Koiviston puku muistuttaa läheisesti Kuolemajärven pukua, ja pitäjillä on muutakin yhteistä: myös Koivistolla käytettiin perinteisiä kansanpukuja vähintäänkin 1920-luvulle asti. Selkeitä eroavaisuuksia Koiviston ja Kuolemajärven pukujen välillä on vähän. Näitä ovat hunnun ympärillä oleva punainen verka sekä sarkaviitan tyyli. Koivistolaiset ja kuolemajärveläiset esiliinat, hurstuthameet, rekkopaidat ja kostulit ovat keskenään aika samannäköisiä, mutta jotkin piirteet ovat yleisempiä toisessa pitäjässä kuin toisessa. Kummassakin pitäjässä käytettiin ahkerasti huivia sekä hunnun päällä että hartioilla. Koivistolla käytettiin tupsupäisiä kirjoneulesormikkaita, eikä rellipaitojen käyttämisestä ole tietoa Kuolemajärveltä.

Jako savakoihin ja äyrämöisiin oli Koivistolla relevantti. Savakot käyttivät savakkopukua ja äyrämöiset äyrämöispukua. Tässä artikkelissa käsitellään enemmän äyrämöisten vaatteita. Viimeistään 1870-luvulla äyrämöiset alkoivat “kääntyä” savakoiksi (Nimimerkki M. K., 1873:49). Muutos ei ollut yhtäkkinen, vaan osa 1800-luvun puolivälissä syntyneistä naisista jatkoi perinteisen äyrämöispuvun käyttämistä loppuun asti.

I. Kana s. 1897, Koivisto: “Mummo piti ihan kuolemaansa saakka koivistolaiset vaatteet. Niitä näät halvekstii, mitkä käivät naimisiin mäntyään pitämään vieraita vaatteita.” (Mannonen 1937, 3324)

“Nykyään näyttävät kansallispuvut olevan [Koivistolla] elämänsä yhdennellätoista hetkellä, sillä vuosi vuodelta ne alkavat vähetä. Joka kansallispuvustaan luopuu, sanotaan ”kääntyneeksi”. Sopivammin valittu, terävämpi ilvesana olisi heille paikallaan, sillä muutos useinkin tapahtuu surkuteltavaan tapaan. Moni nainen, joka tänä kesänä vielä kävi kansallis-puvussaan, nähdään hienossa, monivuoninkisessa karttuunissa, ja sitä seuraavana — en sanoisi, mutta sanottaa — silkissäkin. Tällä en suinkaan tahdo käydä naisten vapauden sortajaksi, tahdon vaan muistuttaa, että pitäisivät vapauttaan järjen kurissa.” (Nimimerkki M. K., 1873:49.)

Koivistolaisista kansanpuvuista on säilynyt aika paljon muisti- sekä aikalaistietoa. Eniten tietoa on saatu Ulla Kalloselta (1937) sekä lehteen kirjoittaneelta “M. K.”:lta (1873), osa heidän antamistaan tiedoista on kuitenkin ristiriidassa muun Kannaksen kansanpukuja koskevan tiedon kanssa. Ristiriitaisuus ei sinänsä ole ongelma, sillä pitäjien välillä kuten myös pitäjien sisällä esiintyi suurta vaihtelua. Ristiriitaisia tietoja ei siten suoralta kädeltä kannata ohittaa.

Artikkelikuvan selitys: Vasemmalla puolella on tytön talvinen juhlapuku. Rippikoulun käyneen tytön päähine ovat punaisella palmikolla kierretyt sykeröt. Niiden päälle on tässä puettu säppäli. Sarkaviitta on talvinen päällysvaate. Käsissä on Koivistolle uniikin kirjoneulesormikkaat. Esiliina on sellaista tyyppiä, jossa päähän on tehty loimilankanyytinkiä. Tässä esiliinassa on koristeena kudotut raidat. Jalassa on mustatusta nahasta tehdyt paulakengät, joiden lapissa on pykäreuna. Hurstuessa on noin 20 cm leveä terä, eli hame on vanhempaa tyyppiä. Terä on tehty verkapakan päästä, ja siinä on venäjänkielistä tekstiä. Rekkopaita ja siinä pienehkö paljinsolki. Oikealla on vaimon kesäinen juhlapuku. Tämänkaltaisen puvun olisi voinut nähdä vanhan koivistolaisvaimon päällä vielä 1900-luvun puolella, lukuunottamatta punaisia palmikon neniä, jotka on tässä piirretty hunnun ympärille. Mahdollisesti palmikon nenät kuuluivat ainoastaan nuoren vaimon pukuun. Päällä uudemmantyylinen hurstut, jossa on 30 cm leveä terä. Tässä hurstuessa terä on kotona kudottu. Esiliinassa on reunassa silkkihapsut, keskellä nyytinki ja paljon punavalkoista ostonauhaa. Kostulin päällä on silkkihuivi. Paitana on rellipaita, joka on suljettu pienehköllä paljinsoljella. Huntu ja sykeröt ovat koivistolaista tyyliä eli päältä leveämmät kuin Kuolemajärvellä. Kesällä käytetyistä käsineistä ei ole tietoa. Esiliinan alla olisi mahdollista käyttää irtotaskua.

Paita

Koivistolla naiset käyttivät Schvindtin mukaan kahdentyyppisiä paitoja: sepaluspaitoja ja rekkopaitoja (Schvindt 1913, 113). Koivistolaiset kutsuivat sepaluspaitoja rellipaidoiksi – mitä tahansa kirjontaa saatettiin kuitenkin kutsua relliksi (Schvindt 1913, 119-120; Mannonen 1937). Savakot eivät käyttäneet rekkopaitoja. Savakkojen ylispaidoissa oli ”lyhyvet röllöhihat” ja avarampi kaula-aukko, ”siihen rykätty raaku” (Hoikkala 1935).

Muistitiedon perusteella rellipaidat ovat tuoreempaa muotia. Rellipaidat eivät kuitenkaan kaikkialla syrjäyttäneet rekkopaitoja, sillä 1900-luvun alun valokuvissa näkyy kumpiakin. Pieta Ruotu, s. 1849, ei enää vuonna 1924 käyttänyt rekkopaitaa. Hänen nuorena ollessaan olivat rekot hyvin suuria. Rellipaidat tulivat muotiin myöhemmin. Riikka Rokka, s. 1838, oli vaihtanut rekkopaidan rellipaitaan 1890-luvulla. Hän kertoi että aikoinaan rekkoja tekivät “Tetren tyttäret”. (Vahter 1924.)

Rekkopaidassa oli sepalus vasemmalla. Rinnalla oli 15–20 cm leveä ja 25 cm korkea rekko. Rekon pohjakangas oli poimutettu. (Schvindt 1913, 116–117.) Koivistolta on säilynyt suuri määrä rekkopaitoja, joista suurin osa on ylisiä. Rekon pääväri on lähes aina punainen, yhdessä tapauksessa oranssi. Rekon koko vaihtelee hieman – isoimmillaan koivistolaiset rekot ovat hyvinkin isoja. Rekon oikealla puolella on lähes aina ostonauhaa, joka yleisimmin on sinivalkoista, joskus punavakoista tai punamustaa. Paidan kauluksien korkeus on tiedossa vain yhdessä tapauksessa (5 cm), muissa paidoissa kaulus näyttää olevan suunnilleen saman korkuinen. Hihansuut on yleensä koristeltu. Hihansuiden sulkemiseen on käytetty nauhoja tai nappia.

Sepaluspaidoissa oli samanlainen pystykaulus kuin rekkopaidoissa, tosin ehkä vähän matalampi ja vähemmän kirjava. Yliset eli hartuukset ovat aivinaa ja alaset piikkoa tai tappuraa. Mahdollisesti vanhempaan aikaan paitojen hihat koottiin kolmesta suunnikkaan muotoisesta kangaskappaleest. Schvindt kutsuu myös sepaluspaidan kirjottua osaa rekoksi. (Schvindt 1913, 114–116.) Kahden säilyneen rellipaidan perusteella kaulukset eivät olleet sen matalampia kuin rekkopaidoissakaan.

Hame

Hameet ovat ruutukuviollisia, neljästä pietimestä eli kankaanleveydestä koottuja. Hameet ovat melko pitkiä (79-90 cm) ja helman ympärys vaihtelee 200-273 cm. 1900-luvun alun valokuvissa hurstuthameet näyttävät melko pitkiltä, jopa nilkkamittaisilta. Museohameiden perusteella Koiviston ja Kuolemajärven hameet eivät kuitenkaan olleet merkittävästi pidempiä kuin muuallakaan. Näiden kahden pitäjän hameiden keskipituus on 84 cm (n=16), mikä on pari sentti pidempi kuin Jääsken kihlakunnassa, hieman pidempi kuin Käkisalmen kihlakunnassa mutta hieman lyhyempi kuin Äyräpäässä. Koiviston ja Kuolemajärven hameiden helmanympärys on muuhun Kannakseen verrattuna kapea.

Koivistolla ja Kuolemajärvellä hurstuthameen helmaa koristaa leveä poikkiraitainen kaitale, jota Koivistolla kutsuttiin hurstuen teräksi. 1860-luvun tienoilla terä oli noin 20 cm leveä, myöhemmin lähes 30 cm leveä. Aivan hameen helmassa on punainen verkapäärme tai tikute. Vyötärökaitale eli hurstuvekaulus on yleensä paksua pellavakangasta. Koiviston hameissa sanottiin ennen olleen hartiukset. (Schvindt 1913, 117.)

Hurstuen terän koristuksena käytettiin näyttäviä kangaspakan päitä. Terä saatettiin kasata useammastakin erikuosisesta kaitaleesta. Koristeellisia verkapakan päitä käytettiin hurstuen teränä ainakin 1800-luvun puolivälistä: ”Hunttupäät” käyttävät leveäruutuista puolivillaista hametta, jonka helmassa on leveät verkakaitaleet, joissa tehtaan nimi sekä verkakappaleen numero on ommeltuna tai metallipaperista liimattuna (Wiborgs Tidning 1854:69). Metallipaperilla koristeltuja verkapakan päitä käytettiin myös 1870-luvulla, tällöin helmaa voitiin myös kirjoa (Nimimerkki M. K. 1873:49). Hameessa KA7848 (ei kuvattu tässä) on helmassa vihreää verkaa, jonka päälle on kirjottu suuria kuvioita. Kaikissa Koiviston tyyppisissä hurstuthameissa ei ole ostokangasta helmassa (Vahter 1924, 33), esimerkiksi hameessa KA3631 helma näyttää kotikutoiselta.

Vanhat naiset käyttivät hurstuita vielä 1910-luvulla (Sirelius 1915, 93). Helena Soini (s. 1856) käytti hurstutta vielä vuonna 1924: ”Lintukin kantaa omat höyhenensä, en mie enää ruppea kääntämään”. Saarenpäässä käyttivät pikkutytötkin hurstuthametta vielä 1870-luvun tienoilla. (Vahter 1924, 9.) Savakot käyttivät jo 1800-luvun puolivälissä kapearaitaista puolivilla- tai puuvillahametta, pyhäisin vihtoriinista tai muusta ostokankaasta tehtyä hametta (Wiborgs Tidning 1854:69).

Ulla Kallonen s. 1860 kertoi että hameita pidettiin yhtä aikaa monta päällekkäin, esim. kirkkoon mennessä talvella saattoi naisilla olla 6—7 hametta yhtaikaa yllään, vieläpä Kallosen äidillä oli ollut naimisiin mennessään 40 hametta, Kallosella enää 25. (Mannonen 1938:3) Kallosen antamat lukumäärät ovat absurdeja, sillä 1800-luvun perukirjoissa hameita listataan yleensä 1–3 kappaletta. 1800-luvun loppua kohti elintaso Koivistolla näyttää nousseen siten, että vainajalla saattoi olla 5 tai 6 hametta.

Esiliina

Koivistolta on säilynyt useampi esiliina, jossa on helmassa ja sivuilla pitkähköt silkkihapsut leveä nyytinkiraita tai -raitoja, monenlaista ostonauhaa sekä ostokangaskaitaleita. Nämä esiliinat muistuttavat vastaavia kuolemajärveläisiä esiliinoja, mutta koivistolaisten esiliinojen koristelut vaikuttaisivat olevan kaikin puolin runsaammat. Tämäntyylisiä esiliinoja on käytetty ainakin 1800-luvun puolesta välistä asti, sillä niihin aikoihin on saatu yksi esiliina museokokoelmiin (K114c). Kuolemajärvellä tämäntyyliset esiliinat olivat vanhempaa tyyliä, ja on ihan mahdollista että näin oli myös Koivistolla. Tosin tämän tyyliset esiliinat ovat vahvasti edustettuina myös 1900-luvun alun valokuvissa.

I. Kana s. 1897: ”Meijän mummo käytti koko elämänsä ijän Koiviston vaatteita — ja esiliina, jonka yläosa oli valkia ja alaosa monen värisistä silkkipalasista ommeltu, ja sitten rimpsut helmassa. Kerran kun mummo oli kylässä niin myö leikattiin mummon kirkkoesliinasta alapuoli ja tehtiin siintä käsityöpussi ja ei ymmärretty että se oli suuri vahinko. Mummo kun tuli kotiin hän itki ja myö saatiin selkähemmä.” (Mannonen 1937, 3324.)

Koivistolta on myös esiliinoja, joissa on hapsut ainoastaan helmassa, ja hapsuihin on tehty loimilankanyytinkiä. Kuten jo Kuolemajärven kohdalla käsittelin, nämä esiliinat edustivat uudempaa tyyppiä (Schvindt 1883, 16). Kuvaillessaan koivistolaisia esiliinoja (1913, 117–118) Schvindt kuitenkin nimittää tätä tyyppiä vanhemmaksi tyyliksi: ”ylinnä punainen nauha, sitten punaisesta, sinisestä ja valkoisesta (tai keltaisesta) rihmasta tehty nyytinki, sitten taas punainen nauha, valkoinen välivaate ja alimpana sininen sarsikangas. Tämä, josta suuri osa kuderihmoja on revitty pois, on tehty enimmäkseen seulanpohjan tapaiseksi, johon on tikutettu yhteen loimirihmojen kanssa 8-merkeiksi valkoista ja punaista kerrattua lankaa. 8-merkkien alla jatkuvat loimirihman lyhyinä patsaina (syrjäsinä) ja vihdoin helttuina eli ripsuina–. Myöhemmin pantiin välivaatteen päähän ainoastaan nauhoja ja ripsuja.”

Kumpi on siis uudempi ja kumpi vanhempi tyyli? Loimilankanyytingillisestä esiliinasta ei ole tässä kuvaa, mutta näette yhden piirrettynä bannerikuvan tytön ylle.

Koivistolta on säilynyt myös esiliina, jossa ei ole hapsuja ollenkaan:

Savakoilla oli kahdesta kankaanleveydestä eli pietimestä tehty villainen, viirukas tai kukallinen esiliina (Hoikkala 1935).

Liivi

Koiviston äyrämöiset eivät perinteisesti käyttäneet liiviä (Schvindt 1913, 118, 125). Savakoilla oli musta ”atlaska” liivi, jossa oli selkäpuolella kaksi vollia (Hoikkala 1935). 1800-luvun puolessa välissä savakot käyttivät pitkäkörttistä röijyä sekä liiviä (Wiborgs Tidning 1854:69).

Liinaviitta eli kostuli

Muistitiedossa kostulista käytetään Koivistolla nimitystä liinaviitta. Perukirjojen perusteella myös kostuli-termin variaatioita käytettiin (Somerma 1998).

Schvindtin mukaan koivistolaiseen kostuliin kuuluivat kainalotilkut (eli armastilkut) ja kiilat (eli roikat) ja sen hihat saattoivat olla yhdestä tai kahdesta kappaleesta (ks. piirros KA8006; Schvindt 1913, 118–119). Schvindtin mukaan pystykaulukset olivat Koivistolla noin 6 cm korkeita. Museokostuleista ainoastaan yhden (EKME3565) kauluksen korkeus (5,5 cm) on tiedossa. Museokostuleiden pituudet vaihtelevat 52-66 cm.

Koiviston kostulit ovat hyvin saman näköisiä kuolemajärveläisten kanssa. Osassa kuolemajärveläisissä kostuleista sivukiilat jatkuvat olalle asti. Ilmeisesti tätä piirrettä ei esiintynyt Koivistolla, ainakaan yleisesti. Toinen mahdollinen eroavaisuus on, että Koivistolla etuliepeiden kirjonnat jatkuvat jonkin matkaa pystykauluksen viertä pitkin. Tätä piirrettä ei esiinny säilyneissä kuolemajärveläisissä kostuleissa.

Liinaviitta suljettiin punaisilla tupsupäisillä nauhoilla (Schvindt 1914, 118-119; Sirelius 1915, 112). Helena Soinin kostulissa on nappikiinnitys (ks. Tyyni Vahterin ottama valokuva). Kostulin soljista ei löydy mainintoja, eikä niitä myöskään näy valokuvissa.

Ulla Kallonen väitti, että liinaviitan päällä olisi pidetty sarkaviittaa (Mannonen 1937, 3303). Yleensä sarkaviitat olivat talvivaatteita, mutta muualta Kannakselta on yksittäisiä tietoja, että sarkaviittaa käytettiin myös kesällä.

Sarkaviitta

Koivistolaiset sarkaviitat ovat lyhyitä, noin 65 cm pitkiä, ja aina valkoisia. Niissä on punainen tai punakeltainen verkakaulus ja rinnuksessa rellit eli kirjontaa. Äyrämöisten käyttämästä valkoisesta, kirjaillusta sarkaviitasta on tietoa 1850-luvulta alkaen (Wiborgs Tidning 1854:69). 1870-luvulla kerrotaan, että viitta ulottui lantiolle saakka ja siinä oli kirjontaa (Nimimerkki M. K. 1873:49).

Jostain syystä Koivistolaisen pukunuken (KA3712) päälle on puettu pitkä harmaa sarkaviitta. Tämän tyylisen viitan käyttämisestä Koivistolla ei ole muita tietoja.

Turkki

Turkin käyttämisen tavasta ei ole tietoa. Museokokoelmista kuitenkin löytyy yksi turkki Koivistolta.

Tytön päähineet

Pikkutytöillä oli ainakin 1870-luvun tietämillä leikatut hiukset, jotka ulottuivat korvan alapuolelle (Vahter 1924, 9). Pintelin käyttämisestä ei ole tietoa.

Sireliuksen mukaan tytöt alkoivat käyttää säppäliä 7-8 vuotiaana, ja arkena käytettiin huonompia ja pyhänä parempia säppäleitä (Sirelius 1915, 16). Sireliuksen väitteet ovat poikkeuksellisia, sillä muualla Kannaksella säppäli oli yksinomaan pyhäpäähine, eivätkä pienemmät tytöt yleensä käyttäneet sitä. Yksittäisen muistitiedon mukaan tytöt käyttivät säppäliä jo ennen ripille pääsyä, jolloin säppäli puettiin hajallaan olevien hiusten päälle (Hoikkala 1935). Ulla Kallonen (s. 1860) jopa väitti, että säppäliä eivät itseasiassa käyttäneet ripille päässeet tytöt lainkaan, vaan säppäli oli pienten tyttöjen päähine (Mannonen 1937, 3306). Pidän tätä kuitenkin epätodennäköisenä.

Rippikoulun käyneen tytön hiukset alettiin laittaa sykerölle (Mannonen 1937, 3295). Tyttöjen hiukset käärittiin sykeröille punaisella verkapalmikolla. Hiukset sykeröihin otettiin ohimojen yläpuolella, nämä hiukset oli jätetty muita pidemmiksi. Sykeröiden juurien väliin jäi neljä sormenleveyttä. Sykeröt vietiin otsan kautta vastakkaiselle puolelle ja sieltä taakse niskaan ja ristiin. Palmikon nenät roikkuivat melkein vyötäisillä asti. (Sirelius 1915, 7–8.)

Säppäli puettiin sykeröiden päälle noin 5 cm hiusrajasta taaksepäin ja takana samoin noin 5 cm hiusten latvojen yläpuolelle (Schvindt 1913, 120). Koivistolta on sarja Sireliuksen ottamia valokuvia, joissa säppäli ja sykeröt on puettu juurikin näin.

Koiviston säppäleitä on Kansallismuseon kokoelmissa muutama (KA3621, KA3622 ja KA7263) – lisäksi löytyy yksi paikkatiedoton säppäli (K10155.10), jonka oletan olevan Koivistolta. Tässä säppälissä on valettu aina kaksi nastaa kiinni toisiinsa. Ulla Kallosen mukaan nastat olivat “läkkiä” tai lyijyä, paitsi rikkailla oli hopeiset nastat (Mannonen 1937, 3306). Tämä on ainut maininta koko Kannakselta, että säppälien nastoihin käytettiin jalometallia, enkä täysin luota Kalloseen tässä. Ristiina Harilainen (s. 1856) Koiviston Saarenpäästä kertoi, että siellä nastoja teki ”vanha ämmä Harrilan Katri” (Vahter 1924, 9).

Nastojen ompelussa suosittiin tummaa lankaa. Joissain Koiviston säppäleissä nastoja kiinnittävät pistot on ommeltu ristiin. Säppäleiden päissä voi olla muutama kirjontapisto. Säppälin päissä on solmimista varten nauhat, jotka ovat punaista tai mustaa villalankaa. Yhdessä säppälissä (KA3621) on päissä lankanauhan sijaan punakeltaista “akkanauhaa“. Museosäppäleissä ei ole kiinni koristenauhoja, mutta mahdollisesti niitä käytettiin. Schvindtin mukaan säppälistä riippuivat takana verkapalmikot (Schvindt 1913, 120). Schvindt yleensä on luotettava lähde, mutta yhdessä Sireliuksen ottamista valokuvista näyttää kyllä ihan siltä, että verkapalmikot ovat kiinni sykeröissä. Katriina Hilskan kertomuksen mukaan säppäliin pantiin taakse kiinni sininen silkki (Vaara 1911, 537) ja toisen muistitiedon mukaan säppäli sidottiin “hienoilla nauhoilla” pään ympäri kiinni (Hoikkala 1935).

Seuraavakin aika eksoottinen väite on säppälistä esitetty:

Nyt otetaan sormen levyinen nauha samaa ehtapunaista kangasta [kuin palmikoissa]. Siihen kiinnitetään kaikenlaisia loistavia kappaleita metallista, kullatusta paperista, posliinista y. m. ja sitte asetetaan tämä rubini-nauha seppeleen [sic. tarkoittaa sykeröitä] alapuolelle, leikatun tukan jakauskohdalle, ympäri pään. Nyt on pään koriste valmis. (Nimimerkki M. K. 1873:49.)

Vaimon päähineet

Vaimojen sykeröissä palmikkonauhat olivat valkoiset (Schvindt 1913, 120). Vaimojen valkoiset palmikot kudottiin kangaspuissa tai pirtanauhana (Sirelius 1915, 32). Loppuvaiheessa sykeröiden käärimiseen saatettiin käyttää puuvillakangasta (Vahter 1924). Yksittäisen muistitiedon mukaan naimisissa olevien naisten sykeröt olivat enemmän päälaella ja tyttöjen otsalla (Mannonen 1937, 3303).

Huntu asetettiin sykeröiden päälle. Naimisissa olevat naiset eivät voineet näyttäytyä pelkissä sykeröissä (Mannonen 1937, 3295).

“Mummo laittoi joka aamu palmikot, sillä tavalla että korvien ympärillä oli pitkät hiukset ne käärittiin pitkien nauhojen kanssa palmikolle ja sitten palmikko sykeröksille päälaelle otsalle, ja takanta oli hiukset leikattu, ne jäivät hunnun alta näkymään niin kuin nykyisin polkkatukka.” I. Kana s. 1897 (Mannonen 1937, 3324.)

Koiviston hunnut olivat päältä leveämpiä kuin Kuolemajärvellä. Huntu poimutettiin takapuolelta, ja päälle tehtiin solmu. Etupuolelta huntu jätettiin sileäksi. (Schvindt 1913, 120–126.) Osa vanhoista naisista käytti huntua 1900-luvun alkuun asti. Hunnun päällä voitiin käyttää huivia.

Aikoinaan hunnun päällä pidettiin palmikon neniä eli leveää punaista verkaa. Mahdollisesti palmikon nenät kuuluivat ainoastaan morsiamen tai ylipäätänsä nuoren vaimon asuun (Vahter 1924, 10). Yksipuolisia palmikonneniä käytettiin hunnun päällä, kaksipuolisia [eli kummaltakin puolelta koristeltuja] käytettiin riippumassa selällä (Schvindt 1913, 120). Palmikon neniä löytyy museoista useita, sekä sinisellä nauhalla (KA3618, KA3619, KA4949) tai keltaisella/kultaisella nauhalla reunustettuja (KA3620, KA4950, REM 3217-32, REM 3217-33). 1850-luvulta olevan aikalaistiedon mukaan sekä keltaista että sinistä nauhaa käytettiin jo tuolloin (Wiborgs Tidning 1854:69). Päissä on usein sinivalkoista ostonauhaa.

Hiukset ulottuivat leukapieliin (Sirelius 1915, 6). Huntua käytettäessä jätettiin hiuksia näkyviin pään joka puolelle paitsi otsalle (Schvindt 1913, 126).

1800-luvun puolessa välissä savakkovaimot käyttivät kovitettua myssyä (Wiborgs Tidning 1854:69), myöhemmin helttuhattua eli natsia. Se oli hieno sisäpäähine, kalleimmissa oli runsaat helmikoristelut ja heltut aitoa silkkiä. Ulos lähtiessä helttuhatun päälle pantiin huivi. Hattuja ei tehty kotona, vaan niitä tekivät erityiset hatuntekijät. (Hoppu 1950, 7.)

Helttuhattuja virkattiin mustasta ”kaarossilangasta”, jota ostettiin W. Thathilta Viipurista tai sitten Pietarista. Virkkaaminen alettiin keskeltä, hattu virkattiin ympyränä, reunassa käännyttiin alaspäin. Reunat olivat 6–7 cm korkea. Reunan päätteeksi tuli 1-1,5 cm korkea käänne, johon tehtiin reikiä. Reikien läpi pujotettiin musta samettinauha. Päälaelle ja sivuille tehtiin helmikoristeluita helmillä. Helmet olivat kooltaan noin 2 mm ja väriltään punaisia, sinisiä, ruskeita ja valkoisia. Lopuksi laitettiin päälaen reunaan heltut. Heltut kiinnitettiin virkkuukoukulla. Heltut olivat silkkiä tai sulkkua, kirjoittajan mukaan sulkku oli silkin ja puuvillan sekoitetta.  Nuorikon hatussa heltut olivat kirkkaan väriset, tavallisesti punaiset ja mustat. Emäntien hatuissa oli aina mustat heltut. (Hoppu 1950, 6)

Hattu pantiin päähän heti häiden jälkeen ensimmäisenä arkipäivänä (Hoppu 1937, 85).

Huivi

1900-luvun alusta olevien valokuvien perusteella huivia käytettiin yleisesti kaulassa ja joskus myös hunnun päällä. Huivia käytettiin siis samaan tyyliin kuin Kuolemajärvelläkin. Helttuhatun päälle tuli aina huivi, kun lähdettiin ulos (Hoppu 1950, 7). Kun käytettiin huivia päässä, sanottiin että käytettiin kaulavaatetta ”korvissa” (Hoikkala 1935). Koivistolta on säilynyt yksi sininen huivi (KA8007).

Korut

Käytettiin neljää helminauhaa (Lehtinen & Sihvo 2005, 236–238).

Valokuvien perusteella ainakin rellipaidan kanssa käytettiin paljinsolkea. Sireliuksen mukaan latteat, viisilehtisillä kukilla koristellut soljet olivat virolaisia, Kansallismuseoon niitä on Koiviston ohella saatu Loviisasta (Sirelius 1915, 261).

Vyöt

Naisen pukuun saattoi kuulua vyötäisillä nauhasta riippuva leveäsuinen tasku (Schvindt 1913, 121). Minun mielestäni tässä valokuvassa irtotasku on puettu esiliinan alle. On hieman epäselvää, missä vaatekerroksessa irtotaskua yleensä käytettiin.

Koivistolta on säilynyt pirtanauhoja vain vähän. Kansallismuseon kokoelmissa ei ole koivistolaisia lappavöitä tai vyöllisiä.

Käsineet

Naiset käyttivät talvella joko sormikkaita tai kintaita. Sormikkaiden sormien päissä oli usein koristuksena punaisia tupsuja (Schvindt 1913, 121). Punasävyisten tupsusormikkaiden käyttämisestä on aikalaistietoa vuodelta 1873 (Nimimerkki M. K. 1873:49). Koivistolta ei ole säilynyt kokovalkoisia puuvillasormikkaita, joita yleisesti käytettiin Kannaksella 1800-luvulla. Koivistolta on säilynyt yhdet kirjoneulelapaset.

Sukat ja kengät

Naisten sukat olivat valkoiset, pyhäisin käytettiin kuvioituja vikkelsukkia (Schvindt 1913, 121). Vikkel tarkoittaa kuvioita, jotka muodostetaan neulomalla nurjaa (Sirelius 1915, 225). ”Valkoset sukat piti olla jalassa ja niissä oli ketroksen kohalle tehty nurin silmät, jotka muodostivat räänikän kuvan” (Hoikkala 1935). Sukkien kanssa käytettiin säärsiteenä ainakin ristikkonauhaa.

Jalkineet olivat 1800 luvun alkupuolella ruojukenkiä eli paulakenkiä, jotka oli tehty kolmesta nahkapalasta: ruoju eli päärmä, jonka reikien läpi paula pujotettiin; lappi, joka peitti jalkaterän keskikohdan ja jonka pykälöity pää oli käännetty eteenpäin; ja pohja, joka muodosti suurimman osan kengästä. (Schvindt 1913, 121.) Alla olevassa piirroksessa lapin reunaan tehdyt koristepykälät eivät näy, mutta sellaiset tosiaan löytyvät alkuperäisestä museokengästä (KA3674). Koivistolta on säilynyt myös hamppunyöristä sidotut laapottimet (KA3686).

Lähteet

Hoikkala, Gunilla. “Naisten vaateparresta, Koivisto”. SKS Käsikirjoitus KRK 124:491, 1935.
Hoppu, Kaarle Väinö. ”Naimatavoista Kannaksen rannikkopitäjissä vuosisadan vaihteessa.” Kaukomieli, 1937. Linkki.
Hoppu, Kaarle Väinö. ”Koiviston naisten hatut.” Käsikirjoitus, Museovirasto. Kokoelmassa “Hajatietoja kansanpuvuista tai niiden osista eri puolelta Suomea”, 1950.
Koivistolaisten seura ry. Koivisto – muisto meren rannalta. 1956.
Lehtinen, Ildikó, ja Pirkko Sihvo. Rahwaan Puku: Näkökulmia Suomen Kansallismuseon Kansanpukukokoelmiin. Museovirasto, 2005.
Linnove, Aino. Suomalaisen pitsinnypläyksen vaiheita 1500-luvulta 1850-luvulle. WSOY, 1947.
Mannonen, Ulla. SKS käsikirjoitus 2815–3435; 4131–4588, 1937.
Mannonen, Ulla. SKS käsikirjoitus 6992–7476, 1938.
Nimimerkki M. K. ”Yhtä ja toista Koivistolta.” Suomenlehti, 1873:49.
Rossi, Leena. Koiviston arkielämää 1880-luvulta 1930-luvulle. Koivisto-säätiö, 2003.
Schvindt, Theodor. Luettelo Suomen ylioppilas-osakuntien kansatieteellisistä kokoelmista I. 1883. Linkki.
Schvindt, Theodor. Suomalaisia koristeita. 1. Ompelukoristeita ja kuoseja. Weilin & Göös, 1895. Linkki.
Schvindt, Theodor. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. Linkki
Sirelius, U. T. Suomen kansanpukujen historia. Suomalais-ugrilainen seura, 1915. Linkki
Somerma, Ritva. Karjalan Kannaksen kansan vaatetus – länsieurooppalaisen muodin jäänne: kuva- ja asiakirja-analyysi. Jyväskylän yliopisto, 1998.
Vaara, V. R. SKS käsikirjoitus, 1911.
Vahter, Tyyni. ”Eräiden Karjalan pitäjien käsityöstä ja puvuista 1923–1924.” Museovirasto, käsikirjoitus, 1924. Linkki.
Wiborgs Tidning. 1854:69. Linkki.

Lue myös

Kansanpuvut alueittain

Kansanpukujen osat