappaleen ympärille suorakulmainen nauha on helppo ommella, kun taas kartion muotoisessa kappaleessa nauhan tulisi olla kaareva.) Vaakanauhaa ei kuitenkaan ole kaikissa patalakkimalleissa.
Lakin napaan on kuvassa yllä oikealla ommeltu nappi, mutta tämä ei ole ollut tapana kaikkialla.
Patalakki ommellaan kuudesta kiilasta. Vaikeinta on löytää juuri sopiva kaarevuuskulma kiiloihin, niin että lakki täydellisesti mukailee pään kaarevuutta. Lakeista tulee helposti muhkuraisia.
Yllä kaava, jolla olen saanut ihan hyviä lakkeja. Huomioithan että reunaa siirtämällä millin saat lakin ympärysmitan muuttumaan 12 millillä. Pienikin heitto siis kertaantuu. Keskikokoiseen aikuisen päähän voi kokeilla esimerkiksi kiilan leveyttä 95 mm plus saumavarat.
Ompelujärjestys on vapaa, mutta helpointa on ehkä ommella ensin kolme kiilaa yhteen, sitten toiset kolme ja lopulta yhdistää puolikkaat keskeltä. Kiinnitä huomiota saumavaroihin, varsinkin jos käytät paksumpaa kangasta.
Päällisen voi koristella nauhoilla tai tikkauksilla. Nauhat olisi myös mahdollista ommella kappaleisiin sitä mukaa, kun yhdistät niitä. Tällöin kiilat voi kuitenkin olla vaikeaa saada osumaan täydellisesti yhteen päälaella – ja millinkin ero näkyy. Jos nauhat ompelee lakkiin vasta kokoamisen jälkeen, voi samalla peittää poskellaan olevat saumat.
Ylhäällä saumavarat on avattu silitysrautaa ja aukileikkauksia apuna käyttäen, ja nauhan on ommeltu niiden päälle. Kaarteen kohdalta saumavara kannattaa nipsaista auki parista kolmesta kohtaa. Saumavarojen avaaminen on hieman työlästä, sillä lakin pallomainen muoto tekee siitä vaikean silitettävän.
Historiallisissa lakeissa kiilojen väliset saumat on peitetty nauhoin tai nyörein. Jos päälaen jättää mieluummin koristelematta, kannattanee saumavarat sentään tikata kiinni.
Saumavarat asettuvat nurjalle puolelle itseasiassa yllättävän helposti, eikä päälaen liitoskohtaan jäävä pieni nypykkä tunnu päässä.
Reuna kannattaa ehdottomasti siistiä nauhalla tai kangaskaitaleella pelkän päärmeen sijaan. Kuvassa alla on pellavaisella kanttinauhalla viimeistelty reuna.
Lähteet
Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. Söderström, 1985. Lehtinen, I., & Sihvo, P. Rahwaan puku: Näkökulmia Suomen kansallismuseon kansanpukukokoelmiin. 2005 (1984) Museovirasto.
16.8.2025 edit: Hei, tämä artikkeli on aika vanha. Olen vuosien aikana oppinut puvuista vaikka mitä ja varmaan nykyisin tekisin monta asiaa toisin.
Tässä artikkelissa mitat ja kaaviokuvat kahteen erilaiseen kahdesta kappaleesta koottuun pulleaan hihaan. Historialliset esikuvat tulevat Ruokolahdelta, Jääskestä ja Hiitolasta.
Tämän paidan juju on kahdesta palasta ommelluissa, poimutetuissa hihoissa. Hihan istuvuus on saatu aikaan pudottamalla kainalo hieman alemmaksi, eikä kainalotilkkua ole. Teknisesti malli on helppo, jos ei näe vaivaa käsinompelun ja katesaumojen kanssa.
Kuvien paita on tehty kovapintaisesta puuvillakankaasta, joka ei tuo hihoja oikeuksiinsa. Myöhemmin jutussa on kuvia ohuesta pellavasta ommellusta paidasta, jossa hihat ja kaulus asettuvat paljon nätimmin. Valitse siis kankaaksi lurppana pehmeä pellava ja ompele ihanan muhkeat hihat kesäpaitaan!
Mitat
Tämä paita kannattaa tehdä hieman leveämmäksi, jotta hihojen poimut asettuvat nätisti olkapäiden alapuolelle. Rinnanympäryksen lisäksi kannattaa siis mitata myös olkien leveys! Ite lisäsin 4 cm normaaliin paidan ympärysmittaan.
Hihan ompeluohje
1. Huolittele reunat
2. Ompele poimulangat hihan yläosan lyhyeen laitaan. Kurtista kappale toivottuun mittaan, tasoita poimut ja ompele varmistukseksi tikkaus poimulankojen väliin. Jos poimut haluaa pitää täysin paikoillaan hihaa ommellessa, voi niiden alle ommella määrämittaan leikatun kaitaleen, joka jää valmiissa paidassa olkasauman alle nurjalle puolelle.
3. Ompele hihan yläkappaleen ja alakappaleen väliset saumat. Hihan kärjessä ompeleet menevät jotakuinkin näin.
Valinnainen vaihe: silitä hihan saumavarat toiselle puolelle, ja tikkaa saumavara kiinni kankaan oikealta puolelta. Oikeasti tässä kohtaa pitäisi tietenkin olla katesauma.
Hihoja lukuunottamatta kuvien paita on ommeltu samalla tavoin kuin täällä.
Historialliset esikuvat
Mallina tähän paitaan on ollut kaksi hihojensa puolesta samanlaista paitaa, toinen Jääskestä ja toinen Ruokolahdelta. Jääskestä peräisin olevasta kaaviokuvasta näkyvät selkeästi myös katesaumat, joita en itse jaksanut alkaa ommella, vaikka ne piilottaisivatkin purkautumaan herkät saumavarat.
Ruokolahden paidasta ei valitettavasti ole isompia kuvia saatavilla. Jo tästä kuitenkin huomaa eron Ruokolahden kansallispuvun paitaan, jossa hihat on rypytetty suistaan mutta ei päältä.
Kannaksen kansanpuvuissa esiintyy poimituksia olilla, mutta näin runsaasti poimitutettuja kahdesta palasta koostuvia hihoja on tyypillisemmin rätsinöissä. Toisaalta olen nähnyt olkien alle tulevia poimituksia 1800-luvun englantilaisissa paidoissakin, joten tässä voi hyvin olla kyseessä myös läntisen muodin vaikutus ja kaiken kaikkiaan myöhäinen piirre naisten paitamuodissa.
Ompelen yleensä paidoista harjoitusversion ja sitten oikean version sen jälkeen. Näiden rypytettyjen hihojen kanssa kävi niin, että paita numero 2 ei mennytkään suunnitelmien mukaan. Illalla väsyneenä (päivää jatketaan öin) leikkasin hihan alaosan kiilat vahingossa Jääsken paidan hihan kaavalla, joten hihoihin tuli puolitoistakertaisesti enemmän kangasta, kuin oli tarkoitus. Kangas on kallista, joten näillä hihoilla oli mentävä.
Kun hihansuut poimutti päistä, kuten monissa kansallispuvuissa sekä historiallisissa esikuvissa on tehty, tuli hihoista ihanan muhkeat ja melkein historiallisen esikuvan mukaiset. Ei tämän Ruokolahden/Jääsken paidan, mutta katsokaa tätä:
Hiitola. Schvindt 1913
Hiitolan kansanpuku on ollut hyvin läntinen, joten tässä paitatyylissä tuskin on kyse keskiaikaisesta karjalaisesta pukuperinteestä. Mutta kivat hihat ne ovat, vaikka eivät olisikaan erityisen karjalaiset.
Tässä vielä mitat paidan hihoihin:
Lähteet
Schvindt, T. (1913). Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. (linkki) Sirelius, U. T. (1916). Suomen kansanpukujen historia: sisältää 439 tekstikuvaa ja 24 kuvataulua, joista 5 värillistä. Suomalais-ugrilainen seura.
Kaplaan kotipaja 