Pyhäjärven kansanpuvun hallitsevia piirteitä ovat valkoinen sarkaviitta, musta hartiushame sekä kapea jakauksen päällä kulkeva huntu. Paidat, esiliinat ja nästyykit ovat hyvin samanlaisia kuin Räisälässä ja Kaukolassa, eikä näistä pellavatekstiileistä voi aina päätellä alkuperäpitäjää. Pyhäjärveltä on säilynyt runsaasti nyytinkiesiliinoja, pirtanauhoja, vyöllisten osia ja nästyykejä. Vain vähän on säilynyt paitoja, hameita ja kostuleita. Pyhäjärveläläisiä erikoisuuksia ovat puikulan mallinen huntu sekä liepeistään punaisella veralla koristeltu verotettu viitta, jollaisia ei käytetty ympäröivissä pitäjissä. Turkkiliivejä eli pälssejä käytettiin muuallakin, mutta Kannaksen ainoat säilyneet pälssit ovat Pyhäjärveltä. Pyhäjärveltä on säilynyt pari nokkakurpposia, jotka nekin ovat ainutlaatuiset.

Pyhäjärven kansanpuvuista on runsaasti muistitietoa, joka sijoittuu suurin piirtein 1860-1880-luvulle. Tyyni Vahterin vuonna 1924 haastattelema Mari Pitkänen Yläjärven Ryhmäkylästä (s. 1853) oli yksi viimeisiä pyhäjärveläisiä kansanpuvun käyttäjiä: Hän oli ehtinyt käyttää hartuushametta nyytinkiesiliinaa ja huntua. Aino Arponen kiersi Pyhäjärvellä vuonna 1932 haastattelemassa vanhoja perinteentuntijoita. Yksityiskohtaisimman pyhäjärveläisen kansanpuvun kuvauksen hän sai Anni Kiiveriltä (s. 1860), “jonka muisti oli ihmeellisesti säilyttänyt aina lapsuuden ajoilta paljon sellaista, mitä muut eivät enää muistaneet”.

Yksittäisen aikalaistiedon mukaan Pyhäjärvellä käytettiin kansanpukua yleisesti vielä 1880-luvulla. A. Niskanen kirjoittaa vuonna 1882:

Vaatetus on vielä kunnassamme yhtä prostoi kuin ennenkin, erittäinkin nais-väellä: kotona kudotut ja tehdyt mustat hameet, punainen verka helmassa, hinkselien kanssa pidetään yllä, suuri hopiasolki rinnassa, valkia viitta päällä ja huntu päässä

Valokuvissa kansanpuja ei näy, eli todennäköisesti niiden käyttäminen on loppunut 1800-luvun puolella. Ainoa aikalaiskuva pyhäjärveläisestä puvusta on S. A. Keinäsen maalaus vuodelta 1873 (alla).

Artikkelikuvan selitys: Vasemmalla on tytön talvinen puku. Tytön päähine on säppäli, sarkaviitta on talvinen päällysvaate, jalassa uudempaa muotia olevat paulattomat kengät. Oikealla vaimon kesäinen puku. Huntu on vaimon päähine, kesäinen päällysvaate on turkispälssi, johon kuuluisi vielä päälle kostuli (ei kuvattuna), vöylliset, puuvillasormikkaat jalassa vanhempaa muotia olevat paulakengät.

Paita

Pyhäjärven paidat olivat alaspaitoja, eli niissä oli yliset ja alaset. Paidanyliset saattoivat olla kokonaan palttinaa. Joskus hihat olivat ruohtimiset ja paidan vartalokappale eli hartookset toimikasta. Alaset olivat tavallisesti piikkoa, eli huonompaa kangasta. Paidan kaulus oli noin 4 mm leveä ja tikattu valkealla rihmalla. Sepalus oli keskellä rintaa ja usein vain päärmätty. Pyhäpaidoissa oli rumppahihat, eli poimutetut ja liitingillä varustetut hihansuut. (Schvindt 1913, 17.)

Katri Kiiver kutsui paidan ylisiä hartooksiksi, Anni Kiiver kutsui ylisiä ylist ja alasia alast. Hihansuussa olevia kauluksia hän kutsui manskeiksi. Vennäivaatteinepaita oli nimeltään paita, jonka kangas oli ostettua. (Arponen 1932.)

Pyhäjärveltä on säilynyt paitoja vain muutama (KA425, KA426, KA7947, KA7948). Kaula-aukot ovat pieniä, kirjontaa on vähän tai ei lainkaan. Hihansuut saattavat olla suorat tai rumppahihat, hihojen liitinki voi olla hyvin kapea tai hieman leveämpi. Kaikki paidat ovat alaspaitoja.

Pyhäjärvellä käytettiin irrallista paidanetumusta eli läppösiä, samantyylisiä kuin Kaukolassa. Läppöset olivat hienoa aivinaa, ja niitä pidettiin esimerkiksi kirkkomatkoilla. (Schvindt 1883, 58.)

Hame

Hame oli Pyhäjärvellä hartiushame eli hartooshame. Hartooshameet muistettiin hyvin vielä 1930-luvulla (Arponen 1932), ja aikalaistiedon mukaan mustaa helmaverallista hartuushametta käytettiin ainakin 1880-luvulla (Niskanen 1882:16). Körttihametta eli vyötäröhametta alettiin käyttää vasta hartuushameiden jälkeen (Katri Kiiver s. 1870, Arponen 1932). Siihen nähden kuinka pitkään hartooshameita käytettiin, on niitä museokokoelmissa säilynyt vähän: kaksi kokonaista hametta ja yhdet hartookset.

Hame saattoi olla kokovillainen sarkahame tai puolivillainen ärmäkkäinen. Kesällä pidettiin puolivillaista hametta, usein myös talvella. Kaikilla ei edes välttämättä ollut kokovillaista sarkahametta. (Schvindt 1913, 17.) Yksittäisen muistitiedon mukaan oli kokolankane hame ja ärmäkhame, mutta kesälläkin pidettiin villahametta (Anni Kiiver s. 1860, Arponen 1932). Sireliuksen mukaan hameet tehtiin tummansinisestä sarasta (Sirelius 1915, 94), mutta sinisestä hameesta ei ole muistitietoa. Katri Kiiver (s. 1863) muistaa mustan hartooshameen, joka hänen kuvauksessaan tosin on verkaa, ei sarkaa (Arponen 1932).

Hameet olivat poimutettuja poimniekkahameita. Katri Kiiverin (s. 1870) muistin mukaan kaikki hameet eivät olleet samassa määrin poimutettuja, sillä ylhäältä helmaan asti poimutetut hameet olivat erityisen hienoja. (Arponen 1932.)

Hameen hartuukset olivat lyhyet ja usein punaisesta verasta (Schvindt 1913, 17). Punaiset hartookset esiintyvät myös muistitiedoissa. Anni Kiiverin (s. 1860) mukaan vanhemmilla naisilla oli hameessa leveämmät hartuukset kuin nuorilla. Hartuuksien reunat koristeltiin harjaukolta ostetuilla sinivalkokuviollisilla nauhoilla. (Arponen 1932.) Hartuuksisa KA7952 on kirjottu muutama ristipisto hartuuksien yhtymäkohtaan selällä. Hame vyötettiin kokkaniekkavyöllä rintojen alapuolelta (Sirelius 1915, 94).

Hameen helmassa oli noin sormen levyinen punainen verkakaitale, listi (Schvindt 1913, 17), yksittäisen muistitiedon mukaan punane listi oli kahden sormen levyinen, toisen tiedon mukaan jopa 5 cm leveä. Verkahelmushametta sanottiin listniekaksi hameeksi. Muistitiedossa esiintyy myös nyörniekka listi, joka oli kolmen sormen levyinen ja jonkinlaista nyöriä. (Arponen 1932).

Arkisin kuljettiin pelkässä paidassa ja hartooshameessa (Katri Kiiver s. 1863, Arponen 1932).

Pyhäjärvellä ei käytetty umpinaisia hurstuthameita, mutta Schvindtin mukaan hurstutkankaisia avohameita käytettiin 1700-luvulla. Näissä hameissa oli kaksi kappaletta, kummassakin nauha eli olkamus, josta kangas ripustettiin ristiin olkapäille. Hameen puoliskoja käytettiin vielä myöhemminkin olkavaatteena. (Schvindt 1913, 17.) Sireliuksen mukaan hurstutkankaat alkoivat jäädä pois käytöstä 1800-luvun alussa (Sirelius 1915, 92).

Myöhemminkin Pyhäjärvellä kudottiin hamekankaaksi kaksiniitistä ristkirjavaa kangasta (Katri Kiiver s. 1870, Arponen 1932).

Esiliina

Muistitiedon perusteella osa 1800-luvun puolivälissä syntyneistä naisista ehti käyttää nyytinkiesiliinaa, mutta nyytinkejä enää valmistettu uusia. Mari Pitkänen (s. 1853) oli käyttänyt nyytinkiesiliinaa. Hän ei itse ollut tehnyt nyytinkiä, mutta hänen äitinsä oli tehnyt. (Vahter 1924.) Myöskään Katri Äijö (s. 1851) ei ollut tehnyt nyytinkiä, mutta muisti nähneensä nyytinkniekkaesliinan. Katri Kiiverin (s. 1870) äidillä oli ollut nyytinkiesiliina. Kaasalaisen talosta löytyi 1930-luvulla nyytinkiesiliina, jonka arvioitiin olevan 1870-luvulla valmistettu. (Arponen 1932.)

Yksikään haastatelluista informanteista ei ollut tehnyt nyytinkiä. Koska nyytinkien valmistaminen ajoittui elämään ennen avioliittoa eli teinivuosiin, tarkoittaisi tämä että 1860-luvulla kaikki naiset eivät enää nyplänneet. Senkin jälkeen kun nyytinkejä ei valmistettu, niitä saatettiin poistaa vanhoista vaatteista ja siirtää uusiin. Siten uusia nyytinkiesiliinoja saatettiin valmistaa vielä myöhemminkin 1800-luvulla, vaikka nyytinkejä itsessään ei enää tehty. Schvindtin mukaan ainakaan 1880-luvulla nyytinkejä ei enää tehty, mutta niitä edelleen näki vaatteissa, enemmän kuin esimerkiksi Sakkolassa (Schvindt 1883, 57).

Museokokoelmissa säilyneiden esiliinojen perusteella nyytingit ovat lähes aina tummia, vain muutamassa esiliinassa väri on harmahtava (esim. KA415, KA408). Yleisimmin nyytingit ovat yksivärisiä, mutta joskus nyytinkiin on tehty potrukkeita vaalealla tai punaisella langalla. Helman nyytinki mukaan laskettuna nyytinkejä on yleensä neljä, Schvindtin mukaan (1913, 118) nyytinkejä oli kolmesta viiteen. Välivaatteissa on usein kirjontaa. Näyttävin kirjonta löytyy yleensä keskimmäisestä välivaatteesta. Myös revinnäiskirjontaa esiintyy. Joskus uuden esiliinan teräksi on yhdistetty kaksi vanhaa esiliinan terää (KA421, KA414). Yhteen esiliinaan (KA405) on yhdistetty viiden vanhan esiliinan terät.

Esiliinan terä K3102:17 on hyvin pyhäjärveläisen näköinen: siinä on neljä mustaa, yksiväristä nyytinkiä; välivaatteissa on sinipunaista kirjontaa ja kudonnaisraitaa. Osa Pyhäjärveltä tallennetuista esiliinoista on kuitenkin hyvin samannäköisiä kuin Räisälän esiliinat.

Kahdessa muistitiedossa mainitaan hapsupäinen esiliina. Katri Äijön (s. 1851) muistin mukaan nyytinkiesiliinassa oli röpyt päässä (Arponen 1932). Mari Pitkänen (s. 1853) kertoi jopa käyttäneensä röppyesiliinaa. Röppyjä hän ei tehnyt itse, vaan niitä ostettiin ”pappi Lelanterin” [Peter Johan Relanderin] tyttäriltä. (Vahter 1924.) Yleensä röpyillä tarkoitetaan hapsuja, joten todennäköisesti kertojat viittaavat hapsuhelmaiseen esiliinaan. Tästä seuraa ongelma, sillä Pyhäjärveltä ei liene säilynyt ainuttakaan hapsuhelmaista esiliinaa. Pyhäjärveltä on kyllä peräisin virkattu pitsi KA424, jonka reunassa on hapsut. Pitsi on samaa tyyliä kuin Jääsken alueen virkatut esiliinapitsit, ja on täysin mahdollista, että tämän tyylisiä pitsejä ja hapsuja käytettiin hetken aikaa myös Pyhäjärvellä.

Schvindtin mukaan arkena käytettiin “parvapääesiliinoja” (Schvindt 1913, 18). Valitettavasti parvan merkitys ei ole selvä, sillä Heinjoella kutsuttiin parvaksi talviesiliinan punaraitaista yläosaa (Järvi 1913) kun taas Itä-Kannaksella parva tarkoitti nahkurin esiliinaa (Ruoppinen 1984). Varpu Hynninen (s. 1862) kertoo, että esiliinakankaita saatiin, kun kudontaa lopettaessa eli loimen viimepäähän kudottiin kirjavia juovia (Arponen 1932). Pyhäjärvelläkin siis käytettiin 1800-luvun lopulla raidallisia esiliinoja, joten ehkä parvapääesiliina viittaa näihin esiliinoihin.

S. A. Keinäsen maalauksessa Pyhäjärveltä naisen päällä on kokovalkoinen esiliina ilman koristeita.

Kostuli

Pyhäjärvellä muistetaan polven yläpuolelle ulottuvat kostulit (Arponen 1932). Sirelius ja Schvindt kertovat todennäköisesti samaa muistitietoa siteeraten, että Pyhäjärvellä kostuli lähenteli aikoinaan polvea, mutta lyheni sitten niin, että istuessa paraiksi ulottui penkkiin.(Sirelius 1915, 113; Schvindt 1913, 18) Valokuva pyhäjärveläisestä kostulista Schvindtin kirjassa on polvien yläpuolelle ulottuvaa mallia. Kansallismuseosta löytyy Pyhäjärveltä yksi kostuli (KA395), joka on melko pitkä.

Muistitiedossa Pyhäjärveltä kerrotaan, että kostuli valmistettiin kotikutoisesta valkeasta toimikkaasta, ”puhtaasta aivinasta tai liinasta” (Arponen 1932). Pyhäjärvellä kostuli saattoi olla tehty myös murteikkaisesta toimikkaasta, ruotsiksi dräll [kudevaltainen ristitoimikas mutta dräll voi tarkoittaa muutakin] (Schvindt 1913, 18).

Käkisalmen kihlakunnassa kostuleita koristeltiin vähän tai ei ollenkaan. Pyhäjärvellä kostulin kauluksessa oli vain yksi sininen tai punainen tikkaus (Sirelius 1915, 112). Anni Kiiver (s. 1860) kertoi, että kostuleissa ei ollut mitään koristeita eikä vyötä (Arponen 1932). 

Pyhäjärvellä käytettiin kostuleissa toisinaan sydämenmuotoisia solkia (Schvindt 1913, 27). Vuonna 1863 Pyhäjärvellä syntynyt Katri Kiiver muisteli, että kostulin solki sijoittui leuan alle, Anni Kiiver (s. 1860) puolestaan että vyötärön kohdalla oli rakset ja pikkuinen solki (Arponen 1932). Ottaen huomioon muualta Kannakselta saadut tiedot, on todennäköisempää että yleisin kostulisoljen paikka oli rinnalla.

”Paitaa vain ja hartoosniekkahametta pidettiin arkisin; jos minne mentiin, pantiin kostol’ päälle”. Kirkkoon mennessä puettiin kostuli pälssin eli eräänlaisen turkisliivin päälle. Kostulit kestivät useita vuosia, ja niitä oli kullakin tavallisesti vain pari kappaletta. (Arponen 1932.) 

Muistitiedon perusteella Pyhäjärvellä käytettiin kostuleita ainakin 1870-luvulle asti (Arponen 1932).

Sarkaviitta

Pyhäjärvellä sarkaviitta tunnettiin nimityksellä valkia viitta. Valkeita viittoja oli kahta tyyppiä: Käkisalmen kihlakunnan tyylinen rohkamoviitta sekä verotettu viitta, jossa oli punaista verkaa kauluksessa (Arponen 1932). Rohkamoviittoja on säilynyt useita, verotettuja viittoja on säilynyt tiettävästi yksi. Nekin kuitenkin olivat yleisessä käytössä, sillä niistä on säilynyt muistitietoa.

Säilyneet rohkamoviitat ovat pitkän mallisia, polveen asti ulottuvia. Viitta oli helmastaan hyvin leveä ja jäykkä, ja sanottiin että viitta saattoi ”seistä sillalla [lattialla] yksinään.” (Anni Kiiver, s. 1860, Arponen 1932.)

Koristeena viitoissa käytettiin siämyskää kauluksessa, hihansuissa, rohkamoissa ja mahdollisesti myös helman tuntumassa, sivuliuskojen keskikohdassa. Säämyskäpalojen päällä oli kirslangalla tehtyä kirjontaa. (Arponen 1932.) Edessä olevan säämiskän reunaan oli usein leikattu sydämen muoto – tämä onkin yksi piirteistä, joista viitan voi tunnistaa pyhäjärveläiseksi. Varmimmin pyhäjärveläisen viitan tunnistaa sepalukseen kirssilangalla tehdyistä kirjailuista. Väreinä on yleisimmin käytetty vihreää ja punaista. Kirjontojen sommittelu vaihtelee hieman, mutta niissä esiintyy aina spiraalimaisesti kiertyvä kuvioaihe. Vastaava kuvio ei esiinny lähipitäjien viitoissa.

Yleisin kiinnitystapa viitassa on pieni vaalea nappi. Yleensä naiset eivät käyttäneet sarkaviitan päällä vyötä, mutta Pyhäjärveltä on muistitieto, että näin olisi tehty, toisen kertojan mukaan verotetun viitan kanssa ei käytetty vyötä. (Arponen 1932.)

Muistitiedon mukaan viittoja käytettiin sunnuntaisin (Arponen 1932). 1870-luvulla kaikki nuoret eivät enää käyttäneet viittoja (Arponen 1932). Aikalaistiedon perusteella sarkaviittoja saattoi kuitenkin nähdä käytössä vielä 1880-luvullakin (Niskanen 1882:16).

Verotetut viitat olivat lyhyemmän mallisia, noin polven yläpuolelle ulottuvia (Schvindt 1913, 19; Arponen 1932). Etuliepeiden verka saattoi olla reunustettu sinisellä ja keltaisella veralla (Schvindt 1913, 19), Ainoassa säilyneessä verotetussa viitassa (KA393) verkakaitaleet ulottuvat viitan kiinnityskohtaan asti ja kaulus on matala. Hihoissa on koristeena verkaa. Yksittäisen, Anni Kiiveriltä (s. 1860) saadun muistitiedon mukaan liepeiden verat jatkuivat helmaan asti ja ne olivat värikkäin kirjonnoin koristeltuja, ja kaulus oli 7 cm leveä ja hihoissa oli säämiskää (Arponen 1932).

Turkki

Matkaturkki oli pitkä, polven alapuolelle ulottuva. Työturkki oli lyhyt. 1820–1840-luvuilla naisten matkaturkeissa käytettiin revonnahkakaulusta, joka käännettiin alas. Myöhemmin käytettiin noin kaksi sormea leveää pystykaulusta. Turkeissa ei ollut päällystä. (Schvindt 1913, 19.)

Anni Kiiverin (s. 1860) mukaan turkin kanssa käytettiin kussakkaa (Arponen 1932).

Kostolin eli kostulin alla pidettiin turkkipälssiä, joka oli suora hihaton liivi. Turkki oli päällystetty punaisella puuvillakankaalla. Helma ja kädentiet oli päällystetty jäniksen nahalla. Kesällä pälssiä käytettiin päällysvaatteena, kirkkoon mennessä sen päälle puettiin kostol. Naiset eivät käyttäneet muuta liiviä kuin pälssiä. (Kaisa Näriäinen ja Anni Kiiver s. 1860, Arponen 1932).

Pinteli

Pyhäjärvellä tytöt käyttivät pintelinä noin 4 mm leveää pirtanauhaa. Tässä nauhassa oli keskellä kaksi keltaista loimirihmaa ja kummallakin sivulla kaksi tai kolme punaista. Kude oli tavallisesti valkeaa rihmaa. Koska tässä puhutaan ”rihmasta” oli käytetty lanka joko pellavaa tai puuvillaa. (Schvindt 1913, 19) Piirsin tämän Schvindtin kuvauksen perusteella havainnekuvan siitä, miltä pyhäjärveläinen pintelinauha olisi voinut näyttää.

Säppäli

Pyhäjärvellä tyttö alkoi käyttää säppäliä tullessaan rippikouluikään. Säppäliä käytettiin kirkkomatkoilla ja muissa juhlissa, arkisin käytettiin pinteliä. Rippikirkkoon mennessä liitettiin säppälin perään palmikko: noin “kolme sormea leveä” ja noin 15 cm pitkä musta, vihreä tai sininen silkkinauha (Schvindt 1913, 19–21). Säppälin puoliskojen väliin painettiin sykeröt ”muikulle”. Umpinaisen eli uusimman mallisen säppälin kanssa ei enää käytetty sykeröitä. (Sirelius 1915, 15.)

Säppäli jäi pois käytöstä Pyhäjärvellä 1870:n tienoilla (Sirelius 1915, 16). Toisin kuin Räisälästä ja Kaukolasta, Pyhäjärveltä on saatu talteen useita muistitietoja säppälin käyttämisestä (informantit syntyneet 1851-1870). Anni Kiiver, s. 1860, muisti lausahduksen: “Pintelpiätä piikoa, säppälpiätä morsiinta”. (Arponen 1932). (Kiiverin lausuma on sikäli erikoinen, että piialla yleensä tarkoitettiin minkä vain ikäistä naimatonta naista ja morsiamella taas saatettiin tarkoittaa morsianta tai nuorikkoa.)

Nyt koska kirjallisesta kuvauksesta on hirmu vaikea rekonstruoida kolmiulotteisen päähineen pukemistapaa, laitan tähän suoran sitaatin Schvindtiltä: ”Kun säppälissä ei ollut palmikkoa, kiinnitettiin se päähän samaan tapaan kuin pinteli. Kun säppälissä oli palmikko, kierrettiin vähän hiuksia säppälin etupuolen molemmilta puolilta noin sormen levyisellä silkkinauhalla ja asetettiin nuo sykerön alut pitkin päälakea. Näiden hiuskääröjen päälle pantiin säppäli. Säppälin takapää ja palmikko köytettiin sitten hiuksilla ja hiuksiin kiinni.” (Schvindt 1913, 19-21).

Pyhäjärveläisiä säppäleitä löytyy Kansallismuseon kokoelmista seitsemän (KA387-KA392 ka K2668:183), eikä niitä tiettävästi ole muualla. Schvindt kertoo (1883) että vanhin säppälimalli Pyhäjärveltä on sellainen, jossa kaikki tinanastat on valettu erikseen (KA387). Uudempi malli on sellainen, jossa kaksi nastat on valettu yhteen kaksi kerrallaan, ja säppäli on aiempaa kapeampi (KA388, KA389, K2668:183). Uusimmassa mallissa kaikki nastat on valettu yhteen siten, että ne “muodostavat kaksi rinnakkain juoksevaa ja päistään yhdistettyä tinanauhaa” (KA390, KA391). Lisäksi rippisäppälissä KA392 on takana kaksi sinistä kangastilkkua, joita kutsutaan palmikoksi. (Schvindt 1883.) Tässä rippisäppälissä on päässä myös valkoinen nappi.

Museosäppäleiden perusteella Pyhäjärven säppäleissä verka on punainen. Vanhoissa ja uudemman mallisissa säppäleissä verka voi olla joko pitkä keskeltä taitettu verkakaitale tai leveämpi kaitale johon on keskelle leikattu halkeama, uusimman mallin mukaisessa säppälissä verkakaitale on yhtenäinen.

Säppälin nastojen kuviointi on samaa tyyliä kuin Kaukolassa ja Räisälässä, mutta koristekuviot ovat epäselvempiä (mahdollisesti nastat ovat pienempiä) ja uusimman mallin mukaisissa yhteen valetuissa pitkissä nastoissa kuviointi on nähdäkseni jäänyt pois. Piikit ovat matalia ja tylppiä, uusimman mallin mukaisissa säppäleissä hyvin matalia. Samaan tyyliin kuin Räisälässä, on säppälin päissä joskus yksi tai kaksi erimallista nastaa (KA389), jotka mahdollisesti ovat säppälin päiden kiinnittämiseen käytetyt hakaset. Hauska yksityiskohta on, että yhdessä säppälissä on tällaiset herttanastat päässä, vaikka säppäli on sellaista uudempaa mallia, jossa ei enää edes ole mitään sulkemista.

Muistitiedon mukaan säppälin nastoja valettiin jäniksenkääpään tehtyyn vormuun eli muottiin (Arponen 1932).

Sykeröt

Sireliuksen mukaan sykeröitä käytettiin ainoastaan ensi kertaa ripillä oltaessa sekä morsiusmatkalla (Sirelius 1915, 12), mutta tukea tälle väitteelle ei löydy muista lähteistä. Sykeröiden käyttäminen joka tapauksessa loppui Pyhäjärvellä varhemmin kuin säppälin ja hunnun käyttäminen. Mari Pitkäsen (s. 1853) mukaan sen jälkeen kun sykeröitä ei enää tehty, hiukset koottiin nupulle eteen ja säppäli pantiin siihen neulalla kiinni (Vahter 1924). Anni Kiiverin (s. 1860) mukaan tytöltä ”kiärittii piä”, kun tämä ensimmäistä kertaa pääsi ripille. Kiiver ei kuitenkaan mainitse hiusten sykeröimistä, vaan ainoastaan että niskaan kiinnitettiin roikkumaan pitkät, usein siniset silkkinauhat. (Arponen 1932.)

Pyhäjärven sykeröt tehtiin seuraavalla tavalla: Hiuksia otettiin kummaltakin puolelta jakausta, tuuma hiusrajasta taaksepäin. Kaksi sormea leveä musta silkkinauha eli palmikko taitettiin kahtia, keskikohta laitettiin jakauksen päälle. Kummallakin puolella päätä hiussuortuvat käärittiin tällä palmikolla. Näin muodostuneet hiuspiiskat laitettiin ristiin ja vedettiin kumpaakin puolen jakausta päälaelle, ”johon ne hiuksilla kiinnitettiin”: Palmikon päät ulottuivat niskassa hiusten latvojen alapuolelle. (Sirelius 1915, 9–10.)

Huntu

Pyhäjärven huntu oli kapea pään yli kulkeva puikula ainakin 1840-luvulta alkaen (Topelius 1845). Vanhimmissa muistoissa hunnut olivat leveämpiä kuin 1800-luvun lopulla kuvaillut (Sirelius 1915, 43) ja Anni Kiiverin (s. 1860) mukaan vanhemmilla naisilla huntu tosiaan oli leveämpi, nuoremmilla niin kapea kuin mahdollista (Arponen 1932).

”Hunt, oli kuin nenäliina, valkeasta pellavasta. Poimittu ihan kapeasti, kulki yli päälaen otsalta niskaan, niskassa levisi hunnun kulmat sikoksi (sikko). ” Katri Kiiver s. 1863 (Arponen 1932)

Osa vaimoista käytti huntuja vielä 1880-luvulla (Niskanen 1882:16). Vuonna 1860 syntynyt Anni Kiiver oli itse tehnyt huntuja, Katri Kiiverin (s. 1863) äidillä oli huntu, Katri Kiiver (s. 1870) oli nähnyt lapsena pidettävän huntua (Arponen 1932). Mari Pitkänen (s. 1853) käytti huntua 1880–1890-luvulle asti, jolloin hän lahjoitti hunnunkuvansa museoon (Vahter 1924, 31). Sirelius väittää, että huntu hävisi Pyhäjärveltä lopullisesti 32 vuotta sitten eli vuonna 1883 (Sirelius 1915, 43). En osaa sanoa, mitä erityistä tuona vuonna tapahtui.

Mari Pitkäsen (s. 1853) lapsuudessa huntukankaat kudottiin itse, mutta hän itse oli käyttänyt vain ostokankaista huntua (Vahter 1924, 31). Huntu tehtiin hunnunkuvassa (Katri Äijö s. 1851, Arponen 1932). Mari Pitkänen puhuu hunnun panemisesta (Vahter 1924).

”Huntu tehtiin hunnukuva päällä. Se oli käyrä puu, jonka päällä poimeet poimittii. — Huntkangas kudottiin jo alun perin niin suureksi kuin tarvittiin, n. nenäliinan kokoinen. Pellavia harjattiin kolme kertaa, kolmas kerta nimeltään poatasteleminen; kangas oli aivinaa. Poimeet kulkivat hunnussa pitkin päätä, niskassa oli sikko, jonka hunnunsolmi liitti huntuun. Huntu kiinnitettiin neuloilla kiinni hiuksiin. Anni Kiiver s. 1860 (Arponen 1932)

Kaaso laittoi morsiamelle hunnun. Sitten mentiin anopille ja apelle “päätä näyttämään että kelpaako” (Sirelius 1915, 43). Schvindtin mukaan hunnun alla käytettiin samanlaisia sykeröitä kuin palmikkosäppälin alla (Schvindt 1913, 21–22).

Hunnun jälkeen käytettiin neittiä (K6872:2). Neitti valmistettiin mustasta silkkirihmasta kutomalla kävyllä kuin verkkoa. Neitti koristeltiin helmillä, ja takana riippui monenlaisia helmikoristeita. Neitin ympärille tuli samettinauha. Katri Kiiver (s. 1870) oli itse valmistanut neitin. (Arponen 1932.)

Sorokka tai harakka

Unkarilaisessa museossa on yksi sorokka/harakka, jonka paikkatiedoksi on ilmoitettu Pyhäjärvi. Kyseisen museon tiedot ovat yleensä melko tarkkoja, joten en usko että paikkatieto on väärin. Muita tietoja ortodoksien käyttämistä päähineistä Pyhäjärveltä ei kuitenkaan ole.

Nästyyki

Pyhäjärvellä käytettiin samantyylisiä nästyykejä kuin Kaukolassa ja Räisälässä. Ne ovat neliönmuotoisia, röppy- ja nyytinkireunaisia nästyykejä ja niiden keskiosaan on kirjailtu ristikko. Useimmiten hapsut ovat väriltään sini-puna-valkoiset. Reunaa kiertää tyypillisimmin ruskea nyytinki, jonka sijaan on joskus käytetty ruskeaa kangasta (KA468, KA469).

Todennäköisesti Pyhäjärvellä käytettiin nästyykejä päässä. Näin voi päätellä muutamasta muistitiedosta, jossa nästyykiä on käytetty päähuivina:

• Anni Kiiverin (s. 1860) mukaan nyytinkiniekkanästyykkit olivat huiveja. “Nyytinknästyykk, nyytinkiä oli välipitsinä, kulmissa ommellut neliöt.”
• Katri Kiiver (s. 1863) samoin kertoo nästyykiä käytetyn huivina: “Suomenästykit olivat piähuiveja, valkeita, joissa oli joka kolkassa neliskulmainen silkkilangalla tehty koriste ja rimpsut kaikenväriset. ‘Morsei ku tul talloo ni pantii porstua pihtpuolee päre palamaa ja siihe pit panna morsiame huivi.’ On itsekin lahjoittanut huivin morsiamena ollessaan. Samoin piti morsiamen antaa huivi sille, joka riisui hevosen.”
• Kaasalaisen emäntä (os. Kinnari) puhuu hänkin samantyylisestä huivi-nästyykistä: “Silmänästyykki oli päähuivi, jossa oli ripsut reunoissa. Tämä huivi oli koristettu kuten yleensä vanhat huivit Pyhäjärvellä, kulmiin ommelluilla neliöillä.” (Arponen 1932.)

Kolme kertojaa puhuvat kaikki samantyylisestä nästyykistä, vaikka nimittävät sitä eri tavoin.

Tässä olevat piirrokset esittävät kirjailujen mallia. Piirrokset ovat suuntaa-antavia, ja niistä puuttuvat mm. värit ja reunojen koristelu. Yleisin tapa asetella kirjonnat on yksinkertaisin.

Omaksi tyypikseen voidaan erottaa pienehköt kirjomattomat – tai vain hyvin vähäisesti kirjotut – nästyykit, joiden reunassa on kapeat rihma- tai lankahapsut tai nyytinkiä. 

Huivi

Koko Käkisalmen kihlakunnasta on säilynyt vähän tietoa huivien käyttämisestä. Kuten yllä kerroin, Pyhäjärvellä nästyykejä ilmeisesti käytettiin päässä. Millä tavalla nästyyki on ollut puettuna päähän on kuitenkin mysteeri, kuten myös se liittyikö nästyykin käyttäminen päässä esimerkiksi häärituaaleihin. Nästyykit ovat aika pieniä, joten kangasta ei välttämättä ole ollut riittävästi, että nästyykin saisi esimerkiksi solmittua päähän.

Katri Äijö (s. 1851) kertoi että pyhinä ja kirkossa päähuivi solmittiin leuan alta, muutoin niskan takaa. Varpu Hynninen (s. 1862) nimitti villahuivia kirssiksi. (Arponen 1932.) Yleensä kirssillä tarkoitetaan ostettua värikästä villalankaa, joten ehkä huivi oli kirkkaan värinen. Tulkitsen että Hynninen ja Äijö viittaavat kumpikin tavalliseen kangashuiviin, ei nästyykiin.

Vyöt ja vöyliset

Perinteisesti Pyhäjärvellä käytettiin lappavöitä ja niissä roikkuvia vyöllisiä eli vöylisiä. Vyötä ja vöylisiä käytettiin niin matkoilla kuin töissäkin (Schvindt 1883, 60). Katri Kiiverin (s. 1870) mukaan vöyllisiä käytettiin valkian viitan eli sarkaviitan kanssa. Anni Kiiverin (s. 1860) mukaan hartooshameen vyön kanssa siten, että vöylliset roikkuivat sivulla. (Arponen 1932.)

”Kun tytöt menivät kirkolle vöyliiset vyöllä, niin sanottiin: ’Ken tahtoo tuppii, nii tampatkoo,’ tarkotti puukontuppea, joka riippui vyössä. ’Tää tyttö on tupel tult,’ kenen pojan veitsi sopi tuppeen, niin sai sen tupen omistajan morsiamekseen.” (Katri Kiiver s. 1870, Arponen 1932)

Vöylisten eli vyöllisten osat: vyölliskokassa oli kiinni vyöllispyörä. Pyörässä roikkui puukontuppi, nahkakukkaro ja vaskinen nielisputki.

• Kukkaro suljetaan helmin koristelluilla nauhoilla sekä suillisilla. Suilliset on lyhyt vaskiputki, jossa roikkuu helttusia. Kukkarossa säilytettiin rahaa, sormuksia ja muita pieniä arvotavaroita.
• Nielisputken sisällä oli nahka tai nauha, johon pistettiin silmäneuloja. Nauha päättyi vaskiseen nielisputken kannattimeen.
• Harvemmin vyöllisissä saattoi roikkua myös vaskikampa tai ompelukokka. (Schvindt 1883, 60.)

Muistitiedossa vyöllisten kampa itse asiassa esiintyy useasti, ompelukokka ei. Muistitiedossa nielisputkea kutsutaan neuliskynäksi, vyöllispyörää kiekiksi ja puukkoa kalsuveitseksi. (Arponen 1932.)

Sen jälkeen kun lappavyöt jäivät pois käytöstä, vyöllisiä alettiin kantaa vironvyössä (Sirelius 1915, 152). Yleensä vironvyöllä tarkoitetaan kuvioitua pirtanauhaa. Varpu Hynnisen (s. 1862) mukaan vironvyössä kuului olla seitsemän poimulankaa (Arponen 1932). Pyhäjärveltä on päätynyt museokokoelmiin suuri määrä kokkaniekka vöitä, jotka ovat juurikin seitsenlankaisia pirtanauhoja. Pyhäjärvellä valmistettiin myös polvniekka ja lohepursto vöitä, keltuvöitä sekä seärsitteitä eli siärsitteitä (Arponen 1932). Säärsitteitä on nimestään huolimatta käytetty todennäköisemmin vöinä, sillä sukka- tai kalsunauhoina niitä ei muistitiedon mukaan ole käytetty. Pokramo oli ”tavallisesti tehty vyö” eli ripsikuviollinen pirtanauha. Vyön päässä oli kirjavista tilkuista kootut tupsut, ”yhdeksän tilkkua tupsussa”. (Katri Kiiver s. 1870, Arponen 1932.)

Ilmeisesti Pyhäjärvellä tunnettiin lautanauhatekniikka poikkeuksellisen pitkään, sillä Katri Kiiver (s. 1870) kertoo tehneensä niitä nuorena. Lautanauhavöitä kutsuttiin viilivöiksi ja niitä pidettiin sarkaviitan ja hartooshammeen eli hartuushameen kanssa. Viilivyöt olivat 1 cm leveitä, aina villalankaisia. Niiden päässä oli kirjavat tilkkutupsut. (Arponen 1932.)

Korut

”Tenkaniekka sormus, siinä oli 3 kuurnaa ja kohopaikat ja edessä oli tenka, joka oli kuin herttaässä” (Anni Kiiver s. 1860, Arponen 1932). ”Hopiaisii sormuksia käytettiin, ’3 kuurnasii ja 5 kuurnasii’” (Katri Äijö s. 1851, Arponen 1932).

Nuoret naiset käyttivät yleisistä lasisia kaulahelmiä (Schvindt 1913, 22).

1800-luvun alkupuolella käytettiin tinaisia ja vaskisia paidan paljinsolkia. 1800-luvun loppupuolella paljinsolki oli melkein aina suuri ja hopeinen. Suurimmat olivat jopa kahviasetin kokoisia. (Schvindt 1913, 17.) Aikalaistiedon mukaan suuria hopeasolkia käytettiin vielä 1880-luvulla (Niskanen 1882:16). Solki oli kiinni paidan raksissa. Arkenakin pidettiin solkea. Katri Äijöllä (s. 1851) oli vielä vuonna 1932 tallessa hopeinen, 7 cm leveä solki. (Arponen 1932.)

Käsineet

Kesällä käytettiin pellavasormikkaita, talvella villasormikkaita (Schvindt 1913, 22). Kesällä käytetyissä puuvillasormikkaissa ”reikiä oli paljon päälläpäin, jotta sormukset näkyivät (Anni Kiiver s. 1860, Arponen 1932).

Alla kuvatut neulekintaat ja neulelapaset ovat tulleet Pyhäjärveltä evakkojen mukana.

Sukat

Kesällä käytettiin valkoisia pellavakalsuja, talvella mustia villakalsuja, jotka olivat yläpäästään valkeat. Ennen vanhaan nämä olivat pidempiä. (Schvindt 1913, 22.) Mustiin villakalsuihin kudottiin suihin reikulaist vuorotellen mustalla ja valkealla langalla. Talvella kalsujen päällä voitiin käyttää sukkia. (Anni Kiiver, Arponen 1932.) Mustat villakalsut neulottiin puikoilla (Katri Äijö s. 1851. Arponen 1932.)

Kalsuja pidettiin pitkälle 1800-luvun loppupuolelle asti, ja ne muistetaan hyvin 1930-luvulla kerätyssä aineistossa. Anni Kiiver kertoi, että hänellä oli ollut morsiamena 94 paria kalsuja. Katri Kiiver (s. 1863) oli käyttänyt kalsuja. Toisen Katri Kiiverin (s. 1870) mukaan kalsut ulottuivat nilkasta polveen asti. Niissä oli yläpäässä tikuntaiset nauhat, joilla ne sidottiin kiinni. Anni Kiiverin mukaan tikuntaiset olivat vaalean ja mustankirjavat. (Arponen 1932.)

Sukat olivat valkoiset, alunperin pellavaa ja myöhemmin puuvillaa (Schvindt 1913). Sukkia käytettiin vain kirkossa. Muuten käytettiin kalsuja. (Mari Pitkänen. Vahter 1924.) Kinnasneulalla tehtiin varpaikkoja (Sirelius 1915, 228). Anni Kiiverin (s. 1860) mukaan sukkanauhoja kutsuttiin kalsunauhojen tavoin tikuntaisiksi. Ne olivat samaa väriä kuin sukatkin. (Arponen 1932.)

Kengät

Tuohijalkineita käytettiin yleisesti vielä 1800-luvulla. Paulalliset tuohijalkineet olivat nimeltään tuohivirsut ja paulattomat olivat tuohitohveli. Tuohesta tehtiin myös varsniekkoja. (Arponen 1932.)

Vanhin tunnettu kenkämuoto Pyhäjärvellä olivat yhdestä kappaleesta valmistetut paulakengät, kurpposet, joita kärkeen muodostuvan nokan mukaan kutsutaan myös nokkakurpposiksi (Vuorinen 1953, Schvindt 1913, 22, Schvindt 1883, 58). Myöhemmin tehtiin useammasta palasta koostuvia paulakenkiä, ja näitä löytyy muutama kappaletta kansallismuseosta (KA432-KA435). Ne näyttävät jotakuinkin samalta kuin tässä kuvatut.

Suunnilleen vuonna 1840 syntynyt nainen kertoi äitinsä vielä pitäneen paulakenkiä (Schvindt 1913, 22). Katri Äijö (s. 1851) kertoo paulakengistä: ”Ruohikengät olivat ihan matalat kengät, joissa oli matalat reunat; nahkanauhat reunoissa kiinni, nauhat sidottiin sääreen kiinni” (Arponen 1932). Paulakengissä käytettiin nahkapaulaa (Schvindt 1883, 58) eli pyhäjärveläisittäin paklaa (Arponen 1932). Museokenkien perusteella nahkapaulojen päässä saattoi olla kiinni nyöri tai kapea pirtanauha.

Noin vuonna 1840 syntynyt nainen itse oli käyttänyt paulattomia ja matalia kotikkaita (Schvindt 1913, 22). Anni Kiiver (s. 1860) muistaa että ”kotikkoat oli kenkä, jossa oli umpireunainen rinta” (Arponen 1932).

Lähteet

Arponen, Aino. ”Vaatetuksesta Pyhäjärvellä ja Sakkolassa.” SKS käsikirjoitus E100, 94 sivua, 1932. Linkki
Järvi, Hanna. ”Kertomus puvuista, koristuksista ja karjanhoidosta Heinjoella.” SKS käsikirjoitus E58, 1913.
Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. WSOY, 1985.
Linnove, Aino. Suomalaisen pitsinnypläyksen vaiheita 1500-luvulta 1850-luvulle. WSOY, 1947.
Niskanen, A. Savo, 1882:16.
Ruoppila, Veikko. Itä-Kannaksen murresanakirja. SKS, 1984.
Schvindt, Theodor. Luettelo Suomen ylioppilas-osakuntien kansatieteellisistä kokoelmista I. 1883. Linkki.
Schvindt, Theodor. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. Linkki
Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia. Suomalais-ugrilainen seura, 1915. Linkki
Vahter, Tyyni. ”Eräiden Karjalan pitäjien käsityöstä ja puvuista 1923–1924.” Museovirasto, käsikirjoitus, 1924. Linkki.
Vuorinen, Osmo. “Kurpponen”. seminaariesitelmä, 1953.