Kun menen museoon tutkimaan vanhoja kansanpukuja, on kädessäni aina suojahanska. On tärkeää suojella museotekstiilejä käsien hieltä ja rasvalta, mutta suojautumiseen on toinenkin syy: haluan suojata itseäni museotekstiileiltä. Pidän tarkkaan huolta siitä, että ainoastaan hanska koskee tekstiiliä, kuten myös ettei hanska tämän jälkeen koske puhelinta tai kameraa. Minulla on erikseen mittanauha ja värikartat, joita käytän ainoastaan museon tutkijasalissa. Muutoin ne pysyvät suljettuina kahteen sisäkkäiseen minigrip-pussiin.

Miksi näin? Ensisijaisesti olen huolestunut 1800-luvun vaatteiden sisältämästä arsenikista ja toissijaisesti lyijystä. Kolmantena huolenaiheena on museosäilytyksessä aikoinaan käytetyt koimyrkyt kuten naftaliini, ja neljäntenä ylipäätänsä kaikki muu ryönä, joka vaatteisiin on kertynyt vuosikymmenten aikana.

Kyllähän sitä muistaa ja jaksaa varoa yhden museokäynnin ajan. Mutta entäpä ne 1800-luvun tekstiilit, jotka yhä edelleen ovat aktiivisessa käytössä? Pitäisikö niistä olla huolestunut? Jos 1800-luvun ihmiset käyttivät niitä ilman ongelmaa, niin eivät kai ne niin vaarallisia voi olla?

1800-luvun tekstiilejä löytääkseen ei tarvitse mennä museoon, vaan niitä tulee vastaan Torissa ja Facebook-kirppiksillä. Tarkoitan tietenkin vanhoja kirkkosilkkejä, joita liikkuu edelleen esimerkiksi kansallispukukäytössä. Näitä huiveja on iso määrä museoissa, mutta niitä on käytössä ihan tavallisilla ihmisilläkin. Huomattava osa edelleen käytössä olevista kirkkosilkeistä on ruotsalaisia K. A. Almgrenin silkkikutomon huiveja.

1800-luvulla valmistetuista silkkihuiveista voi löytyä sekä arsenikkia että lyijyä, 1900-luvun huiveista arsenikkia ei enää pitäisi löytyä, mutta niissäkin on saatettu käyttää lyijy- ja muita metallisuoloja. Arsenikin käyttöä rajoitettiin Suomessa vuonna 1888, joten ennen tätä maahan tuoduista silkeistä saattaa löytyä suuria määriä arsenikkia, tämän jälkeen tuoduista pitäisi löytyä vähemmän. Arsenikki on tosi myrkyllistä, niin myrkyllistä että sen tiedostivat jopa aikalaiset, eikä arsenikkipitoisia huiveja missään nimessä kannata enää käyttää. Pienen osan huiveista tunnistaa arsenikkipitoisiksi värin perusteella: kuten myöhemmin tässä artikkelissa käsittelen tarkemmin, sisältävät ennen vuotta 1888 valmistetut vihreät huivit todennäköisesti arsenikkia, ja on mahdollista että sitä löytyy myös 1850-1880-lukujen tienoilla valmistetuista sinisen, punaisen ja violetin sävyisistä huiveista. Arsenikkia kuitenkin käytettiin 1880-luvulle asti hyvin liberaalisti, ja sitä voi löytyä myös värjäämättömiltä pinnoilta, esimerkiksi liimoista. Siten labrakoe on käytännössä ainut varma tapa tietää, onko vanhassa esineessä arsenikkia.

Arsenikkivärillä värjätystä huivista voi saada myrkytyksen esim. hapsuja imeskelemällä. Kannattaako huivia käyttää? Ei kannata. Kannattaako huivia säilyttää? Ei, jos on pienikin mahdollisuus että esimerkiksi lapsenlapset saattaisivat sen löytää komerosta ja ottaa leikkeihinsä.

Joissain antiikkisilkeissä on tullileima, jossa on vuosiluku. Vuoden 1888 jälkeen leimatuissa silkeissä ei pitäisi olla hirvittävää määrää arsenikkia. En löytänyt vuosilukua, milloin Ruotsissa kiellettiin arsenikkivärit tekstiileissä. Tapeteissa arsenikkia rajoitettiin siellä jo vuonna 1876, tosin kielto kotimaassa ei välttämättä tarkoita, ettei arsenikkitekstiilejä olisi saanut valmistaa vientiin. Jos silkissä ei ole tullileimaa, voi sen valmistus- tai maahantuontipäivää vain arvailla. Kirkkosilkkien tyyli säilyi läpi vuosikymmenten samana. Myös K. A. Almgrenin tehtaan leima säilyi muuttumattomana.

Kuvakarusellissa alla on eri vuosikymmenten kirkkosilkkejä leimoineen. Löydät listan esineistä lähdeluettelosta.

Myrkynvihreää löytyy erityisesti ostomateriaaleista

Tekstiileissä käytettiin 1800-luvulla kahta erityisen myrkyllistä väriainetta, arseenipitoista keltaiseen taittavaa Scheelen vihreää sekä siniseen taittavaa keisarin vihreää. Scheelen vihreä kehitettiin jo 1700-luvun puolella, mutta ei ole tarkkaan tiedossa, missä vaiheessa arseenipitoiset väriaineet tulivat Suomessa tavallisten ihmisten saataville. Arsenikki oli tavallisille ihmisille tutumpaa tuholaismyrkkynä kuin väriaineena, kyse kuitenkin oli samasta tavarasta.

Myrkkyvihreä oli valtavan suosittua 1800-luvun teollisesti värjätyissä tekstiileissä, ja sitä käytettiin Suomessa yleisesti 1880-luvulle asti. Helsingissä kiellettiin arsenikkipitoisten tekstiilien, lelujen yms. myyminen jo 1878, mutta kiellolla ei ollut juuri vaikutusta (Tampereen sanomat 1.3.1883). Helsinkiläisen laboratorion kokeissa havaittiin, että lähes kaikki testatut venäläiset karttuunikankaat sisälsivät arsenikkia (Suomalainen virallinen lehti 20.4.1883). Rullakartiineista eli rullaverhoista arsenikkia löytyi myös verhon kovettamiseen käytetystä liisteristä, ja arsenikkia löytyi sellaisistakin verhoista, jotka oli myyty arsenikittomina. Arsenikkia löydettiin myös tapeteista, korkkimatoista ja patjanpäällyksestä. (Sanomia Turusta 3.11.1883.) Koska arsenikkivärien käyttäminen oli 1800-luvulla niin suosittu tekstiiliteollisuudessa, on todennäköistä että tuon aikakauden teollisesti valmistetut vihreät kankaat sisältävät arsenikkia.

Äyrämöisten käyttämät kansanpuvut valmistettiin kotona, yleensä kotona kudotuista ja värjätyistä kankaista. Todennäköisesti myrkkyvihreää käytettiin vain vähän kotivärjäyksessä. Muistitiedossa useimmiten muistellaan saran värjäämistä siniseksi tai mustaksi, ja myös keltaiseksi, harmaaksi ja punaiseksi värjääminen muistetaan melko hyvin. Suhteessa tähän on vihreäksi värjäämisestä vain vähän muistitietoa. Yksittäisen muistitiedon mukaan kaikki muut värit värjättiin kotona, paitsi vihreä joka värjäytettiin värjärillä (Vahter 1934). Kotona värjättiin vihreää vihtrillillä tai koivunlehdillä (Vahter 1935, 30), mataralla (Arponen 1932) ja paatsamanmarjoilla (Vahter 1930, 51). Koivunlehdillä ja paatsamanmarjoilla aikaansaadut värit ovat maanläheisiä.

Kotonakin valmistetuista vaatteista saattaa löytyä hieman arsenikkivihreää, sillä puvuissa käytettiin jonkin verran ostomateriaaleja. Eteläkarjalaisissa kansanpuvuissa vihreä oli onneksi harvinainen väri. Kannaksen äyrämöispuvuissa sekä Jääsken kihlakunnassa vihreää käytettiin perinteisesti raitoina ja kirjailuina mm. rekossa, esiliinassa, neulakintaissa, nauhoissa, kussakoissa, sarkaviitoissa, kostuleissa ja nästyykeissä. Lisäksi vihreitä silkkinauhoja saatettiin käyttää sykeröiden koristeena. Isoja vihreitä pintoja näkyy vaatteissa kertakaikkisen vähän. Enemmälti vihreää saattaa löytyä lähinnä Koiviston ja Kuolemajärven esiliinojen ja hurstuthameiden helmoista. Hartioilla ja päässä käytetyt silkkihuivit saattoivat olla minkä tahansa värisiä, myös vihreitä siis.

Savakkojen puvuista löytyi vihreää isompina pintoina kuin äyrämöisten puvuista. Vihreitä liivejä käytettiin Viipurin maalaiskunnassa (Schvindt 1913, 135). Sortavalasta on säilynyt kokonaan vihreä liivi KA1046. Vihreät vyötäröhameet mainitaan Seiskarilta (Vahter 1931) ja Kurkijoelta (Ölander 1913).

Kuvissa alla on Etelä- ja Laatokan Karjalasta kerättyjä kansanpuvun osia, joissa esiintyy vihreää väriä. Näiden esineiden arsenikkipitoisuutta ei ole testattu. Harmillisesti internetistä löytyy vähän kuvia vihreistä vaatteista, joiden arsenikkipitoisuus on oikeasti testattu. Tässä Facebook reelissä on sellaisia mekkoja, jotka museo oli valinnut testattavaksi.

1860-luvulla ja sitä myöhemmin valmistetuissa tekstiileissä on saatettu käyttää arsenikkivärien sijaan vähemmän myrkyllisiä synteettisiä värejä. Synteettinen aldehydinvihreä kehitettiin vuonna 1862, mutta se sopi ainoastaan silkin värjäämiseen. 1867 kehitetyllä jodinvihreällä voitiin värjätä myös puuvillaa. Vuonna 1871 kehitetty metyylivihreä oli ensimmäinen suurissa määrissä tuotettu aniliinivihreä. Sen korvasivat vuonna 1877 kehitetty synteettinen malakiittivihreä ja 1881 kehitetty briljanttivihreä eli E142, joista erityisesti jälkimmäistä käytetään edelleenkin. (Bommel & Keijzer 2025, 187-200.)

Arsenikkia löytyy muunkin värisistä tekstiileistä

Vihreät arseenivärit mainitaan kaikissa myrkkyvaatteita käsittelevissä julkaisuissa. Arsenikkia saattaa kuitenkin löytyä muistakin kuin vihreistä tekstiileistä. Suomessa tehdyissä laboratoriotutkimuksissa havaittiin, että myös synteettiset punaiset ja siniset aniliinivärit sisälsivät arsenikkia (Sanomia Turusta 27.1.1865). Kansanomaisesti aniliinivärejä kutsuttiin ainakin anelväreiksi (Pärssinen 1938).

”H:ra F. v. B. on tutkinut aniliini-väriä ja havainnut että niissä sekä punasessa että sinisessä, kuivana sekä vetelänä on arsenikki-myrkkyä, punasessa värissä kuitenki enemmän kuin sinisessä. Samoin on hän myös huomannut sinikiuhtavan ja viheriäisen aniliini-värin, joita vetelänä myydään, arsenikki-sekaisiksi. Näillä väreillä värjätyitä vaatteita ei siis pitäisi pidettämän lähinnä ihoa, sillä hikoomisen kautta eriää niistä arsenikkia, joka yhtyy ruumiisen ja vähitellen saattaa myrkyttämisen. Tämän vuoksi mainittu h:ra esittelee Helsingin Dagbladissa, jossa hän on havaintonsa julkaissut, ettei näitä värejä pitäisi saada myydä muualla kuin apteekeissa. (Sanomia Turusta 27.1.1865.)

Enismmäiset synteettiset violetit olivat mauveiini, 1856, ja fuksiini, 1858. Kummankaan kemialliseen rakenteeseen ei kuulu arseeni, mutta tästäkin huolimatta fuksiini saattoi sisältää jopa 6 % arsenikkia. 1850–1870-luvulla käytetyssä fuksiinin valmistusmenetelmässä käytettiin arsenikkihappoa, itseasiassa niinkin paljon että fuksiinitehtaan työntekijät ja naapurit saivat myrkytyksiä. Fuksiini itsessään on myrkytöntä, mutta valmistusprosessissa siihen sekoittunut arsenikki teki siitä myrkyllistä. Arsenikitonta fuksiinia opittiin valmistamaan jo vuonna 1866, mutta arsenikkimenetelmä pysyi käytössä pitkään tämän jälkeenkin. Fuksiinia käytettiin erityisesti silkin ja villan värjäämiseen ja harvoin puuvillaan. Fuksiini kesti valoa huonosti. (Bommel & Keijzer 2025, 149–153.)

Tapeteissa ja maaleissa saattoi väriin katsomatta olla pieniä määriä arsenikkia vielä vuoden 1888 asetuksen jälkeenkin. Arsenikkia esiintyy luontaisesti maaperässä, ja lisäksi kemianteollisuus käytti arsenikkia parantamaan periaattessa myrkyttömien pigmenttien sekä liimojen ja liisterien ominaisuuksia. (Suomen teollisuuslehti 1.5.1895.)

Oliko vaatteiden arsenikki terveysuhka?

Hyvin tunnettu asia on, kuinka useat kankaat tähän aikaan ovat, toiset enemmän, toiset vähemmän myrkyllisiä. Syy tähän on se, että kankaita värjätessä on yhä enemmän ruvettu käyttämään arsenikkia, jotta värit tulisivat yhä loistavimmiksi ja kauniimmiksi; ja kuten tiedetään on arsenikki kovin vaarallista myrkkyä. Koska kuitenkin kaupassa liikkuu kovin paljon tämmöisiä kankaita, — niin paljo, että täytyy jo melkein kaikkia epäillä — kuuleekin alinomaa, kuinka joku on ostanut kaunista vaatetta, mutta annettuaan sitä apteekissa tutkia, saanut harmikseen tietää sen olevan myrkyllistä ja siis aivan kelvotonta. (Hämeen sanomat 18.1.1884.)

Arsenikkia käytettiin 1800-luvulla samaan tyyliin kuin asbestia seitsemänkymmentäluvulla, eli sitä löytyy odottamattomistakin paikoista. Kaikkien 1800-luvulta peräisin olevien tehdasvalmisteisten sekä ostoväreillä värjättyjen tekstiilien kanssa tulee olla varovainen.

Suurin osa Suomessa tapahtuneista tahattomista arsenikkikuolemista liittyi arsenikin käyttämiseen torjunta-aineena, siten että torjunta-aineeksi tarkoitettua arsenikkia syystä tai toisesta joutui suuhun (Hämäläinen 25.2.1882, Sanomia Turusta 11.7.1873, Pietarin lehdessä uutisoitiin myös muutamista vahinkotapauksista). Arsenikkia päätyi ruokaan myös tarkoituksella, ja arsenikkimurhaa epäiltiin ainakin Pietarsaaressa (Sanomia Turusta 23.3.1860), Petolahdella (Suometar 8.5.1865) ja Kontiolahdella (Karjalatar 5.10.1877).

Kävi täällä sellainenkin erehdys, että tuossa naapurissa oli vanha Jyrkysen vaati, joka pelkäsi, että hänet myrkytetään, ei mennyt tyttäriensä luoksekaan, käymään, kun pelkäsi, että tyttäret myrkyttävät hänet, mutta, sitten kävi niin että vaari otti hämärässä tuvassa, vihreätä russakan myrkkyä ja söi sitä piimän kanssa kun luuli talkkuna jauhoiksi; ja siitä tuli vaari niin kipeäksi, että, parin päivän kuluttua kuoli; mutta kuolemansa edellä oli vaari sanonut että ketään ei saa hänen kuolemastaan syyttää että, hän itse otti vahingossa sen myrkyn, ja että hän oli koko elämänsä tietänyt että kuolee myrkytykseen. Joonas Valtonen, Kuhmoinen (11487, Mannonen 1940.)

Suomesta ei ole tietoja, että ihon tai hengitetyn pölyn kautta tapahtunut akuutti arsenikkimyrkytys olisi johtanut kuolemaan. Kansainvälisesti tällaistakin sattui, mutta yleensä kyseessä olivat tällöin henkilöt, jotka käsittelivät työssään uskomattomia määriä arsenikkia. Suomessa eräät lapset saivat selviä oireita leikittyään vasta hetken uusilla kiiltokuvillaan, jotka yllättäen sisälsivätkin suuren määrän arsenikkia (jutussa ei kerrota miten lapsille lopulta kävi, ja olivatko he esimerkiksi nuolleet kiiltokuvia) (Uusi Suometar 6.12.1880). Aikuisille kodintekstiileissä käytetty arsenikki aiheutti myrkytyksiä pitkällä aikavälillä. Pidemmän altistuksen seurauksena tapahtuneet myrkytykset aiheuttivat yleensä epämääräisiä oireita, ja saattoi kestää kuukausia tai vuosia ennen kuin oireiden syy paljastui (Whorton 2010, 183). Historiallisten anekdoottien (Whorton 2010, 177-180) perusteella suurimmassa akuutin arsenikkimyrkytyksen vaarassa ovatkin lapset, jotka laittavat suuhun kaiken mikä käteen sattuu.

Sanomia Turusta’n katkelmassa yllä kävi ilmi, että jo vuonna 1865 tiedostettiin ettei arseenipitoisilla väriaineilla värjättyjä kankaita tule pitää ihoa vasten. Arsenikin vaarat olivat olleet tiedossa iät ja ajat, mutta lehtitietojen perusteella myrkkyväreihin herättiin Suomessa kunnolla vasta 1870–1880-luvuilla. Ajan uutisoinnin perusteella huoli arsenikista näyttää kohdistuneen erityisesti huonekalu- ja sisustuskankaisiin ja toisaalta torjunta-ainekäyttöön. Kauppiaat mainostivat kankaita ja värejä niiden myrkyttömyydellä, kuten seuraavista ilmoituksista käy ilmi:

Myrkyttömiä Väriä, itse värjättäväksi kotitarpeisin. Sattuneesta syystä saan arvokkaille ostajille, sekä yllä mainittujen värijen käyttäjille ilmoittaa, että minulla tätä nykyä löytyy alituinen hyvin lajiteltu varasto tätä tavaraa 24 eri vaiheväriä, ja kahta vertaa suuremmissa osissa sekä parempaa laatua kuin ne ennen maassamme tunnetut värit; kotelot ovat varustetut selvällä suomen- ja ruotsinkielisellä käytäntöosoitteella, ja väri on valmistettu varsin myrkyttömistä aineista, nimittäin aniliinista ja väripuunmehusteesta. Nämät suuremmat kotelot myydään vähittäin samaan hintaan kuin ne pienemmät, ja tukuttain myönnetään korkein hinnanalennus. Erittäin huomautan, että nämä kahta vertaa suuremmat kotelot ovat käyttäjille puolta huokeammat, sekä sekoituksen välttämiseksi niiden pienten ja kalliitten värikoteloitten kanssa on näiden suurten koteloitten kääre värillinen ja varustettu minun nimelläni. V:m Sandberg (T. S.) Tampereella. Uusi Suometar 15.6.1882 [aniliinivärit eivät välttämättä ole myrkyttömiä]

Lehdessä syytettiin Helsingin kauppiaita, että nämä möivät maalaisille arsenikkipitoisia kankaita alennettuun hintaan (Kuopion Sanomat 1.5.1882) eikä kauppiaiden lupauksiin kankaiden arsenikittomuudesta aina tohtinut luottaa (Hämeen sanomat 18.1.1884). Oli ilmeistä, ettei omavalvonta riittänyt tässäkään tapauksessa. Onneksi tilanteeseen puututtiin pian lainsäädännöllä: vuonna 1888 arsenikin käyttöä rajoitettiin osana myrkkykauppa-asetusta.

Keisarin asetuksella 14.2.1888 kiellettiin myrkkyjen käyttäminen mm. leluissa, meikeissä, hiusten- ja ihonhoitotuotteissa, jäätelöissä, likööreissä ja niin edelleen. Oman pykälänsä saivat arsenikki, lyijy ja elohopea, joista laajin käyttökielto koski arsenikkia. Arsenikki oli myös myrkyistä ainut, joille asetettiin kuluttajatavaroissa raja-arvot.

18 § Kielletty olkoon myöskin tapettien, rullakartiinien, ikkunanvarjostimien, keinotekoisten kukkien ja muitten sellaisten tavarain valmistaminen, myyminen tahi kaupaksi pitäminen joissa on niin paljon arsenikkia, että kahdestasadasta neliösentimetristä tahi vähemmästä tavaran osasta voidaan, kemiallisessa tutkimuksessa, siinä saadusta rikkiarsenikista, cyankaliumilla ja hiilihappoisella natronilla pelkistämällä, esittää metallista arsenikkia, joka on mustana tahi mustanruskeana ainakin osaksi läpinäkymättömänä peilinä (arsenikkipeilinä) jäänyt lasiputkeen, jonka sisäpuolinen poikkimitta on puolitoista jopa kaksi millimetriä. Sama kielto koskekoon myöskin kankaita vaatteita, lampunvarjostimia, lankoja, sinettilakkaa, öylättejä ja kynttilöitä, jotka sisältävät arsenikinsekaisia värejä tahi muita arsenikinsekaisia aineita — (Suomen virallinen lehti 11.04.1888.)

Arsenikin käyttö kiellettiin tavallisten käyttötavaroiden lisäksi myös hyönteismyrkyissä, balsamointiaineissa sekä ilotulitteissa. Koska väriaineissa käytettiin muitakin myrkkyjä kuin arsenikkia, oli kuluttajille myytävissä väriaineissa oltava tästä eteenpäin tieto myrkyllisyydestä sekä suomeksi että ruotsiksi. Tätä voi olla vaikea uskoa, mutta 1880-lukulaisilla oli melko tarkka käsitys siitä, mitkä väriaineet olivat myrkyllisiä ja mitkä myrkyttömiä (Suomen teollisuuslehti 11-12/1888). Jostain syystä kuluttajatuotteiden myrkyllisyys hyväksyttiin pitkään tämän jälkeenkin. Vuoden 1888 asetuksessa ekplisiittisesti kiellettiin lyijypitoiset lasitteet ruuan kypsentämiseen tai säilyttämiseen tarkoitetuissa astioissa – kieltoa ei mitä ilmeisimmin toimeenpantu. Myös arsenikkipigmenttien myynti kaikesta huolimatta jatkui: Arsenikkia sai edelleen löytyä mutta pienempinä määrinä, ja keisarinvihreää sai vielä pitkään myydä rotanmyrkkynä (ks. esim. Ikaalisten joukkomyrkytys v. 1914). Teollisuudessa arsenikkia käytettiin edelleen ainakin nahan parkitsemisessa, lääketeollisuudessa kupan hoitoon.

Metallisuoloilla kyllästetty tai värjätty silkki

1800-lukulaisille arsenikki oli suurin myrkkyhuoli. Toinen myrkky josta olisi hyvä olla huolissaan on lyijy. Lyijyn myrkyllisyys oli hyvin tiedossa jo 1800-luvulla, mutta sitä ei tuohon aikaan pidetty arsenikin kaltaisena välittömänä uhkana.

1800-luvulla silkkejä kyllästettiin metallisuoloilla, jotta kankaasta saatiin paremman tuntuista ja painavampaa. Silkin painon lisäämiseen käytettiin erilaisia enemmän tai vähemmän myrkyllisiä suoloja, myös lyijysuoloja (Vettorazzo et al. 2025). Silkin käsittely metallisuoloilla ei ollut ongelmallista ainoastaan myrkyllisyyden takia, vaan myös siksi että metallit haurastuttivat silkkiä. Metallikyllästetyt silkit aiheuttavatkin harmaita hiuksia nykyajan tekstiilikonservaattoreille.

Koska suurin osa Suomessa liikkeellä olevista huiveista on Almgrenin huiveja ja koska Almgenin kutomo on edelleen olemassa, kysyin metallisuolojen käyttämisestä suoraan heiltä. Almgrenin kutomosta vastattiin, että heillä ei ole tietoja metallisuolojen käyttämisestä K. A. Almgrenin huivien kyllästämisessä. Ilmeisesti herra K. A. Almgren ei puoltanut tällaisen menetelmän käyttämistä.

Lyijy- sekä muita metallisuoloja saattaa tästäkin huolimatta löytyä Almgrenin ja muiden valmistajien kirkkosilkeistä. Vaikka metallisuoloja ei olisi käytetty nimenomaisessa tarkoituksessa tekemään kankaasta painavampaa, saatettiin suoloja silti käyttää. Mustan silkin värjäämisessä käytettiin yleisesti puretteena rautasulfaattia, joka on metallisuola. Rautasulfaattia eli vihtrilliä käytetään edelleenkin kasvivärjäyksen apua-aineena, eikä se ole erityisen myrkyllistä. Ikävä kyllä myös lyijyasetaattia, kansanomaisesti lyijysokeria, käytettiin teollisessa värjäyksessä puretteena (Suomen Teollisuuslehti 24.10.1883). Yhdessä lehtikirjoituksessa varoitetaan naisia mustan silkkilangan sisältämästä “lyijy happeumasta”:

“Tavallista on, että vaimoihmiset neuloessaan katkasevat langan puremalla ja huulillansa terottavat sen pään neulan silmään pistäessään. Siitä tavasta neuvosimme herkeämään, sillä värjätyt langat useasti sisältävät myrkkyä, varsinkin musta silkki-lanka, jonka värissä on sangen paljon myrkkyä (lyijy happeumaa.)” (Keski-Suomi 7.7.1883.)

Lyijysokeria myös myytiin suoraan kuluttajille valkoisena suolan kaltaisena jauheena. Sen myrkyllisyys tunnettiin, ja sitä käytettiin esimerkiksi puunsuoja-aineena. (Suomen Teollisuuslehti 24.10.1883.)

Kansanpukujen tina- eli lyijyosat

Osa kansanpukujen metalliosista valmistettiin kotona. Säilyneiden valinmuottien perusteella tällaisia kotona tehtäviä puvunosia olivat säppälien ja tinavöiden nastat, napit sekä vyönsoljet. Vaimojen isot paljinsoljet olivat ainakin pääsääntöisesti ammattikäsityötä.

Kotioloissa valettiin enimmäkseen tinaa, joka kuitenkin saattoi sisältää huomattavan osuuden lyijyä. Lyijy oli tinaa halvempaa, ja siten tinaa usein jatkettiin lyijyllä. 1880-luvun tietämyksen mukaan esimerkiksi tina-astioiden valmistuksessa tinaan lisätty lyijy ei ollut ongelma, jos ”sitä ei ylettömän paljon panna”. (Suomen teollisuuslehti 14.2.1883.) 1800-luvun lehtikirjoittelun perustella lyijyä yleensä pidettiin välttämättömänä teollisuuden raaka-aineena. Sen myrkyllisyys tunnettiin, mutta sitä ei pidetty kovin suurena ongelmana niin kauan kuin lyijy oli kiinteässä muodossa. Suhtautuminen kiinteään lyijyyn onkin muuttunut 150 vuoden aikana hämmästyttävän vähän. Lyijyammukset ollaan kieltämässä vasta nyt, ja juottamisessa ja valamisessa käytettiin lyijypitoista tinaa pitkälle 2000-luvun puolelle. Onkin vaikea uskoa, että satunnainen lyijyn valaminen tai kiinteiden lyijyosien käyttäminen vaatteissa olisi muodostanut kansanterveydellistä riskiä – varsinkaan kun “tinasta” valetut osat eivät tavan mukaan käytettyinä sijoittuneet ihoa vasten.

Lähteet

Arponen, Aino. ”Vaatetuksesta Pyhäjärvellä ja Sakkolassa.” SKS käsikirjoitus E100, 94 sivua, 1932. Linkki
Van Bommel & de Keijzer, M. Bright Colours from the Past: The History, Chemistry, Characterisation and Application of Synthetic Dyes Between 1856 and 1914. 2025.
Mannonen, Ulla. SKS käsikirjoitus 11262–11690, 1940.
Pärssinen, Sirkka. ”Rihmojen ja lankojen värjäys.” SKS Käsikirjoitus E142. 1938.
Schvindt, Theodor. Kansanpukuja Suomessa 1800-luvulla: Karjala. 1913. Linkki
Vahter, Tyyni. ”Metsäpirtin, Muolaan, Raudun ja Valkjärven naisten käsitöistä”. Museovirasto, käsikirjoitus, 1930.
Vahter, Tyyni. “Lavansaaren, Seiskari, Suursaaren, Tytärsaaren, Vehkalahden ja Virolahden naisten käsitöistä.” Käsikirjoitus, Museovirasto, 1931.
Vahter, Tyyni. ”Vuoksenrannan naisten käsitöistä ja puvusta.” Käsikirjoitus, Museovirasto, 1934.
Vahter, Tyyni. ”Rautjärven naisten käsitöistä ym. pitäjiä.” Museovirasto, käsikirjoitus, 1935.
Vettorazzo et al. “Metal Salt Weighting of Silk: Understanding Practices and Their Historical Context Through Textual Sources”. Heritage. 2025. Linkki.
Whorton, James C. The Arsenic Century. Oxford University Press 2010.
Ölander, Ines. “Kurkijoki 50 vuotta sitten. Kreivin aika”. SKS Käsikirjoitus E58, 1913.

Lista kuvakarusellissa olevista kirkkosilkeistä.

1860-luku
1865 – 1869 YLEE77335:1
1850 – 1863 KAMU Espoon kaupunginmuseo MUK/ESN/828:1. Pyöreä leima on ollut käytössä Tukholmassa 1863 asti.

1870-luku
1875 K11213:71
1870 YLEE77334:1
1879 TTM 33683
1870-1880 LHMVHMAE10583:1471
1870-1880 LHMVHMAE10478:1456
1874 EKME12847:2

1880-luku
1880 Varkauden museokeskus Konstin esinekokoelma 3072
1880-1883 LHMVHMAE10668:1482
1880-1889 LHMVHMAE10581:1469a
1880 Seurasaaren ulkomuseon kokoelmat S3320:5
1886 K11503:39

1890-luku
noin 1894 – 1894 MUK/ESN/2140:1
1890-1894 EKME3990
1898 Varkauden museokeskus Konstin esinekokoelma 3074
1890-1895 LHMVHMAE10594:1477

1900-luku
1901 K10847:2
1908 lähtien K10350:7
1900-1907 Nurmijärven museon esinekokoelma nm_e_1464_1