Kuolemajärvellä pysyi perinteinen kansanpuku käytössä hyvin pitkään: sitkeimmät puvun käyttäjät jatkoivat ainakin 1920-luvulle asti. Puvun viimeiset käyttäjät olivat syntyneet suunnilleen 1800-luvun puolivälissä, ja heidän käyttämänsä vaatteet oli valmistettu noin 1860-luvulla. Tuohon aikaan oli käynnissä myös vastakkainen virtaus, jossa äyrämöisnaiset alkoivat siirtyä savakkojen käyttämään pukuun. Aikalaistiedon mukaan monet kääntyivät savakoiksi 1860-luvun loppupuolella (Nimimerkki A.K. 1867:34). Taatilan ja Huumolan kylissä olivat kaikki kääntyneet savakoiksi jo joskus 1800-luvun puolivälin jälkeen, eikä kukaan enää vuonna 1924 käyttänyt äyrämöispukua (Vahter 1924, 10).

Kuolemajärven kansanpuku muistuttaa läheisesti Koiviston kansanpukua. Joidenkin vaatekappaleiden kohdalla ero on ilmeinen: Kuolemajärven säppälin nastat ovat pitkulaiset, huntu terävä ja korkea ja sarkaviitan rintapielet on päällystetty punaisella veralla. Joidenkin vaatekappaleiden kohdalla pitää olla jo aika tarkkasilmäinen, että eron näkee: näitä ovat rekkopaidat, esiliinat sekä hurstuthameet. Erottelua hankaloittaa se, että osasta museoesineistä ei ole tarkkaa paikkatietoa.

Artikkelikuvan selitys: Vasemmalla tytön talvinen puku. Tytyön päähine on punaisella veralla käärityt sykeröt sekä säppäli. Kaulassa on helmet, joiden tarkaskoista värityksistä ei ole muistitietoa, tyyliin kuitenkin kuului käyttää helmiä sekä kaulalla että rinnalla. Talvinen päällysvaate on sarkaviitta. Esiliina on uudempaa tyyliä, jossa on päässä loimilankanyytinkiä. Oikealla on vaimon kesäinen puku (puku on tässä peilikuvana). Vaimon päähine on huntu. Kostuli on kesäinen päällysvaate. Sen päällä on solmittuna huivi, sillä tämä oli hyvin yleinen tyyli Kuolemajärvellä. Päällä on vanhan tyylinen esiliina. Kummallakin mallillla on päällä hurstuthame. Hurstutkankaan kuosit vaihtelevat vähän, mutta helman raidoitus on yleensä omanlaisensa. Sukat ovat valkoiset. Käsineiden käyttämisestä on vain vähän tietoa.

Kuolemajärveltä, samoin kuin myös naapurista Koivistolta, on säilynyt huikaiseva määrä kuvamateriaalia kansanpuvuista. Tiedämme siis melko tarkasti, miten vaatteen on kuulunut istua päällä, kuinka pitkiä hameet ja esiliinat ovat olleet, missä järjestyksessä vaatekerrokset on puettu… jne.

Vanhimmat kuvat ovat sarja S. A. Keinäsen maalauksia vuodelta 1874 ja Michael Seifertin Viipurissa ottamat valokuvat, sattumoisin samalta vuodelta. 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä on tutkijoiden ottamia kuvia puvuista. Näissä kuvissa puvut eivät välttämättä ole mallien omia, tosin Kuolemajärvellä pukuja käytettiin niin pitkään, että lienee ollut helppoa löytää vanhoja vaimoja poseeraamaan omissa kirkkopuvuissaan. Myös vanhoista perhepotreteista voi bongata aitoja kansanpukuja. Näissä kuvissa erityisen hienoa on se, että kansanpuvut nähdään alkuperäisten omistajiensa päällä. Kuvat eivät ole lavastettuja, vaan juuri näin kuolemajärveläiset ovat pukua käyttäneet. Kuvissa näkyy hurstuthameita, nyytinkiesiliinoja, kesäisiä kostuleita, hartia- ja päähuiveja, vaimon huntuja sekä rekkopaitoja.

Paita

Kuolemajärveltä on säilynyt vain muutama paita (yliset KA3659 ja K7173:3, rekot KA3666 ja KA3667, alaspaita EKME3028). Niiden tyyli on pääpiirteissään sama kuin Koiviston rekkopaidoissa: rekko on suunnilleen saman kuosinen, värinen ja kokoinen. Koivistolla rekon oikeassa laidassa on lähes aina punainen tai sininen puuvillanauha. Kuolemajärveltä on säilynyt yksi juurikin tämän näköinen rekkopaita (KA3659), mutta vaikuttaisi siltä että kaikissa paidoissa nauhaa ei ole. Materiaalia Kuolemajärveltä on kuitenkin niin vähän, että vertailu on mahdotonta.

Hame

Schvindtin mukaan Koiviston ja Kuolemajärven hurstuissa eli hurstuthameissa oli pieniä eroja, esimerkiksi siten että Kuolemajärven hameessa olivat helman viirut leveämpiä (Schvindt 1913, 124–125). Museohameiden perusteella viiruissa ei näyttäisi olevan eroa muutoin, kuin että Koivistolla helmassa käytettiin verkapakkojen päitä. Toinen Schvindtin esittämä hieman erikoinen väite on, että rippikirkossa käytettiin tummemman värisiä hurstuita kuin tavallisesti (Schvindt 1913, 124–125). Kannaksen kontekstissa oli tavallista omistaa vain muutama hame. Olisikin erikoista, että erityisesti rippikirkkoa varten olisi tehty oma hameensa.

Hurstuthameita käytettiin vielä 1920–1930-luvuilla, mutta osa naisista oli lopettanut hurstuthameen käyttämisen jo paljon aiemmin. Matkustaessaan Kuolemajärvellä vuonna 1924 Tyyni Vahter näki useita hurstuthameita. Hänen mukaansa nuorimmat käyttäjät olivat tuolloin noin 70-vuotiaita, eli suunnilleen 1850-luvulla syntyneitä. Rouvalin emäntä (s.1849) oli käyttänyt hurstutvaatetta noin viisi ensimmäistä vuotta naimisissa ollessaan ja sitten lopettanut käyttämisen. (Vahter 1924, 10.)

Ympäri Kannaksen hurstutkuosit ovat yllättävän samannäköisiä. Kun katsotaan Kuolemajärven hurstuthameita, huomataan että Kuolemajärven sisällä ruutukuosit ovat hyvinkin samanoloisia. Löydös on oikeastaan aika yllättävä, sillä hurstutkankaan lointa luodessa pitää jokaisen luodun langan väri miettiä ja laskea erikseen, samoin kudetta laittaessa. Hurstutkankaan kudonnassa tarjoutuukin mahdollisuus sekä vahingossa että tarkoituksella tapahtuvalle vaihtelulle. Jostain syystä kuosit kuitenkin vaihtelevat hyvin vähän.

Esiliina

Schvindtin mukaan Kuolemajärven esiliinat olivat jotakuinkin samanlaisia kuin Koivistolla (Schvindt 1913, 125). Koivistolla ja Kuolemajärvellä käytettiin kahden tyylisiä nyytinkiesiliinoja: sellaisia joissa oli helmassa ja sivuilla hapsut ja sellaisia joissa oli helmassa loimilankanyytinkiä, mm. patsahii (Vahter 1924, 19–20) sekä pitkät hapsut. Schvindtin (1883, 16) mukaan näistä jälkimmäinen tyyppi oli uudempaa muotia. Ainakin tättä esiliinatyyppiä esiintyy valokuvissa, joten Schvindtin väite vaikuttaa uskottavalta.

Kumpaakin tyyppiä käytettiin kummassakin pitäjässä, eikä pitäjien välillä voi varmasti tehdä eroa. Pidän todennäköisenä että pitäjissä kuitenkin suosittiin hieman erilaisia ratkaisuja. Koivistolla suosittiin leveitä ja värikkäitä kangaskaitaleita. Kuolemajärvellä suosittiin monivärisiä lyhyitä hapsuja, Koivistolla pidempiä ja ennemmin yksivärisiä. Aineistoa on kuitenkin sen verran vähän, että sattumalla on suuri vaikutus siihen, minkä tyylisiä esiliinoja on säilynyt.

Vanhat naiset käyttivät nyytinkiesiliinoja 1900-luvun puolelle asti. Todennäköisesti nämä esiliinat oli valmistettu mummojen nuoruudessa joskus 1800-luvun puolen välin jälkeen. Rouvalin emäntä (s. 1849) oli nuorena nähnyt nyytingintekoa, ja hänen vanhemmalla sisarellaan oli vielä nyytinkiesiliina, hän ei sitä enää käyttänyt (Vahter 1924, 19). Tässä tapauksessa muoti siis muuttui 1860-luvun aikoihin. Samoihin aikoihin toiset vielä tekivät nyytinkiä: Helena Akkanen (s. 1848) oli ennen naimisiin menoa eli 1860-luvun tietämillä tehnyt nyytinkiä ja Justina Evesti (s. 1849) teki nyytinkejä vielä naimisissa ollessaankin. Nyytinkiä tekivät erityisesti tytöt, ”tyttöset toinen toisiltaan oppivat”. Kirssilanka nyytinkeihin ostettiin harju-ukoilta. (Vahter 1924, 20.)

Schvindtin mukaan tytöt käyttivät esiliinan päällä lautanauhaa, joka oli kudottu16 laudalla, ja jonka töpyt eli tupsut roikkuivat edessä (Schvindt 1913, 125). Säilyneiden esiliinojen solmimisnauhat ovat hyvin yksinkertaisia, yleensä vaaleaa ohutta nyöriä.

Kuolemajärvellä käytettiin myös kokovalkoisia esiliinoja, joiden helmassa on nyytinki ja patsaat. Näitä on Kansallismuseossa kaksi (KA3642, KA3643).

Liinaviitta eli kostuli

Paidan päällä käytettiin kesäisin liinaviittaa eli kostulia. Schvindtin mukaan kostulit kiinnitettiin napilla (Schvindt 1913, 125), mutta säilyneiden kostulien perusteella tupsupäiset nyörit olivat yleisin kiinnitysmekanismi. Sireliuksen mukaan liinaviitat tehtiin saman mallin mukaan kuin sarkaviitat (Sirelius 1915, 112). On totta että Kuolemajärveltä säilyneet liinaviitat ovat lyhyehköjä ja maltillisesti helmaa kohti leveneviä, samaan tyyliin kuin Kuolemajärven sarkaviitatkin. Merkittävä Kuolemajärven viittojen erityispiirre on, että sivukiilat ulottuvat edessä hartialle asti. Tämä piirre esiintyy joissain Kuolemajärven kostuleissa (KA3629, LHMVHMAE978:308, LHMVHMAE979:309).

Kansallispuvun esikuva on liinaviitta K7173:2. Esikuvaksi valitussa liinaviitassa ei ole hartialle asti ulottuvia sivukiiloja, ja se on suljettu napilla. Muut Kuolemajärveltä säilyneet liinaviitat suljetaan nyöreillä, jotka usein ovat mustat ja tupsupäiset.

Sarkaviitta

Kuolemajärven sarkaviitat tunnistaa etuliepeiden leveistä verkakaitaleista. Veran ulkolaidassa saattaa olla vieläpä mustat kaitaleet ja sisälaidassa musta ja keltainen viiru. Pystykaulus on kapea ja punaista verkaa. Viitta on malliltaan suorahko ja ulottuu lantiolle tai istuttaessa suunnilleen penkkiin asti. Etupuolen sivukiilat ulottuvat hartialle asti. Hihoissa on punaiset verkaliitingit, ja hihansuut pussittavat jonkin verran. Viitta suljetaan kostulin tavoin tupsupäisillä nyöreillä.

Turkki

Talvella puettiin paidan päälle sarkaviitta tai turkki. Turkissa oli mustaa villaa ympäri pitkin reunaa. Oikealla puolella oli rivi nahkaraksia, vasemmalla pitkulaiset nahkanapit. (Schvindt 1913, 125.) Seifertin studiovalokuvassa naisella päällä rekkopaita, sen päällä turkki ja päällimmäisenä sarkaviitta.

Tytön päähineet

Kuolemajärveltä on säilynyt tiettävästi ainoastaan yksi säppäli (KA3623). Tässä säppälissä nastat ovat hyvin pitkulaisia. Sireliuksen mukaan kehitys kulki Koiviston ja Kuolemajärven säppäleissä siten, että aiemmin niissä oli ollut piikit mutta myöhemmin ne hävisivät melkein kokonaan (Sirelius 1915, 16). Schvindtin mukaan Kuolemajärven säppäleissä nastat ommeltiin kiinni verkaan punaisella langalla (Schvindt 1913, 125–126). Ainoassa säilyneessä säppälissä ompeluun on käytetty punaista sekä vaaleaa rihmaa/lankaa.

Säppälin nastat valettiin puisessa muotissa. Mustuneita säppälin nastoja voitiin kirkastaa tuhkalla. (Schvindt 1913, 125–126.)

Ripille päässeet tytöt käyttivät säppäliä sykeröiden päällä (Schvindt 1913, 125–126). Tyttöjen sykeröihin käytettiin palmikkona punaista verkanauhaa. ”Tyttöjen palmikot tehtiin siten, että punainen verkakaistale halaistiin vähän vinoon, näin syntyneet kapeammat päät ommeltiin yhteen ja kierrettiin hiuksien ympärille sykeröiksi. Leveämmät päät riippuivat selässä ja näiden ohella tavan mukaan sinisiä, ruohopäisiä (rippikirkossa mustia) silkkinauhoja.” (Schvindt 1913, 125–126)

Vaimon päähineet

Huntu asetettiin sykeröiden päälle (Schvindt 1913, 125–126). Tyyni Vahterin mukaan Kuolemajärvellä vaimojen sykerö oli korkeampi ja suipompi kuin Koivistolla (Vahter 1924, 10). Kuolemajärvellä naiset myös jättivät vähemmän hiuksia näkyville, siten että hunnun ulkopuolelle jäi hiuksia ainoastaan ohimoille ja vähän niskaan. Koivistolla jätettiin hiuksia näkyviin ympäri päätä, paitsi otsalle. (Schvindt 1913, 126.)

Vaimojen sykeröpalmikot tehtiin valkeasta rihmasta. Palmikot kudottiin pirtanauhana tai kangaspuissa, missä oli niitä varten lyhyempi palmikkopirta. (Vahter 1924, 43.) Erotuksena tyttöjen sykeröihin – sen lisäksi että käytettiin valkoista nauhaa – pantiin vaimojen sykeröihin sisälle vitsa antamaan muotoa (Schvindt 1913, 125–126).

Huntuja näkyy 1900-luvun alun valokuvissa. Osa vaimoista käytti kansanpukuajan lopulla “myssyä”. Myssyä alettiin käyttää suunnilleen 1890-luvulla, ja sitä käytettiin 1910-luvun alkuun asti. Myssy pantiin naisen päähän vihittäessä. (Vahter 1924, 10.) Myssyllä on tarkoitettu monenkinlaisia päähineitä, mutta tässä saatettaisiin viitata natsiin eli helttuhattuun, joita valokuvien perusteella käytettiin Kuolemajärvellä 1900-luvun alussa.

Huivi

1900-luvun alussa otettujen valokuvien perusteella Kuolemajärvellä käytettiin ahkerasti huivia. Vaimot käyttivät huivia joko hartioilla tai päässä tai joskus myös sekä että, siten että kaulalla roikkui yksi huivi ja toinen oli sidottuna leuan alta. Toiset jättivät huntua hieman näkyviin, toiset peittivät hunnun kokonaan. Hartiahuivia käytettiin kesäisin kostulin päällä.

Mustavalkokuvista ei ole mahdollista päätellä, minkä värisiä huivit ovat olleet. Ainakin ruudullisia huiveja käytettiin. Silkkihuivit olivat aina tehdasvalmisteisia, eikä niissä ollut selviä alueellisia tyylejä. Tässä kaksi huivia, joiden käyttöpaikaksi on merkitty Kuolemajärvi.

Korut

Köyhemmät käyttivät vaskisia sormuksia, rikkaammat hopeisia, joissa usein oli sydämen kuva (Schvindt 1913, 126).

Rinnalla riippui kolme ketjua rintahelmiä ja kaulalla kaksi kulkkuhelmiä. Näistä yksi oli usein mustia helmiä. (Schvindt 1913, 126.)

Vyö

Vyöllisiä on tiettävästi säilynyt vain yksi kappale: vyöllispyörä ja siinä kiinni oleva neulaputki (KA3710). Tämä vyöllispyörä on hyvin eri tyyliä, kuin Käkisalmen ja Jääsken kihlakunnissa käytetyt.

Yleisesti ottaen vyölliset korvautuivat irtotaskulla, jota kannettiin pirtanauhassa. Kuolemajärveltä on tietoa irtotaskujen käyttämisestä, mutta niitäkään ei ole juuri säilynyt, tiettävästi vain yksi (KA3670). Siinä päälliskangas on kirjavan punainen ja reunanauha on sinivalkoruudullista. Taskun suu ulottuu reunasta reunaan. Taskun päällispuoli voitiin tehdä myös ylijääneestä hurstutkankaan palasta (Schvindt 1913, 124–125).

Taskua kannettiin pirtanauhassa. Taskunauhat ja vyöt tehtiin pirralla, loimi oli villalankaa ja kude pellavaa. ”Säärsiepirralla” kudottiin nauhaa. (Vahter 1924, 43.)

”Mie kun oli kotonain nuoren tyttöin, niin silloin kuottiin meilläkii viellä monellaista nauhaa, kuottiin sukkanauhaa, palmikkonauhaa, ja säärsiettä. — Kuttoit kyllä oikee loimivöitäkii, oli oikee sellanen kaita vyöpirta ja se vyökangas kiinnitettiin pöytää taikka jakkuu kiini ja siinä sitten kuottiin. Jakussa kun oli kiini niin sai nostaa uloskii. — Toiset kuttoit tikuttamalla, kaijempaa nauhaa nimittäin. — Ja siit viellä kuottii hevosillekii setolkkavöitä; ne kuottiin aivinarihmoista ja lankoista sekasii jot tulliit vahvat, sellaset mitä rahissa pittiit, ne kuottiin paksusta rihmasta.”  Liisa Lattu s. 1865 (Mannonen 1937, 4422)

Käsineet

Miehille tehtiin valkoisia ja harmaita neulakintaita (Soisalon-Soininen 1958). Naisten käyttämistä kintaista ei ole tietoa.

Kirjavia neulesormikkaita tehtiin enimmäkseen Koivistolta, ja Kuolemajärveltä on tallennettu Kansallismuseoon vain yksi pari kirjoneulesormikkaita.

Kengät ja sukat

Kengät ja sukat olivat samanlaiset kuin Koivistolla (Schvindt 1913, 126). Sukkien väri oli sininen tai valkoinen (Smedberg päiväämätön, 23). Kankaisia kalsuja pidettiin vain metsässä käydessä (Schvindt 1913, 126).

Lähteet

Hanttu-Kiskonen, Pia. Taas tulloo itku. Välähdyksiä elämästä Kuolemajärveltä. 1984.
Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. WSOY, 1985.
Kojo et al. Kuolemajärvi. Historia, muistelmia ja kuvauksia. Kuolemajärvi-säätiö, 1957.
Kopisto, Sirkka & Sihvo, Pirkko. Puku Suomessa 1750–1900. Museovirasto, 1996.
Mannonen, Ulla. SKS käsikirjoitus 2815–3435; 4131–4588, 1937.
Nimimerkki A. K. Ilmarinen, 1867:34.
Schvindt, Theodor. Luettelo Suomen ylioppilas-osakuntien kansatieteellisistä kokoelmista I. 1883. Linkki.
Schvindt, Theodor. Nauhakoristeita. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1903. Linkki
Schvindt, Theodor. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. Linkki
Schvindt, Theodor. Nauhakoristeita. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1903. Linkki
Smedberg, V. R. Käsikirjoitus, Museovirasto. Kokoelmassa “Hajatietoja kansanpuvuista tai niiden osista eri puolelta Suomea”, päiväämätön.
Soisalon-Soininen, Tellervo. ”Vanhaan tapaan valmistettu kinnas. III Vanukinnas.” Kotiteollisuus, 1956:10.
Vahter, Tyyni. ”Eräiden Karjalan pitäjien käsityöstä ja puvuista 1923–1924.” Museovirasto, käsikirjoitus, 1924. Linkki.